Kara McDowell: The Prince & the Apocalypse

"I kiss him again, certain that even if we had all

the time in the world, it would never be enough."

  

  

Helmet-lukuhaaste: 10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna

  

Helmikuun lukuteemanani oli ystävyys ja rakkaus. Kara McDowellin The Prince & the Apocalypse on ihana, ahmittava, romanttinen roadtrip, joka alkaa kahdeksan päivää ennen kuin komeetta tulee ja tuhoaa kaiken elämän maapallolla.

  

"Can you believe it's a comet that's going to kill us?"

"I had my money on climate change." (s. 75)

  

Päähenkilö on Wren Wheeler, 18-vuotias amerikkalainen, joka on käymässä Lontoossa. Matkan viimeisenä aamuna hän törmää poikaan, joka paljastuu kruununprinssi Theoksi (19). Alkaa hämmentävä pakomatka Euroopan halki. Masennusta sairastava Theo ei halua olla perheensä kanssa ennen maailmaloppua, vaan tekee kaikkensa päästäkseen paikkaan, jossa on ollut onnellisimmillaan, Santorinilla. Hän lupaa, että Wren pääsisi kotiin Yhdysvaltoihin, jos hän lähtee prinssin "turvamieheksi", mutta matkan aikana molemmat huomaavat yllättäen kehittäneensä tunteita toisiaan kohtaan.

  

"All I know is that I never want to let go." (s. 217)

  

Tämä oli aivan ihana! Pikkuhiljaa kasvava ihastus, huumoria, odottamattomia tilanteita, pelastettu koira... ja kaikki vain muutaman päivän aikana ennen kuin maailmanloppu tulee.  Jatko-osa ilmestyy Heinäkuussa 2024, pakko lukea sekin! 

  

Arvosana:

          

Takakannesta:

An American teen stranded in London is forced to team up with the British crown prince if she wants to make it back home before the end of the world in this delightfully rompy high-stakes rom-com.

  

Wren Wheeler has flown five thousand miles across the ocean to discover she’s the worst kind of traveler: the kind who just wants to go home. Her senior-year trip to London was supposed to be life-changing, but by the last day, Wren’s perfectly-planned itinerary is in tatters. There's only one item left to check off: breakfast at The World’s End restaurant. The one thing she can still get right.

  

The restaurant is closed for renovations—of course—but there's a boy there, too. A very cute boy with a posh British accent who looks remarkably like the errant Prince Theo, on the run from the palace and his controlling mother. When Wren helps him escape a pack of tourists, the Prince scribbles down his number and offers her one favor in return. She doesn’t plan to take him up on it—until she gets to the airport and sees cancelled flights and chaos. A comet is approaching Earth, and the world is ending in eight days. Suddenly, that favor could be her only chance to get home to her family before the end of the world.

  

Wren strikes a bargain with the runaway prince: if she’ll be his bodyguard from London to his family’s compound in Santorini, he can charter her a private jet home in time to say goodbye. Traveling through Europe by boat, train, and accidentally stolen automobile, Wren finds herself drawn to the dryly sarcastic, surprisingly vulnerable Theo. But the Prince has his own agenda, one that could derail both their plans. When life as they know it will be over in days, is it possible to find a happy ending?

  
307 sivua, Wednesday Books 2023

Samankaltaista luettavaa:

- Mats Strandberg: Loppu

- Jenni Hendriks & Ted Caplan: Tosi raskas reissu

- Casey McQuiston: Pu­nais­ta, val­kois­ta ja ku­nin­kaan­si­nis­tä

- Isaac Marion: Warm Bodies

Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika

"Jonakin päivänä, jos selviytyisimme hengissä, kertoisimme tarinoita siitä, 

millaista Maassa oli muinoin ollut."

  

   

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 4.4.2021.
 

Ei palavia rakennuksia eikä katkenneita siltoja, ei vääntynyttä metallia eikä kärventynyttä maanpintaa, ei perustuksiltaan irtoavia taloja. Kukaan ei ollut vahingoittunut. Kukaan ei ollut kuollut. Alkuvaiheessaan katastrofi oli melkein näkymätön. (s. 18)

    
Karen Thompson Walkerin Ihmeiden aika kertoo elokuvamaisesti katastrofista sen tapahtumahetkellä. Kirjan tapahtumissa on paljon samaa kuin koronapandemiassa, tyhjeneviä kauppojen hyllyjä ihmisten rynnätessä hamstraamaan varmuusvarastoja, taisteluväsymystä jatkuvan varuillaolon takia, koulusta puuttuvia oppilaita, outo sairaus. “Todelliset katastrofit ovat aina erilaisia - mahdottomia kuvitella, yllättäviä, tuntemattomia.”
   

Ennen pitkää ruokakaupat olivat tyhjillään, hyllyt paljaina kuin kalutut kananluut. (s. 10)

    
Tarinan päähenkilö on 23-vuotias Julia, mutta tapahtumat sijoittuvat aikaan, kun hän oli vasta kaksitoista, eikä hänen nykyhetkestään saada tietää paljoa. Maapallon pyörimisliike alkaa yhtäkkiä hidastua ja vuorokausi pitenee aluksi vain vähän, mutta vääjäämättä päivä päivältä lisää. Kertojalla on tapana viitata usein myöhemmin tuleviin tapahtumiin esimerkiksi toteamalla, kuinka vähän he osasivat katastrofin alussa kuvitella millaiseksi elämä muodostuisi, kun kaikki menee pieleen. Ennakoinnit paljastavat, että pahempaa on tulossa. Selitystä hidastumiselle ei kuitenkaan tarjota.
   

Minun mielestäni tämä planeetta on ollut jo kauan poissa tasapainosta, ja koko tämä juttu on sen keino korjata virheet. (s. 89)

    
Kirjassa spekuloidaan, mitä hidastumiseksi kutsuttu ilmiö aiheuttaa luonnolle ja ihmisille, mutta erityisesti keskiössä on Julian perhe. Ulkoisen kriisin lisäksi ilmenee myös perheen sisäisiä ongelmia. Isä käy työpaikan sijaan salaa naapurissa asuvan pianonsoiton opettajan luona. Äiti sairastuu painovoimatautiin, täyttää kaapit säilykkeitä ja kynttilöitä. Isoisä muistelee nuoruuttaan ja yrittää pelastaa poikansa perheen salaisella suunnitelmallaan. Julia on ihastunut poikaan, joka lähtee samalta bussipysäkiltä kouluun, mutta ei uskalla tutustua tähän - ei ainakaan ennen kuin hänen käsityksensä ympäröivästä maailmasta muuttuu.
     

Murhien ja muiden väkivaltarikosten määrä lisääntyi jyrkästi hidastumisen alkua seuranneina päivinä ja viikkoina. Ilmassa oli jotakin. Näytti siltä kuin hidastuminen olisi hidastanut myös arvostelukykyämme, poistanut estoja. (s. 50)

     
Haastavat ajat saavat Julian elämään täysillä. Kun kasvit ja eläimet kärsivät muuttuneen vuorokausirytmin takia, hän kukoistaa. Hänen parhaan ystävänsä perhe muuttaa muiden mormonien tavoin odottamaan maailmanloppua ja Jeesuksen toista tulemista, jota ei kuitenkaan ala kuulua. Kouluun palattuaan Hanna ei enää halua olla Julian kanssa. Juliasta tulee hylkiö, joka viettää ruokavälitunnit kirjastossa, joka koulun sattuessa pimeään aikaan on kuin akvaario, jonka valo paljastaa kaikki oudot kalat. Onneksi rullalautapoika vie Julian mukanaan seikkailuihin.
   

Niin monta outoa ilmiötä kuin sinä vuonna koimmekin, ehkä mikään ei yllättänyt minua enemmän kuin kuulla tuo pieni kysymys Seth Moranon suusta: "Tuletko mukaan?" (s. 216)

   
Kirjan nimi viittaa paitsi niihin muutoksiin, joita Maan pyörimisen hidastuminen, painovoiman lisääntyminen ja aurinkomyrskyt aiheuttavat, myös niihin muutoksiin joita teini-iän kynnyksellä oleva Julia kokee. Hän ostaa ensimmäiset rintaliivit, alkaa ajella säärikarvojaan ja saa ensisuudelmansa. Yhden kesän ajan kaikki on täydellistä, vaikka samaan aikaan kaikki tuhoutuu.
   

