keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Kevään 2021 tulevia kirjoja

  
Vaikka korona on edelleen valloillaan maailmassa, voi kevättä kohti katsella valoisammin mielin. Uusia kirjoja ilmestyy tänäkin maailmanaikana ja niistä itselleni kiinnostavimmat olen poiminut tähän. Pandemian kyllä huomaa kyllä joidenkin teosten teemoissa, mutta onneksi valikoimassa on paljon muutakin. Odottelen vielä muutama katalogia ilmestyväksi, mutta lisään niistä mahdollisesti kertyvät poiminnat tähän sitä mukaan, kun ne tulevat vastaan.  

 
Art House / Jalava:

  • Päivi Haanpää & Marika Riikonen (toim.): Likainen tusina - Novelleja (heinäkuu) 
  • Siri Pettersen: Rautasusi (toukokuu)

Gummerus:

  • Cecelia Ahern:  Nainen joka sai siivet selkäänsä ja muita kertomuksia (tammikuu)
  • Ann-Christian Antell: Puuvillatehtaan varjossa (helmikuu) 
  • Holly Bourne: Teeskentelyä (helmikuu)
  • Reni Eddo-Lodge: Miksi en enää puhu valkoisille rasismista (helmikuu)
  • Natasha Lester: Ranskalainen valokuvaaja (maaliskuu)
  • Richard Powers: Ikipuut (tammikuu)

Karisto:

  • Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle (huhtikuu)
  • Anu Holopainen: Filigraanityttö (maaliskuu)
  • TJ Klune: Talo taivaansinisellä merellä (huhtikuu)
  • Maria Kuutti: Anna ja Elvis risteilyllä (huhtikuu)
  • Josh Malerman: Malorie - Älä katso, älä kosketa (maaliskuu) 
  • Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet (tammikuu)

Kumma-kustannus:

  • Laura Ellen Anderson: Amelia Kulmuri ja ylhäiset yksisarviset (helmikuu)
  • Catherine Doyle: Kadonneet merenväkiset (toukokuu)

Myllylahti

  • Marja Aho: Lasienkeli (huhtikuu)
  • Sini Helminen: Hurme (maaliskuu)
  • Anu Holopainen: Plattilan noita (helmikuu)
  • Emma Luoma: Perhosten aika (huhtikuu)
  • Suvi Nurmi: Unissamatkaaja (maaliskuu)
    
  • Susanna Hynynen & Dess Terentjeva: Neonkaupunki 2 - Spiraalitie (maaliskuu)
  • Antonio Iturbe: Auschwitzin kirjastonhoitaja (tammikuu)
  • Jenni Multisilta: Mitä tapahtui merenneidoille (helmikuu)
  • J. Pekka Mäkelä: Pahasilmä (helmikuu)
  • Martta Piili: Kohtalona Siperia - Neljätoista vuotta pakkotyövankina (helmikuu)
  • Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat - Suomen kultakauden naisia (huhtikuu) 
  • Chistina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet (huhtikuu)
  • Tiina Raevaara: Polaaripyörre (maaliskuu)
    
  • Koko Hubara: Bechi (huhtikuu)
  • Jørn Lier Horst: Clue - hautausmaan arvoitus (helmikuu)
  • Teemu Juhani: Taskunoita (huhtikuu)
  • Torben Kuhlman: Armstrong (maaliskuu)
  • Åsa Larsson, Ingela Korsell & Henrik Jonsson: Pax 1 - Loitsusauva (tammikuu)
  • Jani Toivola: Poika ja hame (tammikuu)
  • Colson Whitehead: Maanalainen rautatie (maaliskuu)
  
S&S:
  • Eva Frantz: Yön kuningatar (huhtikuu)
  • Vuokko Hurme: Kirjava kartano (Värikkäät #2) (huhtikuu)
  • Tibor Noé Kiss: Inkognito (helmikuu)
  • Jaqueline Woodson: Ruskea tyttö uneksii (huhtikuu)

Tammi
  • Barbara Cantini: Mortina ja loma Lumolammella (maaliskuu)
  • Elly Griffiths: Maan alla (maaliskuu)
  • Christopher Paolini: Infinitum - Tähtien meri (kesäkuu)
  • Salla Simukka: Matalapaine / Korkeapaine (toukokuu)
   
