TTT: Englanniksi lukemisesta

   

Teki mieli pitkästä aikaa kirjoittaa Top Ten Tuesday -postaus aiheesta, jota huomasin tässä yksi päivä pohtivani. Muistan nimittäin elävästi, kun luin blogihistoriani ensimmäisen kirjan englanniksi, vaikka olin likipitäen vannonut, etten pystyisi siihen. Olin toki lukenut huonolla menestyksellä muutaman kirjan englanniksi lukiossa (kuten Joseph Conradin ahdistavan Heart of Darknessin), mutta oma-aloitteisesti en ollut ennen heinäkuuta 2014 ja Kass Morganin teosta The 100 lukenut. Kirjaan tartuin sen pohjalta tehdyn tv-sarjan innoittamana. Luin kirjaa ollessani siskoni luona lomailemassa ja vanhimman lapsensa konfirmaatiojuhlaan valmistautumisessa auttelemassa.

   
Englanniksi lukeminen oli paljon helpompaa kuin olin luullut. Aluksi minulla oli sanakirja vierellä, josta tarkistin kaikki erikoiset sanat. Lukiessa enemmän (ja katsoessa paljon YouTubea ja Netflixin sisätöjä tekstittämättöminä) sanavarasto kasvoi ja enää harvoin täytyy jokin sana selvittää. Lisäksi usein pystyy päättelemään yhteydestä, mitä sana edes suurinpiirtein tarkoittaa.
  

Sen jälkeen olen lukenutkin koko joukon kirjoja englanniksi. Tässä esittelen niistä 10 parasta lyhyellä lainauksella kunkin postauksesta (sarjojen kohdalla lainaus on ensimmäisestä osasta). Yllätyin blogia selatessani, kuinka vähän olen sittenkin lukenut englanniksi, vasta 20 kirjaa. Onneksi kirjastosta lainattujen pinossa odottelee teoksia, joilla voin luettujen listaa kasvattaa: Morganin sarjan toinen osa Day 21, Joelle Charbonneaun The Testing ja Gail Carrigerin Soulless. Muutamaa aloittamaani sarjaa pitäisi myös jossakin vaiheessa jatkaa.

   

Luetteko te englanniksi? Vaikuttaako kieli lukukokemuksiinne, jos niin millä tavoin? Mitkä ovat suosikkikirjanne? Suosittelkaa minulle jotain englanninkielistä teosta, sillä vaikka Goodreads onkin lisännyt tietämystäni Suomen ulkopuolella ilmestyneistä kirjoista, on aina kiva kuulla täsmävinkkejä.

       

  

Ann Aguirre: Enclave, Outpost, Horde (Razorland-trilogia)

    

Enclaven kuvaama maailma on todella kiehtova ja täynnä vaarallisia tilanteita, jotka saavat sykkeen nousemaan. Kun soppaan lisätään epäillys vanhimpien uskottavuudesta ja heidän tavastaan käyttää voimakasta asemaansa, on Aguirre keittänyt kasaan oikein toimivan, viihdyttävän seikkailun. Jännite päähenkilöparin välillä on toisaalta tuttu, toisaalta kiehtovan erilainen heidän maailmaansa muokkaavien sääntöjen takia. Kolmiodraamayritelmät ovat hieman väsyttäviä, mutta muutoin teos toimii kuin päiväuni, vaikka se ei maalaakaan kovin kaunista kuvaa. Voinkin siis suositella Enclavea kaikille dystopioihin hurahtaneille. 

    

   

Alexandra Bracken: The Darkest Minds 

  

Suurin osa Yhdysvaltojen alle 14-vuotiasta on sairastunut ja kuollut outoon tautiin. Jäljelle jääneet ovat muuttuneet ja saaneet outoja kykyjä. Hallitus on kerännyt lapset ja nuoret, joskus jopa ilman vanhempien suostumusta, tarkasti vartioiduille alueille, jotka aseenkantajien punaisia hihamerkkejä myöten tuovat mieleen keskitysleirit, ja missä päivät täytetään melko tarpeettomilla ja toisteisilla askareilla. -- Ensimmäinen osa sarjasta pohjustaa hienosti maailman tilan ja esittelee joukon keskeisiä hahmoja. Loppu on kyllä yksi odottamattomimmista pitkiin aikoihin. -- Suosittelen lämpimästi lukemaan! -- Hämmentävää, ettei tätä ole vielä suomennettu!

   

 
Lauren DeStefano: A Curious Tale of the In-Between

    

Teoksen päähenkilö on 11-vuotias Pram, joka näkee aaveita. Hän asuu tätiensä pitämässä vanhainkodissa. -- Pramilla on vain yksi ystävä, Felix, vuosikymmeniä aiemmin kuollut poika. On tullut aika, että Pramin on mentävä oikeaan kouluun kotikoulun sijaan. Tyttö pelkää ajatusta, sillä hän on varma omituisuutensa näkyvän kaikille. -- Pidin Pramista mahdottoman paljon. -- Teoksella on huima miljöö vanhoine mielisairaaloineen kaikkineen. Etenkin teoksen loppupuoli oli ahmittava nopeaan tahtiin, sillä minun oli pakko saada tietää Pramin kohtalo.  Suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän teokseen, jos englannin kieli taittuu, tämä ei kuitenkaan ole kauhean haastavaa luettavaa eli rohkeasti vain katsomaan saako tätä kirjastosta (kaukolainana ainakin löytyy).  

   

 
Jeanne DuPrau: The City of Ember, The People of Sparks (Book of Ember 1 ja 2)

   

Sarjan ensimmäinen osa, The City of Ember esittelee mielenkiintoisen miljöön. On kulunut yli kaksisataa vuotta suuresta katastrofista, mutta Emberin asukkailla ei ole tapahtumista tarkempaa tietoa. He tietävät vain, että heidän kaupunkinsa on ainoa valo pimeyden keskellä. Kaupunki valaistaan sähkölampuilla, mutta viime aikoina sähköä tuottava kone on toistuvasti hajonnut aiheuttaen useamman minuutin katkoksia. -- Lina asuu mummonsa ja pikkusiskonsa kanssa lankakaupan yläkerrassa. Tyttöjen vanhemmat ovat kuolleet joitakin vuosia aikaisemmin flunssaepidemiaan. Mummo, joka työskentelee lankakaupassa, on jo hieman dementoitunut, mutta Lina pitää perheestään huolta parhaansa mukaan. Emberin perustajat ovat varustaneet kaupungin hyvin. Ruokaa on aina riittänyt, samoin muutakin kulutustavaraa. Aina tähän asti. Yhä useammasta tavarasta alkaa olla pulaa. Kukaan ei kuitenkaan ole huolissaan, sillä asukkaat luottavat perustajiin ja pormestariin. 

   

 
Alex Gino: George

    

George on neljäsluokkalainen transtyttö, jonka perheessä on lisäksi äiti ja muutaman vuoden vanhempi veli Scott, isä on muuttanut pois ja asuu nykyään uuden vaimon kanssa. George on syntynyt pojan kehoon, jota ei koe omakseen. Yksin ollessaan hän kutsuu peilikuvaansa Melissaksi ja yrittää unohtaa sen, mitä hänen alushousuissaan on. Hänellä on pieni kassillinen roskiksesta pelastettuja tyttöjen lehtiä, joita hän katselee vessassa lukitun oven takana. Kuvissa on hymyileviä tyttöjä, joita Geroge kutsuu ystävikseen. Heillä kaikilla on sellainen keho, jonka George kokee omakseen. 

    

 
Claudia Gray: A Thousand Pieces of You, Ten Thousand Skies Above You, A Million Worlds With You (Firebird-trilogia)

   

A Thousand Pieces of You alkaa hitaasti, mutta kasvattaa tasaisesti koukuttavuuttaan muutaman ensimmäisen luvun aikana. -- Päähenkilönä seurataan Marguerite-nimistä nuorta naista, jonka vanhemmat ovat molemmat fysiikan tutkijoita. Hänen äitinsä pitkäaikaiset tutkimukset rinnakaisulottuvuuksista ovat viimein muuttumassa naurunalaisista teoriasta kovaksi käytännöksi. Yhdessä opiskelija-avustajien Paulin ja Theon kanssa hän on rakentanut laitteen nimeltään Firebird, jonka avulla on mahdollista siirtyä rinnakkaiseen maailmaan. -- Etenkin rinnakkaisulottuvuus numero kaksi oli ihastuttava. Tässä maailmassa vietettiinkin aikaa varsin pitkään, niin että lukija ehti rakastumaan siihen useastakin näkökulmasta. Hahmoista kiehtovin on Paul, jota jahdataan ulottuvuudesta toiseen ja hänestä saadaan pikkuhiljaa lisää tietoa Margueriten muisto-takaumien kautta. 

   

 
Lauren Kate: Fallen

   

Tarina on yhtä vanha kuin historia: tyttö tapaa pojan, tyttö rakastuu poikaan. Tällä kertaa tarinassa on oma mausteensa: kun tyttö kuolee, hän syntyy aina uudelleen, kohtaa saman pojan ja rakastuu tähän. Loputtomasti. Lucinda "Luce" Price on 17-vuotias tyttö, joka näkee varjoja. Hän on nähnyt noita tummia, näkökentän laidoilla vilahtavia hahmoja niin kauan kuin hän muistaa. Ollessaan nuorempi hän tuli paljastaneeksi vanhemmilleen tämän. Seurauksena häntä kierrätettiin lääkäriltä toiselle ja hän joutui syömään lääkkeitä, jotka eivät kuitenkaan auttaneet. -- Tarinalla on paljon yhtymäkohtia Stephenie Meyerin Houkutukseen. -- Huolimatta edes kolmiodraamayritelmästä, jokin teoksen tyylissä onnistuu kuitenkin pitämään mielenkiinnon yllä.

