keskiviikko 15. syyskuuta 2021

Halloween -lukuhaaste (1.-31.10.2021)

    
Se tulee taas! Odotettu Halloween -lukuhaaste järjestetään jo kuudennetta kertaa. Haaste kestää koko lokakuun ja sen aikana luetaan mitä vain teemaan sopivaa eli esimerkiksi teoksia, joissa on noitia, ihmissusia, vampyyreitä, zombeja tai kummituksia, tarina sijoittuu syksyn tai Halloweenin aikaan, tai kirja aiheuttaa kylmiä väreitä (tähän sopivat niin kauhu, historia, dystopia kuin dekkaritkin).
  
Jokainen voi siis itse määritellä, miten luettu kirja sopii teemaan. Lukuvinkkejä voi poimia esimerkiksi edellisten vuosien koosteista 2020, 2019, 2018, 2017 ja 2016.
  
Jos siis kiinnostuit haasteeseen osallistumisesta, kommentoi tämän postauksen alle, niin tiedän, että olet mukana. Somessa voi käyttää aihetunnistetta #halloweenlukuhaaste.
    

🍁 🎃 🍁 Tervetuloa mukaan! 🍁 🎃 🍁


Mukana lukuhaasteessa:

torstai 2. syyskuuta 2021

Elokuun kooste

   
Elokuuhun ehtikin mahtua kaikenlaista. Vietettiin toista kertaa Tove Janssonin päivää ja pari lukuhaastetta päättyi Instagramissa. Kävin ensimmäistä kertaa melkein kahteen vuoteen Kuopiossa ikänsä puolesta riskiryhmään kuuluvan äitini luona. Kollaasista löytyykin pari Kuopiossa otettua ulkokuvaa sekä siskoni perheen uusi rescuekissa Tuutikki. Kävin myös kirpparilla ekaa kertaa sitten pandemian alkamisen ja ostin muutaman kirjan. Niistä kuvaa alempana. Ostin kirpparita myös hyvin aidon näköisiä tulppaaneja (jotka näkyivät jo lukumaratonilla lukemieni kirjojen kuvissa), sillä en kannata leikkokukkabisnestä, en ainakaan Instakuvia varten. 
  
En malta odottaa syksyä (joka minusta tosin alkaa jo elokuussa), ruskan värejä, viileitä iltoja, metsäretkiä, sieniä (joita vain kuvaan, en syö) ja tietysti kaikkia huikeita uutuuskirjoja. Kirjamessuille en tänäkään vuonna uskalla lähteä, eli kirjakamut, tavataan sitten ensi vuonna! Täytän syysjuun puolivälissä 35 ja hieman ikäkriiseillyt sen kanssa. Yritän syyskuussa saada kirjoitettua rästipostauksia, eli madaltaa työpöydän kulmalle kertynyttä valtavaa luettujen teosten pinoa. 
  
Elokuussa luin yhteensä 18 teosta (4126 sivua), joista neljä oli romaaneja ja loput sarjakuvaa. Luin vuoden parhaan kirjan eli jo toukokuussa aloittamani TJ Klunen Talon taivaansinisellä merellä loppuun. Muita hienoja lukukokemuksia tarjonneita teoksia olivat erityisesti hurmaava Pilvilinna, samaistuttava Quiet Girl in a Noisy World, feministinen Tympeät tytöt ja ihastuttava Kuutamo ja muita kertomuksia. Kokeilin lukea useampaa kirjaa vuorotellen ja vain Maata jalkojen alle jäi kesken, siirtyen syyskuun ensimmäiseksi kirjaksi.
  
Kuten mainittua, osallistuin viime viikonloppuna Oksan hyllyltä -blogin venetsialaisten lukumaratoniin, jonka aikana luin kahdeksan sarjakuvaa, 1189 sivua. Vuoden pisin luettu teos tähän mennessä on elokuun lukupiirikirjana ollut Kivitasku (645 sivua). Luin myös ensimmäistä kertaa Tähtiveltaja-urani aikana englanninkielisen teoksen, Persephone Stationin, joka esitellään lehdessä 4/2021.
  
Huomasin vähän aikaa sitten, että tänä vuonna on tullut luettua paljon elämäkertoja, etenkin omaelämäkerrallisia sarjakuvia. Tässäkin kuussa tuollaisia teoksia mahtui mukaan kolme, Debbie Tungin, Robin Han ja Katja Klengelin sarjakuvat. Koko vuoden saldo on jo 13.
     
