TTT: Englanniksi lukemisesta

   

Teki mieli pitkästä aikaa kirjoittaa Top Ten Tuesday -postaus aiheesta, jota huomasin tässä yksi päivä pohtivani. Muistan nimittäin elävästi, kun luin blogihistoriani ensimmäisen kirjan englanniksi, vaikka olin likipitäen vannonut, etten pystyisi siihen. Olin toki lukenut huonolla menestyksellä muutaman kirjan englanniksi lukiossa (kuten Joseph Conradin ahdistavan Heart of Darknessin), mutta oma-aloitteisesti en ollut ennen heinäkuuta 2014 ja Kass Morganin teosta The 100 lukenut. Kirjaan tartuin sen pohjalta tehdyn tv-sarjan innoittamana. Luin kirjaa ollessani siskoni luona lomailemassa ja vanhimman lapsensa konfirmaatiojuhlaan valmistautumisessa auttelemassa.

   
Englanniksi lukeminen oli paljon helpompaa kuin olin luullut. Aluksi minulla oli sanakirja vierellä, josta tarkistin kaikki erikoiset sanat. Lukiessa enemmän (ja katsoessa paljon YouTubea ja Netflixin sisätöjä tekstittämättöminä) sanavarasto kasvoi ja enää harvoin täytyy jokin sana selvittää. Lisäksi usein pystyy päättelemään yhteydestä, mitä sana edes suurinpiirtein tarkoittaa.
  

Sen jälkeen olen lukenutkin koko joukon kirjoja englanniksi. Tässä esittelen niistä 10 parasta lyhyellä lainauksella kunkin postauksesta (sarjojen kohdalla lainaus on ensimmäisestä osasta). Yllätyin blogia selatessani, kuinka vähän olen sittenkin lukenut englanniksi, vasta 20 kirjaa. Onneksi kirjastosta lainattujen pinossa odottelee teoksia, joilla voin luettujen listaa kasvattaa: Morganin sarjan toinen osa Day 21, Joelle Charbonneaun The Testing ja Gail Carrigerin Soulless. Muutamaa aloittamaani sarjaa pitäisi myös jossakin vaiheessa jatkaa.

   

Luetteko te englanniksi? Vaikuttaako kieli lukukokemuksiinne, jos niin millä tavoin? Mitkä ovat suosikkikirjanne? Suosittelkaa minulle jotain englanninkielistä teosta, sillä vaikka Goodreads onkin lisännyt tietämystäni Suomen ulkopuolella ilmestyneistä kirjoista, on aina kiva kuulla täsmävinkkejä.

       

  

Ann Aguirre: Enclave, Outpost, Horde (Razorland-trilogia)

    

Enclaven kuvaama maailma on todella kiehtova ja täynnä vaarallisia tilanteita, jotka saavat sykkeen nousemaan. Kun soppaan lisätään epäillys vanhimpien uskottavuudesta ja heidän tavastaan käyttää voimakasta asemaansa, on Aguirre keittänyt kasaan oikein toimivan, viihdyttävän seikkailun. Jännite päähenkilöparin välillä on toisaalta tuttu, toisaalta kiehtovan erilainen heidän maailmaansa muokkaavien sääntöjen takia. Kolmiodraamayritelmät ovat hieman väsyttäviä, mutta muutoin teos toimii kuin päiväuni, vaikka se ei maalaakaan kovin kaunista kuvaa. Voinkin siis suositella Enclavea kaikille dystopioihin hurahtaneille. 

    

   

Alexandra Bracken: The Darkest Minds 

  

Suurin osa Yhdysvaltojen alle 14-vuotiasta on sairastunut ja kuollut outoon tautiin. Jäljelle jääneet ovat muuttuneet ja saaneet outoja kykyjä. Hallitus on kerännyt lapset ja nuoret, joskus jopa ilman vanhempien suostumusta, tarkasti vartioiduille alueille, jotka aseenkantajien punaisia hihamerkkejä myöten tuovat mieleen keskitysleirit, ja missä päivät täytetään melko tarpeettomilla ja toisteisilla askareilla. -- Ensimmäinen osa sarjasta pohjustaa hienosti maailman tilan ja esittelee joukon keskeisiä hahmoja. Loppu on kyllä yksi odottamattomimmista pitkiin aikoihin. -- Suosittelen lämpimästi lukemaan! -- Hämmentävää, ettei tätä ole vielä suomennettu!

   

 
Lauren DeStefano: A Curious Tale of the In-Between

    

Teoksen päähenkilö on 11-vuotias Pram, joka näkee aaveita. Hän asuu tätiensä pitämässä vanhainkodissa. -- Pramilla on vain yksi ystävä, Felix, vuosikymmeniä aiemmin kuollut poika. On tullut aika, että Pramin on mentävä oikeaan kouluun kotikoulun sijaan. Tyttö pelkää ajatusta, sillä hän on varma omituisuutensa näkyvän kaikille. -- Pidin Pramista mahdottoman paljon. -- Teoksella on huima miljöö vanhoine mielisairaaloineen kaikkineen. Etenkin teoksen loppupuoli oli ahmittava nopeaan tahtiin, sillä minun oli pakko saada tietää Pramin kohtalo.  Suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän teokseen, jos englannin kieli taittuu, tämä ei kuitenkaan ole kauhean haastavaa luettavaa eli rohkeasti vain katsomaan saako tätä kirjastosta (kaukolainana ainakin löytyy).  