  

 
Marie Lu: Legend

   

Tulevaisuuden Los Angelesiin sijoittuvan Legendin päähenkilö on 15-vuotias Day, Amerikan tasavallan etsityin rikolinen. Teoksen nimi pohjaa eeppisiin tarinoihin, joita Dayn robinhoodmaiset hyökkäykset hallitusta vastaanovat synnyttäneet. Day ei kuitenkaan ole hänen alkuperäinen nimensä, vaan katurottana elämään tottuneen pojan myöhemmin ottama nimi. -- June on tasavallan ihmelapsi (Prodigy), joka on 10-vuotiaana suoritettavassa fyysistä ja psyykkistä kuntoa mittaavassa Trialiassa saanut ainoana tasavaltalaisena täydet pisteet, 1500. Hän aloitti yliopistossa 12-vuotiaaana ja opiskelee nyt viimeistä vuottaan ollen vain 15-vuotias. Junen vanhemmat ovat kuolleet vuosia sitten auto-onnettomuudessa, ja hänen vanhempi veljensä Metias on kasvattanut tyttöä -- Dayn väitetään murhanneen Junen veljen ja ryhtyessään selvittämään kuoleman taustoja, June tulee avanneeksi Pandoran lippaan. 

   

 
Neal Shusterman: Unwind

   

Unwind on jälleen yksi sarjassamme: paljon kehuttu nuorten dystopia, jota ei (hämmentävää kyllä) ole vielä suomennettu. Tällä kertaa teoksen maailma on hyvinkin omaperäinen. Ja varsin synkkä. Abortti on kielletty, mutta lapsen ikävuosien 13 ja 18 välissä vanhemmat voivat takautuvasti "abortoida" huonosti käyttäytyvän teininsä. Allekirjoittamalla unwind-asiakirjan, vanhemmat luovuttavat lapsensa laajamittaiseen operaatioon, ei-niin-vapaaehtoiseen elinluovutukseen, jossa 100% yksilön kudoksista käytetään toisten hyväksi. 

   

 
Scott Westerfeld: Uglies

   

300 vuoden päässä on tulevaisuus, jolloin ulkonäkö merkisee kaikkea. Tally on Ugly, teinityttö, joka odottaa pääsyään kauneusleikkaukseen. Ilman kauniita kasvoja et ole mitään. Näin Tallylle on opetettu. Kauneuleikkauksen alaikäraja on 16 vuotta. Ensimmäisessä vaiheessa teinit leikataan kauneustoimikunnan sääntöjen mukaiseen muottiin: isot, viattomat silmät, korkeat poskipäät, runsaat huulet. Leikkauksen jälkeen Uglystä tulee New Pretty, uusi kaunotar hirviön sijaan, plastinen massatuotettu Barbie-nukke persoonallisten yksilöitävien ominaisuuksien sijaan. -- Scott Westerfeldin Uglies on nopealukuinen ja puhutteleva dystopia. On mielenkiintoista katsoa sivusta ihmisiä, jotka on aivopesty uskomaan, että heidän synnynnäiset piirteensä olisivat jotenkin viallisia ja rumia. --Ugliesin mielenkiintoisin anti on siinä, kuinka Tally -- oppii salaisuuksia, joita hänelle ei olisi koskaan kerrottu - totuuden kauneuslaikkauksista. Suosittelen teosta dystopian suurkulutajille, jotka etsivät jälleen yhtä erilaista kuvaa tulevaisuuden maailmasta.

Avoin kirje suomalaisille kustantajille

   

Keskustelimme siskoni kanssa eilen WhatsAppissa Garth Nixin Abhorsen-kirjasarjasta ja kuinka pari sen uudempaa osaa on edelleen suomentamatta. Jäin pohtimaan, että kuinka usein kuuleekaan sanottavan, että tulisipa se ja se kirja suomeksikin, sillä kaikki eivät halua, osaa tai jaksa lukea niitä alkukielellään, vaikka teos olisi englanniksi. Heitin siskolle puoliksi vitsaillen, että pitäisi kirjoittaa adressi jonkin tietyn kirjan suomentamisen puolesta. Heti lähetettyäni viestin sain idean kirjoittaa tästä blogiin.

  

Olen nimittäin itsekin pohtinut vuosien aikana, että harmillisen monen kirjasarjan suomentaminen jää kesken esimerkiksi liian pienen kysynnän takia. Saatetaan suomentaa vain ensimmäinen osa tai pahimmillaan vain viimeinen osa jää käntämättä. On myös aina harmillista, kun jokin englanninkielellä lukemani huikea kokemus jää monelta välistä sen takia, että kirjaa ei ole tarjolla omalla äidinkielellämme. 

   

Pelistreamaaja-puolisolleni olen joskus haaveillen todennut, että olisipa suomalaisilla kustantamoilla esimerkiksi joukkorahoituskampanjoita, joilla heräteltäisiin kiinnostusta jo ennen kirjan ilmestymistä ja siten mitattaisiin ihmisten halukkuuta hankkia teos, taata sen kääntämiselle varat ja antaa kustantamolle vihreä valo kirjan painattamiselle tai levittämiselle sähköisessä muodossa. Joidenkin kirjojen kohdalla olisin varmasti itsekin valmis osallistumaan, vaikka pienituloisena harvoin tulee kirjoja ostettua uutena. Se, että saisi olla mukana kirjan kääntämisen mahdollistamisessa tekisi mielekkääksi myös 30+ euroa maksavan kirjan hankkimisen.

  

Listaan tähän postaukseen teoksia, jotka haluaisin nähdä käännettävän. Osan olen jo lukenut englanniksi (linkit teosnimissä), toiset kuuluvat sarjaan, jonka kääntäminen on lopetettu syystä tai toisesta (esimerkiksi Anne McCaffreyn Pernin lohikäärmeritarit -sarjan kanssa kävi aika paha oopsie, kolmantena osana suomennettiin nimittäin samaan maailmaan sijoittuvan erillisen trilogian ensimmäinen osa) ja loput ovat hypetettyjä kirjoja, jotka kuulostavat kiinnostavilta, mutta joihin en ole vielä ehtinyt tarttumaan. 

   

Onko sinulla mielessäsi jokin kirja, jonka pitäisi olla listalla tai tiedänkö jokin mainituista jo suomennetun? Jätä viestisi kommenttilaatikkoon, jospa joku suomalainen kustantaja ottaisi pyyntömme kuuleviin korviinsa.

   

• Ann Aguirre: Enclave
• Alexandra Bracken: The Darkest Minds
• Libba Bray: Rebel Angels 
• Jennifer Marie Brissett: Elysium
• Octavia E. Butler: Parable of the Sower
• Gail Carriger: Soulless
• Joelle Charbonneau: The Testing
• Cassandra Clare: Clockwork Angel
• Marianne Curley: Hidden 
• Lauren DeStefano: A Curious Tale of the In-Between
• Diane Duane: A Wizard Abroad
• Jeanne DuPrau: The City of Ember
• Claudia Gray: A Thousand Pieces of You
• Sylvia Louise Engdahl: The Far Side of Evil
• Rob Ewing: The Last of Us
• Abigail Gibbs: Autumn Rose
• Alex Gino: George
• Seth Grahame-Smith: Abraham Lincoln: Vampire Hunter
• Mira Grant: Feed
• Teri Hall: The Line
• Jenny Han: P.S. I Still Love You - Suomennettu 12/2020: P.S. Rakastan sinua yhä
• P.D. James: The Children of Men
• N.K. Jemisin: The Fifth Season - Suomennettu 8/2021: Viiden vuodenaika
• E. Lockhart: We Were Liars - Suomennettu 8/2021: Me olimme valehtelijoita
• Pittacus Lore: I Am Number Four
• Lois Lowry: The Giver
• Marie Lu: Legend
• Tahereh Mafi: Shatter Me
• Isaac Marion: Warm Bodies
• Melissa Marr: Fragile Eternity
• John Marsden: Tomorrow, When the War Began
• Cammie McGovern: Amy and Matthew: A Love Story
• Marissa Meyer: Cinder
• Kass Morgan: The 100
• Patrick Ness: The Knife of Never Letting Go
• Garth Nix: Clariel
• Cherie Priest: Boneshaker
• Susan Price: A Sterkarm Kiss 
• J.D. Robb: Eve Dallas -sarja (suomennettu 8 osaa)
• Carrie Ryan: The Forest of Hands and Teeth
• Neal Shusterman: Unwind
• Colin Thompson: Space: The Final Effrontery
• Joan Frances Turner: Dust
• Catherynne M. Valente: The Girl Who Soared Over Fairyland and Cut the Moon in Two 
• Chris Weitz: The New Order
• Scott Westerfeld: Uglies
• Moira Young: Rebel Heart

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

"He usein yllättivätkin hänet jostakin hänen lukuisten asuntojensa  mitä kummallisemmista unohdetuista nurkista, rillit nenän päässä, muistikirja ja kynä vierellään."

  

   

Helmet-lukuhaaste: 48. Kirjassa on alle 150 sivua, Ultimate Popsugar Reading Challenge: 9. A book under 150 pages

    

Luin tämän kesälukumaratonissa ja pikaisella googlauksella havaitsin, että teos on päätynyt aika monen muunkin bloggaajan - ainakin Villiksen, Katrin, Jassun ja Nannan - maratonpinoon parin viime vuoden aikana.

  

Alan Bennettin satiirinen Epätavallinen lukija alkaa vahvasti. Koiriensa takia Englannin kuningatar päätyy vahingossa kirjastoautoon, joka on pysähtynyt palatsin takapihalle. Kuningatar ei ole kirjastoauton ainoa asiakas, vaan hän kohtaa siellä punatukkaisen keittiöpojan, Normanin. Kuningatar haluaa olla tahdikas ja lainaa yhden kirjan, kuitenkin ilman aikomusta lukea sitä. 