Välillemme oli äkkiä syntynyt yhdysside, sellainen joka on mahdollinen vain nuorille tai vaaran uhkaamille. (s. 250)

    
Ihmeiden aika vertautuu kevyesti mm. Maarit Verrosen Hiljaisiin jokiin ja Mats Strandbergin Loppuun. Kirjan kansikuva on hieman harhaanjohtava suurine kukkineen, sillä niitä ei löydy teoksesta. Teoksen kieli on hyvin kaunista, vaikuttavin lause on sen viimeinen, me olimme täällä. 

  

Seth ja minä pohdimme monesti pitkään, miltä maaima näyttäisi ihmisten kadottua. Kuulimme että kaikki muovi kestäisi pitempään kuin mikään muu, joten kuvittelimme katuni taloja hajonneina lukuun ottamatta PVC-putkia ja Legoja, Tupperware-kulhoja ja rantasankoja, tietokonesiruja ja kännyköitä ja partahöyliä. Kaikenlaisten pullojen röykkiöt kohoaisivat kaiken muun yli, niiden etiketit haalistuisivat vuyosikymmenien mittaan ja muovi halkeilisi räikeän, elottoman auringon alla. (s. 288)

  

Arvosana:

     

Takakannesta: 

Pysäyttävä tarina katastrofista ja selviytymisestä, kasvusta ja muutoksesta.
 
Karen Thompson Walkerin Ihmeiden aika on henkeäsalpaava muotokuva ihmisistä, jotka yrittävät löytää tien eteenpäin alati muuttuvassa maailmassa
 
Aurinkoisena lauantaiaamuna kalifornialaisessa esikaupungissa 11-vuotias Julia vanhempineen saa tietää, että maapallon pyöriminen on alkanut hidastua. Tv:n täyttävät uutiset, jotka kertovat vuorokauden pidentyneen melkein tunnin yhden yön aikana. Viikkojen kuluessa päivät ja yöt pitenevät pitenemistään ja maan painovoima alkaa kasvaa. Linnut, vuorovedet ja ihmisten käytös luisuvat sekasortoon.
 
Maailman täyttyessä vaaroista Julian täytyy kohdata myös muutokset itsessään ja omassa pienessä maailmassaan: hänen vanhempiensa välille kasvava kuilu, ensirakkauden mukanaan tuoma haavoittuvuus, kasvava yksinäisyys ja yllättävä, lannistumaton rohkeus.

  

Suomentanut: Pirkko Biström, 299 sivua, Bazar 2020

    
Alkuperäinen nimi: The Age of Miracles (2012)

     
Teoksesta muualla sanottua: Kirjapöllön huhuiluja, Kaiken ei tarvitse olla totta, Kirjanmerkkinä lentolippu, Kirjarouvan elämää, Kirjoihin kadonnut, Kirjasähkösähkökäyrä. Hemulin kirjahylly, Annelin lukuvinkit, Kirjanvuoksi

Mats Strandberg: Loppu

"Syyskuun 16. päivä kello 4:12 aamulla Ruotsin aikaa 

Foxworth komeetta puhkaisee Maan ilmakehän."

   

   

Arvostelukappale

   

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, YA-haaste 2019: Pohjoismainen kirjailija

   

Mats Strandbergin teokset ovat kiinnittäneet huomioni aikaisemminkin, vaikken ole niihin ennen Loppua tutustunutkaan. Ristely on ollut pitkään lukulistalla (se sopisi hyvin vaikkapa Halloween-lukuhaasteeseen!) ja yhdessä Sara B. Elfgrenin kanssa kirjoittaman Engelsfors-sarjan ensimmäinen ja kolmas osa löytyvät omasta hyllystä, kiitos Helsingin kirjamessujen alelaarien (hyviä ehdokkaita ensi vuoden hyllynlämmittäjä-haasteeseen). 

  

Ehkä juuri kaaos on täsmällisin kuva ihmiskunnasta. (s. 418)

  

Parasta tässä lukukokemuksessa oli Strandbergin käyttämä kieli, viittaus Muumipeikko ja pystötähteen sekä ne useat kohdat, joissa hahmot keskustelevat ilmastonmuutoksesta ja ihmisyydestä. Loppua verrataan takakannessa Skamiin, mikä on hieman harhaanjohtavaa, ainoat yhtäläisyydet kun ovat skandinaavisuus ja se, että käsiteltäviä teemoja ovat muun muassa ystävyys, bileet, uskonto, sydänsurut, homoseksuaalisuus, seksi sekä päihteet. Noin ympäripyöreät ja arkipäiväiset asiat tuskin riittävät ihan yhtäläisyysmerkin vetämiseen. 

  

Kuka haluaisi synnyttää tähän maailmaan lapsen? Ja kuka haluaisi odottaa lasta, joka ei ehdi syntyä? (s. 80)

  

Loppu on lopullisin maailmanloppua kuvaava teos, jonka olen lukenut. Siitä huolimatta se ei ole niin ahdistava, melankolinen tai surullinen kuin moni muu, kuten vaikkapa Cormac McCarthyn Tie tai Maarit Verrosen Hiljaiset joet. Maata kohti on tulossa kaiken elämän tuhoava komeetta (Extinction Level Event), jolle on annettu nimeksi Foxworth. Komeetan radan huomataan olevan törmäyskurssilla Maan kanssa vasta kolme kuukautta ennakkoon, joten mitään ei ole tehtävissä pelastumiseksi. Ei ammuta yhdinohjuksia tai lähetetä avaruusarkkia, jonne osa ihmisistä voitaisiin pelastaa. 

  

Planeettamme voi paremmin kuin aikoihin. Emme lähettele enää ruokaa ja tavaroita ja raaka-aineita pitkin poikin maapalloa. Tehtaat, jotka ennen nielivät sähköä ja sylkivät ulos saasteita, ihan kuin sadat tuhannet kakkaavat jättiläiset Lucindan sadussa, on nyt suljettu. Olemme lopettaneet lentämisen ja ajamme harvoin autolla, käytämme sähköä vain murto-osan siitä, mitä ennen. 

Olisimme ehkä pystyneet pelastamaan ympäristön, jos olisimme eläneet tällä tavalla jo aiemmin. 

Muutokseen vadittiin siis komeetta. (s. 111)

  

Teoksen tapahtumia seurataan Simonin ja Lucindan näkökulmista. Simon on minäkertoja, Lucindan osuudet päiväkirjamaisia vuodatuksia TellUs-sovellukseen. TellUsiin ladatut tekstit tallennetaan sateliittiin, jonka muistiin pakataan mahdollisimman paljon tietoa ihmisten historiasta, tieteestä ja kulttuureista. Tarina pyörii suurelta osin kolmannen hahmon, Tildan ympärillä. Tilda on paitsi Lucindan entinen paras ystävä sekä uintijoukkuetoveri, hän on myös Simonin tyttöystävä. Kun Tilda yllättäen kuolee epäilyttävissä olosuhteissa, Simon ja Lucinda alkavat selvittää tapahtumia yhdessä.

  

Isä kutsuttiin ylimääräiseen työvuoroon. Sairaalassa pelätään, että kun torille kerääntyy tuhnansia ihmisiä, joilla on tarve purkaa sisällään vellovaa pelkoa ja ahdistusta ja vihaa, lopputulos on silkkaa Hieronymus Boschia. (s. 47)

  

Vaikka Simonin ja Lucindan "Lasse-Maijan etsivätoimiston leikkiminen" viekin suuren osan kirjasta, rivien väleissä pääsee myös näkemään maailmanlopun vaikutuksia. Huolimatta väistämättömästä tuhosta, ihmiset ovat harvinaisen rauhallisia odottaessaan kuolemaa. Toki löytyy komeettaskeptikkoja, itsemurhakultteja ja tyyppejä, joiden mielestä komeetta on rangaistus aborteista ja homoista kuin myös alkoholimyrkytyksiä, ilkivaltaa, murhia, raiskauksia ja tappeluita, mutta suurin osa ihmisistä on jollain tapaa hyväksynyt lähestyvän kuolemansa ja selviytyy päivästä toiseen, käy jopa töissä kuten ennenkin. Kadut ovat vain poikkeuksellisen tyhjiä ja näyttävät zombileffan lavasteilta.