Kaikki elokuussa luetut:
  • TJ Klune: Talo taivaansinisellä merellä 
  • Tove Jansson: Muumipeikko ja marsilaiset 
  • Debbie Tung: Quiet Girl in a Noisy World - An Introvert's Story
  • Robin Ha: Almost American Girl 
  • Gabby Rivera & Celia Moscote: Juliet Takes a Breath 
  • Kerstin Gier: Pilvilinna 
  • Rino Mizuho: Maaginen suklaapuoti 19 
  • Makoto Hagino: A Tropical Fish Yearns for Snow 1 
  • Anni Kytömäki: Kivitasku
  • Hugleikur Dagsson: Sallittu kaikille
  • Katja Klengel: Girlsplaining 
  • Riina Tanskanen: Tympeät tytöt – Aikuistumisriittejä
  • Tuisku Hiltunen: Kuutamo ja muita kertomuksia 
  • Anne Muhonen: Älä unohda minua 
  • Juliana Hyrri: Satakieli joka ei laulanut 
  • Hannu Leimu: Kadonneet 
  • Robert Kirman: The Walking Dead - Book Fifteen
  • Stina Leicht: Persephone Station 
  
Helmet-lukuhaasteessa suoritetut kohdat:
  
23. Kirja jota liet ulkona - Stina Leicht: Persephone Station 
  
Jäljellä on enää viisi täyttämätöntä kohtaa haasteesta. Ei siis pitäisi olla vaikeaa saada tätä valmiiksi loppuvuoden aikana.
  
Kontista löysin kolme pokkaria kahdella eurolla, eli:
- Oscar Wilden The Picture of Dorian Gray
- S.J. Watsonin Kun suljen silmäni 
- Lauren Katen Passion 
  
Toiselta kirpparilta löysin pitkään puuttuneen osan yhtä nuoruuteni suosikkimangasarjaa, eli Mia Ikumin Tokyo Mew Mewin osan 3. Puoliso löysi pitkään lukulistallani olleen Orson Scott Cardin Ender's Gamen. Huomasin vasta kuvan otettuani, että näissä on useammassa tuijottava silmä selkämyksessä. 
  
Tätä kirjoittaessani on jo syyskuun ensimmäinen ja sain tänään toisen annoksen Comirnatya. Käytiin puolison kanssa samalla kirpparikierroksella täällä Oulussakin, mutta matkaan ei tarttunut yhtään kirjaa. Löysin kuitenkin söpön keraamisen pöllön (Lintupajan käsintehty 1,50€) ja ihanan pehmeän, mustavalkoisen huivin tulevaa syksyä ja talvea varten kahdella eurolla. Pöllö tullaan näkemään pian Instagramissa, eli kannattaa ottaa tilini seurantaan.
    
Syyskuun lukupino:
  • Elizabeth Acevedo: Kaikilla mausteilla
  • Leigh Bardugo: Tuho ja roihu
  • Johanna Hulkko: Geoetsivät ja revontulten salaisuus 
  • Anniina Mikama: Myrrys
  • Heather Morris: Auschwitzin tatuoija 
  • Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Terra: Kloonit 
  • Sari Peltoniemi: Vaihdokkaat 
  • Maami Snellman: Merena ja lumottu peili 

maanantai 16. elokuuta 2021

Lukupiirissä | Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

"Metsästä tuli kukkuluuraajia, sinipiikoja ja kuippanoita. Metsästä tuli keijusia ja hyyhäärösiä ja hittolaisia. Otuksia, joilla ei ollut nimeä eikä juuri muotoakaan. Ne häälyivät vuoroin näkyvillä ja vuoroin näkymättömissä, yöhön sekoittuvina."
  
   
Lukupiirin toukokuun kirja
  
Luin Juhani Karilan Pienen hauen pyydystyksen jo helmikuussa, vaikka se oli lukupiirikirjana vasta toukokuussa. Varasin nimittäin kevään lukupiirin kirjat joulukuussa heti valintojen varmistuttua ja satuin saamaan teoksen helmikuussa, jolloin siihen oli Oulussa edelleen yli 200 varausta jälkeeni. Joku toinen olisi laittanut varauksen tauolle ja ajoittanut lukemisen lähemmäksi piirin virtuaalista kokoontumista, mutta en osannut odottaa jo 2019 ilmestyneen kirjan olevan edelleen noin suosittu. Kirjasta on myös otettu useita painoksia, mikä tietenkin on huimaa nykyaikana. 

- Oli kakarana aina nenä kiinni kirjassa. Senki pitäis olla huutomerkki muille, että rietas on päässy näpelöimään sen sielua. Ei kukkaan normaali ihminen luje niin palion. Eikä se puhunu lukemastaan mittään. -- tieto kehkeyty sen päässä pimmeyen välineiksi. Kerranki ko muut lapset meni välitunnilla nurkkajaakkoa niin tämä yks luki jottain opusta keinussa ja talakkari tuli siihen ja kysy että mitä sinä lujet niin se mulukas talakkaria niin pahasti että se oli kusta housuunsa. (s. 108)
  
Onpa kirja käännetty puolaksikin, minkä lisäksi se sai Tähtifantasia -palkinnon ensimmäisenä kotimaisena kirjana. Säntömuutoksen myötä myös kotimainen kirjallisuus voi nykyään kilpailla tuosta palkinnosta, jonka raatiin kuulun tästä vuodesta eteenpäin. Lisäksi kirja on saanut Kalevi Jäntin, Jarkko Laine- ja Lappi-kirjallisuuspalkinnot. Kirjaan ei ole voinut olla törmäämättä kirjagramissa, Twitterin ja Facebookin kirjallisuusryhmissä.
  