    

Kun aloitan kirjan, luen sen myös loppuun. Sellaiseksi sitä on kasvatettu. (s. 12)

  

Toisin kuitenkin käy ja seuraavan viikon keskiviikkona kuningatar palauttaa luetun kirjan henkilökohtaisesti. Kun kirjastonhoitaja tiedustelee, voiko hän auttaa ja millaisesta kirjallisuudesta kuningatar pitää, kuningatar tajuaa, ettei osaa vastata kysymykseen. Niinpä Norman ylennetään kuningattaren kirjalliseksi avustajaksi ja kaksikko seikkailee kirjallisuuden parissa klassikoista nykykirjallisuuteen pitkin teosta. 

  

Hän alkoi myös huomata kuinka yksi kirja johti toiseen, uusia ovia avautui kääntyi minne tahansa, eivätkä päivän tunnit enää tahtoneet riittää lukemiseen. (s. 21)

  

Puolen välin jälkeen tarina menettää harmillisesti suuntansa, eivätkä kuningattaren lähipiirin ja hovin jatkuvat yritykset kuningattaren lukemishalujen sammuttamiseksi viihdytä, vaan ne ovat lähinnä surullisia tai jopa vihastuttavia. Miksei kuningattarellakin voisi olla harrastuksia? Jotkut jopa epäilivät kuningattaren muistin heikentyneen nähdessään tämän kirjoittamassa ylös mietteitä lukemistaan kirjoista, sillä mitä syytä kuningattarella voisikaan olla kirjoittaa mitään ylös. 

  

"Olisin sitä mieltä, madam, että vaikka lukeminen ei nyt ihan elitististä olekaan, se lähettää väärän viestin. Se ikään kuin sulkee muut ulkopuolelle." 

"Ulkopuolelle? Varmasti valtaosa ihmisistä osaa lukea?" 

"Osaa kyllä, mutta en osaa sanoa lukeeko." 

"Siinä tapauksessa minä olen heille hyvänä esimerkkinä, sir Kevin." (s. 27)

  

Parasta antia teoksessa on ehdottomasti kuningattaren ahmintavaihe, jolloin hän ottaa kesken olevan kirjan mukaan käsilaukussaan ja lukee jopa kolmea kirjaa samanaikaisesti. Bennett kirjoittaa ihastuttavasti lukemisesta ja kirjallisuudesta, ja on nostanut esiin havainnon, että aikaa lukea kaikki kiinnostava ei koskaan ole tarpeeksi, ja että lukeminen on lihas, jota voi kehittää. 

  

Pidän kirjallisuutta avarana maana, jonka kaukaisille rajoille teen matkaa, mutta jonka rajoja en voi milloinkaan tavoittaa. (s. 46)

  

Samastuin suuresti kohtaan, jossa kuvattiin kuinka kuningatar kirjoitti muistikirjaan vaikuttavia lainauksia lukemistaan teoksista, sillä minullakin on tapana kirjoittaa pitkiä muistiinpanoja ja lainauksia lukiessani. Oli myös hauskaa huomata kirjastoauton aikataulu, sillä ollessani ala-asteella koulullamme kävi kirjastoauto niin ikään aina keskiviikkoisin.

Kirja on pommi, joka räjäyttää mielikuvituksen liikkeelle. (s. 33)

 
Loppuun sijoitettu koukku ei uppoa kovin tehokkaasti, eikä takakannessa lupailtu satiiri ainakaan minulle avautunut. Surullista on myös valtuuston halu vähentää kirjastojen määrärahoja, sillä se on aivan liian totta myös täällä kirjastojen luvatussa maassa. Vaikka pidinkin siis suuresti Bennettin kirjallisuusviittauksista ja lukuharrastuksen eri puolien esittelystä, päällimmäisenä tunteena on pieni pettymys siitä, kuinka hyvin alkanut teos voi kompastua lillukan varsiin ja mätkähtää naamalleen.

  

Lukemisen viehätys, hän ajatteli, kätkeytyi sen puolueettomuuteen. Kirjat eivät piitanneet siitä kuka niitä luki vai lukiko kukan. Kaikki kirjat olivat tasavertaisia ja kirjallisuus oli hänestä kansanyhteisö, kirjainten tasavalta.

Kirjat eivät taipuneet kenenkään tahtoon. Kaikki lukijat olivat tasavertaisia. Sitä saattoi lukea nimettömänä, yhdessä muiden kanssa. Näillä sivuilla ja näiden kansien välissä hän saattoi kuljeskella tuntemattomana. (s. 30)

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Kaikki on koirien syytä. Ilman niitä kuningatar tuskin olisi seonnut kaunokirjallisuuteen. Hänen Majesteettinsa tulee lainanneeksi kirjastoautosta ensin yhden romaanin, sitten toisen, ja pian hän ahmii kirjoja intohimolla, joka saa koko hovin pois tolaltaan. Kuningattaren lähipiiri pääministeriä myöten saa nimittäin huomata, että kirjallisuus on räjähdysherkkää tavaraa – kirjaimellisesti. Lopulta vaakalaudalla on koko kuningaskunnan tulevaisuus.
 
Alan Bennett on Britannian tunnetuimpia kirjailijoita, dramaatikkoja ja humoristeja. Epätavallinen lukija on herkullinen satiiri Englannin hovista ja lukemisen voimasta. Kirja on ollut huikea arvostelu- ja myyntimenestys niin saarivaltakunnassa kuin sen ulkopuolellakin. Se on myös Bennettin ensimmäinen suomennettu teos.

  

Suomentanut:  Heikki Salojärvi, 115 sivua. Basam Books (nyk. Viisas Elämä) 2008

 

Alkuperäinen nimi: The Uncommon Reader (2007)

Kuningattaren lukuharrastuksesta on luettu myös täällä: Lumiomena, Kirjamielellä, Ei vain mustaa valkoisella, Villasukka kirjahyllyssä, Tea with Anna Karenina, Kirjojen keskellä, Kirjainten virrassa, Sinisen linnan kirjasto, Kirjoihin kadonnut

Helsingin kirjamessut 2015 - Kooste osa 4

Sunnuntai 25.10.

  

  

Klo 11:00-11:30 Aleksis Kivi | Viimeinen messupäivä alkoi kirjan vuoden 2015 yhteenvedolla. Idean äiti on Laila Hirvisaari, joka kertoi saaneensa ajatuksen kirjan vuodesta jo useampi vuosi sitten. Hän oli kuullut kirja-alan kriiseilystä ja ajatellut, mitä jos olisi teemavuosi, joka nostaisi kirjallisuuden kaikkien huulille; koota yhteen lukijat ja moninaiset kirjallisuustapahtumat. Teemavuoden suojelijana on presidentti Sauli Niinistö. Niinistö yhdessä puolisonsa Jenni Haukion kanssa haastoi suomalaiset: ”Antakaa lapselle lukuaikaa!”

  

Hirvisaaren lisäksi lavalla kuultiin Antti Tuomaista ja alkutiedoista poiketen myös lukutaitolähettiläs Siri Kolua. Kirjailijoiden sanoma nuorille oli, että lukipa mitä tahansa, vaikka Aku Ankkaa tai urheilijoiden elämäkertoja, se on ihan okei, kunhan luet jotain. Jos lukuinnostus tulee peleistä tai elokuvistam, ei vanhempien tule väheksyä tätä. Kolu kertoi myös koulukiertueestaan ja siitä, kuinka on esitellyt kouluissa mm. uudenlaisia tapoja tehdä kirjaesitelmiä. 

  

Hirvisaari piti tärkeänä, että vanhempien kirjailijoiden tulee avata ovia nuoremmille kirjailijoille, jo ihan suomen kielen ja -kirjallisuuden säilyttämiseksi. Sillä ovathan kaikki kirjailijat samanarvoisia, eikä heidän keskenään ole kilpailuasetelmaa, vaan he auttavat toisiaan ja heittelevät ideoita. Kirjan kirjoittamista pidettiin maailman yksinäimpänä työnä, etnkin kun ei voi kertoa työstään kenellekään. Myös kirjojen hinnasta keskusteltiin: tiesittekö, että kirjan hinta sisältää myös kirjailijan pitkäaikaisen taustatyön keräämisen?  

  

  

Klo 14:00-15:00 Boknäsin osastolla 6r121 | Olin valinnut bloggaajapisteellä pönöttämisvuorokseni sunnuntain viimeisen tunnin, mutta menin paikalle jo hieman aikaisemmin Ompun kaveriksi. Montaa vinkkiä en saanut kaupattua, Kirjanurkkauksen Satulle ujutin ovelasti oman vinkkilistani (Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Jeff VanderMeer: Hävitys) mutta aivan pisteen sulkemisaikaan pääsin vinkkaamaan yhdessä Reijon kanssa Harry Potterin juuri lastensa kanssa lukeneelle äidille. Oma vinkkaukseni oli Angie Sagen Septimus Heap-sarja, Reijo puolestaan vinkkasi Diana Wynne Jonesin  Chrestomaci-sarjaa. Ihania nuo kirjahyllyt! ♥

  

    

Klo 16:00-17:00 Kullervo | Messujen viimeinen paneeli-keskustelu, jota menin kuuntelemaan, oli Tieteisfiktio nyt! Keskustelijoina olivat Magdalena Hai, Anni Nupponen ja Jaakko Markus Seppälä. Keskustelun vetäjänä oli M.G. Soikkeli. 

  

Aluksi kirjailijoilta kysyttiin, millaisen avaruusscifin he kirjoittaisivat. Hain teoksessa olisi viktoriaanisesti kalustettu sukupolvialus, jonka keskellä olisi viidakko. Nupponen yhdistäisin orgaanisesi ihmisen ja koneen. Alus, jolla he matkustaisivat muuttuisi laskeutuessaan puuksi. Myös Seppälä kirjoittaisi sukupolvialuksesta, mutta sijoittaisi sen kenties veden alle, sukellusveneeksi. Suljettu tila on kiehtova miljöö tarinankertojalle. Soikkeli oli kirjoittamassa ensi kuussa NaNoWriMossa suljetun tilan avaruusseillua.

