Näytetään tekstit, joissa on tunniste urbaani fantasia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste urbaani fantasia. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Nonna Wasiljeff: Tomupoika

    "Haluamme olla kaukana kun Syvyys repäisee tiensä maanpinnalle."
       
       
    Arvostelukappale

    Lukuhaasteissa: Marko Suomen YA-haaste 
       
    Nonna Wasiljeffin Tomupoika oli minulle yksi viime vuoden odotetuimmista kirjoista. Hänen esikoisensa Loukkupoika oli hieno lukukokemus, joten odottelin malttamattomana tämän toisen osan julkaisua, joka siirtyi keväältä syksylle. Kirjailija ja hänen kustannustoimittajansa halusivat nimittäin hioa kirjasta mahdollisimman hyvän, mikä on aina tarinan ja sen lukijan etu, vaikka Helsingin kirjamessuilla Wasiljeff totesikin saaneensa muokkaamisesta jo tarpeekseen: "Me hinkattiin ja hinkattiin niitä vitsin kohtia."
       
    Aaron on päässyt pois Loukusta ja yrittää löytää Tomun itsestään. Univormu ei silti istu päälle vaan saa hänet tuntemaan itsensä epäonnistuneeksi - onhan hänelle koko ikänsä ajan opetettu, että Tomuja tulee pelätäja nyt hän onkin yksi heistä. Toiset Tomut eivät silti pidä hänestä, Loukussa syntyneestä pojasta, jolla on vieläpä outo Syvyydensilmä, joka vuotaa välillä verta. Hänellä on ikävä vanhoja ystäviään, vaikka onnistuu saamaan helposti uusia. Ongelma on kuitenkin siinä, että Aaronin läheisille sattuu ja tapahtuu aika ikäviä asioita. Isän etsiminen ei myöskään etene, sillä kukaan ei pysty muistamaan hänen nimeään. 
       
    Tomupojassa tuntuu etenkin aluksi olevan vähemmän toimintaa, mutta enemmän hahmonkehitystä kuin sarjan ensimmäisessä osassa. Uusina hahmoina tavataan muiden muassa Tomut Lazar ja Praerus, joista kummastakaan en pitänyt alussa ollenkaan, mutta kun opin tuntemaan heidät kirjan aikana, he paljastuivat paljon täyteläisemmiksi ja kiinnostaviksi persooniksi kuin arvasinkaan. Suosikkihahmoni on Sabina:
      
    "Minä olen muutakin kuin kahvinkeittäjä. Haluan pois pölyisestä toimistosta, haluan ulos partioiden mukaan." (s. 92)
    "En halua olla toimistossa asettelemassa pikkuleipiä lautaselle ja keittämässä kahvia. Voisin olla niin paljon enemmän!" (s. 231-232) 
       
    Vaikka kirjan alku ja keskivaiheet ovatkin melankolisia ja kerronta hitaampaa niin huh, millainen rymistelyloppu sillä onkaan. Wasiljeff nimittäin nostaa jalan pois jarrulta ja pistää hahmonsa kulkemaan aikamoiseen myllyn lävitse. Etenkin viimeiset 50 sivua ahmin hengitystä pidätellen. 
      
    Kirjailijan kieli on luovaa, esimerkiksi eräs hahmo kuvataan seisomaan paikoillaan kuin piirustus. Yhdessä suosikkikodassani kuvataan kirjoituskoneen naputtelua metallisten jalkojen kantapäiden iskuina paperiin. Välillä hän tosin tuntuu jäävän kiinni tiettyihin sanoihin ja kuvailuihin. Esimerkiksi yhden kohtauksen aikana useampi hahmo käyttää sanaa karsea eri yhteyksissä. Lisäksi Aaron on kehittänyt itselleen hikiset kämmenet -syndrooman, sillä laskin ainakin kahdeksan kertaa, kun hän hankaa hikisiä kämmeniään lahkeisiinsa. Pahimmillaan kahdesti samalla sivulla. 
        
    Hyllyrivejä täynnä sameita purnukoita. Purnukoissa oli jotakin. Erotin raajoja ja epämuodostuneita kasvoja, mutta en ymmärtänyt mitä ne olivat. (s. 272)
      
    Aivan kuten Loukkupojankin kanssa, Tomupoikaa lukiessani koin maailman oli hyvin animemaisena. Mutta aina kun Aaron kulki varhoissa, näin nuo osiot mielessäni kuin vauhdikkaan lyijykynäpiirromaisena eli viivat eivät pysyneet paikallaan vaan liikkuivat kuin elävinä ja muuttuivat koko ajan. 
       
    Olen käsittänyt, että Wasiljeff on kirjoittamassa jo seuraavaa kirjaa, joka sijoittuu samaan maailmaan, mutta esittelee uuden näkökulmahenkilön - tai näin hän ainakin Helsingin kirjamessuilla kertoi. Odotan mielenkiinnolla, millainen tuo teos on. Sain kirjan mukana ihanan yllätyksen, kirjailijan Lazarista piirtämästä kuvasta tehdyn kirjanmerkin! 
        
       
    Arvosana:
      
    Takakannesta:
    Loukku ei päästä otteestaan. Jatkoa upealle fantasiatrillerille Loukkupoika.

    Aaron on paennut Loukusta keskelle Tomuja. Hänen syvyyden silmänsä herättää pelkoa ja vetää puoleensa outoa väkeä. Kaikkialla häntä seuraa varjona salaperäinen nocturna Lazar, joka vahtii hänen jokaista liikettään.

    Aaron yrittää selvitä Tomujen kovassa koulussa, mutta kun hänen uusi ystävänsä joutuu Tomujen kynsiin, hänen on vielä kerran palattava Loukkuun.
      
    334 sivua, Otava 2019
       
    Sarjassa ilmestyneet:

    keskiviikko 8. toukokuuta 2019

    Susan Cooper: Yllä meren, alla kiven (Pimeä nousee #1)

    "Tarina näytti sopivan niin täydellisesti siihen vihreään maahan, 
    joka heidän allaan aaltoili, että he istuivat kuin keskellä menneisyyttä."
     
        
    Lukuhaasteissa: Hyllynlämmittäjä, Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste
      
    Isosiskoni on suositellut Susan Cooperin Pimeä nousee -sarjaa minulle useasti joskus ollessani yläasteella tai lukiossa. En tullut tarttuneeksi näihin kirjoihin tuolloin, ensisijaisesti kansien takia, sekä vanhat että nämä uudemmat kannet eivät mitenkään huutaneet tarttumaan kirjoihin. Sarjan aloittava Yllä meren. alla kiven päätyi kuitenkin hyllynlämmittäjä-pinooni, sillä olihan tämä aukko sivistyksestä viimein paikattava.
      
    Minulla on koko sarja omana pokkareina. Kolme ensimmäistä osaa on julkaistu yhteispainoksena, mikä on minusta hieman eriskummallinen ratkaisu, sillä kaksi viimeistä osaa on julkaistu yksitellen. Koska kolmen kirjan pokkari oli hieman epämukava kädessä, lainasin sarjan ensimmäisen osan kirjastosta omana teoksenaan. Lasken tämän silti mukaan hyllynlämmittäjä-haasteeseen.
      
    "Muistatteko kuinka teille ihan pieninä kerrottiin satuja. 'Olipa kerran kauan kauan sitten...' Miksi luulette satujen alkaneen sillä lailla"
    --
    "Koska ne ovat ehkä olleet joskus totta, mutta kukaan ei vain muista koska." (s. 84)
      
    Sain kyllä yllättyä kuinka erilaiseksi olin tämän kirjan maailman kuvitellut. Mielikuvissani Yllä meren, alla kiven oli jonnekin toiselle planeetalle sijoittuvaa  miekka ja magia  -fantasiaa, ei tarina, jossa Viisikko kohtaa kuningas Arthurin legenda niin kuin totuus paljastuessaan oli. 
        
