Lukupiirissä | Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

"Tiesimme tietenkin - joskin aika pintapuolisesti - että olimme erilaisia kuin 

kasvattajat ja tavalliset ihmiset ulkomaailmassa: tiesimme ehkä senkin, 

että joskus kaukaisessa tulevaisuudessa edessä olisivat luovutukset. 

Emme kuitenkaan todella tienneet, mitä se merkitsi."

  

Tammikuun Lukutoukat ja kirjanörtit kimppalukuteos, Helmikuun lukupiiriteos, Helmet 2018: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (vinkki Lukuopas -palvelusta), TBR 100

  

Tunnelmaan virittelevää musiikkia: Ólafur Arnalds: Þú Ert Jörðin

    

Teoksen löysin omakseni entisen kotikyläni pikkukaupan kirjavaihtohyllystä viime kesänä. 

  

Minulla on aina ollut sellainen mielikuva Kazuo Ishigurosta, että hänen teoksensa olisivat jotenkin todella haastavia. En olisi voinut olla enempää väärässä. Olen nähnyt teoksen pohjalta tehdyn elokuvaversion (josta pokkarin kansikuvakin) joitakin vuosia sitten, mutten muistanut siitä kuin yhden, mutta juonen kannalta sitäkin merkittävämmän kohdan. Katsoin elokuvan uudelleen, kun kirjoitin tätä postausta, sillä huomasin sen olevan Netflixissä. Leffa menee pikakelauksella kirjaan verrattuna, mutta ihan ok katsomiskokemus sekin on. 

  

Ole luonani aina etenee soljuvasti, kiehtovalla tavalla takaumien kautta. Tämä on niitä teoksia, joista haluaa kertoa mahdollisimman vähän, jottei joku, joka ei vielä ole tätä lukenut saisi liikaa juonipaljastuksia. Näin ollen teoksen käsittely on hieman haastavaa. Sen verran kuitenkin voin sanoa, että varsin pitkään Ishiguro onnistuu salaamaan teoksen suurta käännettä ja teeman käsittely on todella onnistunut. Elokuvaversion nähneenä tätä yllätysmomenttia ei tietenkään minulle ollut, mutta odotin kovasti, kuinka kirjailija sen paljastaa. Hahmojen passiivinen suhtautuminen jakanee mielipiteitä, mutta minusta se sopii teoksen yleiseen tunnelmaan hyvin ja on siksi myös genressään melko poikkeuksellinen. 

  

Jokainen Hailshamin ulkopuolinen paikka oli meille siinä elämän vaiheessa mielikuvitusmaata. (s. 97)

  

Päähenkilö Kathy H. on alussa jo 31-vuotias. Oli varsin ilahduttavaa lukea hahmosta, joka on täsmälleen saman ikäinen kuin minä ja vieläpä muualla kuin chick lit -kirjallisuudessa. Suurimman osan teoksesta muodostavat Kathyn muistot vuosista Hailshamin sisäoppilaitoksessa Englannin syrjäisellä maaseudulla. Lapset elävät täysin eristyksissä muusta maailmasta, koska he ovat erikoistapauksia. Kathyn kanssa samaan aikaan oppilaina olleet Tommy ja Ruth ovat keskeisiä sivuhahmoja, joskin Ruth on mielestäni aika epämiellyttävä ihminen. Tommyn piirtämistä eläimistä tulee mieleen Kerby Rosanesin värityskirjat.

Ruth oli löytänyt sinä kesänä ihanan vanhan kirkon vajaan kilometrin päästä Mökeistä, ja kirkon takana oli villiintynyt alue jossa ikivanhat hautakivet lojuivat heinikossa. (s. 266)

    

Tämä hyvin melankolinen teos muistuttaa tietyiltä osin paljon Neil Shustermanin Unwind-romaania sekä elokuvaa The Island. Dystopiaksi kirja on varsin maistreamia, eli se sopii myös sellaiselle lukijalle, joka ei välttämättä hae lukukokemukseltaan futuristisuutta (teos sijoittuu 1970-90-luvuille) tai tieteellistä terminologiaa. Suosittelenkin kirjaa lämpimästi ennakkoluulottomalle lukijalle, joka nauttii ajatuksia herättävästä kirjallisuudesta. Pidin paljon Ishiguron kielestä.