  

Olisitpa nähnyt, miten taitavia olimme esimerkiksi sulkemaan silmämme ilmastonmuutokselta. Maapallo on syöksynyt kohti täytuhoa jo pitkän aikaa. (s. 20)

  

Simonilla on kaksi äitiä (dominicalainen Judette ja Stina, joka on pappi), Lucindalla ei yhtään. Hänen äitinsä on kuollut samaan syöpään, johon hän itsekin on sairastunut - Lucidan sanoin hänelle sattui tyhjä arpa geenilotossa. Syöpä ei kuitenkaan ehdi tappaa häntä ennen komeettaa, niinpä hän on lopettanut lääkityksen. Pidin Lucindasta paljon enemmän kuin Simonista. Joskin Simonillakin on hetkensä, kuten sanoessaan seuraavaa ilmastokriisistä: "Välillä mä ajattelen, että aikuiset jotenkin... pääsee nyt pälkähästä. nNiden ei ikinä tarvitse ottaa vastuuta siitä, että ne pani kaiken paskaksi." (s. 356)

  

Katsoin mainosjulisteita, jotka roikkuivat bussiasemalla ja hylättyjen kauppojen näyteikkunoissa. Niissä oli jotain makaaberia. Ne muistuttivat tulevaisuudesta, joka ei koskaan tule. Meille ei ole enää mitään hyötyä autokouluista, laihdutuslääkkeistä, kestotilauksista, ryppyvoiteista, eläkevakuutuksista. Ei tule joululomia eikä lomamatkoja. Julisteiden elokuvia ei koskaan tulla näyttämään elokuvateattereissa. (s. 268)

  

Odotin koko ajan mullistavaa loppua, että komeetta meneekin ohi tai että se paljastuu vaikkapa avaruusalukseksi, niin kuin eräässä tv-sarjassa, joka lopetettiin ärsyttävästi kesken, mutta ei, kaikki vaan loppuu. Mikä toisaalta on aika raikaskin tapa päättää kirja. Lukiessa tosin tuntui, ettei maailman tuhoutuminen juurikaan herättänyt vahvoja tunteita kenessäkään keskeisessä hahmossa, joten ehkä osan teoksen salapoliisijuonesta olisi voinut leikata pois ja lisätä hahmon, joka olisi kipuillut asian kanssa enemmän. Teoksen vahva kristillinen paatoksellisuus ei ollut ollenkaan minun juttuni. Siitä huolimatta tämä on oikein kelvonninen kirja niin nuorille kuin aikuisillekin.

  

Katselen maahan pudonneita keltaisia lehtiä. Ne ovat merkki syksystä, joka ei koskaan tule. (s. 349)

  

Huvittavasti viimeaikaiset lukemani kirjat ovat ketjuttuneet tavalla tai toisella. Luin perätysten useamman ruotsalaisen teoksen (tämän lisäksi Henrik Fexeuksen Ontot ja Herman Geijerin Kriisit, katastrofit ja maailmanloput) ja niiden teemoissakin oli samoja piirteitä. Muutama teos Lopun jälkeen luin Helena Wariksen Konetrilogian päätösosan Jäänvartija, jossa, kuten Lopussakin, mainitaan Huippuvuorilla oleva Tuomiopäivän holvi, siemenpankki. Aina hauskaa havaita näitä pieniä yhtäläisyyksiä kirjoissa, joita on lukenut lyhyellä ajanjaksolla. 

  

On ihan sairasta olla rakastunut samaan aikaan kun odottaa maailmanloppua. (s. 367)

  

 

  

Arvosana:

              

Takakannesta:

Suloisen katkera maailmanlopun saaga teinisarja Skamin hengessä

Olet seitsemäntoistavuotias. On kaunis kesä. Mutta tiedät, että syksyllä kaikki on ohi. Tulee maailmanloppu. Miten kokonaisen elämän ehtii elää yhdessä ainoassa kesässä?

Nuortenromaani Loppu törmäyttää paitsi asteroidin ja maapallon, myös aikuisten ja nuorten maailmat.

  

Suomentanut: Sirje Niitepõld, 444 sivua, Like 2019
  
Alkuperäinen nimi: Slutet (2018)

  

Muita lukukokemuksia: Helsingin Sanomat, Kirjapöllön huhuiluja, Älä ota sitä niin vakavasti

Lukupiirissä | Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen

"Olen opiskellut sen verran historiaa, että ymmärrän sen. 
Kulttuurit romahtavat, yhteiskunnat luhistuvat 
ja pieniä ihmissaarekkeita jää jäljelle, rippeitä ja pakolaisia, 
jotka koettavat parhaansa mukaan löytää syötävää, 
varustautua nälkiintymistä tai sairautta tai rosvoja vastaan 
samalla kun ruoho kasvaa palatsin lattioiden läpi ja temppelit sortuvat."

     

     

Maaliskuun lukupiirikirja

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 36. Kirjassa ollaan yksin, Mennään metsään, Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste 

  

Jean Heglandin post-apokalyptinen Suojaan metsän siimekseen oli pitkästä aikaa omintakeinen genressään. Toki siitä löytyi kliseitä ja epäjohdonmukaisuuksia, kuten liian nopeasti pilaantuvaa ruokaa (tällä kertaa eltaantunutta teetä), josta valitin niin Nora Robertsin Ensimmäisen vuoden kuin Max Brallierin ja Douglas Holgaten Maailman viimeisten tyyppien postauksissa. Tässä tosin myös seulotaan hyönteisiä jauhoista, aivan niin kuin minun äitinikin teki maalla asuessamme. 

Tuntuu kuin olisimme pelkkää ruokahalua, aivan kuin ihminen olisi vain tarpeiden ryväs, joka imee maailmaa kuiviin. Ei ihme että on sotia, ei ihme että maa ja vesi ja ilma ovat saastuneet. (s. 178)

  

Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran pari vuotta sitten kirjallisuuden gradupiirissä, jonka osallistujista eräs oli kirjoittamassa teoksesta ekofeminismin näkökulmasta. Tuolloin en kiinnostunut kirjasta, mutta myöhemmin googlaillessani kirjan idea alkoi kuulostaa potentiaalisesti lukemisen arvoiselle. Ehdotin sitä vetämälleni lukupiirille ja se päätyi maaliskuun teokseksi. 

  

Tapahtumat kerrotaan muistelmamaisesti. Päähenkilö on 17-vuotias Nell. Hän asuu metsän ympäröimässä talossa isänsä ja 18-vuotiaan siskonsa Evan kanssa, jolta hän sai muistikirjan tapahtumien tallentamiseksi. Tytöt ovat hämmentävästi kotikoulutettuja siihen nähden, että heidän isänsä on opettaja, Nell kuitenkin haluaa yläasteelle kaupunkiin, mutta hänen äitinsä ei ollut asiasta samaa mieltä: "Me emme pitäneet sinua poissa koulusta vuosikausia, jotta nyt aloittaisit koulunkäynnin. Minä en keksi paljon sen hapattavampaa kokemusta kuin yläaste." (s. 34)

"Me voisimme olla maailman ainoat jäljellä olevat ihmiset", Eva sanoi äänellä, josta ei kuultanut pelkoa eikä surua. Minä nyökkäsin hieman haaveksien ja vastasin samaan sävyyn: "Niin voisimme." (s. 247-248)

Äiti ei myöskään halunnut, että Eva lähtisi hänen tavoin balettitanssijaksi, koska se tekisi hänestä neuroottisen, anorektisen, narsistisen, nivelsärkyisen ja oppimattoman. Äiti loukkaantui tanssiessaan ja haluaa tyttärelleen paremman tulevaisuuden, mutta Eva pitää päänsä. Hän ei haluaisi päästää tyttöjä lähimetsään, sillä hän pelkää kaikkea, mitä siellä on. Hän kielsi Nelliä ja Evaa syömästä ikinä mitään metsässä kasvavaa.

