Naistenviikko | Henrik Ibsen: Nukkekoti

"Ja mitä sinuun ja minuun tulee, täytyy näyttää siltä, että kaikki meidän välillämme on samanlaista kuin ennenkin. Mutta luonnollisisti vain maailman silmissä. Nyt ei ole enää kysymys onnesta, on kysymys vain jäännöksistä, rippeistä, ulkokuoresta."

  

   

Naistenviikko kirjablogeissa 18.-24.7. Nimipäivä tänään: Riikka

 
Lukuharjoituksia -haaste: luettuja näytelmiä 4, Helmet-lukuhaaste: 34. Keskustelua herättänyt kirja, Ultimate Popsugar Reading Challenge: 17. A book at least 100 years older than you

  

Norjalaisen Henrik Ibsenin klassikkonäytelmä Nukkekoti ilmestyi Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1880, tuolloin tosin nimellä nimellä Nora. Näytelmä on suomennettu neljä kertaa. UNESCO on liittänyt näytelmän käsikirjoituksen Maailman Muisti rekisteriinsä. Näytelmä kertoo kolmen pienen lapsen äidin Noran ja asianajaja Torvald Helmerin parisuhdekriisistä kahdeksan avioliittovuoden jälkeen.

   

Nora esitetään näytelmän alussa lapsenomaisena, sillä sellaisena Torvald haluaa hänet nähdä. Mies kutsuu nuorta vaimoaan toistuvasti laululinnuksi, leivoseksi ja oravaksi, hellitelläkseen vaiko alistaaksen? Nora on miehensä tietämättä tehnyt vuosia aikaisemmin erään kauaskantoisen ja esille tullessaan moniin ihmisiin vaikuttavan päätöksen tarkoituksenaan pelastaa Torvaldin hengen. 

 

Laululinnulla täytyy visertääkseen olla puhdas nokka; ei milloinkaan vääriä ääniä. (s. 52)

  

Näytelmä tapahtuu jouluna ja noiden kolmen päivän aikana Noran menneisyydessään tekemä valinta nousee yllättäen päivänvaloon. Myös Torvaldista paljastuu Noralle aivan uusia puolia, jotka eivät miellytä. Torvald rakastaa kaikkea kaunista ja pitää Noraa nukkevaimonaan, jonka liikkeitä ohjailee. Torvald sanookin näytelmän loppupuolella Noralle: "Enkö saisi katsella kalleinta omaisuuttani? Kaikkea sitä ihanuutta, joka on minun, vain minun, minun kokonaan." 1800-luvulla oli vielä tyypillistä pitää vaimoa miehen omaisuutena. Kun Nora lopulta riisuu rooliasunsa ja todistaa, ettei olekaan avuton olento, vaan itsenäisesti ajatteleva yksilö, jolla on tahtoa ja voimaa liikkua oma-aloitteisesti, Torvaldin luoma pilvilinna romahtaa.
   

Nora: Mutta enkö minäkin ole kiltti kun noudatan mieltäsi? 

Helmer: Kiltti - noudattaessasi miehesi mieltä? No, no, pikku hupsu hupsu. Arvelen ettet tarkoittanut sitä siten. (s. 64)

  

Yksi suosikkikohtani näytelmästä on, kun Noran lapsuudenystävä Kristine tulee yllättäen vierailulle. Nora kauhistelee hänen muuttunutta ulkomuotoaan, johon Kristine kertoo joutuneensa tekemään töitä elättääkseen itsensä miehensä kuoleman jälkeen. Nora haaveille helpoista rikkauksista, mitä juuri pankinjohtajaksi ylennyksen saanut Torvald hänelle tuo, mutta Kristine on tienannut omat rahansa ja kertoo kuinka oli "hauskaa istua siinä, työskennellä ja ansaita rahaa. Tuntui melkein siltä kuin olisin ollut mies." Kristine pitää Noraa tuhlailevana lapsena, millaiselta hän tosiaan alussa vaikuttikin - täysin huolettomalta pikkulinnulta, joka tanssahtelee huoneesta toiseen.
  

Yllätyin Torvaldin varsin avoimen seksuaalisista vihjailuista. Hän kertoo, että kuvittelee aina juhlissa, Noran olevan hänen salainen rakastettunsa ja lähtiessään kotiin, kietoessaan huivin naisen harteille tästä tulee hänen vastavihitty vaimonsa. Pari juhlii joulua naapurissa, missä Nora tanssii villin tarantellan. Oman kodin hiljaisuuteen pästyään Torvald jatkaa roolileikkiä kuvailemalla Noralle, kuinka "ensi kerran saan sinut asuntooni. Ensimmäisen kerran olen yksin kanssasi, aivan yksin nuoren värisevän ihanuutesi kanssa. Kun näin siinun kiitävän viekottelevana tarantellassa vereni kiehui, en kestänyt kauempaa. sen vuoksi toin sinut tänne niin aikaisin,"

  

Ette koskaan ole rakastaneet minua. Teistä tuntui vain hauskalta olla olevinaan rakastuneita minuun. (s. 114)

   

Torvaldin hyvä ystävä tohtori Rank on myös mielenkiintoinen hahmo, vaikka monissa lukemissani blogeissa hänen läsnäolonsa koettiin turhana. Noralla on avoimempi suhde Rankiin kuin mieheensä. Hän keimailee tohtorille, vihjailee näyttävänsä tälle nilja ja vähän enemmänkin ja mieskin tunnustaa, että hänellä on lämpimiä ajatuksia Norasta - skandaalin aineksia! 

  

Näytelmän lopussa tohtori kuitenkin kuolee. Epäilen itsemurhaa, sillä Rank on ollut pitkään sairas ja hän sanoi Noralle lähettävänsä viestin ennen kuolemaansa. Hänen isänsä oli "vastenmielinen ihminen, joka piti rakastajattaria ja muuta sellaista, ja siksi pojasta tuli sairaalloinen lapsuudesta saakka" ja siksi hänen selkärankansa näivettyy.  Kiinnostaisi kyllä tietää mitä tohtori Rank sairasti nykylääketieteen valossa. Mieleen tulee Salaisen puutarhan Colin, jolla oletettiin olevan samanlainen kyttyräselkä kuin isällään.

   

Nora: Mitä sinä pidät pyhimpinä velvollisuuksinani? 

Helmer: Eivätkö ne ole velvollisuutesi miestäsi ja lapsiasi kohtaan? 

Nora: Minulla on toisia yhtä pyhiä velvollisuuksia itseäni kohtaan. 

Helmer: Olet ennen kaikkea vaimo ja äiti. 

Nora: Siihen en enää usko. Uskon, että olen ennen kaikkea ihminen, minä, yhtä hyvin kuin sinä.

Helmer: Tuohan on kuulumatonta noin nuoren naisen lausumana! 

Nora: Tiedän vain että minulla on sellaisesta aivan toinen käsitys kuin sinulla. 

Helmer: Puhut kuin lapsi. Et ymmärrä yhteiskuntaa, jossa elät. 