  • Lee Bacon: Viimeinen ihminen (maaliskuu)
  • Max Brallier & Douglas Holgate: Maailman viimeiset tyypit - Keskiyön miekka (tammikuu)
  • Candice Carty-Williams: Queenie (tammikuu)
  • Jenny Han: P.S. Rakastan sinua yhä (joulukuu 2020)
  • Jenny Han: Aina ja ikuisesti, Lara Jean (maaliskuu)
  • Karen M. McManus: Kaksi voi säilyttää salaisuuden (helmikuu)
  • Jack Meggitt-Phillips: Hirviö ja Helmikki (helmikuu)
  • Debbi Michiko Florence: Homma halussa, Keiko Carter (tammikuu)
  • Madeline Miller: Kirke (maaliskuu)
  • Kristina Ohlsson: Muumiomysteeri (helmikuu)
  • Beth O'Leary: Vaihtokauppa (tammikuu)
  • Frida Skybäck: Kirjakauppa Thamesin varrella (toukokuu)
  • Tuutikki Tolonen: Agnes ja huvilan salaisuus (maaliskuu)

Top 10 eniten odotetut:
  
    
  1. Lee Bacon: Viimeinen ihminen
  2. TJ Klune: Talo taivaansinisellä merellä
  3. Åsa Larsson & Ingela Korsell: Pax 1 - Loitsusaiva
  4. Emma Luoma: Perhosten aika
  5. Suvi Nurmi: Unissamatkaaja
  6. Christopher Paolini: Infinitum - Tähtien meri osa 1
  7. Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet
  8. Frida Skybäck: Kirjakauppa Thamesin varrella
  9. Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet
  10. Colson Whitehead: Maanalainen rautatie 

sunnuntai 22. marraskuuta 2020

#sarjakuvasyksy2020 -haasteen kooste

Haasteen vetäjinä olivat @paperimato ja @kirjakaruselli Instagramissa. Kiitos kivasta haasteesta! 

Haaste alkoi 1.9. ja päättyi 22.11. Jokaisella viikolla oli oma teemansa. Lähdin mukaan haasteeseen toisen viikon aikana, mutta luin muutamalla viikolla kaksi teosta, joten yhteensä haasteen aikana luin 15 sarjakuvaa. Näistä parhaita olivat The Handmaid's Tale, Anne Frankin päiväkirja, Hymy ja Viimeinen ilta. Haastavimmat kohdat olivat sanaton sarjakuva ja sarjakuva, jonka piirrostyylistä et pidä, kaikkiin muihin oli helppoa löytää luettavaa. 

1. Lapsuudesta tuttu

2. Palkittu sarjakuva 

  • Marjane Satrapi: Persepolis 2

3. Mustavalkoinen 

  • Petra Tanninen: Erityisen herkkää elämää

4. LGBTQ+ 

  • Mariko Tamaki & Rosemary Valero-O'Connell: Laura Dean Keeps Breaking Up with Me

5. Manga 

  • Ryōsuke Takeuchi & Takeshi Obata: All You need Is Kill 1-2

6. Sarjakuvassa on eläinhahmoja 

  • Juan Díaz Canales & Juanjo Guarnido: Blacksad - Valkoinen valtakunta

7. Sarjakuvataiteilija tulee eri kulttuurista kuin sinä 

8. Scifi tai fantasia 

  • Margaret Atwood & Rénee Nault: The Handmaid's Tale - The Graphic Novel  
  • Doug TenNapel: Ghostopolis

9. Sarjakuva, jonka piirrostyylistä et pidä 

  • Liv Strömquist: Einsteinin vaimo

10. Yhteiskunnallinen sarjakuva 

  • Ari Filman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja
  • José-Louis Bocquet & Catal: Kiki - Montparnassen kuningatar

11. Naisen tekemä sarjakuva 

  • Raina Telgemeier: Hymy
  • Lise Myrhe: Nemi - Tuulten viemää

12. Sanaton sarjakuva 

  • Miha Rinne: D'Moleyk - Myyrien Aika

perjantai 20. marraskuuta 2020

Lukupiirissä | Maja Lunde: Sininen

"Maailmasta kuolisivat ihmiset, eläimet, hyönteiset, kasvit. 
Pian kuolisivat jopa suurimmat puut, syvistä juurista huolimatta. 
Mikään ei selvinnyt tästä hengissä."
   
  
Lukupiirin lokakuun kirja
  
"Mikään ei takaa että tässä käy hyvin. Ihmisille. Maailmalle." (s. 204)
  
Maja Lunden cli-fi (eli climate fiction) Sininen oli alun perin maaliskuun lukupiirikirja, mutta kiitos koronan, ei piiri voinut kokoontua. Ja koska pandemia ei vieläkään näytä helpottaneen (rokotteista alkaa onneksi olla jo positiivisia tutkimustuloksia), päätin siirtää piirin virtuaaliseksi ja Sininen siirtyi keväältä syksyyn. 
  
