Lastenkirjallisuuden ja sanataiteen pop-up –festivaali Kirjalitta 16.-18.10.

   

Kun kuulin uudesta kirjallisuustapahtumasta nimeltään Kirjalitta (lisää tietoa: http://kirjalitta.fi/), lähdin heti suunnittelemaan lasten kuvakirjapostausta julkaistavaksi blogissani festivaalien aikaan. Jotkut saattavat muistaa aikaisemman kuvakirjakoostepostauksen huhtikuulta. Tällä kertaa valitsin temaksi syksyn ja talven. Minulla oli valmiiksi mielessäni vain kolme teosta ja kysyinkin apua lähikirjaston tädiltä, joka vastaa viikottaisista satutunneista. Sain häneltä paljon vinkkejä sopivista kirjoista, joista parhaat esittelen tässä postauksesta. Lopusta löytyy myös lista muista teemaan sopivista kirjoista. 

  

Ensimmäisenä nostan esiin suosikkini tätä varten lukemistani kirjoista, Julia Savchenkon Salaisen sienikirjan. Julian ullakolta löytyy turkoosi matkalaukku täynnä ajan haperruttamia asiakirjoja. Pian selviää, että kyseessä on mytologiseen sienitieteeseen erikoistuneen professori Cornelius Funguksen muistiinpanot joskus vaarallisiltakin tutkimusretkiltä 1900-luvulta aina 1950-luvulle saakka. Fungus esittelee kaikkein harvinaisimpia ja ominaisuuksiltaan joskus yliluonnollisiakin sieniä. Tämän kirjan luettuaan ei voi enää katsoa sieniä samalla tavoin kuin ennen! 

  

Poimin muutaman kiehtovan esimerkin näiden myyttisten sienin joukosta, kuten lillipoliseitikki. Näissä sienissä on kokonainen miniatyyri kaupunki sisällä! Kikatuskuukuset puolestaan kasvavat vain ystävysten salaisissa tapaamispaikoissa. Ne täyttyvät naurusta ja nousevat ilmaan, kuin pienet kuumailmapallot. Pörrövalmuskat ovat  turkin peittämiä sieniä, jotka ovat yksinäisten tai ujojen lasten uskollisia ystäviä. Ne pitävät silittelystä ja harjaamisesta. Monet sienet näyttävät aivan muulta kuin ne oikeasti ovat. Esimerkiksi murikkatatti näyttää aivan kiveltä ja saattaa elää kymmeniä tuhansia vuosia, kun puolestaan kameleonttihiippo on nimensäkin mukaisesti taustaansa mestarillisesti naamioituva sienirypäs. 

  

Savchenkolla ovat sekä sanallinen että kuvallinen ilmaisu upeasti hallussa. Leikkitelevä teksti ja yksityiskohtaiset, lumoavat kuvat saavat aikuisenkin uppoamaan sienten merkilliseen maailmaan. Teos kuuluu samaan kuvitteellisten tietokirjojen ryhmään kuin esimerkiksi Arthur Spiderwickin luonto-opas: Ihmeellinen maailma ympärillämme tai vaikkapa Dragonologia - Suuri lohikäärmekirja. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän hurmaavaan teokseen. 

  

Karisto 2014, s. 32

  

"Taivaalta alkaa leijailla lumihiutaleita. Pian koko kaupunki peittyy lumeen."

  

Toinen teos on kirjavinkkaus ammattilaiselta. Sain kuulla, että Suvi-Tuuli Junttilan Minne matka lapanen? ei ole löytänyt kirjastossa lukijoita, muun muassa siksi, että sen kuvitustyyli poikkeaa tavanomaisista kuvakirjoista. Minulle teos oli juuri tämän erilaisuutensa vuoksi helmi. Kannustan tutustumaan teokseen pintaa syvemmälle. 

  

Junttila on valokuvannut luomiaan minimaailmoja, joissa seikkailevat eksynyt lapanen ja sen kohtaamat uudet ystävät. Tekstiä teoksessa on hyvin vähän, koko aukeaman kattavat kuvat puhuvat puolestaan ja ne ovat todella nokkelia tunnelmanluojia.
 
Esimerkiksi se hetki, kun lapanen tajuaa olevansa eksynyt, on oikeasti tunteisiin menevää. Pakko myöntää, että lähellä oli, että olisin joutunut pyyhkäisemään kyyneleen silmäkulmasta. 

  

Schildts & Söderstöms 2014, s. 57

  

Tätäkään postausta en voisi kirjoittaa ilman lapsuusnostalgiaa. Pirkko-Liisa Surojeginin Metsähiiren tanssi on itselleni muistorikas teos, sillä siskoni piirsi aikoinaan seinätaulun, johon valitsi kuva-aiheeksi juurikin sen kohtauksen, joka on Surojeginin teoksen nimessäkin. 