Nora: En, en ymmärrä. Mutta nyt otan selvän siitä. Nyt koetan päästä perille kumpi on oikeassa, yhteiskunta vai minä. (s. 117-118)

     

Ymmärrän teoksen luettuani hyvin sen 1800-luvun lopulla synnyttämää vilkasta keskustelua ja olenkin iloinen, että viimein luin tämän. Vaikka naisen asema on parantunut näytelmän ajoista huomattavasti, herätti se edelleen huomaamaan pieniä epäkohtia yhteiskunnassa. Noran päätös oman identiteetin etsimisestä näytelmän lopussa antoi varmasti ajateltavaa monille aikalaisnaisille, jotka olivat miestensä vallan tukahduttamia. Nora kertoo Torvaldille, ettei hän koskaan ollut onnellinen, ainoastaan iloinen. Naisen asema oli Ibsenille tärkeä ja hän pyrki omassa avioliitossaan elämään vaimonsa kanssa tasaveroisina ihmisinä. Kiinnitin lukiessani huomiota erikoiseen seikkaan repliikeissä: Nora nimittäin esiintyy niissä etunimellään, mutta Torvald sukunimellä

  

Kotimme ei kuitenkaan ole ollut muuta kuin leikkimökki, olen täällä ollut sinun nukkevaimosi, kuten kotona olin isän nukkelapsi. (s. 115) 

Minun täytyy olla aivan yksin päästäkseni selville itsestäni ja kaikesta ulkopuolella olevasta. Minun täytyy hankkia itselleni kokemusta, Torvald. (s. 116-117)

 

Historiallisesti katsottuna mm. suffragetti-liike alkoi vaatia äänioikeutta naisille kaksikymmentä vuotta näytelmän ilmestymisen jälkeen. Suomi oli 1800- ja 1900-luvun vaihteessa edellä aikaansa, täällä kun naiset saivat ensimmäisenä maailmassa samat äänioikeudet kuin miehetkin - jo vuonna 1906! Ja vuonna 1926 Suomessa valitiin ensimmäinen naisministeri, Miina Sillanpää, jonka syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 vuotta.

   

Lukutoukan kulttuuriblogin kesäbingosta löytyy kohta "Teos 1800-luvulta" ja Nukkekoti sopii siihen oivallisesti

Arvosana:

     
Takakannesta:

"Ole vain avomielinen minulle, ja minä olen sekä tahtosi että omatuntosi"
 
Nora ja Torvald Helmerin kodissa kaikki on päällisin puolin kunnossa. Nora leikkii kotia kolmen lapsensa ja miehensä kanssa. Torvald tarkkailee, opettaa ja välillä toruu hyväntahtoisesti. Vähitellen idylliin ilmestyy säröjä. Mitä tapahtuu, kun todellisuus tulee vieraaksi nukkekotiin?
 
Nukkekoti (1879) on kertomus naisen roolin muuttumisesta viime vuosisadan lopulla. Näytelmä herätti eurooppalaisissa porvariskodeissa kiihkeän keskustelun naisen asemasta ja tasa-arvosta niin perheessä kuin yhteiskunnassakin. Keskustelua käydään yhä edelleen.

    

Samankaltaisia teoksia: Henrik Ibsen: Villisorsa, Gustave Flaubert: Rouva Bovary, Minna Canth: Työmiehen vaimo ja Anna Liisa, Laila Hirvisaari: Myrskyn edellä

  

Suomentanut: Eino Palola, 123 sivua, WSOY 1999 (7. painos, 1. painos 1880 julkaistiin nimellä Nora, tunnettu nimellä Nukkekoti vuodesta 1913 saakka)

    

Alkuperäinen nimi: Et Dukkehjem (1879)

   

Noran epätavallisesta valinnasta on luettu myös täällä: Kujerruksia, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjainten virrassa, Morren maailma, Amman lukuhetki, Tarinauttisen hämärän hetket, The books of my life, Nuoren opettajattaren kirjablogi

Lukupiirissä | Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

"Sairas mielikuvitus ei ole hurjimmissakaan kuumehoureissa voinut synnyttää 

kauheampaa ja helvetillisempää hirviötä kuin tämä eläin oli."

   

   

Huhtikuun lukupiirikirja

   

En ole lukenut aikaisemmin mitään Arthur Conan Doylelta. Lukupiiri onkin siitä mahtava keksintö, että siellä törmää kirjoihin, joita ei muuten tulisi lukeneeksi. Luettavaksi valitkoitunut teos on kuuluisa ensimmäinen kosketus miehen tuotantoon. Sen verran tiesin Baskervillen koirasta etukäteen, että se on osa Sherlock Holmes-sarjaa, ehkä jopa tunnetuin niistä ja että teoksen pohjalta on tehty jakso Benedict Cumberbatchin ja Martin Freemanin tähdittämään Sherlock -tv-sarjaankin. Tosin se on muistikuvieni perusteella hieman erilainen kuin tämä alkuperäisteos. En kuitenkaan voinut alitajunnalleni mitään, sillä herrakaksikko tähditti mielikuviani hahmoina Holmes ja Watson koko lukuprosessin ajan. 

  

Minun kappaleeni teoksesta on vuoden 1981 WSOY:n Koulun peruskirjasto -sarjassa ilmestynyt painos, jonka sain muutama vuosi sitten Siivouspäivänä ilmaiseksi. Suomennoksen tietoja olikin sitten kiinnostavaa metsästää, sillä häntä ei minun pelastamassani painoksessani mainittu. Wikipedian mukaan kirjan on suomentanut ensimmäisen kerran A.A. Fabritius vuonna 1904. Käännös tehtiin teoksen ruotsinnoksesta Hund. Tätä käännöstä onkin sitten käytetty osittain paranneltuna aina vuoteen 2001 asti. Vasta vuonna 2008 ilmestyi uusi käännös, jonka pohjana on alkuperäinen englanninkielinen teos. 

  

Minusta melkein tuntuu kuin olisin joutunut suoraan keskelle kaikkein hurjinta seikkailuromaania. (s. 36)

Tarina saa alkunsa, kun joku unohtaa kävelykeppinsä Holmesin luokse. Kun kepin omistaja palaa, on hänellä tehtävä mestarietsivälle, joka kuitenkin lähettää tohtori Watsonin puolestaan tutkimaan mystistä kuolemantapausta. Baskervillen suvun ylle on legendan mukaan langetettu kirous: jos menee nummille keskiyöllä voi nähdä suuren mustan demonikoiran, joka tulee ja tappaa. 

  

Sir Charles Baskevillen on kuollut, mutta vaikka kuolinsyyn ajateltiin olevan luonnollinen, on noussut epäillys jonkun auttaneen kohtaloa ja johtaneen heikkosydämisen lordin ennenaikaiseen kuolemaan. Devonshiressa sijaitsevan Baskerville Hallin omistajuus siirtyy suvun viimeiselle vesalle, lordin veljenpojalle Henrylle, joka on nyt vaarassa. Sherlock ei tietenkään usko myytteihin, mutta monimutkaisesti ajattelevassa mielenkoneistossaan hän päättelee, että epäilty murhaaja on elävä, ei taruolento. Mutta kuka on murhan takana ja miksi. 

    

- Minä olen sanomattoman utelias näkemään nummen. 

- Uteliaisuutenne tulee pian tyydytetyksi, sillä tuolta se jo häämöttää, virkkoi tohtori Mortimer viitaten ulos ikkunasta.  

Viheriäisten ketojen ja radan vierellä kasvavan matalan metsän yli kohosi harmaa, surullisen näköinen kumpu, jonka omituiset terävät huiput häämöttivät utuisina etäisyydessä. Se oli kuin unessa nähty sadun maisema. (s. 55)

 
Parasta teoksessa on ihana luontokuvaus Englannin jylhästä nummiseudusta, joilla jo kivikaudella asuttiin. Merkit edeltävistä ajoista on edelleen nähtävissä, kaillioihin on kaivettu asumuksia ja kivikauden liukuessa kohti metallikausia on seudulla ollut myös louhoksia joista on saatu malmia.
  

Vaikka Doyle ei kuvaakkaan tarkkaan millaisia vaatteita hänen hahmonsa käyttävät, minkä näköistä Lontoossa on 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa tai millaisilla hevosvaunuilla he matkaavat, pystyin maalaamaan mielessäni kuvan miljööstä. Yllätyin (monien muiden ensikertalaisten tavoin), kun huomasin tarinaa kerrottavan lempeän Watsonin näkökulmasta. Lisäksi pääsin yllättymään, kuinka vähän jopa hieman ylimieliseksi kuvattu Sherlock Holmes oli tässä tarinassa läsnä.
  

En voinut olla pohtimatta, oliko J.K. Rowling inspiroitunut tästä klassikosta luodessaan Sirius Mustan (Harry Potter ja Azkabanin vanki) Devonshiren nummilla kuljeskelevan suuren mustan koiran ja vankikarkurin pohjalta? 

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Englantilainen nummimaisema ja sen laidoilla vanhoja aateliskartanoita: siinä näyttämö, jolla Sherlock Holmes ystävänsä tohtori Watsonin kanssa selvittää vanhan suvun kirouksen arvoitusta. 

  

Jo alkusivuilla ilmestyy näköpiiriin salaperäinen Baskervillen koira, jonka selkäpiitä karmivat huudot ja isokokoiset jalanjäljet ovat pelästyttäneet ympäristön asukkaat. Baskervillen suvun päämies kuolee ja kartanoon muuttaa uusi perijä, jota Sherlock Holmes ja tohtori Watson ryhtyvät suojelemaan. 

  

Sir Arthur Conan Doyle (1859 - 1930) loi englantilaiset salapoliisihahmonsa 1800-luvun lopulla, mutta yhä edelleen tunnetaan kaikkialla mailmassa kuuluisa Sherlock Holmes, joka pelkällä järkevällä päättelytaidollaan pystyy selvittämään ongelmallisimmatkin rikokset, sekä hänen uskollinen ystävänsä tohtori Watson, joka omilla yksinkertaisilla ajatuksillaan ryydittää taitavan salapoliisin työtä. Conan Doyle oli salapoliisiromaanien luojana mestari ja hänen Sherlock Holmesinsa pysyy maailmankirjallisuudessa salapoliisien klassikkona, nerokkaana ja ainutlaatuisena rikosten selvittäjänä.

  

Suomentanut:  A.A. Fabritius, 160  sivua, WSOY 1981, ilmestynyt 1. kerran suomeksi 1904 (suomennosta paranneltu myöhemmissä painoksissa)

      
Alkuperäinen nimi: The Hound of the Baskervilles (1902)

       

Sherlock Holmesin päättelykyvystä on luettu mm. täällä: Kirjaneidon tornihuone, Cat, books & me, Morren maailma, Kirjakaapin kummitus, Villasukka kirjahyllyssä, Amman lukuhetki, Kasoittain kirjoja, Jokken kirjanurkka

Lukupiirissä | Neil Gaiman: Stardust

"There was once a young man who wished to gain his Heart's Desire."

   

  

Lukupiirimme luki syyskuussa Neil Gaimanin Tähtisumua (suom. 2000), josta minulla oli hyllyssäni englanninkielinen Charles Vessin kuvittama versio, alaotsikkonaan "Being a romance within the realm of faeries". Lähes jokaisella sivulla oli kuva, mikä korostaa teoksen satumaisuutta. Kyseessä on kuitenkin satu aikuisille, ei perheen pienimmille. Suomennoksesta kuulemani negatiivisen palautteen vuoksi englanninkielinen versio tuntui siksikin paremmalta vaihtoehdolta. 

  

Gaimanin erikoinen tyyli ja mielikuvituksensa rikkaus on tullut tutuksi aiemmin lukemistani teoksista Coraline varjojen talossa (luettu ennen blogiaikaa) ja yhteistyössä Terry Pratchettin kanssa kirjoitetusta Hyvistä enteistä. Olin kuullut ennakkoon, että teoksesta tehty elokuva (yksi kestosuosikeistani) ja kirja eroavat paikoin suurestikin. Eroavaisuuksia tosiaan löytyi ja tällä kertaa vaakakuppi kallistuu elokuvan puoleen. Romaaniversion seksi- ja väkivaltakohtaukset pääsivät yllättämään, sillä Vess oli siirtänyt osan niistä kuvituksiinsa.

  

Viktoriaanisen ajan Lontoon seudulla on pieni kylä, joka on saanut nimensä lähellä olevan vanhan kivisen muurin mukaan. Village of Wall on päällisin puolin niin kuin mikä tahansa maaseudun ja kaupungin välimaastossa sijaitseva idyllinen kylä. Ainoa erikoisuus liittykin muuriin ja sen takaiseen maailmaan. Muurissa on aukko, jota vartioidaan jatkuvasti, ainoana poikkeuksena yhdeksän vuoden välein tapahtuvat markkinat, jolloin kyläläiset saavat kulkea aukosta toisen puolen niitylle. Myyjät ja heidän tavaransa ovat hyvin erikoisia, sillä muurin takaisessa maailmassa on magiaa. 

  

Few of us now have seen the stars as they saw them then: our cities and our towns cast too much light into the night: but from the village of Wall, they were laid out like worlds or like ideas, uncountable as the trees in the forest or the leaves on a tree. (s. 40) 

  

Päähenkilönä (joka syntyy sivulla 35) seurataan Tristran Thornia, joka on varpaitaan myöten ihastunut kylän kauneimpaan tyttöön, Viktoriaan. Kiinnostavana knoppina: hänen isänsä oli nuorukaisena ollut ihastunut Viktorian äitiin! Kauneus oli ilmeisestikin perinnöllistä. Tristran ei ole varakkaasta perheestä. Hän työskentelee kauppa-apulaisena, mutta tahtoisi silti Victorian vaimokseen.

  

Niinpä eräänä päivänä hänen kantaessaan Victorian ostoksia hän ilmaisee toiveensa tytölle. Samaan aikaan tähti putoaa taivaalta muurin takaiseen keijumaailmaan. Victoria lupaa ottavansa Tristranin puolisokseen, jos tämä tuo hänelle sen tähden. Tapahtumien vyöry käynnistyy ja lukija pääsee kurkistamaan muurin toiselle puolelle Tristranin silmin. Luvassa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, pojan reppana kun ei suinkaan ole ainoa, joka tähteä etsii.

  

Koska muurin takainen maailma on päähenkilöllemme outo, tarvitsee hän oppaan. Niinpä Tristran kohtaa J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta-trilogian lukeneille tutun Tom Bombadillin kaltaisen hahmon, joka auttaa hänet alkuun. Kuten Tom, myös Tähtisumun erikoinen heppu on harmillisesti editoitu pois romaaninsa elokuvaversiosta. 

  

Tristranin etsintäretki on hyvin tyypillinen satujen ja fantasiakertomusten kentällä. Matkan aikana pojasta kasvaa mies. Gaiman esittelee mielenkiintoisen ja nopean tavan matkustaa - kynttilän valolla. Seitsemän peninkulman saappaita muistuttava matkanteko vaikutti tosin hieman arvaamattomalta ja elokuvassa sekin esitettiin hieman eritavoin. 

  

Nautin suuresti Vessin kuvaamasta 1800-luvun vaatetuksesta ja Gaimanin keijumaailman maagisista, lentävistä puulaivoista (jotka lähestyivät jo steampunkkia). Eniten jäin kaipaamaan elokuvaversion can cania tanssivaa kapteeni Shakespearea (näyttelijänä Robert De Niro). Kirjassa kapteenilla on paljon pienempi rooli, eikä hänellä ole yhtä mielenkiintoista persoonaa kuin leffassa. 

  

Kuvitetun version kansikuva on hieman paljastava - siis juonen kannalta, mutta pakko ihmetellä myös Tristranin housuvalintaa. Vaatekappaleen väri kun on kovin lähellä hänen ihonväriään, aivan kuten Hayao Miyazakin Nausicaä-hahmolla nimikkoelokuvassaan. Syntyy vaikutelma siitä, että housuja ei ole ollenkaan.

