Näytetään tekstit, joissa on tunniste lastenkirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lastenkirjallisuus. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 1. joulukuuta 2024

Kirjasomen joulukalenteri: Luukku 1 - Joulukalenterikirjoja

  
Ihanaa jouluun ensimmäistä! Tässä postauksessa esittelen muutaman tämän vuoden joulukirjauutuuden. Seuraava luukku avautuu Bibliofiilin päiväunia - blogissa 4.12. 
  
Ensimmäisenä Salla Salmelan kirjoittama ja Lotta Forsin kuvittama Ihan kohta on joulu (WSOY 2024), joka on uunituore kuvakirja, jossa on 24 aukeamaa. Tämän voikin siis lukea joulukalenterikirjana. Luukkunumero on piilotettu ovelasti kuvaan ja niiden etsiminen on varmasti hauskaa perheen pienimpien kanssa.
  
Joulukuun ensimmäisenä päivänä Kuusikylän punaisia kattoja peitti valkoinen lumipeite. Jouluvalot valaisivat kylän aitoja ja reunustivat pieniä puisia kuisteja. Porteilla kilisivät joulukellot, ainakin melkein kaikissa.
  
Päähenkilö on pieni Melina-tyttö, jonka perheeseen kuuluvat töissään kiireiset äiti ja isä sekä vähän vanhemmat kaksosveljet Matti ja Matias. Melina etsii joulun taikaa ja pohtii, mitkä asiat siihen liittyvät. Erikoisesti Joulupukki on tuonut lahjat jo yöllä niin, että ne ovat kuusen alla jo 24. päivän aamuna, itse olen tottunut siihen, että Suomessa Pukki käy joko päivän tai illan aikana, ei jo aamusta tai edeltävän yön aikana.
  
Lumi oli alkanut sulaa, ja ulkona näytti harmaalta. Ikkunoihin ropisi vettä lumen sijaan, ja pihan lumiukkokin oli kutistunut.
  
Kirjassa on myös askarteluohjeita (Tiia Kellonimi @tia_diy), mutta ei aivan jokaisella aukeamalla. osa askarteluohjeista oli myös aika hassuja, kuten käpylehmät kuusenkoristeina kuulostaa vain meemimateriaalilta. Iso miinus siitä, kun kirjassa todetaan, että "koristele lemmikkisi punaisella rusetilla". Eläin ei ole jotain, minkä voi koristella, hyvänen aika.
  
"Ketä varten me oikeastaan edes siivotaan?" Matti kysyi. "Mehän vietämme joulua keskenämme. Eikä kukaan meistä aio katsoa keittiön ylähyllylle."
  *****
    
"Luulin, että Talvipiha on joku satu, jonne pääsee vain kerran vuodessa. Sellainen joulun ihme..." (s. 69)
  
Toisena kirjana on Juuso Räsäsen kirjoittama ja Marja Siiran kuvittama Talvipihan joulu (WSOY 2024) perustuu Ylen vuoden 2023 joulukalenteriin (jonka yhtenä käsikirjoittajana Räsänen oli) eli tuttujen eläinten mukaan voi hypätä nyt myös kirjana.
  
Oikeastaan he kaikki olivat, sekä onni että eläimet, orpolapsia, jotka Annikki oli vuosien varrella pelastanut ja koonnut isoksi perheeksi. (s. 12)
  
Maineikkaan Talvipihan omistaja Annikki-mummi on kuollut ja omistajana on nyt nuori Onni-poika. Annikki oli ollut pahoissa veloissa ja ilkeänpuoleinen kauppias Roimolalla on suunnitelmia lunastaa tila itselleen. Onni hoitelee laumaansa, johon kuuluvat husky-Kornelius, meksikolainen pikkukoira Pepita, aasi nimeltään Aasi, Eetu-possu, Rouva Ankkanen ja pikkuvuohet Atte ja Aune.
  
"Joulukuun eka päivä! Joulu tulee, joulu tulee! Herää Aune, herää!" Atte tönäisi valkeaa Aune-siskoaan ja juoksi pilttuulta pilttuulle herättäen vuorollaan kaikki tallin nukkuvat eläimet. (s. 11)
  
Talvipihan joulun avajaisiin ei tule ketään, koska Onni on unohtanut mainostaa, että piha on auki tänäkin jouluna, vaikka Annikki ei enää pyöritäkään toimintaa. Niinpä Roimola pääsee iskemään Onnia arkaan paikkaan ja suoranaisesti ahdistelee tätä myymään tilan hänelle. Onneksi kuvioihin ilmestyy mukaan Onnin ikäinen Ilona, jota poika arastelee - onhan hän mieluummin tekemisessä eläimien kanssa.
  
"Tiedän kyllä, että Talvipiha on pulassa, mutta meitä ei auta lattialla makaaminen. Nyt ei saa luovuttaa." (s. 52)
  
Pippurinen Pepita on hieman stereotyyppinen klisee meksikolaisesta hahmosta, koska se on puettu Meksikon lipun väreihin ja laitettu huudahtelemaan välillä espanjaksi mm. ay, carambaa, arribaa ja amigoa, mutta onneksi se on niin pieni rytty muutoin oikein sujuvassa joulukirjassa, että annettakoon se anteeksi. Harmi, ettei tätä oltu jaettu kalenteriluukkuihin.
      
*****
    
Kolmas kirja on Axel Åhmanin kirjoittama ja Ola Skogängin kuvittama joulukalenterikirja Salakuljettajan aarre (S&S 2024, suom. Anu Koivunen). Ihanaa, että näitä 24 luvun mittaan kirjoitettuja teoksia on taas julkaistu uusia, sillä joinakin vuosina tarjonta on ollut melkoisen olematonta!
  
Tämä menee samaan sarjaan Karin Erlandsonin Yöjunan ja Eva Frantzin Ruukin salaisuuden kanssa, sillä kaikissa näissä kolmessa on vain yksi kokosivun kuva jokaisessa luvussa / luukussa, muutamaa yksittäistä pienempää kuvaa lukuun ottamatta. 
  