Kokoontumiset tapahtuvat siis Discordissa ja mukaan saa liittyä uutena ilman aiempaa lukupiirikokemustakin tai pakotetta lukea kaikkia piirin kirjoja. Marraskuun kirjana on tänä viikonloppuna luvassa Laura Ingalls Wilderin Pieni talo suuressa metsässä ja joulukuussa Colin Greenlandin Harmin tiellä
  
Taistelustamme ei ole ollut mitään hyötyä, kaikki se mistä puhumme on tapahtunut, lämpö on tullut, eikä kukaan kuunnellut. (s. 62)
  
Sininen on toinen osa ilmastokvartettia, mutta nämä ovat täysin itsenäisiä kirjoja, joissa yhteistä on vain ilmastonmuutoksen kanssa eläminen (ja käsittääkseni muissakin osissa on useampi näkökulmahenkilö ja tapahtuma-aika). Ensimmäisessä osassa Mehiläisten historia eletään maailmassa, josta mehiläiset katosivat ja Sinisessä käsitellään jäätiköiden sulamista ja kuivuutta. 
  
Kuivuus. Se oli meidän tulvamme. Ensin sen oli nimeltään kahden vuoden kuivuus, sitten kolmen vuoden, sitten neljän. Tämä oli viides vuosi. Kesä vaikutti loputtomalta. (s. 27)
  
Kirjan tarkoituksena on ilmeisesti ravistella lukijansa ajattelemaan ilmastonmuutosta, ihmisten ahneutta ja luonnon saastumista. Näistä asioista hyvin perilläolevalle teoksen esittämät asiat eivät tule yllätyksenä ja muille tällainen saattaa tuntua saarnaamiselta. Kokisinkin nokkelammaksi, jos tällaisen naamaan hieromisen sijaan kirjassa olisi annettu lukijalle tilaa oivaltaa asioita itse. 
  
Yllättävästi kirjasta löytyi minulle todella tuttu repliikki: "miten sinä jaksat" luonnonsuojelusta puhuttaessa, johon vastataan: "Jaksan? Niin kuin minulla olisi valinnanvaraa?". Olin 2008 keväällä työharjoittemassa ympäristökeskuksessa. Henkilökunnan taukotilassa ei ollut kuin yksi iso roskis, sellainen taloyhtiöiden roskakatoksista tyypillisesti löytyvää kokoluokkaa oleva kaunistus, minne heitettiin kaikki sekaisin: muovi, pahvi, bio, metalli... Lasi sentään taidettiin ottaa erilleen. Veinkin siis aina ruoastani tulleet roskat banaaninkuorista alkaen takaisin kotiin, jotta voin kierrättää ne asiallisesti. Eräs vanhempi naishenkilö kommentoi tapaani, että kuinka minä jaksan. Vastasin: "Koska jonkun on pakko". 
  
Heitän laatikot lattialle. Niitä en heitä veteen, vaikka ehkä ne joskus joutuvatkin sinne, yhtyvät meren muovisaariin ja hajoavat hitaasti mikromuoviksi, koatoavat kalan suolistoon, päätyvät lautaselle ja ihmisen mahaan, sillä ihminen syö omia roskiaan, niin me kaikki syömme omia jätteitämme joka ainoa päivä. (s. 59-60)
  
On heti ensimmäisenä todettava, että tämä on yksi suurimmista lukupettymyksistä, joita olen kohdannut tänä vuonna. Olen lukenut aiemmin Lundelta lastenkirjan Lumisisko, josta pidin paljon. Olen myös kuullut paljon kehuja tästä ilmastokvartetista, etenkin ensimmäisestä osasta. Ylistyksillä on vain harmillisen usein tapana nostattaa odotuksia liian korkealle ja teos ei sitten kohtaa näitä ennakkotoiveita. 
  
Tunsin aikuisten hiestyvien vartaloiden hajun, kaiken sen mitä he piilottelivat vaatteidensa alla, kainaloissaan, jalkojensa välissä. (s. 164)
  
Mikä sitten meni pieleen? Tietenkään kaikki kirjat eivät voi olla kaikista lukijoista hyviä, mutta harvoin annan kirjoille vähemmän kuin kolme tähteä. Miinusta tämä lukukokemus sai mm. siitä, että kirjan puolivälin paikkeilla on todella paljon eritteitä sekä oksentamista ja emetofoobikkona sain fyysistä huonoa oloa lukiessani liian tarkkoja kuvauksia, joissa otettiin huomioon useampia aisteja. 