    Keikkuva auto pyyhälsi jylisten pitkin katuja pois kaupungista, kunnes pensasaidat ilmestyivät talojen sijaan, tiheät villit pensasaidat, jotka korkeina ja vihreinä reunustivat kukkulalle kiemurtelevaa tietä, ja aitojen takana pyyhkieli ruoho taivasta. Ja taivasta vasten näkyi vain yksinäisiä mereltä puhaltavan tuulen vaivaamia ja taivuttamia puita ja kellanharmaita kalliolaukkuja. (s. 11)
      
    Kirjassa seikkailee kolme lasta, joiden tarkkaa ikää ei kerrota. Heistä vanhin on Simon, Jane on häntä 11 kuukautta nuorempi ja sisarusparven kuopus on Barney. Arvioisin, että lapset ovat suunnilleen kahdentoista ja seitsemän ikävuoden väliltä. He ovat vanhempineen matkanneet Trewissickiin, Cornwalliin, äidin perheystävän isosetä Merriman Lyonin, tuttavallisemmin Merryn luokse. Hän on vuokrannut merikapteenilta Harmajan talon tämän ollessa itse merillä. 
        
    "Ruvetaan tutkimusmatkailijoiksi", sanoi Jane. "Tutkitaan tämä talo oikein kunnolla. Leikitään että tämä on outo maa ja tutkitaan se kellarista ullakolle." (s. 25)

    "Kummasti rakennettu talo -- Pieniä huoneita ja hassuja pieniä käytäviä niiden välillä. ihan kuin tarkoitus olisi pitää huoneet salassa toisiltaan." (s. 28-29)
       
    Lapset tempautuvat mukaan hyvän ja pahan taisteluun löydettyään salaisen huoneen lattian raosta sinne jonkun aikojen saatossa unohtaman vanhan asikirjan karttoineen joka johdattaa oikean miehen Graalin maljan luokse. He ovat hyvän puolella, kuten kuningas Arthur ja moni muu heitä ennen. Kolmikko on vähän väliä vaarassa, milloin heitä uhkaa nousuvesi, milloin pimeät luolat syvine tunneleineen, milloin pahuuden voimien pelinappuloinaan ohjailemat ihmiset. En osaa sanoa, kuinka sarja tulee tästä jatkumaan, enkä varmaan ihan heti palaa sen pariin, mutta mahdollisesti jossain vaiheessa annan sille vielä uuden mahdollisuuden.  
      
    Kukkuloilta leyhähti oudontuoksuinen tuulenhenki: viekotteleva suolan ja merilevien ja seikkailun tuoksu. (s. 13)
       
    Teoksen iän huomaa hyvin suomennoksessa olevista erikoisista sanoista ja taivutuksista. Esimerkiksi polkupyörässä ei ole pojinta vaan polkusin ja jalkoihin laitetaan sandaalien sijaan sannikkaat. Kohottelin hieman kulmiani parissa kohtaa, joista aikalaisuus paistaa hyvin selvästi läpi: "Herra Withers nykäisi tahrattoman takkinsa liepeitä huolekkaan naisellisen elein." (s. 49) ja karnevaaliasuina orjatyttö, naiseksi pukeutunut mies ja blackface olivat aivan hyväksyttäviä. 
       
    Hyllynlämmittäjä-haaste voi hyvin verrattuna vaikkapa viime vuoteen, jolloin luin pinosta vain yhden kirjan - senkin joulukuussa. Olen nimittäin lukenut alkuvuoden aikana tämän lisäksi jo kaksi muutakin hyllyyn unohtunutta (Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Routasisarukset sekä Siri Pettersenin Odininlapsi), joista olisi tarkoitus julkaista postaukset lähiaikoina. 
       
      
    Arvosana:
      
    Takakannesta:
    Sisarukset Simon, Jane ja Barney viettävät kesälomaa isosetä Merryn vuokraamassa Harmajassa talossa Cornwallissa. He löytävät kartan, joka johdattaa heidät kuningas Arthurin aikaisen aarteen jäljille. Se on arvokkaampi kuin elämä, sillä oikeiden ihmisten löytämänä se auttaa pitämään loitolla pahuuden voimat, jotka ovat valtaamassa maailman. 
      
    Kolmikkoa saartavat pian kuoleman vaarat, mutta heidän rinnallaan seisoo salamyhkäinen isosetä, muinaisen tiedon haltija, joka on ulkopuolella hyvän ja pahan. 
      
    Britti Susan Cooper on maineikas ja palkittu kirjailija, jonka fantasiaseikkailut yhdistävät erikoisia tapahtumia, taruja ja historiaa vetäväksi kokonaisuudeksi.
      
    Yllä meren, alla kiven aloittaa komean fantasiasarjan, jonka sävyt tummenevat seuraavien osien myötä.
          
    Suomentanut: Kristina Rikman, 261 sivua, WSOY 2003 (4. painos, 1. painos 1979)
      
    Alkuperäinen nimi: Over Sea, Under Stone (1965)

    Sarjassa ilmestyneet:
    • Yllä meren, alla kiven
    • Pimeä nousee
    • Viheriä noita
    • Kuningas Harmaa
    • Hopeapuu
      
    Myös näissä blogeissa on  tempauduttu seikkailuun: Kirjavinkit, Vinttikamarissa, Kirjojen keskellä, Kirjoista

    perjantai 26. huhtikuuta 2019

    Sini Helminen: Maan povessa (Väkiveriset #4)

    "Aattelitteko syyttää kalevalaisia ja saada mun kunkullisen isukin 
    jotenkin ratsastaa hirvellä sinne kaivostyömaalle tekeen rautapihat?"
          
       
    Arvostelukappale
    Lukuhaasteissa: Mennään metsään
      
    Sini Helmisen suomalaisesta mytologiasta ammentava nuortenkirjasarja Väkiveriset sai viimeisen osansa. Maan povessa kutoo yhteen aiempien kirjojen päähenkilöiden polut, näkökulmahenkilö vaihtuukin usein. Mukana on tuttuun tapaan myös persoonallinen suklaapatukoista nauttiva ja räväkkäsanainen sinipiika Tuulia, joka onkin kirjassa varsin isossa roolissa, sillä hän joutuu vangiksi maan sisään. Karin Niemen kansitaide on jälleen 5/5. 
      
    Jostain syytä nämä väkihommat näyttävät jatkuvasti vaativan sitä, että juoksentelen ympäriinsä ilman vaatteita. Ukko ylijumala on varmaan todella pervo vanha setä. (s. 96)
      
    Uutena hahmona tässä osassa esitellään Otra, teini-ikäinen maahinen. Maahiset syntyvät 100 vuotiaina, mikä on kiinnostava tapa laskea, montako elinvuotta on jäljellä. Vuosien lähestyessä loppuaan maahiset alkavat kutistua ja muuttua takaisin lapsenomaiksi (hieman kuin Benjamin Button), joilla on kuitenkin samaan aikaan altzheimerin tyyppisiä oireita muistojen kadotessa. Maahiset ovatkin usein vieneet vanhuksia vaihdokkaiksi ihmisten maailmaan ja tuoneet tilalle terveen ihmisvauvan. 
       
    Suosikkini sarjan hahmoista on nörttipoika Pekko, joka seurustelee Pokémon Go:ta pelaavan Gwinin kanssa. Nautin aina suuresti Helmisen viljelemistä viittauksista, etenkin Harry Pottereihin liittyvistä, joita kirjasta löytyykin useampia. Hänen sanankäyttönsä on hyvin oivaltavaa (joskin oven kiinni raottaminen hämmästytti). Piirsin muistiinpanoihin sydämen kohtaan, jossa kirjassa mainitaan lukioaikainen lempileffani Matrix. 

    "Krr-phä-thik-ka. Krrr-phä-tikh-ha." 
    Messuaminen puuroutuu yhteen, alkaa kuulostaa kyrpätikalta. (s. 61)
       
    Naurahdin useampaan kertaan lukiessani, esimerkiksi kohdassa, kun Tuulia sanoo: "You know nothing, Jon Snow". Nostan myös hattua Tukholma-syndrooman nerokkaalle käytölle. Vuoden 1918 ja siihen liittyvän veren vuodatuksen mainitseminen tuli varsin odottamattomasti, vaikka historiallisista tapahtumista ei puhuttu paria lausetta enempää.  Oli todella kiinnostavaa kuulla lisää Tuulian menneisyydestä, hahmo alkoi tuntua paljon aiempaa täyteläisemmältä ja syyt hänen käytökselleen saavat selityksen. 
       