Jouluaattoon oli vain kaksi viikkoa, mutta kaikkialla oli harmaata ja märkää. Satanut lumi oli sulanut pois jättäen jälkeensä kuraisia teitä ja kalseita iltoja. (s. 7)
  
Teoksen päähenkilönä seurataan 11-vuotiasta Oliveria, joka kokee olevansa taakka vanhemmilleen. Hänet nimittäin tipautetaan saaressa asuvan mumminsa huolehdittavaksi, koska äiti ja isä ovat liian kiireisiä töissään eivätkä halua jäädä kotiin katsoakseen hänen peräänsä. Saarella on myös huonot yhteydet, niinpä poika ei voi olla liikaa puhelimella saati Pleikkarilla. 
  
Sellaiset ihmiset, jotka joivat metsässä kaakaota, tuskin kaveeraisivat hämärätyyppien kanssa. (s. 67)
  
Aluksi kaksi viikkoa eristyksissä tuntuu kamalalta rangaistukselta, mutta kun Oliver pääsee sattumalta sukunsa salaisuuden jäljille ja tapaa metsässä omanikäisensä Fannyn ei joulunalusaika olekaan enää tylsää. Ja onpa saarella nähty myös tummennetuilla laseilla varustettu auto ja kaksi saksaa puhuvaa erikoista vierasta. Mitä nuo ulkomaalaiset etsivät? 

– Ennen ei ollut tapana puhua vaikeista asioista. (s. 139)

Vauhdikas ja nopealukuinen teos on mainio joulukalenteri sellaisellekin lukijalle, joka ei ole juhlan suurin fani. Onhan tässä kokonainen armeijallinen tonttukoristeita, mutta ei uskonnollista tai liian jouluista meininkiä - toiminnallisuus on keskiössä. 
  
  
Kirjasomen kalenteriin osallistuvat tilit: 

lauantai 31. elokuuta 2024

Lastenkirjalauantai | Poika ullakolla, poika kellarissa & Ouroboros: Sateenkaarikäärme

"- Onko tämä unta vai totta? Lex ihmetteli. 

Sekä että. Parhaat unet usein ovat."
  
   
Arvostelukappale

Salla Simukka on tasaisen varma kirjoittaja, eikä siis ollut yllätys, että hänen uusi lastenkirjansa Poika ullakolla, poika kellarissa oli mainio lukupala. JP Ahosen kuvitus oli myös ihastuttavan dynaaminen.

Maxista alkoi tuntua, että talossa oli jotain kummallista. Ehkä jokin salaisuus, joka hänen pitäisi selvittää. (s. 41)

Max ja Alexis elävät eri maailmoissa - kirjaimellisesti. Heidän todellisuutensa ovat kokonaan erillisiä maailmakaikkeuksia, toisia ulottuvuuksia. Poikien perheet muuttavat tahoillaan kovin samannäköiseen taloon ja pian uudessa kodissa alkaa tapahtua kaikenlaista outoa. Molemmat pojat löytävät oven, jonka karmissa on X-merkki. Kun he kulkevat noista ovista, he pääsevät toistensa maailmoihin. Pian poikien todellisuudet alkavat vuotaa toisiinsa ja pojat pelkäävät, että heidän ystävyytensä tuhoaa molemmat maailmat.

Simukan satumainen teos on hurmaavaa, aivoissa kutkuttavaa suomikummaa 9+ lapsille, mutta tämän parissa viihtyy varttuneempikin lukija (tämä on oivallinen teos vaikkapa lukujumin selättäjäksi).

- Siinä kaupungissa, jossa me asuttiin aiemmin, asui tosi tyhmiä ihmisiä, hän sanoi lopulta. 
- Millä tavalla tyhmiä? 
- Heidän mielestään äiti oli vääränlainen. Tai koko meidän perhe. Isä ja veljet on iholtaan vaaleita. Äiti on tummempi. Ja minä ja pikkusiskot jotain siltä väliltä. Niiden tyhmien ihmisten mielestä vain samanväriset ihmiset voivat olla samaa perhettä, Max selitti. (s. 107)

Arvosana:
      
Takakannesta:
Mitä tekisit, jos löytäisit kotitalostasi salaisen huoneen?
  
Jännittävä ja koskettava lastenromaani kahdesta pojasta, jotka asuvat samassa talossa mutta eri todellisuuksissa. Voiko ystävyys ylittää maailmoja erottavan rajan?
  
10-vuotiaan Alexiksen perhe muuttaa taloon, josta hän saa unelmiensa ullakkohuoneen. Niin ikään 10-vuotiaan Maxin perhe muuttaa taloon, jossa häntä odottaa upea kellarihuone. Pian pojat huomaavat, että heidän kotitaloissaan on jotain omituista: Alexis kuulee ääniä talon alta, vaikka heillä ei ole kellaria. Maxin korviin kantautuu soittoa ullakolta, vaikka siellä ei ole ketään.
  
Kun pojat viimein kohtaavat, heille käy selväksi, että vain he kaksi pystyvät öiseen aikaan vierailemaan toistensa maailmoissa. Mutta vaarantaako heidän ystävyytensä kaiken, kun maailmat alkavat sekoittua toisiinsa?
  
192 sivua, Tammi 2024
   
Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Kirjojen keskellä, Luova ruho
  
*****
  
"Aivan kuin olisin päätynyt keskelle fantasiaelokuvaa."
    
  
Arvostelukappale

Silja Sillanpään kirjoittama ja Pasi Pitkäsen upeasti kuvittama vauhdikas varhaisnuortenkirja Sateenkaarikäärme aloittaa kiehtovan Ouroboros-sarjan. Tämä ensimmäinen kirja päättyi niin kiinnostavaan cliffhangeriin, että täytyy kyllä lukea, minkälaiseen seikkailuun hahmot päätyvät seuraavaksi.
  
12-vuotias Kivi lähtee etsimään äitiään, kun hänestä huolehtineet isovanhemmat haetaan hoitokotiin. Hän päätyy maanalaiseen käärmejunaan, jonka maailma on kuin sekoitus Snowpierceriä ja Liisan seikkailuja Ihmemaassa. Junan asemalla Kivi tapaa hieman itseään vanhemman tytön, Ofidian (lyhyemmin Dian), joka opastaa häntä erikoisen junan maailmaan. Kivillä on mukanaan lemmikkikäärmeensä Niji ja valokuva äidistään lapsena.

Löytyykö äiti junasta? Keitä ovat katastrofaatit, eskapistit ja visionäärit? Se selviää lukemalla kirjan.