  

Metsän eläimet ovat viettäneet koko päivän sieniä keräten. Hiirtä harmittaa, kun se ei voinut osallistua puuhaan. Se jää masentuneena makamaan sammalmättäälle katselemaan putoavia lehtiä. Yksi lehti putoaa melkein hiiren päälle ja se lähtee suutuksissaan jahtamaan tuulen ripottelemaa kiusankappaletta. Vahingossa hiiri alkaa tanssia lehtien kanssa ja sen paha mieli katoaa. Juuri ajoissa, että sekin pääsee syömään lämmintä sienikeittoa. 

  

Toinen Surojegin on äidin yhdessä tyttärensä Noran kanssa tekemä Pikkupöllö, joka ilmestyi ensin Japanissa. Pikkupöllö on varma, että sen tulisi olla jokin muu eläin kuin tavallinen pöllö. Se kokeilee pitkäkorvaisen maapöllön, ruskean karvakynsipöllön ja hyppivän häntäpöllön roolia, kunnes sen äidin lohdulliset sanat: "Mitäpä jos olisit ihan vain pöllö?" saavat sen tajuamaan, kuinka sillä on jo paikkansa maailmassa. 

 

Surojeginin kuvitukset ovat kaikki valmiita ripustettavaksi kehystettyinä seinälle. Pidän hänen tyylistään suuresti, ja toivon teosten löytävän edelleen uusia lukijoita, vaikka niillä alkaa ikää ollakin. Ajattomat tarinat ansaitsevat uusintapainoksia ja ainakin Metsähiiren tanssista sellainen on otettukin vuonna 2010. 

  

Pirkko-Liisa Surojegin: Metsähiiren tanssi, Otava 1990, s. 23

Nora ja Pirkko-Liisa Surojegin: Pikkupöllö,  Minerva 2013, s. 37, japaninkielinen alkuteos Chibi Fukurou no Bouken (2009)

  

M Christina Butlerin ja Tina Macnaughtonin sankarillisen epäitsekkäästä pikkusiilistä kertovia kirjoja on julkaistu jo kymmenen vuotta. Sarjasta löytyy paljon syksyyn ja talveen, erityisesti joulun aikaan sijoittuvia teoksia, tässä esittelyssä niistä kaksi: Siilin talvipäivä ja tänä vuonna ilmestynyt Siilin pelastuspartio. Siili-kirjoissa erityislaatuista on se, että siilin myssy on samettipintainen. En voinut vastustaa kiusausta silittää myssyä jokaisessa kuvassa, sen verran kiva tekstuuri siinä oli. 

  

Siilin talvipäivässä syysmyrsky tuhoaa siilin kodin. Se ehtii kuitenkin nappaamaan myssyn, lapaset ja kaulahuivin ennen kuin tuuli vie nekin ja suuntaa ystävänsä mäyrän luo turvaan. Matkalla siili tapaa muita ystäviään ja naapureitaan ja antaa lämpöiset vaatteensa pois, jotta muilla ei olisi kylmä. Lopussa siilin avuliaisuus palkitaan: ystävät ovat rakentaneet siilille uuden kodin.

  

Siilin pelastuspartiossa siilin koti on kuitenkin hyvin erinäköinen; risukasan sijaan koti on kaiverrettu puunrunkoon ja siilillä on talossaan niin ovi kuin ikkunakin. On satanut paljon lunta, eikä siili pääse ovesta ulos. Niinpä se käyttää ikkunaa ja tupsahtaa korkeaan hankeen. Lapioituaan lumet pois oven edestä, se tajuaa, että ystävällään hiirellä saattaa olla sama tilanne. Monen jännittävän seikkailun kautta hiirenkin kodin ovi saadaan lopulta auki.  

  

Siilin talvipäivä, Karisto 2006, s 25, One Winters Day (2006)

Siilin pelastupartio, Karisto 2015, s. 25, One Snowy Rescue (2015)

  

Lisää luettavaa:

• Julia Donaldson & Axel Scheffler: Olli Oksamies
• Guido van Genechten: Pikku lumiukko
• Kaikkein paras talvipäivä
• Christa Kempter & Frauke Weldin: Herra Jänis ja rouva Karhu kelkkamäessä
• Réka Király & Marika Maijala: Lunta sataa, Lupo
• Tuula Korolainen & Marjo Nygård: Kuono lumessa 
• Birger Koch: Tapu etsii tupaa
• Pauliina Lerche & Meri Mort: Mimmit ja luolan salaisuus
• Tiina Nopola & Mervi Lindman: Siiri ja lumimies
• Kate Westerlund & Eve Tharlet: Suuri Luistelukisa
• Kathryn White & Alison Edgson: Milloin sataa lunta? 

