L.M. Montgomery: Anna ystävämme (Anna #2)

"Tyttövuodet olivat jääneet taakse, ikään kuin näkymätön käsi olisi kääntänyt sivua, ja hänen eteensä avautui nuoren naisen elämä viehättävänä ja salaperäisenä, iloisena ja tuskaisena."

    

Lukuhaasteissa: L.M. Montgomery -lukuhaaste, Joka päivä on naistenpäivä, Kirjankansibingo: Huonekalu, Mennään metsään -lukuhaaste, #hyllynlämmittäjä

   

Luin ensimmäisen L.M. Montgomeryn tyttökirjaklassikkoni vasta vuonna 2015. Tuolloin ehdotin lukupiirilleni Pientä runotyttöä. Ihastuin Montgomeryn tyyliin kirjoittaa luonnosta ja samastuin vahvasti Emiliaan. Päätin, että lukisin ehdottomasti lisää hänen kirjojaan. Seuraavan luinkin jo vuotta myöhemmin, kun kirjabloggaajien klassikkohaasteen toisella kierroksella tartuin hänen toiseen keskeiseen sarjaansa ja luin Annan nuoruusvuodet. Ja vaikka en pitänytkään Annasta aivan yhtä paljon kuin Emiliasta, puhelias luontoa rakastava tyttö tarjosi silti paljon. Annalla ja Emilialla onkin paljon faneja, sillä esuimerkiksi Anna ystavästämme otettiin vuonna 2007 jo 20. painos ja luultavasti jokunen senkin jälkeen. 

 

- Sinä olet sellainen ihminen, joka joutuu seikkailuihin, Anna.

- Niinpä niin, muutamilla on siihen luontainen taipumus, sanoi Anna hyväntuulisesti. - Se on synnynnäinen lahja, jota ei ole suotu kaikille. (s. 150)

   

Anna on nyt 16-vuotias eli vähän vanhempi kuin ensimmäisessä osassa ja hänen kanssaan kuljetaan noin kahden vuoden ajan. Hän on nyt opettajana Avonlean koulussa. Anna löytää viimein sukulaissielun, vanhemman naisen, joka on pysynyt nuorekkaana vilkkaan mielikuvituksensa ansiosta. Hän tapaa myös kuuluisan kirjailijan, mutta kaikki ei mene niin kuin Anna on suunnitellut.

Koivujen ja mäntyjen suojaamana, mutta avoimena etelän suuntaan oli pieni puutarha - tai entinen puutarha. Sitä ympäröi raunioitunut, sammalen ja ruohon peittämä kiviaita. Pitkin itäistä sivua kasvoi rivi puutarhakirsikkapuita valkoisina kuin vaahto. Entisten käytävien urat ja puutarhan halki kulkeva ruusupolku erottuivat vielä selvästi, mutta muuten koko kenttää peitti keltainen ja valkoinen narsissiverho, joka lainehti ilmavana mehevän nurmikon yläpuolella. (s. 101)

Anna perustaa yhdessa parhaan ystävänsä Dianan, Gilbertin ja muutamaan muun kanssa yhdistyksen, joka haluaa uudistaa kylää. He keräävät rahaa seuraintalon maalaamiseen ja istuttavat satoja puuntaimia. Seuraintalo lienee samantyyppinen kuin nuokkari eli nuorisoseuran talo, sillä yksi vanhapiika sanoo Annalle ja Dianalle, että jos hänellä olisi ylimääräistä rahaa, hän mieluummin polttaisi sen kuin antaisi rakennuksen huoltotöihin, sillä "nuoret siellä vain kuhertelevat silloin kun heidän olisi parempi olla kotona nukkumassa."

Yltynyt tuuli huokaili ja vinkui räystäissä, ja lumi pieksi hiljaa ikkunoita ikään kuin sadat kodittomat myrskynhenget olisivat kolkuttaneet ja pyytäneet päästä sisään. (s. 189)

 
Anna ja Marilla saavat hoidettavakseen erään sukulaisen lapset Davyn ja Doran. Davy on vilkas poika, joka joutuu kaikenlaisiin mielenkiintoisiin tilanteisiin. Hän ei kuitenkaan yleensä tarkoita pahaa kepposillaan ja kysymyksillään, kunhan vain haluaa jotain kiinnostavaa tapahtuvan. Hän esimerkiksi närkästyy, kun miesten on aina tehtävä kaikki, kuten kosia. Mikseivät naisetkin voisi kosia? Dora puolestaan on käytännössä kuin nukke ja Anna kuvaa häntä konemaiseksi. Hiljainen, huomaamaton, äärimmäisen kiltti ja persoonaton. Hyvää vaimoainesta, mutta hänessä ei tule koskaan olemaan mitään yllättävää. "- Hän on kuin kirja, jonka jokaisella sivulla on sama asia."

- Nyt järjestetään pöytä, sanoi Anna, ja hänen äänensä oli kuin papittaren, joka on lähdössä suorittamaan juhlamenoja jonkin julmalolennon kunniaksi. (s. 132)

Montgomeryn kirjat ovat ajattomia ja samaan aikaan ne tarjoavat tuulahduksen menneestä. Ainoastaan joistakin sanavalinnoista huomaa teoksen kirjoittamis- ja etenkin käännösajankohdan. Erikoisin sana oli kurnaali (joka googlaamalla paljastui kuorituksi maidoksi), ja tavutusmuodoista sukelsihe oli varsin sympaattinen. Mutta mitä kummaa mahtaa tarkoittaa "vakiintuneessa iässä oleva nainen"? Sanonta surista harmista kuin kiukkuinen mehiläinen lähtee heti käyttöön omaan sanavarastoon. Montgomery muuten puhuttelee lukijaa suoraan yhdessä kohtaa, jossa viitataan ensimmäisen kirjan tapahtumiin. Hän on käyttänyt luovuutta lukujen otsikoinneissa, esimerkiksi luku 17. on "Luku, jossa tapahtuu paljon".

Polku kulki vuosisataisten kuusien lomitse, niiden ylimmät oksat kietoituivat toisiinsa, niin että alla oli ikuinen siimes, jossa ei mikään muu kuin sammal voinut kasvaa. Maassa oli kuin ruskeanvihreä matto, jossa muutama eksynyt auringonsäde leikitteli. Kaikkialla oli äänetöntä ja rauhallista; hälisevä maailma tuntui jäävän kauan taakse. (s. 173)

Lisäksi Montgomeryllä on paljon älykkäitä havaintoja elämästä. Anna pohtii esimerkiksi, kuinka kamalaa olisikaan tehdä 40 vuotta työtä, jota pitää vastenmielisenä tai kuinka maailma olisi kiinnostavampi paikka, jos kaikki sanoisivat toisilleen mitä ajattelevat. Ja kuinka erehdyksistä kannaattaa ottaa opikseen, mutta ei kantaa mukanaan loputtomiin. Parissa kohtaa keskustellaan myös erilaisista kasvatusmenetelmistä, Anna kun ei halua antaa oppilaiseen fyysistä kurinpalautusta vaan voittaa heidän kunnioituksen puolelleen ystävyydellä. "-"Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa", sanotaan / - Tavat ovat muuttuneet teidän kouluajoiltanne, herra Harrison / - Mutta ei ihmisluonto."