Kesti silti hetken ennen kuin silmäni avautuivat. (Oletko kuullut sellaista sanontaa? Se tarkoittaa, että kuvaannollisesti näkee jonkin asian ensimmäistä kertaa, ymmärtää viimein jonkin asian.) (s. 120)

Sillanpäällä on jännittävä tapa kirjoittaa hahmonsa kommentoimaan neljättä seinää rikkoen. Kivi selittää lukijalle niin isoisänsä käyttämiä sanontoja kuin mitä cliffhanger tarkoittaa, kehottaa skippaamaan ällöttävän kohdan ja kertauksen viime aikaisista tapahtumista kuin suoratoistopalvelussa konsanaan. Isona plussanaa yhdessä lauseessa mainitut muunsukupuoliset hahmot!
  
– Sun iho on tuollainen... juuri luodun käärmeennahan värinen. Kalpea. Mutta pilkullinen. Pilkkujen väri on... raaka persikka. 
– Persikkapilkkuja kuolleessa nahassa. Siellä päin, mistä minä olen kotoisin, ei ole tapana kommentoida ihmisten ihonväriä. Sitä pidetään epäkohteliaana, sanoin. (s. 91)

    
Arvosana:
    
Takakannesta:
Uusi mysteerisarja alkaa!
  
Lumoava tarina vie lukijansa maan alla kulkevan salaperäisen käärmejunan kyytiin. Taidokkaan tekijäkaksikon fantastinen sarja on täynnä kihiseviä salaisuuksia, joiden selviämistä odottaa henkeään pidätellen!
  
12-vuotias Kivi asuu isovanhempiensa luona matelijakaupan yläkerrassa. Kun vanhukset viedään hoitolaan, karkaa Kivi lemmikkikäärmeensä Nijin kanssa etsimään maan nielemää äitiään. Kivi päätyy rautatieasemalle, jonne matelee riimuin koristeltu käärmejuna. Alkaa huimaava seikkailu, jonka aikana Kivi joutuu pohtimaan, milloin todellisuus muuttuu tarinoiksi ja tarinat totuudeksi.
  
Maanalainen juna vaunuineen kuhisee taikavoimaisia käärmeitä, riimumerkkejä ja mysteereitä – ja luo nahkansa tarinan edetessä aina uudelleen. Oppaakseen Kivi saa teini-ikäisen, tuittupäisen Dian. Mutta onko tähän luottamista? Taikka Boaan, junan pistäväkatseiseen johtajaan?
    
256 sivua, WSOY 2024
   
Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly, Luova ruho

keskiviikko 31. heinäkuuta 2024

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 19 | Michael Ende: Momo - Merkillinen tarina harmaista herroista ja tytöstä, joka antoi ihmisille takaisin ajan

"Hänen suurin seikkailunsa oli vääjäämättä alkanut."
  
  
Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste 19, Helmet-lukuhaaste: 42. Kirjan nimessä on alaotsikko 
  
Michael Ende tunnetaan parhaiten teoksestaan, joka on myös filmatisoitu, Tarina vailla loppua. Hänen tuotannossaan on toinenkin lastenkirjaklassikko, jolla on ajatuksia herättävä sanoma myös nykypäivään. Momo - Merkillinen tarina harmaista herroista ja tytöstä, joka antoi ihmisille takaisin ajan, on todellakin nimensä mukaisesti merkillinen tarina. Momo on koditon lapsi, joka muuttaa asumaan amfiteatterin raunioihin. Hänellä on erikoiskyky: hän osaa kuunnella ihmisiä tavalla, joka saa puhujan tajuamaan merkittäviä asioita itsestään tai ongelmasta, josta on Momolle tullut puhumaan.
  
Momo istui pitkään yksin vanhan amfiteatterin isossa pyöreässä kivikatsomossa, jonka ylle kaareutui tähtikirkas taivas. Hän kuunteli suurta hiljaisuutta. 
Silloin hän tunsi istuvansa kuin keskellä suurta korvaa, joka kuunteli tähtimaailmaa. (s. 21)
  
Lähialueiden ihmiset tottuvat pian kysymään apua Momolta asiassa kuin asiassa, vaikka Momo ei itse sanokaan yhtään mitään. Hän myös leikkii mielellään lasten kanssa, niin köyhien kuin rikkaidenkin. Aluksi kaveripiiri koostuu köyhemmistä lapsista, joille pahvilaatikosta tulee merta halkova alus, myöhemmin mukaan tulee myös lapsia, jotka tuovat mukanaan kalliita leluja, kuten kauko-ohjattavia robotteja. Lapset ihmettelevät, kuinka vähän aikaa heidän vanhemmillaan on ollut viime aikoina. Ajan ovat vieneet harmaat herrat, joista tulee mieleen Fringe-tv-sarjan Tarkkailijat (ks. kuva alla). 
  
Nämä herrat olivat pukeutuneet kiireestä kantapäähän hämähäkin seitin harmaaseen. Heidän kasvonsakin olivat kuin harmaata tuhkaa. Heillä oli knallihatut päässä ja he polttivat pieniä tuhkanvärisiä sikareita. Kaikilla oli aina kädessä lyijynharmaa asiakirjasalkku. (s. 38)
  
Nuo kaljut, muistikirjojaan selaavat herrat saavat ihmiset tekemään töitään tehokkaammin, nauttimaan vapaa-ajastaan vähemmän ja heittämään kaiken turhan pois. Lopulta kaduilla leikkivät lapsetkin viedään erityisiin lapsivarastoihin, joissa heidät opetetaan leikkimään hyödyllisesti. Tässä on kyllä hienoja teemoja nykyajan älyttömyydestä, kuinka ihmiset tekevät epämiellyttävää työtä saadakseen enemmän rahaa ja ostaakseen enemmän tarpeettomia asioita, mutta kukaan ei enää nauti työstään. 
  
– Minun on lähetettävä sinut suunnattomaan vaaraan, mestari Hora sanoi. (s. 213)
  
Momon tehtäväksi tulee pelastaa ystävänsä ja kaikki aikuiset, mutta erityisesti Gigi Turistiopas ja Beppo Kadunlakaisija harmaiden herrojen luomasta vankilasta. Siihen hän saa apua kilpikonna Kassiopeialta ja mestari Horalta. Seikkailu saa aika hurjiakin käänteitä, mutta en usko, että kovin moni nykylapsi ja -nuori enää viihtyisi tämän kirjan parissa. Tässä käytettiin myös sanoja "letukka" ja "pallinaama", joita tuskin modernista lanusta ihan heti voisi bongata. Siinä missä Tarina vailla loppua oli kirjoitettu puoliksi punaisella, puoliksi vihreällä fontilla, Momon fontin väri on tässä juhlapainoksessa luumunvioletti ja niin pieni, että se alkaa jo vaikuttaa lukumukavuuteen.
  