Heidän äitinsä on kuitenkin kuollut alle vuotta aikaisemmin syöpään. Aluksi koko perhe on surusta turtana, eikä huomaa, mitä maailmalla tapahtuu, "vuosikymmenten varoitusten ja ennustusten jälkeen asiat todellakin alkoivat mennä pieleen." (s. 21) Puhutaan sodasta, San Andreaksen siirroksen lähellä oleva ydinvoimala tuhoutuu maanjäristyksen takia ja uudenlaiset, entistä pahemmat taudit tappavat ihmisiä, "mietin, mahtoiko kaikkien noiden katastrofien yhteisvaikutus johtaa meidät tähän pysähdykseen." (s. 25)

 

Otsonikerroksessa oli reikiä, metsämme hupenivat, viljelysmaamme vaativat yhä enemmän lannoitteita ja hyönteismyrkkyjä ja tuottivat yhä vähemmän - ja yhä myrkyllisempää - syötävää. Työttömyys oli kammottavissa luvuissa, sosiaalihuolto ylikuormitettu -- Koululaiset ampuivat toisiaan välitunneilla. (s. 26)

   

Nell oli suunnitellut hakevansa yliopistoon ja Eva tanssijaksi isoon kaupunkiin, mutta romahdus muuttaa kaiken. Modernin sivistyksen murentuessa Nell perheinen sulkeutuu metsän suojaan. Syrjässä, keskellä valtion metsää he saavat turvaa toisistaan, mutta metsissä liikkuu villisikojen ja käärmeiden lisäksi myös muita vaaroja. Sähkö ja bensiini loppuvat, Nell ja Eva linnoittautuvat kotitaloonsa kuin luolaan. Ruoan alkaessa käydä vähiin tytöt joutuvat hoitamaan kasvimaata ja tutustuvat metsästä löytäviin syötäviin kasveihin. En ollut aikaisemmin kuullut, että esimerkiksi tammenterhoja voi syödä, mutta ilmeisesti niistä tulee hyvää, puuromaista ruokaa. 

  

Yllätyin teoksen seksikohtauksista, on niin masturbointia (joka kuvataan ouroboksena), rakastelua "tosin hapuilu on luultavasti parempi sana sille, mitä meidän välillämme tapahtui" (s. 158) ja raiskaus. On puhetta kuukautisista, kun ne alkoivat ensimmäisen kerran ja kuinka ilahduttavaa niiden alkaminen on maailmanlopun jälkeisessä maailmassa, jonne ei haluaisi synnyttää lapsia, jotka eivät tiedä ollenkaan aikaisempaa maailmaa. Mutta aina kaikki ei mene niin kuin haluaisi ja lapsia syntyy edelleen, vaikka maailma olisikin muuttunut peruuttamattomasti.

  

Tuolla hetkellä minä olin morsian, seikkailijatar, uudisraivaaja. (s. 168)

Teoksen kieli on välillä kauniin runollista. Isän suru muodostaa hänen sisälleen itseensä luhistuvan mustan aukon, Nellin suru puolestaan on kuin piripintainen vesimalja, jota täytyy varoa töytäisemästä toisiaan vasten hiertävillä muistoilla, jotta se ei läikkyisi ylitse. Vaahterat muuttuvat kullaksi, nuput näyttävät kireiltä nänneiltä, papujen sirkkalehdet levittäytyvät mullasta kuin siivet, metsässä kasvaa minttutöpäs, kasvit läähättävät kuumuudessa. Kaakaomuki tarjoaa yksityistä suklaanlämpöä, katto vuotaa kuin uppoava laiva, villisiat ovat aavemaisia jyrsimiä, sormenpäiden kierteet näyttävät vuorilta, Nell ja Eva olivat lapsina kuin toisiaan kiertävät kaksoistähdet, Nell voi kuulla mahlan nousevan aavemaisessa metsässä ja hän tuntee uuden linnunradan puhkeavan sisällään.

  

Suosittelen tätä kirjaa dystopioihin ja maailmalopun kertomuksiin aiemmin pettyneille. Tarina saavuttaa loppua kohden hieman unenomaisia piirteitä, jotka hieman rikkovat aiempaa realismia, mutta muutoin maailma pysyy kasassa, vaikkakin raunioina. Teoksen pohjalta on tehty myös elokuva. 

Minä aivan kuin tunsin naissukupolvien jatkuvan kauas meidän taaksemme ja kurkottavan toisaalla eteenpäin. Koin yhteyden sekä esiäiteihin että tulevaisuuteen ja tunsin - kaikesta huolimatta - jatkuvuuden tyydytystä luissani asti. (s. 263)

Arvosana:

  
Takakannesta:

Kun sivilisaatio romahtaa, Nellillä ja Evalla on vain yksi vaihtoehto: paluu luontoon.

  

Pohjois-Amerikan yhteiskuntarakenne on hajoamassa. Sähköä ei enää ole, bensa on lopussa, kaupat ryöstetty tyhjiksi ja virustaudit tappavat ihmisiä. Seitsemäntoistavuotias Nell ja kahdeksantoistavuotias Eva asuvat isänsä kanssa eristyksissä syrjäisessä kotitalossaan Kaliforniassa.

  

Isän kuoleman jälkeen tytöt jäävät yksin. Heidän henkiinjäämistaistelunsa apuna on tietosanakirja, kasviopas, intiaanitietoutta sisältävät kertomukset – ja oma maalaisjärki. Vaarallisimmaksi ei kuitenkaan osoittaudu villi luonto, vaan toiset ihmiset. Kaikesta huolimatta he selviävät, ja elämä jatkuu: myös uusi sukupolvi näkee päivänvalon.

   

Suomentanut: Marja Helanen-Ahtola, 315 sivua, Otava 1998

  

Alkuperäinen nimi: Into the Forest (1996)
  

Myös näissä blogeissa on kuljettu metsän siimeksessä: Aikakone: Eijan kirjat 3: Rajatapauksia - tytöt matkalla Ihmemaahan, Voima: Rakkaudesta dystopiaan (Oona Juutinen), Kirjavinkit, Lukuneuvoja, Kirjamielellä

Samankaltaista luettavaa: Cormac McCarthy: Tie, Emily St. John Mandel: Station Eleven, Beth Lewis: Suden tie, Johanna Sinisalo: Enkelten verta, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Josh Malerman: Lintuhäkki

"Pimennys, Malorie ajattelee. 

Maailmaa, ulkomaailmaa, ollaan sulkemassa."

   

  

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla

  

Josh Malermanin Lintuhäkki on taipunut myös Netflix elokuvaksi, ja tutustuinkin tarinaan ensimmäiseksi filmatisointina. Kirjalla ja elokuvalla on eronsa, mutta kummallakin on sekä ansionsa, että kohdat, missä jäi parantamisen varaa. Varsin viihdyttävä kummassakin muodossa. Suosittelenkin, että vaikka olisit kokenut tarinan yhdellä tavalla, kokeile myös toista, sillä niin omia polkujaan ne kulkevat. Pidän esimerkiksi kirjan "möröstä" enemmän kuin leffassa, mutta leffan tunnelma on kirjaa ahdistavampi ja uhkaavampi. 

   

Hänen mieleensä tulvii näkyjä vanhasta maailmasta, mutta jokaisella muistolla on talutushihna, kahle. (s. 297)

  

Tapahtumat avautuvat takaumien ja nykyhetken vuorotellessa. Päähenkilönä seurataan Malorie-nimistä naista, joka asuu siskonsa Shannonin kanssa. "Shannonin vaaleat hiukset kavaltavat äidin suomalaiset juuret." (s. 23) Teoksessa on tämän lisäksi myös toinen satunnainen Suomi-viittaus! Uutisissa kerrotaan kamalista kuolemantapauksista eri puolilla maailmaa. Outo Ongelmaksi kutsuttu itsemurhien aalto leviää ja saavuttaa lopulta Yhdysvallatkin. Kukaan ei tiedä varmasti, mikä saa ihmiset aivan yllättäen päättämään päivänsä, mutta se liittyy mahdollisesti johonkin, mitä he näkevät. Malorie saa samaan aikaan tietää olevansa raskaana ja päättää pitää lapsen. 