    Tarinassa on myös pari viittausta ilmastonmuutokseen ja luonnon saastumiseen, kuten Talvivaara. Ne on kuitenkin punottu hyvin osaksi tarinaa, eivätkä tunnu saarnaavilta tai syyllistäviltä, mutta herättävät varmasti reaktion ympäristön suojelemisen tärkeydestä. 
       
    "Se on romuväen luonto", Vihas irvistää. "Ne tykkää rikin katkusta. Se on imeytynyt niiden auringon korvennuksessa kärvistelevään ihoon. ne pelkää kaikkea, mitä ne ei pysty hallitsemaan ja tuhoaa sen." (s. 110)
      
    En ole aivan kaikilta osin tyytyväinen tähän päätökseen, joka on sarjan teoksista väkivaltaisin, vaikka kaikkea ei kuvatakaan. Henkilöhahmojen vaihtuessa nopeasti kunkin elämässä olevat ongelmakohdat jäävät pintapuolisiksi raapaisuksi. Pinjan metsänneitokumppani Virve kantaa parin yhteistä lasta, ja se herättää Pinjassa epävarmuutta tulevaisuuden suhteen. Pekko ja Gwin ovat saaneet Pekon isovanhempien sydämet ja vanhat muistot alkavat liukua nykyhetkeen hämmentäen etenkin intiimeimpien kohtaamisten noustessa pintaan. Mari yrittää elää pintaliitoa, mutta samaan aikaan kiusaajien tutkan alla. Kotona on uusi äitipuoli, rinnat eivät ole kasvaneet ja ystäviäkään ei hänellä liikaa ole. Edellisen osan päähenkilönä ollut Mari jää joukosta kaikkein etäisimmäksi.
      
    Lukukokemuksessani oli mukana luopumisen tuskaa, sillä olisin pystynyt lukemaan enemmänkin sarjan maailmaan kuuluvia teoksia. Kiitos näiden nykynuorten elämää ja suomalaista mytologiaa yhdistelevien teosten kansanperinne elää ja voi hyvin. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä Helminen kirjoittaa jatkossa. Nämä neljä kirjaa ovat vakuuttaneet minut hänen kirjailijan taidoistaan maailmanluonnin, sanataituruuden sekä uuden ja vanhan yhdistämisessä kiinnostavaksi, kaleidoskooppimaiseksi kokonaisuudeksi. 
        
       
    Arvosana:
       
    Takakannesta:
    Maan povessa on neljäs ja viimeinen osa reaalifantasiasarjaa Väkiveriset, jossa kotimainen mytologia tunkeutuu elävänä ja kihelmöivänä nuorten arkeen. Päätösosa keikauttaa kaiken ylösalaisin ja saattaa edellisistä osista tuttujen Marin, Pekon ja Pinjan tarinat odottamattomalla tavalla yhteen.
      
    Maahispoika Otra on täynnä vihaa ja turhautumista. Maahisten on pian muutettava rakenteilla olevan uuden kaivosalueen tieltä, mutta Otra ja hänen ystävänsä eivät ole valmiita antamaan periksi. Muutaman ihmisveren pisaran vuodattaminen ei ole mitään ihmisten maahisille tekemien vääryyksien rinnalla. Maanalainen maailma on vaarassa, eikä Otra aio antaa heikkoutensa estää häntä tarttumasta toimeen.
      
    Toisaalla omalaatuinen sinipiika Tuulia on kadonnut. Jäljellä on vain järvestä löytynyt sininen tunikanrääsy. Onko sinipiika kidnapattu? Löytääkseen Tuulian Marin on otettava yhteyttä Tuulian entisiin suojatteihin Pinjaan ja Pekkoon, joilla on ongelmia jo omastakin takaa. Esiin tulee vanhoja ystäviä ja vanhoja vihollisia, mutta onko Tuulia jo avun ulottumattomissa?
      
    Jännitystä ja romantiikkaa huumorin säikeisiin punova sarja on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille. Sen aiemmat osat ovat Kaarnan kätkössä (2017), Kiven sisässä (2017) sekä Veden vallassa (2018).
       
    248 sivua, Myllylahti 2019
        
    Viimeinen osa Väkiverisistä on luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja
      

    tiistai 29. tammikuuta 2019

    Chris Rylander: Gregin legenda (Eeppisten epäonnistumisten sarja #1)

    "Ei ole helppoa kertoa tätä", Dunmor aloitti ja suki tavattoman valtavaa ja 
    takkuista punaista partaansa. "Sanon siis vain suoraan. Greg... sinä olet kääpiö."
       
       
    Arvostelukappale
      
    Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä, Popsugar 2019: 12. A book inspired by myth/legend/folklore, Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste 
          
    Joulukuussa 2018 ilmestynyt Chris Rylanderin Gregin legenda oli minulla matkalukemisena uuden vuoden vaihteessa, kun kävin lyhyellä lomalla äidin luona ja vaihdoimme siskojeni kanssa joululahjat. Kyseessä on huumorilla väritetty kertomus pojasta, Gregistä, joka saa tietää, ettei hänen perheensä olekaan aivan niin tavallinen kuin hän oli kuvitellut. Lisäksi parhaasta ystävästäkin paljastuu jotain, mikä muuttaa kaiken heidän välillään. 
      
    Greg on lyhyehkö ja hieman pyöreä poika, joka käy erikoisluvalla rikkaiden yksityiskoulua, jonka nimi lyhennettynä on PISSA (Isaacsonin Potentiaalisten Intellektuellien Syvällisen Sivistyksen Akatemia). Gregin hieman eksentrisellä isällä on kauppa, jossa hän myy esimerkiksi itse tekemiään saippuoita ja teesekoituksia. Isä on paljon poissa kotoa matkustaessaan ympäri maailmaa etsimässä mitä erikoisempia aineksia uusiin tuotteisiinsa. 
      
    Chicagossa on toki kaikenlaisia outoja tyyppejä (kuten ne kolme, jotka näin kerran ihan tavallisena helmikuisena iltana pukeutuneina päästä varpaisiin upeisiin Haamujengi-asuihin), mutta kuusi nuorta täysissä taisteluvarusteissa varsin aidon näköisinä aseineen herätti silti sangen paljon huomiota. (s. 307)
         
      
    Tarina käynnistyy heti ensi sivuilta. Gregin koulu on retkellä eläintarhaan, kun yksi jääkarhuista murtautuu ulos aitauksestaan ja jahtaa poikaa. Samana iltapäivänä isän kaupalle tulee kaksi outoa miestä, jotka sieppaavat isän matkaansa lyhyen kamppailun jälkeen. Greg päätyy Ghicagon alla olevaan tunneliverkostoon ja saa kuulla isän vuosia salanneen hänen oikean luontonsa: he ovat kääpiöitä. Tarinan aikana Greg tutustuu tähän uuteen puoleen itsessään ja tapaa muita nuoria kääpiöitä, kuten Glamenhildan, joka on vuosisatoihin ensimmäinen alaikäinen naiskääpiö, jolla kasvaa komeat viikset (sillä kääpiöistä karvaisissa naisissa on sitä jotain). 
      
    Kukin tykkää mistä tykkää, joten miksipä kenenkään pitäisi piitata siitä, pitivätkö muut sitä outona vai eivät tai sopiko se johonkin kuvitelmaan "normaalista" tai "toivotusta". (s. 253)
       
    Kääpiöt ja heidän arkkivihollisensa haltiat (sekä koko joukko muita mytologisia kansoja) elivät aikojen alussa, siis jo kauan ennen pyramidien aikaa, Erillisessä maassa. Sama planeetta, mutta aivan toisenlainen, raaempi maailma, jossa oli taikuutta muttei vielä ihmisiä. Keijut kyllästyivät noiden kahden kansan alituiseen vihapitoon ja pelkäsivät heidän tuhoavan koko planeetan, niinpä he piilottivat taikuuden kaikilta. Nyt kääpiöt valmistautuvat taikuuden palaamiseen, sillä mystistä galdervatn-nimistä ainetta on alkanut nousta maan pinnalle. Jos ja kun taikuus palaa, teknologian aikakausi päättyy, kuten myös maailma sellaisena kuin me sen tunnemme. 
      