  
Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:
    
William Golding: Kärpästen herra
L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
George Orwell: Vuonna 1984
C.S. Lewis: Velho ja leijona
Tove Jansson: Näkymätön lapsi
Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu
Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi
Minna Canth: Papin perhe
Kate Chopin: Herääminen
Octavia E. Butler: Aamunkoitto
Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
Vonda N. McIntyre: Unikäärme
Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari
Waldemar Bonsels: Maija Mehiläinen
    
Arvosana:
        
Takakannesta:
Michael Enden saturomaani sijoittuu isoon, vanhaan kaupunkiin, joka yhä on suurkaupunki. Erääseen vanhaan, raunioituneeseen amfiteatteriin asettuu asumaan pieni tyttö, Momo. Ystävälliset naapurit auttavat tyttöä kunnostamalla asumusta ja antamalla hänelle ruokaa, Momo puolestaan on erinomainen kuuntelija, siten heille korvaamaton. Momon parhaat ystävät ovat vanha, verkkainen Beppo Kadunlakaisija ja herkästi naurava, lörpöttelevä poika Gigi Turistiopas. 
  
Kun kaupunkiin soluttautuu Aikapankin agentteja, harmaita herroja, ihmiset alkavat muuttua. He jättävät kaiken joutavalta tuntuvan puuhailun ja jutustelun, keskittyvät vain nopeaan suorittamiseen ja kuvittelevat siten säästävänsä aikaa. Momo ryhtyy taistelemaan harmaita aikarosvoja vastaan. Elämän antaja, mestari Hora, antaa hänelle ihmekukan ja oppaaksi Kassiopeia-kilpikonnan.
  
Suomentanut: Marikki Makkonen, 235 sivua, WSOY 2004 (2. painos, 1. painos 1977)
  
Alkuperäinen nimi: Momo - Die seltsame Geschichte von den Zeit-Dieben und von dem Kind, das den Menschen die gestohlene Zeit zurückbrachte (1973)
  
Kuvittanut: Michael Ende
  
Luettu myös täällä: Kallellaan kertomuksiin, Mythopoeia, Lokikirja

tiistai 26. joulukuuta 2023

Thomas Taylor: Festergrimm

"Tarinoissa voi tapahtua mitä tahansa. Siksihän me tarinoista pidämmekin."
   
   
Festergrimm on neljäs osa Thomas Taylorin kirjoittamia Herbert Sitruksen ja Orvokki Parman seikkailuja Aaverannan mysteereissä. Jatkoakin on luvassa pian, sillä Mermeduusa ilmestyy jo tammikuussa.
  
"Mikä siinä 'syvimmässä salaisuudessa' on niin tärkeää?" Orvokki kyselee -- "Jos et ole koskaan nähnyt sitä, mikä se sitten onkaan, mistä edes tiedät että se on olemassa?" (s. 271)
  
Tälläkin kertaa lähtökohta oli ihastuttavan kutkuttava: satoja vuosia vanha tarina robotista ja sen tekijästä sekä vahanukkekabinetista. Mutta pöh, tässä ei ollut aivan sitä samaa imua kuin aiemmissa osissa.
  
"Menneinä aikoina -- meri oli portti maailmaan, ja tuolloin koko maailma kävi täällä aina joulukuussa, kun Aaverannan kapeat kadut valaistiin silkkilyhdyin ja juhlavat kojut loistivat valoissa. Mutta yksikään Aaveen Talvimarkkinoiden houkutuksista ei ollut aivan yhtä lumoava kuin teltta, jota piti Ludovic Festergrimm, leluntekijä, koneistomestari ja ihmeidentekijä." (s. 153)
  
Herbie oli hahmona paikoin todella ärsyttävän yksiulotteinen (hän suhtautui seikkailuihin, niin isompiin kuin pienempiinkin todella kielteisesti) ja Orvokissa oli samaa vikaa (hän heittäytyi vaaranpaikkoihin ajattelematta kahta kertaa). Myös tarinan pahis Sebastian Ankerias ja Hotelli Nautiluksen johtaja herra Nilviäinen ovat suorastaan mielikuvituksettoman karikatyyrisiä toimissaan. Tulee aivan mieleen Lemony Snicketin Surkeiden sattumusten sarja.
  
"Mutta Herbie, tästä voi tosiaan alkaa uusi seikkailu. Etkö ole edes vähän innoissasi?"
  
"En. -- Minulla on tänä vuonna EI-marraskuu. Olen sanonut 'ei' kaikelle vähänkään seikkailulliselle koko kuukauden, ja jäljellä on enää vain kaksi päivää." (s. 20-21)
  
Ferstergrimmin robotti, kerakkorapu ja kirjakauppakissa-Erwin veivät voiton kiinnostavina hahmoina. Herbien oma mysteeri ei paljoa edennyt tässä osassa, vaikka siitä vihjailtiin jatkuvasti. Toivottavasti saataisiin pian lisää tietoa siltäkin rintamalta, ennen kuin lukijat kyllästyvät yhden tempun poniin.
  
Sebastian Ankerias seisoo pöydän ääressä keskellä huonetta, joka on täynnä ruumiinosia. Torsoja riippuu koukuissa katosta, päitä kellii hyllyillä ja jalkoja ja käsivarsia on kasattu sikin sokin koreihin.

Yksi kokonainen näyttelyvitriini on täynnä pelkkiä silmämunia.

On purkkikaupalla... jotain...

Paikka näyttää konepajan ja tohtori Frankensteinin laboratorion risteytykseltä. (s. 121)
  
Käännöksessä oli pari omaan kielikorvaani hassulta kuulostavaa sanavalintaa (ja ainakin yksi ihan oikea kirjoitusvirhekin), kuten viheltävä kattila vesipannun sijaan ja Orvokki popsii kinuskeja eikä toffeepaloja.
  