  

Kirjoitetaanko suomalaista scifiä vain alan harrastajille?  Seppälä aloitti kysymykseen vastaamisen kertomalla, että kirjoittaa siitä, mikä häntä itseään kiinnostaa. Siksi Lemenistä tuli kyberpunkkia, sillä kyynisyys ja epätoivosisuus vetävät puoleensä. Häntä vain jäi hieman harmittamaan, että Liken markkinoinnissa teosta kuvailtiin "kuumeiseksi teknotrilleriksi", eikä sen scifielementtejä mainittu. Tavallaan ymmärrän markkinoijaa: kirja halutaan myydä mahdollisimman monelle lukijalle, mutta onhan tuo nyt hieman harhaanjohtavaa... 

  

Myös Hai kirjoittaa ensisijaisesti itselleen. Suunnitellessaan ensimmäistä Gigi ja Henry kirjaa hän kertoi ihastuneensa samaan aikaan steampunkkiin, joten genren löytyminen sattui hyvään saumaan. Tulevassa teoksessa Hai tulee yhdistelemään scifiä ja fantasiaa, niin että tiedettä kuvaillaan magiana. Hän nauttii rajojen sekoittamisesta. Viime aikoina hän on ihastunut mangan kerrontatapoihin ja japanilaiseen sekä korealaiseen kulttuuriin. Nupponen kirjoittaa tarinan ehdoilla. Genre tulee sivutuotteena. Hänen Kauheat lapset -teostaan voi kuvailla esimerkiksi frankenstein tarinaksi, futuristiseksi höyry-, ratas- ja kellokoneistopunkiksi. 

  

Miksi tiedefiktio ei näy kirjallisuudessa, vaikka se myy hyvin elokuvina ja tv-sarjoina? Hai kertoi itseänikin ärsyttäneen huomion: aina kun löydät hyvän scifi tv-sarjan, se lopetetaan. (Näin kävi kohdallani esimerkiksi Almost Humanin kanssa.) Kysyttiin, ovatko fanit liian vaativia? Vai eivätkö suuret yleisöt ole löytäneet scifin laajaa kenttää, koska näkevät sen hyvin suppeasti. Genrehän on monelle hieman vaativa. Scifin termit ovat haastavia ja se aiheuttaa omat ongelmansa: pitäisikö sanastoa suomentaa, luoda uutta vai jättää kääntämättä? 

  

Lemenin kerrottiin olevan ensimmäinen oikeasti kyberpunkkia edustava suomalainen romaani. Seppälän koodaajatausta antoi hyvää taustaa teoksessa esiintyvälle termistölle, joka luo oikealta kuulostavaa tunnelmaa. Pienen kielialueen ongelma on se, että kirjallisuuden genren konventioiden syntyminen ja muovaantuminen tapahtuu hitaasti.

  

Myös suomalainen steampunkkenttä on vasta muotoutumassa, Hai yhtenä keulahenkilönään. Miksi historiallisia tapahtumia ei ole hyödynnetty enempää suomalaisessa höyrypunkissa? Esimerkiksi, kun Tampereelle asennettiin pohjoismaiden ensimmäiset sähkövalot. Nokian noususta (ja tuhostakin?) saisi hyvää scifiä aikaiseksi. Onko täällä takerruttu liikaa Kalevala-mytologia-fantasiaan? 

  

Kuinka yleisöä pystyttäisiin houkuttelemaan tieteisfiktion pariin? Auttaisiko tutusta aiheesta, mutta uudesta näkökulmasta kirjoittaminen? Esimerkiksi Nupponen mainitsi irtopään, jonka avulla päästään nextille levellille. Hai ei kirjoittaessaan hae wow-effektejä, vaikka onkin kirjoittanut siitä, kuinka nuori tyttö muuttuu kirjasarjan aikana kyborgiski. Hän maintsi, kuinka on saanut yleisöltä paljon kiitosta näin rohkeasta vedosta.

  

Uusia ideoita voi testata novelleissa, mutta julkaistaanko tällä hetkellä liikaakin novellikokoelmia? Osuuskummahan on tunnettu erikoisistakin teemoista koostetuosta antologioista. Kuoriaskirjoilta löytyy myös mielenkiintoisia antologioita, kuten rillumapunk-kokoelma todistaa. Vähän aikaa sitten havahduttiin novellikriisiin, sillä kyseisen tekstimuodon pelättiin kuolevan sukupuuttoon. perustettiin Novelli palaa-kampanja. 

  

Scifi- ja fantasianovelleja ei ollut tässä yhteydessä otettu huomioon. Suomessa niitä nimittäin julkaistaan koko ajan alan lehdissä, mm. Portissa ja Tähtivaeltajassa. Eikö spefi edelleenkään ole salonkikelposta? Novelli elää nimittäin harrastajien parissa erittäin vahvasti. Suurilla kustantamoilla on erikoinen tapa laittaa spefi lähes aina lasten-ja nuortenkirjaluokitukseen, vaikka genrellä on hyvin paljon aikuisia lukijoita - miksei heidän tarpeitaan huomioida? 

  

Viimeaikainen dystopiabuumi nähtiin myös haastavana; moni ei-dystopiateos on nimittäin sattanut jäädä kustantajilta huomaamatta, sillä hyvin myyvää dystopiasoppaa on ollut helppoa tarjoilla nälkäiselle yleisölle. Myös tässäkin paneelissa pohdittiin, mikä on kirjallisuuden seuraava iso trendi dystopian jälkeen. Merkkejä raudan jäähtymisestä on nimittäin jo maailmalla havaittavissa. 

  

Lopuksi Soikkeli kysyi panelisteilta, että jos heidän pitäisi kirjoittaa kauhua, millaista tektiä heiltä syntyisi. Hai päätyi popkulttuurikauhuun, eli zombeihin. (Näin jo mielessäni, mihin aikaan hain zombiet sijoittuisivat. Viktoriaaniset zombit ovat kiehtivoa, kuten Seth Grahame-Smithin päivittämässä Jane Austenin klassikossa esitetään, klikkaa tänne lukeaksesi lisää Ylpeydestä ennakkoluuloista ja zombeista.)Seppälä kirjoittaisi scifikauhua, kenties jonkinlaista elossajäämiskamppailua avaruudessa. Nupponen puolestaan on enemmän psykologisen trillerin kannalla.

Paneelin loputtua Seppälä tuli yllättäen vielä moikkaamaan, muisti kesän lukupiirin vetämisestä. Kysyin, oliko ollut jännää esiintyä kolmesti kirjamessulavoilla ja kirjailija totesi coolisti, että kyllähän se vähän oli. Kävin kuuntelemassa Seppälää kahdesti, joten voin sanoa, että hyvin rennolta hän vaikutti esiintymisissään. 

  

    

Tähän päättyvät messutunnelmieni koostepostaukset. Nyt vielä muutaman päivän hengittämisen ja jalkojen lepuuttamisen jälkeenkin päässä pyörii messuhuuma. tai Siri Kolun sanoin, messuputken tulehdus. Jostain kumman syystä flunssa ei maagisesti parannu pörräämällä 80 000 vierailijaa keränneillä messuilla. Rankka rutistus, mutta aivan unohtumaton sellainen. Tapasin ihania ihmisiä, kirjabloggaajia, kirjailijoita ja muita kirjallisuudesta ihan sekaisin olevia kanssa lukutoukkailijoita. 

Helsingin kirjamessut 2015 - Kooste osa 3

Kirjamessujen muistiossa edetään taas, tässä postauksessa käyn läpi lauantain mieleenjäävimpiä hetkiä.

Lauantai 24.10.

  

  

Bloggaajabrunssi klo 9:00-11:00 Holiday Inn | Bloggaajabrunssi oli messukeskuksen viereisessä Holiday Innissä ja siellähän olikin paljon porukkaa. Kohtasin kirjabloggaajia kirjabloggaaja, mikä tietenkin oli ihanaa, mutta yhtä aikaa hämmentävää. Kirjaneidon tapasin jo ensimmäisenä päivänä, mutta olin niin yllättynyt ja kiireinen, että en paria sanaa enempää pystynyt vaihtamaan. 

  

Bloggaajapisteelle ehdin vasta omalla pönötysvuorollani (sunnuntain viimeinen), mutta onneksi lauantain brunssilla pääsin paremmin näkemään ihania tyyppejä ja vaihtamaan muutamia sanojakin heidän kanssaan. Erityisesti täytyy mainita Minna, Krista, Tiina, Kia, Annika, Linnea ja Omppu, mutta paikalla oli myös monia muita tuttuja ja ihan uusiakin bloggaajia. Yleisöstä näki hyvin kirjabloggaajien todellakin olevan pääosin naisia.

  

Brunssin tarkoituksena oli paitsi kerätä kirjabloggaajia saman katon alle, myös esitellä joukko esikoiskirjailijoita ja heidän tuoretta teostaan. Kolme kirjailijoista oli myös ehdokkaana Helsingin Sanomien esikoiskirjailija palkintoon. Brunssille osallistuivat Erkka Mykkänen (Kolme maailmanloppua), Vuokko Sajaniemi (Pedot), Saara Turunen (Rakkaudenhirviö), Inga Röning (Hippiäinen), Kaisa Haatanen (Meikkipussin pohjalta), Simo Hiltunen (Lampaan vaatteissa), Jussi Seppänen (Kymmenottelu) ja Roope Sarvilinna (Kateissa).