Kirjoitin lukukokemuksestani peräti 30 A4 verran lainauksia ja huomioita (olinhan vetämässä tästä keskustelun lukupiirissä), enkä muista milloin viimeksi olisin joutunut käyttämään marginaalissa näin paljon kysymysmerkkejä, sillä mitä ihmettä -kohtia oli vaikka kuinka paljon, kuten noissa yllä ja alla olevissa esimerkeissä. 
  
Kun olin lapsen kanssa kahdestaan, olimme kuin puolitoista ihmistä. Se oli aivan erilaista kuin rakastetun kanssa kahdestaan oleminen. Rakastettu on yhtä iso kuin sinä, ainakin melkein. Hän osaa sammuttaa nälkänsä itse. Ottaa tarpeeksi juotavaa. Vaihtaa alusvaatteet. Hän osaa tukea sinua, pitää sinusta kiinni niin että pysyt pystyssä. Hän osaa kantaa puolet taakasta. (s. 43)
  
Välillä hahmot suoltavat niin sakeaa tajunnanvirtaa, että jäin vain pohtimaan, kuinka niin monet aikuiset vähättelevät YA-kirjoja, pitävät niitä alempiarvoisena kirjallisuutena. Niissä kun en ole yleensä tällaista tekotaiteellissutta nähnyt. En väitä, etteikö joku olisi tästä kirjasta tykännytkin, tällä on kuitenkin Goodreadsissa keskiarvo 3,73 ja moni tuttuni on siellä antanut kirjalle 5/5. Tämä ei vain kolahtanut minulle, koska olen lukenut paremminkin kirjoitettuja ekokatastrofista kertovia romaaneja.
  
Tekstissä oli myös harvinaisen paljon kirjoitusvirheitä (pilkku esimerkiksi ei tainnut kertaakaan osua sanan että eteen), outoja lauserakenteita, puolen sivun mittaista luettelointeja ja erikoisia sanavalintoja. Kirja loppuu kuin seinään ja hahmojen kohtalot jäävät auki, vaikka jotakin on toki pääteltävissäkin. Ilmastonmuutoskaan ei oikein päässyt kirjassa pääteeman asemaan, se antoi vain hieman normaalia haastavamman miljöön hahmoille toimia. Enemmän tämä tuntui parisuhdedraamalta, sen verran kiihkeää riitelyä ja rakkautta se sisälsi - kiihkeää, mutta ei koskettavaa. Hahmot ovat hyvin paperinohuita stereotyypioita, vailla syvyyttä. 
  
Helle teki ilmalle jotakin. Hengitimme sitä huomaamattamme sisään kuin kaasua. Tai kuin itiöitä. saimme niitä elimistöömme hengitysteiden kautta. Ne kasvoivat sisällämme. Sienestä tuli iso ja harmaa. Ulkopuolelta sileä, hatun alla sitkeitä helttoja. Myrkyllinen. Se levisi meissä. Muutti hermoston viestejä, otti aivot haltuunsa. (s. 138)
  
Sinisessä on kaksi näkökulmahenkilö, kuusikymppinen, norjalainen Signe vuonna 2017 ja pari-kolmekymppinen ranskalainen David vuonna 2041. Signe on ilmastoaktivisti, huolissaan Norjan sulavista jäätiköistä, joita louhitaan eteläisten aavikkomaiden rikkaiden drinkkilaseihin. Hänen ihmissuhteensa ovat kariutuneet, osittain hänen analyyttisyytensä ja kirjaimellisuutensa takia. Hän esimerkiksi väittelee rakastamisen mittaamisesta sanoilla. 
  
"Voiko rakastaa -sanaa mitata?" kysyin kerran. 
-- 
"Mitä tarkoitat?" hän kysyy. 
"Voiko sitä mitata, vai onko sana itsessään niin vahva että se on aina maksimaalinen, aina sataprosenttinen?" 
"Vain sinä saat tehtyä kielen tunnepitoisimmasta sanasta teoriaa", hän hymyili 
-- 
"Sanat. Ovat. Tärkeitä." 
"sanat. Ovat. Tärkeitä. Sinulle." (s. 39-40)
  
David on yh-isä, joka pitää itseäänkin edelleen lapsena. Hänen vaimonsa ja nuorempi lapsensa katosivat tulipalossa, jota he pakenivat. David yrittää pitää elossa toivoa, että Anna olisi vielä elossa, että hän tulisi jokin päivä takaisin. Signe on jatkuvasti liikkeessä, suurimman osan kirjasta kuvataan hänen purjehdustaan Norjasta Ranskaan ja takaumissa palataan hänen lapsuuteensa ja nuoruuteensa. David puolestaan on paikallaan kuin jo luovuttaneena.
  