"Yleensä -- seikkailun päätteeksi on tarjolla kakkua. Ja kaakaota. Enkä ymmärrä, miksi tämä kerta olisi poikkeus." (s. 331)
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Aaverannan kaduilla seikkaillaan jälleen!
  
Aaverannan merenrantakaupungissa legendat heräävät eloon. Lukijoiden rakastaman, tunnelmaa ja seikkailua pursuavan sarjan neljännessä osassa Herbert Sitrus ja Orvokki Parma ovat mystisen Festergrimmin jäljillä.
  
Herbert Sitrus ja Orvokki Parma jatkavat Aaverannan myyttisten legendojen tutkimista. Suosikkisarja vie lukijansa valtameren äärelle vanhaan sumuiseen rannikkokaupunkiin, jonka turistit ovat hylänneet kesän jäljiltä. Taattua tunnelmaa Taylorin tapaan!
  
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 339 sivua, WSOY 2022
  
Alkuperäinen nimi: Festergrimm (2022)
  
Sarjassa ilmestyneet:
  
Luettu myös täällä: Kirjojen keskellä, Luova ruho 

tiistai 12. joulukuuta 2023

Kirjabloggaajien joulukalenteri: Luukku 12

  
Tervetuloa kirjabloggaajien joulukalenterin luukkuun 12! Eilen luukku avattiin Tuulevin lukubogissa ja huomenna kannattaa mennä Kirsin Book Clubin sivuille avaamaan luukku 13. Lista kaikista kalenteriin osallistuvista blogeista löytyy ensimmäisestä luukusta
  
Ihanaa joulua kaikille!
  
  
Liina Putkosen kirjoittama ja Nora Surojeginin kuvittama Monen mutkan tonttumatka on ensimmäinen osa Revontuulen ratsastajat -sarjasta ja se on kirjoitettu joulukalenterinkirjan muotoon - lukujen sijaan teos onkin jaettu 24 luukuksi. 
   
Päähenkilönä seurataan 11-vuotiasta Pyryä. Hänen vanhempansa riitelevät ja koulussa Manni-niminen poika on ottanut Pyryn silmätikukseen. Erään pelottavan illan aikana Pyry tutustuu Tuisku-nimiseen tyttöön, joka kertoo olevansa tonttulas, siis tonttuoppilas, ja että Pyryä tarvitaan tärkeään tehtävään. Kaksikon on autettava Mannia. Pyry oppii paljon uutta itsestään ja äitinsä menneisyydestä - tämä kun ei ole koskaan kertonut mitään esimerkiksi perheestään, koska hän on omien sanojensa mukaan orpo. 
   
Kun Pyry pysyi tarinassaan, vanhemmat muistuttivat, että 11-vuotiaalla on jo vastuu puheistaan. Noin iso lapsi ei voinut päästää suustaan ihan mitä tahansa mieleen tuli.
--
– Olet lukenut lapselle aivan liikaa kaiken maailman keksittyjä tarinoita. Senkin ajan olisi voinut käyttää johonkin järkevään, vaikka matematiikkaan! (s. 78-79)
  
Kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta, oli kirjan lukeminen minulle todella takkuisaa. Tuli aivan sellainen tunne, että nyt ajetaan Stigalla mäkeä alas jarrut pohjassa. Kirjaan tarttuminen tuntui suorittamiselta ja oli hyvin lähellä aiheuttaa lukujumin. Putkonen leikittelee kielellä, mutta ei osunut minun tikkatauluni napakymppiin. Sanavalinnat olivat usein haastavia aikuisenkaan ymmärtää, puhumattakaan teoksen varsinaisesta kohderyhmästä. 
  
Olen aina sitä mieltä, että kielellistä rikkautta ja monimuotoisuutta on hyvä viljellä lanussa, mutta tässä tuli tunne, että oltiin valittu kyllä erikoisuuden tavoittelu lukutaidon kehittämiseen sijaan. esim. ihmisen tössykkä, kiusimus, ok on lyhenne sanoista ollos kollos, ronttoset, huithamppi, vänkyttää, rönttäiset huppariteinit, tilpehöörin tönttiäiset, vöyrinä, ilon kikatuskakatusaalto, hepslaagi, hörsiä, ilontallaaja...
  
Jouluisuutta korostettiin liaallisuuksiin asti mm. nimissä. Tontotus on eläinhahmoinen tonttu, tontessori tonttuprofessori, Tasavallan pääkaupunki on Jojoululu ja muita mainittuja paikkoja olivat Vitivalla ja Ritiralla (kartta olisi ollut kiva). Myös tunnetaitojen opettaminen oli aivan liian alleviivaavaa, monet asiat olisi voinut käsitellä paljon hienovaraisemminkin. Tonttuakatemia, valoloitsu kirkastus maksimus, muistitaiat ja tonttujen suojasielu sekä villimieli toivat mieleen Tylypahkan ja suojeliukset. (Kirjailija itseasiassa kiittelee lopussa J.K. Rowlingia, mikä on vähintäänkin kyseenalaista näinä aikoina.)
  
 Se ping on se lisä, jota teillä ihmisillä ei ole. Joku kutsuu sitä taikuudeksi, joku ihmeeksi. Joku ei edes usko koko hommaan, koska sitä ei voi ihmismaailman puolella todistaa. (s. 62)
  
Kirja kaiken lisäksi alkoi ensi sivullaan paradoksaalisesti: väitetään samaan aikaan, että on marraskuun viimeinen ja joulukuun ensimmäinen sunnuntai. Manni kutsuu Pyryä pupupalloksi, mutta ensimmäisellä kerralla termi onkin kanipallo. Hieman tarkkuutta ja uudelleenlukua olisi siis tarvittu. Odotin Tammelta paljon korkeampaa tasoa kustannustoimittamisessa, etenkin kun lasten- ja nuortenkirjallisuutta julkaistaan jo valmiiksi aivan liian vähän. 
  
Toivon, että olen yksin näiden tunteiden kanssa ja muille (etenkin lapsilukijoille) tämä maistuu paremmin. Ihannemaailmassa haluaisin, että kaikki julkaistu kirjallisuus olisi timanttista jokaisesta lukijasta, mutta realistisesti joskus osuu kohdalle teos, joka ei vaan kolahda. Nora Surojeginin kuvitus oli kirjaan sopivaa kuin talven ihmemaa, ja etenkin pidin tekstin sekaan asetelluista pienistä kuvista. Jostakin syystä lapsihahmojen kasvot olivat kuitenkin todella pelkistettyjä verrattuna muiden hahmojen yksityiskohtaisempiin kasvoihin.
   