  

Lyhyesti kirjoista:

• Kolme maailmanloppua: Absurdi, surrealistinen teos, jossa nokkelaa kieltä. Nopea luettava. ja myös lukiolaisia kiinnostava teos, jonka haluaa aloittaa alusta heti viimeisen sivun jälkeen. Tositapahtumiin osoittain pohjautuva Krista Kosonen -novellitrilogia.
• Pedot: Ehdokkaana HS:n esikoikirjapalkinnon saajaksi. Kirjailija ei halunnut määritellä teostaan maagiseksi realismiksi, koska se ei ole hänen tehtävänsä.
• Rakkaudenhirviö: Myös HS:n palkitoehdokas. Kiinnostuin kirjan päähenkilöstä, joka pakotetaan kiltin tytön rooliin, olemaan mahdollisimman tavallinen. 
• Hippiäinen: Yllätysraskaus. Keskustelua vanhemmuudesta. Päähenkilö kieltäytyy ajattelemasta joitakin oman elämänsä puolia, mutta raskaus pakottaa kohtaamaan kipukohdat. 
• Meikkipussin pohjalta: Kirjoittaja ja kirjan päähenkilö ovat molemmat kustannusalalla. Teosta on verrattu Bridget Jonesin päiväkirjoihin, vaikka Haatasen teos ei olekaan päiväkirjamuotoinen. Vaikka teoksen aihepiirit ovatkin 50+ naisen kokemusmaailmasta, oli kirjailija ilahtunut siitä, että nuoremmatkin naisten olivat löytäneet teoksen. Jatkoa kirjalle on tulossa. 
• Lampaan vaatteissa: Ei rikoskirja vaan kirja rikollisuudesta.
• Kymmenottelu: Myös HS:n palkitoehdokas. Kirjan huumoria on kiitelty. Ei urheilukirja vaan kirja urheilusta.
• Kateissa: Toinen veljeksistä katoaa. 

  

  

Brunssin kohokohtana olivat Katja Ketun (Yöperhonen) ja Mihail Šiškinin (Neidonhius) lyhyet vierailut. Bloggaajat saivat valita muutaman kiinnostavan teoksen mukaansa. Brunssin päätteeksi osa kirjailijoista jäi vielä antamaan signeerauksia teoksiin. Omaan saaliiseeni kuului hienon #Kirja-kassin (valmistajana Finlayson) lisäksi Mykkäsen Kolme maailmanloppua, Sajaniemen Pedot ja Turusen Rakkaudenhirviö. Näistä kahteen ensimmäiseen nappasin vielä kirjailijoiden puumerkin. Mykkäsen teoksen ehdin jo lukemaankin ja siitä tulee pian enemmänkin juttua blogissani. Tähän väliin voin kuitenkin sanoa, etä teos pääsi yllättämään tehokkaasti, joka käänteessä.

  

  

Klo 14:30-15:00 Louhi | Brunssin jälkeen kävin tutkimassa ruokamessujen tarjontaa mieheni ja anoppini kanssa. Ehdimme myös piipahtaa kirjaostoksilla kahden euron pöydillä. Sieltä löysin kolme lukulistallani olevaa teosta: Stefan Spjutin Staalo, David Safierin Happy Family ja J. Pekka Mäkelän Nedut. Tässä vaiheessa olikin aika siirtä seuraavaan kirjailijahaastatteluun, Jaakko Markus Seppälä ja Lemen.

  

Minulla oli ilo tavata Seppälä kesällä Kummaconissa, jolloin hän vieraili lukupiirissämme. Lisää kohtaamisesta täällä. Seppälä kertoi Louhilavalla ollessaan pitävänsä suuresti Emmi Itärannan Teemestarin kirjasta, jossa pelottavien uhkakuvien lisäksi on myös herkkyyttä. 

  

Sepplä paljasti, että Lemen oli aluksi vain yksi novelli kokoelmasta, jota hän oli lähettänyt useaan kustantamoon. Like oli ainoa kustantamo, joka vastasi näyttämällä vihreää valoa, mutta vain jos Lemen kasvaa täysimittaiseksi romaaniksi. Seppälä hyppäsi kelkkaan ja kertoi naureskellen, että hän oli aina pitänyt siihen astisesta tuotannostaan eniten Lemenistä. 

  

Kirjakalliolaiset kysyivät, oliko kirjalijalla tietoinen valinta heikentää naisten asemaa kirjan todellisuudessa. Seppälä vastasi, että miehenä on helpompaa kirjoittaa miehen näkökulmasta ja siksi hän tahtoikin haastaa itsensä ottamalla päähekilöksi Ninan. Lisäksi yksi teoksessa esiintyvistä "isoista pomoista" on nainen, joten hän ei ainakaan tarkoituksella ollut etsinyt epätasa-arvoittavaa kuvastoa.

  

Haastattelijoita kiinnosti, oliko Seppälä ajatellut teoksensa tulevaisuuden ennusteena. Vaikka Soheba Cityssä onkin paljon pimeyttä ja asiat eivät mene kaikilla yhtä hyvin, ei Lemenin edustama tulevaisuuskuvitelma ole vain pelottava uhkakuva. Esimerkiksi erilaiset implantit ja kehonmuokkaukset voivat auttaa monia ihmisiä, joilta puuttuu vaikkapa raaja tai näkökyky. Tämä tosin johtaa siihen, että ihmisen ja koneen rajat hämärtyvät. Tämä sopii hyvin teoksen tematiikkaan, onhan teoksen nimikkohahmokin 3D-tulostettuun ihmiskehoon sijoittunut tekoäly. Ja onhan aihetta käsitelty jo Kalevalassakin.

  

Lemenin vaikea termistö herätti kysymyksi kirjakalliolaisiltakin. Seppälä kertoi, että tarkoituksena ei olekaan ymmärtää kaikkea (vaikka osa sanastosta onkin ihan oikeaa nörttijargonia), vaan sanojen tarkoituksena on luoda uskottavankuuoista maailmaa. 

  

Seppälä vihjaili työstävänsä tällä hetkellä uutta tekstiä, Lemenin maailmaan sijoittuvaa pitkää novellia. Jään mielenkiinnolla odottamaan, milloin saamme lukea lisää Seppälältä.

  

  

Klo 15:00-15:30 Louhi | Ohjelma jatkui Louhilavalla Anu Holopaisen haastattelulla teoksesta Ihon alaiset. Kirjakalliolaiset aloittivat haastattelun kertomalla, että Holopainen tunnetaan vahvoista naishahmoistaan ja moniulotteisista fantasiamaailmoistaan. Miksi siis tällainen dystopiaa lähetyvä teos, jossa päähenkilönä onkin poika? 

  

Ihon alaiset on episodimainen romaani, eikä Holopainen ole ennen kokeillut tätä tyyliä, jossa kirjoittaisi aluksi toisistaan irrallisia juonen pätkiä ja vasta jossain myöhäisemmässä vaiheessa tarinalinjat kohtaavat. Jara oli ensimmäinen hahmo, josta Holopainen kirjoitti ja siksi hänestä tuli vahingossa päähenkilö. 

  

Holopaisesta oli mielenkiintoista kirjoittaa erilaisia tekstityylejä, sillä ne sopivat hänen mielestään hyvin luomansa maailman ajankuvaan, joka onkin tavallaan yksi teoksen hahmoista. Nuoret puhuvat teoksessa nykyisellä puhekielellä, sillä Holopaisen mielestä ei kannata lähteä ennakoimaan tulevaisuuden slangia saati käyttää kirjakieltä tällaisten hahmojen kanssa. Onhan teos myös tarkoitettu nykynuorille, jolloin on helpointa käyttää heille tuttua puhetyyliä. 

  

Kirjailija ei halunnut saarnata tai pelotella nuoria kauneusleikkauksista, vaan viimeaikaiset ilmiöt kauneuden ympärillä olivat inspiroineet häntä tutustumaan aiheeseen enemmän ja luomaan lähitulevaisuuteen sijoittuvan nuortenromaanin.

  

Haastattelijoita kiinnosti aljon kauneusleikkausten eettinen puoli, mutta Holopainen totesi, ettei ole oikea ihminen puhumaan siitä, ainakaan ilman että kuulostaa kukkahattutätiltä. Kauneusriippuvaisessa yhteiskunnassa onkin vaikeaa ottaa kantaa esimerkiksi kysymykseen, voiko kauneusleikkauksia ottaa osaksi henkisen hyvinvoinnin hoitoa.  

  

Kirjakalliolaiset kysyivät, oliko Holopainen lukenut ennen kirjoitusprosessia Scott Westerfeldin romaania Uglies, joka myös on kauneusleikkausdystopiaa ja jota on verrattu Ihon alaisiin. Kirjailija kertoi kuulleensa teoksesta vasta jälkeenpäin, eikä siis ollut tietoinen Ugliesin teemoista. 

  

  

Kauheat vasket -kirjanjulkistamistilaisuus Klo 19:00 Bar 7 Blings | Sain kutsun Osuuskumman kirjajulkkareihin. Juhlistettavana olivat Anne Leinosen viidestoista teos Vaskinainen ja Anni Nupposen esikoisromaani Kauheat lapset, joka jatkaa itsenäisesti Steampunk - Koneita ja korsetteja -antologiassa ollutta Joka ratasta pyörittää -novellia. Kaikki kolme mainittua teosta ovat lukulistallani.

  

Juttelin hetken aikaa Osuuskumman tiedottajana, kirjailijana ja kirjabloggaajana ansioituneen Maria Carolen kanssa, Hän kertoi, että on työstämässä uutta materiaalia. Luvassa on jotain viktoriaaniseen aikaan sijoittuvaa, mutta ei setampunkkia. Jään odottamaan mielenkiinnolla tuota synkkää nuortenkirjaa, joka toivottavasti nousee päivänvaloon mahdollisimman pian! 

  

Julkkareissa oli vieraana myös Magdalena Hai, joka on kirjoittanut hengästyttävän hienon steampunk-trilogian Gigi ja Henry. Kerättyäni hetken aikaa rohkeutta kävin kättelemässä kirjallista idoliani ja paljastin olevani hänen suuri faninsa. Hain teosten päähenkilönä seurataan Gigi -nimistä tyttöä, jonka kasvutarina on erittäin vaikuttava. En ole kokenut vastaavaa missään lukemassani. 

  

Vaihdettuani muutaman sanan Hain kanssa, kerroin, että vaikka baarissa oli todella lämmin, olin aivan kananalihalla pelkästään siitä syystä, että olin päässyt tapaamaan hänet. Hai kertoi myös että on kirjoittamassa uutta teosta! Tämä kirjailijakohtaaminen jää unohtumattomasti mieleeni. 