    Mutta pääasia on tämä Greg, Haltiat ja Kääpiöt ovat yksilöinä ihan yhtä epätäydellisiä kuin ihmisetkin. Jotkut ovat hyviä, jotkut pahoja. Ja kaikki tekevät virheitä. Ei siitä ole mitään hyötyä, että osoittelee kumpaa kukin on. Se on vain typerää ja rasistista. (s. 179-180)
       
    Tämä kirja jos mikä ansaisee aihetunnisteen #pojatkinlukee. Rylanderin huumori on todella nokkelaa, ja se on minulle kaikkein vaikein genre, joten viihdyttävä huumori on harvinaista. Etenkin lukujen verbaali-ilottelevat otsikoinnit ja eri asioiden lyhenteet, jotka tuovat mieleen Aku Ankasta tuttujen Sudenpentujen ansiomerkkien sanaleikittelyn. Lisäksi luvut ovat lyhyitä ja kirjoitettu niin, että ne houkuttavat lukemaan vielä yhden lisää. Teoksessa on myös vahvasti feministinen, rasismia vastustava ja yksilöllisyyttä korostava pohjavire, josta iso plussa. Voinkin siis lämpimästi suositella lukemaan tämän. 
      
    "Kääpiönaiset eivät ota miehensä nimeä naimisiin mennessään. Kääpiöt ovat jo kauan pitäneet arvossa naisten voimaa ja omaa identiteettiä. Emme ole koskaan, emme edes Erillisen maan aikoina, kohdelleen naisia omaisuutena, jonka voisi valloittaa, voittaa tai nimikoida -- Oman nimen vaihtaminen elämänkumppanin löytämisen vuoksi on suorastaan sivistymätön alkukantainen tapa. Kääpiönaiset kunnioittavat itseään ja sitä, keitä ovat." (s. 105)  
         
      
    Arvosana:
               
    Takakannesta:
    Entä jos yhtäkkiä kuulisitkin olevasi kääpiö?
      
    Greg Belmont on tavallinen 13-vuotias poika, jolla on paras mahdollinen kaveri (okei, vain yksi kaveri) ja aika siisti isä (joka tosin pitää outoa ekokauppaa). Harmi vain, että Gregillä käy huono tuuri aina torstaisin. Eräänä erityisen epäonnisena torstaina hänen kimppuunsa hyökkää jättimäinen jääkarhu, ja samana iltana hänen isänsä siepataan.
      
    Gregille valkenee ällistyttävä totuus: hän onkin kääpiö. Siis ihan oikea, Taru sormusten herrasta -kääpiö! Greg tempautuu Chicagon katujen alle myyttiseen maailmaan, jossa syödään kilokaupalla kuivalihaa, keskustellaan puhuvan kirveen kanssa ja valmistaudutaan muinaisen taikuuden paluuseen – ja sotaan haltioita vastaan.
      
    Gregin legenda aloittaa riehakkaan trilogian, Eeppisten epäonnistumisten sarjan.
       
    Suomentanut: Kaisa Ranta, 356 sivua, Jalava 2018
      
    Alkuperäinen nimi: The Legend of Greg: Book One of an Epic Series of Failures (2018)
        
    Kirja on luettu myös täällä: Exlibris
      
    Samankaltaista luettavaa: Angie Sage: Septimus Heap -sarja, Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset, J.K. Rowling: Harry Potter -sarja

    maanantai 10. joulukuuta 2018

    Lukupiirissä | Sally Green: Puoliksi paha

    "Mitä sinä oikein tavoittelet?"
      
    "Oikeutta olla oma itseni."
        
       
    Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja, Marraskuun lukupiirikirja
       
    Siskon tytär suositteli Sally Greenin Puoliksi pahaa. Kirja on ollut minulla lainassa häneltä varmaan jo pari vuotta, mutta sain sen luettua vasta nyt. Ehdotin sitä lukupiirilleni ja se päätyi marraskuun teokseksi. Jo heti alussa tajusin, että kirjasta pitäminen tulee olemaan haastavaa, sillä ensimmäiset parisenkymmentä sivua on kirjoitettu sinä-passiivissa. Epämiellyttävä tunne ei ravistunut missään vaiheessa lukukokemuksesta. Päähenkilö Nathania seurataan kirjassa noin kahdeksanvuotiaasta seitsemäntoistavuotiaaksi. En oppinut missään vaiheessa pitämään hänestä tai sympatisoimaan hänen kohtaloaan. 
       
    "Minua on pidetty häkissä melkein kaksi vuotta. Minua on hakattu ja kidutettu, enkä ole saanut tavata perheenjäseniäni, jotka ovat valkoisia noitia. Mitä ´hyvää´ siinä on?" (s. 208)
      
    Nathanilla on kahdeksan ja viisi vuotta vanhemmat siskot Jessica ja Deborah sekä kaksi vuotta vanhempi veli Arran. Jessica inhoaa Nathania sydämensä pohjalta, mutta kaksi muuta sisarusta ovat Nathanille ystävällisiä. He asuvat mumminsa, äidin äidin kanssa. Äiti on kuollut Nathanin ollessa pieni hieman epämääräisissä olosuhteissa. Kansitaiteen lisäksi parhaat kohdat kirjassa ovat, kun Nathan keskustelee mummonsa, Arranin tai Deborahin kanssa. 
      
    Nathania on syntymästään asti arvosteltu isänsä, mustan noidan Marcusin takia. Neuvosto on asettanut hänelle tiukat säännöt "valkoisten noitien turvallisuuden" nimissä. Ihan niin kuin nuoresta pojasta olisi paljoakaan vaaraa koulutettuja, vahvoja noitia vastaan. Kokemansa kohtelun jälkeen hänen pitäisi lisäksi olla valkoisten noitien puolella. Ei vaadi suurta päättelykykyä, että Nathan ei ole kauhean innoissaan tästä. 
      
    Valkoisten noitien turvallisuuden takaamiseksi on päätetty, että sekaveriset (V 0,5 / M 0,5) eivät enää saa poistua kotoaan ilman neuvoston etukäteen antamaa lupaa. (s. 86)
      
    Kirja on aivan liian selvästi Harry Pottereista inspiroitunut halpakopio. Englantiin sijoittuvassa romaanissa on valkoisia ja mustia noitia ja Nathan on puoliksi kumpaakin. Hän on siis sekaverinen eli valkoisten noitien mielestä puoliksi paha. Ei sillä, että valkoisetkaan noidat kauhean hyviä asioita voimillaan tekisivät. Valkoisia noitia suojelemaan on perustettu neuvosto, joka on kuin Luihuisten ylläpitämä Taikaministeriö, sillä he halveksivat puoliverisiä, jotka ovat puoliksi valkoisia, puoliksi nurjia. Nurjat ovat ei-taikovia ihmisiä, kuten J.K. Rowlingin taikamaailmassa jästit. 
       
    Alaikäistä noitaa kutsutaan noitaseksi, joka saa aikuistumisseremoniassa 17-vuotissyntymäpäivänään kolme lahjaa ja juo sukulaisen, yleensä äidin tai isän verta. Seremonian jälkeen paljastuu ennemmin tai myöhemmin, mikä on kenenkin voima. Suurin osa miehistä saa heikon voiman. Neuvoston voimakkaimmista valkoisista noidista kouluttamat metsästäjät, jotka jahtaavat Englannin ja Euroopan mustia noitia, ovat melkein kaikki naisia. 
      