  

Gaimanin fantasiamaailma ei tarjonnut minulle tai muille lukupiiriläisille erityisen mieleenjääviä hetkiä, sillä hahmot olivat hyvin perinteisia genressään. Taitavasti kerrottuja, mutta melko yllätyksettömiä. Kirjaversiosta eniten pitämäni hahmo onkin se nimettömäksi jäävä erikoinen pikkumies, joka auttoi Tristrania. Filmatisoinnissa on enemmän toimintaa, sujuvampaa juonenkuljettamista, yllättävää huumoria ja täyteläisempiä hahmoja. 

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

In the sleepy English countryside at the dawn of the Victorian era lies the village of Wall - a secluded hamlet that derives its name from an imposing stone barrier that surrounds a fertile grassland. The leisurely pace in Wall is disrupted only once every nine years as the mortal and magical meet upon the meadow for a market fair like no other.

  

It is here in Wall that young Tristran Thorn loses his heart to the town beauty - a woman who is as cold and distant as the star she and Tristan see fall from the sky on a crisp October evening. To gain the hand of his beloved, Tristran rashly vows to fetch the fallen star and embarks upon a lover's quest that will carry him over the ancient wall and into a world beyond his wildest imaginings...

   
212 sivua, DC Comics / Vertigo 1998

  

Kuvittanut: Charles Vess

    

Myös täällä on seikkailtu muurin takaisessa fantasiamaailmassa: Risingshadow, Aikakone (M.G. Soikkeli), Kalaksikukko (Sari Peltoniemi) Kirjamielellä, Tarinoiden syvyydet, Hurja hassu lukija, Taikakirjaimet
 
Samantyylisiä kirjoja: Garth Nix: Sabriel, Philuip Pullman: Kultainen kompassi (Universumien tomu-trilogia),  C.S. Lewis: Narnia-sarja

Lastenkirjapäivä 2.4. - Lewis Carroll: Alice Peilintakamaassa

"Rakastaakohan lumi puita ja niittyjä, kun se antaa niille suukkoja?"

     

  

Huhtikuun toinen päivä on satusetä H.C Andersenin syntymäpäivä. Sen kunniaksi vietetään kansainvälistä Lastenkirjapäivää. Päivää on vietetty vuodesta 1967 saakka ja sen tiimoilta on tehty useita erilaisia kampanjoita. Vuosittain esimerkiksi yksi International Board on Books for Yong People eli IBBY-organisaation jäsenmaista valitsee teeman ja pyrkii norstamaan esille lukemisen merkitystä ja innostaa lapsia lukemaan. Vuoden 2015 teemana on Many Cultures One Story. Suomessa IBBY järjesti 1.4. suomalais-unkarilaisen lastenkirjallisuuden seminaarin.

       

Ulkona viima raivoisasti

syytää silmiin lunta,

sisällä tulen lämmössä

on lasten valtakunta.

Sanoilla sinut lumoan

luota tuulen ulvovan.

Luin Lewis Carrollin klassikon, Liisan seikkailut ihmemaassa (Tove Janssonin kuvittamana) ensimmäisen kerran vasta viime vuonna, vaikka tarina toki olikin tuttu sen useiden adaptaatioden vuoksi. Siskoni puhui muutama päivä sitten tulevasta Crimson Peak -elokuvasta ja minulle trailerista tuli Ihmemaa-vivahteita, vaikka kyseessä onkin paljon synkempi tarina. 

   

Lainasinkin siis seuraavana päivänä kirjastosta John Tennielin klassisella kuvituksella varustetun Alice Peilintakamaassa. Toisin kuin Liisan/Alicen ensimmäinen seikkailu, on tämä toinen teos paljon vähemmän tunnettu. Ja ehkä syystäkin. Carroll jatkaa samoilla nonsense-linjoilla kuin aikaisemmin, kenties jopa vieläkin sekavammin. Tyylilaji on sitemmin inspiroinut mm. Jarkko Jokista, jonka runokokoelman luin vähän aikaa sitten. 

Pailintakamaassa kaikki tapahtuu päinvastoin kuin Alicen omassa maailmassa, Paikoillasi pysyäksesi sinun on juostava kovaa ja halutessasi matkata kaukana edessäpäin olevaa kohti, käänny ja kävele toiseen suuntaan. Siinä missä Ihmemaassa kuninkaalliset olivat saaneet hahmonsa korttipakasta, Peilintakamaassa monarkit ovat shakkilaudalta. Liikkuvia, ihmisen kokoisia shakkinappuloita on myös niin ikään brittiläisen J.K. Rowlingin jo klassikon asemaa tavoittelevassa fantasiaseikkailussa Harry Potter ja viisasten kivi.

        

Leikitään, että Peilintakamaahan pääsisi. Leikitään, että lasi olisi muuttunut pehmeäksi kuin pumpuli ja sinä ja minä mentäisiin sen läpi. (s. 18)

     

Alice kohtaa taaskin monenlaisia, eriskummallisia hahmoja, kuten Töttöröön ja Töttörömin, sekä Nakkelis Kokkeliksen. Nakkelis Kokkelis on minulle tutumpi nimillä Tyyris Tyllerö tai Lilleri Lalleri, uutta nimeä selittänee tuore käännös. Kyseessä on siis tuo hassu, munan muotoinen miekkonen, joka rallattelussa istuu aidalla tai muurilla, putoaa maahan ja menee rikki, eikä kukaan kuninkaan miehistä häntä enää saa ehjäksi. Onneksi Nakkelis Kokkelis kuitenkin selviää ehjin nahoin. (Kuisma Korhosen kritiikissä, Helsingin Sanomissa on muuten virhe. Jutussa puhutaan Nokkelis Kokkeliksesta... Muutoin hänen analyysinsä on oikein mielenkiintoinen ja käännöksiä vertaileva.)

Peilitakamaassa ei ole samaa tenhoa kuin Ihmemaassa ja lukukokemus jäikin siltä osin latteammaksi. Kerronta ei ole soljuvaa vaan äkkinäistä ja Alicen hypätessä ruudusta toiseen vaihtuvat sekä maisema että hahmot kuin veitsellä leikaten. Oli kuitenkin hienoa nautia myös tämä lasten klassikko, sillä löysin tästä yhden tuntemani lainauksen, jolle en ollut aikaisemmin tiennyt alkuperää:

   

Joskus minun on onnistunut uskoa jopa kuusi mahdotonta asiaa ennen aamiaista. (s. 80)

Arvosana:

 
Takakannesta:

Oi kirluntaipäivä! Luroo ja lurei!

   

Kun Alice pujahtaa peilin lävitse, hän löytää sen takaa villin ja hurmaavan maailman. Peilintakamaassa loikka johtaa šakkiruudusta toiseen, ja Alice kohtaa ihmeiden kirjon, joka hämmästyttää ja houkuttelee jatkamaan matkaa.    

   

Lewis Carrollin toisessa, vuonna 1871 ilmestyneessä lastenkirjaklassikossa loputtomasti polveilevat sanaleikit, lorut ja keskustelut johtavat hauskoihin väärinymmärryksiin ja umpikujiin. Mikä kumma on Monkerias? Kuinka Nakkelis Kokkelis sen selittää?

   

Suomennoksen on tehnyt Alice Martin, joka on aiemmin suomentanut myös Alicen seikkailut ihmemaassa. Teokseen sisältyy ennen suomentamaton kertomus Valehapsivaapsahaisesta, pois jätetystä katkelmasta, joka löydettiin ja julkaistiin vasta 1970-luvulla.