Helsingin kirjamessut 2015 - Kooste osa 2

Kirjamessujen toinen päivä ei ollut niin aikataulutettu kuin ensimmäinen ja pääsin nuuskimaan enemmän messuhallin tunnelmaa. Kirjaostosten tekemisen jätin kuitenkin lauantaille, kun mieheni ja anoppini tulivat myös mukaan.

    

Perjantai 23.10.

 

Klo 17:30-18:15 Louhi | Alunperin minun oli tarkoitus olla perjantaina messukeskuksella jo klo 12:30 kuuntelemassa Laura Lindstedtin haastattelua kirjastaan Oneiron, mutta en ehtinyt aikaisempaan bussiin, joten kävin välissä shoppailemassa. Kirpparilytönä tuli mm. Jonathan Carrollin Naurujen maa (1€). Shoppailukierroksen jälkeen palasin messuhuumaan ja kuuntelemaan paneelikeskustelua Miksi nuorille kirjoitetaan synkkiä tulevaisuuksia? Marianne Leinomaa hastatteli kriitikko Vesa Sisättöä ja kirjailija Eija Lappalaista.

  

Aluksi Sisättö määritteli dystopian: se on utopian eli onnelan vastakohta, epätoivottu tulevaisuus, pieleen mennyt yhteiskunta, ekokatastrofeja, sotia ja totalitarismia. Paneeli keskittyi lähinnä kolmeen tunnettuun dystopiaan, Suzanne Collinsin Nälkäpeliin, Veronica Rothin Outolintuun ja Ally Condien Tarkoitettuun. Tämä kolmikko on jokaiselle vähänkin dystopiaan tutustuneelle hyvin tuttu, ja keskenään samankaltainen. Paljoa uutta paneeli ei siis tarjonnut, mutta keskustelua oli helppoa seurata, kun aihe oli niin tuttu ja läheinen.

  

Teoksissa tapahtuva ihmisten jaottelu esimerkiksi ominaisuuksien mukaisiin ryhmiin nähtiin keskusteluna tämän hetken tasa-arvokysymtyksiin. Leikittelevänä vastauksena kysymykseen, mitä jos asiat olisivatkin huonommin kuin vallitseva tilanne nyky-yhteiskunnassa. Sisättö koki tämän luokkayhteiskunnallisen kerronnan ratkaisun myös filosofisena: ihminen on parhaimmillaan siellä, missä hän on hyvä - vaikka monella onkin usea vahvuusalue. Tästä hyvänäesimerkkinä Outolinnun Tris. 

  

Ryhmäytyminen nähtiin keinona estää tulevia sotia, vaikka tämä ei tietenkään toimi vaan johtaa yhteiskunnan luhistumiseen. Lappalainen totesi, että sota on hyvä konflikti tarinankerronnan kannalta. Taustatarina, joka mahdollista uuden kasvun ja omastamme poikkeavien yhteiskuntamallien rakentumisen.  Teosten nuoret päähenkilöt ovat toiminnan katalysaattoreita, kapinallisia, sankarittaria. Sisätön mukaan sota on dystopiaa ylläpitävä voima, esimerkiksi George Orwellin klassikossa Vuonna 1984 on käynnissä päättymätön sota jossain kaukana, minkä vuoksi yhteiskunta oikeuttaa rajoittavia päätöksiään. 

  

Nuortendystopiaa käännetään paljon amerikkalaisesta kirjallisuudesta. Maassa on käynnissä aktiivinen keskustelu nykytilanteesta. Panelistien mukaan Yhdysvalloissa muhii kulttuurisota. Konfliktit käynnistävät tarinan kerronnan ja antavat puitteet dystopialle, mutta panelistit ihmettelivät, miksei muita konflikteja, kuten ekokatastrofia tai jotain tuntematonta uhkaa ole hyödynnetty nykyistä enempää. Esimerkkeinä ekokatastrofi-dystopioista mainittiin Emmi Itärannan Teemestarin kirja ja Veronica Rossin Paljaan taivaan alla, ulkopuolisesta uhasta puolestaan Rick Yanceyn 5. aalto. 

  

Dystopioita kuvattiin rajattuina alueina, suljettuina miljöinä, joiden ulkopuolisesta maailmasta ei ole tietoa tai yhteiskuntaa ympäröi vaarallinen joutomaa, jonne kukaan ei pääse. Yhteiskunnan johtajille vallitseva tilanne on utopiaa. Nuoret kokevat, että siinä yhteiskunnassa, jossa he elävät on jokin vika, vanhemmille sukupolville nykytilanne saattaa kuitenkin olla edeltäviä aikoja parempi vaihtoehto. Maailman historiaan ei yleensä avata ja siksi tällainen ajankuvan arvottaminen onkin lukijalle hyvin vaikeaa.

  

Koska puheenaiheena oli nuortendystopia, esille nousi myös teosten sisältämä romantiikka. Rakastuminen dystopioissa noudattaa usein tiettyä kaavaa. Päähenkilö on tyttö, joka ihastuu väärään poikaan, esimerkiksi Romeon ja Julian tavoin. Tämän lisäksi tytölle on joko osoitettu puoliso tai tämä tuntee kaksi poikaa, joista ei osaa päättää, kumman valitsisi. 

  

Kolmiodraama on jälleen helppo tapa kuljettaa tarinaa, mutta se on liian käytetty nuorten dystopioissa. Kiinnostavaksi asian tekisi, jos kyseessä olisikin vaikka kolmiodraama, jossa kaikki ovat yttöjä tai pojalla on kaksi tyttöä. Leikittelin myös ajatuksella, jossa päähenkilö olisi aseksuaali, eikä kokisi tarvetta puolisolle, vaikka sellainen hänelle olisi osoitettu.

  

Nuprtendystopioille tyypillistä on myös sankarittaren dilemma, ajaako omaa etua vaiko yhteiskunnan. Aktiiviset naishahmot, jotka osaavat taistelutaitoja tai metsästää, ovat kiinnostavia, etekin koska rakentavat omaa identiteettiään ja rämpivät rakkauden suolla - nämä seikat kun tekevät heistä vastapainoisesti inhimillisiä ja samaistuttavia. 

  

Dystopiat ovat hyvin visuaalisia. Tämä koettiin osittain halusta saada teos helpommalla elokuvaksi, mutta keskustelijoiden mielestä visuaalisuus oli paitsi lukijaa palkitsevaa (kuvailtu puvustuksia ja miljöötä), myös nykyään yhä enemmän vallalla oleva tapa kirjoittaa. Jokaisella ajanjaksolla on ollut oma tapansa kirjoittaa ja  Sisättöä lainatakseni "kirjallisuus oli ennen kirjallisempaa" - visuaalisuudesta nauttivana en kuitenkaan valita tästä muutoksesta. 

  

Naiskirjailijat kirjoittavat tytöille vertaisiaan romaanihahmoja, sillä pojat lukevat vähemmän. Toisteisuus on kuitenkin tylsää ja Sisättö peräänkuuluttaa rajoja rikkovia dystopioita; enemmän poikiä päähenkilöiksi, vähemmän kuluneita tapoja kuljettaa juonta ja mielikuvitusta ruokkivia, ennennäkemättöämiä miljöitä. Ilmoille heitettiin mahdollisuus ihmisen ja androidin suhteesta, koneäly olisi ainakin paljon vieraampi hahmo genren kentällä. 

  

Panelistit pohtivat kirjallisuustrendejä. Ennen dystopioita oli paranormaali romantiikka vampyyreineen ja ihmissusineen, mutta kukaan ei osannut vielä ennustaa, mikä on seuraava suuri juttu. Fantasiaa ja  nuorten avaruus scifiä toivottiin lisää ja utopioiden uutta tulemista ehdotettiin. Maailman synkkä tilanne kuitenkin ruokkii dystopiakirjllisuutta. Kaikkia kamaluuksia ei tarvitse kuvitella, kun voi vain avata päivän lehden ja poimia otsikoinneista dystopian aineksia. 

  

Lempidystopioina Lappalainen mainitsi Siiri Enorannan Nokkosvallankumouksen (kaunis kieli), Sisättö Nälkäpelit ja Lauren Oliverin Deliriumin (koska rakkaudeton yheiskunta on niin erikoinen), Teemestarin kirjan (kaunis kieli) ja Annika Lutherin Kodittomien kaupungin (koska merenpinnan nousun ja pakolaisvirtojen vuoksi Helsinki oli yhtä aikaa sekä tuttu että vieras miljöö). Kotimaisten dystopioiden tasoa kiitettiin, sillä "ollaanhan me niin sunkkiä" jo valmiiksi.

  

  

Klo 18:00-18:30 Katri Vala | Koska dystopiapaneeli oli hieman pidempi, se meni osittain päällekin Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki -haastattelun päälle. Kun saavuin paikalle, olivat kaikki istumapaikat täynnä ja paljon ihmisiä oli jäänyt myös seisomaan lavan perälle. Sinne minäkin siis jäin. Ensimmäisenä kuulin Itärannan sanovan, kuinka pelottavaa se onkaan, kun vieressä seisoo varjohahmo.

    

Itärannan teoksesta on löydettävissä feminismiä ja fantasian kuvastoa, niin kliseitä kuin niitä haastavia ja niiden kanssa keskustelevia elementtejä. Itäranta kertoo, että hänen mukaansa fantasiassa miehet ovat yleensä pääosissa. Tämän vuoksi hän kirjoitti jälleen naisnäkökulmasta.

  

Kun haastattelija kysyi kirjan kielstä, Itäranta luki ääneen ensimmäisestä luvusta. Kuva on tästä kohdasta haastattelua. Oli lumoavaa kuunnella kirjailijan ääntä, kuinka hänen tarkkaanvalitsemansa sanat saivat siivet ja koskettivat kuuntelijoita. Tämäkin teos on lukulistallani. Etenkin, kun Itäranta paljasti, että teoksessa on eräs hahmo, joka ei ole ihminen vaan kokee ajan aivan eri mittakaavalla ja näkee ihmisten tekojen vaikutukset ympärillään.