Tyhjiä navettarakennuksia, jotka olivat kuin suunnattomien hyönteisten toukkavaiheen kuoria. (s. 103)
  
Tällaisesta hehkutuksesta ei kuitenkaan aina ole hyötyä kirjalle. Olen toki hyvin kiinnostunut hauki-ilmiöstä, kuinka spefiä lukemattomat ovat innoissaan hypettäneet teosta, vaikka tuskin olisivat siihen tarttuneet, jos se olisi luokiteltu kirjastossa fantasia-hyllyyn. Tarkka genre lienee suomikumma, kotoinen versiomme maagisesta realismista. Itsekään en ennen lukemista tiennyt kirjan sisältävän koko joukkoa suomalaisen kansanperinteen hahmoja ja muutakin yliluonnollista. Tieto olisi vamaan lisännyt ennakkokiinnostumistani.
  
Elinan johtamat soturit taivalsivat jonossa synkkinä kuin maapallon viimeiset eloonjääneet. Retkikunnan vierellä astui kuin kauko-ohjattuna heidän ainoa aseensa, ihmeellinen sekämetsän ylijäämästä kasattu olio, jonka iskukyky oli tuntematon. (s. 238)
  
Voisikin siis luulla, että spefiä lähes päivittäin lukevana olisin ihastunut kirjaan. No... en. Olen niitä harvoja, joille kirja oli vain ihan ok kolmen tähden lukukokemus. Ei kirjassa mitään suurta vikaa ollut, se ei vaan kolahtanut. Spefiin vähemmän perehtyneelle se varmaankin on huikean kekseliäs ja uutuuden viehätys voi korottaa kokemuksen eri sfääreihin, minulle tämä tarjosi vain muutamia yllätyksen hetkiä. Ennemminkin se oli hyvin hämmentävä teos, joka eteni hieman tahmeasti. 
  
Moukku-Olli sani, että ihmisen aika oli ohitse sellaisena kuin se nyt tunnettiin. Että vedet nousisivat ja sitten laskisivat, ja sitten nousisivat tuliset vedet. Maa muovautuisi kokonaan uudeksi. Muta virtaisi. Kanjonit avautuisivat ja kiehuisivat. 
- Vuoret ovat jo liikkeellä, Moukku-Olli sanoi. (s. 129)
  
Jos minulla ei olisi ollut varausjonon takia kovaa lukupaineitta, olisi voinut kirja jäädä keskenkin. Voin siitä huolimatta kyllä suositella kirjaa jos se vähänkään kiinnostaa. Monien lukijoiden mielestä on parasta olla tietämättä juonesta ja teoksen sisällöstä mitään, mutta minä olisin halunnut tietää siitä paljon enemmän ennen lukemstani. Salaperäinen hyssyttely kirjasta luo toki arvotuksellisen ilmapiirin lukukokemukseen, mutta vaarana on se, ettei kirja kolahdakaan itselle niin paljon kuin olisi halunnut. Tässä kohtaa kannattaakin miettiä, haluaako lukea tätä arviota enempää vai antaa teoksen vaikuttaa puhtaalta pöydältä. Annan kuitenkin tässä välissä emetofobiavaroituksen, eli kirjassa on loppupuolella kohtauksia, jotka saattavat aiheuttaa huonoa oloa. 
  
Äidin mukaan hauki oli suurlähettiläs, jolla oli valtuudet uida maailmasta toiseen ilman korvausta. Tämäkin yksilö oli saattanut vierailla sadoissa ulottuvuuksissa. Kokea todellisuuksia, jotka rikkoivat ihmiseltä tajunnan. (s. 87)
  
Päähenkilö on aika vanillaa. Elinan oli kirjailija ensin kirjoittanut mieheksi, mutta vaimonsa ehdotuksesta oli sitten vaihtanut sukupuolen naiseksi (kaiketi mieshahmon seikkailu oli ollut tylsä ja pakko kyllä myöntää, että vaihtaminen kannatti). Elinan on palattava Lappiin vanhalle kotitilalleen ja pyydystettävä eräästä lammesta hauki kesäkuun 18. päivään mennessä tai hän kuolee. Jäin kaipaamaan syvempiä hahmoja, niin kovin litteitä he olivat ja moni lappilainen kuvattiin stereotyyppisenä, liki pilapiirrosmaisena. Oma suosikkini on poliisi Janatuinen, joka jollakin tapaa muistuttaa minusta Snowpiercer-sarjan Bess Tilliä. 
  