Tähän klassikkoon kannattaa tutustua, jos Anna ei ole vielä tullut tutuksi! Olen yrittänyt kerätä Anna-sarjaa sekä muita tyttökirjaklassikoita omaan hyllyyn, mutta vielä puuttuu useampia keskeisiä teoksia, kuten seurrava kirja, 

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Anna Shirley on lopettanut jatko-opiston ja palaa syksyllä entiseen kouluunsa, nyt kateederin toiselle puolen. Ensimmäinen päivä pienen maalaiskoulun eri-ikäisten tenavien paimentajana saa Annan epäilemään, oppiiko hän koskaan rakastamaan opettajan työtä. Anna ja Diana järjestelevät ja uudistavat tarmokkaasti kylän asioita. Kaiken touhun keskellä Annalta jää melkein huomaamatta, että Gilbert Blythestä on tullut varsin hauskannäköinen poika.

   

L.M. Montgomeryn (1874-1942) Anna-sarja on yksi maailman rakastetuimmista nuortenkirjaklassikoista. Suomessakin yhä uudet lukijapolvet 20-luvulta lähtien ovat päässeet tutustumaan Annan Shirleyn rakastettavan viattomaan, kujeita ja aurinkoa täynnä olevaan elämänpiiriin kanadalaisella Prinssi Edvardin saarella.

       

Suomentanut: Hilja Vesala, 261 sivua, WSOY 1961 (uudistettu ja tarkistettu suomennos, 1. suomennos 1921)

    

Alkuperäinen nimi: Anne of Avonlea (1909)

    

Tähän tyttökirjaklssikkoon on sukellettu mm. näissä blogeissa: Kirjaneidon tornihuone, Cillan kirjablogi, Sivutiellä, Iltatähden syttyessä

   

Anna-sarja:

• Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, 1908), suom. 1920
• Anna ystävämme (Anne of Avonlea, 1909.), suom. 1921
• Annan unelmavuodet (Anne of the Island, 1915), suom. 1921
• Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams 1917), suom. 1922
• Sateenkaarinotko (Rainbow Valley 1919), suom. 1925
• Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside 1920), suom. 1962
• Anna opettajana (Anne of Windy Poplars 1936), suom. 2002
• Annan perhe (Anne of Ingleside 1939), suom. 2002
• Annan jäähyväiset (The Blythes are Quoted 2009), toim. Benjamin Lefevbre, suom. 2010, novellikokoelma

L.M. Montgomeryn tuotannosta on suomennettu myös nämä klassikot:

• Pieni Runotyttö (Emily of New Moon 1923), suom. 1928
• Runotyttö maineen polulla (Emily Climbs 1925), suom. 1948
• Runotyttö etsii tähteään (Emily's Quest 1927), suom. 1949
• Sara Stanleyn tarinat (The Story Girl 1911), suom. 1994 (suomennettu uudelleen 2010 nimellä Sara, tarinatyttö)
• Sara ja kultainen tie (The Golden Road, 1913), suom. 2011
• Sininen linna. (The Blue Castle, 1926.) suom. 1930
• Jane Victoria (Jane of Lantern Hill, 1. osa, 1937), suom. 1993
• Jane Victoria tulee kotiin (Jane of Lantern Hill, 2. osa 1937), suom. 1993
• Tie eiliseen (The Road to Yesterday, 1974), suom. 1976, novellikokoelma
• Tiedän salaisuuden (The Doctor's Sweetheart and Other Stories, 1979), suom. 1981, novellikokoelma
• Marigoldin lumottu maailma (Magic for Marigold, 1929), suom. 2009
• Hedelmätarhan Kilmeny (Kilmeny of the Orchard, 1910), suom. 2012
• Vanhan kartanon Pat (Pat of Silver Bush, 1933), suom. 2009
• Pat - Vanhan kartanon valtiatar (Mistress Pat, 1935), suom. 2010

     

Samantyylisiä kirjoja: Eleanor H. Porter: Iloinen tyttö, Frances Hodgson Burnett: Salainen puutarha, L.M. Alcott: Pikku naisia, Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate, Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla-sarja 

Lastenkirjalauantai: Eleanor H. Porter: Iloinen tyttö

"Katsos, kun koettaa keksiä hauskoja asioita, niin ei huomaakaan ikäviä."

      

   

Naistenviikko kirjablogeissa 18.-24.7.2016

Nimipäivä tänään: Olga, Oili

  

NTK-haaste (luettuja kirjoja 2), Helmet-lukuhaaste: 24. Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja (21.3.2016)

   

Eleanor H. Porterin tyttökirjaklassikko Iloinen tyttö ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi jo sata vuotta sitten. Löysin teoksen omaan hyllyyni helmikuussa Helsingin matkalla Emmaus-kirppikseltä (teen siellä aina ihan parhaat löydöt). 

    

Iloinen tyttö on ihastuttava tyttökirjaklassikko, joka kertoo 11-vuotiaasta Pollyannasta. Hänen äitinsä Jennie on aikoinaan seurannut sydämensä ääntä ja mennyt naimisiin köyhän papin John Whitterin kanssa, vaikka naapurin rikas herra olisi myös mielellään ottanut hänen kätensä. 

  

Tämän valinnan jälkeen perhe katkaisi kaikki yhteydet Jennieen. Parilla oli muitakin lapsia, mutta vain Pollyanna jäi henkiin. Jenniekin kuolee muutamia vuosia sen jälkeen, kun Pollyanna oli syntynyt. Tytön nimi koostuu Jennien kahden tädin nimistä Polly ja Anna - tämä kertoo siitä, kuinka Jennie edelleen ajatteli siskojaan, joille status oli kuitenkin verisidettä tärkeämpi. 

  

Pollyanna on tottunut elämään sillä vähällä, mitä kirkon apulähetyksissä on tullut. Kun tyttö toivoi nukkea ja paketista paljastuikin kainalosauvat, hänen isänsä kertoi tälle ilonkeksimisleikistä. Leikin ideana on nähdä hyvää kaikessa, mitä vastaan tulee. Esimerkiksi on oltava iloinen asia, että kainalosauvoille ei ole tarvetta. 

  

Kun isäkin yllättäen kuolee, jää Pollyanna orvoksi. ja hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, Polly-täti ottaa hänen huollettavakseen. Yksin palvelusväen kanssa asuvan, hiljaisuutta arvostavan tädin ja Pollyannan elämänkatsomukset törmäävät toisiinsa tuon tuostakin. Pollyanna yrittää silti edelleen nähdä kaikessa ja kaikissa ainakin jotain hyvää. Positiivinen tyttö onkin siis lääkettä koko kylälle, sillä hänen iloisuutensa säteilee jokaisen tapaamansa ihmisen elämään.

  

Toivoisin, voisin ostaa hänet ja kirjoittaa hänet lääkemääräyksiin kuin rasiallisen pillereitä. (s. 95)

    

Pollyanna on reipas nuori neiti, joka kiipeilee puissa, eikä epäröi tutustua kaikkein omituisimpina ja luotaantyöntävinä pidettyihin ihmisiin. Hänestä haasteet eivät nimittäin ole pelottavia vaan uusia mahdollisuuksia löytää iloa. Monia lukijoita Pollyannan leikki on ärsyttänyt, minusta hänen asenteensa on erittäin hyvä ohje elämään, sillä miksi pitäisi aina murehtia ja nähdä vain asioiden ikäviä puolia.