Lastenkirjalauantai: Andy Stanton: Olet ilkimys, herra Gummi!

"Eräänä päivänä asettui kaupungin laitamille asumaan mahtava koiranroikale. 

Mistä se tuli? Kukaan ei tiennyt. Mitä kummaa se oli nähnyt? Kukaan ei tiennyt. 

Mikä sen nimi oli? Kaikki tiesivät. Se oli Jaakko-koira. 

Se oli karvainen koheltaja ja kiltti kuin paahtoleipä ja pian kaikkien suosikki."

        

      

Lukuhaasteissa: Reading a Rainbow: Keltainen
  
Andy Stantonin luoma Herra Gummi on erikoinen henkilö. Hänen kotinsa muistuttaa enemmän hylättyä autiotaloa tai kaatopaikkaa: joka paikassa on törkyä kuten tyjiä maitopulloja ja pitsalaatikoita, ötököitä ja hometta, vanhoja sanomalehtia ja vessanhajuisia mattoja. Tämä vanha mies ei ole herttaista nähnytkään (toisin kuin kilpaileva brittiläinen kirjallisuuden hahmo, herra Lemu, jonka on puolestaan luonut David Walliams), sillä hän vihaa lapsia, eläimiä ja kaikkea hauskaa. Hän kuitenkin pitää hyvää huolta puutarhastaan - tosin vain siksi, että ammeessa asuva keiju muksii häntä muutoin paistinpannulla. 

    

Stantonin nonsense-vivahteinen kirjoitustyyli muistuttaa vahvasti Roald Dahlia (eikä olekaan ihme, että hän on voittanut Roald Dahl Funny Prize -palkinnon) ja David Tazzymanin piirrostyylissä on jotain samaa Quentin Blaken kanssa (joka on kuvittanut niin Dahlin teokset kuin myös Herra Lemu-kirjan). Myös Stantonin valitsema ajankuva tuntuu hyvin samanlaiselta kuin Dalhilla, sijoittuen ehkä n. 1970-luvulle. Tässä pelataan siis vahvasti mielikuvien luomisella: niin herra Gummista kuin herra Lemustakin kertovat kirjat ovat keltakantisia ja ne molemmat on suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Molemmat teokset upponnevat todennäköisesti hyvin Dahlin klassikoiden ystäville. Walliamsin Herra Lemu odottelee minulla vielä lukupinossa, mutta tutustun siihenkin lähiaikoina. Suosittelen romaania 8-11-vuotiaille ja se on hyvä ääneen luettavaksi iltasaduksi.

    

Kirjan fontti on suurta ja ilmavaa, samoin kuin tekstin asettelu sivulla. Osalla sivuista on harmaata suttua, ehkä viittauksena päähenkilön sotkuisuuteen. Herra Gummin seikkailuista on suomennettu lisäksi kaksi jatko-osaa, englanniksi teoksia on yhteensä yhdeksän. 

    

Teoksen opetuksena voisi siivoamisen tärkeyden lisäksi sanoa olevan: "kiukkuiset ihmiset eivät ikinä saa palkintoa. He vain nälvivät ja nurisevat eivätkä näe, mitä kivaa heidän lähellään on." (s.55)

     

Herra Gummin lisäksi teoksessa tavataan muiden muassa Lamonen-Pulin kaupungin lihavin mies Joonatan Kare, tyttö nimeltään Pekka, toinen tyttö, jonka nimi on niin hankala, että häntä kutsutaan yleisesti vain Pollyksi, inhottava lihakauppias Ville Viljami Kolmas, hurmaava karkkikaupan täti rouva Suloinen sekä hajamielinen vanha herra Perjantai O'vela. Kapari-Jatta on tuttuun tyyliinsä käyttänyt nimien suomentamisessa paljon luovuutta. 

    

Stantonin huumori ei uponnut minuun, mutta nuorempaan yleisöön se lienee toimivan. Briteillä tuntuu olevaan kokonaisuudessaan varsin erikoinen käsitys huumosrista, mitä minulle on muodostunut mielikuva kirjallisuuden, tv-sarjojen ja lavakomiikan osalta. Parasta antia teoksessa oli ehdottomasti ihanan hassu Jaakko-koira, joka tekee paljon myös epäkoiramaisia asioita, kuten kiipeilee puissa. Jännitettä tarinassa synnyttävät Jaakon vierailut herra Gummin puutarhassa. Kukaan ei tiedä missä koiruus asuu, mutta jokainen kaupunkiliainen rakastaa sitä.