Lapin idea on koon ja tyhjyyden yhdistelmässä. Resuisten kuusten puhkomassa taivaanrannassa, jonka kammottava autuius pitää ihmiset mykkinä ja myytit vahvoina. Myytit, ne syövät pelkoa. Niistä tiivistyy hirviöitä, jotka vaeltavat jänkiä kuin ammoin käynnistetyt koneet, joita kukaan ei osaa nää sammuttaa. (s. 7)
  
Lappi on villi ja myytit ovat vielä elossa, noh, jotenkuten. Olennot ovat käymässä harvinaisemmiksi ja ilmaston lämpeneminenkin on mukana kuviossa. "Uutisten mukaan helleaalto oli tauttinut koko maassa. Tutkijat varoittivat, että ensi vuosi saattaa olla entistä pahempi." Peijoonit ja vainajien henget, yöllinen olentojen kulkue muumaailmallisine kaijuineen, näkki ja Moukku-Olli ovat kirjan ehdottomasti parasta antia. Onkin kivaa nähdä, että kotimainen kirjallisuus on viime aikoina alkanut ammentamaan paikallisesta mytologiasta. Esim. Sini Helmisen tuotannossa on nähty paljon suomalaisia olentoja. 
  
Näkki -- kohosi vedestä hitaasti kuin laskuveden paljastama patsas. Se oli kaunis kuin kreikkalainen jumala. Elina tiesi, että se näytti mieheltä tai naiselta sen mukaan, ketä sen oli tarkoitus houkutella. -- Elina mietti, mistä johtui, että toisen maailman olennot olivat joko hirvittävän kauniita ja älykkäitä tai sitten uskomattoman rumia ja tyhmiä. (s. 37 ja 68)
    
Samastuin suuresti Elinan muistoihin, kannesta kanteen uskoa osattuun Valittujen Palojen lintukirjaan (luulenpa, että minulla oli mummolta saatuna sama, pöllökantinen kirja, joka on rähjääntynyt paljosta lukemisesta) ja kuinka häntä oli kiusattu koulussa. Pipo kiskaistiin päästä ja heitettiin pois (Elinan pihlajaan, minun alas pulkkamäkeä) ja joku poika tuo sen takaisin. Tukkaa piti leikata, kun sinne oli joku heittänyt tahmean palleron (Elinalla purkkaa, minulla sinitarraa). Voisi melkein luulla, että kirjailija olisi ollut samalla ala-asteella 90-luvulla kuin minä, mutta nämä tapaukset ovat aivan liian yleisiä ja uutisten perusteella tuntuvat vain pahentuvan (nettikiusaaminen, pahoinpitely). "Elina seisoi välitunnit pääovien vieressä mykkänä ja luoksepääsemättömänä ja oli siksi ihanteellinen maalitaulu."
  
- Mutta kuolleet ei ole samallaisia ko elävät. Niillä on omat valtakunnat ja hierarkiat ja neuvostot. Ne ylenee tai alenee tai saa uusia muotoja. Työtehtäviä. Kuolema itsessään ei tarkoita vielä mitään. Kuolemassa meikäläinen siirtyy toiseen yhteiskuntaan toisten lakien alaiseksi ja niitten lakien alla toimii vaihantatallous ja valluuttaa on sielu itte. Tuonpuoleisessa sielut on ko muovia jota saatana kierrättää. Ko tuonpuoleiseen huutaa ei ikinä tiiä mikä vastaa. Se jota haetaan saattaa olla osa jotaki muuta. (s. 115)
  
Teoksen kansi oli ainakin minulle haastava katsoa - violettiin taittava sininen ja oranssi luovat niin vahvan kontrastin, että silmiin sattui lukea takakannen tekstiä. (Ja jos olisin pystynyt lukemaan sen ennen kirjaan tutustumista, olisin saanut jo ennakkotietoa näkistä kumppaneineen, eikä tämä aines olisi päässyt yllättämään niin voimakkaasti.) Siksipä valitsin teoksen kirjagram-kuvaksi sisälehden version kansikuvan hauesta. Huvittavaa kyllä, keväällä tuli luettua vähän ajan sisällä muutama muukin teos, joissa oli violettia tai sinistä ja oranssia, Junji Iton Fragments of Horror, Robert C. O'Brienin Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta, Chris Rylanderin Gregin kohtalo ja Thomas Taylorin Gargantis.
  
Joskus minusta tuntuu, että maailma ei uppoa mereen tai aavikoidu vaan yksinkertaisesti soistuu. -- järvien ja valtamerienkin päälle suo levittäytyy kuin jokin vastenmielinen tauti niin, että kaloilta pimenee aurinko ja Afrikasta voi kävellä Amerikkaan yhtenäistä hyllyvää, tupasvillojen täyttämää nevaa pitkin -- ja uusi älykäs eliö liikkuu kosteuden yllä pitkillä, mekaanisilla jaloilla. (s. 9)
    
Arvosana:
    
Takakannesta:
Elina Ylijaako palaa kotiseudulleen Itä-Lappiin saattamaan loppuun sen, mikä on pantu alulle vuosia sitten.
  