  

 - On kummallista, että koirat ja kissat tietävät paljon paremmin kuin toiset ihmiset miltä joku näyttää sisältäpäin. (s. 89)

    

Iloinen tyttö on erittäin suositeltava teos. Loppupuolella eräs tapahtumaketju on hieman surullinen, mutta genrelleen uskollisesti kaikki päättyy kaikkien osalta hyvin. Jos et siis vielä ole lukenut tätä klassikkohelmeä, ja pidät vanhoista tyttökirjoista, tässä oiva lukuvinkki. 

  

- Kyllä minä sinut muistan. Arvattavasti jokainen muistaa, joka sinut on kerran nähnyt. (s. 63)

  

Etsiessäni Iloisen tytön perustietoja, kuten alkuperäistä ilmestymisvuotta (näissä vanhemmissa painoksissa sitä ei yleensä mainita), huomasin kirjalla olevan jatko-osan. Kaiveltuani asiaa, sain tietooni, että sarjaa on itseasiassa kirjoittanut Porterin kahden teoksen jälkeen peräti neljä muuta kirjailijaa, yhteensä kahdentoista osan verran. 

  

Suomeksi sarjaa on käännetty neljä osaa, viimeisimpänä Harriet Lummis Smithin Pollyannan aarteet (1954). Hämmentävästi toinen osa on käännetty nimellä Pollyanna (engl. Pollyanna Grows Up), kun ensimmäisen osan alkuperäinen nimi on Pollyanna. Jatko-osasta on myös myöhempi käännös 1950-luvulta nimellä Pollyanna kasvaa suureksi. 

  

- Voi, sehän on pieni sateenkaarilapsi, oikea sateenkaari, joka on tullut tervehtimään teitä, hän huusi innoissaan. - Miten ihmeessä se on voinut päästä sisälle? (s. 112)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Amerikkalaisen Eleanor H. Porterin maailmankuuu kirja kertoo orvosta Pollyannasta, joka aikuisten kalseassa maailmassa urhoollisesti leikkii 'ilonkeksimisleikkiään', valloittaa ystäviä kaikkialla, järjestelee hilpeästi ja viattomsti heidän sotkuisia sioitaan ja lopulta sulattaa jään myös ynseän Polly-tälli sydämestä.

  

Tasan viisi vuosikymmentä on kulunut siitä, kun tämä liikuttava ja aurinkoinen kirja ensi kerran ilmestyi syomeksi, eikö se suinkaan ole jäänyt unohduksiin. Se on yhtä viehättävää luettavaa nykypolven tytöille kuin aikoinaan heidän äideilleen.

Samantyylisiä kirjoja: L.M. Mongomery: Annan nuoruusvuodet, Pieni runotyttö, F. H. Burnett: Salainen puutarha

  

Suomentanut: Hannes Leiviskä, 169 sivua, Nuorten toivekirjasto: 25, WSOY 1972 (4. painos, 1. suomennettu painos 1916)

    

Alkuperäinen nimi: Pollyanna (1913)

  

Pollyannan kanssa iloa on löydetty myös täällä: Booking it some more, Neilikoita hiuksissa, Luen, siis olen

Sarjassa ilmestyneet:

Eleanor H. Porter:

• Iloinen tyttö, 1916 (Pollyanna, 1913)
• Pollyanna, 1925 (Pollyanna Grows Up, 1915)

  

Harriet Lummis Smith: 

• Pollyanna omassa pesässään, 1953 (Pollyanna of the Orange Blossoms, 1924)
• Pollyannan aarteet, 1954 (Pollyanna's Jewels, 1925)
• Pollyanna's Debt of Honor, 1927
• Pollyanna's Western Adventure, 1929

  

Elizabeth Borton: 

• Pollyanna in Hollywood, 1931 
• Pollyanna's Castle in Mexico, 1934
• Pollyanna's Door to Happiness, 1936 
• Pollyanna's Golden Horseshoe, 1939 
• Pollyanna and the Secret Mission, 1951

  

Margaret Piper Chalmers: 

• Pollyanna's Protegee, 1944

  

Virginia May Moffitt:

• Pollyanna at Six Star Ranch, 1947
• Pollyanna of Magic Valley, 1949

Lukupiirissä | Francis Hodgson Burnett: Salainen puutarha

"Myös epämiellyttävät pikkutytöt voivat olla yksinäisiä ja suuri lukittu talo, karu nummi ja tyhjät puutarhat olivat saaneet tämän tytön tuntemaan kuin hän olisi yksin maailmassa."

   

   

Kesäkuun lukupiirikirja

Helmet-lukuhaaste: 7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja 

   

F. H. Burnett on kirjoittanut useammankin tyttökirjaklassikon, Salaisen puutarhan lisäksi hänen tuotannostaan on suomennettu Pikku prinsessa, Pikku Lordi ja Kadonnut prinssi. Salaisesta puutarhasta on olemassa kolme suomennosta. Ensimmäinen, Toini Swanin versio on vuodelta 1920, ja vasta 2000-luvulla teoksesta on tehty kaksi uuuta käännöstä, Sari Karhulahden (2006) ja Emilia Nummisen (2008). Versioiden eroista on tehty jopa gradututkielma.

  

Luin Salaisen puutarhan ensimmäisen kerran ollessani viidennellä tai kuudennella luokalla (1998-99). Lainasin sen koulun kirjakaapista hiihtoloman ajaksi. Teos teki minuun suuren vaikutuksen ja näin vuonna 1993 tehdyn ihastuttavan elokuvaversion vasta 2006, huomattuani sen työharjoittelupaikkanani olleen lähikirjaston hyllystä. 

  

Siitä saakka olen halunnut lukea kirjan uudelleen ja kesälukupiiri antoi siihen viimein hyvän tilaisuuden. Luin uusimman käännöksen Inga Mooren kuvittamana versiona. Tapani mukaan käytin teokseen hyvin sopivaa kirjanmerkkiä, jossa on sievä kukkia kantava tyttö, ja joka on ollut minulla 90-luvulta saakka.

    

"Miten kumallinen talo tämä onkaan!" Mary sanoi. "Kaikki on vähän salaperäistä. huoneet on lukittu ja puutarhat on lukittu." (s. 124)

  

Salainen puutarha kertoo Intiassa syntyneestä, hemmotellusta Mary-nimisestä tytöstä, jonka vanhemmat kuolevat yllättäen koleraan. Maryn erikoinen Englannissa asuva setä Archibald Craven tarjoaa orvolle kodin. Pian saavuttuaan Mary saa huomata asioiden olevan aivan erilaisia koleassa englantilaisessa kartanossa, jossa on yli sata lukittua huonetta, kuin paahtavan kuumassa Intiassa. Misselthwaite on täynnä salaisuuksia ja koska palvelijoiden kasvattama Mary on saanut aina tahtonsa läpi, hän aikoo ottaa selvää siitä, mitä hänelle ei kerrota.

  

Puun alla istui poika, joka nojasi puunrunkoon ja soitteli puista pilliä. Poika oli noin kahdentoista ikäinen ja erikoisen näköinen. Hän oli hyvin siisti. Hänellä oli pystynenä, ja hänen poskensa olivat punaiset kuin unikko. Mary ei ollut koskaan nähnyt pojalla yhtä pyöreitä ja sinisiä silmiä. (s. 96)

    

  

Kuultuaan kymmenen vuotta aikaisemmin lukitusta puutarhasta, Mary haluaa löytää sen nähdäkseen, ovatko kaikki kasvit siellä jo kuolleet, vai voisiko jotain olla vielä hengissä. Raikas nummi-ilma tekee hyvää sairaalloisella ja huonotapaiselle lapselle, etenkin kun kamarineiti Marthan veli Dickon astuu mukaan kuvioihin. Nummilla vaeltava poika puhuu eläimille ja kasveille ja onnistuu lumoamaan myös uppiniskaisen pikkutytön. Mary koskettaa monen ihmisen elämää ja auttaa vanhoja haavoja parantumaan.