   

Käännös oli muutoin hyvä, mutta ihmettelin, miksi ihmisten kerrottiin käyvän työssä eikä töissä? Molemmat ovat varmaankin ihan yhtä oikein, mutta olen tottunut itse enemmän monikkomuotoon, joten aina kun näin tuon toisen muodon, se töksähti silmään.  

  

Arvosana:

 

Takakannesta:

Kathy, Ruth ja Tommy ovat oppilaita Hailshamin kodikkaassa sisäoppilaitoksessa Englannin maaseudulla. Lapsia varjellaan siellä tarkoin ulkomaailmalta, ja heidät kasvatetaan uskomaan että he ovat erikoisia. Mutta minkä tähden he oikeastaan ovat siellä?

  

Vuosia myöhemmin, nyt 31-vuotiaan Kathyn muistoista rakentuu unohtumaton tarina siitä, miten he kolme vähitellen oivaltavat totuuden näennäisen onnellisesta lapsuudestaan ja heitä odottavasta tulevaisuudesta, joka vetää vertoja tieteisromaanien hurjimmille uhkakuville.

  

Suomentanut: Helene Bützow, 394 sivua, Tammi 2011 (1. painos 2005)

Alkuperäinen nimi: Never Let Me Go (2005)

    

Muita lukukokemuksia: Eniten minua kiinnostaa tie, Hurja Hassu Lukija, Lumiomena, Todella vaiheessa, Pieni kirjasto, Anna minun lukea enemmän, Lukuisa, Luetut, lukemattomat

   

Samankaltaista luettavaa: Neil Shusterman: Unwind, Aldous Huxley: Uljas uusi maailma, Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox?, Marilyn Kaye: Replica-sarja, Lauren Oliver: Delirium - Rakkaus on harhaa, Scott Westerfeld: Uglies, Anu Holopainen: Ihon alaiset, Jeff Long: Vuosi nolla, Margaret Atwood: Orjattaresi

Lukupiirissä | Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

"Haluaisin mieluummin olla oma itseni - oma itseni ja inhottava.

En kukaan muu, olipa hän kuinka hauska tahansa."

   

   

Maaliskuun lukupiirikirja

Lukuhaasteissa: Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: 47. Kirja, jossa vietetetään lomaa ulkomailla

    

Ihme, kumma!
Kuink’ ihania olennoita täällä nyt näenkään!
Kuink’ ihminen on kaunis!
Ah, uljas uusi maailma, joss’ ompi tuollaista kansaa!

~ Shakespeare: Myrsky

Aldous Huxleyn klassikko Uljas uusi maailma esittää kuvan maailmasta, joka on kyllä uusi, mutta ei ehkä ihan niin uljas, kuin Shakespearen runossa, josta teos lainaa nimensä. Huxleyn teos esittelee lukijalleen millainen on 2500-luvun Lontoo (a.F. 632), jossa tuhannet identtiset kaksosryhmät on kasvatettu ja aivopesty erilaisiin yhteiskuntaluokkiin, inhoamaan ja rakastamaan niitä asioita, joiden nähdään parhaiten edistävän kyseisen ryhmän työskentelyä ja kasvattavan kulutustottumuksia. Maailma, jossa itsenäistä ajattelua ei arvosteta ja jossa autotehtailija Ford on syrjäyttänyt jumalan ("Kaikista risteistä leikattiin yläosa, ja niin syntyi T.", s. 63) ja jonka ensimmäisen T-mallin valmistusvuosi (1908) on aloittanut uuden ajanlaskun.
   