  
Arvosana:
         
Takakannesta:
Pelottavia kiusaajia pakenevan 11-vuotiaan Pyryn arki muuttuu hetkessä, kun hän saa rantakahvilassa eteensä erilaisen kermavaahtokaakaon. Pyry napsii juoman päälle ripotellut värilliset vaahtokarkit oikeassa järjestyksessä ja poksahtaa salaperäisen tonttulas Tuiskun luo. Yhdessä he hyppäävät revontuulen selkään ja ratsastavat suoraan Tonttujen tasavaltaan.
  
Pyry ja Tuisku päätyvät elämänsä hurjimpiin seikkailuihin, jotka vievät heidät pimeän Kalmakurun perukoille Hukkaholviin sekä petollisen kauniille Sirpalesuolle. Tonttujen tasavallassa on kamalia kolkkia, mutta myös niin ihania ihmeitä, ettei Pyry koskaan haluaisi palata takaisin huolien täyttämään ihmisarkeensa. Satavuotinen tietäjä Kuura Kukkanen paljastaa hänelle lopulta kaikkein suurimman salaisuuden, jonka myötä Pyryn koko perheen elämä mullistuu…
  
Koukuttava seikkailu tarjoaa lukemisen iloa sekä uskoa hyvän voittoon pahasta niin ihmisessä itsessään kuin monimutkaisessa maailmassammekin. Vauhdikkaan tarinan kautta käsitellään myös syvempiä teemoja: rohkeuden ja arkuuden tasapainoa, ystävyyttä ja sen vaatimaa työtä sekä keinoja kohdata vaikeita asioita kuten surua.
  
368 sivua, Tammi 2023
  
Kuvittanuut: Nora Surojegin 
  
Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly
  
Samankaltaista luettavaa: Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Varjot-sarja, Matt Haig: Poika nimeltä Joulu 

perjantai 1. joulukuuta 2023

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2023 - Luukku 1

  
Ihanaa joulukuun ensimmäistä ja tervetuloa kirjabloggaajien joulukalenteriin vuosimallia 2023! Tämän vuoden kalenterilogo ja luukkukuvat ovat minun suunnittelemiani Canvassa ja Unsplashin CC-oikeudellisia kuvia käyttäen.
  
Tässä luukussa esittelen kaksi tänä vuonna julkaistua lasten joulukirjaa, joista toinen toimii myös joulukalenterikirjana. Kaikki luukut löytyvät listattuna postauksen lopusta. Huominen luukku avataan Amman lukuhetki -blogissa.
  
  
Alex T. Smithin kirjoittama ja ihastuttavan yksityiskohtaisesti kuvittama Ärjyli ja kauhean kammottava joulu on kuin sekoitus Painajaista ennen jouluaRäyhä Ralfia ja Lumiukkoa. Yrmeä Ärjyli ei pidä monestakaan asiasta ja joulua hän suorastaan inhoaa. Onkin helpompaa listata mistä hän pitää: ruusukaalista, villapaidastaan, jossa on ruusukaalin kuvia ja ainoasta ystävästään, Kepukasta. 
  
Tiedätkös sinä Ärjylin? 
Etpä taida tietää, ärjyleitä on nimittäin vain tämä yksi ja ainoa, eikä riittävän moni vielä ole kuullut hänestä. (s. 7)
   
Kun eräänä kuuraisena aamuna Ärjyli tajuaa, että joulu tekee taas kerran tuloaan, hän saa loistavan idean: mitä jos hän voisi estää joulun? On siis suunnattava kohti Korvatunturia, jotta Joulupukin vuosittaisen urakan voisi pysäyttää ennen kuin se ehtii alkaakaan. Matkalle sattuu kuitenkin monenlaisia mutkia, joista yksi on nimeltään Pörhylä. Ärjylin hahmo on ihastuttava, etenkin kun hän alkaa miettiä suhdettaan jouluun erilaisten kohtaamisten myötä.
  
"Mokoma joulu!" hän tuhahti. "Mokoma kimaltava, tuikkiva, helisevän kilisevä, ruttupaperiin ja rusettiin kääräisty joulu!" (s. 17)
  
Teoksessa on vähän enemmän lukuja kuin joulukalenterissa luukkuja, mutta voisin silti suositella tätä joulukalenterikirjaksi, sillä osa luvuista on vain sivun mittaisia ja niitä voi lukea useamman kerralla. Tämä sopii hyvin koko perheelle, ja uskon etenkin 5-7-vuotiaiden viihtyvän hyvin Ärjylin matkassa.
  
Hieman nuoremmille suosittelen samanhenkistä Ryan T. Higginsin kuvakirjaa Mörri joulupukkina (Kumma 2023, suom. Raija Rintamäki). Mörrikään ei pidä joulusta, mutta joutuu väärinkäsityksen myötä joulupukiksi.
    
Arvosana:
      
Takakannesta:
Herkullisen hauska, upeasti kuvitettu koko perheen joulutarina äksystä ja yrmystä Ärjylistä, joka haluaa pilata joulun.
  
Ärjyli inhoaa kaikkia ja kaikkea paitsi ruusukaaleja ja ruusukaalivillapaitaansa. Etenkin hän inhoaa JOULUA ja kaikkea siihen liittyvää. Kun ruusukaalit loppuvat kotikylän kaupasta, Ärjyli suuttuu niin että päättää pilata joulun kaikilta. Hän lähtee etsimään Joulupukkia toteuttaakseen hirvittävän suunnitelmansa.
   
Matkalla mukaan tarttuu (Ärjylin vastustelusta ja kiukuttelusta huolimatta) loputtoman positiivinen kani nimeltä Pörhylä, ja kun seikkailu tuo eteen uusia tuttavuuksia ja toinen toistaan kivempia kohtaamisia, alkaa Ärjyli epäillä omia aikeitaan joulun suhteen.
  