  

Se oli suloisin ja salaperäisin paikka, jonka kuvitella saattoi. Korkeat seinämuurit olivat lehdettömien ruusuköynnösten peitossa. Köynnös oli niin tiheää, että se muodosti maton. (s. 79)

   

Burnettin kirjoittama moninkertainen kasvutarina oli edelleen kiehtova ja kestänyt hyvin aikaa (kiitos myös tuoreen suomennoksen). Paljoa en edellisestä lukukerrasta muistanut, mutta tarinan perusjuoni oli hyvin hallussa elokuvaversion ansioista. Pääsin siis yllättymään useamman kerran ja teoksen luki nopeasti juhannusviikon kiireistä huolimatta. Dickon on aivan ihana hahmo! Suosittelen tarttumaan tähän kuvitettuun versioon, sillä Moore on loihtinut teokseen herkän ja lumovoimaisen kuvaston.

  

   

Lukutoukan kulttuuriblogin kesäbingosta rastitan kohdan "Kirjasta on tehty elokuva". Salaisesta puutarhasta on tehty itseasiassa kaksikin elokuvaversiota, vuosina 1987 ja 1993. Varhaisemmassa versiossa on mukana mm. Colin Firth, joskin se on ottanut uudempaa elokuvaa enemmän oikeuksia juonen kuljettamisen suhteen. 

    

    

Arvosana:

   
Takakannesta:

Mary on itsekäs tyttö, joka joutuu muuttamaan Intiasta Englantiin setänsä luokse. Kartanossa nummen keskellä yksinäinen Mary alkaa hiljalleen huomata, että hänen uusi kotinsa on salaisuuksia täynnä. Kun kätketyn puutarhan ovi aukeaa, kauniit ajatukset pyrähtävät lentoon punarinnan tavoin. Ystävyys löytää piilopaikan, jossa kevät kasvattaa siitä vahvan ja ihmeellisen. 

  

Suomentanut: Emilia Numminen, 279 sivua, Kirjalito/Egmont 2008

Kuvittanut: Inga Moore

    

Alkuperäinen nimi: The Secret Garden (1911)

  

Tähän ihanaan tyttökirjaklassikkoon on tutustuttu myös täällä: Kirjavinkit, Lumiomena, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Oksan hyllyltä, Luetut, lukemattomat, Koko lailla kirjallisesti, Lukemisen ilo

Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet...

"Ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa olla ja elää. Ei ole olemassa ihannetyttöä, 
-naista tai -ihmistä, joksi sinun pitäisi tulla ja kasvaa. Sinusta voi tulla vain sinä, 
ja vain sinä tiedät, mitä haluat olla."

   

 
Ultimate Popsugar Reading Challenge: 13. A self-improvement book 
   

Jenni Pääskysaaren Tyttö sinä olet... on elämäfilosofinen, positiivinen teos. Pienen kirjan kansien välissä piileskelee aarre, joka tulisi jakaa jokaiselle tyttölapselle. Teos opastaa rakastamaan itseään, olemaan rohkea, erilainen, luova, älykäs - omanlainen yksilö. Ei ole nimittäin olemassa yhtä ainoaa tapaa olla tyttö tai nainen. 

  

Itsevarma tyttö tekee elämässään valintoja ja päätöksiä välittämättä sukupuolia koskevista roolimalleista, odotuksista ja harhaluuloista. -- Keinotekoiset rakenteet, stereotypiat, sukupuoliroolit ja lasikatot on tehty murrettaviksi, ja se on halutessasi myös sinun tehtäväsi. (s. 65-70)

  

Pääskysaaren laidasta laitaan, kirjan nimen täydentävästi otsikoitujen ominaisuuksien lisäksi teoksessa esitellään myös oikeita naisia: lainauksia kuuluisilta naisilta eri aikakausilta, kuten Minna Canthilta ja Emma Watsonilta, sekä inforuutuja inspiroivista naisista aina taiteilija Frida Kahlosta naisaktivisti Malala Yousafaihin. Myös monet suomalaiset naiset kertovat haastatteluissaan niin työstään (Pirjo Heikkilä), siskoudestaan (Iina ja Minka Kuustonen) kuin koodikirjastaan (Linda Liukas). 

  

Vaikka teoksen pääasiallinen kohderyhmä on n.10-15-vuotiaissa, myös aikuinen saa näistä elämän ohjeista paljon irti. Ehkä jossain kohdissa teksti upposi minulle jopa enemmän nyt kuin ne olisivat silloin, kun olin nuori. Aikuisethan ovat saaneet kuulla pidempään negatiivisia kommentteja sukupuolensa takia. Suosittelen siis jokaista naista tarttumaan tähän kirjaan ja ajattelemaan kaikkia naisia siskoinaan selkäänpuukottamisen sijaan. 

  

Tässä muutama sivu, jotka puhutteliviat minua eniten.

Takakannesta:

Voimakirja kaikille tytöille

Tyttö, sinä olet ainutlaatuinen! Rohkea! Rakastettu!

Käsissäsi on pieni suuri kirja, jossa sanotaan kaikki ne asiat, jotka jokaisen tytön tulisi saada kuulla. 

Puhu aina hyvää ”siskoistasi” niin kasvokkain kuin selän takanakin. Muodostakaa oma posse, jonka jäsenet puolustavat toisiaan kaikissa tilanteissa.

  

141 sivua, Otava 2015

Kuvitus: Nana Sjöblom

  

Tyttökirjaa on luettu myös täällä: Lukufiilis, Kirjavinkit, Nörttitytöt, Kujerruksia, Luetaanko tämä?, Reader, why did I marry him?

Klassikkohaaste osa 2 | L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet (Anna #1)

"-Kuinka hauskaa on olla kotimatkalla ja tietää, että tulee kotiin, sanoi hän. 

-Minä rakastan jo Vihervaaraa, enkä koskaan ennen ole rakastanut mitään paikkaa."

  

 
Tunnelmamusiikkia: Miriam Stockley: Perfect Day, Secret Garden: Nocturne, Enya: Watermark, Agnes Obel: Riverside, Lasse Mårtenson: Myrskyluodon Maija

Klassikkohaasteen ensimmäisessä osassa luin William Goldingin Kärpästen herran. Alunperin olin ajatellut tuolloin lukea L.M. Montgomeryn Pienen runotytön, mutta se tulikin vastaani jo aiemmin lukupiirissä viime keväänä. Tässä haasteen jatko-osassa (jota emännöi Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi) puolestaan oli pitkään tarkoituksenani lukea J.D. Sallingerin Sieppari ruispellossa, mutta joulukuussa, kun valitsin lukukirjoja lomamatkalleni, huomasin sen sijaan tarttuvani Montgomeryn toiseen suosikkiklassikkoon. Tämän vuonna 1950 ilmestyneen painoksen Anna-sarjan ensimmäisestä osasta, Annan nuoruusvuodet sain ystävältäni jouluna 2014 lahjaksi. Hän on suuri Anna-fani. Itse taidan kuitenkin olla enemmän Emilian suuntaan kallellani. 