Johtaa meidät luonnon pelkän orjallisen jäljittelemisen alueelta paljon mielenkiintoisempaan ihmimillisen kekseliäisyyden maailmaan. (s. 27)

 
Huxley on ollut osaltaan luomassa nykyisen science fictionin ja dystopioiden pohjaa yhdessä George Orwellin (Vuonna 1984, 1949) ja Ray Bradburyn (Fahrenheit 451, 1953) kanssa. Kaikki kolme teosta maalailevat kauhistuttavan tulevaisuuskuvan, joissa ihmisten vapautta rajoitetaan ja kulutustottumuksia ohjataan sen mukaan, miten kukin yhteiskunta haluaa. ”Onnen ja hyveen salaisuus on juuri siinä, että jokainen pitää siitä minkä on saanut tehtäväkseen.” (s. 30)

   

Huxleyn näkemys on näiden kolmen joukossa tieteellisin, sillä romaanin alku kuvaa hyvin tarkkaan, kuinka satapäiset keskenään identtiset kaksosten ryhmät valmistetaan ihmistehtaissa ja kuinka he luovat yhteiskunnan perustaa, johon kaikki hyvin toimivassa valtiossa nojaa. Huxleyn keskeisille henkilöille maailma on kuitenkin utopia, joka toimii täydellisesti, se on dystopiaa vain lukijan (sekä Johnin) näkökulmasta. Keskeisinä hahmoina seurataan Lenina Crowea ja Bernard Marxia, persoonatonta beeta-naista ja muista poikkeavaksi itsensä kokevaa alfa-miestä. "Jos olisin vapaa - enkä oloutuksen orjuuttama." (s. 100)

   

Teoksen maailmassa on mahdollista matkustaa raketilla Atlantin ylitse, käydä värähdystyhjiöhienrontakoneessa, pelata sähkömagneettista golfia ja napata pari grammaa somaa ja lähteä luvalliselle tripille. Vaatteita ei paikata vaan uusien vaatteiden ostaminen upotetaan jo lasten päähän hypnopedialla eli uniopetuksella. Yksi opetuksista, "Kaikki kuuluvat kaikille", on minusta varsin mielenkiintoinen, sillä ajan viettäminen vain yhden partnerin kanssa on epäilyttävää, hyviin käytöstapoihin kuuluu pitää useampaa kumppania, joita vaihdella eri päivinä. Jopa lasten kuuluu harrastaa "eroottista leikkiä".

  

Hissimies oli pieni apinamainen olento, yllään epsilon-miinus-semi-moronin musta pusero. (s. 69)

   

Huxleytä vaikuttaa kiinnostaneen enemmän tulevaisuuden ihmisten lammasmaisuus, tieteellinen pohjustus ja räikeät vastakohdat (moderni ja vanha, luonnollinen ja ihmisen valmistama, Lenina ja John), kuin niinkään juonellinen rakentaminen. Jopa vahvimmin persoonalliset hahmot, John, Mustafa Mond ja Helmholtz Watson tuntuvat ohuilta. Toki tähän kokemukseen vaikuttaa myös kirjan julkaisuajankohta ja se, kuinka romaanikerronta on muuttunut vuosien varrella. En pitäisi teoksen vahvuutena vahvaa tarinankerrontaa vaan pelottavaksi tarkoitetun tulevaisuuden visiota, jolle on pyritty luomaan tieteellisesti uskottava rakenne. Huxley ravistelee ihmisiä tajuamaan oman yhteiskuntansa rakenteita ja pyrkimään aktiivisesti teoksen kaltaisen maailman toteutumista vastaan.
   

Sanat voivat muistuttaa röntgensäteitä, jos niitä käyttää sopivasti: ne tunkeutuvat kaiken lävitse. Sinä luet ja sanat lävistävät sinut. (s. 80)

      

Voi Ford ja hänen hoppaheikkinsä. Petyin hieman teokseen. Sen eri osat olivat liian irrallisia, alkuun tykitetään tieteellistä kuvailua, josta ymmärtää vain pienen osan ja jäin kaipaamaan vahvempia hahmoja sekä koukuttavampaa juonta. Uskottavinta teoksessa on kulutusvelvollisuus, sillä pyöriihän maailma nytkin pitkälti helposti hajoavien, halpojen tuotteiden ympärillä (ks. dokumentti Hehkulamppuhuijaus) ja taidetta sekä kirjallisuutta pidetään turhuutena, mikä tuntuu olevan pitkälti esim. Suomen tämän hetken hallituksen kanta. Mutta hei, Uljaassa uudessa maailmassa ei ole ollenkaan työttömyyttä, tyytymättömyyttä, vanhuutta tai sairautta, mutta miten paljon tällaisen utopian saavuttaminen onkaan maksanut.