Elina joutuu hyväksymään erakkomaisen äitinsä perinnön ja selvittämään suhdettaan lahjakkaaseen taiteilijaan. Lopulta hänelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin kohdata niin ensirakkautensa kuin lampea vartioiva hirmuinen näkki.
  
Ylikonstaapeli Janatuinen on tullut pidättämään Elinan murhasta epäiltynä. Ennen epäillyn löytymistä hänen täytyy suoriutua onkireissusta peijoonin kanssa ja väkiyöstä – kuolleiden karnevaalista, josta kovaverisinkin noita ymmärtää pysyä erossa.
  
Jängillä vaeltaa tieteelle tuntemattomia olioita kuin ammoin käynnistettyjä koneita, joita kukaan ei osaa sammuttaa. Keittiöön murtautuu peikko, joka syö eilen tehdyn nakkikeiton. Vuosisatoja vanha riivaaja löytää uuden kodin kunnanjohtajasta. Ja lammessa keskellä suota asuu hauki, josta riippuu kaikki.

280 sivua, Siltala 2019
  

maanantai 2. elokuuta 2021

Heinäkuun luetut

   
Heinäkuun kuvissa näkyy kesän kukkaloistoa Tuiran rododendron-puistosta ja kasvitieteelliseltä puutarhalta. Aivan yhtä helteinen ei kuukausi onneksi ollut kuin kesäkuu, ja sainkin luettua paljon (24 kirjaa, 3651 sivua), joista ensimmäisenä luin loppuun kesäkuun puolella aloitamani Emma Luoman ihon alle menneen Perhosten ajan. Iso osa on sarjakuvaa ja lastenkirjoja, jotka luin kesälukumaratonin aikana. Luin myös kaksi novellikokoelmaa.
     
Kuukauden teoksista peräti kolmessa oli päähenkilö tyttö, joka näkee kuolleita (Hurme, Kuolleetkin ghostaa, Rubiininpuna), kahdessa oli woc päähenkilö ja kaksi oli omaelämäkerrallisia, toinen vieläpä säeromaanin muotoon kirjoitettuna. Kuukauden parhaat hetket vietin maalaiseläinkääkäri James Herriotin ja Rubiininpunan aikamatkaajien parissa. Lukumaratonin lempparini olivat Pieni kujeskelukirjaMaalarisiskot, Purkissa, The Arrival ja They Called Us Enemy
  
Kaikki heinäkuussa luetut:
  • Emma Luoma: Perhosten aika
  • Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi
  • Reetta Niemelä & Emmi Jormalainen: Pieni kuljeskelukirja
  • Lucy Fleming: Ella etsii valoa
  • Kari Tapola & Karoliina Pertamo: Lyhtyjen maa
  • Raili Mikkanen & Sirkku Linnea: Vihreäsilmäinen lohikäärme
  • Hertta Vierula & Nora Surojegin: Valaankantaja
  • Anna Elina Isoaro & Mira Mallius: Sinä yönä tuli talvi
  • Sanna Pelliccioni, Maami Snellman & Kiti Szalai: Muistan sinua rakkaudella
  • Reetta Niemensivu: Maalarisiskot
  • Deborah Marcero: Purkissa
  • Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita
  • Viivi Rintanen: Mielisairaalan kesätyttö
  • Virpi Salmi: Olisin mieluummin raptähti ja muita naisajatuksia taiteen maailmasta
  • Susanna Silvander-Rosti & Nadja Sarell: Sulon ja Elsin uudet naapurit
  • Riika Ruottinen: Keskenmenosaappaat - Sarjakuvia lapsettomuudesta
  • JP Ahonen: Villimpi Pohjola #1
  • Shaun Tan: The Arrival
  • George Takei, Justin Eisinger, Steven Scott & Harmony Becker: They Called Us Enemy
  • Sini Helminen: Hurme
  • Mintie Das: Kuolleetkin ghostaa
  • Dino Buzzati: Noiduttu takki
  • James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni
  • Kerstin Gier: Rubiininpuna
    
Helmet-lukuhaasteessa suoritetut kohdat:
  
26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa - Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi 
36. Kirjassa liikutaan ajassa - Kerstin Gier: Rubiininpuna 
44. Kirjassa on reseptejä - Sanna Pelliccioni, Maami Snellman & Kiti Szalai: Muistan sinua rakkaudella
48. Kaksi kirjaa samasta aiheesta - Emma Luoma: Perhosten aika
49. Kirja on julkaistu 2021 - Sini Helminen: Hurme 
     
Kirjojen lisäksi heinäkuuhun mahtui myös toisen harrastuksen herättely. kun tein myyntiin kirjakuviin ja sisutkseen sopivia helminauhoja. (Lisää kuvia ja tilauohjeet täällä.)
    