  

Mitä väliä sillä on, millaiseen maailmaan hän lapsen tuo? Se tapahtuu. Lapsi tulee, lapsi on melkein ulkona. Ja lapsi on aina ollut osa tätä uutta maailmaa. (s. 275-276)

    

Malorie huomaa ilmoituksen turvapaikasta ja ajaa sinne. Hän löytää talon, jonka peitettyjen ikkunoiden takana asuu muutamia muitakin selviytyneitä, jotka eivät aluksi haluaisi Malorien liittyvän joukkoonsa, mutta yhdeksi heistä hän lopulta tulee. Hänen raskautensa on yksi iso tekijä, miksi uudet kämppikset eivät haluaisi Malorien jäävän, sillä synnytyksen ja mahdollisten komplikaatuoiden takia sekä Malorien ja lapsen henki voisivat vaarantua, eikä sellaista olisi kauhean mukavaa kantaa omalla tunnollaan. Toinen on ruoan rajallisuus, sillä vaikka kellari olisikin nyt täynnä säilyketölkkejä, ne eivät isommalle ihmisjoukolle riittäisi kauhean pitkään. Kun joukkoon liittyy vielä toinenkin raskaana oleva nainen, on varsin mielenkiintoista seurata ryhmän dynamiikan muodostumista. 

  

"Voimme me Olympiankin kanssa tehdä jotakin. Me olemme raskaana emmekä mitään vammaisia." (s. 100)

  

Nykyhetkessä Malorie soutaa joella kahden nelivuotiaan lapsen kanssa silmät sidottuina. Takaumat paljastavat pikkuhiljaa mitkä tapahtumat ovat johtaneet tähän tilanteeseen. Malorie kutsuu lapsia Pojaksi ja Tytöksi, mikä varmasti toimii etäännyttävänä tekijänä epävarmassa maailmassa, jossa ei koskaan tiedä, milloin saattaa sattua jotain pahaa. Tietenkin lapsen mahdollinen kuolema olisi edelleenkin kova paikka, mutta selviytymismekanismina nimettömyys saattaisi helpottaa vähän. 

    

Juuri nyt koko maailma tuntuu kuolleelta. Tuntuu kuin soutuvene olisi viimeinen paikka, mistä ihmiselämää yhä löytyy. Muu maailma leviää veneen keulan edessä tyhjänä pallona joka vedolla, kukoistavana ja ihmisettömänä. (s. 68)

  

Teoksen nimeen tehdään useampia viittauksia. Alla mielestäni paras selitys nimelle. Elokuvassa viittaukset ovat erilaisia ja etenkin lopussa leffa tekee paremmat lintuhäkit ja muutoinkin onnistuneemman päätöksen. 

   

Hän ajattelee taloa isona, umpinaisena häkkinä. Hän haluaa pois häkistä. Tom ja Jules, ulkona, ovat yhä tässä häkissä. Koko planeetta on suljettu häkkiin. Maailma on suljettu samaan häkkiin kuin missä linnut ovat ulkona. Malorie ymmärtää, että Tom etsii tapaa avata häkin luukku. Hän etsii ulospääsyä. Mutta Malorie miettii, etteikö sen takana voi olla toinen luukku, ja sitten kolmas. 

Häkissä, hän ajattelee. Ikuisesti. (s. 230-231)

    

Ihmettelen, miten jokaisessa viime aikoina lukemassani sivilisaation romahduksen kuvauksessa ruoka pilaantuu uskomattoman nopeasti. Siis kuiva, säilöntäaineita täyteen pumpattu ruoka eltaantuu jo muutamassa viikossa, vaikka kaupassa kun katsoo niiden säilyvyyttä, parasta ennen päiväykseen on vähintään kuukaisia, yleensä vuosi tai parikin. Tällaisia ovat etenkin kaikki makeat ja suolaiset herkut, eli karkit, sipsit ja keksit. Myös tee menee tarinoissa vuodessa pilalle, vaikka kuivassa säilytettynä tee on ihan hyvää vielä pitkälle päiväyksen ylitsekin. Ehkä tässä on enemmänkin kyse jostakin psykologisesta kokemuksesta, kun maailma muuttuu merkittävästi ja näitä tuotteita ei pian enää saa tai sitten kirjailijat viittaavat tämän hetken kulutushysteriaan. Luulisi, että maailmanlopussa ei olisi ihan niin tarkkaa päiväyksien tuijottaminen. 

  

Huolimatta siitä, miten turvassa hän on ollut, nyt tuntuu siltä ettei tämän uuden maailman mielettömyydeltä ole mitään piilopaikkaa. (s. 281)

  

Suomentaja J. Pekka Mäkelä käyttää aina erikoisia ilmaisuja ja sanoja, jotka on pakko tarkastaa, vaikka asiayhteydestä yleensä saakin melko hyvän kuvan merkityksestä. Tässä kirjassa esimerkiksi makkioja oli sellainen, johon en aikaisemmin ole törmännyt. Se on jonkinlainen käymäläoja, jonne selviytyjät tyhjäävät likasankonsa. 

  

Jännittävästi viime aikoina on ilmestynyt muitakin jotain aistia tai tekoa rajoittavia leffoja, kuten esimerkiksi Quiet Place ja The Silence, joissa ei saa puhua tai aiheuttaa ääniä, koska ihmisiä vaanii jokin joka tulee paikalle pahat mielessä. Näissä kaikissa kolmessa on käytetty ihmisten perustavanlaatuisia palkoja: mitä tapahtuu, jos ei näe, onko pimeässä jotain vaanimassa, ja kuinka ihmisen esihistoriassa mekin olimme saaliita jollekin toiselle. Lintuhäkki muistuttaa myös vähän M. Night Shyamalanin The Happeningia. En yleensä ole kauhugenren ystävä, mutta tälläinen piinaavan jännittävä, pala palalta avautuva tarina toimii minullekin. 

  

    

Arvosana:

  
Takakannesta:

On kulunut viisi vuotta siitä, kun maailma ajautui kaaokseen ja selviytyjät naulasivat ikkunansa umpeen. Tänään Malorie sitoo silmät itseltään ja kahdelta lapselta, työntää soutuveneen vesille ja alkaa meloa hiljaista jokea pitkin kohti turvaa. Joka hetki vihamielisessä ulkomaailmassa on vaarallinen, mutta kaikkein vaarallisinta on nähdä.

  

Josh Malermanin postapokalyptinen kauhuromaani Lintuhäkki on hiuksianostattavan intensiivinen kertomus horjuvista mielistä ja elämästä kuulon ja tuntoaistin varassa. Romaanin oikeudet on myyty yli 20 maahan. Lintuhäkistä on tehty myös huippusuosittu Netflix-elokuva Bird Box.

      

Suomentanut: J. Pekka Mäkelä, 314 sivua, Karisto 2019

  

Alkuperäinen nimi: Bird Box (2014)
  

Luettu  myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Marko Hautala, Nörttitytöt (Riikka Karhu)

Nora Roberts: Ensimmäinen vuosi (Valitun aikakirjat #1)

"Ihmiskunta on kuollut.
Minä seison sen mätänevän ruumiin päällä ja olen olemassa."

     

   

Arvostelukappale

     

Nora Robertsin apokalyptinen romaani Ensimmäinen vuosi herätti huomioni kevään kirjojen katalogissa kauniilla kannellaan. Olen kyseisen stockikuvan nähnyt aiemminkin, mutta sen pelkistetty tyyli sopii hyvin tälle kirjalle. Minun suhteeni Robertsin tuotantoon on kahtia jakautunut: joistakin teoksista olen pitänyt todella paljon, mutta toiset ovat jättäneet kaipaamaan ei vain enempää, vaan paljon paremmin kirjoitettua maailmaa ja hahmoja.

  

Minä en ymmärrä tätä maailmaa. En tiedä, miten siinä pitäisi elää. (s. 147)

    

Olen lukenut Robertsilta useammankin kirjan, realistisimpana Menneisyyden vangit, mutta tutumpia ovat hänen spefielementtejä sisältävät teokset, kuten lukiossa suuresti pitämäni Kuuden piiri -sarja (Morriganin risti, Jumalten tanssi, Hiljaisuuden laakso), hänen J.D. Robb -salanimellä kirjoittamansa viihdyttävät futuristiset Eve Dallas -dekkarit (blogissa juttua kahdesta viimeisestä suomennoksesta Kuolema ovella ja Kuoleman salaliitto) sekä kahta edellämainittua jäljittelevä O'Dwyerin serkukset -sarjan ensimmäinen osa Varjojen ratsu, joka on varsinainen pohjakosketus. Minulla onkin teoria, että Nora Roberts on työryhmä Karolyn Keenen ja Erin Hunterin tapaan. Sen verran paljon häneltä ilmestyy koko ajan uusia ja toisteisia kirjoja. 

   

"Ehkä ne säilyvät yhtä pitkään kuin Twinkiesit." 

Rachel naurahti. "Zombieland. Mahtava elokuva. Lohdullista ajatella, että niin huonosti kuin asiat ovatkin, ainakaan zombit eivät ole vallanneet maapalloa." (s. 293)

  

Olin siis hieman varautunut tarttuessani tähän kirjaan. En halunnut kohottaa ennakko-odotuksia kovin korkealle, toivoin ainoastaan viihdyttävää lukukokemusta ja siihen tämä kirja pystyi vastaamaan. Kokonaisuus on hyvin Robertsille tyypillinen: noloja, kliseisiä kuvauksia, mutta myös taidokkaampaa tarinan kuljetusta ja kiinnostavia, realistisia miljöökuvailuja. 

  

"Uskoakseni kyse on tasapainosta. Meille on annettu enemmän tai kykymme ovat nousseet pintaan, jotta voisimme rakentaa maailman uudelleen ja tehdä siitä valoisamman. Ystävällisemmän ja suvaitsevamman." (s. 236)

  

Olin positiivisesti yllättynyt hahmojen selviytymisen ja sivistyneen yhteiskunnan tuhon kuvauksista, mutta naurahtelin epäuskoisena jo niin nähtyjen hahmokuvailujen ja kömpelöiden romanttisten juonikaarien takia, puhumattakaan, että keskeiset hahmot saavat eeppisiä supersankareiden voimia. Mukana on myös ylikäytetty juoniväline eli ennustuksia ja naiivin kömpelöitä loitsuja, joiden lukeminen aiheutti lähinnä myötähäpeää. 

  

Nyt, ajan syntymän ja kuoleman välisenä hetkenä, heräävät niin pimeyden kuin valon voimat horroksestaan. Ne käyvät veriseen taisteluun. Kun salama iskee ja äiti kärsii lapsivuoteella, syntyy valittu, joka tartuu miekkaan. Moni menettää henkensä, ja sinä olet heistä ensimmäinen. Sota kestää pitkään, eikä sen loppua näy. (s. 15)

  

Ensimmäinen vuosi kertoo vuodesta, kun erään muinaisen skotlantilaisen kivikehän suojaus murtuu ja pahan voimat pääsevät valloilleen. Surmaksi nimetty tauti tappaa suuren osan maailman ihmisistä, ja jäljelle jääneet, Tuatha De'Danannin perilliset saavat erikoisia voimia tai menettävät järkensä. Kerronnassa seurataan muutamaa joukkoa näkökulmahenkilöä vaihdellen. Lopulta ryhmät yhdistyvät, mutta selviytyminen muuttuneessa maailmassa ei ole helppoa. Valon puolella olevat immuunit, olipa näillä kykyjä tai ei, perustavat oman uuden yhteisön, mutta onnea ei kestä kauhean pitkään. Parasta teoksessa onkin sen melankolinen tunnelma.

  

Hän tarkisti aina muutaman supistuksen jälkeen, näkyikö lasta, ja pohti, pystyisikö hän tämän jälkeen enää koskaan harrastamaan kenenkään naisen kanssa seksiä. 

-- 

"Tiedän, että sinuun sattuu. En tajua, minkä takia sen täytyy sattua niin paljon. paska systeemi, mutta palkinto on jo lähellä." (s. 394-395)

  

Guilty pleasure tyyliin on kyllä luettava sarjan toinenkin osa Toinen koitos, joka ilmestyy jo syksyllä vaikka ensimmäinen osa ei ihan täysin lumonnutkaan. Onhan se nyt nähtävä mihin luvattu messiaalinen pelastaja pystyy. Oletan nimittäin, että luvassa on hyppy ajassa eteenpäin. Ja kuten sanottua, tämä oli hyvin viihdyttävä kirja, eli jos tarttuu teokseen vailla ennakko-odotuksia, tai pitää Robertsin tyylistä, tämän lukee ahmien.

   

Arvosana:

  
Takakannesta:

Dystooppiseen tulevaisuuteen sijoittuva kertomus, jonka ainekset ovat toivo ja kaaos, hyvä ja paha.

  

Sitä kutsutaan Surmaksi – kulkutautia, joka alkaa levitä Skotlannin maaseudulta eräänä kylmänä uudenvuodenaattona. Viruksessa on jotain selittämätöntä. Miljardit sairastuvat ja menehtyvät, mutta on myös selviytyjiä ja heidän joukossaan niitä, joissa syntyy uudenlaisia kykyjä.

  

Newyorkilainen kokki Lana pystyy liikuttelemaan tavaroita ja ihmisiä tahdonvoimalla. Fred osaa loihtia valoa pimeyteen. Jonah, ensihoitaja, näkee välähdyksiä tulevaisuudesta. Katie synnyttää kaksoset, joiden hän uskoo pystyvän ihmeellisiin tekoihin.

  

Mutta Surma vaikuttaa ihmisiin myös päinvastaisella tavalla, ja valon rinnalla nousee synkkiä voimia. Kun viranomaiset alkavat pidättää sairaudelle immuuneja tutkimuksia varten, Lana, Katie ja muut pakenevat New Yorkista löytääkseen turvapaikan. Vaikka maailma ympärillä tuhoutuisi, heillä on toisensa.

  

Loppu on tullut. On uuden alun aika.

      

Suomentanut: Lauri Sallamo & Heidi Tihveröinen, 404 sivua, Gummerus 2019

  

Alkuperäinen nimi: Year One (2017)
  

Luettu  myös täällä: Siniset helmet, Kirjahilla

Samankaltaista luettavaa: Lars Wilderäng: Tähtikirkas, Emily St. John Mandel: Station Eleven, Chris Weitz: The Young World – Kaaoksen päivät, K.K. Alongi: Kevätuhrit

Maarit Verronen: Hiljaiset joet

"Kaikesta huolimatta olin sopeutunut maailmaan hyvin, 
ja minusta oli sääli, että se loppuisi."

  

    

Arvostelukappale

  

Tässä on yksi parhaista vuoden aikana lukemistani kirjoista. Maarit Verrosen varsin lyhyt, vain 177 sivuinen Hiljaiset joet oli pakko ahmia nopeasti. Olen lukenut kirjailijalta aiemmin teoksen Karsintavaihe ja minusta tuntuu, että Verrosesta on tulossa kovaa vauhtia yksi suosikkikirjailijoistani.

Koska olen dystopiakirjojen katastrofielokuvien iso fani, oli tämä maailmanlopun kuvaus täysosuma. Teoksen tunnelmassa on paljon samaa kuin Cormac McCarthyn Tiessä ja elokuvassa 2012. Teoksesta tuli myös mieleen Lars Wilderängin Tähtikirkas, Beth Revisin Across the Universe -sarja, Kass Morganin The 100 -kirjasarja ja sen pohjalta tehty tv-sarja sekä leffa The Day After Tomorrow.

Tehtiin se mitä ehdittiin. Olennaista oli, että mahdollisimman monilla säilyi mahdollisimman pitkään toivo selviytymisestä. (s. 118)

Kirja kertoo todella lakonisesti ja melankolisesti tarinan visissäkymmenissä olevasta Lia-nimisestä naisesta, jolla on Suomen passi, mutta asuu maailman pahimman maan naapurissa. Hän rakastaa jokea ja meloo sitä pitkin tavaraa keräten ja saarissa teltassa yöpyen. Toisinaan hän vierailee kylässä, jossa asuu naapurimaasta paenneita ihmisiä, kuten kaksi vuotta aikaisemmin joukkoon liittyneet viisi lasta, kolmesta eri perheestä, jotka Lia pelasti hajonneelta lautalta. Lapset saavat uudet nimet, River, Heather, Stella, Frost ja Neve.

Etelätaivaan outo kajo ei ollut aurinko. (s. 67)

  

Verronen menee heti asiaan. Maailmanloppu on kirjan ensimmäisen luvun kolmas sana. Lukija tietää siis jo tässä vaiheessa, millaiseen kirjaan on tarttunut. Aluksi syyt maailman tuhoutumiseen ovat epämääräisempiä ja ne tarkentuvat kirjan edetessä. Huolimatta alati pahenevista tuhoarvioista, teoksen selviytyjillä, Lialla ja lapsiviisikolla on alati eteenpäin vievää voimaa.