   

Samantyylisiä kirjoja: Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itserakentamallaan laivalla ja Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa, L.M. Montgomery: Pieni runotyttö

  
Suomentanut: Alice Martin, 168 sivua, WSOY 2010 (1. suomennettu painos 1974)

   

Kuvitus: John Tenniel

    

Alkuperäinen nimi: Through the Looking-Glass and What Alice Found There (1871)

   

Peilin taakse on kurkistettu myös täällä: Helsingin Sanomat, Risingshadow, Onko kaunosieluista kyborgeiksi?, Saran kirjat,  

Lukupiirissä | L. M. Montgomery: Pieni runotyttö (Runotyttö #1)

"Se oli paikka, jossa tehtiin taikoja. Siellä hän nautti täydellisemmin 
synnynnäisiä keijuoikeuksiaan kuin missään muualla."

    

  

Maaliskuun lukupiirikirja
Lukuhaasteet: Goodread 50: 2. A classic romance, I Spy: 23. Gender Indentifier

     

Minun painokseni L.M. Montgomeryn tyttökirjaklassikosta, Pieni ruunotyttö on joitakin vuosia sitten kirpparilta löytynyt vuoden 1948 painos marmoripaperisilla kansilla. Näin ollen päätin sitten tehdä postauksen kuvan itse. Kuten jo otsikoksi valitsemastani lainauksesta näkee, on teoksen kieli hieman vanhahtavaa, mutta silti ymmärrettävää. Se sopii hyvin 1900-luvun alun teoksen ihmisten suihin ja luo syvyyttä maailmaan.

    

En ole tyttökirjaklassikojen asiantuntija, toisin kuin Sara, sillä olen lukenut niitä vasta muutamia. Tutustuin tyttökirjojen ihastuttavaan maailmaan ollessani 12. Lainasin (opettajan luvalla toki) F.H. Burnettin Salaisen puutarhan koulun kirjakaapista hiihtoloman aikana luettavaksi. Muistan edelleenkin teoksen herättämiä tunteita ja halun päästä joskus Englantiin. Louisa M. Alcottin Pikku naisia oli pitkään tuttu vain ihastuttavan vuoden 1994 elokuvaversiona, mutta luin sen ja jatko-osansa Viimekesäiset ystävämme (uusimmassa painoksessa nimellä Pikku naisia 2) pari vuotta sitten. Olen kuitenkin päättänyt tulevaisuudessa jatkaa kirjallisia retkiäni muihinkin genren teoksiin, etenkin F.H. Burnettiin Pikku prinsessaan ja L.M. Montgomeryn Anna-sarjaan (joka on muuten toisen lukupiirimme vetäjän suosikkeja). Tarttuessani Pieneen runotyttöön minulla ei ollut mitään ennakkokäsitystä millainen kirja se on.

    

Emiliasta oli aina siitä alkaen, kun hän saattoi muistaa, tuntunut, että hän oli sangen, sangen lähellä ihmeteltävän kaunista maailmaa. Hänen itsensä ja sen välissä oli vain ohut verho; hän ei koskaan kyennyt vetämään tätä verhoa syrjään - mutta joskus tuuli liehutteli sitä, lyhyen hetkisen vain, ja silloin hänestä tuntui ikään kuin hän olisi vilahdukselta nähnyt sen takana olevaan maailmaan - vilahdukselta vain - ja kuullut soitantoa, joka ei ollut maallista. (s. 13)

     

Cottingleyn keijukaiset. 
Frances Griffiths Elsie Wrightin vuonna 1917 ottamassa kuvassa.

Rakastuin Pieneen runotyttöön heti ensimmäisiltä sivuilta. Jokin teoksessa osui ja upposi. Tunsin suurta samankaltaisuutta päähenkilöön, Emiliaan, joka inspiroituu luonnon ihmeistä ja kirjoittaa niistä sekä runoja että myös pidempiä kuvauksia. Jokin hänen tavassaan katsoa maailmaa ja aistia sen sykähdykset tuntui kovin tutulta. Vaikka itse en lapsena nähnytkään keijujen karkeloivan niityllä, tunsin silti jotain maagista vetovoimaa kotitilani ympäröivään luontoon. Emilia nimeää puita ja luonnonihmeitä. Hänen pihassaan kasvava kuusipari on Aatami ja Eeva, omenapuu niiden välissä puolestaan Hyvän ja pahan tiedon puu. Hän myös juoksee Tuulen neidon kanssa ja saa lohdutusta hänen humistessa ikkunaluukkuja vasten. 

           

Emilia on hurmaava hahmo, suippokorvainen, monien mielestä keijujen sukua oleva tyttö, jolla on harmaat silmät ja tempperamenttinen, hyvällä mielikuvituksella varustettu suuri persoona. Emilian luovuutta ei aina katsota hyvällä, sillä se ei kuulu naisten perinteisiin hyveisiin. Emilia on tarkka sanavalinnoissaan ja kirjoittaessaan ylös näkemäänsä hän saattaa jäädä miettimään pitkäksikin aikaa täydellistä tapaa kuvailla sitä.

Tytön kasvua oli hellyyttävää seurata. Pienessä runotytössä sekä ilot että surut koetaan vahvasti. Aivan teoksen alussa Emilia joutuu käsittelemään isänsä kuoleman. Hänen äitinsä on kuollut jo vuosia aikaisemmin eli Emiliasta tulee orpo. Äidin suku, joka oli katkaissut välit tämän karattua kotoaan naimisiin, palaa pitämään huolta Emiliasta. Aluksi tosin näyttää siltä, ettei kukaan tahdo tyttöä. Lopulta Uuden Kuun ovet avautuvat Emilialle ja hän astuu maailmaan täynnä sääntöjä, mutta myös ystäviä, kissanpentuja, lukuisia runoja ja naurua.
 

"Minusta tuntuu kuin olisin pieni lintu, joka juuri on päässyt häkistään", hän itsekseen sanoi. (s. 152)

In Her Silent Room by Doreen Kilfeather

Montgomeryn Kanadaan, Prinssi Edwardin saarelle luomat hahmot ovat täyteläisiä. Jokaisella hahmolla on syvyyttä ja luonnetta - osalla se on miellyttävä, kuten Perryllä (joka muistuttaa jollain tavalla Magdalena Hain Henryä), isä Cassidyllä ja Dean ("Pönttöselkä") Priestillä, toisilla hyvinkin leimahteleva, kuten Ilsellä ja hänen isällään, tohtori Burnleyllä. Elizabeth-tädti puolestaan on pahimmillaan kylmä kuin ilkeä äitipuoli, mutta jopa hän lämpenee pikkuhiljaa Emilian luonteelle.
 
Huolimatta alun takkuisesta yhteiselosta, sopeutuu Emilia lähes huomaamattaan Uuden Kuun elämän rytmiin. Tässä häntä auttavat etenkin naapurin taiteellinen Teddy-poika, syksyisin runoja laativa Jimmy-serkku sekä rakkaus kissoihin. "Koirat tyytyvät rakkauteen, kissoja täytyy jumaloida." (s. 365) Jimmyn väitetään olevan päästänsä pehmeä, mutta niinhän kaikista suurista neroista tunnutaan ajattelevan. Jimmyn ja Emilian mielen värähtelevät samalla taajuudella ja huolimatta heidän ikäerostaan, oli heidän ystävyytensä kehittymisestä kaunista lukea.
 