       

Jaakko-koira

   

Herra Gummilla saan vedettyä Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingossa ylitse kohdan KELTAINEN. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

    

   

Takakannesta:

Hyvää iltaa, te onnekkaat pikku pallerot! Saammeko esitellä ihan hirveän tyypin: herra Gummin.

  

Hän vihaa lapsia, pörröisiä pikku eläimiä, hauskanpitoa ja hattaraa. Tässä kirjassa kerrotaan hänestä, ja yhdestä tosivihaisesta keijusta, joka asuu herra Gummin kylpyammeessa. Kirjassa kerrotaan myös jättikokoisesta koirasta nimeltä Jaska ja pahasta, superällöstä ja haisevasta teurastajahemmosta, joka on yltäpäältä roiskeissa! Ja on tässä kirjassa myös sankareita ja karkkia ja seikkailuita ja oikeastaan KAIKKEA MAHDOLLISTA kivaa.

  

Samantyylisiä kirjoja: Roald Dahl: Matilda, Maria Kuutti: Anna ja Elvis-sarja, Noora Kunnas: Kaheli sakki ja kauhujen kaappi, Jukka Itkonen: Sirkusjuna saapuu

  

Alkuperäinen nimi: You're a Bad Man, Mr Gum! (2006), Suom. Jaana Kapari-Jatta, 187 s. Schildts & Söderströms 2014

  

Kuvitus: David Tazzyman

  

Herra Gummin kanssa on tavattu myös täällä: Helsingin Sanomat, Kirjavinkit, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjojen keskellä

   

Sarjassa ilmestynyt myös:

• Herra Gummi ja Piparipohatta (2014) 
• Herra Gummi ja vuorenpeikot (2015)

Lukupiirissä | Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit

"On tunnustettu tosiasia, että zombi, jolla on aivoja, tarvitsee lisää aivoja."

   

    

Lukupiirimme lokakuun kirja.  (Teos sopii myös Emilien kuukauden lukuhaasteeseen) 

Happy Halloween!

   

Seth Grahame-Smithin teos pohjaa Jane Austenin samannimiseen klassikkoteokseen, lisäten siihen reilun annoksen mustaa huumoria, zombeja, ninjoja ja aasialaisia taistelutaitoja. Kuten alkuperäisteoksessakin, tarinan keskiössä on viktoriaanisen ajan idyllinen englantilainen maalaiskylä, Meryton, Longbournin talossa asuu Bennetin perhe, johon vanhempien lisäksi kuuluu viisi 15-23-vuotiasta tytärtä; Jane, Elizabeth, Lydia, Kitty ja Mary. Ympärillä riehuvista levottomuuksista huolimatta, perheen äidin ainoa huoli on saada tyttäret nopeasti naimisiin ja mielellään rikkaan miehen kanssa. Isän toiveena on kuitenkin tyttöjen menestyminen zombien tappamisen rintamalla, ja onkin koulututtanut nämä kalliilla rahalla Orientin parhaiden shaolinmestareiden luona.

   

Zombiet ovat piinanneet Brittein saarten asukkaita jo muutaman vuosikymmenen ajan, eikä rauhallisia aikoja näytä olevan vielä luvassa. Erilaisia lääkkeitä sairastuneiden parantamiseksi on yritetty kehitellä, mutta ainoa tapa tuhota aivoja himoitseva zombie on tappaa se päähän kohdistuvalla iskulla. Päähenkilönä seurataan Bennetin toiseksi vanhinta siskoa, Elizabethiä, joka on todella kiehtova ja vahva hahmo. Hän on myöskin erityisen ansioitunut zombien tappaja.

    

Austen tunnetaan aikalaistensa tapojen tarkkana kuvaajana, ja jo hän nosti esille joitakin varsin erikoisia kanssakäymisen tapoja rivien väleistä pilkistelevän huumorin avulla. Tämä onkin antanut hyvän pohjan Grahame-Smithille korostaa viktoriaanisen ajan kulmikkaita käytöstapoja. Uudelleenkirjoitetut hahmot ovat raivostuttavan turhamaisia. ailahtelevia tai ehdottomia. Etenkin Lydian hahmo on äärimmäisen rasittava ja tyhjäpäinen. 

  

Edes zombifioitu versio Ylpeydestä ja ennakkoluulosta ei olisi mitään ilman mystistä herra Darcya. Minulle Darcy jäi kuitenkin etäiseksi, kylmän ja tuomitsevan kuorensa alle. Mies kuvataan varsin väkivaltaisena (eläviäkin kohtaan) ja ihmettelinkin kuinka ihmiset kehuvat häntä eräässä vaiheessa niin helläksi ja kaunotunteiseksi ihmiseksi.

En ole lukenut Austenin klassikkoa, jota olen ajatellut jotenkin hidastempoiseksi ja pitkäveteiseksi. Omistan kirjan kyllä ja joskus olisi tarkoituksena lukea sekin ihan jo yleissivistyksenkin vuoksi. Zombit toivat kuitenkin erittäin raikkaan, toiminnallisen ja koomisen lisänsä teokseen ja yhtään tylsää hetkeä kirjan kanssa en kokenut, vaikka lukujumi vieläkin hieman jarruttelee.

      

Parhaimmillaan kirja on vauhdikkaissa ja vaarallisissa zombikohtauksissa. Jo pelkästään kirjailijan valitsema tapa antaa niin paljon kiertoilmaisuja eläville kuolleille on sekä ajankuvaan sopivaa, sekä samalla osoitus kirjallisesta neroudesta. Zombeja kutsutaan niin sanomattomiksi, saatanan orjiksi kuin pilaantuneiksi. Nimityksiä on kymmeniä. Alla olevan lainauksen lisäksi teoksessa on toinenkin nauruhermoja kutittava zombit vs. kukkakaalit kohtaus, jossa zombien kerrotaan ajattelevan kukkakaalipellon satoa eksyneiksi aivoiksi.

  

Bingley saapui sovittuun aikaan, ja hän ja herra Bennet viettivät aamupäivän metsästäen ensimmäisiä sanomattomia, jotka muuttivat etelään pehmeää maata etsien. Herra Bennet vei kumppaninsa Longbournin pohjoisimmalle pellolle, missä he viettivät lähes tunnin viritellen useita ansoja (herra Bennetin itse suunnittelemia), joissa he käyttivät syöttinä kukkakaalin päitä. Aina välillä pellolle horjui zombi herra Bennetin ja herra Bingleyn seuratessa oksakasan alta. Elävät seurasivat kun kuollut huomasi kukkakaalin, luuli sitä meheviksi, pehmeiksi aivoiksi ja ojensi kätensä tarttuakseen siihen. Silloin ansa laukesi sen käsivarsien ympärille, ja miehet riensivät hakkaamaan olentoa musketinperillään, ampumaan sitä ja polttamaan sen lopulta poroksi. (s. 279)

      

Ps. Tässä romaanissa on myös kuvitus!

 

Yhtenä lukupiirin vetäjistä pukeuduin käsittelykertaa varten teeman mukaisesti.
Tapaamispaikkana oli ihana Café Rooster.

         

Arvosana:

    

Takakannesta:

"On tunnustettu tosiasia, että zombi, jolla on aivoja, tarvitsee lisää aivoja."

   

Näin alkaa Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit, Jane Austenin rakastetuimman romaanin laajennettu laitos, jossa on ensimmäistä kertaa mukana myös murskaavia zombinsilpomiskohtauksia. Rauhallista Merytonin maalaiskylää on jo jonkin aikaa vaivannut outo tauti – kuolleet ovat nousemassa haudoistaan. Kipakka sankaritar, sukkelakielinen Elizabeth Bennet tunnetaan verrattomana zombintappajana, mutta miten käy verisen taiston, kun paikkakunnalle ilmaantuu ylhäinen, komea ja kopea Mr. Darcy?

  

Ihastuttavassa tapakomediassa kuvataan tarkkanäköisesti englantilaisen maalaisaatelin pikkuporvarillista elämänmenoa ja nuorten säätyläisten välisiä kohtauksia, joissa viuhuu niin sanan säilä kuin kauloja katkova miekkakin. Pystyykö Elizabeth kukistamaan elävät kuolleet ja toisaalta haastamaan englantilaisen maalaisaatelin luokkatietoisen ennakkoluuloisuuden?

   

Romanssit, sydänsurut, kannibalismi ja tuhannet mätänevät ruumiit täydentävät loisteliaan epookkidraaman kadottamatta alkuperäisteoksen viehättävän ironista ominaislaatua. Teos on todellinen makupala nykyaikaiselle lukijalle!

Samantyylisiä kirjoja: Jane Austen & Ben H. Winters: Järki ja tunteet ja merihirviöt

    

Alkuperäinen nimi: Priden and Prejudice and Zombies, 2009, Suom. Virpi Vainkainen, 319 s. Schildts & Söderströms 2010

     

Muita kokemuksia kirjasta: Risingshadow, Savonsanomat, Kirjamielellä, Le Petite Lectrice, 

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

  "Olin juuri ennättänyt sopeutua ajatukseen, että edessäni oli hyvin tavallinen elämä, 
kun epätavalliset tapahtumat alkoivat."

 

  

Sain tämän kirjan arvostelukappaleena Risingshadow-sivuston kautta. Artikkelini kirjasta löytyy täältä.

 

Kirja, jossa on aitoja vintage-valokuvia ja jonka takakannessa lukee sanat ”goottisävytteinen fantasiaromaani”, ei voi olla huono. Eihän? Kirjan nimi kaikessa pituudessaankin on vallan herttainen. En ole aiemmin törmännyt aivan tämän tyyliseen kirjaan, ja luettuani ennakkoon yhden arvion Taikakirjaimet-blogissa odotin kiihkeästi tämän ilmestymistä. Kirja ei jättänyt kylmäksi, mutta sillä oli omat sudenkuoppansa.
 
Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Jakob. Hänen isoisänsä on nuoruudessaan taistellut natseja vastaan. Hän kertoi pojanpojalleen tarinoita kauheista pedoista ja eriskummallisista lapsista, joilla oli mitä mielikuvituksellisimpia kykyjä. Kasvaessaan Jakob menettää lapsenomaisen kykynsä uskoa satuihin ja hän epäilee isoisän kertomuksia. Lintu, joka polttaa piippua, näkymätön poika ja levitoiva tyttö. Jakobista isoisän vanhat valokuvat ovat vain enemmän tai vähemmän nerokkaita trikkejä.

  

Lapsuudessani Portmanin pappa oli minulle sadunhohtoinen hahmo. Hän oli asunut orpokodissa, taistellut sodissa, ylittänyt valtameriä höyrylaivalla ja autiomaita hevosen selässä ja esiintynyt sirkuksessa. Hän tiesi kaiken aseista ja itsepuolustuksesta ja erätaidoista ja puhui englannin lisäksi ainakin kolmea muuta kieltä. (s. 8)

  
Kuvat antavat mielenkiintoisen historiallisen näkökulman, vaikka välillä ne tuntuvat nousevan itsetarkoitukseksi ilman kunnollista sitomista tekstiin. Kuvat ovat outoja, osa jopa pelottavia. Niissä pyritään esittelemään eriskummallisia kykyjä ja hirviöitä, jotka isoisän mukaan väsymättä uhkaavat kaikkia kykyjä omaavia.

 

Vielä kummempia olivat kuitenkin isoisän kertomukset walesilaisen orpokodin elämästä. Paikka oli kuulemma loihdittu niin, että siellä lapset olivat turvassa hirviöiltä, ja se sijaitsi saarella, jossa aurinko paistoi joka päivä eikä kukaan koskaan sairastunut eikä kuollut. Tarinoiden lapsijoukko asui talossa, jota suojeli vanha ja viisas lintu. (s. 9-10)

   
Kuinka kuvailisinkaan kirjan tunnelmaa? Alku oli rauhallinen, paikoin jopa pitkäveteinen. Kuvaillaan humoristisesti Jakobin tuntoja kesätöistä ja terapiasta. Sitten alkaa tapahtua kaikenlaista: isoisän tavaroiden joukosta löytyy rasia, joka pitää sisällään Jakobin lapsuudesta tutut kuvat. Tapahtumat johtavat matkaan saarelle Walesin rannikolla, orpokotiin, jossa puolalaista alkuperää oleva isoisä Abraham on aikoinaan ollut. Jakob löytää enemmän kuin pyytää. Kuka murhasi lampaat?
   

Isoisäni oli perheensä ainoa jäsen, jonka onnistui lähteä Puolasta ennen toisen maailmasodan syttymistä. Kahdentoista ikäisenä hänet lähetettiin pois kotoa: vanhemmat pakkasivat kuopuksensa junaan mukanaan vain matkalaukku ja yllään olevat vaatteet, kädessä menolippu Britanniaan. Hän ei nähnyt isäänsä ja äitiään enää koskaan, ei myöskään veljiään, serkkujaan, tätejään eikä setiään. Ennen kuin hän täyttäisi 16, koko muu perhe olisi kuollut niiden hirviöiden käsissä, joita pakoon hänet oli lähetetty. Mutta näillä hirviöillä ei ollut lonkeroita eikä niiden iho roikkunut riekaleina. Ne eivät olleet sellaisia hirviöitä, jotka seitsenvuotiaskin voi käsittää. Näillä hirviöillä oli ihmisen kasvot ja siistit univormut, ne marssivat tahdissa ja näyttivät niin tavallisilta, ettei niiden todellista luontoa tunnistanut ennen kuin oli liian myöhäistä. (s. 17)

 
Kirjan heikkoutena on selvästi se, ettei kirjailija ole kirkkaasti päättänyt onko kyseessä aikuisille vai nuorille suunnattu kirja. Nyt tarina jää keikkumaan nuoremman ja vanhemman lukijakunnan tyylien ja kiinnostuksenkohteiden väliin - aikuisempaa jännitystä ja teinirakkautta. Se ei kuitenkaan häiritse lukemista liikaa. Keskivaiheen vahvan kerronnan jälkeen loppupuolella tuli pari juttua, jotka saivat ajattelemaan, että ne eivät kirjailijan aiemmin antamien, kyseisen maailman fysiikan lakien mukaan toimineet.
 