  

Eletään 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Anna on 11-vuotias, harmaasilmäinen, pisamainen ja punatukkainen tyttö, joka asuu lastenkodissa. Hänen vanhempansa kuolivat tytön ollessa hyvin pieni. Marilla ja Mathew Cuthbert puolestaan ovat yli viisikymmenvuotiaat sisko ja veli, jotka asuvat saman katon alla. Matthewin terveys ei ole entisenlainen ja Marilla keksiikin naapurin rouvan juoruista, että he voisivat ottaa lastenkodista pojan rengiksi Matthewia auttamaan. Asian toimittamisessa tapahtuu kuitenkin sekaannus ja Cuthbertit saavatkin pojan sijasta Annan, joka muuttaa kaksikon elämän aivan kokonaan. 

  

Olen aina kuullut sanottavan, että Prinssi Edwardin saari on maailman kaunein paikka. (s. 23)

  

Cuthbertit asuvat Kanadassa, Prinssi Edwardin saarella. Heidän talonsa nimi on Vihervaara, ja sitä ympäröivää luontoa Anna ihastelee antaumuksella. Hänellä on myös tapana nimetä kauniita asioita, kuten talon edessä olevan kirsikkapuun hän ristii Lumikuningattareksi. Annalla on lentävä mielikuvitus, eikä hän juuri koskaan jaksa istua paikallaan hiljaa. Ominaisuuksia, joihin samaistuin paljon. Kaikki eivät kuitenkaan pidä Annan terävistä havainnoista. Punatukkainen tyttö saakin rauhaisan kylän asioihin virtaa. 

  

Jo viime vuonna, lukiessani Pientä runotyttöä, ajattelin, että Montgomeryn täytyi olla HSP (Highly Sensitive Person eli erityisherkkä ihminen), sillä niin vahvasti hänen kuvaamansa tyttöhahmot kokevat maailman. Erityisesti kirjailijan luontokuvaukset ovat molemmissa teoksissa ihastuttaneet suuresti. Naustiskelin ympäristöään herkästi aistivan Annan kasvutarinaa pienissä paloissa, muutaman luvun kerrallaan. Halusin nimittäin pitkittää kertomusta, vaikka tiedänkin kirjoja sarjassa riittävän. Annan kanssa sain kokea suurta iloa ja kun pääsin toiseksi viimeiseen lukuun, myös suurta surua.  

  

Herkkine, vilkkainen luonteenlaatuineen hän otti vastaan elämän sekä surut että ilot kolminkertaisella kiihkeydellä. Marilla ymmärsi tämän, ja se herätti hänessä eräänlaista levottomuutta; hän aavisti, että tulevat vastoinkäymiset kohtaisivat häntä raskaina, ja hänellä ei ollut vielä selvillä, että tuossa suhteellisesti yhtä suuressa nauttimis- ja iloitsemiskyvyssä piilisi täysin riittävä määrä vastapainoa. (s. 233)

  

Vaikka emme tulleet Annan kanssa aivan sukulaissieluiksi, viihdyin hänen seurassaan vaivattomasti, aivan niin kuin runotyttö-Emiliankin kanssa. Tulen ehdottomasti jossain vaiheessa jatkamaan taivaltani myös Anna-kirjojen parissa. Montgomeryn teoksissa on sellaista herkkyyttä ja kauneutta, joka puhuttelee minua. Hänen tyttöhahmonsa ovat oman tiensä kulkijoita, haaveilijoita, itsenäisiä (joskus myös hyvin itsepäisiä), rohkeita ja sanavalmiita nuoria naisia, joista jokainen uusi sukupolvi voi ottaa mallia. 

  

Minussa on niin monta erilaista Annaa. Välillä ajattelen, että siitä varmaankin johtuu, että saan aikaan niin paljon sotkua... Jos olisin vain yksi ainoa Anna, olisi paljon mukavampaa... Mutta ei puoliksikaan niin hauskaa. (s. 215-216)

  

Annan tarina on ollut vuosikymmeniä suomalaisten suosikkeja, sillä sarjan ensimmäisestä osasta on otettu ainakin 23 painosta. 

   

Anna-sarja:

1. Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables, 1908), suom. 1920
2. Anna ystävämme (Anne of Avonlea, 1909.), suom.  1921 
3. Annan unelmavuodet (Anne of the Island, 1915), suom. 1921
4. Anna omassa kodissaan (Anne's House of Dreams 1917), suom. 1922
5. Sateenkaarinotko (Rainbow Valley 1919), suom. 1925
6. Kotikunnaan Rilla (Rilla of Ingleside 1920), suom. 1962
7. Anna opettajana (Anne of Windy Poplars 1936), suom. 2002
8. Annan perhe (Anne of Ingleside 1939), suom. 2002
9. Annan jäähyväiset (The Blythes are Quoted 2009), toim. Benjamin Lefevbre, suom. 2010, novellikokoelma

L.M. Montgomeryn tuotannosta on suomennettu myös nämä klassikot:

• Pieni Runotyttö (Emily of New Moon 1923), suom. 1928
• Runotyttö maineen polulla (Emily Climbs 1925), suom. 1948
• Runotyttö etsii tähteään (Emily's Quest 1927), suom. 1949
• Sara Stanleyn tarinat (The Story Girl 1911), suom. 1994
• Sara, tarinatyttö (suom. 2010, uusi käännös kirjasta The Story Girl)
• Sara ja kultainen tie (The Golden Road, 1913), suom. 2011
• Sininen linna. (The Blue Castle, 1926.) suom. 1930 
• Jane Victoria (Jane of Lantern Hill, 1. osa, 1937), suom. 1993
• Jane Victoria tulee kotiin (Jane of Lantern Hill, 2. osa 1937), suom. 1993
• Tie eiliseen (The Road to Yesterday, 1974), suom. 1976, novellikokoelma
• Tiedän salaisuuden (The Doctor's Sweetheart and Other Stories, 1979), suom. 1981, novellikokoelma
• Marigoldin lumottu maailma (Magic for Marigold, 1929), suom. 2009
• Hedelmätarhan Kilmeny (Kilmeny of the Orchard, 1910), suom. 2012
• Vanhan kartanon Pat (Pat of Silver Bush, 1933), suom. 2009
• Pat Vanhan kartanon valtiatar (Mistress Pat, 1935), suom. 2010

   

Arvosana:

   

Takakannesta:

Anna-sarjan ensimmäisessä romaanissa Anna Shirley tulee lastenkodista Vihervaaraan Marilla ja Matthew Cuthbertin kasvatiksi. Tunteellinen ja vilkas punatukka ei aina sovi perinteisten teekutsujen hillittyyn ilmapiiriin, mutta koulussa Anna päihittää jopa paikkakunnan nuoren älykön Gilbert Blythen. Ystävänsä Diana Barryn kanssa Anna perustaa tyttöjen kirjallisen klubin. Neitoset odottavat innokkaasti kolmetoistavuotispäiviään, jolloin he saavat luvan solmia hiuksensa aikuismaiselle nutturalle.