   

 
Jeanne DuPrau: The City of Ember, The People of Sparks (Book of Ember 1 ja 2)

   

Sarjan ensimmäinen osa, The City of Ember esittelee mielenkiintoisen miljöön. On kulunut yli kaksisataa vuotta suuresta katastrofista, mutta Emberin asukkailla ei ole tapahtumista tarkempaa tietoa. He tietävät vain, että heidän kaupunkinsa on ainoa valo pimeyden keskellä. Kaupunki valaistaan sähkölampuilla, mutta viime aikoina sähköä tuottava kone on toistuvasti hajonnut aiheuttaen useamman minuutin katkoksia. -- Lina asuu mummonsa ja pikkusiskonsa kanssa lankakaupan yläkerrassa. Tyttöjen vanhemmat ovat kuolleet joitakin vuosia aikaisemmin flunssaepidemiaan. Mummo, joka työskentelee lankakaupassa, on jo hieman dementoitunut, mutta Lina pitää perheestään huolta parhaansa mukaan. Emberin perustajat ovat varustaneet kaupungin hyvin. Ruokaa on aina riittänyt, samoin muutakin kulutustavaraa. Aina tähän asti. Yhä useammasta tavarasta alkaa olla pulaa. Kukaan ei kuitenkaan ole huolissaan, sillä asukkaat luottavat perustajiin ja pormestariin. 

   

 
Alex Gino: George

    

George on neljäsluokkalainen transtyttö, jonka perheessä on lisäksi äiti ja muutaman vuoden vanhempi veli Scott, isä on muuttanut pois ja asuu nykyään uuden vaimon kanssa. George on syntynyt pojan kehoon, jota ei koe omakseen. Yksin ollessaan hän kutsuu peilikuvaansa Melissaksi ja yrittää unohtaa sen, mitä hänen alushousuissaan on. Hänellä on pieni kassillinen roskiksesta pelastettuja tyttöjen lehtiä, joita hän katselee vessassa lukitun oven takana. Kuvissa on hymyileviä tyttöjä, joita Geroge kutsuu ystävikseen. Heillä kaikilla on sellainen keho, jonka George kokee omakseen. 

    

 
Claudia Gray: A Thousand Pieces of You, Ten Thousand Skies Above You, A Million Worlds With You (Firebird-trilogia)

   

A Thousand Pieces of You alkaa hitaasti, mutta kasvattaa tasaisesti koukuttavuuttaan muutaman ensimmäisen luvun aikana. -- Päähenkilönä seurataan Marguerite-nimistä nuorta naista, jonka vanhemmat ovat molemmat fysiikan tutkijoita. Hänen äitinsä pitkäaikaiset tutkimukset rinnakaisulottuvuuksista ovat viimein muuttumassa naurunalaisista teoriasta kovaksi käytännöksi. Yhdessä opiskelija-avustajien Paulin ja Theon kanssa hän on rakentanut laitteen nimeltään Firebird, jonka avulla on mahdollista siirtyä rinnakkaiseen maailmaan. -- Etenkin rinnakkaisulottuvuus numero kaksi oli ihastuttava. Tässä maailmassa vietettiinkin aikaa varsin pitkään, niin että lukija ehti rakastumaan siihen useastakin näkökulmasta. Hahmoista kiehtovin on Paul, jota jahdataan ulottuvuudesta toiseen ja hänestä saadaan pikkuhiljaa lisää tietoa Margueriten muisto-takaumien kautta. 

   

 
Lauren Kate: Fallen

   

Tarina on yhtä vanha kuin historia: tyttö tapaa pojan, tyttö rakastuu poikaan. Tällä kertaa tarinassa on oma mausteensa: kun tyttö kuolee, hän syntyy aina uudelleen, kohtaa saman pojan ja rakastuu tähän. Loputtomasti. Lucinda "Luce" Price on 17-vuotias tyttö, joka näkee varjoja. Hän on nähnyt noita tummia, näkökentän laidoilla vilahtavia hahmoja niin kauan kuin hän muistaa. Ollessaan nuorempi hän tuli paljastaneeksi vanhemmilleen tämän. Seurauksena häntä kierrätettiin lääkäriltä toiselle ja hän joutui syömään lääkkeitä, jotka eivät kuitenkaan auttaneet. -- Tarinalla on paljon yhtymäkohtia Stephenie Meyerin Houkutukseen. -- Huolimatta edes kolmiodraamayritelmästä, jokin teoksen tyylissä onnistuu kuitenkin pitämään mielenkiinnon yllä.