 

Hänestä tuntui, että ennen kuin hän palaisi takaisin, hänen täytyi hiipiä pitkin laitumen aitaa ja tutkia erästä polkua, jonka hän näki menevän vielä kkauempana kasvavaan kuusi- ja vaahterametsikköön. Hän teki niin ja huomasi sen johtavan suoraan satujen maailmaan - leveän kauniin joen vartta - villi, herttainen pikku polku, jolla sananjalat nuokkuivat, kuusien alla kainoimmat tarumaiset kesäkuun kukat ja pieniä suloisia oikkuja joka käänteessä. Emilia veti keuhkoihinsa kuusen tuoksua ja näki hämähäkinverkkojen hohdetta korkealla oksilla ja kaikkialla taruvalojen ja varjojen karkeoloa. Siellä täällä vaahterain nuoret oksat punoutuivat yhteen ikäänkuin muodostaakseen dryadien kasvoille verhon - Emilia tiesi paljon dryadeista, hän oli niistä kuullut isältään - ja puitten alaiset suuret sammalpatjat olisivat kelvanneet vaikka titanian vuoteeksi. "tämä on niitä paikkoja, joissa unelmat kasvavat", sanoi Emilia onnellisena.  (s. 89-90)

    

Lukukokemus oli todella suloinen, vaikka käännökseen olikin jäänyt muutama sympaattinen käännöskukkanen, teoksessa nimittäin tarjoillaan jäätelöä ja oransseja (appelsiineja) ja tulikärpäset sytyttävät tonttusoihtunsa (keijuvalot). Kielen lisäksi nautin myös Emilian iloista ja koin surua hänen kohdatessaan huolia. Häneen oli aivan uskomattoman helppoa samaistua. Täytyy siis jossain vaiheessa jatkaa Emilian elämästä kertovien kirjojen lukemista, sillä en pysty jättämään hänen tarinaansa kesken. Millainen hän on varttuessaan nuoreksi naiseksi, rakastuuko hän oikeaan mieheen ja saavatko he toisensa? Näihin kysymyksiin on saatava vastaus, sillä jo nuorella iällä häntä piirittää useampi mielenkiintoinen kosija.

Suosittelen Pientä runotyttöä tyttökirjojen ja klassikoiden ystäville - ja myös kyseisiä kirjallisuuden lajeja epäileville tuomaksille. Tämä on tähän mennessä lukemistani tyttökirjoista ehdottomasti vaikuttavin. En tiedä milloin olisin teoksen lukenut, jos sitä ei olisi ehdotettu yhdeksi lukupiiriimme kuukausikirjoista. Teos siis toki oli lukulistallani, jolla on "ikävä" tapa kasvaa pidemmäksi kuin on aikaa sen lyhentämiseen. 

  

Arvosana:

Takakannesta: 

Runotyttö-sarjan ensimmäisessä kirjassa orpo Emilia Starr saa kodin Uuden Kuun kartanossa ankaran Elisabet-tädin kasvattina. Hän on lahjakas ja uneksiva tyttö, jonka luova mielikuvitus ja orastavat kirjoittajankyvyt auttavat häntä kestämään vaikeitakin aikoja. Lempeästä Laura-tädistä ja ymmärtäväisestä Jimmy-serkusta tulee Emilian ystäviä. Vähitellen hänen lahjakkuutensa alkaa herättää huomiota. 

  

Runotyttö-sarja on L. M. Montgomeryn (1874–1942) toinen rakastettu nuortenkirjaklassikko – Anna-sarjan lisäksi. Myös Runotyttö-kirjojen tapahtumat sijoittuvat kanadalaiselle Prinssi Edvardin saarelle. Herkän Emilian vaiheet ovat ihastuttaneet lukijoita sukupolvesta toisen aina 1920-luvulta asti.

   

Alkuperäinen nimi: Emily of New Moon (1923), Suom. I.K. Inha, 448 s. WSOY 1948 (1. painos 1928)

 

Sarjassa ilmestynyt:

• Pieni runotyttö, 1928 (Emily of New Moon, 1923)
• Runotyttö maineen poluilla, 1948 (Emily Climbs, 1925)
• Runotyttö etsii tähteään, 1949 (Emilys's Quest, 1927)

      

Muita kokemuksia kirjasta: Helsingin yliopiston lehti, Eniten minua kiinnostaa tie, Anna minun lukea enemmän, Oksan hyllyllä, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Suketus, Booking it some more
   

Emily of New Moon -anime

Runotytön tarina -tv-sarja (1998-2000)
 

Samantyylisiä kirjoja: Louisa M. Alcott: Pikku naisia-sarja ja Tytöistä parhain, L.M. Montgomery: Anna-sarja, Vanhan kartanon Pat ja Sininen linna, F.H. Burnett: Salainen puutarha ja Pikku prinsessa, Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla-sarja, Markus Zusak: Kirjavaras, Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja

Lauren Kate: Fallen

"Luce didn't want to play any games. She just wanted to be with him. 

Only, she had no idea why."

  

     

Lukuhaasteissa: Goordeads 50: 31. A book with bad reviews

  

Löysin Lauren Katen Fallenin kirpparikierrokselta Helsingistä ja koska olin sattumalta vailla luettavaa lomalle varaamieni kirjojen loputtua, otin tämän sitten tuoreeltaan käsiteltäväksi. Fallen ilmestyy suomeksi huhtikuussa nimellä Langennut ja teoksen pohjalta tehty elokuva saa ensi-iltansa kesällä 2015. 

  

Tarina on yhtä vanha kuin historia: tyttö tapaa pojan, tyttö rakastuu poikaan. Tällä kertaa tarinassa on oma mausteensa: kun tyttö kuolee, hän syntyy aina uudelleen, kohtaa saman pojan ja rakastuu tähän. Loputtomasti. Lucinda "Luce" Price on 17-vuotias tyttö, joka näkee varjoja. Hän on nähnyt noita tummia, näkökentän laidoilla vilahtavia hahmoja niin kauan kuin hän muistaa. Ollessaan nuorempi hän tuli paljastaneeksi vanhemmilleen tämän. Seurauksena häntä kierrätettiin lääkäriltä toiselle ja hän joutui syömään lääkkeitä, jotka eivät kuitenkaan auttaneet. 

  

Fallenin alussa Luce on tiensä päässä. Häntä on syytetty yhden ihmisen kuolemantuottamuksesta tulipalossa, jonka syttymissyytä ei pystytty selvittämään. Vanhemmat ovat lähettäneet hänet nuorisorikollisille tarkoitettuun kouluun nimeltään Sword and Cross (Miekka ja risti) joka on kuin viktoriaaninen sisäoppilaitos. Nuorten jokaista liikettä seurataan valvontakameroilla, osalla on jopa seurantaranneke. Huoneiden ikkunoissa on kalterit ja aidoissa piikkilankaa. 

  

Sisällissodan aikana rakennetun, alun perin sotilaiden koulutuskeskuksena toimineiden rakennusten joukossa on uimahalliksi muutettu kirkko ja suomaahan kaivettu hautausmaa, jossa on aina sumuisaa. Karuista olosuhteista huolimatta Luce tapaa useita mielenkiintoisia persoonia ja ystävystyy viluisan, mutta älykkään Pennin (Pennyweather van Syckle-Lockwood) ja räväkän Arriane Alterin kanssa.

  

In all the movies Luce had seen, and in all the books she'd read, the love interest was mind-blowingly good-looking - except for that little flaw. The chipped tooth, the charming cowlick, the beauty mark on his left cheek. She knew why - if the hero was too unblemished, he'd risk being unapproachable. But unapproachable or not, Luce had always has a weakness for the sublimely gorgeous. Like this guy. (s. 38)

  

Koulussa on myös poikia, joista osa tiukasta pukukoodista huolimatta onnistuu näyttämään jengiläisiltä. Jos haluat cappuccinoa, Roland on paikan diileri johon kannattaa olla hyvissä väleissä. Lucen huomio ei kuitenkaan keskity identtisesti pukeutuneisiin klikkeihin tai salakuljetettuihin herkkuihin. Hän pystyy näkemään vain ja ainoastaan Daniel Grigorin: vaaleahiuksisen ja auringon kultaaman pojan. Edes hänen huomiostaan kilpaileva Cam (Cameron Briel) ei pysty kääntämään tytön päätä pojasta, josta hän uneksii. 