Pidin hahmoista enemmän Davidista, vaikka kumpikaan hahmo ei tuntunut missään vaiheessa läheiseltä tai edes kauhean kiinnostavalta. Signessä oli kuitenkin välillä jotain verrosmaista lakonisuutta, joka lupaili täyteläisempää persoonaa. Lempikohtaukseni häneltä on loppupuolelta kirjaa, kun hän istuu sataman bistrossa ja joku satunnainen vanhempi purjehtijamies yrittää tulla iskemään häntä: "minua suututti joka kerta, se että nainen, toisen sukupuoli, ei voi istua yksin ruokapöydässä kenenkään häiritsemättä, ilman että paikalle ryntää mies suojelemaan häntä hänen omalta seuraltaan". 
  
Saimme hänet aivan liian aikaisin. Tiedän, että meidän ei olisi pitänyt hankkia lasta niin nuorina. Olin vasta yhdeksäntoista, Anna oli juuri täyttänyt kaksikymmentä. Syytimme vesikriisiä, sen aiheuttamaa pulaa tavaroista. Silloin puuttui niin paljon. Myös kondomeja. Olin iloinen, että Anna syytti kriisiä eikä minua, vaikka olin luvannut olla varovainen.  (s. 51)
  
On todella outoa, että David ja Anna hankkivat toisenkin lapsen keskelle ekokatastrofia. Oliko heillä niin kova luotto siihen, että kaikki tulee menemään parempaan suuntaan? Yksi syy siihen, miksi itse en lapsia halua tehdä, on maailman nykytilanne, siis liikakansoitus ja ekokriisi. Sanoin tämän ääneen ensimmäisen kerran jo ollessani lukiolainen 2000-luvun alkupuolella ja en voi asioiden sanoa ainakaan parempaan suuntaan edenneen siitä.
  
Signekin on nuorempana tullut raskaaksi, mutta erottuaan riitaisasti kumppanistaan, joka ei ymmärtänyt häntä ja palavaa haluaan suojella Norjan jokia patoamiselta, hän matkustaa Lontooseen ja etsii sieltä klinikan, jossa tehdään abortteja. Tämä tapahtuu käsittääkseni 1960-70-lukujen aikaan. Oli kiehtovaa lukea, kuinka Signe toteaa, että: "Maailmaan ei kaivattu sitä lasta, ei yhtään uutta lasta -- Niiden jotka halusivat lasta olisi pitänyt selittää, ei meidän muiden". Niinpä. Olen saanut itsekin olla selittelemässä, miksen lasta halua, kuin se olisi jokin omituinen poikkeama koodissa, mikä pitäisi muka korjata.   
    
Minä olin pikkuruinen vesi-ihminen, lumisadepallo täynnä tahmeaa, kiiltävää nestettä ja muovisia lumihiutaleita, ja joskus he nostivat minut ylös, ravistelivat minua, mutta sitten he laskivat minut takaisin ja menivät pois, toistensa luo, jakaakseen sen mitä heillä oli yhteistä, sen suuren, pahan, ruman, mikä oli vain heidän välistään, heidän kahden. (s. 113)
  
Kirjan nimi viittaa mm. Signen veneen nimeen, veden väriin, kun sininen taivas heijastuu siihen, muovilaatikoihin, joihin pakattua Norjan jäätä Signe kuljettaa mukanaan, jäätikön nimeen (Blåfonna)... Viittauksia riittää hieman liiaksikin asti. Olisipa muihinkin yksityiskohtiin panostettu samanlaisella innolla, sillä nyt kirja ei oikein kerro ilmastonmuutoksesta tai näkökulmahenkilöistään. 

Olisin toivonut tähän samanlaista melankoliaa kuin Cormac McCarthyn Tiessä, enemmän selviytymistä luonnossa tapahtuvien muutosten kanssa vahvempaa pyrkimystä pois kuivuvasta Keski-Euroopasta. Tällaisena purjehduskertomuksena, muistelmana ja paikalleen jämähtämisenä tästä puutui terä, joka olisi nostanut lukukokemuksen paremmin mieleenjääväksi, tarina jotenkin väsähtää ennen loppuaan. Nyt päälimmäiseksi tunteeksi jäi etominen. No, tulipahan luettua. 
   