    Sen lisäksi, että tarina ei vienyt mukanaan, suomennoskin jätti toivomisen varaa, kuka nykypäivän teini sanoisi koskaan "kessuttelevansa"? Kirja on maailmalla ja Suomessakin herättänyt paljon keskustelua. Kirjan käännösoikeuksia nimittäin myytiin jo ennen kuin se oli edes ilmestynyt.  Kate Atkinsonin nimissä on kanteen laitettu markkinointitarkoituksessa lausahdus "Uusi Nälkäpeli, uskoisin." Tälle vertaukselle ei löydy  minulta paljoakaan ymmärrystä. Puoliksi paha on urbaania fantasiaa ja Nälkäpeli dystopiaa, jonka suosio on aivan ilmiömäinen, ei lähelläkään Puoliksi pahan saavuttamaa. Ainoa yhdistävä tekijä on kohderyhmä eli young adult-luokittelu. 
      
    Oletko sinä lukenut Puoliksi pahan? Mitä ajatuksia se herätti? Paraneeko sarja myöhemmissä osissaan? Kommenttiboksiin saa jättää viestiä.
        
    Arvosana:
               
    Takakannesta:
    Kuvittele, ettet osaa lukea etkä kirjoittaa, mutta parannut nopeasti – jopa noidaksi. Alat voida pahoin, jos et pääse ulos pimeän ajaksi. Vihaat valkoisia noitia, mutta rakastat Annalisea, vaikka hän on yksi heistä. Olet joutunut virumaan häkissä neljätoistavuotiaasta saakka. Sinun pitäisi paeta ja löytää Mercury, musta noita joka syö pikkupoikia. Sinulla on aikaa siihen asti, kunnes täytät seitsemäntoista vuotta. Helppo nakki.

    Sally Greenin esikoisromaani Puoliksi paha on henkeäsalpaava tarina erään pojan selviytymiskamppailusta. Ihmisten keskuudessa elävässä salaisessa noitayhteisössä mustia ja valkoisia noitia yhdistää vain yksi asia: pelko poikaa kohtaan, joka kuuluu molemmille puolille ja ei kummallekaan. Englantilaisen perheenäidin omaksi ilokseen kirjoittaman Puoliksi pahan käsikirjoitus aiheutti sensaatiomaisen kuhinan kansainvälisessä kirjamaailmassa, ja sen käännösoikeudet myytiin yli 40 kielelle jo ennen teoksen ilmestymistä. Puoliksi paha on trilogian avausosa, ja siitä on tulossa myös elokuva.
       
    Suomentanut: Sari Kumpulainen, 378 sivua, Gummerus 2014
     
    Alkuperäinen nimi: Half Bad (2014)
      
    Sarjassa ilmestyneet: 
    • Puoliksi paha (2014)
    • Puoliksi villi (2015)
    • Puoliksi poissa (2016)
        

    lauantai 23. kesäkuuta 2018

    Neil Gaiman: Hautausmaan poika

    "Minä haluan nähdä elämää", Eikku sanoi. 
    "Haluan pidellä sitä käsissäni. 
    Haluan jättää jalanjälkeni aution saaren hiekkaan"
      
       
    Lukuhaasteissa: Spefi-lukuhaaste: 20. Kirja, jonka kirjailija on ollut Finnconin kunniavieras  
    Tunnelmamusiikkia: The Danny Elfman Tim Burton 25th Anniversary Music Box Suite, Simon & Garfunkel: The Sound of Silence, Gary Jules: Mad World, Woodkid: Run Boy Run, Jeremy Messersmith: A Girl, A Boy, and a Graveyard, Delta Rae: Dance In The Graveyards
      
    Minulla on ristiriitaisia kokemuksia Neil Gaimanin teoksista. Coraline on hieno teos, jonka olen lukenut useampaan otteeseen, kun Tähtisumua on puolestaan elokuvana alkuteosta onnistuneempi. Hautausmaan poika menee johonkin puoliväliin. Kiinnostava idea, mutta jäin kaipaamaan sitä kuuluisaa "jotain". Lukukokemus jäi siis vain ihan ok-tasolle, vaikka ideassa olisi ollut potentiaalia enempäänkin. Vähän siis sama ongelma kuin Gaimanin yhdessä Terry Pratchettin kanssa kirjoittamassa Hyvä enteitä -teoksessa. 
         
    Krakovassa, Wawelin kukkulalla, on luolia, joita kutsutaan Lohikäärmeen pesäksi ammoin kuolleen lohikäärmeen mukaan. Nämä ovat ne luolat, jotka turistit tuntevat. Luolien alla on toisia luolia, joita turistit eivät tunne ja joihin he eivät kuunaan pääse tutustumaankaan. Ne ulottuvat syvälle maan sisään, ja niissä on asukkaita. (s. 231)
      
    Hautausmaan poika alkaa murhasta. Jack-niminen murhaaja tappaa päähenkilön vanhemmat ja isosiskon, mutta vaippaikäinen sankarimme pääsee taapertamaan karkuun. Hän päätyy vanhalle, luonnonsuojelualueeksi muutetulle hautausmaalle, jonne vuosisatojen aikana haudattujen ihmisten haamut ottavat pojan suojaansa. Hautausmaa on ihastuttava, mielikuvitusta ruokkiva ja seikkailuihin houkutteleva miljöö!
       
    Lapseton Owensin pariskunta ottaa pojan kasvatettavaksensa ja he antavat hänelle uuden nimen, Ei-Kukaan Owens, lyhyemmin Eikku. Hänet nimetään kunniakuolleeksi ja häntä koulutetaan vuosien ajan heidän kaltaisekseen. Niinpä hän saa mm. kyvyn olla näkymätön. Vanhempien lisäksi Eikulla on holhooja, salaperäinen Silas, joka pystyy poistumaan hautausmaalta ja hankkimaan pojalle ruokaa ja vaatteita, joita tämä elävänä lapsena tarvitsee.
        
    "Toivoin, että olisi täällä. Että voisin hyvästellä." 
    "Minä olen aina täällä." 
    "Mutta ethän sinä ole kuollut, ethän, Ei-Kukaan Owens?" 
    "En tietenkään." 
    "Et sinä voi pysytellä täällä loppuikääsi, vai voitko? Jonain päivänä sinä kasvat isoksi, ja sinun on pakko mennä asumaan ulkomaailmaan." (s. 62)
      
    Perusjuonessa on vähän samaa kuin Harry Pottereissa: on olemassa ennustus lapsesta, joka tulee muuttamaan maailman. Jokamiesten ryhmä ei pidä muutoksesta, vaan lapsi yritetään tappaa, mikä väistämättä johtaa siihen, että ennustus toteutuu. Eikku on turvassa ainoastaan ollessaan hautausmaalla, sillä hänen epäonnistunut murhansa odottaa edelleen tekijäänsä, mutta poika haluaa kaikesta huolimatta mennä kouluun, mihin vainajat suostuvat pitkin hampain, sillä ulkomaailma on siihen tottumattomalle haastava. Eikku joutuukin useampaan seikkailuun, joista kiinnostavin tapahtuu toisessa maailmassa. 
      
    Jokaisella hautausmaalla on yksi hauta, joka kuuluu guuleille. Jos vaellatte riittävän kauan millä hyvänsä hautausmaalla, löydätte sen - se on vedensyömä ja se pullottaa, sen kivi on säröillyt tai lohjennut, sen ympärillä rehottaa ruokkoamatonta ruohoa tai pistävänhajuisia rikkaruohoja, ja kun sen luo tulee, aistii siitä huokuvan hylkäämisen tunteen. Se saattaa olla muita hautakiviä vanhempi, ja kiveen kaiverrettua nimeä on usein mahdoton lukea. -- Mikäli hautausmaalla on hauta, joka näyttää siltä kuin se olisi joutunut vähäpätöisten vandaalien tuhon kohteeksi, se on guuliportti. Jos hauta saa teidät tuntemaan, että olisitte mieluiten jossain muualla, se on guuliportti. (s. 64)
      
    Kirjassa on kuvitusta ja vain kahdeksan pitkää lukua, joiden väleissä aika kuluu vuosien harppauksissa, kunnes Eikku on viisitoistavuotias. Teoksen saa englanninkielisenä myös Chris Riddellin kuvittamana, joka on varmasti kiinnostavampi kuin tämä suomennetussa versiossa oleva Dave McKeanin. Haamujen ja guulien lisäksi kirjassa esitellään koko joukko muitakin kiinnostavia olentoja, kuten druidien ajoilta peräisin oleva Hurmeleikki, Jumalan koira ja pimeänkaidat. 
        