Yhteenvetona: En nyt ihan kuitenkaan vakuuttunut niistä goottisävyistä, ei tämä kovin kauhupainotteinen ollut. Kirja on silti rohkeasti erilainen, vaikka välillä ajettiin karille. Cthulhu-tyylisistä lonkeroista plussaa! Kirja vaikuttaa saavan jatko-osan, loppuun jätettiin paljon tilaa tulevalle. Odotan myös mielenkiinnolla Tim Burtonin leffaversiota tästä. Suosittelen lukemaan, jos eriskummallinen kiinnostaa.

   

   

 Arvosana:

    

Takakannesta ja etulieppeestä:

Mystinen saari... Hylätty orpokoti... Merkillinen kokoelma vanhoja valokuvia...

   

Ja uskomaton tarina voi alkaa. Koko lapsuutensa ajan Jakob on saanut kuunnella isoisänsä Aben tarinoita eriskummallisista orpolapsista ja hirviöistä. Jakob lähtee kauhean tragedian jälkeen selvittämään, onko isoisän jutuissa mitään perää, ja matkustaa kaukaiselle saarelle Walesin edustalla. Hän löytää kuin löytääkin Neiti Peregrinen sodanaikaisen lastenkodin rauniot. Jakob tutkii hylättyjä makuuhuoneita ja käytäviä, ja vähitellen selviää, että sinne aikoinaan majoitetut lapset saattoivat olla myös vaarallisia: heidät oli ilmeisesti viety kaukaiselle saarelle karanteeniin. Mutta miksi? Ja jotenkin - niin mahdotonta kuin se onkin - nuo lapset tuntuvat olevan yhä elossa...

   

Tarina, jota et koskaan unohda. Aidot vintage-valokuvat heräävät eloon goottisävyisessä fantasiaromaanissa, joka vie lukijansa uskomattomaan seikkailuun: eriskummalliset orpolapset, salaperäinen saari, isoisän kummitusjutut ja historian kauhut nivoutuvat ainutlaatuiseksi kertomukseksi pelkojen voittamisesta.

        

Suomentanut: Virpi Vainikainen, 346 sivua, Schildts & Söderströms 2012

       

Alkuperäinen nimi: Miss Peregrine's Home for Peculiar Children (2011)

  

Kirjailijan kotisivut

                                     
Kirjasta muualla: Risingshadow, Taikakirjaimet, Café Voltaire, Hemulin kirjahylly, Aamulehti, Helsingin sanomat, Le Masque Rogue, Lumiomena, Järjellä ja tunteella, Sananen kirjasta, Villasukka kirjahyllyssä, Notkopeikko, Kirjaston kummitus, Kirjojen keskellä, Sivupiiri, Luettuja maailmoja, My world, Turun sanomat, Lukutoukan blogi

  

Samantyylisiä kirjoja: Libba Brey: Kauhun ja kauneuden valtakunta

Scifi-haaste | Annika Luther: Kodittomien kaupunki

 "Vapaa! Yksin! Vihdoinkin!"

   

  
Ensimmäinen kirjani Scifi-haasteeseen. Tämä menee kategoriaan 12, kohtaan Ympäristökatastrofit. Tunnelmamusiikkia: Keep The Streets Empty For Me (Fever Ray)
   
Lutherin kuudes nuortenkirja, kolmas suomennettu teos Kodittomien kaupunki kertoo tulevaisuuteen sijoittuvan vedenpaisumuksen jälkeen uudelleen järjestäytyneestä maailmasta. Grönlanti vihertää ja napajäätiköt ovat sulaneet nostaen merenpintaa kymmenellä metrillä myös evakuoidussa Helsingissä. On vuosi 2050, viisitoista vuotta tulvan jälkeen. Päähenkilö Lilja elää valvovan silmän alla uudessä pääkaupungissa Jyväskylässä ja kaipaa syntymäkaupunkiinsa Helsinkiin, kalojen ja rottien kaupunkiin. Hänen tätinsä Sassa, koulutettu meribiologi jäi tutkimaan Itämeren suolapitoisuuksia katastrofin aikaan, eikä kukaan tunnu tietävän hänestä mitään sen jälkeen. Huolimatta vanhempiensa vähättelevästä asenteesta Lilja ei pysty luopumaan pakkomielteestään nähdä Helsinkin vielä kerran ja etsiä käsiinsä "täti", jolla on paljon selitettävää.