   

Tarinalla on paljon yhtymäkohtia Stephenie Meyerin Houkutukseen. Samoin kuin Edward suhtautuu kylmästi Bellaan, myös Daniel ensin torjuu Lucen, mutta hyvästä syystä. Daniel haluaa suojella Lucea, vaikka tietääkin ettei voisi onnistua siinä. Lucessa on myös paljon samaa kuin Bellassa, olipa kyseessä hahmon ohuus tai mukautuvuus ohjailtavaksi. Huolimatta edes kolmiodraamayritelmästä, jokin teoksen tyylissä onnistuu kuitenkin pitämään mielenkiinnon yllä. 

  

A warm feeling came over as she looked around the library. She'd always loved the faintly sweet musty way that only a room full of books smelled. She took comfort in the soft occasional sound of turning pages. The library at Dover had always been her escape and Luce felt almost overwhelmed with relief as she realized that this one might offer her the same sense of sanctuary. (s. 74)

   

Fallenin sanasto on paljon haastavampi kuin aikaisemmin englanniksi lukemissani Kass Morganin The 100:ssa tai Beth Revisin Shades of Earthissa, joka kertoo minulle kirjailijan laajasta sanavarastosta. Suosittelen teosta paranormaalista romantiikasta pitäville. Toivottavasti suomennoksessa säilytetään sama tasokkuus kuin alkueräiskielisessä teoksessa.
   

Arvosana:

Takakannesta:

Some angels are destined to fall.

  

Instant. Intense. Weirdly familiar... The moment Luce looks at Daniel she knows she has never felt like this before. Except she can't shake the feeling that she has ...and with him - a boy she doesn't remember ever setting eyes on. 

  

Will her attempt to find out why enlighten her - or destroy her? 

  

Dangerously exciting and darkly romantic, Fallen is a thrilling story about forbidden love.

  

Asiasanat: paranormaali romantiikka, langenneet enkelit, varjot, mielenterveys, oppilaitos, gotiikka

   

Samantyylisiä kirjoja: Stephenie Meyer: Houkutus, Becca Fitzpatrick: Langennut enkeli, Veera Laitinen: Surunsyöjät, Abigail Gibbs: Illallinen vampyyrin kanssa, Libba Bray: Kauhun ja kauneuden valtakunta, Melissa Marr: Ilki ihana, Cassandra Claire: Luukaupunki, Queenie Chan: The dreaming -manga

  

452 s. Corgi Books 2010 (1. painos 2009)

   

Muita ajatuksia kirjasta mm. täällä: Risingshadow, Goodreads, Tarinoiden syvyydet, Kirjaretket, Humisevalla harjulla, Kaiken ei tarvitse olla totta, Dysphoria,
   

Kirjailijan kotisivut 

Magdalena Hai: Susikuningatar

"Sinun täytyy tehdä se, mitä muut eivät voi, ja sen takia minä itken sinun vuoksesi."

 
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.

   

Susikuningatar on Magdalena Hain Gigi ja Henry-trilogian päätösosa. Hai on harvoja suomalaisia kirjailijoita, jotka ovat tarttuneet maailmalla suosittuun steampunk-tyylilajiin. Kovin hc-steampunkista ei kuitenkaan ole kyse, se on vain oivallinen lisämauste 1800-luvulle sijoittuvalle vaihtoehtohistorialle. Sivuilla voi törmätä niin ilmalaivoihin, höyryllä käyviin hevosiin ja jopa kyborgeihin. Viimeisillä sivuilla Hai kertoo jälleen taustatietoja mikä maailmassa on hänen keksimäänsä ja kuinka se niveltyy todelliseen historiaan.

Päähenkilönä seurataan umbrovialaista, vallasta syöstyn kuningasperheen prinsessa Gigiä, eli virallisemmin Gregorovia Anastassija Ludovica Konstantininaa. Gigi on kahdessa aikaisemmassa sarjan osassa joutunut onnettomuuksiin, joiden vuoksi hänen isänsä on korvannut tyttärensä vasemman silmän ja suuren osan oikeaa käsivartta metallilla ja rattailla. Silmänä toimivan kiven ansiosta Gigi on saanut aivan uudenlaisen näkökulman elämäänsä. Tuskin koskaan kirjailija muokkaa hahmojaan näin radikaalisti sarjan edetessä. Tästä voisikin antaa Haille silinterihatun noston.

Kerjäläisprinsessa ja Kellopelikuningas olivat raaoista teemoistaan huolimatta vielä laskettavissa lastenkirjallisuuteen, on Susikuningatar suunnattu selvästi vanhemmalle lukijalle. Kolme vuotta edellisen teoksen jälkeen sijouttuvassa sarjan kolmannessa osassa Gigi on jo viisitoistavuotias ja hänen ajatusmaailmansa sekä kokemuksensa ovat aikaisempaa synkempiä ja paikoin jopa makaabereja. Kaikein pimeyden keskeltä löytyy myös rakkautta, josta merirosvo Murtaugh heittelee välillä varsin kaksimielisiä vitsejä.

Paitsi Gigi, myös Hai itse on kasvanut kirjojen myötä. Siinä missä Kerjäläisprinsessa oli ohukainen ja kevyesti ahmittava välipala, sarjan paksuimpana osana Susikuningatar on täyteläinen kuin kallisarvoinen tryffeli, josta täytyy nauttia säännöstellen, haikeissa tunnelmissa. Teoksessa päästään viimein Gigin ja ihmissusien, varcolacien, synnyinmaahan - lumiseen Umbroviaan. Kuten eeppiselle trilogialle sopii, mahtuu tähän yhden tarinalinjan päättävään romaaniin myös mahtava lopputaistelu. Taistelukoulutusta saanut Gigi joutuu kohtaamaan perheensä vihollisen, Andros Luopion, jolla ei ole puhtaita jauhoja pussissaan.

Teoksen tapahtumien miljöö vaihtuu usein. Aluksi kuljetaan Pariisin sokkeloisilla kaduilla, mutta matkaa taivalletaan niin Unkarin pustan kuin Karpaattienkin maisemissa. Lukija saa tutustua teoksen aikana myös muihin tavallisesta maailmasta poikkeaviin hahmoihin kuin vain ihmissusiin. Kirjailija on taitavana sanan käyttäjänä heittänyt soppaan mukaan niin demoneita kuin vaeltavien romanien henkiolentoja. Vaikka realistisemman kerronnan joukkoon onkin heitetty näitä yliluonnollisia olentoja, ne tuntuvat silti uskottavavalta osalta kokonaisuutta.

Susikuningattaren myötä jätämme jäähyväiset monille hahmoille, sillä Hai on kertonut, ettei enää palaa jatkamaan heidän tarinaansa. Luotua maailmaa hän ei kuitenkaan hylkää vaan saattaa kirjoittaa edelleen novelleja, joissa sivutaan trilogiassa mainittuja paikkoja ja ilmiöitä. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että teoksessa tavataan pienessä sivuroolissa myös Jules Verne, eräs steampunkin esi-isistä. Sára Kötelekin kansi on jälleen hurmaavan yksityiskohtainen.

Arvosana:

   

Takakannesta:

Umbrovian prinsessa Gigi on valmistautunut Susikuningattaren tehtävään opiskelemalla kolme vuotta taistelutaitoja Pariisissa. Kun Umbroviasta kantautuu yhä huolestuttavampia tietoja vallananastaja Andros Luopion mielivallasta, on Gigin ja hänen uskollisten ystäviensä Henryn ja ihmissusi Mussovitsin pakko lähteä vaaralliselle matkalle kohti viimeistä yhteenottoa…

    

Asiasanat: steampunk, ihmissudet, kuninkaalliset, 1800-luku, sota, Pariisi, Keloburg, Umbrovia

  

Samantyylisiä kirjoja: Philip Reeve: Kävelevät koneet-sarja

  

447 sivua, Karisto 2014

Kirja luettu mm. täällä: Risingshadow, Taikakirjaimet, Todella vaiheessa, Routakoto, Nareskan kirjanurkkaus, 

  

Kirjailijan kotisivut

Sarjassa aikaisemmin ilmestynyt: Kerjäläisprinsessa (2012), Kellopelikuningas (2013)

Lukupiirissä | Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit

"On tunnustettu tosiasia, että zombi, jolla on aivoja, tarvitsee lisää aivoja."