Tein heinäkuussa muutaman kirjahankinnan. Huomasin paikallisessa ilmaisen tavaran kierrätysryhmässä annettavana Stephen Kingin Musta torni -sarjan kolme ensimmäistä osaa ysäreillä julkaistuina pokkareina, joten olihan ne käytävä pelastamassa. Toisessa kuvassa puolestaan on kirjaston poisto-osaston aarteita. Eräällä kirjastoreissulla puoliso oli nähnyt ilmoituksen ja kävi kertomassa minulle erittäin edullisista hinnoista. Kahdella eurolla sain koko pinon. 
  
Kaikki muut ovat lukulistallani, paitsi Ilki ihana, jonka olen vuosia sitten lukenut (vähän ennen blogin perustamista) ja etsinyt omaan hyllyyn. Olin vähällä jättää sen ostamatta, koska en muistanut onko minulla jo tämä vai jatko-osa Sala kavala. Onneksi otin, sillä juurikin tämä osa puuttui. Kolmannen osan (englanniksi) löysin kirpparilta juuri ennen pandemian alkua. Sääli, että sarjan kääntäminen lopetettiin.  
  
  • Diana Wynne Jones: Noidan veli 
  • Melissa Marr: Ilki ihana
  • Terhi Rannela: Ganesha, Goa ja minä
  • Brian Selznick: Hugo Cabret 
  • Miina Supinen: Mantelimaa 
  • Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella 
  • Mary Wesley: Kamomillapiha 
  • Ben. H. Winters & Jane Austen:  Järki ja tuneet ja merihirviöt
    
Elokuun lukupinossa:
  
Elokuusta on tulossa järkäleiden kuukausi. Lukupiirikirjana on tuhti Kivitasku ja olen kirjoittamassa ensimmäistä kertaa englanninkielisestä teoksesta Tähtivaeltajaan, kun pääsen tutustumaan Persephone Stationiin. Yhteenlaskettu sivumäärä näillä viidellä kirjalla on 2442. Toivottavasti ehdin näiden lisäksi lukemaan sarjakuvaakin. Ehkä joku pitää elokuussa lukumaratonin?
  
  • Anni Kytömäki: Kivitasku 
  • Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Hiekkasotilaat
  • Stina Leicht: Persephone Station
  • Beth O'Leary: Vaihtokauppa 
  • Frida Skybäck: Kirjakauppa Thamesin varrella 
      

lauantai 31. heinäkuuta 2021

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 13 | James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

"Tunsin talon hoitamattomasta muratista, joka verhosi tiilisinän ylimmän kerroksen ikkunoihin asti. Niin kirjeessä oli sanottu - ainoa talo, jonka seinää peitti muratti. 
Tämä siis oli paikka, jossa ehkä aloittaisin työni eläinlääkärinä."
  
  
  
Yritin lukea James Herriotin (oik. nimeltään James Alfred Wight, 1916-1995) omaelämäkerrallisen Kaikenkarvaiset ystäväni ensimmäistä kertaa seiskaluokan kirjaesitelmään. Kirja ei kuitenkaan vienyt mukanaan, vaikka olen aina ollut kirjoja ahmiva lukutoukka. Tajusin vasta tarttuessani kirjaan uudelleen klassikkohaasteen kynnyksellä, että syy, miksi kirja jäi tuolloin lukematta liittyi varmasti siihen, että olin juuri muuttanut kaupunkiin perheemme maatilalta, joka oli pitänyt velkojen takia pakkohuutokaupata. 
    
Kaikki näytti pysähtyneen täällä kauan sitten. Katsoin taakseni, ennen kuin menin portista pihaan, ja minusta tuntui yhtäkkiä kuin olisin kulkenut jonkin vanhan kirjan kuvan poikki; oli autio villiintynyt puutarha, takana korkea hiljainen talo. En ikinä oppisi uskomaan, että se oli siinä ja että minä olin osa sitä. (s. 46)    
  
Tällä kertaa lukieminen kuitenkin sujui hyvin pienikokoisesta fontista huolimatta. Kiitos kuuluu varmasti osin teokselta pohjalta vähän aikaa sitten tehdylle uudelle tv-sarjalle, joka maalailee 1930-luvun lopun Yorkshiren miljöön upeasti. Herriotin kaksi vuotta kattava päiväkirjamainen kerronta kannattelevaa ja lukujen pituus vaihtelee parista sivusta kymmeneenkin, jolloin lukemista oli helppoa jaksottaa. Voinkin suositella lämpimästi tämän lukemista, joskin eritekammoisille tämä ei sovi. "Minulle oli jo kauan ennen valmistumistani sanottu, että maaseutueläinlääkärin työ on likaista ja haisevaa."
  
– Olet aina ollut kiltti. Omituinen kaveri, mutta kiltti.
– Omituinen? Siegfriedin kiinnostus heräsi.
– Ei, et omituinen. Väärä sana. Erilainen. Olet aina ollut helkkarin erilainen.
– Erilainen? Siegfried ihmetteli -- – Siinä sinä kyllä olet väärässä. (s. 361)
  
Vuonna 1938 Herriot saa töitä itseään vain muutaman vuoden vanhemman Siegfried Farnonin klinikalta ja jos luulet filmatisoinnin perusteella, että hänen hahmonsa on epäuskottavan hämmentävä, niin kirjassa hän on vielä raivostuttavasti ristiriitaisempi. Chaotic Good kuvaa erinomaisesti Siegfirediä, joka yhtenä päivänä neuvoo Herriotia tekemään asian tietyllä tavalla ja toisena aivan päinvastaista. Hän ei myöskään usko tilikirjaan vaan sijoittaa tienestinsä tinatuoppiin.
  