Suomentanut: Maria Lyytinen, Otava 2023
  
Alkuperäinen nimi: The Grumpus: And His Dastardly, Dreadful Christmas Plan (2022)
  

Kirjabloggaajien joulukalenterin luukut:


sunnuntai 23. heinäkuuta 2023

Naistenviikko | Päivi Tuulikki Koskela: Varastettu metsä

"Suo tuoksui voimakkaasti, Tuoksu toi mieleen maatuvat kasvit ja jonkin muinaisen
 ja alkukantaisen, ikään kuin he olisivat siirtyneet aikakoneella menneisyyteen."
  
   
Arvostelukappale, jonka lahjoitan siskoni luokkaan 5.-6.-luokkalaisten luettavaksi
  
Oli ilo tulla kutsutuksi Päivi Tuulikki Koskelan kirjoittaman ja Hanna Kenakkalan (jonka nimipäivää vietettiin naistenviikolla jo 21.7.) kuvittaman kolmannen Ympäristöseikkailun, Varastettu metsä, julkistustilaisuuteen tiistaina 18.7. Sain tilaisuudessa kirjan molempien tekijöiden nimmareilla varustettuna sekä kirjan tunnelmallisella kuvituksella olevan kirjanmerkin. 

– Yksikään Suomessa oleva kasvi- tai eläinlaji ei joutuisi uhanalaiseksi, vaikka avohakkuut lopetettaisiin kokonaan. Sen sijaan avohakkuiden ja tehometsätalouden takia satoja lajeja on nyt häviämisuhan alla. (s. 58)
  
Olen lukenut Ympäristöseikkailu-sarjasta aiemmin vain edellisen osan Operaatio IlmastoAreena, joka vakuutti tyylillään lukemaan tämän heti tuoreeltaan. Varastettu metsä on huikea tietopaketti, joka kertoo lapsille (ja aikuistenkin olisi hyvä lukea tästä) mitä luontokato on. Vauhdikkaan seikkailun lomassa puhutaan mm. soiden kuivaamisen ja avohakkuiden haitoista, lajikadosta, uhanalaisista eläimistä, pölyttäjien katoamisesta sekä metsäpaloista, jotka aiheutuvat huolimattomasti heitellyistä tupakantumpeista.
  
– Mitä hemmetin hyötyä meille on niistä 52 eri kääpäläjista? -- – Matalaksi vaan kaikki. Naurettavaa viherpiipertelyä kaikki ötökkähommat ja kääpätutkimukset.
--
– Ötökät selviävät ilman ihmistä, mutta ihmiset eivät selviä ilman ötököitä, hän sanoi pohtivasti. (s. 57 ja 66)
  
Tällä kertaa sisarukset Nea ja Niilo ystävänsä Venlan kanssa seikkailevat Hossan kansallispuistossa, jonne he pääsivät Venlan vanhempien mukana. Kun aikuiset tekevät etänä töitään, nuoret sankarimme tutustuvat luontokohteen tarjoamiin aktiviteetteihin. Eräällä reissullaan he huomaavat valkoisia merkitsemättömiä rekkoja, joiden pressujen alla kuljetetaan vanhojen puiden runkoja. He päättävät selvittää, onko puut kaadettu suojellulta alueelta ja siinä heitä auttavat edellisen seikkailun aikana tavatut iiläiset veljekset Eetu ja Eero, josta jälkimmäisellä on yhteyksiä hakkeriverkostoon.
  
– Ja se ministeri selitti ihan pokkana, että ne uhanalaiset lajit voivat aina siirtyä metsäkuviolta toiselle, jos jotakin avohakataan. -- kerro tuo pohjanhyytelöjäkälälle, niin uhanalainen jäkälä hilpaisee vikkelästi metsäpalstalle odottamaan jokusen sata vuotta, että sopivaa lahopuuta on taas saatavilla. (s.120-121)
  
Koskelan luontokuvailu on ihastuttavaa, lukekaa vaikkapa nämä rivit: "Metsä näytti täällä erilaiselta kuin Etelä-Suomessa. Se näytti karulta ja kesyttämättömältä." ja "Heidän ympärillään levittäytyi jylhää vanhaa metsää. Jotkut puut olivat paksuja kuin antiikin temppeleiden pylväät." Vetoaa ainakin minuun. Kielen rikkaudesta kertoo myös verbi "umplahtaa", puhuttaessa kuinka jalka uppoaa suonsilmäkkeeseen. Aivan täydellinen sana kuvaamaan tuota tilannetta! 
  
– Jos joku laji kuolee sukupuuttoon, niin sitä ei enää saa takaisin, hän sanoi hiljaa. – Se on yksi syy, miksi valokuvaan luontoa. Että tulevaisuuden ihmiset näkevät, mitä ennen oli. Niin moni laji on katoamassa. (s. 99)
    
Suosittelen kirjan lukemista lämmöllä saatesanoilla, jotka poimin Koskelan lehtihaastattelusta: lapsia ei voi suojella ilmastonmuutokselta, mutta heille voi antaa tietoa mitä tapahtuu ja mitä luonnon kannalta voi tehdä paremmin yksittäisenä ihmisenäkin. Teoksen lopussa on nimittäin listattu lisää infoa, josta voi keskustella lasten ja varhaisnuorten kanssa.  
  
Arvosana:
       
Takakannesta:
Nea, Niilo ja Venla lähtevät lomalle Hossan kansallispuistoon, mutta törmäävät arvoitukseen. Mitä tunnuksettomien valkoisten rekkojen kyydissä kuljetetaan, ja minne? Lasten uteliaisuus vie heidät röyhkeiden rikollisten jäljille... ja suureen vaaraan. Varastettu metsä -kirjassa saadaan seikkailun myötä myös tietoa luonnon monimuotoisuudesta ja lajikadosta. 
  
Kirjailija Päivi Tuulikki Koskela on kirjoittanut satuja televisioon ja varhaiskasvatuksen käyttöön. Häneltä on julkaistu aiemmin kaksitoista lasten- ja nuortenkirjaa, osa entisellä nimellä Honkakoski. Varastettu metsä on Päivi Tuulikki Koskelan kolmas ympäristöteemainen seikkailukirja. Aiemmin ovat ilmestyneet Seikkailu Itämeressä ja Operaatio IlmastoAreena.
  
171 sivua, Atrain & Nord 2023
  
Kuvittanuut: Hanna Kenakkala
     
Sarjassa ilmestyneet osat:

sunnuntai 18. kesäkuuta 2023

Dekkariviikko 🔎 Geoetsivät mysteerien kimpussa

"Tuntui kuin portin kautta pääsisi astumaan toiseen maailmaan."
  