       

Suomentanut: Hilja Vesala, 388 sivua, WSOY 1950 (6. painos, 1. suomenkielinen painos 1920)

    

Alkuperäinen nimi: Anne of Green Gables (1908)

    

Tähän tyttökirjaklssikkoon on sukellettu mm. näissä blogeissa: Kirjaneidon tornihuone, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Pihin naisen elämää, Lukuisa, Cilla in Wonderland, Jokken kirjanurkka

Samantyylisiä kirjoja:  L.M. Alcott: Pikku naisia, Eleanor H. Porte: Iloinen tyttö, Mary Marck: Eevan luokka, Rauha S. Virtanen: Seljan Tytöt, Helen Dore Boylston: Helenan oppivuodet, Frances Hodgson Burnett: Salainen puutarha

Lastenkirjalauantai: Marja-Leena Mikkola: Anni Manninen

"Hänestä ei suinkaan tulisi paha ja ruma väkäleuka, vaan todella ihastuttava nuori noitanainen, jolla olisi hulmuava punainen tukka, pitkä vihreä puku ja nimenä Adelhaid."

    

Hänhän ei ollut haltijatyyppiä, vaalea ja sinisilmäinen kuten äiti, ei myöskään Yön kuningatartyyppiä, komea ja mustatukkainen kuten äidin työkaveri Mirja Aaltonen. Sen sijaan hän, Adelhaid, kulkisi esimerkiksi sananjalkojen keskellä ja saisi ne kukkimaan juhannusyönä... Ja silloin kaikki salatut luonnonvoimat olisivat valloillaan. (s. 11)

Suomentajanakin tunnetun Marja-Leena Mikkolan lastenromaani Anni Manninen kertoo samannimisestä, pian koulun aloittavasta tytöstä, joka toivoo isona olevansa noita. Hän puhuu eläinten kanssa ja tahtoisi oppia keittämään parantavia salvoja rouva Muttisen avulla.

- Ei tämä mitään taikajuomaa ole, Muttiska sanoi. - Tämä on luonnon omaa valmistetta jolla minä voin lääkitä eläinten haavoja. Ja ehkä jopa joidenkin ihmistenkin... Ei taikuutta ole, lapskulta. On vain äärimmäistä herkkyyttä, läpinäkyvyyttä. (s. 67)

Annin ja hänen isoveljensä Lassen köyhä äiti on töissä tehtaassa, joskus pitkiäkin päiviä. He asuvat tehtaan työläisille tarkoitetussa, halvassa ja ahtaassa vuokra-asunnossa. Perheen isä lähti jokin aika sitten kaatamaan puita pohjoiseen, mutta ei ole palannut kotiin muiden miesten kanssa. Tästä juoruilevat naapurit löytävät ehtymättömän piikittelyn aiheen.

Eläimet ovat Annille läheisempiä kuin pihapiirin lapset. Ne ovat kuitenkin muuttamassa pois läheisen joen ympäristöstä, sillä tehdas on saastuttanut veden. Kaupunki tunkeutuu liian lähelle, yksi niistä sanoo. Muttiska on sekaantunut salaperäisiin "yöhommiin", joista Annille ei kerrota. Hän kuitenkin pääsee mukaan auttamaan eläimiä vaarallisessa hankkeessa paremman elintilan saamiseksi. Annin tulee myös etsiä veden suojelija, itse Luontoäiti.

Mikkolan teos on hyvin ekokriittinen ja se opettaa lapsille luonnonsuojelua. Nautin eniten hänen maalailevista luontokuvauksistaan, joita Kaarina Kailan herkkä kuvitus tukee kauniisti, sekä niistä unenomaisista kohtauksista, joissa tavataan muiden muassa niin lumoava Suoprinssi, jaaritteleva sumuhevonen kuin kruunupäinen suur-sammakko. Muuttolinnuissa asuvat ja syksyllä etelään matkaavat ihmisten sielut oli yksi kauneimpia kuvauksia.

Hidastempoinen teos ei varmaan jokaiselle nykylapselle maistu, mutta uskoisin etenkin 1970-luvulla syntyneiden aikuisten saavan teoksen ajankuvasta nostalgiaa. Tarinassa on myös paljon viittauksia satuklassikoihin ja niitä oli hauskaa bongata.

 
Kansikuvansa lisäksi Anni Manninen sopii myös teemaltaan Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingossa kohtaan LUONTO. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.
  

Takakannesta:

Anni Manninen on punatukkainen ja vihreäsilmäinen pieni tyttö, ja hyvin erikoinen ihminen. Jo viisivuotiaana hän tiesi mikä hänestä isona tulisi: noita. Ja sitä paitsi aivan harvinaisen kaunis ja lumoava noita.

Marja-Leena Mikkola on kirjoittanut täysin valloittavan lastenromaanin jossa on paljon asiaakin, mutta ennenkaikkea aitoa ja innostaavaa mielikuvituksellisuutta.

Bratislavan kansainvälisen kuvituskilpailun palkinto 1979.

Samankaltaisia teoksia: L.M. Montgomery: Pieni runotyttö, Jaqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate, John Masefield: Keskiyön kansaa, Richard Adams: Ruohometsän kansa, Katherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla & Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa

190 s. Otava 2000 (4. painos, 1. painos 1977)

  

Kuvitus: Kaarina Kaila

Anni-noidasta on kirjoitettu myös täällä: Risingshadow, Luettua elämää, 

Lukupiirissä | L. M. Montgomery: Pieni runotyttö (Runotyttö #1)

"Se oli paikka, jossa tehtiin taikoja. Siellä hän nautti täydellisemmin 
synnynnäisiä keijuoikeuksiaan kuin missään muualla."

    

  

Maaliskuun lukupiirikirja
Lukuhaasteet: Goodread 50: 2. A classic romance, I Spy: 23. Gender Indentifier

     

Minun painokseni L.M. Montgomeryn tyttökirjaklassikosta, Pieni ruunotyttö on joitakin vuosia sitten kirpparilta löytynyt vuoden 1948 painos marmoripaperisilla kansilla. Näin ollen päätin sitten tehdä postauksen kuvan itse. Kuten jo otsikoksi valitsemastani lainauksesta näkee, on teoksen kieli hieman vanhahtavaa, mutta silti ymmärrettävää. Se sopii hyvin 1900-luvun alun teoksen ihmisten suihin ja luo syvyyttä maailmaan.

    

En ole tyttökirjaklassikojen asiantuntija, toisin kuin Sara, sillä olen lukenut niitä vasta muutamia. Tutustuin tyttökirjojen ihastuttavaan maailmaan ollessani 12. Lainasin (opettajan luvalla toki) F.H. Burnettin Salaisen puutarhan koulun kirjakaapista hiihtoloman aikana luettavaksi. Muistan edelleenkin teoksen herättämiä tunteita ja halun päästä joskus Englantiin. Louisa M. Alcottin Pikku naisia oli pitkään tuttu vain ihastuttavan vuoden 1994 elokuvaversiona, mutta luin sen ja jatko-osansa Viimekesäiset ystävämme (uusimmassa painoksessa nimellä Pikku naisia 2) pari vuotta sitten. Olen kuitenkin päättänyt tulevaisuudessa jatkaa kirjallisia retkiäni muihinkin genren teoksiin, etenkin F.H. Burnettiin Pikku prinsessaan ja L.M. Montgomeryn Anna-sarjaan (joka on muuten toisen lukupiirimme vetäjän suosikkeja). Tarttuessani Pieneen runotyttöön minulla ei ollut mitään ennakkokäsitystä millainen kirja se on.