   

Asiat eivät ole vain miltä ne näyttävät, sillä kun niitä katsoo toisesta näkökulmasta, voi havaita jotain aivan uutta. Tämä oli yksi Itärannan keskeisistä ohjenuoristaan kirjoittamisessa. Haastattelija totesi, että Itärannan tekstistä näkee huolen maailman nykytilaa kohtaan. Kirjailija myönsi, että hänen teksteihinsä vuodattuu hänen mielessään pyöriviä asioita ja ympäristön tila on yksi näistä huolista.

Helsingin kirjamessut 2015 - Kooste osa 1

     

Ensimmäiset kirjamessuni ovat nyt takanapäin. Olin hurja ja kävin messujen jokaisena päivänä kuuntelemassa kirjailijoita, jotka kertoivat teoksistaan sekä keskustelivat erilaisissa, mielenkiintoisissa paneeleissa. Alla olevissa koosteissa esiteltyjen kirjailijoiden lisäksi kävin ensimmäisenä päivänä kuuntelemassa myös sarjakuvataitelija Milla Paloniemeä. Lisäksi kävin viikon aikana bloggaajabrunssilla sekä kirjajulkkareissa. Hyvin kirjallista toimintaa siis! Muutama kirjaostoskin tuli tehtyä. Pahoittelen paikoin heikkolaatuisista kuvista, jotka näppäsin tabletillani. 

  

Torstai 22.10.

  

Jännityksellä astuin messukeskuksen ovista ja kohtasin iloisesti pulisevan ihmismassan. Suurinta osaa vierailijoista taisi kiinnostaa kustantamojen tarjoukset ja antikvaariset myyntikojut enemmän kuin kirjailijoiden haastattelut, minulle suurin anti oli päinvastainen. 

  

  

Klo 10:30-11:00 Katri Vala | Ensimmäisenä menin kuuntelemaan Rakkaudesta genreen -paneelia. Keskustelijoina olivat Shimo Suntila, Markus Harju, Juri Nummelin ja Kristiina Vuori. Keskustelua vetämässä oli punaiseen silinteriin pukeutunut J.S. Meresmaa. En ehtinyt mukaan aivan keskustelun alkuun, mutta tässä muutamia aiheita, jotka nousivat esille. 

  

Suomessa on pienen kielialueenkin vuoksi myös pienet lukevat piirit. Näistä vielä vähäisempi määrä lukee spefiä eli heille suunnattua kirjallisuutta leimaa eräänlainen ennalta-arvattavuus. Tämä näkyi keskustelijoiden mielestä etenkin antologioissa, joilla on hyvinkin paljon kertovat aihepiirit. Tällöin esimerkiksi novelli, jossa päähenkilö paljastuu lopussa ihmissudeksi ei sovi ihmissusi-antologiaan, koska hieno juonenkäänne on jo alusta asti lukijan tiedossa.

  

Tiskirättirealismi ei saanut näistä kirjailijoista faneja, vaan jokainen halusi kirjallisuudelta jotain arkitodellisuuden ulkopuolista. Kovaa scifiä pidettiin kuitenkin vaikeana genrenä. Se vaatii kirjoittajalta matematiikkaan ja fysiikkaan perehtymistä, eikä sanastokaan ole sieltä helpoimmasta päästä. Outoina genreinä mainittiin rillumapunk ja dinosaurusporno. 

  

Ilmoille heitettiin kysymys, onko genrellä väliä, jos teos on hyvä? Moni teos liitetään johonkin genreen vasta jälkeenpäin. Kaikki kirjailijat eivät teosta tysötäessään ajattele jotain tiettyä genreä, jonka konventioita hyödyntäisivät omassa tekstissään. Jules Vernen teoksia on viime vuosina liitetty osaksi steampunkin syntyhistoriaa ja on hyvin epätodennäköistä, että Verne olisi osannut ennakoida kyseisen genren syntymisen saati laskelmoinut teoksensa osaksi ilmiötä. 

  

Monesti genremäärittelyt tulevatkin kustantamoilta ja markkinoinnissa käytetään kiinnostavia ja usein kyseenalaisikin tapoja myydä teosta laajemmalle yleisölle. Moni hyvä teos saattaakin vääränlaisen markkinoinnin takia jäädä lukematta. Jaakko Markus Seppälän Lemen on tyylipuhdasta kyberpunkkia, mutta sen takakannessa ei mainita sanallakaan sen olevan osa scifin laajaa kenttää vaan teos on nimetty kuumeiseksi teknotrilleriksi. Nykyään monet genret myös sekoittuvat iloisesti keskenään ja tarkka määrittely on vaikeaa, ja ehkä myös turhaa. Uuskumma on hyvä esimerkki raja-aitojen kaatamisesta. 

  

Keskustelijoiden mielestä genrettäminen tuntui kuitenkin olevan ihan hyvä tapa jaotella kirjallisuutta, sillä se auttaa löytämään lisää jonkin lukemansa teoksen kaltaisia teoksia. Omalla kohdallani hyvä esimerkki on dystopia, jota onkin varsin kiitettävästi tarjottu suomalaisille lukijoille niin käännettyä kuin kotimaisiltakin kirjoittajilta. 

  

  

Klo 12:30- 13:00 Mika Waltari | Torstain etukäteen kiinnostavimmaksi ajattelemani ohjelma jatkui vasta myöhemmin, mutta satuin haahuilemaan messuhallissa Tiina Raevaaran haastatteluun teoksestaan Yö ei saa tulla. Raevaara kertoi, että päähenkilön kokema unettomuus perustuu hänen omiin nuoruuskokemuksiinsa, 

  

Teoksen omalaatuinen tunnelma oli yksi paljon esillä ollut asia; unimaailma, sateinen Helsinki, nurkan takaa kirskuen tulevat ratikat ja ison kaupungin yksinäisten ihmisten pienet piirit loivat suorastaan klaustrofobista, synkkää ja uhkaavaa mielikuvaa. Raevaara oli halunnut luoda kirjansa Helsingistä tunnistettavan, mutta tarjoilla lukijoille samalla jotain uutta. 

  

Kirjailija kertoi, että ihminen ei koskaan oikeasti kuole, jos joku edelleen muistaa hänet ja puhuu vainajasta. Häntä myös kiehtoi kuinka yksikään ihminen ei ole kokonaan hyvä tai kokonaan paha. En ollut aikaisemmin kiinnostunut teoksesta, vaikka se onkin ollut hyvin esillä blogeissa. Kun keskustelu kääntyi unen ja toden rajaan, Nukkumatin kolmen merkitykseen ja kirjailijan viittaukseen kauhuromaanien pelkoperinteestä (kuinka saada pelottavuus välitettyä tekstistä lukijalle), alkoi lukukokemus kuitenkin houkutella. Täytyy siis lisätä tämä TBR-listalleni. 

  

  

Klo 13:00-13:30 Louhi | Vietin aikaani useana päivänä Kirjakallion Louhi-lavalla. Ohjelmasta vastasivat Kallion ilmaisutaitopainotteisen lukion oppilaat. Aluksi maalatuista kuormalavoista järjestellyt istumapaikattuntuivat oudoilta, mutta ne sopivat nuorekkaaseen ilmeeseen, joka oli nähtävissä läpi koko lavan kalustuksen. Ensimmäinen Louhen kirjailijahaastatteluun pääse Parantolan kirjoittanut Satu Mattila-Laine.

  

Kirjastonhoitaja pääasiallisesti työskentelevä kirjailija kertoi, kuinka hänen tarinansa oli melko tavallinen (tähän samaistuin suuresti): hän kirjoitti nuorena runoja, mutta opiskeluaikoina luova kirjoittaminen väistyi esseiden tieltä, mitä nyt muutamia juttuja oli kijoittanut opiskelijalehteen. Kirjan kirjoittaminen mahdollistui siis vasta varttuneemmalla iällä.

  

Parantolaa varten Mattila-Laine oli palauttanut mieleensä omia nuoruuskokemuksiaan ja tehnyt laajaa taustatietojen hankintaa mm. sairaalamuseossa ja lukemalla 1930-luvun aikakauslehtiä. Lisäksi kirjailija kertoi lähipiirissään löytyvän epilepsiaa sairastavan ihmisen. Hän tahtoi tehdä päähenkilöstään helposti lähestyttävän hahmon; nuoren tytön ensimmäinen ihastus ja salaisuus, joka varjostaa tämän elämää. Jokaisella kun on jokin seikka elämässään, jota häpeää tai piilottelee, olipa kyseessä vanhempien alkoholiongelma, köyhyys tai vaikkapa sairaus, niin kuin Elisalla.

   

1930-luku, ja etenkin vuosi 1934 oli valikoitunut kirjan ajankohdaksi, sillä vuodelle 1935 oli suunniteltu sterilisaatiolakia, jota oli aluksi ajateltu ulotettavan myös epilepsiaa eli tuohon aikaan kaatumatautia sairastaviin. Tämän vuoksi Mattila-Laine sijoitti romaaninsa naisten kaatumatautiparantolaan. Lisää potkua teos sai aikoinaan lukion oppikirjassa olleesta valokuvasta, jonka kuvateksti kertoi esittävän ensimmäistä hääparia, jossa toinen puolisoista sairasti epilepsiaa. Ennen vuotta 1969 eivät epileptikot olleet saneet mennä naimisiin. 

 

Kirjakalliolaiset kysyivät kirjailijalta kerronnan aukoista. Mattila-Laine kertoi, että lukijalla on itsellään mahdollisuus täyttää ne haluamallaan tavalla. Esimerkiksi yksi kohtaus, jossa eräs keskeinen hahmo pouistuu hetkeksi parantolan piha-alueelta mustan auton kyydissä herätti paljon kysymyksiä. Haastattelijat kiittivät teoksesta, joka ei aliarvioinut nuorta lukijaa.

Tulevaisuuden suunnitelmista Mattila-Laine kertoi, että ajatuksia seuraavaa kirjaa varten on jo kehittymässä. Naureskellen hän paljasti keltaisten Post-it -lappujen merkittävyydestä kirjailijan työssä.