      
    Arvosana:
            
    Takakannesta:
    ”Tämän lapsen kasvattamiseen tarvitaan enemmän kuin pari hyväsydämistä sielua. Siihen tarvitaan”, Silas sanoi, ”koko hautuumaa.”
      
    Ei-Kukaan ”Eikku” on ihan tavallinen poika. Paitsi, että hän asuu vanhassa haudassa ja hänelle on myönnetty kunniakuolleen arvo. Aaveet suojelevat orvoksi jäänyttä poikaa kaikkialla vaanivilta jokamiehiltä.
      
    Hautausmaalla kasvaneelle Eikulle aaveet ovat tutumpia kuin pitsa tai koulunkäynti. Hän ei aina muista, että kalmisto kätkee sisäänsä myös karmivia asioita.
      
    Elävien pitää kuitenkin elää eikä viettää koko elämäänsä hautausmaalla. Onnistuuko Eikku aaveilta oppimillaan taidoilla kukistamaan julmat Jack-jokamiehet? Ja miten hän pärjää hautausmaan muurien ulkopuolella – ilman aaveiden apua?
      
    Suomentanut: Inka Parpola, 299 sivua, Otava 2009

    Kuvittanut: Dave McKean

    Alkuperäinen nimi: The Graveyard book (2008)
      
    Samankaltaista luettavaa: Lauren DeStefano: A Curious Tale of the In-Between, Patrick Ness: Hirviön kutsu, Catherynne M. Valente: Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa

    torstai 17. toukokuuta 2018

    Sini Helminen: Veden vallassa (Väkiveriset #3)

    "Varpaani liuskettuvat pitkiksi viuhkamaisiksi pyrstövän haaroiksi ja 
    suomut poksahtelevat läpi jalkojen ihosta ja muodostavat siistin panssaripeitteen."
       
       
    Arvostelukappale
      
    Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin, Spefi-lukuhaaste: 39. Spefikirja, jossa on käytetty hyväksi mytologioita, YA-lukuhaaste: Urbaani fantasia, Jatkumo - sarjakirjojen lukuhaaste
      
    Veden vallassa on Sini Helmisen suomalaisesta mytologiasta inspiroituneen Väkiveriset -sarjan neljäs osa. Sarjan jokainen osa on käytännössä itsenäinen, vain sinipiika Tuulia on yhdistävä tekijä sarjan jokaiseen osaan, tosin Veden vallassa viimeisellä sivulla nähdään muitakin tuttuja hahmoja. Jokaisella osalla on oma elementtinsä, ensimmäisessä osassa metsä, toisessa vuori ja kolmannessa vesi.
      
    En voi pyyhkiä pois kahta piinallista vuotta, en muuttua suosituksi tai palata ajankääntäjällä takaisin. (s. 222)
      
    Päähenkilönä tavataan tällä kertaa pian 15-vuotias Mari, jonka äiti on kadonnut kuvioista joitakin vuosia aikaisemmin. Kouluun meneminen vaatii Marilta paljon, sillä paras ystävä Jessika on nykyään hänen arkkivihollisensa ja kiusaa tyttöä. Kaikki johtuu siitä, että Marin isä uskoo Kalevalaisiin olentoihin, ja häntä pidetään vähän höpsähtäneenä. Koulussa naureskellaan ilkeästi Marinkin olevan samanlainen. Aina kun isä yrittää puhua mytologian kirjan sivuilta löytyvistä hahmoista, Mari suuttuu ja toteaa, että isän työ on vaakalaudalla sen kaltaisten puheiden takia.
        
    Kuusi vuotta parhaina kavereina, eikä tarvittu kuin yksi muodonmuutosten kesä, enkä minä ollut Jessikalle kuin ilmaa. (s.19 )
      
    Yksi suosikkikohdistani on, kun Marin ensimmäiset kuukautiset alkavat yllättäen. En nimittäin muista milloin viimeksi (jos koskaan) olen lukenut näin kehollisesti kuvailtuna kyseistä tapahtumaa. Todella rohkeaa ja kiitettävää kirjailijalta kirjoittaa suoraan ja kaartelematta siitä, miten veri valuu ja tahraa pikkuhousut. Lisää tällaista nuortenkirjoihin, niin saadaan rikottua tabu tämän naiseuden osan kohdalta. Onhan se sentään niin mahdottoman luonnollista. Olisipa joku minullekin kertonut yläasteella tällä tavalla, vailla nolostumista, miltä kuukautiset tuntuvat, kun kaikki annettu info kertoi vain mistä ilmiö johtuu ja mitä erilaisia kuukautissuojia on olemassa. 
      
    Tunnen, miten jotakin lämmintä ja kosteaa alkaa tihkua housuihini ja alleni penkille. -- Minulla kestää hetken tajuta, mitä tämän täytyy olla. Minulla on varmaan alkanut kuukautiset.
    -- 
    Lukitsen kopin, kiskon housut kinttuihin ja yritän keksiä, miten terkkarin antama origami avataan. (s. 12 ja 16)
        
    Saman päivän iltana Mari ottaa kylvyn, punaisten pyörteiden ympäröimänä ja miettii, kuinka tilanne muistuttaa jonkin Netflix-sarjan kohtausta, missä vanhempi löytää lapsensa kylpyammeesta hengettömänä. Marin tapauksessa kohtaus etenee kuitenkin säärikarvojen ajeluun, ja hämmentävän suomun löytämiseen. Pikkuhiljaa ja Tuulian avustuksella tytölle käy selväksi, että hän on vedenneito. Läheisen järven kutsu käy voimakkaaksi ja pinnan alla odottaa toinen maailma, joka ei ole yhtään ongelmattomampi kuin vedenpäällinenkään. 
        
    Haavinsa kanssa harppova Kallankari, jonka perässä matelee lyhyempien oppilaiden joukko, tuo mieleen sauvaansa nojaavan Gandalfin kääpiölauma jäljessään. (s. 69)    
        
    Vaikka pidin todella paljon edellisen osan pelaajapoika Pekosta, koulukiusattuna (tiedän niin hyvin sen tunteen pesiskentän reunalla, kun tulee valituksi viimeisenä) ja vedenalaisesta maailmasta nauttivana pystyin astumaan vahvasti myös Marin kenkiin. Vaikka tarinassa on poikakuvioita, kumpikaan ihastuksen kohde ei tuntunut minusta oikealta Marille, ja luulen hänenkin päätyneen siihen tulokseen, että tapaa vielä myöhemmin jonkun muun, joka vastaa hänen tunteisiinsa. 
      
    Polun vierellä on suuri sammaloitunut kivi. Pienenä kiipesin sellaisten päälle, makasin phmeässä vihreässä ja leikin, että kivi oli kiltti jättimäinen Totoro. (s. 65)
      
    Helmisen viittaukset muihin kirjoihin ja populaarikulttuuriin oli kudottu jälleen ihanasti kerrotaan. Pidän myös paljon hänen sanavalinnoistaan, kuvailustaan, huumoristaan ja Tuulian pippurisesta luonteesta. Nuorten käyttämä kieli tuntui uskottavalta, mutta samaan aikaan veden väen kohdalla hieman erikoiselta ratkaisulta. En malta odottaa neljättä osaa ja pohdin jo etukäteen, onko kirjan päähenkilö tyttö vai poika ja mahtaakohan siinäkin tapahtua eri teosten hahmojen kohtaamisia. Suomalaista mytologiaa hyödynnetään raikkaasti ja odottamattomin kääntein. Kovatasoista suomalaista urbaania fantasiaa, mihin on helppo tarttua ja suositella. 
     