Miten nopeasti kaikki voikaan muuttua. Yhtenä päivänä heräät herätyskellon ääneen, syöt aamiaista, menet töihin, riitelet, naurat, rakastelet, tiskaat, hätäilet tyhjeneekö tili ennen kuun loppua... et osaa ajatella että kaikki mitä sinulla on ympärilläsi voi vain kadota. Vaikka kuuletkin että maailma on myllerryksen kourissa. Vaikka näet sen lämpömittarista. Et ajattele sitä ennen kuin yhtenä päivänä et herääkään herätyskellon soimiseen vaan huutoon. Liekit ovat tavoittaneet kaupunkisi, sänkysi, lähimmäisesi. Teillä palaa, vuodevaatteesi syttyvät tuleen, tyynysi alkaa savuta, etkä voi muuta kuin juosta. (s. 87)
  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Kun vesi loppuu
  
Havahduttava, pelottavan ajankohtainen romaani vesipulan lamauttamasta huomisesta, maailmasta, jota päivä päivältä lähestymme.
  
Kuivuus ajaa 2040-luvun Etelä-Euroopassa ihmisiä kaoottisille pakolaisleireille, minne päätyy myös osan perheestään kadottanut David. Yhdessä tyttärensä kanssa hän löytää kuivuneesta kanavasta purjeveneen, jolla voisi purjehtia turvaan viileään pohjolaan – kunhan vain sateet alkaisivat. Rinnakkaisessa tarinassa lähdetään vuoden 2017 Norjassa hurjalle kostoretkelle yli merten. Luontoaktivisti Signellä on sanansa sanottavana bisneksestä, jossa tunturiylänköjen jäät louhitaan raharikkaiden drinkkeihin. Ravisuttavaan vuoropuheluun yhtyvät tarinat pohtivat koskettavasti suhdettamme luontoon mutta myös muihin ihmisiin, erityisesti niihin kaikkein rakkaimpiin.
  
Sininen on Maja Lunden Ilmastokvartetin toinen, itsenäinen osa.
    
Suomentanut: Katriina Huttunen, 346 sivua, Tammi 2019

Alkuperäinen nimi: Blå (2017)
   
Kirja on luettu myös täällä: Kirjakaapin kummitus, Taikakirjaimet, Kirjahilla, Heidi Heinonen: Kirjoituksia kirjallisuudesta
  
Samankaltaista luettavaa: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Hugh Howey: Hiekka, Cassandra Montag: Tulvan jälkeen, Risto Isometsä: Sarasvatin hiekkaa, Cormac McCarthy: Tie

tiistai 17. marraskuuta 2020

Lastenkirjakimara - Halloween -lukuhaasteen satoa

"- Jos se on se sama lintu, niin sehän on... zombi."

 
Lukuhaasteissa: Halloween -lukuhaaste

Anu Holopaisen lapsille kirjoitetun Iik!-sarjan neljäs osa Nuku, nuku leluseni pohjaa, kuten nimestäkin voi päätellä, Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikkini -kauhuklassikkoon. Juonessa on siis paljon yhteneväisyyksiä, joskin pelottavuutta on skaalattu ikäryhmälle sopivaksi.

- Mihin me vilttiä tarvitaan? Saku kysyi.

--

Siiri katsoi sakua moittivasti.

- Retkellä pitää aina olla viltti! Sen päällä syödään.

- Ahaa, sä olet lukenut jonkun kirjan, missä käydään retkellä, Sussa päätteli. (s. 8)

Saku, Sussa ja Siiri menevät piknikille Metsäkirkolle, sarjan toisessa osassa, Kilikorven vampyyri tutuksi tulleeseen paikkaan. (Olen muuten aivan samaa mieltä Siirin kanssa, piknikillä pitää olla viltti!) He hautaavat kuolleen naakan kirkon lähelle, mutta myöhemmin se palaa takaisin. Saku löytää kirkon takahuoneesta salalokeron, jossa on vanhalla kirjoituksella täytetty tekstikäärö. Voisiko se kertoa, mitä kummaa naakalle tapahtui?

- Mutta mä joudun ihan kohta kouluun! Siiri julisti dramaattisesti. - Elämästä tulee tärkeetä ja tylsää. Mun pitää saada vielä seikkailla ennen sitä, en mä halua löhöillä. (s. 6)

Kaksosten nuorin sisarus Siiri on on kesän jälkeen aloittamassa koulun, joten nyt on aika ottaa kaikki irti viimeisistä vapauden hetkistä. Hän saa idean haudata pehmolelujaan naakan haudan viereen. Ja kuinkas sitten kävikään. Sakulla ja Sussalla on kädet täynnä työtä yrittäessään napata ilkeät lelut kiinni, ennen kuin sattuu jotain pahempaa.