He tarttuvat kaikkiin pieniinkin toivon pilkahduksiin ja mahdollisuuksiin. Nomadin elämä on tuttua Lialle, joka kantaa kaikkiea maallista omaisuuttaan aina mukanaan ja lapsetkin ovat joutuneet tottumaan vähään, niinpä siinä missä tuhlailevaan yltäkyltäisyyteen tuudittautuneet ihmiset ovat pulassa, he pärjäävät vähemmällä, kunhan saavat vain olla yhdessä.

Nyt syynä maailmanloppuun ei ole sota tai ilmastonmuutos, zombievirus tai muukalaisten hyökkäys Maahan, vaan kosminen ryppy, jolta ei olisi mitenkään pystynyt suojautumaan. Mannerlaattojen rajoilla rakoilee, nukkuneetkin tulivuoret heräävät ja maa järisee lopulta yötä päivää. Onkin varsin raikasta lukea ihan uudentyyppisestä katastrofista.

Kenelläkään ei enää voinut olla epäilystä siitä, että tässä oli tosi kyseessä. Vähintään viisi miljardia kuollutta oli varovainen arvio. (s. 65)

Verronen kuljettaa tarinaa upeasti. Missään vaiheessa en arvannut mihin suuntaan tarinaa tuee kääntymään. Ja loppu oli yhtä yllätävä, mutta en olisi voinut toivoa parempaa huipennusta. Tätä voisi sanoa liki täydelliseksi lukukokemukseksi. Vaikka jotkin jonenkäänteet ovatkin hieman vaikeita uskoa, se ei haittaa tämäntyyppisessä tarinassa. Hiljaiset joet on vetävästi kirjoitettu selviytymistarina, todistus ihmisten sitkeydestä ja kyvystä aloittaa kaikki alusta.  Lämmin suosittelu, lukekaa tämä!

 

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Jokivarressa työkseen retkeilevä Lia seuraa kaikkien muiden ihmisten tavoin huolestuneena, miten ympäristö tuhoutuu pala palalta äkillisen kosmisen mullistuksen seurauksena. Hän poimii mukaansa viisi tielleen osunutta lasta, jotka kaipaavat aikuisen tukea mullistuvassa maailmassa.

  

Hiljaiset joet kertoo henkilöidensä tarinan lakonisesti, uskottavasti ja myötäelävästi. Rankasta aiheestaan huolimatta Maarit Verrosen romaanin sivut henkivät merkillistä toiveikkuutta ja uskoa ihmisen selviytymiseen.

   

177 sivua, Aviador 2018

     

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Helsingin Sanomat (Toni Jerrman), Kauppalehti, Kirjavinkit, Eniten minua kiinnostaa tie, Kulttuuri kukoistaa, Sinisen linnan kirjasto, Hemulin kirjahylly

Lars Wilderäng: Tähtikirkas (Tähtitrilogia #1)

"Jokin ei ollut vain vakavasti vialla, kaikki oli helvetin pahasti pielessä! 

TSHTF. The shit has hit the fan."

   

  

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan,  Spefi-lukuhaaste: 25. Ruotsalainen spefikirja

  

Huomasin Lars Wilderängin joulukuussa ilmestyneen teoksen. Tähtikirkas vasta marraskuun lopussa ja pyysin siitä heti arvostelukappaletta. Kun luin teoksen kuvauksen, olin varma, että tulisin pitämään siitä. Ennakkoaavistus piti paikkansa, vaikka menikin pieni hetki tottua teoksen runsaaseen hahmogalleriaan ja hitaaseen alkuun. Kun tarina lähtee rullaamaan, se ei enää hidastele, vaan heittää hahmot ja lukijansa sellaiseen pyöritykseen, että suorastaan huimaa. Välillä jopa oksettaakin, sillä Wilderäng ei pidättele inhorealistisissa kuvauksissaan ja tälle genrelle sellainen siloittelemattomuus sopiikin hyvin. 

  

On kiinnostavaa lukea Ruotsiin sijoittuvaa maailmanlopun visiota, sillä niin monet asiat tuntuvat kotoisilta. Ihmisillä on vanhoja nokialaisia kaappien perällä, monet tuotemerkit ja yritykset ovat samoja kuin täällä ja yksi hahmo jopa syö suomalaista hyvin säilyvää tummaa leipää. Puhumattakaan infrastruktuurin ja ihmisten mieltenlaadun samankaltaisuuksista. On helppoa kuvitella kaikki tämä tapahtuvaksi Suomen lintukodossa.

  

Wifi-tukiasemakin oli rikki, joten kahvilasta puuttui myös tavanomainen joukkio bloggaajia, muita nettityöläisiä ja Söderin hipstereitä. (s. 99)

  

Ensin hajoavat puhelimet ja tietokoneet, sitten autot ja lentokoneet. Väliaikaiset sähkökatkot ja satunnaiselta vaikuttavat maksupäätteiden ja ottoautomaattien hajoamiset muutuvat pysyväksi tilanteeksi. Nykyihmiselle tilanne on outo, sillä mitä voi tehdä, kun puhelin, netti ja elektroninen raha otetaan pois, kuinka saada yhteys ystäviin ja sukulaisiin, kuulla uutisia maailmalta ja maksaa ruoasta. Ainoita toimivia kulkuneuvoja ovat omat jalat ja polkupyörä. Kaiken lisäksi talvi on tulossa. Yhteiskunta syöksyy  kaaokseen.

  

Teos on jaettu neljään osaan: Kieltäminen, Raivo ja käsitteleminen, Masentuminen ja Hyväksyminen. Kolme ensimmäistä osaa avaa sitä, miten ihmiset joutuvat oppimaan kantapään kautta selviytymista urbaanissa miljöössä ja sen jälkeen pohtimaan pidempiaikaisia ratkaisuja, sillä apua ei ole tulossa. Tilannetta seurataan monien hahmojen näkökulmasta, esimerkiksi Filip Stenvik on prepperi, joka on valmistautunut tämänkaltaisia tilanteita varten ja selviää siksi paljon muita paremmin. Kaikkein kiinnostavin hahmo on mielestäni koodaaja Anna Ljungberg. Gustaf Silverbanen kautta puolestaan nähdään, kuinka armeija reagoi tilanteeseen.

  

Syy, joka hänet oli saanut alkamaan prepperiksi, oli se että maan infrastruktuuri oli rappeutumassa. -- Preppereitä pidettiin tuomipäivän profeettoina, mutta itseasiassa se oli vain nykytilanteen todellisen luonteen ymmärtämistä terveen realistisesti. (s. 60-61)

  

Tähtikirkkaan ja muiden saman genren edustajien lukeminen synnyttää aina paljon ajatuksia. Mitä jos vastaava tilanne tapahtuisi oikeasi? Mitä olisi hyvä olla kaapeissa kaiken varalta? Minne mennä, jos kaupungissa ei ole enää turvallista? Puhumattakaan siitä, millainen vaikutus nykyisen kaltaisen maailman päättymisellä on ihmisen psyykelle. En ole survivalisti, vaan realisti, mutta hyviä neuvoja voi kerätä talteen myös fiktiosta. 

    

Teos päättyy ilahduttavan ennalta-arvaamattomalla tavalla ja jään odottamaan todella kiinnostuneena jatkoa. Seuraavat kaksi osaa on ilmoitettu ilmestyväksi tämän vuoden aikana. Sirpa Parviaisen käännös oli todella hyvä ja välillä jopa unohdin, että teos on alunperin ilmestynyt ruotsiksi. 

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

Ympäri Ruotsia älypuhelimet alkavat yhtäkkiä temppuilla. Sitten autojen mikrosiruissa ilmenee valmistusvirhe, joka muuttaa tiet autonromujen hautausmaaksi. Juniin tulee teknisiä häiriöitä, kauppojen hyllyt ammottavat tyhjyyttään, ja sähkökatkoksia alkaa olla useammin ja useammin.

    

Erään sähkökatkon jälkeen kaikki muuttuu lopullisesti. Elektroniikalla ei ole immuunijärjestelmää, eivätkä ihmiset ole valmistautuneet. Synkkä syksy muuttuu tähtikirkkaaksi talveksi, jossa kaaos voittaa. Mitä yhteiskunnasta – ja ihmisistä – jää jäljelle

   

Suomentanut: Sirpa Parviainen, 486 sivua, Jalava 2017

Alkuperäinen nimi: Stjärnklart (2014)

    

Muita lukukokemuksia: Helsingin Sanomat

  

Samankaltaista luettavaa: Rick Yancey: 5. aalto-trilogia, K.K. Alongi: Kevätuhrit ja Ansassa, Emily St. John Mandel: Station Eleven, Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta, Hugh Howey: Siirros, Douglas Preston: Isku, Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Vitsaus 

Rick Yancey: Viimeinen tähti (5. aalto #3)

"Liisan on aika tehdä matka kaninkoloon."