    

Emiliasta oli aina siitä alkaen, kun hän saattoi muistaa, tuntunut, että hän oli sangen, sangen lähellä ihmeteltävän kaunista maailmaa. Hänen itsensä ja sen välissä oli vain ohut verho; hän ei koskaan kyennyt vetämään tätä verhoa syrjään - mutta joskus tuuli liehutteli sitä, lyhyen hetkisen vain, ja silloin hänestä tuntui ikään kuin hän olisi vilahdukselta nähnyt sen takana olevaan maailmaan - vilahdukselta vain - ja kuullut soitantoa, joka ei ollut maallista. (s. 13)

     

Cottingleyn keijukaiset. 
Frances Griffiths Elsie Wrightin vuonna 1917 ottamassa kuvassa.

Rakastuin Pieneen runotyttöön heti ensimmäisiltä sivuilta. Jokin teoksessa osui ja upposi. Tunsin suurta samankaltaisuutta päähenkilöön, Emiliaan, joka inspiroituu luonnon ihmeistä ja kirjoittaa niistä sekä runoja että myös pidempiä kuvauksia. Jokin hänen tavassaan katsoa maailmaa ja aistia sen sykähdykset tuntui kovin tutulta. Vaikka itse en lapsena nähnytkään keijujen karkeloivan niityllä, tunsin silti jotain maagista vetovoimaa kotitilani ympäröivään luontoon. Emilia nimeää puita ja luonnonihmeitä. Hänen pihassaan kasvava kuusipari on Aatami ja Eeva, omenapuu niiden välissä puolestaan Hyvän ja pahan tiedon puu. Hän myös juoksee Tuulen neidon kanssa ja saa lohdutusta hänen humistessa ikkunaluukkuja vasten. 

           

Emilia on hurmaava hahmo, suippokorvainen, monien mielestä keijujen sukua oleva tyttö, jolla on harmaat silmät ja tempperamenttinen, hyvällä mielikuvituksella varustettu suuri persoona. Emilian luovuutta ei aina katsota hyvällä, sillä se ei kuulu naisten perinteisiin hyveisiin. Emilia on tarkka sanavalinnoissaan ja kirjoittaessaan ylös näkemäänsä hän saattaa jäädä miettimään pitkäksikin aikaa täydellistä tapaa kuvailla sitä.

Tytön kasvua oli hellyyttävää seurata. Pienessä runotytössä sekä ilot että surut koetaan vahvasti. Aivan teoksen alussa Emilia joutuu käsittelemään isänsä kuoleman. Hänen äitinsä on kuollut jo vuosia aikaisemmin eli Emiliasta tulee orpo. Äidin suku, joka oli katkaissut välit tämän karattua kotoaan naimisiin, palaa pitämään huolta Emiliasta. Aluksi tosin näyttää siltä, ettei kukaan tahdo tyttöä. Lopulta Uuden Kuun ovet avautuvat Emilialle ja hän astuu maailmaan täynnä sääntöjä, mutta myös ystäviä, kissanpentuja, lukuisia runoja ja naurua.
 

"Minusta tuntuu kuin olisin pieni lintu, joka juuri on päässyt häkistään", hän itsekseen sanoi. (s. 152)

In Her Silent Room by Doreen Kilfeather

Montgomeryn Kanadaan, Prinssi Edwardin saarelle luomat hahmot ovat täyteläisiä. Jokaisella hahmolla on syvyyttä ja luonnetta - osalla se on miellyttävä, kuten Perryllä (joka muistuttaa jollain tavalla Magdalena Hain Henryä), isä Cassidyllä ja Dean ("Pönttöselkä") Priestillä, toisilla hyvinkin leimahteleva, kuten Ilsellä ja hänen isällään, tohtori Burnleyllä. Elizabeth-tädti puolestaan on pahimmillaan kylmä kuin ilkeä äitipuoli, mutta jopa hän lämpenee pikkuhiljaa Emilian luonteelle.
 
Huolimatta alun takkuisesta yhteiselosta, sopeutuu Emilia lähes huomaamattaan Uuden Kuun elämän rytmiin. Tässä häntä auttavat etenkin naapurin taiteellinen Teddy-poika, syksyisin runoja laativa Jimmy-serkku sekä rakkaus kissoihin. "Koirat tyytyvät rakkauteen, kissoja täytyy jumaloida." (s. 365) Jimmyn väitetään olevan päästänsä pehmeä, mutta niinhän kaikista suurista neroista tunnutaan ajattelevan. Jimmyn ja Emilian mielen värähtelevät samalla taajuudella ja huolimatta heidän ikäerostaan, oli heidän ystävyytensä kehittymisestä kaunista lukea.
 
 

Hänestä tuntui, että ennen kuin hän palaisi takaisin, hänen täytyi hiipiä pitkin laitumen aitaa ja tutkia erästä polkua, jonka hän näki menevän vielä kkauempana kasvavaan kuusi- ja vaahterametsikköön. Hän teki niin ja huomasi sen johtavan suoraan satujen maailmaan - leveän kauniin joen vartta - villi, herttainen pikku polku, jolla sananjalat nuokkuivat, kuusien alla kainoimmat tarumaiset kesäkuun kukat ja pieniä suloisia oikkuja joka käänteessä. Emilia veti keuhkoihinsa kuusen tuoksua ja näki hämähäkinverkkojen hohdetta korkealla oksilla ja kaikkialla taruvalojen ja varjojen karkeoloa. Siellä täällä vaahterain nuoret oksat punoutuivat yhteen ikäänkuin muodostaakseen dryadien kasvoille verhon - Emilia tiesi paljon dryadeista, hän oli niistä kuullut isältään - ja puitten alaiset suuret sammalpatjat olisivat kelvanneet vaikka titanian vuoteeksi. "tämä on niitä paikkoja, joissa unelmat kasvavat", sanoi Emilia onnellisena.  (s. 89-90)

    

Lukukokemus oli todella suloinen, vaikka käännökseen olikin jäänyt muutama sympaattinen käännöskukkanen, teoksessa nimittäin tarjoillaan jäätelöä ja oransseja (appelsiineja) ja tulikärpäset sytyttävät tonttusoihtunsa (keijuvalot). Kielen lisäksi nautin myös Emilian iloista ja koin surua hänen kohdatessaan huolia. Häneen oli aivan uskomattoman helppoa samaistua. Täytyy siis jossain vaiheessa jatkaa Emilian elämästä kertovien kirjojen lukemista, sillä en pysty jättämään hänen tarinaansa kesken. Millainen hän on varttuessaan nuoreksi naiseksi, rakastuuko hän oikeaan mieheen ja saavatko he toisensa? Näihin kysymyksiin on saatava vastaus, sillä jo nuorella iällä häntä piirittää useampi mielenkiintoinen kosija.

Suosittelen Pientä runotyttöä tyttökirjojen ja klassikoiden ystäville - ja myös kyseisiä kirjallisuuden lajeja epäileville tuomaksille. Tämä on tähän mennessä lukemistani tyttökirjoista ehdottomasti vaikuttavin. En tiedä milloin olisin teoksen lukenut, jos sitä ei olisi ehdotettu yhdeksi lukupiiriimme kuukausikirjoista. Teos siis toki oli lukulistallani, jolla on "ikävä" tapa kasvaa pidemmäksi kuin on aikaa sen lyhentämiseen. 