Mikä naakan olikaan herättänyt henkiin, kykeni ilmeisesti puhaltamaan hengen myös leluihin. (s. 52-53)

Olisin lapsena ollut varmasti peloissani tätä kirjaa lukiessa, sen verran rakkaita pehmot minulle olivat ja olen ihan viime vuosinakin ostanut pehmoja itselleni niin unikaveriksi kuin keräilymielessäkin (erityisesti TY:n Halloween -pehmoja). Jos ne jostakin syystä heräisivät henkiin ja olisivat kaiken lisäksi ilkeitä, niin huh, pelästyisin valehtematta aikuisenakin.

Arvosana:
  
Takakannesta:
Suositun IIK-sarjan neljäs osa pelottelee alakouluikäisiä lukijoita Stephen Kingin hengessä. Helppolukuinen, maltillisen pituinen ja sopivan jännittävä tarina houkuttelee myös vähemmän lukevia lapsia uppoutumaan kirjaan. 
  
Sussa, Saku ja Siiri retkeilevät vanhaan paimenkirkkoon, ja Siirin syöttäessä lintuja kirkon pihassa myös kettu päättää napata välipalaa. Urhea Siiri saa naakan pois ketun hampaista, mutta lintuparka on jo kuollut. Lapset päättävät haudata sen, ja löytävät kauniin paikan – kiven, jossa on siivenmuotoinen kuvio. 
  
Naakka ei suostukaan pysymään hengettömänä, vaan tekee yllättävän paluun haudan takaa. Saku ja Sussa kauhistuvat, mutta Siiri saa idean haudata lelujaan samaan paikkaan. Kohta ovat Muru-haliapina, Pöpö-pehmonorsu ja Tipsu-yksisarvinen tulossa levittämään kauhua elävien keskuuteen. Ne on pysäytettävä, mutta miten? Löytyykö ratkaisun avain metsäkirkon muinaisen papin jäämistöstä?
    
112 sivua, Myllylahti 2020
   
Sarjassa ilmestyneet:

-------------------------------------------------------------------------------------------------

"Von Kraussien suunnaton kivilinna on mykistynyt vuosisadoiksi. Hämähäkit ovat kutoneet verkkojaan talon ikkunoihin. Köynnökset ovat kietoutuneet sen ympärille. Aika on sammaloinut sen seinät ja venyttänyt pihan puut niin suuriksi, etteivät ihmiset enää tiedä vihreän, läpitunkemattoman seinän takana minkäänlaista taloa olevankaan."

Lukuhaasteissa: Halloween -lukuhaaste

Eppu Nuotion kirjoittama ja Marjo Nygårdin kuvittama Maailman viimeiset noidat on klassinen satufantasia lapsille. Suvun musta lammas Sabine lapsineen haluaa syrjäyttää istuvan suurnoidan. Heidät on karkotettu 300 vuotta aikaisemmin. Tuohon välirikkoon päättyi noitien aikakausi. 
  
Jokaisella on omat taikavälineensä mukanaan, mutta suvun yhteinen omaisuus on jaettu. 
-- 
taikuuden salat ja kaikki muu alan kirjallisuus on Unohdettujen kirjojen kirjastossa, suljettuna alimman kerroksen kivikammioon. Kirjastonhoitajana työskentelevä Verner von Krauss pitää huolen siitä, ettei kirjoihin pääse kukaan kajoamaan. (s. 16)
  
Jäljelle jääneet von Kraussin suvun jäsenet ovat hajaantuneet eri puolille maailmaa ja vannoneet, etteivät pidä yhteyttä toisiinsa. Mutta nyt on tullut aika yhdistää voimat ja puolustautua palannutta tuhoisaa voimaa vastaan.
  
Jos he ovat palanneet, he ovat palanneet vain levittääkseen kaaosta, kylvääkseen pelkoa ja hamutakseen valtaa. (s. 17)
  
Harmillisesti vain sataan sivuun kiehtovine kuvituksineen ei mahtunut paljoa tarinaa, vaan kerronta etenee koko ajan pikakelausvauhtia. Tästä olisi saanut helposti paljon pidemmänkin kirjan, jos asioita olisi selitetty vähän enemmän ja tapahtumien vyöryä olisi hidastettu. Loppuun on jätetty mahdollisuus jatko-osille. Fontti oli hieman liian pientä, etenkin kun kirjaa suositellaan 7-11-vuotiaille. 
  
"Tämä tarina on nyt loppu", Hilde sanoo ja puristaa kaulassaan roukkuvaa korua. "Ja uusi on jo alkamassa." (s. 100)
  
Oli muuten varsin erikoista löytää kirjasta kahdesta kohtaa, muutaman sivun välein liki samoin kirjoitettu kohta happolammikosta ja talosta kuuluvasta paukkeesta. Näistä jälkimmäinen tuntui  sopivan paremmin muuhun tekstiin. Olisiko kyseessä jonkinlainen virhe, että kirjan aiempi versio on päätynyt painettavaksi, kun kirjailija on vielä pohtinut mihin kohtaan sijoittaisi tarinanpätkän, sillä en usko, että tämä ratkaisu oli tarkoituksellinen.  