   

   

Arvostelukappale

Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa.

    

Rick Yanceyn Viimeinen tähti päättää Viides aalto -trilogian tyylikkäästi. Sarjan ensimmäisessä osassa esitellyistä hahmoista vain osa on selvinnyt kolmannen osan alkuun ja tapahtumia seurataan tuttuun tapaan heidän näkökulmistaan. Kaikki alkoi avaruusolentojen hyökkäyksestä Maahan. Nyt viimein paljastetaan, miksi ihmiskunta haluttiin tuhota ja mitä suunnitelmia vieraalla rodulla on viimeisiä selviytyjiä varten.

  

Muukalaiset ovat tuhansia vuosia sitten hylänneet fyysiset ruumiinsa ja seuranneet huolissaan ihmisrodun kehitystä ja holtitonta lisääntymistä. Ne päättävät pelastaa ihmiskunnan rikkomalla ihmisten perusluottamuksen toisiinsa. Jos kaikki ovat vihollisia, eikä ystäviä ole, ei ole myöskään sivilisaatiota tai kehitystä, jolloin ikuiseen kivikauteen tuomittu ihmissuku kuihtuu hiljalleen pois.

  

Avaruusolentojen tulon jälkeen minulla on ollut enemmän mielitekoja kuin raskaana olevalla naisella, joka odottaa kolmosia, ja minun tekee aina mieli jotain, mitä en voi koskaan enää saada. Suklaatuutteja. Pakastepizzaa. Tölkkikermavaahtoa. Niitä korvapuusteja, joita äiti leipoi joka lauantaiaamu. Mäkkärin ranskalaisia. pekonia. Tai ei, pekoniahan on yhä mahdollista saada. pitäisi vain etsiä sika, tappaa ja teurastaa se, savustaa ja käristää liha. Pekonin ajatteleminen - pekonin mahdollisuus - antaa minulle toivoa. kaikkea ei ole menetetty, jos pekonia ei ole menetetty. (s. 38)

  

Sarjan keskeinen henkilö Cassie kysyy ihmisruumiissa herätetyltä, tähtientakaiselta tarkka-ampuja Evanilta kysymyksen, joka on luultavasti pyörinyt monen lukijan mielessä jo alusta asti: miksi tuhota ihmiset niin julmalla tavalla, miksei vain tappaa kaikkia kerralla leikkimättä neljästä ensimmäisestä tuhoaallosta selviytyneiden mielenterveydellä. Cassie on erityisesti huolissaan pikkuveljestään Samista, joka on unohtanut aakkoset ja pitää ihmisten tappamista helpompana kuin kengännauhojen sitomista.

  

Kukaan ei kuitenkaan ikinä lue tätä. Sitten kun ole kuollut, ei ole enää ketään, joka osaisi lukea. Joten minä en kirjoita tätä sinulle, tuleva lukija, jota ei ole olemassa. Kirjoitan itseäni varten. (s. 28)

  

Viimeisen tähden tapahtumat kertovat neljän päivän ajanjaksosta, jolloin kello laskee tunteja kohti loppua. Viimeisenä, kevätpäiväntasauksen päivänä muukalaiset aikovat vapauttaa emoaluksen sisuksista tuhansia pommeja, joiden tehtävänä on tuhota hiljentyneet kaupungit, jotta ihmisillä ei olisi mahdollisuutta hakea suojaa rapistuvista taloista.

  

Viides aalto eli lapsisotilaat, jotka on tyhjennetty toivosta, uskosta ja luottamuksesta ja täytetty valheilla siitä, että eloonjääneet ovat avaruusolentojen saastuttamia soluttautujia, jalkautettaisiin pommien jälkeen puhdistamaan Maa viimeisistä ihmisistä. Evan on kuitenkin päättänyt murtautua läheiseen tukikohtaan, liftata kyydin kiertoradalle ja mennä räjäyttämään emoaluksen. Hän haluaa tuhota oman, myötätunnon unohtaneen rotunsa päivänkorennoksi kutsumansa tytön, Cassien, vuoksi.

    

Painelemme tuplavauhtia Main Streetiä suoraan Urbanan palaneisiin, roskaisiin, rottia kuhiseviin, laudoilla peitettyihin, graffitin koristamiin ja tulvivien viemäreiden tahraamiin sisuksiin. Katolleen kääntyneitä autoja, kaatuneita sähköpylväitä ja jätettä paksuna peittona pihoissa ja parkkipaikoilla, jätettä talven paljaaksi riisumien puiden oksilla. Muovipusseja ja sanomalehtiä, vaatteita, kenkiä, leluja, rikkinäisiä tuoleja, patjoja, televisioita. Aivan kuin kosminen jättiläinen olisi tarttunut planeettaan kaksin käsin ja ravistellut sitä voimiensa takaa. Jos olisi avaruuden paha yliherra, ehkä minäkin räjäyttäisin kaikki kaupungit ilmaan, ihan vain päästäkseni sotkusta. (s. 67)

  

Ulla Selkälä on jälleen tehnyt hienoa työtä kääntäessään Yanceyn runollisuutta hipovaa kerrontaa. Viimeisessä tähdessä on upeaa miljöön kuvausta; kaupungin kadut ovat täynnä roskia ja niin paljon kankaisiin käärittyjä ruumiita, että ne sulautuvat taustaansa. Modernit talot ovat rapistuneet vailla huolenpitoa jo yhden talven jälkeen siinä määrin, ettei muukalaisten pommeja edes tarvittaisi niiden tasoittamiseen. Tuhannessa vuodessa aika ja luonnonvoimat silottaisivat sivistyksen kokonaan näkymättömiin. Yksi hahmoista toteaa sarkastisesti, että avaruuden yliherrat halunnevat ehkä vain räjäyttää ihmisyyden roskat pois, sillä kaupunkien puhdistaminen muilla keinoin olisi haastavaa.

  

Sarjan kolmannessa osassa on muutamia makaabereja kohtauksia, minkä vuoksi loppu tuntuu hieman liian auringonpaisteiselta. Kirjailija on tosin tehnyt muutamia mielipiteitä jakavia ratkaisuja saavuttaakseen tuon pisteen: selviytyjien joukko pienentyy edelleen kolmannessa osassa. Lukija on joutunut pidättämään hengitystään seuratessaan hahmojen kohtaloita koko trilogian ajan, joten loppuun on ehkä hyvä viimeinkin saada hengähdystauko. Viimeisten sivujen jälkeen jää helposti miettimään, mitä niillä kuvatun jälkeen voisi tapahtua. Yancey ei ole kirjoittanut suljettua loppua, vaan jättää lukijalle mahdollisuuden päättää tulevaisuuden suunnan. Yksikin ihminen voi muuttaa maailman.

  

Arvosana:

   
Takakannesta:

Vihollisia ovat toiset.

Vihollisia olemme me.

  

Ne ovat Maan päällä, ne ovat avaruudessa, ne eivät ole missään. Ne haluavat anastaa maapallon, ne haluavat antaa sen meille. ne tulivat tuhoamaan meidät, ne tulivat pelastamaan meidät.

  

Näiden arvoitusten takana piilee kuitenkin yksi totuus: Cassie Sullivania on petetty. Niin on myös Hakaa, Zombia, Nugettia ja kaikkia planeettamme yli seitsemää miljardia entistä asukasta. Ensin heidät pettivät Toiset ja nyt me itse.

  

Kun Maan kohtalon hetki koittaa, ihmiskunnan viimeisten selviytyjien on tehtävä päätös: onko tärkeämpää pelastaa itsensä – vai se, mikä tekee meistä ihmisiä?

  

Suomentanut: Ulla Selkälä, 316 sivua, WSOY 2016

    

Alkuperäinen nimi: The Last Star (2016)

  

Kirja on luettu myös täällä: Jiipeenetti 

     

Sarjassa ilmestyneet:

• 5. aalto (2013)
• Ääretön meri (2015)