Ainaiset musiikkikilpailut ja urheilu tempaukset sulautuvat muuttumattomaksi jatkumoksi ja Lilja kokee elämänsä jumittuneen samoille, tylsille urille. "Ihan niin kuin sinun ja minun ja kaikkien koko elämän tarkoitus olisi potkia palloa tai oppia päästämään ilmaa kitusistaan hallittuna virtana!" (s.25) Vapaa-ajan käyttömahdollisuudet ovat rajattuja, kuten koko yhteiskunta muutoinkin. Päätös lähteä etsimään hänen oikeaa äitiään Sassaa syntyy Liljan mielessä pikkuhiljaa ja yllättävän tilaisuuden tullen hän lähtee spontaanisti matkalle kohti tuntematonta. Naiivisti matkantekoon suhtatuva Lilja kohtaa kuitenkin heti alkutaipaleella musertavia vastoinkäymisiä eikä Sassan löytyminen enää tunnukaan niin tärkeältä. Kohtalo puuttuu kuitenkin kuvioihin ja kohtaaminen intialaisten veljesten kanssa muuttaa koko tarinan kulun.

Nuorisokielisyys ei uponnut minuun, jokin jäi hiertämään, lisäksi Liljan asenne on enimmäkseen rasittava, eikä kasvutarina pääse nousemaan yhdeksi tärkeimmistä teemoista. Myös liian akateemisten termien käyttäminen kirjassa sai sen tuntumaan paikoin jäykältä. Kerronnan siirryttyä Halsingihiin tunnelmalataus muuttuu täysin ja kirja alkaa toimia. Alkuasukkaat,  Helsingin alkuperäiskansalaiset ovat juoppoja ja maahanmuuttoteemat käänteiseksi kääntänyt Luther kuvaa hienosti Halsingihissa elävien maahanmuuttajien elämää ja kahden kulttuurin, intialaisen ja kiinalaisen, kanssakäymistä. Luther kertoo jälkisanoissaan, kuinka häntä eivät kiinnosta itse katastrofit vaan kuinka ihmiset selviävät niistä ja jatkavat elämäänsä muuttuneessa maailmassa. Pystyn samaistumaan tähän. 

Valkoinen kirkko värjäytyi vaaleanpunaiseksi ja punainen kirkko hehkui illan hohtavassa valossa kuin tumma veri. Taivas kaareutui meren ylle ja pilvet muotoutuivat käsiään levittävän naisen ylävartaloksi. Naisen, joka oli menettänyt lapsensa ja kaivannut sitä lakkaamatta. Lilja tuijotti pilviä, kunnes ne ajelehtivat jälleen eroon toisistaan ja hänen mielensä valtasi huono omatunto siksi, että hän oli melkein unohtanut miksi hän oli Helsinkiin tullut. (s.145)

  

Arvosana:

     

Takakannesta:
Lilja on 15-vuotias. Kun hän syntyi vuonna 2035, hänen perheensä joutui muuttamaan pois kotikaupungistaan Helsingistä. Helsinki, kuten suurin osa maapalloa, on peittynyt veden alle: kaikki kantasuomalaiset asustavat turvatuissa, aidatuissa ja hyvissä oloissa Keski-Suomessa, veden ulottumattomissa. Lilja saa selville, että hänen tätinään pitämänsä nainen – joka jäi tulvehtivaan Helsinkiin vuonna 2035 – onkin hänen oikea äitinsä. Lilja päättää karata kotoa jaetsiä naisen.

Mutta entinen pääkaupunki on muuttunut suurilta osin vedenalaiseksi kaupungiksi, jonka ovat asuttaneet vedennousun kodittomiksi jättämät ihmiset ympäri maailmaa. Helsinki, tai oikeastaan Halsingih, on tätä nykyä intialaisten ja kiinalaisten kansoittama vesikaupunki, jonne Lilja matkustaa sattumalta tapaamiensa intialaisveljesten mukana. Veljekset antavat Liljan pikkusiskonsa Majun hoiviin. Lilja ja Manju ystävystyvät, mutta elämä Halsingihissa ei ole helppoa, eikä äidin löytäminen ole ainoa ongelma, johon tytöt törmäävät.

Luther on kirjoittanut upean dystooppisen nuortenkirjan. Se käsittelee jännittävästi tärkeitä ympäristö- ja maahanmuuttoteemoja ja muistuttaa, että elämä jatkuu aina - muodossa tai toisessa.

                     
Samantyylisiä kirjoja:

               
Suomentanut: Asko Sahlberg, 235 sivua,  2011 Teos & Söderströms
       

Alkuperäinen nimi:  De hemlösas stad

                            
Kirjasta muualla: Risingshadow, Kirjamielellä, Lastenkirjahylly, Lopunajan lauseet, Kirjastokaista, Savon Sanomat, Turun Sanomat, Etelä-Saimaa, Alas taikavirtaa, Fleim, Fifi,