  

Arvosana:

Takakannesta: 

Runotyttö-sarjan ensimmäisessä kirjassa orpo Emilia Starr saa kodin Uuden Kuun kartanossa ankaran Elisabet-tädin kasvattina. Hän on lahjakas ja uneksiva tyttö, jonka luova mielikuvitus ja orastavat kirjoittajankyvyt auttavat häntä kestämään vaikeitakin aikoja. Lempeästä Laura-tädistä ja ymmärtäväisestä Jimmy-serkusta tulee Emilian ystäviä. Vähitellen hänen lahjakkuutensa alkaa herättää huomiota. 

  

Runotyttö-sarja on L. M. Montgomeryn (1874–1942) toinen rakastettu nuortenkirjaklassikko – Anna-sarjan lisäksi. Myös Runotyttö-kirjojen tapahtumat sijoittuvat kanadalaiselle Prinssi Edvardin saarelle. Herkän Emilian vaiheet ovat ihastuttaneet lukijoita sukupolvesta toisen aina 1920-luvulta asti.

   

Alkuperäinen nimi: Emily of New Moon (1923), Suom. I.K. Inha, 448 s. WSOY 1948 (1. painos 1928)

 

Sarjassa ilmestynyt:

• Pieni runotyttö, 1928 (Emily of New Moon, 1923)
• Runotyttö maineen poluilla, 1948 (Emily Climbs, 1925)
• Runotyttö etsii tähteään, 1949 (Emilys's Quest, 1927)

      

Muita kokemuksia kirjasta: Helsingin yliopiston lehti, Eniten minua kiinnostaa tie, Anna minun lukea enemmän, Oksan hyllyllä, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Suketus, Booking it some more
   

Emily of New Moon -anime

Runotytön tarina -tv-sarja (1998-2000)
 

Samantyylisiä kirjoja: Louisa M. Alcott: Pikku naisia-sarja ja Tytöistä parhain, L.M. Montgomery: Anna-sarja, Vanhan kartanon Pat ja Sininen linna, F.H. Burnett: Salainen puutarha ja Pikku prinsessa, Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla-sarja, Markus Zusak: Kirjavaras, Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja

Magdalena Hai: Susikuningatar

"Sinun täytyy tehdä se, mitä muut eivät voi, ja sen takia minä itken sinun vuoksesi."

 
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.

   

Susikuningatar on Magdalena Hain Gigi ja Henry-trilogian päätösosa. Hai on harvoja suomalaisia kirjailijoita, jotka ovat tarttuneet maailmalla suosittuun steampunk-tyylilajiin. Kovin hc-steampunkista ei kuitenkaan ole kyse, se on vain oivallinen lisämauste 1800-luvulle sijoittuvalle vaihtoehtohistorialle. Sivuilla voi törmätä niin ilmalaivoihin, höyryllä käyviin hevosiin ja jopa kyborgeihin. Viimeisillä sivuilla Hai kertoo jälleen taustatietoja mikä maailmassa on hänen keksimäänsä ja kuinka se niveltyy todelliseen historiaan.

Päähenkilönä seurataan umbrovialaista, vallasta syöstyn kuningasperheen prinsessa Gigiä, eli virallisemmin Gregorovia Anastassija Ludovica Konstantininaa. Gigi on kahdessa aikaisemmassa sarjan osassa joutunut onnettomuuksiin, joiden vuoksi hänen isänsä on korvannut tyttärensä vasemman silmän ja suuren osan oikeaa käsivartta metallilla ja rattailla. Silmänä toimivan kiven ansiosta Gigi on saanut aivan uudenlaisen näkökulman elämäänsä. Tuskin koskaan kirjailija muokkaa hahmojaan näin radikaalisti sarjan edetessä. Tästä voisikin antaa Haille silinterihatun noston.

Kerjäläisprinsessa ja Kellopelikuningas olivat raaoista teemoistaan huolimatta vielä laskettavissa lastenkirjallisuuteen, on Susikuningatar suunnattu selvästi vanhemmalle lukijalle. Kolme vuotta edellisen teoksen jälkeen sijouttuvassa sarjan kolmannessa osassa Gigi on jo viisitoistavuotias ja hänen ajatusmaailmansa sekä kokemuksensa ovat aikaisempaa synkempiä ja paikoin jopa makaabereja. Kaikein pimeyden keskeltä löytyy myös rakkautta, josta merirosvo Murtaugh heittelee välillä varsin kaksimielisiä vitsejä.

Paitsi Gigi, myös Hai itse on kasvanut kirjojen myötä. Siinä missä Kerjäläisprinsessa oli ohukainen ja kevyesti ahmittava välipala, sarjan paksuimpana osana Susikuningatar on täyteläinen kuin kallisarvoinen tryffeli, josta täytyy nauttia säännöstellen, haikeissa tunnelmissa. Teoksessa päästään viimein Gigin ja ihmissusien, varcolacien, synnyinmaahan - lumiseen Umbroviaan. Kuten eeppiselle trilogialle sopii, mahtuu tähän yhden tarinalinjan päättävään romaaniin myös mahtava lopputaistelu. Taistelukoulutusta saanut Gigi joutuu kohtaamaan perheensä vihollisen, Andros Luopion, jolla ei ole puhtaita jauhoja pussissaan.

Teoksen tapahtumien miljöö vaihtuu usein. Aluksi kuljetaan Pariisin sokkeloisilla kaduilla, mutta matkaa taivalletaan niin Unkarin pustan kuin Karpaattienkin maisemissa. Lukija saa tutustua teoksen aikana myös muihin tavallisesta maailmasta poikkeaviin hahmoihin kuin vain ihmissusiin. Kirjailija on taitavana sanan käyttäjänä heittänyt soppaan mukaan niin demoneita kuin vaeltavien romanien henkiolentoja. Vaikka realistisemman kerronnan joukkoon onkin heitetty näitä yliluonnollisia olentoja, ne tuntuvat silti uskottavavalta osalta kokonaisuutta.

Susikuningattaren myötä jätämme jäähyväiset monille hahmoille, sillä Hai on kertonut, ettei enää palaa jatkamaan heidän tarinaansa. Luotua maailmaa hän ei kuitenkaan hylkää vaan saattaa kirjoittaa edelleen novelleja, joissa sivutaan trilogiassa mainittuja paikkoja ja ilmiöitä. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että teoksessa tavataan pienessä sivuroolissa myös Jules Verne, eräs steampunkin esi-isistä. Sára Kötelekin kansi on jälleen hurmaavan yksityiskohtainen.

Arvosana:

   

Takakannesta:

Umbrovian prinsessa Gigi on valmistautunut Susikuningattaren tehtävään opiskelemalla kolme vuotta taistelutaitoja Pariisissa. Kun Umbroviasta kantautuu yhä huolestuttavampia tietoja vallananastaja Andros Luopion mielivallasta, on Gigin ja hänen uskollisten ystäviensä Henryn ja ihmissusi Mussovitsin pakko lähteä vaaralliselle matkalle kohti viimeistä yhteenottoa…

    

Asiasanat: steampunk, ihmissudet, kuninkaalliset, 1800-luku, sota, Pariisi, Keloburg, Umbrovia

  

Samantyylisiä kirjoja: Philip Reeve: Kävelevät koneet-sarja

  

447 sivua, Karisto 2014

Kirja luettu mm. täällä: Risingshadow, Taikakirjaimet, Todella vaiheessa, Routakoto, Nareskan kirjanurkkaus, 

  

Kirjailijan kotisivut

Sarjassa aikaisemmin ilmestynyt: Kerjäläisprinsessa (2012), Kellopelikuningas (2013)