   

    

Lukupiirimme lokakuun kirja.  (Teos sopii myös Emilien kuukauden lukuhaasteeseen) 

Happy Halloween!

   

Seth Grahame-Smithin teos pohjaa Jane Austenin samannimiseen klassikkoteokseen, lisäten siihen reilun annoksen mustaa huumoria, zombeja, ninjoja ja aasialaisia taistelutaitoja. Kuten alkuperäisteoksessakin, tarinan keskiössä on viktoriaanisen ajan idyllinen englantilainen maalaiskylä, Meryton, Longbournin talossa asuu Bennetin perhe, johon vanhempien lisäksi kuuluu viisi 15-23-vuotiasta tytärtä; Jane, Elizabeth, Lydia, Kitty ja Mary. Ympärillä riehuvista levottomuuksista huolimatta, perheen äidin ainoa huoli on saada tyttäret nopeasti naimisiin ja mielellään rikkaan miehen kanssa. Isän toiveena on kuitenkin tyttöjen menestyminen zombien tappamisen rintamalla, ja onkin koulututtanut nämä kalliilla rahalla Orientin parhaiden shaolinmestareiden luona.

   

Zombiet ovat piinanneet Brittein saarten asukkaita jo muutaman vuosikymmenen ajan, eikä rauhallisia aikoja näytä olevan vielä luvassa. Erilaisia lääkkeitä sairastuneiden parantamiseksi on yritetty kehitellä, mutta ainoa tapa tuhota aivoja himoitseva zombie on tappaa se päähän kohdistuvalla iskulla. Päähenkilönä seurataan Bennetin toiseksi vanhinta siskoa, Elizabethiä, joka on todella kiehtova ja vahva hahmo. Hän on myöskin erityisen ansioitunut zombien tappaja.

    

Austen tunnetaan aikalaistensa tapojen tarkkana kuvaajana, ja jo hän nosti esille joitakin varsin erikoisia kanssakäymisen tapoja rivien väleistä pilkistelevän huumorin avulla. Tämä onkin antanut hyvän pohjan Grahame-Smithille korostaa viktoriaanisen ajan kulmikkaita käytöstapoja. Uudelleenkirjoitetut hahmot ovat raivostuttavan turhamaisia. ailahtelevia tai ehdottomia. Etenkin Lydian hahmo on äärimmäisen rasittava ja tyhjäpäinen. 

  

Edes zombifioitu versio Ylpeydestä ja ennakkoluulosta ei olisi mitään ilman mystistä herra Darcya. Minulle Darcy jäi kuitenkin etäiseksi, kylmän ja tuomitsevan kuorensa alle. Mies kuvataan varsin väkivaltaisena (eläviäkin kohtaan) ja ihmettelinkin kuinka ihmiset kehuvat häntä eräässä vaiheessa niin helläksi ja kaunotunteiseksi ihmiseksi.

En ole lukenut Austenin klassikkoa, jota olen ajatellut jotenkin hidastempoiseksi ja pitkäveteiseksi. Omistan kirjan kyllä ja joskus olisi tarkoituksena lukea sekin ihan jo yleissivistyksenkin vuoksi. Zombit toivat kuitenkin erittäin raikkaan, toiminnallisen ja koomisen lisänsä teokseen ja yhtään tylsää hetkeä kirjan kanssa en kokenut, vaikka lukujumi vieläkin hieman jarruttelee.

      

Parhaimmillaan kirja on vauhdikkaissa ja vaarallisissa zombikohtauksissa. Jo pelkästään kirjailijan valitsema tapa antaa niin paljon kiertoilmaisuja eläville kuolleille on sekä ajankuvaan sopivaa, sekä samalla osoitus kirjallisesta neroudesta. Zombeja kutsutaan niin sanomattomiksi, saatanan orjiksi kuin pilaantuneiksi. Nimityksiä on kymmeniä. Alla olevan lainauksen lisäksi teoksessa on toinenkin nauruhermoja kutittava zombit vs. kukkakaalit kohtaus, jossa zombien kerrotaan ajattelevan kukkakaalipellon satoa eksyneiksi aivoiksi.

  

Bingley saapui sovittuun aikaan, ja hän ja herra Bennet viettivät aamupäivän metsästäen ensimmäisiä sanomattomia, jotka muuttivat etelään pehmeää maata etsien. Herra Bennet vei kumppaninsa Longbournin pohjoisimmalle pellolle, missä he viettivät lähes tunnin viritellen useita ansoja (herra Bennetin itse suunnittelemia), joissa he käyttivät syöttinä kukkakaalin päitä. Aina välillä pellolle horjui zombi herra Bennetin ja herra Bingleyn seuratessa oksakasan alta. Elävät seurasivat kun kuollut huomasi kukkakaalin, luuli sitä meheviksi, pehmeiksi aivoiksi ja ojensi kätensä tarttuakseen siihen. Silloin ansa laukesi sen käsivarsien ympärille, ja miehet riensivät hakkaamaan olentoa musketinperillään, ampumaan sitä ja polttamaan sen lopulta poroksi. (s. 279)

      

Ps. Tässä romaanissa on myös kuvitus!

 

Yhtenä lukupiirin vetäjistä pukeuduin käsittelykertaa varten teeman mukaisesti.
Tapaamispaikkana oli ihana Café Rooster.

         

Arvosana:

    

Takakannesta:

"On tunnustettu tosiasia, että zombi, jolla on aivoja, tarvitsee lisää aivoja."

   

Näin alkaa Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit, Jane Austenin rakastetuimman romaanin laajennettu laitos, jossa on ensimmäistä kertaa mukana myös murskaavia zombinsilpomiskohtauksia. Rauhallista Merytonin maalaiskylää on jo jonkin aikaa vaivannut outo tauti – kuolleet ovat nousemassa haudoistaan. Kipakka sankaritar, sukkelakielinen Elizabeth Bennet tunnetaan verrattomana zombintappajana, mutta miten käy verisen taiston, kun paikkakunnalle ilmaantuu ylhäinen, komea ja kopea Mr. Darcy?

  

Ihastuttavassa tapakomediassa kuvataan tarkkanäköisesti englantilaisen maalaisaatelin pikkuporvarillista elämänmenoa ja nuorten säätyläisten välisiä kohtauksia, joissa viuhuu niin sanan säilä kuin kauloja katkova miekkakin. Pystyykö Elizabeth kukistamaan elävät kuolleet ja toisaalta haastamaan englantilaisen maalaisaatelin luokkatietoisen ennakkoluuloisuuden?

   

Romanssit, sydänsurut, kannibalismi ja tuhannet mätänevät ruumiit täydentävät loisteliaan epookkidraaman kadottamatta alkuperäisteoksen viehättävän ironista ominaislaatua. Teos on todellinen makupala nykyaikaiselle lukijalle!

Samantyylisiä kirjoja: Jane Austen & Ben H. Winters: Järki ja tunteet ja merihirviöt

    

Alkuperäinen nimi: Priden and Prejudice and Zombies, 2009, Suom. Virpi Vainkainen, 319 s. Schildts & Söderströms 2010

     

Muita kokemuksia kirjasta: Risingshadow, Savonsanomat, Kirjamielellä, Le Petite Lectrice,