       
    Arvosana:
       
    Takakannesta:
    Marin äiti on kadonnut vuosia sitten, ja isä on höyrähtänyt uskomaan Kalevalan kummajaisiin. Lapsuuden bestis Jessika ja hänen jenginsä tuntuvat vaistoavan Marin jokaisen kipukohdan. Jopa kännykän viestien ja koulun oven avaaminen vaativat rohkeutta. Pelonväreitä lietsoo myös yläkoulun nurkilla norkoileva vieras, vihreätukkainen nuorukainen, jolla on häiritsevä katse.
      
    Kylvyssä Mari löytää ihostaan sileän suomun, mikä saa hänet tolaltaan. Kummallinen naapurintyttö Tuulia raottaa Marille maailmaa, jonka olemassaolosta hänellä ei ole ollut aavistustakaan. Isä varoittaa Maria menemästä järveen, mutta jokin kutsuu aaltojen alta. Jokin, jota vääristyneessä vedenalaisessa maailmassa on vaikea tunnistaa vaaraksi.
      
    Veden vallassa on itsenäinen jatko-osa reaalifantasiasarjaan Väkiveriset, jossa kotimainen mytologia tunkeutuu elävänä ja kihelmöivänä nuorten arkeen. Jännitys ja romantiikka punoutuvat huumorin säikeisiin. Sarja on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille. Sen aiemmat osat ovat Kaarnan kätkössä (2017) sekä Kiven sisässä (2017).    
      
    232 sivua, Myllylahti 2018
      
    Kansi: Karin Niemi
         
    Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Kirsin kirjanurkka, Kirjapöllön huhuiluja
      
    Sarjassa ilmestynyt: 
      
    Samankaltaista luettavaa: Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista, Helen Dunmore: Ingo - Meren kansa, Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus, Annukka Salama: Faunoidit-sarja

    tiistai 20. maaliskuuta 2018

    Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki #1)

    "Kirjat tekivät hänet onnelliseksi, siispä hän luki."
      
       
    Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 2.3.2018.

    Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 16. Kirjassa luetaan kirjaa, Spefi-lukuhaaste 33. Spefikirja, joka on suunnattu nuorille aikuisille (YA), Seinäjoen kirjaston lukuhaaste: 38. Lue kirja, jossa luetaan kirjoja
       
    Kaikki Kiurun rakastamat asiat olivat sellaisia, joita yleisesti pidettiin hyödyttöminä. Hän rakasti kirjoja, neulomista, leipomista, mankelointia ja silittämistä, sanaristikoiden täyttöä ja isoja teekuppeja. (s. 168)
      
    Muistojenlukija aloittaa Susiraja -sarjan kirjoittajana tunnetun Elina Rouhiaisen uuden Väki -trilogian. Syksyllä lukion aloittava Kiuru on aina pystynyt näkemään toisten ihmisten muistot lintuina. Hän voi ottaa muiston kiinni, upota siihen tai vapauttaa sen, jolloin ihminen unohtaa kyseisen muiston. Kun hän nappaa ajattelemattomasti erään pojan muiston, hän joutuu kohtaamaan paljon isompia seurauksia kuin oli teollaan kuvitellut olevan.

    Kissa oli äidin, mutta Kiuru oli saanut valita sille nimen. Toisin kuin Hermionen kissa, heidän Koukkujalkansa oli kermanvärinen. (s. 30)

    Kiurun maailma on aina tapahtunut kirjojen sivujen välissä, kunnes hän tapaa kesäloman aikana Shangri-Laksi nimetyllä Vuosaaren syrjäisellä alueella asuvat romanialaiset veljekset Dain ja Nelun sekä aromanttisen, muunsukupuolisen Bollywoodin. Hän saa viimein vastauksia oudolle kyvylleen ja viettää aikaa kerrankin todellisessa maailmassa tehden niitä asioita joista on aiemmin vain lukenut, jopa lain harmaalle alueelle astuen.

    Hän pakkasi virkattuun laukkuunsa avaimien, puhelimen ja lompakon lisäksi kirjan ("Sä ja sun turvakirja", Samuel olisi sanonut). (s. 32)

    Lapsuudesta asti ystävänä olleella Samuelilla on myös voimia, mutta toisin kuin Kiuru, hän pystyy lukemaan ajatuksia. Suomen lyhyen kesän aikana viisikko tutustuu toisiinsa ja erilaisiin kykyihinsä. Nuoret ihastuvat, rakastuvat ja rikkovat sydämiä. Kesän loppuminen ja tulevat muutokset pelottavat Kiurua, kunnes yllättävän petoksen vuoksi hänenkin täytyy paeta ulkomaille. Salaperäinen Väki-niminen ryhmä nimittäin etsii kykyjä omaavia ihmisiä omia tarkoitusperiään varten.

    Kiuru oli aina rakastanut syksyä. Neuleita, isoja teemukeja ja uutuus-kirjoja. Sadetta, jonka takia ei tarvinnut edes teeskennellä haluavansa tehdä muuta kuin olla kotona ja lukea kirjaa. (s. 353)

    Muistojenlukija on hillitysti rakennettu, nuorille suunnattu urbaanin fantasian teos, joka ammentaa inspiraatiota suomalaisesta kansanperinteestä. Esimerkiksi päähenkilön nimi, Kiuru, löytyy suomalaisesta mytologiasta sielulintuna. Helsinki on kuvattu aidosti ja elävästi, eivätkä hahmojen voimat nouse liian korostettuina esille. Voimista kerrotaan lopulta hyvin vähän ja niihin varmasti palataan syvemmin sarjan myöhemmissä osissa.

    Kiuru ei halunnut jakaa asioita tuntemattomien ihmisten kanssa. Hän ei halunnut jakaa edes lukukokemuksiaan muille, sillä hänestä oli aina tuntunut, että ne olivat jotain hyvin yksityistä. (s. 98)

    Harmillisesti kerronta ei aina ole teknisesti loppuun asti hiottua. Etenkin toistuvat kuvailut, kuten “Kiuru kuuli itsensä sanovan”, ja tapahtumien etukäteen kertominen lausahduksella “Kiuru ei vielä tiennyt että...” tarttuvat helposti tarkemmin lukijan seulaan. Vaikka hahmojen sanotaankin puhuvan enimmäkseen englantia, on kirjailija valinnut kirjoituskieleksi suomen, muutamien englanninkielisten fraasien lisäksi. Välillä voikin olla vaikeaa muistaa, millä kielellä kukin hahmo eri tilanteissa puhuu.

    Suomi on tällä hetkellä kaikkea muuta kuin vapaa maa -- Kaikki täällä on hyvin säänneltyä ja kaikkien halutaan olevan samanlaisia. Kukaan ei saa olla huonompi kuin muut, mutta ei myöskään parempi. (s. 153)

    Rouhiainen on esitellyt kiitettävän erilaisia hahmoja. Monenlaiset varallisuuden tasot, kansalaisuudet, kulttuurit ja romanttisuuden muodot pääsevät esille luontevasti. Kiurun äiti on sukunsa hylännyt romani ja isä pätkätyötä tekevä lintututkija. Samuelin vanhemmat ovat puolestaan skaalan toisesta päästä hienoine taloineen ja veneineen. Lisäksi itähelsinkiläisen talon vallannut kirjava joukko on suurelta osin yhteiskunnan reunoilla asuvia tai paperittomia vaeltajia.

    Kiuru ei olisi jaksanut alkaa selittää asiaa isälle, mutta Bollywoodin takia hänen oli yritettävä. "Bollywood ei ole tyttö. Se on queer." (s. 241)

    Nähtäväksi jää, kuinka tarina tulee jatkumaan. Vastaamattomia kysymyksiä jäi vielä useita, kuten mikä on Väki ja kuinka osa ihmisistä saa erikoisia kykyjä. Olisi kiinnostavaa, jos jatko-osissa pääsisi lukemaan esimerkiksi Dain näkökulmasta. Takakansi ainakin lupaa, että sarjassa tullaan liikkumaan ympäri Eurooppaa.
      