  

 
Marie Lu: Legend

   

Tulevaisuuden Los Angelesiin sijoittuvan Legendin päähenkilö on 15-vuotias Day, Amerikan tasavallan etsityin rikolinen. Teoksen nimi pohjaa eeppisiin tarinoihin, joita Dayn robinhoodmaiset hyökkäykset hallitusta vastaanovat synnyttäneet. Day ei kuitenkaan ole hänen alkuperäinen nimensä, vaan katurottana elämään tottuneen pojan myöhemmin ottama nimi. -- June on tasavallan ihmelapsi (Prodigy), joka on 10-vuotiaana suoritettavassa fyysistä ja psyykkistä kuntoa mittaavassa Trialiassa saanut ainoana tasavaltalaisena täydet pisteet, 1500. Hän aloitti yliopistossa 12-vuotiaaana ja opiskelee nyt viimeistä vuottaan ollen vain 15-vuotias. Junen vanhemmat ovat kuolleet vuosia sitten auto-onnettomuudessa, ja hänen vanhempi veljensä Metias on kasvattanut tyttöä -- Dayn väitetään murhanneen Junen veljen ja ryhtyessään selvittämään kuoleman taustoja, June tulee avanneeksi Pandoran lippaan. 

   

 
Neal Shusterman: Unwind

   

Unwind on jälleen yksi sarjassamme: paljon kehuttu nuorten dystopia, jota ei (hämmentävää kyllä) ole vielä suomennettu. Tällä kertaa teoksen maailma on hyvinkin omaperäinen. Ja varsin synkkä. Abortti on kielletty, mutta lapsen ikävuosien 13 ja 18 välissä vanhemmat voivat takautuvasti "abortoida" huonosti käyttäytyvän teininsä. Allekirjoittamalla unwind-asiakirjan, vanhemmat luovuttavat lapsensa laajamittaiseen operaatioon, ei-niin-vapaaehtoiseen elinluovutukseen, jossa 100% yksilön kudoksista käytetään toisten hyväksi. 

   

 
Scott Westerfeld: Uglies

   

300 vuoden päässä on tulevaisuus, jolloin ulkonäkö merkisee kaikkea. Tally on Ugly, teinityttö, joka odottaa pääsyään kauneusleikkaukseen. Ilman kauniita kasvoja et ole mitään. Näin Tallylle on opetettu. Kauneuleikkauksen alaikäraja on 16 vuotta. Ensimmäisessä vaiheessa teinit leikataan kauneustoimikunnan sääntöjen mukaiseen muottiin: isot, viattomat silmät, korkeat poskipäät, runsaat huulet. Leikkauksen jälkeen Uglystä tulee New Pretty, uusi kaunotar hirviön sijaan, plastinen massatuotettu Barbie-nukke persoonallisten yksilöitävien ominaisuuksien sijaan. -- Scott Westerfeldin Uglies on nopealukuinen ja puhutteleva dystopia. On mielenkiintoista katsoa sivusta ihmisiä, jotka on aivopesty uskomaan, että heidän synnynnäiset piirteensä olisivat jotenkin viallisia ja rumia. --Ugliesin mielenkiintoisin anti on siinä, kuinka Tally -- oppii salaisuuksia, joita hänelle ei olisi koskaan kerrottu - totuuden kauneuslaikkauksista. Suosittelen teosta dystopian suurkulutajille, jotka etsivät jälleen yhtä erilaista kuvaa tulevaisuuden maailmasta.

Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista

"Ne ovat kuin aavesydämiä, joista näkee suoraan läpi, suoraan johonkin toiseen
maailmaan minne kaikki aikojen saatossa kadottamamme on piiloutunut."

Ali Benjaminin Mitä sain tietää meduusoista on paljon muutakin kuin kauniskantinen teos. Se on kertomus ystävyydestä, lapsen kasvusta nuoreksi, muutoksista ja sopeutumisesta, kuolemasta ja luonnon tutkimisesta.

Sanon heti alkuun, että samaistuin suuresti teoksen päähenkilöön, 12-vuotiaaseen Suzannaan. Tämä vaikuttaa keskeisesti lukukokemukseeni, mutta olen sitä mieltä, että teos on hyvä myös omilla ansioillaan ja toivon sen löytävän mahdollisimman monen lukijan käsiin. Suzy on hieno, täyteläinen hahmo. Hänellä on hyvät välit vanhempiinsa, vaikka he ovat eronneet. Lisäksi hänellä on isoveli Aaron, jolla on poikaystävä Rocco.

Kaikki nämä otukset olivat kovin kummallisia, ne näyttivät melkein avaruusolennoilta. Ne olivat kuin avaruusolentoballerinoja, jotka tanssivat tarvitsematta lainkaan musiikkia. (s. 24-25)

Suzy, tai kuiten äiti häntä kutsuu: Zu, on menettänyt parhaan ystävänsä vähän aikaa sitten. Franny hukkui kesälomareissulla. Suzylle uutinen on kaksinkertaisesti surullinen, sillä tytöt olivat ajautuneet erilleen vähän aikaisemmin, vaikka heidän oli tarkoitus olla aina ystäviä. Suzy oli kiinnostunut eri asioista kuin Franny. Suzy tiesi sellaiset asiat kuin että hiki ja virtsa ovat steriilejä ja Frannya puolestaan kiinnostivat mekon helman pituus ja hiusten muotoilu.  

Olin lapsena hyvin samanlainen kuin Suzy. Olin kiinnostunut luonnosta, niin kivistä, kasveista kuin eläimistä ja tutkin niitä paljon vapaa-ajallani kirjoista ja koska asuin lapsuuteni maalla, niin ulkonakin. Keräsin kiviä, prässäsin kasveja ja kirjoittelin lintukirjaa. Viidennen ja kuudennen luokan aikana moni luokkakaveri alkoi pohtia ulkonäköä, vaatteita ja ihastumisia, joskin 90-luvun loppupuolella maalaiskoulussa sellainen ei vielä ollut lähellekään sellaista kuin nykyään kouluissa.