    

Kaikkein kiinnostavinta on retki ns. villien asuinalueelle, ainoaan paikkaan maailmassa, jossa lapset edelleen synnytetään ja yksilöllisyys on luvallista ja normaalia. No, jos ei oteta huomioon Islantia ja muita saaria, joille läheteään poikkeavat yksilöt, jotka ovat kehittäneet persoonallisuuden ja itsenäisiä ajatuksia. Teos herätti kysymyksen ihmisen ja koneen suhteesta: miksi tehtailtiin ihmisiä, eikö roboteilla olisi saatu parempia tuloksia? Robottihan olisi erehtymätön, manipuloimaton ja helposti korjattavissa, mutta toisaalta robotit eivät kuluttaisi vaatteita, viihdettä ja somaa.
 

Alempien kastien jäsenien ei voitu sallia tuhlata yhteisön aikaa kirjojen ääressä. Aina oli olemassa vaara, että he saattaisivat lukea jotakin, mikä kumoaisi ei-toivottavalla tavalla jonkin heihin oloutetuista heijastusliikkeistä. (s. 35)

    

Lopun ratkaisu yllätti ja tuntui hämmentävältä, Olisin kaivannut esimerkiksi koko yhteiskunnan murenemista, henkistä kasvua ja ihmisten havahtumista todellisuuteen ("Hänestä tuntui kuin ikkunaluukku olisi avattu, esirippu vedetty syrjään", s. 215), mutta näin ei käynyt. Hahmot jäivät niin irrallisiksi, että piti jatkuvasti tarkastaa, kuka oli milloinkin äänessä Lenina vai Fanny, Bernard, Helmholtz vai Mustafa. Johniin oli helppo samaistua, sillä hän oli lähimpänä sitä ihmistä, millainen itsekin olen - vapaa ajattelemaan ja lukemaan kirjoja. 

  

Sitaattikunniamaininnan saa: "Tuntuu kuin tekisi mieli hyväillä häntä. Tiedäthän. Niin kuin kissaa." (s. 58)

  

Arvosana:

  
Etulieppeestä:

Aldous Huxleyn vuonna 1932 ilmestynyt Uljas uusi maailma on George Orwellin Vuonna 1984 -teoksen ohella 1900-luvun tieteiskirjallisuuden kulmakiviä. Tieteen ja kulutusyhteiskunnan kehitys on pitänyt huolen siitä, että Huxleyn dystopia on yhä kutkuttavan ajankohtainen.

   

Romaani sijoittuu tasapainon vuoteen 632 jälkeen herramme Henry Fordin, aikaan jolloin konekulttuuri on kehittynyt niin pitkälle, että ihmisen elämä syntymästä kuolemaan on tieteen keinoin valmiiksi kartoitettu. Lapset syntyvät koeputkissa, ja heti syntymästä heidät jaetaan eri luokkiin, joista kukin toteuttaa sille määrättyä tarkoitusta ja elintapaa. Kaikki on niin automatisoitua ja tarkoin suunniteltua, ettei minkäänlaisia häiriöitä voi syntyä eikä liioin kehityksen tarvetta ilmene. Jos tyytymättömyys jostain syystä sattuisikin heräämään, palauttaa onnelliseksi tekevä huume, soma, oitis tasapainon. Eräässä tämän maailman kolkassa on kuitenkin villi-ihmisten reservaatti, jossa elämäntaistelu, intohimo, syntymä ja kuolema ovat yhä todellisuutta...

    

Suomentanut: I.H. Orras, 261 sivua, Tammi 2012 (12. painos, 1. suomenkielinen painos 1944)
  

Alkuperäinen nimi: Brave New World (1932)

Muita lukukokemuksia: Lukuneuvoja, Maailman ääreen, Kujerruksia, Nenä kirjassa, Mustelumo, Kirjaurakka, Mitenköhän tässä kaikessa käy

      
Samantyylisiä kirjoja: George Orwell: Vuonna 1984, Ray Bradbury: Fahrenheit 451

James Joyce: Dublinilaisia

"Mitkään ystävät eivät ole vanhojen ystävien kaltaisia"

     
Praktikum 2 kirja 4/5, 30Koetus 1887/30 000 sivua.
   
Luin teoksesta vanhemman, Saarikosken 1965 suomentaman version. Vuonna 2012 ilmestyi uusi, Heikki Salojärven, kieliasuiltaan päivitetty versio. Suomennos selittyy tekijänoikeuksien vanhenemisella: Joyce kuoli vuonna 1941. Kokoelmalla meni vuosia päästä kustannettavaksi, ei siis ole klassikoksi tuleminenkaan helppoa.
     
James Joyce kuvaa novelleissaan tarkasti 1900-luvun alun dublinilaisia, tavallisia ihmisiä arkisissa toimissaan. Monet henkilöhahmot esiintyvät myös hänen myöhemmässä teoksessa Odysseuksessa, jonka suomennoksesta vastasi niin ikään Pentti Saarikoski. Muutamalla lausella Joyce tuo jokaisesta hahmosta esiin piirteitä, jotka eivät aina tue aikaisempaa glorifoitua "kelttiläistä kansankuvaa", vaan paljastaa irlantilaisista salattuja, inhimillisiä puolia, "turmeluksen ilmapiiriä".  Novellien rakenne ei ole aina juonellinen vaan ne ovat usein tuokiokuvia, joilla Joyce tahtoo kenties esitella mahdollisimman monta erilaista persoonaa.
  
Yhdessä novellissa kerrotaan miehestä, joka aloittaa kyseenalaisen suhteen varattuun naiseen. Toisessa novellissa seurataan nuorta naista, joka aikoo karata kotonaan mennäkseen naimisiin ulkomailla. Kolmannessa juopotteleva konttorivirkailija lyö poikaansa. Onpa mukaan jopa mahtunut nainen, joka menee naimisiin vaimentaakseen puheet vanhaksi piiaksi jäämisestään. Hänelle aviomiehnsä suurin arvo on tämän "abstrakti arvo miehenä". Esimerkiksi Parnasson artikkelissa Tarja Pulli vertaa uutta ja vanhaa suomennosta keskenään ja toteaa "Suomennoksen lukijalle sillä ei ole paljonkaan väliä. Minä pidän enemmän jostakusta miehenä sinänsä kuin hänen abstraktista arvostaan miehenä."
 
Minulle näillä kahdela on selkeä sisällöllinen ero: abstrakti mies ja tämän arvo on yleistävä ilmaus, hänellä ei ole merkitystä miehenä yksilönä vaan tämän edustaman sukupuolen edustajana, jolla on todennäköisesti enemmän arvoa ja valtaa kuin ajankuvansa naisilla. Mies sinänsä on nykyaikaisempi, lievempi ilmaus, joka antaa miehelle yksilönä enemmän arvoa. Minulle tämä suomennosten välinen ero on merkittävä ja olisi ollut hienoa lukea näitä kahta versiota tarkemminkin rinnakkain.
  

Harmaa, lämmin elokuun ilta oli langennut kaupungin ylle, ja lempeä, lämmin ilma, muisto kesästä virtaili kaduilla. Ikkunaluukut oli suljettu sunnuntain lepoon, ja kaduilla parveilivat iloisen värikkäät ihmisjoukot. (s. 47)

   

Joycen novelleja värittää vahvasti aikalaisten katolisuus. Joyce ei itse kannattanut katolisia aatteita ja huomasin usein hänen novelleistaan pohjavireen, joka ei yleensä ollut katolisuutta ylistävä. (Tämä saattaa johtua myös osittain omista uskonnäkemyksistäni, sillä erosin kirkosta joitakin vuosia sitten.) Dublin kuvataan kaunistelematta: se on hieman nuhjuinen, hiilipölyn tahraama kaupunki, jossa työntekeminen on raskasta. Ja raskas työ vaatii raskaat huvit. Välillä tuli olo, että Joycen Dublinilla ja nykypäivän Oululla on paljon yhteistä.

   

Myöhäissyksyn auringonlaskun hehku peitti ruohomatot ja käytävät. Se sirotti ystävällistä kultapölyä epäsiistien piikojen ja raihnaisten vanhojen miesten päälle, jotka torkkuivat penkillä. (s. 69-70)

 

Tätä klassikkoa uskaltaa suositella. Jopa klassikkokammoinen, kuten allekirjoittanut, nauttii tästä. Saarikosken hyvin aikaa kestäneessä suomennoksessa on kaunis ja soljuva kieli, jota on helppoa lukea. Etenkin maisemakuvailut lumosivat. Joitakin erikoisia sanoja, kuten "stritsa" tai käännöskukkasia, kuten "halli" (engl. hall) teoksesta löytyi, ne eivät kuitenkaan lukemista tai ymmärtämistä häirinneet toisin kuin esimerkiksi Lukukeskuksen Kiiltomato.net sivuilla Kirsi Suutarinen pelkää.
  
Olin kuullut paljon Joycen Odysseuksesta, kuinka se on vaikea ymmärtää ja pelkäsin tämän olevan samantyylinen. Päinvastoin, tämä oli varsin nopealukuinen. Suurin osa novelleista on noin kymmenen sivuisia ja yksittäin luettuina kevyitä paloja, joiden pinnan alla on kokonainen maailma. Kokoelman kaksi viimeistä novellia muodostavat kolmanneksen teoksesta. Toisenlaisen näkökulman teokseen antaa esimerkiksi Luettujen maailmojen Kata, joka lähes jätti kirjan kesken.
  

Hänen tuli sääli köyhiä rappeutuneita taloja. Ne näyttivät hänestä rykelmältä kulkureita, jotka kyyhöttivät toisiinsa nojaten virran rantamilla, vanhat takit pölyn ja noen peitossa, katsellen auringonlaskun näkymää typerinä ja odotellen illan ensimmäistä vilun väristystä, joka kehottaisi heitä nousemaan, ravistelemaan itseään ja lähtemään matkoihinsa. (s. 72)

    

Teoksessa on 15 novellia Joycen nuoruuden vuosilta.

1. Sisaret
2. Tapaaminen
3. Arabia
4. Eveline
5. Kilpa-ajojen jälkeen
6. Kaksi liehakkoa
7. Täyshoitola 
8. Pieni pilvi
9. Vastineet
10. Savea 
11. Surullinen tapaus
12. Murattipäivä komitean istuntohuoneessa
13. Äiti
14. Armo
15. Kuolleet

 

Arvosana:

    

Tyylilaji: klassikot, 

   

Samantyylisiä kirjoja: -

  

Suomentanut: Pentti Saarikoski, 229 sivua, Tammen Keltainen kirjasto 3. painos 2011 (ensimmäinen suomennos 1965)

  

Alkuperäinen nimi: Dubliners (1914)

  

Kirjasta muualla: Parnasso/Lukeminen on pääasia, Kiiltomato, Luettuja maailmoja, Taavan päiväkirja, Kamina, Kirjantila, Elämää ja aspartamiinia, Aamulehti, Keskisuomalainen, MTV3 AVA: Lukupiiri,
  

Dublinilaisia Wikipediassa.

Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa (novelli)

"Ah, Venetsia! Ihana kaupunki!"

  

    

Praktikum II 2/5, 30Koetus 572/30 000

 

Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneen saksalaisen Thomas Mannin ehkä kuuluisin novelli, Kuolema Venetsiassa on antanut nimensä myös kokoelmalle koottuja kertomuksia. Praktikumin puitteissa luettavaksi tuli vain tämä 77 sivuinen nimikkokertomus kirjailija Gustav Von Aschenbachin äkillisestä kaukokaipuusta ja matkasta Venetsiaan. Aschenbach on arvostettu kirjailija, joka sai 50-vuotislahjaksi aatelisarvon. Venetsiassa hänen huomionsa kiinnittyy 14-vuotiaaseen puolalaispoikaan, Tadzioon. Keltaisen pokkarin takakannessa kerrotaan, kuinka Mann jäsentää "taitavasti ihmisen pimeää ja torjuttua puolta", Aschenbachin tapauksessa tämä tarkoittaa homoseksuaalisuutta, joka jossain määrin yllättää jopa miehen itsensä.
 

Hämmästyneenä Aschenbach pani merkille, että poika oli täydellisen kaunis. Hänen hunajanväristen kiharoiden kehystämät kalpeat, viehkeällä tavalla sulkeutuneet kasvonsa, suora nenänsä, ihastuttava suunsa, jumalaisen vakava ilmeensä toivat mieleen Kreikan kukoistuskauden kuvapatsaat, ja muodon puhtaaseen täydellisyyteen liittyi niin ainutlaatuista persoonallista viehätysvoimaa, että häntä katsellessaan Aschenbach ei muistanut kohdanneensa mitään niin täydellistä sen paremmin luonnossa kuin kuvataiteessakaan. (s. 180)

 
Luin jostakin, että Thomas Mannin on ajateltu olleen kaappi-homo, eli hän ei (ajankuvankaan puitteissa) voinut olla avoimesti kiinnostunut miehistä ja Aschenbach olisi Mannin omakuva. (Hänen poikansa Klaus Mann muuten oli avoimesti homo.)  Aschenbach seuraa nuoren Tadzion käytännössä jokaista liikettä, sillä hänen oma nuoruutensa on kadonnut, mennyt hukkaan ankaran työskentelyn takia. Tadzio on hänen silmissään kauneuden jumalan ruumiillistuma kuin marmorista veistetty kreikkalainen patsas. Tässä teoksessa on Mannin tyylille uskollisesti ripoteltu kertomuksen joukkoon paljon mytologiaa ja muodon etsimistä.
  
Laivamatkalla Venetsiaan Aschenbach tapaa vanhan miehen, joka kosmeettisesti itseään muuttamalla yrittää sulautua nuorten keikarien joukkoon. Tämä hahmo on päähenkilöstä suorastaan kuvottava - ehkä hän näkee siinä itsensä. Novellin loppupuolella Aschenbach päätyy kuitenkin itse samanlaiseen tilanteeseen, joutuu myöntämään oman ikänsä ja harmaat hiuksensa ja ehostuttaa itseään.
 

Hän kuin kauhistuen tajusi, ettei tuo nuorukainen kovin nuori ollutkaan. -- Kauhistuen ja oudoksuen Aschenbach katseli häntä ja hänen ystäviään. Eivätkö he tienneet, eivätkö he huomanneet, että mies oli vanha, että hänen oli aivan sopimatonta pitää nuorten keikarimaista ja kirjavaa asua ja leikkiä olevansa yksi heistä? (s. 171)

Oli vastenmielistä nähdä, mihin tilaan nuorten kanssa seurusteleminen oli saattanut pyntätyn vanhuksen. (s. 173)

  
Aschenbachin matkassa on pari mutkaa. Aluksi hän ei tiennyt minne lähtisi ja viimein Venetsiassa ollessaan hän kaipaa takaisin oman kotinsa rauhaan. Hän onkin jo lähdössä takaisin, kun hänen matkatavaransa lähetetään väärään kaupunkiin. Tämä "vastoinkäyminen" onkin oivallinen tekosyy jäädä kaupunkiin, sillä Aschenbach ei voinut vielä myöntää itselleen, että todellinen syy lähdön viivyttämiselle ja lopulta jäämiselle on Tadzio. Kun tieto koleraepidemiasta saavuttaa Aschenbachin, hän päättää jäädä kaupunkiin niin pitkäksi aikaa kuin Tadzion perhekin - tämä on kuitenkin vanhaa miestä kohtaan huono päätös ja koituu hänen kohtalokseen. Kuten novellin nimikin jo kertoo, kuolema koittaa Venetsiassa, yhdelle jos toiselle.
  
Teoksessa on pedofilistisia vivahteita, vaikka Aschenbach ei kosketa Tadziota tai edes puhu tämän kanssa. Ajatuksen tasolla Aschenbach kuitenkin ylittää rajoja, joita yhteiskunnassa on luotu suojaamaan lasten fyysistä koskemattomuutta. (Onnekseen Aschenbach ei elä George Orwellin teoksessa 1984 kuvatussa maailmassa, jossa on ajatuspoliiseja.) Vertasin teosta mielessäni Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi-kirjaan, jossa on myös homoseksuaalisia sekä pedofilistisia näkökulmia.
 

Pian katselija jo tunsikin tuon niin korostetusti esillä olevan, niin vapaasti katsottavaksi tarjoutuvan pojanruumiin jokaisen linjan ja asennon. -- Hänen vartalonsa kiertyi ja taipui erinomaisen viehättävästi, sulokkaan rohkeasti, rakastettavan ujosti. (s. 199)

   
Jossakin vaiheessa lukemistani ajattelin ääneen: "Senkin irstas, tirkistelevä, vanha äijä!". Olisiko tunnereaktioni sama, jos kyseessä olisi kaksi samanikäistä, nuorta ihmistä, joista toinen on tyttö ja toinen poika? Ei. Uskoisin, että kuvaamani kaltaisessa tilanteessa teos olisi suorastaan herkän romanttinen kuvaus ihastumisesta ja ujosta, kenties yksipuolisesta rakkaudesta. Tämä novelli on ollut tabu omana aikanaan ja yhä edelleen. Ymmärrän miksi se on saanut paljon huomiota. Venetsian kauniit kaupunkikuvaukset ovat elämän makuisia ja Aschenbachin sisäinen kamppailu omia tuntemuksiaan kohtaan on käsin kosketeltavan todellista ja samaan aikaan siinä rajalla, jossa ei tiedä enää saako tästä nauttia.
  

Riemastuen saattoi vanha mies todeta, ettei mielenkiinto ja huomaavaisuus tyystin jäänytkään vaille vastakaikua. (s. 206)

 
Aluksi en ollut vakuuttunut Mannin tyylistä kirjoittaa puolensivun mittaisia, vaikeaselkoisia lauseita, mutta löysin joukosta kauniita katkelmia, suoranaisia helmiä. Suosittelen teosta klassikoista pitävälle esteetikolle, joka ei hätkähdä erilaisista seksuaalisista suuntauksista. Jäin kaipaamaan enemmän kuvailua kolerasta ja sen vaikutuksista Venetsiassa - Mann ei ilmeisesti pitänyt sitä niin tärkeänä, että olisi lyhyen tarinan puitteissa muutamaa sivulausetta enempää aiheesta kirjoittanut.

Arvosana: 

      

Suomentaneet: Oili Suominen, Eeva-Liisa Manner ja Aaro Peromies (novellin ensimmäinen suomennos 1928 Toini Kivimäki), 77 sivua (kokoelman sivut 156-233), Tammi 2009 (3. painos, kokoelman Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia ensimmäinen suomennos 1985)

  

Alkuperäinen nimi: Der Tod in Venedig (1912)

  

Kirjasta muualla: Wikipedia, Kirjanurkkaus, There's no such thing as too many books, Kirjakko ruispellossa, 

  

Luchino Viscontin ohjaama elokuvaversio (1971)

  

Samantyylisiä kirjoja: Oscar Wilde: Dorian Greyn muotokuva, Vladimir Nabokov: Lolita