Johanna Hulkon Geoetsivät-sarjassa ilmestyi vuonna 2017 Suomi 100 -hengessä teos, jossa on kahdeksan tarinaa, jotka sijoittuvat jollekin kiehtovalle kohteelle eri puolilla Suomea. Tarinat päättyvät aina haastavaan arvoitukseen, joista vain kahteen keksin itse vastauksen.
  
Parasta oli, kun pieniin, ohuisiin kivenkappaleisiin sai kaivertaa toisella kivellä reiän. Kaikkien etsivien kaulassa roikkui nyt nahkahihnassa itse tehty kivikoru. (s. 51)
  
Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka on sekoitus salapoliisitarinoita ja matkailua Suomen halki. Hauskasti kaksi kohteista oli ihan lähiseuduilta ja etenkin Kierikki ilahdutti. Olen ollut Kierikissä yhtenä syksynä museo-oppaana Raparperin ikäisiä lapsia luotsaamassa luontopoluilla ja kivikoruja tekemässä, kun vielä opiskelin arkeologiaa. Muista kohteista olen vieraillut myös Hiidenportin kansallispuistossa (on upea, suosittelen), kun kummipoikani oli noin vuoden vanha (eli joskus 21 vuotta sitten siis). 
  
Koko Hiidenportin alue oli juuri sellainen, mistä Raparperi piti: satavuotiaita puuvanhuksia, hämyisiä kuusikoita, huikea rotko ja tuoreita kankaita. (s. 11)
    
Kaikki teoksessa mainitut kohteet:
  • Hiidenportin kansallispuisto, Sotkamo
  • Bengtskärin majakkasaari, Turun saaristo
  • Kierikki-keskus, Yli-Ii
  • Pirunpesä, Kurikka
  • Saamelaismuseo Siida, Inari
  • Hitonhauta, Laukaa
  • Marjaniemi, Hailuoto
  • Lassinlinnan kalliosaari, Näsijärvi, Pirkanmaa

*****
  
"Kirjat kun olivat sillä tavalla hankalia, että ne veivät paljon tilaa
ja niillä oli tapana lisääntyä."
  
  
Geoetsivät ja Linnavuoren lurjus onkin sitten edelliseen osaan verrattuna perinteikkäämpi Geoetsivien seikkailu. 
  
Vietetään kesäloman viimeisiä päiviä ja pian kuudennen luokan aloittava Raparperi, kuten loputkin Geoetsivät ovat innoissaan geokätköilyleiristä, mutta kivaa yhteistoimintaa varjostaa varas. Joku vie kaikkien puhelimet ja rahat leiriläisten ollessa uimassa. Myös veistospuistossa on käynyt pitkäkyntisiä, sillä lyhtyyn laitetut kynttilät katoavat. 
  
Kirjasto ollaan sulkemassa ja se harmittaa etsiviä, onhan lukusalista tullut yksi heidän kokoontumispaikoistaan. He päättävät järjestää mielenosoituksen kirjaston puolesta. Samaan aikaan Raparperin isä koheltaa tuttuun tapaansa ja yrittää saada nimensä Guinnesin ennätysten kirjaan, mitä kummallisimmilla tavoin, esimerkiksi väsäämällä minikirjastomökkejä pihakoivuun.
  
Tutussa, komeassa pihakoivussa kadun varressa oli linnunpönttö. Se oli ilmeisesti juuri se kirjasto, josta isä oli niin vaahdonnut ennen leiriä. (s. 146)
  
Tarinassa on paljon puhetta erilaisista geokätköistä, mysteerin ollessa enemmän sivuroolissa. Erikoisinta kirjassa oli, kun Raparperi alkoi kuulla poliisikoira Paxin "puheen" mielessään. Ei muutoin mitenkään erityisen mieleenjäävä osa sarjaa.
  
  
Arvosanat:
Geoetsivät ja kadonnut muinaispurkka 3,5🔎 | Geoetsivät ja Linnavuoren lurjus 3🔎
  
Takakannesta:
Geoetsivät juhlistavat satavuotista Suomea etsimällä geokätköjä maamme upeimmista luontonähtävyyksistä. Kahdeksan salapoliisitarinan kokoelmassa seikkaillaan mm. Hailuodossa, Hiidenportissa, Bengtskärin majakalla ja Hitonhaudalla. Geokätköilyn lomassa etsivät ratkovat mysteereitä, joiden selvittämiseen lukijakin voi osallistua. Mitä mätää on Geopöhköjen lokimerkinnässä majakkasaarella? Miten löydetään syylliset Pirunpesän parkkipaikan selkkaukseen? Mitä outoa on Inarin reissuötökkähotellin liepeillä tavatuissa naisissa? Entä kuka viidestä pellavapäisestä veljeksestä on syyllinen Marjaniemen limupullovarkauksiin?
  
*****
  
Kesäloman lopuksi Geoetsivät osallistuvat Nokian Linnavuoressa pidettävälle geokätköilyleirille. Leiriläiset majoittuvat ja opiskelevat koululla, jolla kerrotaan kummittelevan. Jo ensimmäisen päivän aikana leiriläisten kännyköitä ja lompakoita katoaa mystisesti. Kun etsivien keinot syyllisen löytämiseksi loppuvat, he saavat apua yllättävältä taholta. Leiri päättyy tiukkaan kätköilykisaan, jonka voittajiksi selviävät vain nopeimmat ja nokkelimmat.
  
Geoetsivät-sarjan yhdeksäs osa tarjoaa jälleen rautaisannoksen geokätköilyä, jännitystä ja huumoria! Etsivien leireillessä heidän kotipuolessaan ollaan sulkemassa rakasta lähikirjastoa. Kirjaston puolesta taistellaan monin tavoin, ja Raparperin isä tekee omalaatuisen maailmanennätyksen.
  
178 / 172 sivua, Karisto 2017-18
  
Kuvittanut: Jari Paananen
   
Sarjassa ilmestyneet:
      
    Luettu myös täällä: Kirjavinkit: Kadonnut muinaispurkka ja Linnavuoren lurjus, Venlan maailma: Kadonnut muinaispurkka ja Linnavuoren lurjus, Lastenkirjahylly: Kadonnut muinaispurkka