    Arvosana:
      
      
    Takakannesta:
    16-vuotiaalla Kiurulla on salaisuus: hän pystyy napsimaan toisten ihmisten muistoja kuin lintuja haaviin. Kun hän sattumalta törmää samankaltaisia kykyjä omaaviin romaniveljeksiin ja intialaistaustaiseen genderqueeriin, Kiurulle avautuu aivan uusi todellisuus. Pian vallatussa talossa hengailevaan porukkaan liittyy myös Kiurun lapsuudenystävä Samuel, johon Kiuru on ollut jo pitkään ihastunut. Mitä paremmin Kiuru oppii tuntemaan uudet ystävänsä, sitä ristiriitaisemmaksi hänen suhtautumisensa käy. Mutta kun railo syntyy, se syntyykin yllättävään kohtaan. Vähitellen Väen salaisuudet alkavat paljastua, ja pian Kiuru tajuaa joutuvansa pakenemaan henkensä edestä.
      
    Muistojenlukija avaa ympäri Eurooppaa liikkuvan Väki-trilogian, jonka ensimmäinen osa sijoittuu Itä-Helsinkiin ja avaa näkymän Suomessa oleskelevien paperittomien siirtolaisten elämään. Neliosaisella Susiraja-sarjallaan debytoinut Rouhiainen vakuuttaa uudella tarinamaailmallaan, joka nivoo yhteen realismia, urbaania fantasiaa ja nykyeurooppalaista kiertolaisuutta. 
      
    387 sivua, Tammi 2017
       

    torstai 15. helmikuuta 2018

    Nonna Wasiljeff: Loukkupoika

    "Miten sinä olet joutunut tänne?"
    "En ole joutunut. Minä synnyin täällä."
    "Synnyit? Täällä? Et ole koskaan ollut vapaa?"
    "En ole koskaan ollut ulkomaailmassa."
        
       
    Arvostelukappale
      
    Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: Suomalainen kirjailija, Helmet 2018: 7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
      
    Tiedätte varmaan, kun joskus kirjasta syntyy etukäteen jokin mielikuva, joka lukiessa sitten korvautuu toisella. Nonna Wasiljeffin Loukkupojan kohdalla kävi niin, että Otavan kevään katalogia lukiessani sain päähäni, että takakannessa mainittu Toinen taso tarkoittaisi, että Loukku, jonne päähenkilö, 15-vuotias Aaron on syntynyt, on jonkinlainen kellari tai maanalainen luola (vrt. Ann Aguirren Enclave tai Dmitri Gluhovskin Metro 2033). Tämä ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa, mutta en ollekaan pettynyt siihen, millaisena maailma oli kuvattu. 
      
    Erikoisempaa on, että tämä on ensimmäinen romaani, joka muuttuu mielessäni elokuvamaisen kerronnan sijasta animeksi, eli japanilaiseksi animaatioksi. Tähän saattoi osittain vaikuttaa, että samoihin aikoihin, kun luin kirjaa katsoin Made in Abyss -animea (jolle voin antaa suositukseni). Lisäksi nämä kaksi maailmaa sopivat jotenkin kiehtovalla tavalla hyvin yhteen, vaikka ovatkin varsin erilaisia. Olen katsonut myös Foxilla parhaillaan pyörivää The Gifted -sarjaa, joka sijoittuu X-menversen maailmaan ja sekin keskustelee hyvin kirjan teemojen kanssa. Minulle tuli luettuani mieleen hieman myös Affinity Konarin Elävien kirja.

    "Te ette ole ihmisiä." 
    "No luonnokkaita sitten. Miksi Tomut vievät luonnokkaita?" (s. 19)
        
    Aaron on luonnokas, eli ihminen, jolla on erikoisia kykyjä (vrt. Victoria Aveyard: Punainen kuningatar, Veronica Roth: Viillot ja Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti riskummallisille lapsille sekä Kolkko kaupunki). Kaikille näille teoksille on yhteistä, että maailma on jakaantunut kahteen leiriin, karkeasti niputettuna niihin joilla on voimia ja niihin, joilla voimia ei ole. Loukkupojassa on luonnokkaiden lisäksi Tomuja, jotka ylläpitävät vankilamaista laitosta, jonne luonnokkaat päätyvät, jos käyttävät kykyjään avoimesti.
      
    "Miksi luontoa ei saa käyttää hyvään?" 
    "Koska luonto on pahaa. Se on pahaa aina. Ihmiset ajattelevat, että luonnon käyttäminen kostautuu jotenkin heille. Että vaikka sillä tekisi jotain tärkeää, kaikki kuitenkin pilaantuu, vahingossa tai tarkoituksella. He näkevät luonnon pahana. Meidät pahana. Se, mitä he eivät ymmärrä tai osaa, on heistä pahaa ja vaarallista." (s. 41)
      
    Teos on siis fantasiaelementeillä höystetty YA-romaani. Loukkupojan maailma on kiehtova, sillä maagiset voimat, paikka maailmojen välissä, autot ja elokuvat ovat kaikki yhtä aikaa olemassa olevia asioita. Puhtaasti urbaaniksi fantasiaksi en tätä kuitenkaan lähtisi määrittämään, mutta ehkä vaihtoehtohistoriallinen fantasia voisi sopia. Toivottavasti kirjailija avaa maailmaa lisää, ja etenkin maailmojen välistä verhoa.
      
    Aivan täyttä kuvaa en tapahtuma-ajasta ja kulttuurista saanut, mutta mielikuvissani ihmiset pukeutuivat 1800-luvun loppupuolen tavoin, mutta autot ja junat olivat 1930-50-lukulaisia. Arvostan kirjailijan ilmavaa kuvailua, sillä lukijalle jää tällöin enemmän valtaa nähdä hahmot ja paikat sellaisena kuin haluaa. Olisikin kiinnostavaa kuulla, kuinka muut lukijat maailmaan kuvittelivat, en nimittäin tätä kirjoittaessani vielä löytänyt yhtään bloggausta teoksesta. 
       
    Pidin Wasiljeffin kielestä ruohotöppöineen ja rähmäkökkäreineen, jotka varmasti tarttuvat käyttööni. Maailma oli kiinnostava ja tuntui tuoreelta, hahmoista en vielä saanut tiukkaa otetta, sillä keskusjoukosta tuntui paljastuvan koko ajan uutta, joka muokkaa lukijan mielikuvaa heistä. Tarinan sisällä kulkee toinen tarina, mikä oli varsin onnistunut ratkaisu. Harmillisesti arvasin pari juonikäännettä etukäteen, mutta ne eivät suuresti vaikuttaneet lukukokemukseen. Odotan mielenkiinnolla, mihin suuntaan sarjan seuraava osa tarinaa vie, sillä tässä osassa vasta pohjustettiin jotain suurempaa. 
      
    Ei tarinoille voi olla liian vanha. (s. 13)
       
      
    Arvosana:
      
    Takakannesta:
    Nimeni on Aaron. Olen ainoa, joka on syntynyt Loukussa. Ihmiset tulevat ja menevät. Jotkut ovat hetken, toiset vuosia. jotkut menevät eivätkä koskaan tule takaisin. Sillä tavalla Loukku toimii.
      
    15-vuotias Aaron on elänyt koko elämänsä Loukussa, vankilassa, jota hallitsevat harmaaunivormuiset Tomut. Loukusta on vain yksi tie ulos: salaperäinen Toinen taso, josta kukaan ei halua puhua.
      
    Aaron on oppinut selviämään pysyttelemällä näkymättömänä, kunnes eräänä päivänä Loukkuun tuodaan nuoret veljekset, jotka alkavat suunnitella pakoa.
      
    Aaronilla ei ole mitään aikomusta päästää uusia ystäviään lähtemään, mutta kun kaikki menee kammottavalla tavalla pieleen, hänen on valittava: yhä vaarallisemmaksi käyvä vankeus tai kammottu Toinen taso, joka vilisee Tomuja.
      
    Sarjan avaus. Upea fantasiatrilleri vankeuteen syntyneestä pojasta, jonka kohtalo heittää vaaralliselle matkalle. 
      
    336 sivua, Otava 2018
       
    Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Kirjavinkit, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirsin kirjanurkka
        
    Samantyylisiä kirjoja: Victoria Aveyard: Punainen kuningatar, Veronica Roth: Viillot, Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti riskummallisille lapsille ja Kolkko kaupunki