 

Klo 13:30-14:00 Louhi | Seuraava ohjelma jatkui suoraan edellisen perään Louhi-lavalla. Lukufiilis lehden päätoimittajana kaksi vuotta toiminut nuortenkirjailija Terhi Rannela kertoi lehden tulevista muutoksista. Ensi vuonna Lukufiilis siirtyy kokonaan nettijulkaisuksi ja sen nimikin saattaa muuttua. Lukufiilis on yksi Lukukeskusksen julkaisuista. Muita ovat lastenkirjallisuuteen keskittyvä Vinski ja aikuisemmille lukijoille suunnattu Kiiltomato.fi.

Kirjakalliolaiset esittelivät omia näkemyksiään millaisia mahdollisuuksia lehdellä olisi jatkossa erottua joukosta ja houkutella nuoria klikkaamaan ja lukemaan artikkeleita. Lukufiilis oli minulle aivan uusi tuttavuus ja sain kuulla, että eivät sitä monet nuoretkaan olleet löytäneet aikaisemmin. Jatkossa lehden toivottiin panostavan kauniisiin kuviin ja henkilövetoisuuteen. Lehden ideahan on tarjota kirjaesittelyjä ja -kritiikkiä nuorilta nuorille. Jatkossa erityyppiset lukijat voisivat olla aktiivisesti esillä eri some-kanavissa, riippuen personasta ja kirjallisuuden lajeista, joista kyseinen lukija olisi kiinnostunut.

Siirtymällä nettiversioksi Lukufiilis tavoittaa jatkossa paremmin lukijoita ja artikkelien jaettavuus helpottuu huomattavasti. Myös vähemmän lukevia nuoria pystyy houkuttelemaan tehokkaasti laadituilla otsikoinneilla,  Haastattelijat esittivät toiveen, että jatkossa ei alleviivattaisi, että lehti on suunnattu nuorille, sillä se aiheuttaa "kukkahattumummot huutavat puskasta"-efektin, että "nyt puhutaan nuorille". Kohdetyhmän aliarviointia pidettiin pahana virheenä, ja jos se onnistutaan välttämään, Lukufiiliksellä on edessään hyvä tulevaisuus.

   

Klo 14:00-14:30 Wine Corner | Seuraavaksi piipahdin Wine Cornerissa kuuntelemassa bloggaajakollegan ja tyttökirjatukijan haastattelua. Sara Kokkosen toinen tietokirja Kapina ja kaipuu - Kultaiset tyttökirjaklassikot  keskittyy ulkomaalaisiisn tyttökirjoihin. Viime vuonna ilmestynyt  Rasavillejä ja romantikkoja - Rakkaat suomalaiset tyttökirjat puolestaan kotimaiseen tyttökirjallisuuteen. Haastattelijana oli niin ikään bloggaajankin tunnettu Katja Jalkanen.

     

Haastattelu piti sisällään paljon yllätyksiä. En esimerkiksi aikaisemmin tiennyt, että Neiti Etsivien runsansa määrää selittää, että kirjailijanimen takaa löytyy useita haamukirjoittajia. 

Millainen on tyttökirjojen lukija? Joukkoon mahtuu naisia varhaisteineistä aina 70-vuotiaisiin, sekä muutamia miehiäkin. Suurin osa on löytänyt tyttökirjat jo nuorena ja lukee niitä uudelleen 30-40-vuotiaana, toiset (kuten minäkin) ovat löytäneet teokset vasta aikuisiällä. Kokkonen kertoi, että teosten lumo saattaa säilyä aikuisikään saakka, mutta ovat ne herättäneet närkästystäkin esimerkiksi naisen aseman kuvauksissa. Kokkonen huomauttaa, että usein tyttökirjojen hahmot ovat olleet omana aikanaan hyvinkin radikaaleja ja rajoja rikkovia. 

Kokkonen kertoi, että tyttökirjailijan elämä ei ollut helppoa. työtä pidettiin jopa halveksittavana. Monet naiskirjailijat kirjoittivat myös lehtiartikkeleita ja saatuaan sitä kautta jalansijaa ja lukijakuntaa, pystyivät julkaisemaan esikoisteoksensa. Jotkut pystyivät elättämään itsensä lisäksi jopa koko perheensä kirjoitustöillään. Yksi näistä naisista oli L.M. Montgomery.

  

Tyttökirjojen hahmot ovat monipuolisia. Esimerkiksi poikatyttö Jo (Louisa M. Alcott: Pikku naisia) ja Montgomeryn kasvutarinat Emiliasta (Pieni runotyttö) ja Annasta (Annan nuoruusvuodet) ovat koskettaneet lukijoita. Etenkin Anna on tarjonnut samaistumispintaa eri-ikäisille lukijoille kasvamalla jokaisen sarjan teoksen myötä. Kokkonen sanoikin Annan olevan monipuolisin tyttöhahmoista ja siksi myös lukijoiden suosikki. Hän suosittelee tyttökirjoihin vähemmän tutustuneita aloittamaan juurikin Annasta ja Emilista. 

  

Laura Ingalls Wilder julkaisi esikoisensa vasta 65-vuotiaana. Omaelämäkerralliset lastenkirjat olivat kuitekin useiden vuosien työn tulosta. Monet tarinat sisältävät usein paljon kirjailijoista itsestään, siksi monet hahmoista kirjoittavat itsekin, kuten mainitut Jo ja Emilia. Monet kirjojen tytöistä kävivät myös koulua, ja tämän on katsottu olevan kirjailijoiden viesti lukijoille koulutuksen ja ammatin tärkeydestä. 

    

    

Klo 14:30-15:00 Sibelius | Suomimytologia fantasiassa -paneelissa oli jälleen vetäjänä J.S. Meresmaa. Panelisteina olivat Jenna Kostet, Juha Jyrkäs, Ante Aikoi ja Minna Roininen. Heistä ainoastaan Kostet oli tuttu, luettuani hänen esikoisensa, Lautturi. 

Alussa jokainen kirjailija pääsi kertomaan, miten suomimytologia on esillä heidän teoksissaan. Kostetit uutuus, Marrasyöt on dekkari, jossa jo kansikuvituksesta löytyy jatulin tarha. Hänellä on taustallaan kansanperinteen opintoja. Aikion teoksessa on hyödynnetty saamelaistarinoita, joita hän ammentaa omasta saamelaisuudestaan. Jyrkäs puolestaan kirjoittaa kalevalamittaista runoa. Kimmokkeena olivat olleet omat karjalaiset sukujuuret. Roinisen teoksessa keskiössä ovat unet. 

Suomalainen mytologia elää edelleen vahvasti esimerkiksi paikannimissä. Itse asun Oulussa alueella, jossa kadut on nimetty Kalevalan hahmojen mukaan. Jyrkäs kertoi Katumajärvestä, jossa kristinuskoon pakkokäännytetyt pakanat olivat pesseet pahan kasteen pois. Erottuaan kirkosta hän oli käynyt itsekin pesulla tuon järven vedessä. 

Väite, ettei suomalainen fantasia ole uskottavaa, otettiin vastaan epäuskoisesti hihitellen, sillä ottihan jopa J.R.R. Tolkien aikoinaan materiaalia skandinaavisesta ja suomalaisesta mytologiasta. Omasta kulttuurista on helppoa kirjoittaa ja tarjota lukijoille muutakin kuin amerikkalaista eeppistä fantasiamättöä. Mytologia on hyvä inspiraation lähde, sillä vaikka paljon vanhaa perimätietoa onkin kadonnut aikojen saatossa, on kirjailijalla mahdollisuus täydentää aukkokohtia. 

   

   

Klo 15:00-15:30 Louh | Torstai päättyi Siiri Enorannan haastatteluun uutuusteoksesta Surunhauras, lasinterävä. Enorannan edellinen teos, Nokkosvallankumous lumosi ja kirjailija jatkaa ilmeisesti samalla linjalla, mitä olen uudesta teoksesta kuullut palautetta. Jälleen tarjoillaan uskottavia ja värikkäitä hahmoja. 

  

Surunhauraassa keskeisenä ovat muutos ja suru. Enoranta ei halua saarnata tai opettaa vaan heijastella omaa maailmankuvaansa. Tarve kirjoittaa kumpuaa syvältä. Kirjailija kannattaa sukupuolten tasa-arvoa vaikka tykkääkin keikauttaa rooleja päälaelleen. Uudessa teoksessaan hän on alistanut miehet, osittain kritiikkinä nykyhetken tilanteeseen, jossa nainen ei vieläkään ole kaikkialla samanarvoinen kuin mies. 

    

Enorannan tyyliin kuuluu myös tarjota nuortenkirjallisuuden perinteestä poiketen erilaisia parisuhdemalleja. Nokkosvallankumouksessa oli poikapari, Surunhauraassa on puolestaan naispari. Romantiikka on tärkeää ja kirjailija viittaakiin kuuluisaan lausahdukseen "ei kannata kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta". Hän haluaa tarjota samaistumispintaa lukijoilleen, vaikka maailmassa olisikin vieraita piirteitä.

  

Molemmille Enorannan teoksille yhtenäistä on myös kritinuskon loistaminen poissaolollaan. Kirjailija kertoi, ettei pidä yhden uskonnon vallasta, etenkin kun sillä on niin kielteinen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen. Hän on poistanut kaikki viittaukset kristinuskoon, luoden näin aivan omanlaisensa ajanlaskun ja uskomusmaailman. Myös seuraavassa teoksessa jatkuu sama tekniikka. 

      

Haluan ehdottomasti lukea Surunhauraan, sillä erikoinen maailma, joka on eristyksissä, eikä kukaan ulkopuolinen tiedä siitä, on jo itsessään kiehtova ajatus, puhumattakaan kauniisti soljuvasta kielestä, josta yleisö sai kuulla esimerkin kirjakalliolaisten herättäessä yhden kirjan kohtauksen henkiin.