Kirjoja oli kaikkialla; osa niistä oli takan kummallakin puolella olevilla hyllyillä, osa pinoissa huoneen nurkissa. Takanreunustalla oli tinatuoppi. Se olikin kiinnostava tuoppi. Se oli sullottu täyteen  šekkejä ja seteleitä, joista osa oli pursunut ulos ja varissut takkaan. (s. 17)
  
Jokaisessa luvussa tavataan persoonallisia eläimiä ja niiden omistajia. Nummien korkeimmilla huipuilla asuvia tohtori kuvaa mielenkiintoimmiksi, koska sivilisaatio mukavuuksineen oli heistä kaukana. Enimmäkseen nuori Herriot hoitaa karjaa (lehmiä, sikoja, lampaita ja hevosia), mutta muutamia lemmikkejäkin mahtuu mukaan, kuten kannestakin löytyvä kiinanpalatsikoira Tricki Woo, josta kirjassa kerrotaan useassakin luvussa. Osa tapauksista on tuttuja tv-sarjasta, mutta niiden lisäksi hoidetaan paljon rutiininomaisiakin tapauksia, jotka eivät juurikaan erotu massasta. 
  
Kukkulan laella tasainen nummi levisi valkeana aaltoilevana kenttänä horisonttiin, ja taivas yläpuolella oli kuin tumma huopa. Näin Claytonin tilan, ja sekin näytti erilaiselta kuin kesällä; se oli kuin hiilipiirros valkeiden pulleiden kukkuloiden taustaa vasten. Rinteiden mäntymetsä erottui tummana läiskänä, mutta muuten maisemasta puuttuivat lähes kaikki sen tutut piirteet. (s. 285) 
  
Herriotille sattuu ja tapahtuu aina jotain, olipa kyseessä autoon liittyvä ongelma, naudan sisään kadonnut lämpömittari tai hankaluudet naisten kanssa. Olikin ilahduttavaa lukea, kun Herriot tapaa Helenin ja menee aivan solmuun. He käyvät pareilla treffeillä, jotka kummatkin menevät pieleen, mutta lopulta palaset loksahtavat paikalleen. "Helen naurahti. - Voi, minä olen vahva. Eikä minua pelota. Olen tottunut eläimiin." Erityisen paljon pidinkohdista, joissa Herriot pysähtyy ihastelemaan nummimaisemaa. Tuntui aivan kuin olisin itsekin ollut paikan päällä.
  
Katselin inhoten hampaanhoitovälineitä - hurjan näköisiä pihtejä, joissa oli yli puolimetriset varret, teräväleukaisia leikkureita, suukapuloita, vasaroita ja talttoja, viiloja ja raspeja; näkymä oli kuin inkvisiittorin työkammiosta. (s. 247)
  
Vähän samaan tapaan kuin Jennifer Worthin Hakekaa kätilö-muistelmateoksissa, myös Herriot kommentoi lääketieteen kehittymistä. Moni tapaus olisi nykyaikaisemmilla menetelmillä voitu hoitaa, mutta tapahtuma-aikanaan ei sellaisia tapoja oltu vielä tarjolla. Jatkuvasti kehittyvällä alalla tuli kuitenkin koko ajan uusia lääkkeitä ja vanhoista, usein jopa haitallisista tavoista oltiin luopumassa. Lääkkeitä ei tarvinnut enää tehdä itse klinikalla ja esimerkiksi erään kissan pentue pystyttiin pelastamaan uudella rokotteella.
  
Monet pulloista olivat kauniin muotoisia, niissä oli painavat lasitulpat, ja latinalaiset nimet oli kaiverrettu syvään niiden kylkeen; nämä nimet olivat olleet lääkäreille tuttuja vuosisatojen ajan. Ja kullakin oli oma vuosien saatossa kertynyt tarustonsa. 
Seisoimme katsellen kiiltäviä rivejä aavistamatta, että lähes kaikki olivat hyödyttömiä ja että vanhojen lääkkeiden aika oli melkein päättynyt. Pian uusien keksintöjen ryntäys työntäisi ne unohduksiin, eivätkä ne enää koskaan palaisi. (s. 24)
  
Tv-sarjaan ei ollut päätynyt (ainakaan muistikuvieni mukaan) Mallock-nimistä miestä, jonka "nimellä oli tuomiopäivän kaiku". Hänen luokseen päätyivät ne sairaat ja kuolleet eläimet, joita ei voinut käyttää ihmisten ruoaksi. Mallock myi tuoretta lihaa koiranruoaksi ja valmisti lopuista teurastetuista lihajauhoa, josta tuli sikojen ja kanojen rehua, luista tehtiin lannoitetta, eivätkä nahkatkaan menneet hukkaan. Myös saippuaa myytiin tuossa "painajaismaisessa" paikassa. Harmillisesti moni isäntä luotti enemmän Mallockin diagnooseihin kuin eläinlääkäriin. Esimerkiksi "mato hännässä" oli suosittu vaiva, vaikka kyseistä ilmiötä ei lääketiede tuntenut. Hoitokeinona tuohon oli hännänpään katkaiseminen, mitä Herriot piti brutaalina.
  