Minä käytin mm. siskon tekemää persikan väristä Muumi-collegea, alelaarista löytynyttä vihreä-mustaa ruudullista hupparia, joka oli todennäköisesti tarkoitettu ensisijaisesti pojille ja second hand vaatteita (ennen kuin sellainen oli ns. hyväksyttävää). Olin silloin ja edelleenkin hyvin rento pukeutuja, enkä kauheasti mieti onko jokin vaate tai kengät tarkoitettu mies- vai naisoletetuille, jos se tuntuu hyvältä päällä eikä se päällä ole aivan mahdoton katsoa peilistä.

Ymmärrän siis omakohtaisesti tilanteen, jossa Suzy jää kaveriporukan ulkopuolelle. Lisäksi Suzy aloittaa Frannyn kuoleman jälkeen epäpuhumisen, joka on alatipuhumisen vastakohta. (Todettakoon tähän, että moni tuttu on ehdottanut minulle, että ostaisin t-paidan, jossa lukee Omituinen höpöttäjä, koska puhun niin paljon ja erikoisista aiheista.)

Tiesittekö että lähimmänkin tähden valolla kestää neljä vuotta saavuttaa meidät? Mikä tarkoittaa sitä, että kun näemme tuon tähden, näemme oikeastaan sen miltä se näytti menneisyydessä. Kaikki nuo tuikkivat valot, jokainen tähti taivaalla on voinut palaa loppuun jo vuosia sitten; koko yötaivas saattaa juuri tällä hetkellä olla tyhjä. Emmekä me tiedä siitä mitään. (s. 20)

 
Teoksessa kuvataan noin yhden lukukauden tapahtumia. Joka toisessa luvussa on Suzyn muistoja ajasta Frannyn kanssa. Suzy tekee tutkielmaa meduusoista ja samalla surutyötä. Vanhemmat vievät puhumattoman tyttärensä terapiaan, joka ei auta, mutta he eivät keksi muutakaan. Onneksi Suzyn biologian opettaja on ihana aikuinen ja omalla, epäortodoksisella tavallaan auttaa tyttöä eteenpäin.
 
Jos pidät R.J. Palacion Ihmeestä tai Jack Chengin teoksesta Kosmoksessa tavataan (josta on tulossa postaus blogissani lähiaikoina), niin lue tämäkin. Minulle Mitä sain tietää meduusoista on kolmikosta paras, mutta kaikki ne ovat todella onnistuneita teoksia varhaisnuorille ja sitä vanhemmille. Niissä on paljon samaa, mutta jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan. 

Pidän pisamistasi, siitä miten ne näyttävät tähtikuvioilta ihollasi. (s. 29)

 

Alemman kirjan meduusat Kerby Rosanesin värityskirjasta Imagimorphia.

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Tarina surusta, ystävyydestä, tiedonjanosta. Uteliaille lapsille, kaikkialla.

Luokkatoverien mielestä Suzy on pöpipöpi. Suzy ei tiedä oikeita asioita. Kuten sitä miten hiussolki kiinnitetään otsatukkaan niin, että se näyttää söpöltä muttei liian lapselliselta. Sen sijaan Suzy tietää kaiken lepakoista ja kiiltomadoista. Ja sen, että jotkin sydämet lyövät vain 412 miljoonaa kertaa. Se riittää hädin tuskin kahteentoista vuoteen.

Pahinta on, ettei Suzy ehtinyt pyytää Frannylta anteeksi. Joskus asiat vain tapahtuvat ei ole mikään selitys kun paras ystävä hukkuu. Mutta se on ainoa selitys siihen hetkeen asti, kun Suzy seisoo akvaariotalossa ja katsoo uivia meduusoja. Hän ei luovuttaisi ennen kuin olisi todistanut jotakin tärkeää.

  

Ali Benjamin asui lapsena talossa jota naapurit sanoivat kummitustaloksi ja vietti loputtomasti aikaa jahdaten ja tutkien ötököitä ja sammakoita. Hänestä tuli kirjailija.

  

Suomentanut: Marianna Kurtto, 278 sivua, Otava 2017

Alkuperäinen nimi: The Thing About Jellyfish (2015)

    

Muita lukukokemuksia: Eniten minua kiinnostaa tie, Pauline von Dahl, Pieni kirjasto, Kirjapöllön huhuiluja, Evarian kirjahylly, Siniset helmet, Lukutoukan kulttuuriblogi

  

Samankaltaista luettavaa: R.J. Palacio: Ihme, Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan

Sarah Andersen: Adulthood Is a Myth

  

Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 13. Kirja "kertoo sinusta"

    

Luulin, että Helmet-haasteen kohta 13, olisi ollut yksi vaikeimmasta, kunnes tulin lukeneeksi tämän Sarah Andersenin sarjakuvateoksen Adulthood is a Myth. Harvoin olen samaistunut näin paljon sarjakuvahahmoon (jolla saattaa olla omaelämäkerallisia vaikutteita). Andersen kuvaa nuoren naisen elämää ja arjen haasteita. Suosittelen tutustumaan!

   

 

Muutama stripeistä oli tuttu Twitteristä ja hassuja kuvia jakavista ryhmistä Facebookissa, mutta onneksi ennen näkemättömiä oli niin paljon. Etenkin nämä neljä strippiä osuivat, mutta lähes jokaisessa oli edes jotain tuttua omasta elämästä. En olisi osannut itse paremmin muotoilla näitä ajatuksia ja tuntemuksia. Niinpä annankin kuvien korvata tuhat selittävää sanaa.

 

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Are you a special snowflake? 

Do you enjoy networking to advance your career? 

Is adulthood an exciting new challenge for which you feel fully prepared? 

Ugh. Please go away.

This book is for the rest of us. These comics document the wasting of entire beautiful weekends on the internet, the unbearable agony of holding hands on the street with a gorgeous guy, dreaming all day of getting home and back into pajamas, and wondering when, exactly, this adulthood thing begins. In other words, the horrors and awkwardnesses of young modern life.

  

Sarah Andersen is a young Brooklyn artist. This book is totally not autobiographical. At all.

     

109 sivua. Andrews McMeel Publishing 2016

   

Luettu myös täällä: Sivutiellä

Minä ja dekkarit

© Niina Tolonen

   

Jännityskirjallisuus on pelkistetyimmillään dekkareita eli rikoskirjallisuutta, joka ei ole minulle kaikkein tutuin genre, mutta kun käsitettä laajentaa, niin luettujen ja lukemattomien teosten lista kasvaa huomattavasti. Liityin vähän aikaa sitten Facebookin Dekkariryhmään, sillä luin harvinaisesti dekkarin vieläpä sanan suppeassa merkityksessä (Elly Griffiths: Risteyskohdat). Kiinnostavista aineksistaan huolimatta en ollut täysin ihastunut kirjan päähenkilöön, ja olin menossa pyytämään ryhmästä lukuvinkkejä. Kaiveltuani ensin vanhoja eli muistelin mitä genren teoksia olen lukenut ja mitä minulla on omassa hyllyssä ja lukulistalla odottamassa yllätyin, kuinka paljon nimikkeitä haaviini kertyi jo hyvin lyhyen pohdinnan aikana ja ajattelin blogata muutamia ajatuksiani aiheesta. 

   

Tiukimmalla haravoinnilla dekkarilistalleni voisi laskea vain kymmenisen teosta. Tykkään erityisesti 50-luvulle sijoittuvasta Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjasta, Nora Robertsin salanimellä J.D. Robb julkaisemista futuristisista Eve Dallas -kirjoista (sääli, ettei niiden suomentamista jatketa, kysyin suoraan kustantajalta) ja Dan Brownin Da Vinci -koodin jalanjäljissä kulkevista mysteereistä. Toisin sanoen kirjassa tulee olla dekkari-, mysteeri- tai jännityselementtien lisäksi vähintäänkin kiinnostava ajankuva ja miljöö (historiallinen tai futuristinen), sillä nykyhetkeen sijoittuvat teokset eivät useinkaan saa kiinnostustani heräämään. Genren klassikot, joita pari olen lukenut, eivät ole vakuuttaneet, joskin haluaisin tutustua paremmin Agatha Christien tuotantoon, joka on anoppini sydäntä lähellä. 

   

Olen seurannut tv:stä (tai tätä nykyä Netflixistä) muutamia rikossarjoja, olivatpa hahmot sitten poliiseja, agentteja tai vaikkapa kuolinsyytutkijoita. Suosikkeihini kuuluvat mm. Almost Human, Bones, Criminal Minds, C.S.I., Forever, Fringe, Grimm, Monk, Naisten etsivätoimisto, Prison Break, Rizzoli & Isles, Stalker, X-files... Monella rikossarjalla on juuret kirjallisissa esikuvissa, Bones perustuu Kathy Reichsin teoksiin, Rizzoli & Isles Tess Grritsenin dekkareihin ja Naisten etsivätoimisto Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe tutkii -kirjasarjaan. Suosikkidekkareillani ja -tv-sarjoilla on havaittavisa ainakin yksi yhteinen piirre: haluan päähenkilön tai päähenkilöiden olevan jollain tapaa hyvin kiinnostavia. Hydä dekkariahmo on kokemustemi mukaan jollain tapaa erikoinen; poikkeuksellisen älykäs, sanavalmis tai hänen menneisyytensä on jättänyt henkisen tai fyysisen jäljen hahmon olemukseen.

   

Parhaat genren teokset ovat monessa tapauksessa myös muutenkin lukukokemusten kermaa, joiden tunnelmiin palaa mielessään (ja nykyään blogiarkiston avulla) usein. Niiden kirjoitustyyli koukuttaa, loppuratkaisuja ei arvaa ennalta ja parhaassa tapauksessa syntyy tunne, että teos on luettava joskus uudelleen ellei jopa heti edellisen lukukierroksen perään. Huomasin tämän postauksen kollaaseja tehdessäni, että ensimmäisenä mieleen tulleiden teosten kansikuvilla on suuri merkitys sekä teokseen tarttumisen, että siitä nauttimisen suhteen. En yleensä ajattele kansikuvaa lukemisen aikana, mutta esteettiseksi kokemani kansi lisää kyllä lukukokemuksen hyvänolontunnetta. 

  

Onko listalle päässyt tuttuja teoksia? Kuinka sinä löydät luettavaa dekkarien ja jännäreiden laajasta valikoimasta? Mitä pidät hyvän dekkarin aineksina? Ja niin kuin aina, minulle saa ehdottaa lukuvinkkejä. 

  

  

Näistä pidin (osa luettu ennen blogia):

• K.K. Alongi: Kevätuhrit
• Alan Bradley: Flavia de Luce -sarja
• Robin Cook: Hyökkäys, Kaapaus
• Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta -trilogia
• Michel Faber: Lihaa ja verta
• Tess Gerritsen: Painoton tila
• Hugh Howey: Siilo
• J.D. Robb: Eve Dallas -sarja
• Jaakko Markus Seppälä: Lemen

 

Ihan ok lukukokemuksia:

• Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut
• Dan Brown: Enkelit ja demonit, Da Vinci -koodi
• Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua
• Steven Hall: Haiteksti
• Risto Isomäen tuotanto
• Tom Knox: Pahan koodi
• Kate Mosse: Labyrintti
• Douglas Preston: Isku
• Douglas Preston & Lincoln Child: Ihmeiden kabinetti
• Jeff VanderMeer: Eteläraja -trilogia

   

     

Nämä eivät syystä tai toisesta kolahtaneet:

• Steve Alten: Mayojen testamentti
• Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira
• Elly Griffitsh: Risteyskohdat
• Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus
• Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Vitsaus
• Antti Tuomainen: Parantaja

 

Lukulistalla (tähdellä * merkityt omassa hyllyssä):

• Lauren Beukes: Säkenöivät tytöt*
• Mikkel Birkegaard: Libri di Lucan arvoitus*
• Jessie Burton: Nukkekaappi
• Ian Caldwell & Dustin Thomason: Neljän siirto*
• Lincoln Child: Uusi Atlantis*
• Blake Crouch: Wayward Pines – Ei pakotietä*
• Robin Cook: Sfinksi*
• Clive Cussler: Atlantis*
• Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä
• Tom Egeland: Ympyrän pää
• Tuomo Jäntti: Verso*
• Raymond Khoyry. Merkki*
• Dean Koontz: Odd Thomas – Hiljaisten kaupunki*
• Jenna Kostet: Marrasyöt*
• China Miéville: Toiset
• Matthew Mather: Kybermyrsky*
• Enrique Moriel: Ajattoman kaupungin varjot*
• Mircahel Mortimer: Neitsytkivi
• Kate Mosse: Krypta*
• Katherine Neville: Kahdeksan
• Douglas Preston: Rienaus*
• Kathy Reichs: Temperance Brennan -sarja (osa omana)
• Yrsa Sigurðardóttir: Kolmas merkki*
• Salla Simukka: Punainen kuin veri*
• Frank Shätzing: Pedot*
• John Twelve Hawks: Matkaaja*

Blogger Recognition Award

      

Sain Blogger Recognition Awardin sekä Unelmien aika -blogin Katriinalta, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia -blogin Marjatalta että Taikakirjainten Raijalta. Paljon kiitoksia! ♥ 

  

Säännöt:

1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen 
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen 
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille 
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi 
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi

    

Blogini täytti viisi vuotta kuukausi sitten, 10.5. ja synttäripostauksessa muistelinkin jo bloggaamisen alkuaikoja. Kerrataanpas lyhyesti: Aloitin bloggaamisen Vedenhenki-nimimerkillä vuonna 2010. Ensimmäinen blogini käsitteli kuitenkin kirjojen sijaan tekemiäni koruja ja muita käsitöitä. Seurasin kyllä jo tuolloin korubloggaajien lisäksi monia kirjablogeja ja haavenani oli aloittaa oman kirjablogin kirjoittaminen. 

  

Vuoden verran keräsin rohkeutta kirjoittaa kirjoista ja niin sitten keväällä 2011 lopulta syntyi Yöpöydän kirjat. Heti alusta oli jo selvää, että tulen bloggaamaan paljon dystopiasta, sillä olihan jo ensimmäinen bloggauksenikin Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta. Paljon on tullut opittua näiden vuosien aikana, niin bloggaamisesta, kirjablogiyhteisön vertaistuesta kuin kirjallisuudestakin. 

  

Viime aikoina on alkanut kiehtoa ajatus kirjalogin laajentamisesta YouTubeen kirjavideoiden muodossa, mutta täytyy malttaa mielensä siihen, että olemme ensin muuttaneet. Nykyisessä asunnossa ei nimittäin ole vielä mahdollista järjestää mieleistäni vloggaussettingiä. Suomalaisia kirjavlogeja ei vielä ole paljoa, mutta kiinnostus niitä kohtaan tuntuu olevan nousussa. 

  

Ohjeiksi blogin perustamiseen minulla ei ole pajoa sanottavaa. Ensimmäiseksi kannattaa silmäillä millaisia kirjablogeja on jo olemassa. Yllätyin, kuinka samantyyppisiä persoonia löysin kirjabloggaajien joukosta. Kirjablogi voi esimerkiksi olla lukupäiväkirja, kriittinen kirjallisuusmielipiteiden arkisto tai yleisemmin kirjallisuudesta ja kulttuurista keskusteleva. Ihan sellainen kuin kirjoittaja kokee sopivimmaksi. Useimmat kirjablogit ovat sekoitus kaikkea tätä ja vielä enemmän. 

Pohjalle voi halutessaan opiskella Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen Kirjablogikirjan, jossa on kaikenlaista tilastotietoa ja insighttia kirjablogien maailmasta. Ja jos jokin bloggaamiseen liittyvä askarruttaa mieltä, kannattaa rohkeasti kysyä toisilta pidempään bloganneilta tai etsiä Facebookista kirjablogisti-ryhmiä, niitä löytyy useita.  

  

Kun löytää omaa silmää miellyttävän pohjamallin, kirjoitustyylin, joka tuntuu omalta ja rohkeutta painaa julkaise nappula on valmis kirjablogistaniaan. Vaikeinta itselleni oli blogin nimen keksiminen! Kesti aika kauan, ennen kuin sain ensimmäiset lukijani, mutta se ei haitannut, sillä kirjoitin lukukokemuksista itselleni, muistin jatkeeksi. Olikin jännittävää huomata, kun ihmiset sitten löysivät blogiini ja kommentoivat omista lukukokemuksistaan ja ehdottivat luettavaa. Tämä jälkimmäinen seikka kannattaa ottaa myös huomioon blogin kirjoittamista suunnitellessa: On hirvittävän helppoa lisätä kirjoja lukulistalle, kun joku samantyyppisistä kirjoista pitävä ihminen on vaikuttunut jostain teoksesta. 

  

Nämä 10 blogia ansaitsevat palkinnon, vaikka joku heistä on varmaankin sen jo saanut: 

  

1. Dysphoria

2. Kirjaneidon tornihuone

3. Kujerruksia

4. Lumiomena 

5. Notko, se lukeva peikko

6. Oksan hyllyllä

7. Tarinoiden syvyydet

8. Todella vaiheessa

9. Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja

10. Vinttikamarissa

#Lukuviikko - Monta tietä tarinaan

   

Tänä vuonna lukuviikon sloganina on Monta tietä tarinaan. Metrokartan näköisessä julisteessa on esitetty asemien muodossa erilaisia tapoja löytää tiensä hyvän tarinan äärelle. Näitä reittejä ovat mm. harrastukset, pelit ja elokuvat. Ajattelinkin kirjoittaa sloganin mukaisesti omasta lukuharrastuksestani ja siitä miten monilla eri tavoin dystopiat esiintyvät kiinnostuksen kohteissani.

    

Dystopia tarkoittaa epätoivottua tulevaisuutta. Olen huomannut suomalaisten arkimaailman alkaavan muistuttaa yhä enemmän lukemieni kirjojen fasistista, suurten luokkaerojen maailmaa. Ihastuin dystopioiden kuvailemiin maailmoihin viisi vuotta sitten, kun aloitin tämän kirjablogin. Ensimmäinen postauksenikin oli dystopiaromaani, Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta. 

  

Nuorten dystopioissa on usein sama kaava: nuori protagonisti nousee vastustamaan vinksahtanutta järjestelmää ja yrittää lisätä tasa-arvoa eri ihmisryhmien välillä. Maailmankuva dystopiaromaaneissa on usein niin uskomattoman kärjistynyt, että ne on helppoa mieltää fiktioksi vaikka viittaukset kirjoitusajan todellisuuteen on havaittavissa. Nyt maailmat ovat lähentyneet uhkaavasti, eikä vaikuttavan kirjan luettuaan voi enää kovin painokkaasti sanoa, että onneksi tällaista ei tapahdu oikeasti. 

  

  

Olen ihan pikkutytöstä asti pitänyt katastrofielokuvista. Ala-asteella katsoin kaveriporukalla niin Independence Dayn (1996), Titanicin (1997) kuin Armageddonin (1998), jotka mahtuvat hieman eri tavoin tähän kategoriaan. Jokainen näistä jätti suuren vaikutuksen nuorempaan minuun. Siitä tämä kaikki varmaan alkoi, vaikka vielä en sitä tiennytkään. Tuohon aikaan luin vain heppakirjoja, joskin Merja Jalon Nummelan ponitallilaisissa on myös hieman salapoliisimeininkiäkin. 

  

Suosikki elokuviini kuuluvat nykyään mm. Matrix (1999), The Day After Tomorrow (2004), Wall-E (2008) ja Mad Max: Fury Road (2015). Kaikista on löydettävissä jokin tapahtuma, joka nopeasti tai pitkän ajan tuloksena on muuttanut nykyhetken erilaiseksi, kuin se tosimaailmassa tällä hetkellä on. Muutokset vaihtelevat ilmaston lämpenemisestä sotaan ja ylettömän tuhlaamisen aiheuttamaan ympäristön roskaantumiseen. Lisäksi kahdesta mainitusta elokuvasta löytyy robotteja ja tulevaisuuden teknologiaa. 

  

Muutimme perheeni kanssa maalta kaupunkiin 1999 syksyllä, ollessani seitsemännella luokalla ja uuden asuntomme naapurissa sattui olemaan kirjasto. Ala-asteella kirjastoni oli ollut kerran viikossa koulun pihalle saapuva kirjastoauto. Uudesta kirjastosta löysinkin kokonaan uuden valikoiman ja kirjanörtin pieni sydän värisi ilosta. Tutustuin ensi kertaa kunnolla fantasian maailmaan löydettyäni Anu Holopaisen Sonja-sarjan. Scifiä ei vielä lukemistooni kuulunut, mutta ahmin R.L. Stinen Goosebumps -kauhusarjaa. 

  

Äidinkielenopettajani vaihtui yläasteella joka lukuvuonna, mutta kiitos heistä ensimmäisen, pidimme kerran kirjaesittelyn. Enää en muista minkä teoksen itse esittelin, mutta luokkatoverini suosituksesta päädyin lainaamaan kirjastosta Marilyn Kayen Replica -sarjan ensimmäisen osan, Amy, numero 7. Olin viimein astunut tieteiskirjallisuuden pariin ja olen sillä tiellä edelleenkin. (No pun intended, Cormac McCarthy: Tie)

  

  

Dystopiat ja post-apokalyptiset tarinat kiehtovat, sillä ne herättävät ajattelemaan: entä jos. Kuinka hahmot selviävät muuttuneessa maailmassa ja voinko saada heiltä työkaluja oman elämäni hallintaan. Kuinka voin omalla toiminnallani estää vastaavan tapahtuvan oikeasti. Minkälaisiin vaatteisiin tulevaisuudessa pukeudutaan? Kirjat, elokuvat ja pelit ovat kaikki hyvin tarinallisia. Kirjoista tehdyt elokuvat  (mm. Nälkäpeli- ja Outolintu -trilogiat sekä 5. aalto) antavat kasvot hahmoille, vaikka heidät olisikin jo kuvitellut mielessään. Peleissä hahmojen ulkonäköön ja tekoihin pystyy kuitenkin itse vaikuttamaan, toisin kuin kahdessa muussa mediumissa.

  

Suosikkipelini noudattavat samaa linjaa mielekkään lukemisen ja yhä uudelleen katsomieni elokuvien kanssa. Ensimmäisenä on pakko mainita Fallout -pelisarja, josta olen pelannut osia 3, New Vegas ja 4. Fallouteissa maailma muistuttaa 50-luvun Amerikkaa, joka on joutunut ydinsotaan. Sekä kolmannen että neljännen Falloutin protagonisti on kotoisin fallout shelteristä, siis sodalta turvaa antavasta maanalaisesta suojasta. Maanpäällinen maailma on muuttunut paljon ja suuri osa suojaa vaille jääneistä ihmisistö sekä eläimistä on mutatoitunut vaarallisiksi vihollisiksi. Petojen lisäksi hahmoilla kamppaillaan erilaisia ihmisryhmittymiä vastaan.  

  

Muita pelejä, joista olen pitänyt ovat mm. Metro 2033 (joka perustuu Dmitri Gluhovskin samannimiseen kirjaan) ja The Walking Dead (joka on tehty samannimisen sarjakuvan pohjalta ja ilmestyy myös tv-sarjana). Näissä peleissä on paljon samaa kuin kirjasuosikeissani Ann Aguiren Razorland -trilogiassa (1. osa Enclave) ja Hugh Howeyn Siilossa, sillä molemmista löytyy ahtaita paikkoja ja ensimmäisessä on myös zombien kaltaisia mutantteja. Sarjakuvista puheenollen, voin suositella tutustumaan Y: The Last Maniin. Muita dystooppisia ja post-apokalyptisiä pelejä on esimerkiksi Playstation 3:lle tehty Last of Us. Pelejä ja kirjallisuutta on muuten nerokkaasti yhdistetty Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin luomassa dystooppisessa Kepler62 -sarjassa, josta on julkaistu jo kaksi osaa, Kutsu ja Lähtölaskenta. 

Elokuvien lisäksi olen katsonut myös monia genren tv-sarjoja. Ensimmäinen aiheeseen sopiva, suuren vaikutuksen tehnyt sarja oli Yleltäkin aikoinaan tullut uusiseelantilainen Klaani (2000-2003), joka kertoo ryhmästä nuoria sen jälkeen, kun kaikki aikuiset kuolivat outoon virukseen. Sarjassa on hieman sama asetelma kuin vasta ilmestyneessä K.K. Alongin Kevätuhreissa. Tällä hetkellä seuraan Eloonjääneet (The 100, 2014 alkaen) -tv-sarjaa, joka on tehty Kass Morganin samannimisen kirjan pohjalta. Vaikka kirja ja siitä tehty tv-versio eroavatkin huomattavasti toisistaan, molemmat pitävät kyllä mielenkiinnon yllä. Mitä tapahtuu, kun sata nuorta lähetetään ydinsodan tuhoamalle maapallolle ihmiskunnan rippeiden asuttua vuosikymmeniä avaruusasemalla?
  

Lukemisen taustalle on toisinaan kiinnostavaa laittaa soimaan teoksen teemoihin sopivaa musiikkia. Olenkin listannut muutamia kirjakohtaisia biisisuosituksia täällä, minkä lisäksi olen tehnyt Spotifyssä Dystopia-soittolistan, jota pääset kuuntelemaan tästä alta.
  

    

Mitä tietä pitkin sinä löydät tarinaan?