Arvosana:
    
Takakannesta:
Kissankarvamyrskyjä ja muodonmuutoskärpäsiä
 
Maailman viimeiset noidat on Eppu Nuotion kirjoittama ja Marjo Nygårdin kuvittama mukaansa kahmaiseva fantasiaseikkailu noin 7–11-vuotiaille lukijoille.
 
Kaupungissa on alkanut tapahtua kummia. Ihmisiä muuttuu sammakoiksi ja autoja jättihyytelöiksi. Sekasortoa aiheuttavien tapahtumien syynä ei voi olla kukaan muu kuin maailman viimeisen noitasuvun mustan haaran ilkeät kaksoset Lukas ja Liida.
 
Noidat kokoontuvat hätäkokoukseen. Hetkeäkään ei ole hukattavaksi, mutta kaikki ei sujukaan ihan suunnitelmien mukaan. Kokouksen sotkee eripuraa aiheuttava yllätys, joka osoittautuu kuitenkin ratkaisevaksi tekijäksi hurjassa hyvän ja pahan taistelussa.
   
100 sivua, Bazar 2019
   
Kirja on luettu myös täällä: IBBY Finland, Kirjasähkökäyrä

sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Lokakuun luetut

     
Näissä lokakuun kuvissa on niin paljon värejä! Nyt marraskuun puolella kaikkialla on vain ruskeaa, mustaa ja harmaata, etenkin viikon kestäneen minitalven jäljiltä. Seuraavasta lumesta ei ole vielä tietoa, kun sää on ollut reippaasti plussan puolella. Luin lokkakuussa 22 kirjaa / 3733 sivua, (kiitos Halloween -lukuhaasteen, kooste täällä). Kaksi kuvakirjaa, yhdeksän lastenkirjaa, kolme nuortenkirjaa ja kahdeksan sarjakuvaa. Kuukauden parhaat lukuhetket tarjosivat Taikuuden talo, Täältä minä karkaan, Scythe, Isadora Kuu menee kouluun ja The Handmaid's Tale -sarjakuva-adaptaatio
 
Kaikki lokakuun luetut:
  • Sari Peltoniemi: Täältä minä karkaan
  • Ryōsuke Takeuchi & Takeshi Obata: All You need Is Kill 1-2
  • Mikki Lish & Kelly Ngai: Taikuuden talo
  • Mary Stewart: Susimetsän salat
  • Juan Díaz Canales & Juanjo Guarnido: Blacksad - Valkoinen valtakuna
  • Rainbow Rowell & Faith Erin Hicks: Viimeinen ilta - Pumpkinheads
  • Spica Aoki: Kaiju Girl Caramelise vol. 1
  • Joe Hill & Gabriel Rodrírguez: Locke & Key 3 - Crown of Shadowa
  • Marjorie Liu & Sana Takeda: Monstress vol. 1 - Awakening
  • Neal Shushterman: Scythe
  • Laura Ellen Anderson: Amelia Kulmuri ja kauhukarkelot
  • Harriet Muncaster: Isadora Kuu menee kouluun, Isadora kuu retkeilee
  • Eppu Nuotio & Marjo Nygård: Maailman viimeiset noidat
  • Margaret Atwood & Rénee Nault: The Handmaid's Tale - The Graphic Novel
  • Doug TenNapel: Ghostopolis 
  • Hertta Vierula & Broci: Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta
  • Anu Holopainen: Nuku, nuku leluseni (Iik! #4)
  • Kirsi Alaniva & Marjo Nygård: Luutarhan tarinoita 
  • Alice Hemming & Nicola Slater: Lehtirosvo 
  • Angela Sommer-Bodenburg & Amelie Glienke: Pikku vampyyri (Pikku vampyyri #1)

 
     

Marraskuun lukupinossa:

  • Elly Griffiths: Siniviittainen nainen
  • Karen M. McManus: Yksi meistä valehtelee
  • Sara Pennypacker: Pax
  • Margaret Rogerson: Kirjojen tytär
  • Terhi Tarkiainen: Kitty - Eli kuinka mies tuhotaan
  • Ilona Tomi: Muuria ei ole
  • Laura Ingalls Wilder: Pieni talo suuressa metsässä
  • Evie Wyld: Me olemme susia