Menimme peltojen poikki joen yli vievälle sillalle, ja kävellessäni kapeaa siltaa hänen jäljessään tulin ajatelleeksi jotakin; tämä naisten uusi tapa käyttää pitkiä housuja oli ehkä hiukan vallankumouksellinen, mutta siinä oli hyvätkin puolensa. (s. 219)
  
Ajankuva näkyi joissakin hieman kyseenlaisissa ilmauksissa. Erästä eläinlääketieteen opiskelijaa hänen ohjaajansa kuvaa naismaiseksi, lannan kuorruttama Sigfried on kuin "fidžisaarelainen" ja hänen nuorempi veljensä Tristan tykkää käydä hakemassa "hoitureita" eli sairaanhoitajia tansseihin. Naisten miellyttämisen halua Herriot pitää valloittavana ominaisuutena, huoh. Näitä kohtia on kuitenkin tekstissä lopulta hyvin vähän, sillä muistelmien kirjoittamisen aikaan moni asia lienee jo unohtunut sekä jäänyt vuosien mittaan pois yleisestä käytöstä.
  
Siellä oli kissojakin, joten navetan täytyi olla lämmin. Mikään eiläin ei ole niin hyvä mukavuuden ilmaisin kuin kissa. Nämä oljilla karvapalloina nukkuvat kissat olivat valinneet parhaan paikan pilttuun väliseinän vierestä, johon virtasi lämpöä väliseinän taknaa olevista suurista eläimistä. (s. 323)
  
Yläasteella luin kotikirjahyllystä löytynyttä Valittujen palojen lyhennettyä versiota. Tämän täysimittaisen pokkaripainoksen olen ostanut kirpparilta joitakin vuosia sitten nauretavan halvalla, 0,50€:lla (alkuperäinen hinta on painettu takakanteen, 24 markkaa ja 50 penniä), ja se saa jäädä asumaan hyllyyn. Mitä selailin netistä eri painoksia kannesta, on tämä Maija Karman kuvittama versio eniten omaan mieleeni (etenkin kovakantisena painoksena, jossa ei ole Salamanteri-sarjan oransseja kehyksiä). Siitä tosin erikoisesti puuttuu iso musta koira.
  
Katselin varhaisaamun utuisessa auringonpaisteessa hehkuvia voikukkia; pelto oli niitä täynnä, ja tuntui kuin olisi istunut väreilevässä keltaisessa meressä. (s. 190)   
  
  
Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:
   
William Golding: Kärpästen herra
L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
George Orwell: Vuonna 1984
C.S. Lewis: Velho ja leijona
Tove Jansson: Näkymätön lapsi
Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu
Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi
Minna Canth: Papin perhe
Kate Chopin: Herääminen
Octavia E. Butler: Aamunkoitto
Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
       
Arvosana:
  
Takakannesta: 
Yorkshirelainen eläinlääkäri James Herriot on saavuttanut kirjoillaan yksimielisen sydämellisen vastaanoton niin Suomessa kuin muuallakin. Kaikenkarvaiset ystäväni on rakastetun kirjailijan esikoisteos, joka on viihdyttänyt eläinten ystäviä myös samannimisenä TV-sarjana.
  
Harvoin lukija saa käsiinsä näin valloittavaa muistelmateosta. James Herriot on loistava kertoja, lämmin ja huumorintajuinen luonnon ja kaiken elollisen ystävä ja ymmärtäjä. Työ vie hänen vauraisiin ja köyhiin koteihin, mahdollisiin ja mahdottomiin tilanteisiin – usein on yorkshirelainen isäntämies hoitotoimille suurempi vastaus kuin potkiva tai pureva potilas! Oman lisävärinsä teokselle antavat nuoren eläinlääkärin herkullisen omalaatuiset työtoverit, joiden seurassa kommelluksen ja seikkailut seuraavat toistaan. – Romantiikkaakin mahtuu sopivasti työvaatteiden ja navetantuoksun lomaan.
  
Toden totta hyväätekevä kirja kaikenikäisille: hauska, sydämellinen, nokkela ja viisas.
  
Suomentanut: Heidi Järvenpää 383 sivua, Otava/Salamanteri 1981 (1. suomenkielinen painos 1974)
  
Alkuperäinen nimi: All Creatures Great and Small (1972)
     
  
Samankaltaista luettavaa: