keskiviikko 24. marraskuuta 2021

Kalman hajua

"Yritän räpyttää silmiä, saada näyn katoamaan, mutta siinä se on. Käsi. Se ei vaikuta 
olevan kiinni kenessäkään, kohoaa vain sormi sormelta suoraan edessäni, läpi pöydästä.
Sormet, luonnottoman valkeat ja kelmeäkyntiset, ryömivät minua kohti kuin hämähäkin jalat."
  
  
Arvostelukappale
 
Sini Helmisen Hurme on sateenkaarenkirjava ja kalman hajuinen teos, joka aloittaa Lujaverinen-sarjan. Tämä YA-teos on suunnattu hieman vanhemmille lukijoille kuin Helmisen aikaisempi Väkiveriset-sarja. Onnistunut kansi on Karin Niemen käsialaa. Ihan alkuun on annetava kirjasta emetofobiavaroitus (kohtauksia löytyy sivuilta 205 ja 261, jos asia siis vaivaa sinua niin kuin minuakin). Huomaa kyllä, kuinka koronan jälkeisenä aikana moni ennen niin normaali asia tuntuu nykyään... erikoiselta. Esimerkiksi kuten seuraava lainaus:
  
Törmään Stepaan, joka tervehtii kovaäänisellä töräyksellä nenäliinaan. 
"Oletko sä nyt ihan varma, ettei sun kannattaisi vaan mennä kotiin?"
--
"En kai mä nyt voi ikuisesti kotona maata vaan sen takia, että mulla on vähän nuhaa..." -- Stepa tukahduttaa kädellään aivastuksen, niin että hänen nenästään kuuluu hassu tussahtava ääni.  (s. 261-264)
  
Seela Kalmankari on muuttanut Helsinkiin yliopisto-opintojen takia. Kurssikavereita ovat mm. Stefanos Huang eli Stepa, jolta kysellään aina, mistä hän on kotoisin (Keravalta) ja mystinen Halla, jolla on ihanan persoonallinen pukeutumistyyli ja heterochromia eli hänen silmänsä ovat keskenään eriväriset. Seela asuu enonsa Sepon luona, suvun omistaman hautaustoimiston yläkerrassa. 
  
"Halla... onks se muuten miehen vai naisen nimi?" 
Stepan kysymys saa kastikkeenpisarat leviämään naamalleni kun spagetti leviää irti haarukasta. -- vilkaisen sivulleni Hallaan. Hänen valkeat kasvonsa ovat ilmeettömät, vain toinen terävästi rajattu kulmakarva värähtää. 
"Se on mun nimi." (s. 42)
  
Tarina käynnistyy infernaalisella tavalla pieleen menneistä Tinder-treffeistä. Oikealle pyyhkäisty Anton (jonka nimi tosin on ainakin yhden kerran typotettu muotoon Antto) nauraa Seelalle päin naamaa hänen kerrottuaan olevansa vegaani ja käy vetämässä välillä vessassa kokaiinia. Pian treffien jälkeen Anton alkaa ghostaamaan, kirjaimellisesti.
  
Seelan kissalla Darth Maulla on korvatulehdus, mutta opiskelijabudjetista on vaikea raapia kasaan eläinlääkärilaskun verran rahaa. Kun Seppo sattumalta kutsutaan hakemaan Antonin ruumis sairaalalta, Seela saa tilaisuuden pölliä miehen pöksyihinsä piilotaman mömmöpussin. Myymällä sen jotenkin hän voisi auttaa karvakaveriaan. (Itse olisin ottanut vain opintolainan kuin sekaantunut noin kyseenlaiseen toimintaan, mutta ainakin se tuo tarinaan hyvin kiinnostavia käänteitä.)
  
Toinen käteni ei kuuntele, se haparoi tiensä alushousuihin ja tyhjensin mieleni ajatuksista, että tässä kaivelen kuolleen munia -- käsiini osuu -- jotakin mitä en todellakaan ole etsimässä -- Rigor mortis, kuolonkankeus, vaikuttaa ilmeisesti kaikkiin ruumiin jäseniin... (s. 26)
  
Samastuin vahvasti Seelan fuksivuoden fiiliksiin (tosin Oulussa kulttuurialojen opiskelijoiden piti itse hommata haalarit ja ne saatiin vasta keväällä, tässä fuksiporukka kirmailee jo syksyllä "uudenkarheissa haalareissaan"), haluun muuttaa kauaksi kotoa opiskelemaan ja likinäköisyyteen. Seela pohtii useasti kuinka "ilman silmälasejani tai piilolinssejä maailman hahmot ovat reunaltaan epämääräisiä." I feel you. Hän on lisäksi lukija-ihminen. Tykkään kuin hamsteri vessapaperihylsyihin piilotetuista herkuista, kun kirjailijat tekevät jostakin hahmostaan lukutoukan.
  
Vaatekaapin päällä lojuvat fantasia- scifikirjapinot, päälimmäisinä Brandon Sandersonia, Robin Hobbia, George R.R. Martinia ja Terry Pratchettia. (s. 16)
  
Helminen käyttää hauskoja ja varsin luoviakin kielikuvia (esim. "kielitaitoni on ruosteessa kuin pihalle sateiseksi kesäksi jätetty kuokka"), mutta välillä kohottelin kulmiani joillekin erikoisille ilmaisuille, kuten kolauttaa auton ovi auki. Kiinni laitettaessa tuo olisi ihan loogista. Ja ovea tosiaan kolautellaan lukuisia kertoja. Mietin myös kohtaa, jossa eräs hahmo kommentoi Seelalle, ettei käytä "kolaa", että onko tuo jokin uusi katunimi kamalle vai kirjoitusvirhe kokasta (cokiksesta ei liene ollut kyse)? 
  
Sentään lattia on siisti äidin eilisen yllätysvierailun aiheuttaman pikasiivouksen jäljiltä, eikä näkyvillä loju dildoja tai käytettyjä pikkuhousuja. (s. 220)
  
Ihmettelin, kun Seela kaataa boolin loput hellan vieressä olevan kukan juurelle eikä esimerkiksi pesualtaaseen (joka varmaan oli lähistöllä). Kukka parka. Hauskasti myrrysmies mainittiin tässäkin kirjassa, kolmannen kerran tänä vuonna lukemissani kirjoissa. Tässä juhlittiin myös kekriä / Halloween-bileitä, ollen ainakin viides lukemani nuortenkirja tänä vuonna, missä ko. tapatuma ollut.
  
Kirjassa oli pari tilaisuutta, josisa juoni olisi voinut lähteä Pet Cemetery linjalle, mutta onneksi tähän ei oltu sorruttu. Osaako joku muuten sanoa, onko tosiaan niin, ettei kissan murtuneita kylkiluita osaa Suomessa hoitaa kuin muutama lääkäri ja että potilaan pitää odottaa leikkausta useampi päivä? Katson paljon eläinlääkärisarjoja maailmalta (englantia puhuvista maista), ja tuollainen väite tuntuu aivan uskomattomalta.
  
Mieleni pyörittää yhä uudestaan Sepon eilisiä sanoja kuin karusellia, jossa kirmaa luurankohevosia. Lujaveriset, jotka näkevät aaveita; se kuulosti huonolta tv-sarjan käsikirjoitukselta. (s. 111)
  
Oli kiinnostavaa, kuinka kirjailija on hyvin tiedostavainen hahmojen sateenkaarevuudesta (kuten panseksuaalisuudesta, they/them pronomieista, deadnamesta ja siitä, kuinka Halla inhoaa tulla kutsutuksi eksoottiseksi), mutta laittaa sitten erään pojan kommentoimaan Seelalle, että tämä voisi tuoda bileisiin pari siideriä itselleen - koska siideri on ultimaattinen tyttöjen juoma. Entäs jos Seela pitäisikin vaikka oluesta? Tai ei juo alkoholia ollenkaan?
  
"Luuletko että se käyttää naisten vai miesten vessaa?" toinen nutturakaksosista on sanomassa ja minulla on ikävä tunne, että arvaan, kenestä he puhuvat.
--
"No mutta sö varmaan tiedätkin?" toinen, se joka neuloo, kääntyy minun puoleeni ja madaltaa ääntään. "Että se Halla. Mitä sillä oikein  on housuissa?" (s. 230-231)
  
Mielenkiintoista nähdä mihin suuntaan sarja etenee, jatko-osat kun ovat käsittääkseni ns. itsenäisiä teoksia. Mahdollista on siis, ettei samoja hahmoja nähdä enää tai näkökulmahenkilö muuttuu. Suosikkihahmojani olivat ehdottomasti Mau ja Halla. Oisikin kiehtovaa lukea seuraavaksi Hallan näkökulmasta kirjoitettu kirja.
  
"Onko mikään enää koskaan normaalia? Tai koskaan ollutkaan?" naurahdan. Kapeat viileät sormet lomittuvat hetkeksi omiini, ennen kuin ne taas erkanevat.  
"Ei", Hallan hymy levenee. "Toivottavasti ei." (s. 146)
  
Ymmärsin vertauksen Mullan alla -sarjaan (jota katsoin muutamia satunnaisia jaksoja joskus lukiolaisena), sillä kummassakin keskeisenä on perheen ammatti, kuolleiden kuljettamista ja hautauspalveluja. Addams Family on minulle vähemmän tuttu, lähinnä olen törmännyt siihen erilaisten viittausten muodossa. Pitänee joskus ottaa asiakseen perehtyä siihen paremmin. Oletan, että kyseessä on pitkälti samanlainen koheltava perhe kuin Debi Gliorin Strega-Borgiat -kirjasarjassa.
   
Kirjailija, tubettaja Joonas Riekkola kommentoi kanavallaan Luova ruho myös noita viittauksia ja tarttuu etenkin leipää ampuvan revolverin ongelmallisuuteen. Se on kieltämättä hieman särähtävä kohta muutoin mainiossa teoksessa, vaikka lukiessani en kokenut niinkään ongelmaksi sitä, kuinka leipä toimii aseena aaveita vastaan tai kestääkö se ampumisen, vaan kuinka ase ei tuntunut täysin sopivan teoksen maailmaan. Siitä on tosin myöhemmin hyötyä deus ex machina -tyyliin. Onneksi miljöö, jossa leivästä tehdä ballistinen objekti, on niinkin komea kuin Rikhardinkadun kirjasto. 
  
En voi olla miettimättä, mitä se meistä suomalaisista kertoo, että sekä yliopiston päärakennus että Kansalliskirjasto on koristeltu klassisilla kreikkalaisilla aiheilla, ei olmalla mytologiallamme, jonka Ukko on suurimmalle osalle suomalaisista vieraampi kuin salamoitaan syöksevä Zeus. (s. 225)
  
Arvosana:
    
Takakannesta:
Mustankirjava Hurme yhdistelee urbaanin fantasian, kauhun ja romantiikan piirteitä kaikissa sateenkaaren sävyissä. Hirtehisellä huumorilla varustetussa teoksessa Mullan alla kohtaa Addams Familyn.
  
Kuinka pieleen treffit ovat menneet, jos toinen alkaa niiden jälkeen kirjaimellisesti ghostata?
  
Seela muuttaa opiskelemaan Helsinkiin ja majoittuu enonsa hautaustoimiston yläkertaan. Opiskelujen ohella hänen pitäisi autella hautauspalveluissa, mutta vainajat eivät ole niin säyseitä asiakkaita kuin hän oli toivonut. Kuolettavan katastrofaalisesti päättyneiden Tinder-treffien jälkeen Seelan elämää sotkevat vielä kummitteleva deitti ja alusvaatelaatikon kätköihin päätynyt huumepussi.
  
Luennoilla Seela ei pysty pitämään silmiään irti salaperäisestä Hallasta, joka saa hänen sisuksensa veteläksi, vaikka lähestymisyrityksiä seuraakin kylmä vastaanotto. Salaisuudet eivät kuitenkaan tahdo pysyä pimennossa, eikä Seelan menneisyys haudassaan.
  
Hurme tarjoaa kuolettavan hyvää young adult -viihdettä ja sopii niin yläkoululaisille kuin nuorille aikuisillekin. Romaani aloittaa itsenäisistä osista koostuvan Lujaverinen-trilogian.
  
324 sivua, Myllylahti 2021
  
  
Samankaltaista luettavaa: Mintie Das: Kuolleetkin ghostaa, Salla Simukka: Lukitut
  
*****

"Aiemmin näin kuolleita ihmisiä melko useinkin. Onneksi en samalla kahjolla tavalla kuin se poikaparka Kuudennesta aistista, jolle kuolleet tuntemattomat kummittelivat 24/7. 
Minun vieraani olivat vain kuolleita sukuaisia, jotka tulivat ja menivät. 
Nykyisin he eivät vieraile lainkaan. Tai ainakin olen saanut itseni uskomaan niin."
    

Arvostelukappale
  
Mintie Dasin ruumishuoneelta alkavassa YA-kirjassa Kuolleetkin ghostaa käsitellään paljon raskaita teemoja, #metoo -hengessä ei-suostumuksellisesta seksistä ja nettiin vuotaneesta videosta, jossa eräs alaikäinen tyttö on sängyssä kahden pojan kanssa sekä päähenkilö Violetin intialaisen ulkonäön mukanaan tuomista haasteista (rasismi, täytyy tehdä asiat paremmin kuin kantaväestö, positiivinen syrjintä, monikulttuurikiintiöt, miksi sana "eksoottinen" on ongelmallinen jne.). 
  
Tarkalleen ottaen olen (selitän tämän ruokatermein, koska niillä minun näköisiäni ruskeita tyttöjä yleensä kuvaillaan) olen karamelli-frappuccino, jossa on ripaus maapähkinävoita. Ruskeuteni on peräisin Intiasta. (s. 14)
  
Kaiken lisäksi Violet ei ole aivan tavallinen teini vaan vuosituhantisen perinteen jatkaja. Hän on Aiedeojen perillinen. "Aiedeot ovat voimakkaiden soturikuningattarien perikunta, joka suojelee maailmaa." Hän pystyy näkemään henkiä ja joutuu tulevaisuudessa taistelemaan hyvän ja pahan välisessä sodassa. Paitsi ettei Violet halua tätä. Hän on pakottanut itsensä unohtamaan kaiken.
  
Olen -- geneerinen ruskea tyttö -- Suurine tummine silmineni, pikimustine hiuksineni ja pyöreine kasvoineni ulkonäköni edustaa sitä monitulkintaista vähemmistöulkonäköä, jonka ansiosta sovin moneen lokeroon. Vaikka näytän omasta mielestäni niin intialaiselta, että kuvani kuuluisi basmatiriisinpaketin kylkeen, minua luullaan usein meksikolaiseksi tai monietniseksi. -- juntit luulevat minua arabiksi ja sitten tavallisesti vielä möläyttelevät valikoituja etnisiä solvauksiaan. Sellaisia rasistit ovat - he eivät juuri koskaan osu rasismissaan oikeaan.
--
Olen asunut Yhdysvalloissa kolmetoista vuotta ja käynyt Intiassa vain muutaman kerran.
--
Mistä olet kotoisin? Minä vastaan aina: "Täältä." Sitten he kysyvät eri lailla. Joskus he jopa sanovat sen hitaammin siltä varalta, etten ymmärtänyt. Mistä olet oikeasti kotoisin? 
Minä ymmärrän aina. Olen ulkomaalainen, toinen, ulkopuolinen kaikille muille paitsi itselleni. (s. 22-27)
  
Violet oli aika ärsyttävä hahmo. Hän tekee kovasti töitä sulautuakseen massaan, ollakseen samanlainen kuin muutkin. Onneksi tarinan aikana hän kasvaa hieman ja oppii ymmärtämään empatian voiman. Vaikka Dasin hahmot ovat nuorempia kuin Hurmeessa, on kirjan sisältö paljon rankempaa. En pitänyt yhtään siitä, kuinka tytöt ämmittelivät ja lehmittelivät toisiaan. Koulussa on anonyymi juorusivusto "Hiehot ja horot -- Meadowdalen oma Gossip Girl 3.0." Tästä tulee mieleen mm. Karen M. McManuksen Yksi meistä valehtelee.
    
Tytöt ovat lutkia. Siihen se kaikki tavallaan palautuu. Tuntuu siltä, että kaikesta mitä teemme tai emme tee, meidät tuomitaan. Kaikki tuomitsevat, mukaan lukien me itse. (s. 232)
    
Kaksi kolmasosaa kirjasta oli hieman sekavaa haahuilua ja teos vilisee populaarikulttuuriviittauksia laidasta laitaan. Onneksi viimeisessä kolmanneksessa tarina muuttui kiinnostavammaksi ja Das käänsi tapahtumien volyymi- ja kauhunupit kaakkoon. Epilogi päättyy niin kiinnostavasti, että saatanpa lukea jatko-osankin. "Sellaisia tarinat ovat, Kaikki riippuu siitä, kuka niitä kertoo."
   
Edessäni avautuva näkymä on kuin suoraan jostain kauhuleffasta tai scififantasiasta -- kaikki ovat hiuksettomia, ihottomia ja mikä vielä hämmentävämpää - kasvottomia. Silmien, nenien ja suiden paikoilla on ontot aukot. Iho on kuoriutunut pois kuin palovammojen uhreilla, ja liha, jänteet, luut ja sisäelimet ovat paljaina. (s. 251)
  
En suosittele kirjaa hammaslääkäripelkoiselle, minkä lisäksi tämäkin annan tämänkin kirjan kohdalla emetofobiavaroituksen (sivuilla 69, 75, 126 ja 260). Kuolleiden näkeminen ja Violetin ystävän perheen omistama hautaustoimisto vertautuvat Sini Helmisen Hurmeeseen. Taikavoimat ja niiden periytyminen puolestaan muistuttavat hieman Toni Adeyemin Veren ja luun lapsia
  
En tiedä, kuinka paljon Aiedeoja on yhteensä, mutta ne, jotka olen nähnyt, ovat laidasta laitaan eri ikäisiä, kokoisia ja värisiä. Jos meidät kaikki koottaisiin yhteen, olen varma, että näyttäisimme -- monikulttuurisuussateenkaarelta (s. 57)
    
Arvosana:
            
Takakannesta:
Violet tahtoisi vain sulautua joukkoon, mutta se ei ole helppoa. Hän on yksi Meadowdalen harvoista ruskeista tytöistä ja kuuluu koulussa suosittuun porukkaan. Kaiken lisäksi hän sattuu näkemään henkiä, sillä hän on Aiedeo, soturikuningattarien perillinen.
  
Kun koulun huutosakin kapteeni tapetaan pian hänestä kuvatun seksivideon päädyttyä sosiaaliseen mediaan, Violetin on aika osoittaa kykynsä ja näyttää, että hän on valmis seuraamaan soturiesiäitiensä jalanjäljissä. Violet joutuu tulikokeeseen, ja hänen on löydettävä tappaja – tai muuten hän on seuraava uhri.
  
Kuolleetkin ghostaa on yliluonnollinen #metoo-trilleri ilkeistä tytöistä, murhasta ja henkimaailman sotureista yhdysvaltalaisessa pikkukaupungissa. Kirja on ensimmäinen osa uutta ya-sarjaa.
      
Suomentanut: Kristiina Vaara, 299 sivua, Into 2021
  
Alkuperäinen nimi: Brown Girl Ghosted (2020)
   
Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Luova ruho
  
Samankaltaista luettavaa: Sini Helminen: Hurme, Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset

lauantai 20. marraskuuta 2021

Värikkäitä säeromaaneja moninaisuudesta

"Liljaa surettaa kaikki ulkonäkövaatimukset,
siksi hän kasilla kasvatti jalkakarvojaan"
  
  
Dess Terentjevan säeromaani Ihana on vuoden 2021 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas. Voitin kirjan Instagramissa Sivupiiri vinkkaa -tilin järjestämässä arvonnassa. Ihanan idea on loistava: LGBTIQA+ ja vähemmistö representaatiota (esim. yksi sivuhenkilö on romani), päähenkilö joka miettii jatkuvasti oikeita sanoja - "Älä sano hullu, se voi olla loukkaavaa" - ja pelkää vahingossa vetävänsä ihastuksensa ulos kaapista.   
  
Lilja on yhdeksäsluokkalainen jyväskyläläinen* pan. "Lilja ei oikeastaan edes ymmärrä millaista olisi jos sukupuoli rajaisi". Hän seuraa somessa erästä ihanaa, muunsukupuolista tyyppiä. Pian käy ilmi, että Ihanaksi nimeämänsä suomenvenäläinen nuori onkin isän uuden naisystävän lapsi. Ihana on edelleen kaapissa ja hänen äitinsä kutsuu häntä väärällä nimellä, mikä särähtää Liljaa pahasti korviin. (*Kuten Merja Topin Jäätävän sarjaimuttajan postauksessakin kommentoin, asuu isosiskoni Keski-Suomessa ja tällä kertaa mainittiin hurmaava Harjun Paperi.)  
  
Liljaa on pilkattu lesboksi, mikä on aivan älytöntä, 
koska se ei ole kirosana,
se ei ole haukkumasana,
se ei ole ruma ällöttävä sana,
se on kaunis sana,
Mutta Lilja ei kuulu siihen koteloon, hän on eri perhonen (s. 44)
  
Jos käsitin oikein, Ihana on myös vapaaehtoisesti lapseton: "mä en aio koskaan hankkia lapsia". Vielä en kovin usein ole törmännyt omaan vähemmistöryhmääni kirjallisuudessa (paras esimerkki on Anu Holopaisen Sydänhengitystä). Samastuin suuresti Liljan sisäisiin keskusteluihin; "Älä sano normaali, älä koskaan sano normaali / mikään ei ole normaalia". Itsekin yritän taiteilla sosiaalisten kanssakäymisten kapealla trapetsilla ja omaksua sellaisen sanankäyttötaituruuden, jossa menneiden aikojen virheelliset ja loukkaavat termit on heitetty romukoppaan, mutta joskus sitä edelleen astuu harhaan. Onneksi aina voi pyytää anteeksi ja oppia virheistä.
  
Hahmona Lilja kuitenkin jää harmillisen läpinäkyväksi ja hajuttomaksi. Hänestä ei nimittäin paljoa muuta opita kuin hänen käyttämänsä energiamäärä oikeiden sanojen valinnassa. Jossakin arvostelussa Liljaa kuvattiin liian lapselliseksi, mutta hei, hän on vasta ysiluokkalainen. Itsehän olin vielä lukiossakin ihan kakara! Epäuskottavampaa olisi ollut, jos Lilja olisi käyttäytynyt erityisen aikuismaisesti. Tosin hänen harkitsevaisuutensa ja solidaarisuutensa saavat hänet näyttämään aikuisemmalta kuin monet täysi-ikäiset, jotka eivät kykene ajattelemaan kaikkia ihmisiä tasa-arvoisina henkilöinä.  
  
tummanpunainen miesten toppi
oikeesti Lilja?? mIeStEn??
Vaatteilla ei ole sukupuolta (s. 116)
  
Olen erittäin paljon samaa mieltä tästä: "Liljaa oksettaa sellaiset asiat / Että kauneuden takia pitäis kärsiä". Siskoni anoppi täräytti vuosia sitten tuon tyhmän sanonnan naamalleni, kun siskoni oli tekemässä hiuksiini raitoja ja teräväkärkinen, virkkuukoukkumainen työkalu, jolla vedettiin hiustupsuja myssyn läpi sattui päänahkaani. Kipu ja tuska eivät ole kauniita, eikä kenenkään pitäisi joutua sietämään sellaista etenkään minkään kulttuuristen standardien takia (kirjassa puhutaan paljon esim. venäläisten naisten opetetusta tarpeesta näyttää kauniilta).
  
Oli todella kiinnostavaa bongata viittaus kirjailijaan, joka jääköön nimeämättä. Nyt nimittäin vietetään Trans Awareness viikkoa ja samaan aikaan ko. kirjailija on taas noussut esiin mm. kirjagramissa. Syy nousuun on velhopojasta kertovan leffan lähestyvän vuosipäivän vuoksi järjestettävä jälleennäkeminen, jonne kirjailijaa itseään ei ole kutsuttu. 
  
Jos joku ei siis vielä tiennyt, kyseinen kirjailija on käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa transihmisten vastaiseen toimintaan ja hänen eriarvoistavia, henkeä ja terveyttä uhkaavia kommenttejaan on lainattu jopa hallinnollisesti eri maissa. Hänen tuotantoaan ei siksi ole hyvä nostaa esille ja jos jonkin hänen kirjansa haluaakin lukea, suositellaan teosten lainaamista kaverilta tai ostamaan kirpparilta, sillä jopa kirjastosta lainaaminen hyödyttää häntä taloudellisesti.
  
alahyllyllä on rivi kirjoja
--
iskä luki Liljalle niitä iltasaduksi
--
Lapsena se oli aivan ihana sarja
ja sitten selvisi
--
että sen tekijällä on kammottavia näkemyksiä
sellaisia joita Lilja ei voi hyväksyä
Kirjat olivat ihania ja tosi tosi tärkeitä Liljalle
ja häntä repivät erilleen kauniit muistot iskän kanssa
- samalla kun häntä repivät
kirjailijan toistuvat,
koko ajan pahenevat sanat
--
Onko nostalgia hänelle ihmisoikeuksia tärkeämpi asia? (s. 23-24)
  
Suosikkilainaukseni kirjasta on "mut ei meiltä voi ottaa pois sitä / mitä me ollaan kirjojen parissa koettu". Itse en aio enää koskaan kirjailijan tuotantoa nostaa esille, enkä tiedä voinko enää lukea sarjaakaan uudelleen (onneksi olen sen alkupuolen lukenut yli 10 kertaa ja muistan hyvin tapahtumat). Nostalgia ei saa olla esteenä toimia oikein, nousta transihmisten oikeuksia polkevia niin hyvin tunnettuja kuin kaveripiiriin tai perheeseen kuuluvia ihmisiä vastaan. Eriarvoistaminen ei ole ok, olipa syrjintään osallistuva kuka tahansa. "Liljalle tulee -- hirvittävä ylpeys suomen kielestä -- hän / vain yksi -- samanlainen kaikille". 
   
Lilja yrittää olla olettamatta,
mutta hän ei pysty päättelemään mitään vaikka yrittäisi
vaikka hän käyttäisi miten tunkkaisia menetelmiä tahansa (s. 80)
  
Tämä vertautuu helposti tmän postauksen toiseen säeromaanin J.S. Meresmaan Khimairaan, molemmissa on sateenkaarevuutta ja suomenvenäläisiä. Pidin Ihanan tyylistä enemmän, mutta Khimairan hahmoissa oli enemmän syvyyttä. Olisikin kiinnostavaa, jos nämä kaksi kirjailijaa päättäisivät yhdistää voimansa ja kirjoittaa kaksiäänisen säeromaanin, jossa kuljettavat kumpikin omaa hahmoaan. Millaisen teoksen he voisivatkaan kirjoittaa?
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Miten elää jatkuvien olettamusten ja ennakkoluulojen maailmassa – ja mitä tehdä, kun itsekin tulee olettaneeksi?
  
Hyväntuulinen ja raikas nuortenromaani Ihana voitti WSOY:n TaajuusZ-kirjoituskilpailun. Säeromaanin elävästä ilmaisusta tulee mieleen spoken word, ja tekstissä kiteytyy se, mitä kirjoituskilpailulla haettiin: uusi ääni, joka kotimaisesta kirjallisuuskentästä vielä puuttui.
  
Lilja, ysiluokkalainen panseksuaali, on krooninen ihastuja. Uusimman someihastuksensa hän on ristinyt Ihanaksi – sillä Ihana vain on niin ihana! Kun Ihana osoittautuu Liljan yksinhuoltajaisän uuden naisystävän lapseksi, ihastuminen saa uudet kierrokset. Somessa Ihana on itsevarma ja tiedostava muunsukupuolinen, mutta Ihanan konservatiivinen äiti ei tiedä lapsensa todellisesta sukupuolesta mitään. Voiko Lilja hyväksyä, että isä seurustelee transfobiselta haiskahtavan naisen kanssa? Saako toista työntää ulos väkisin kaapista?
  
128 sivua, WSOY 2021
  
  
  
*****
  
"Poly on kreikkaa ja tarkoittaa monta.
Amoria tulee latinasta ja tarkoittaa rakkautta.
Polyamoria on siis yhdyssana-kimeeri."
  
   
Arvostelukappale
  
Khimaira on itsenäinen jatko-osa J.S. Meresmaan viime vuonna ilmestyneelle Dodolle, joka voitti Blogistanian Kuopuksen. Khimaira kertoo Dodo-säeromaanista tutun 19-vuotiaan Saran tarinan. Hän on suomenvenäläinen, joka ei pidä vanhempiensa taloa kotinaan. Onneksi hänellä on Iina. Ja Tuukka. Kolmikko on kuin myyttinen khimaira, horoskoopeiltaankin skorpioni, leijona ja kauris. Toisin kuin Dodossa, ei tässä ole spefin elementtejä.
  
Eihän ennalta voi tietää sellaista,
josta ei ole mitään kokemusta.
On vain otettava selvää ja keskusteltava.
Edettävä hitaasti, askel askeleelta.
Meille opetetaan vain tiettyjä rakkauden muotoja
romantiikan kaavaa,
sukupuolimuotteja.

Ahdistavat mallit,
ne ahtaat perinteet?
Ne on vain murrettava. (s. 117)
  
Sara seurustelee Iinan kanssa, Iina sekä Saran että Tuukan. Polyamoria ei ole kenellekään tuttua, joten he opettelevat yhteistä elämää ja sen tanssiaskeleita. Sara ei ole kertonut vanhemmilleen olevansa lesbo, minkä lisäksi hänellä on menneisyydessään käsittelemättömien asioiden synkkiä pilviä, jotka ovat painaa hänet kasaan. Ahdistus purkautuu hyvin räjähtävästi vanhempien heittäessä Saran kotoaan saatuaan tietää tämän suudelleen tyttöä. Kaikki ei kuitenkaan aina ole sitä, mille se aluksi näyttää. "Pelkäsin, ettei tulisikaan lapsenlapsia, / etten saisi olla osa / sukupolvien jatkumoa."
  
Jos kasvatetaan hetero-oletukseen
ei tarjota kuin yksi valaistuksen kohde.
Vaihtoehdot jää varjoihin,
ne rajataan ulos
ja itseään lähestyy kysymyksin:
Kuka mä oon?
Mikä mä oon?
Oonko normaali? (s. 33)
  
Sara on hakenut lääkikseen vaikka ei se häntä yhtään kiinnostaisi. Hän kokee äitinsä (jota kutsuu kuningattareksi) painostavan tuolle linjalle. Oikeasti hänen juttunsa on valokuvaamisen ja visuaalisen ilmaisun, kuvajournalismi. Ilmaisusta puheen ollen, tässä säeromaanissa on käytetty riimejä, mikä on monelle lukijalle ollut yllätys ja hieman myös lillukanvarsi. Sara kommentoikin kirjassa näin: "Mulle tuli yllätyksenä. / että suomalaiseen runokorvaan riimit / kaikuu usein lapsellisina, joskus jopa koomisina."
  
Mitä vittu sitten,
vaikka olen
homoseksuaali,
vaikka olen lesbo?
Mä olen normaali. (s. 68)
    
Kirjassa muuten juhlitaan Halloween-bileissä, vinkki kannattaa ottaa talteen vaikkapa ensi vuoden Halloween-lukuhaastetta varten. Tuleekohan ensi vuonna vielä kolmas säeromaani Tuukan näkökulmasta? Toivon kovasti, että Tuukan tarinassa olisi spefiä. Esimerkiksi masennus voisi olla jonkinlainen ruumiin hallinnasta kamppalileva demoni tai vaikkapa lykantropiaa. Nähtäväksi jää, kuinka kirjailija taputtelee trilogian kasaan. Loppuun vielä suosikkilainaukseni kirjasta:
  
Me asutaan Suomessa,
ei missään mutauomassa,
jossa pitäisi lisääntyä
kuin eläimet siinä pelossa,
ettei oman sukupolven jälkeen
olis ketään enää elossa. (s. 69)
  
Sara muuten kommentoi alkupuolella kirjaa olevansa "valmis kerimään serpentiinit takaisin rullalle juhlien jälkeen". Niin minäkin olen tehnyt, for real! Olen ylipäätään ostanut serpentiiniä vain kolmesti. Kerran ala-asteella, mitä luultavammin Tiimarista, vappuna 2009 eli fuksikeväänäni ja muutama vuosi sitten mustaa serpentiiniä Tigeristä (joka mainitaan myös kirjassa ja jonka paperinauhaa olen siis kierrättänyt aina seuraavalle vuodelle kirjakuviin). Minulla on vielä jäljellä jopa tuota ysäreiltä peräisin olevaa vintagea... 
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Khimaira on nuorista kertova säeromaani, joka viiltää ja vangitsee rakkauden voimalla.
  
19-vuotiaalla suomenvenäläisellä Saralla on intohimona valokuvaaminen ja Anna Ahmatovan runot, allaan vintage-moottoripyörä ja takana lääkiksen pääsykokeet. Käsipuolessa Saralla keikkuu uusi tyttöystävä Iina, joka on myös Saran ex-poikaystävän tyttöystävä - yhteisestä sopimuksesta. Monimutkaistako? Ehkä vähän, mutta milloin elämä ei sitä olisi.
  
Lisämutkia matkaan tuo se, ettei Sara ole kertonut vanhoillisille vanhemmilleen lesboudestaan saati monisuhdejärjestelyistä. Hänellä on jo jalka oven välissä omaan, itsenäiseen elämään. Ja vaikka kotitalo on komea, sen sisällä kaikuu tyhjyys, joka valtaa tilaa Saran sisältä päivä päivältä enemmän. Hän tuntee seisovansa kuilun reunalla. Mitä paljastuu, kun hiljaisuus lopulta rikkoutuu?
  
J. S. Meresmaa on tamperelainen kirjailija, jonka edellinen säeromaani Dodo ilmestyi 2020. Dodo valittiin Topelius- ehdokkaaksi ilmestymisvuonnaan ja palkittiin Blogistanian Kuopus-kunniakirjalla. Häneltä on aiemmin julkaistu myös muun muassa Kuvastaja- ja Anni Polva -palkintoehdokkaana ollut Mifonki-fantasiasarja. Romaanien lisäksi häneltä on ilmestynyt lukuisia novelleja, joita on käännetty englanniksi, espanjaksi, ranskaksi, portugaliksi, ruotsiksi ja romaniaksi.
  
179 sivua, Myllylahti 2021
  

keskiviikko 17. marraskuuta 2021

Kevään 2022 tulevia kirjoja

  
Lokakuun 14. oli päivä, jolloin huomasin ensimmäisen uutuuskirjakatalogin ilmestyneen. Siitä se sitten lähti taas, katalogien päivystäminen ja uutuuskirjojen ihasteleminen. Kuten on muodostunut jo tavaksi, nostan tässä postauksessa kevään tulevista kirjoista minusta kiinnostavimpia. Kustantamoiden nimet ovat linkkejä katalogeihin, eli pääset sitä kautta katsomaan koko valikoiman klikkaamalla. Täydentelen tähän postaukseen vielä myöhemmin puuttuvia katalogeja.
  
Havaitsin, että tänä vuonna moni kustantamo oli piilottanut nuorten- ja YA-kirjansa esimerkiksi aikuisten kirjojen viimeiseksi. Laittakaa vaan ihan rohkeasti esille ne nuortenkirjat! Aluksi luulin, ettei tänä vuonna julkaista niitä ollenkaan. Ei riitä, että ollaan huolissaan lasten ja nuorten vähenevästä lukemista, pitää myös kustantaa ja mainostaa heille suunnattuja kirjoja! Listasinkin postauksen loppupuolelle kaikki löytämäni nuorten- ja YA-kirjat. Jos huomaat jokin tulevan kirjan puuttuvan listalta, laita kommenttia alle, niin lisään.
  
Kiinnostavina nostoina Alice Osemanin Heartstoppereiden ensimmäisen osan suomennos (suosittelen todella lukemaan), kirjagramista tutun Sanni Ylimartimon (@varjokirjat) esikoinen Pimeässä hohtavat tähdet, Emmi Itärannan Teemestarin kirjan selkomukautus ja Kumma-kustannuksen koko kevään kattaus (voin rehellisesti sanoa, että siinä on viime aikojen suosikkikustantamoni, joka julkaiseen todella tasokasta lastenkirjallisuutta eri ikäisille).  Lisäksi huomasin Risingshadow'n tulevien kirjojen listasta kiinnostavan havainnon, että Emily St. John Mandelin Station Elevenistä tulee käännös Asema 11 elokuussa!
  
  • N.K. Jemisin: Murtunut maailma 2 - Obeliskiportti (maaliskuu)
  
  • Maaza Mengiste: Varjokuningas (maaliskuu)
    
  • Niklas Ahnberg: Poika joka käveli vetten päällä (toukokuu)
  
  • Emmi Itäranta & Riikka Tuohimetsä: Teemestarin kirja - Veden vartija (toukokuu)
  • Nora Lehtinen & Anne Muhonen: Hilma-täti ja ullakon kummitus (helmikuu)
  
  • Sinikka Koyama: Joka kurjen laulua kuuntelee (maaliskuu)
  
  • Laura Baldini: Uuden ajan opettaja (toukokuu)
  • Janet Skeslien Charles: Kirjasto Pariisin sydämessä (helmikuu)
  • Eva Eich: Pakohuonemysteeri - Korpin varjo (kesäkuu)
  • Ruth Hogan: Madame Burovan kuu ja tähdet (huhtikuu)
  • Kaisa Åkerman: Hajusteentekijän tytär (helmikuu)
  
  • Emmy Abrahamson: Kuinka rakastua mieheen joka tulee puskista (maaliskuu)
  • Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan perijä (helmikuu)
  • Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani (tammikuu)
  • Natasha Lester: Pariisin ompelijatar (maaliskuu) 
  • Jojo Moyes: Morsianten laiva (tammiskuu)
  • Merja Mäki: Ennen lintuja (tammikuu)
  • Douglas Preston & Lincoln Child: Purppurarannikko (huhtikuu)
  • Nora Roberts: Muutoksen aika (maaliskuu)
  
  • Thomas Engström & Margit Richter: Nattavaara (tammikuu)
  
  • Holly Jackson: Kiltin tytön murhaopas (huhtikuu)
  • JP Koskinen & Saana Nyqvist: Mysteerijengi - Kirjaston kiusanhenki (helmikuu)
  • J.S. Meresmaa: Kenties tapan sinut vielä (tammikuu)
  • Sanni Ylimartimo: Pimeässä hohtavat tähdet (maaliskuu)
  
  • Laura Ellen Anderson: Sateenkaariharmaa (kesäkuu)
  • Laura Ellen Anderson: Amelia Kulmuri ja puolikuuloma (helmikuu)
  • Catherine Doyle: Myrskynvartijoiden taistelu (helmikuu)
  • Jemma Hatt: Seikkailijat ja kirottu linna (tammikuu)
  • Helena Immonen & Nora Surojegin: Näkymätön Milana ja kielletty kirja (maaliskuu)
  • David O'Connell & Claire Powell: Kivijätin kosto (helmikuu)
  
  • Katariina Romppainen: Sydämenmuotoinen kesä (toukokuu)
  • Hanna van der Steen: Punapipoinen poika (huhtikuu)
  • Elizabeth Warren: Tytöt pystyvät mihin vain! (maaliskuu)
  
  • Raisa Cacciatore, Susanne Ingman-Friberg, Henriikka Kangaskoski & Osmo Penna: Pipunan vessarauha (maaliskuu)
  • Emilia Erfving: Kasan nenä (maaliskuu)
  • Nikola Kucharska: Tosi tarua lohikäärmeistä (helmikuu)
    
  • Lucy Adlington: Auschwitzin ompelijattaret (toukokuu)
  • Satu Varjonen & Mari Luoma: Ylläripylläri (maaliskuu)
  
  • Sini Helminen: Sysi (maaliskuu)
  • Anu Holopainen: Räyhähenki (maaliskuu)
  • Suvi Nurmi: Etsijöiden aika (maaliskuu)
  • Merja Toppi: Sielusiepparin jäljillä (huhtikuu)
  
  • Hilkka Liitsola: Uuden ajan kajo (huhtikuu)
    
  • Katri Kauppinen: Laakson linnut, aavan laulut (huhtikuu) 
  • Oskar Källner: Imperiumin perilliset - Hautaplaneetta (maaliskuu)
  • Åsa Larsson, Ingela Korsell & Henrik Jonsson: Pax 4 - Para (tammikuu)
  • Veera Salmi: Oboin kirja (tammikuu)
  • Angie Thomas, Dhonielle Clayton, Tiffany D Jackson, Nic Stone, Ashley Woodfolk & Nicola Yoon: Blackout (tammikuu)
  • Jani Toivola & Saara Obele: Poika ja perhostunne (tammikuu)
  
  • Antti Leikas: Tonttu - Valot sammuvat (maaliskuu)

  • Sofia & Amanda Chanfrau: Kirahvin sydän on tavattoman suuri (toukokuu)
  • Vuokko Hurme: Värikkäät 3 - Varjovieras (tammikuu)
  • Minna Mikkonen: Amelian luut (maaliskuu)
  • Maggie O'Farrell: Hamnet (maaliskuu)
    
  • Eli Brown & Karin Rytter: Kummat 1 (huhtikuu)
  • Elly Griffiths: Muukalaisen päiväkirjat (tammikuu)
  • Elly Griffiths: Kivikehä (maaliskuu)
  • A.R.S. Horkka: Nordic Horror - Jäätävää (kesäkuu)
  • A.R.S. Horkka: Nordic Horror - Kellopelikuiskaaja (kesäkuu)
  • A.R.S. Horkka: Nordic Horror - Korvaaja (kesäkuu)
  • Janne Malinen & Teemu Juhani: Waaralinnan salaisuudet - Seitsemän kielonlehteä (kesäkuu)
  • Alice Oseman: Heartstopper 1 (kesäkuu)
  • Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Varjot - Auroria (kesäkuu) 
  • David Sundin: Kirja joka ei halunnut tulla luetuksi (tammikuu)
  
  • Johanna Aulén: Tšernobylin koirat (maaliskuu)
  • Max Brallier & Douglas Holgate: Maailman viimeiset tyypit - Luurankotie (tammikuu)
  • Anthony Doerr: Taivaanrannan taa (maaliskuu)
  • Siiri Enoranta: Maailmantyttäret (maaliskuu)
  • Debbi Michiko Florence: Pää kylmänä, Jenna Sakai (helmikuu)
  • Magdalena Hai & Reemu Juhani: Painajaispuoti - Kristallikallon tapaus (toukokuu)
  • Karen M. McManus: Kolme pahan perii (helmikuu)
  • Jack Meggitt-Phillips & Isabelle Follath: Hirviön kosto (maaliskuu)
  • Beth O'Leary: Törmäyskurssi (tammikuu)
  • Annukka Salama: Ripley - Nopea yhteys (helmikuu)
  • Frida Skybäck: Lukupiiri maailman laidalla (toukokuu)
  • Bjørn Sortland & Pasi Pirkänen: Kepler62 - Terra: Sydän (helmikuu)
  • Tuutikki Tolonen & Kati Vuorento: Agnes ja varjo ikkunassa (toukokuu)
   
Kaikki kevään nuortenkirjat ja YA: 
  • Niklas Ahnberg: Poika joka käveli vetten päällä
  • Eli Brown & Karin Rytter: Kummat 1
  • Siiri Enoranta: Maailmantyttäret
  • Debbi Michiko Florence: Pää kylmänä, Jenna Sakai
  • Sini Helminen: Sysi
  • A.R.S. Horkka: Nordic Horror - Jäätävää 
  • A.R.S. Horkka: Nordic Horror - Kellopelikuiskaaja 
  • A.R.S. Horkka: Nordic Horror - Korvaaja 
  • Holly Jackson: Kiltin tytön murhaopas 
  • Katri Kauppinen: Laakson linnut, aavan laulut 
  • Sinikka Koyama: Joka kurjen laulua kuuntelee 
  • Karen M. McManus: Kolme pahan perii 
  • J.S. Meresmaa: Kenties tapan sinut vielä   
  • Suvi Nurmi: Etsijöiden aika
  • Alice Oseman: Heartstopper 1 
  • Katariina Romppainen: Sydämenmuotoinen kesä
  • Annukka Salama: Ripley - Nopea yhteys
  • Veera Salmi: Oboin kirja
  • Hanna van der Steen: Punapipoinen poika
  • Angie Thomas, Dhonielle Clayton, Tiffany D Jackson, Nic Stone, Ashley Woodfolk & Nicola Yoon: Blackout
  • Merja Toppi: Sielusiepparin jäljillä
  • Sanni Ylimartimo: Pimeässä hohtavat tähdet
   
  
Top 10 eniten odotetut:
  1. Johanna Aulén: Tšernobylin koirat
  2. Eli Brown & Karin Rytter: Kummat 1 
  3. Thomas Engström & Margit Richter: Nattavaara
  4. Siiri Enoranta: Maailmantyttäret
  5. Debbi Michiko Florence: Pää kylmänä, Jenna Sakai
  6. Elly Griffiths: Kivikehä
  7. Annukka Salama: Ripley - Nopea yhteys
  8. Veera Salmi: Oboin kirja
  9. Angie Thomas, Dhonielle Clayton, Tiffany D Jackson, Nic Stone, Ashley Woodfolk & Nicola Yoon: Blackout
  10. Sanni Ylimartimo: Pimeässä hohtavat tähdet 

lauantai 13. marraskuuta 2021

Vauhdikkaita maailmanlopun seikkailuja

"Tellus. Maa. Vanha kunnon pölypallo. Avaruuden yksinäinen. 
Sininen planeettaa. Maa-äiti. Koti. Elämän kehto. Siinä se nyt oli."
     
  
Timo Parvelan (vuorotellen Bjørn Sortlandin kanssa) kirjoittaman ja Pasi Pitkäsen kuvittaman Kepler62-sarjan kolmannen ja viimeisen kauden ensimmäinen osa Terra: Kloonit on vuoden 2021 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian ehdokkaana. Sarjan päätösosa Terra: Sydän ilmestyy ensi keväänä. Sarjan loppu alkaa siis häämöttää. Kolmannella tuotantokaudella palataan takaisin Maahan.
  
Kulkuväline oli kuin pyörillä varustettu romuläjä, öljytynnyreiden ja jättiläistuulettimen yhdistelmä. Ruosteen ja rojun keskellä istui kuljettaja päässään kypärä ja suuret, tummennetut ajolasit. (s. 21)
  
Kloonit on jo kannen kuvankin lupausten mukaisesti hyvin vauhdikas. Mad Maxin jalanjäljissä kulkeva joukko päheine, merileväpolttoaineella käyvine kärryineen ottaa Maahan palanneet vastaan lapset ja kertoo, miten maailma on muuttunut heidän ollessaan poissa (aikamatkailun epätarkkuuden vuoksi hahmot olivat Kepler-planeetalla vain pari vuotta, mutta takaisin tullessaan aikaan onkin kulunut jo 15 vuotta). "Mädäntyneen löyhkä kiiri hyökkääijen edellä kuin tulossa olisi kuolleiden armeija."
  
  
– Missä kaikki ihmiset ovat? Kai maapallolla on vielä vapaita ihmisiä, jotka eivät ole Scorpionin vallassa.
--
– Me ollaan niitä, Kaleb sanoi.
--
– Klooniarmeija teki selvää kaikista ja nälänhätä hoiti loput. Ihmiset oli sitä ennen jo ite pitäneet huolta siitä, ettei maapallolla kasvanut juuri muuta kuin maissia, ja sitten kun hyönteiset katos lopullisesti, katos se maissikin ja jäljelle jäi näitä, Kayla kertoi ja näytti papanoita. (s. 42-43)

Ari, Joni ja X lähtevät matkaan moottoripyörillä, suunta kohti ihmisten viimeistä kaupunkia. Sitä ennen he ehtivät tutustua monenlaiseen miljööseen ja hahmoon, joita vain tekoälyn valloittama maailma voi tarjoilla. Isona juonena kulkee Jonin kuiskaajilta saamat elämän siemenet, joiden on tarkoitus palauttaa Maa takaisin eläväksi, hyönteisiä täynnä olevaksi vihreäksi maailmaksi.

Joni ja Ari mutustelivat hartaina ruskeita, kovia papanoita, jotka eivät maistuneet millekään, mutta täyttivät sentään vatsan. 
– Me ryöstettiin -- varasto -- löydettiin sieltä säkeittäin ruokaa. Sitä on siellä vieläkin niin paljon, että voidaan syödä tätä -- koko loppuelämämme. Tää on luultavasti ollut jotain eliitin erikoissapuskaa
--
Olivia hymyili Arille ilkikurisesti. "Koiranruokaa" hänen huulensa lausuivat äänettömästi ja sitten hän nosti sormensa huulilleen vaikenemisen merkiksi ja työnsi sen jälkeen papanan suuhunsa kuin suurenkin herkun. (s. 40)
  
Kirjassa on todella paljon räjähdyksia alusta loppuun, jännittäviä uusia hahmoja, kuten mystinen Flora ja koko ajan ollaan liikkeellä eli tylsää ei tule miljöön alati vaihtuessa. Vaikka teos onkin todella hyvä, ei tämä ollut minulle sarjan parasta antia. Erityisesti tämä kiroilukohtaus tökkäsi silmään: "- Se paskapää hiiri, jota te ruokitte koirannappuloilla. Se helvetin tyhmä idiootti ahne kusiaivo siimahäntä"... Kuvitusta on edelleen runsaasti, vaikka se ei ole aivan yhtä säväyttävää kuin ensimmäisellä kaudella. 
  
  
Aikoinaan tämä Yosemiten kansallispuistona tunnettu alue oli ollut metsien peitossa, mutta nyt kuolleiden puiden luurangot reunustivat tietä. (s. 87)
  
Kirjassa on aivan selvä viittaus Matrixiin, kaikkien aikojen suosikkileffaani, jonka olen nähnyt yli 20 kertaa. "Jotkut sanoo, että osaan ihmisistä tökättiin johdot ja niitä käytettiin elävinä paristoina tuottamaan virtaa Scorpionille." Luin yläasteen ja lukion aikana K.A. Applegaten Remnants-sarjan, jossa on paljon samaa kuin Kepler62-sarjassa. Kummassakin lähetetään nuoria tuhoutuvalta maapallolta avaruuteen cryokaapeissa. Ja molemmissa palataan sarjan lopussa takaisin Maahan. Matkan aikana osa nuorista sai myös erikoisia kykyjä. 
  
Tähän saakka he olivat oikeastaan vain ajelehtineet tilanteesta toiseen, yrittäneet selviytyä kulloisestakin esteestä. Nyt, kun he ensimmäistä kertaa kunnolla pysähtyivät pohtimaan vastustajaansa, sen ylivoimaisuus tuntui musertavalta. Älykkäin koskaan elänyt olento, jolla ei ollut hahmoa eikä ruumista. Se oli yhtä aikaa kaikkialla eikä missään, kuin joku jumalolento. Kuinka kukaan voisi voittaa jumalan? (s. 116)
  
Oletteko lukeneet tätä Finlandia-ehdokasta tai aiempia osia? Entä onko tuo Applegaten sarja teille tuttu?
  
    
Arvosana:
  
Takakannesta:
Kepler62-uudisraivaajalapset palaavat maapallolle!
  
Huippusuosittu Kepler62 -sarja on edennyt kolmanteen kauteen, joka kertoo kahden kirjan verran avaruusseikkailijoiden paluusta Maahan. Tekoäly on ottanut kotiplaneetan haltuun, mutta peli ei ole vielä pelattu!
  
Tähtipurjehtija Gaia on laskeutunut Maan kamaralle. Paluu on rankempi kuin nuoret olivat voineet edes kuvitella. Kasvillisuus on kuihtumassa ja maapalloa yksinvaltiaana hallitseva tekoäly on ajanut ihmiskunnan sukupuuton partaalle. Aivan kuin vastuksia ei olisi vielä tarpeeksi, nuorten on lisäksi selvitettävä kloonilasten ja X:n isän kohtalo.Toivoa on silti, sillä Jonin uudet kyvyt puhkeavat kukkaan - mutta voiko yksi ihmepoika pelastaa maailman?
  
Kepler62-sarja avaruuteen lähetetyistä uudisraivaajalapsista on kerännyt lukijoita ja menestystä niin kotimaassa kuin maailmallakin. Sarjaa on käännetty yli 20 kielelle ja sitä on myyty Suomessa yli 100 000 kappaletta. Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kaksi tuotantokautta ja yhteensä 11 kirjaa.
  
185 sivua, WSOY 2021
  
Kuvittanut: Pasi Pitkänen
  
Sarjassa ilmestyneet:
1. kausi:
  1. Kutsu
  2. Lähtölaskenta
  3. Matka
  4. Pioneerit
  5. Virus
  6. Salaisuus
2. kausi, Uusi maailma:
  1. Kaksi heimoa
  2. Saari
  3. Kuiskaajien kaupunki
  4. Luola
  5. Gaia
3. kausi, Terra:
  1. Kloonit
  2. Sydän (ilmestyy keväällä 2022)
  
Samankaltaista luettavaa: Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet
    
*****
  
"Maailmalla menee paljon paremmin ilman ihmisiä."
  
   
Arvostelukappale
  
Lee Baconin Viimeinen ihminen oli yksi eniten odottamistani kevään uutuuksista. Se sisältää todella kiehtovaa pohdintaa maailmasta, jossa on vain robotteja. Ihmiset on kolmekymmentä vuotta aikaisemmin lakaistu pois planeetalta, koska robottien kollektiivin Verkoston mielestä ihmiset olivat tuhoamassa koko maailman. Sen jälkeen robotit ovat rakentaneet oman yhteiskuntansa, jossa jokaisella on oma paikkansa. 
  
Ihmiset eivät kehittyneet. He täyttivät taivaansa kemikaaleilla ja vetensä myrkyillä. Saastuminen sysäsi maailman luhistumisen tielle. Lämpötilat nousivat. Napajäät sulivat. Rannikoilla koettiin tulvia. Kun valtamerien pinta nousi, ihmiset hylkäsivät kokonaisia kaupunkeja. -- He kääntyivät toisiaan vastaan. He turvautuivat väkivaltaan. 
He julistivat sodan. Ihmiset lähettivät robotteja sotimaan puolestaan. -- Ihmiset repivät maailmaamme riekaleiksi. Ja kaikkein kamalinta on se, että me autoimme heitä siinä.
--
Tulimme kaikki yhdessä samaan johtopäätökseen: Suurimman uhan yhteiselle planeetallemme muodostivat ihmiset. 
Heidät piti pysäyttää. (s. 20)
  
Puita istutetaan korvaamaan ihmisten aiheuttamia tuhoja. "Toisin kuin ihmiset, jotka hallitsivat maapallolla ennen meitä, me vältämme ympäristöstä. Me pidämme huolen maapallosta ja kaikista sillä vielä tavattavista Elollisista." Elolliset isolla e-kirjaimella ovat siis eläimiä. Tosin aurinkopaneelipellolla Ellolliset aiheuttavat ongelmia ja ne täytyy eliminoida.
  
Tulimme ihmiskunnan raunioille. Ympärillämme oli autioitineita kauppoja ja ränsistyneitä ostoskeskuksia, Toisesta aikakaudesta muistuttavia monumentteja. (s. 79)
  
Kun päähenkilö, 12 vuotta aiemmin herännyt aurinkopaneelien asentajarobotti nimeltään XR_935 kohtaa paradoksin, hänen ennalta-arvattava elämänsä pirstoutuu. XR_935 tapaa 12-vuotiaan ihmistytön Emman, alkaa hän kyseenalaistamaan kaikille kerrottuja totuuksia. "Tiesin maailmastamme kaiken, enkä kuitenkaan tiennyt mitään." XR_935 tekee laskelman, kuinka todennäköistä on, että Emma pääsee perille matkansa päätepisteeseen vajaan 50 kilometrin päähän. Niinpä se ja sen robokaverit SkD_988, joka kommunikoi vain emojein ja Ceeron_902 päättävät lähteä saattamaan tyttöä.
 
Tuhansien vuosien ajan ihmiset viestivät syvimmistä tunteistaan/peloistaan/arvoistaan kuvin. -- Sitten ihmiset viimein keksivät kaikkein tehokkaimman tavan viestiä kuvien keinoin: 
Emojit. (s. 37)
    
Roboteilla ei saa olla salaisuuksia, vaan kaikki on jaettava, XR_935 kuitenkin pitää Emman salaisuutena. Vaikka robotit pitävät omaa yhteiskuntaansa ylivoimaisena, XR_935 kohtaa ongelman päätelmissään. Miksi ihmisiä pidetään uhkana roboteille, jos robotit ovat ylivoimaisia. Niinpä on pääteltävä, etteivät ihmiset ole vaarallisia ja koko ohjeistus väärin. Myös osa tietokannan hakutuloksista näyttää puuttuvia kansioita. XR_935 ei ymmärrä minne tietoa on voinut kadota. Lukijalle herää pikkuhiljaa ajatuksia siitä, onko robottien yhteiskunta sittenkään niin täydellinen utopia kuin millaisena se aluksi näyttäytyy.
  
"Me olemme vain lapsia, jotka joutuvat hoitelemaan aikuisten jälkeensä jättämiä sotkuja." (s. 163)
  
Tarinassa on jotakin samaa kuin esimerkiksi I, Robot leffassa. "Jotkut ihmiset alkoivat vihata robotteja. He syyttivät meitä työpaikkojensa varastamisesta." Myös Philip K. Dickin Blade Runneriin tunnutaan viittaavaan: "Robotit eivät näe unia. Joinakin öinä niin onkin parasta." Lopun käänteet oli helppoa arvata heti alussa, mutta se ei haittaa tällaisessa kirjassa, jossa matka on tärkeämpi kuin määränpää.
  
Kun muuttaa näkökulmaansa, näkee maailman uudella tavalla. (s. 109)

Tämä on todella nopealukuinen teos, jota suosittelee mielellään.  Lluvut on nimetty hauskasti binääriluvuin. Tämä sopii mainiosta yhdeksänvuotiaasta eteenpäin aina yläasteikäisiin ja on tällä paljon annettavaa aikuisillekin. 
  
Vuoren juurella oli kaupunki, jossa luonto oli jo hitaasti pyyhkimässä pois kaikkia ihmiskunnasta muistuttavia merkkejä. Talot olivat uponneet maahan, ja köynnöskasvien pitkät lonkerot pitivät niitä tiukassa otteessaan. Autot olivat puoliksi hautautuneet mutaan ja näkyviin jäänyttä osaa peitti osin heinikko, osin ruoste. (s. 158)
 
Arvosana:
  
Takakannesta:

Viimeinen ihminen on kuin E.T. - mutta toisinpäin!
  
Ihmiset ovat hävinneet maapallolta ja sitä asuttavat robotit, joista jokaisella on tehtävä ja tarkoitus. Eräänä päivänä tapahtuu mahdoton: XR-935 tapaa ihmistyttö Emman. Alkaa huima, jännittävä seikkailu, joka etenee mutkien kautta riemastuttaviin oivalluksiin ja ystävyyteen.
  
Suomentanut: Kati Valli, 278 sivua, WSOY 2021
   
Alkuperäinen nimi: The Last Human (2019)
  
Luettu myös täällä: Kirjojen keskellä, Lastenkirjaistituutti - Anna PölkkkiLuova ruho, Joukon taideblogi
  
Samankaltaista luettavaa: Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet  

*****
  
"Tää joutomaa Wakefieldin ulkopuolella on outo. Rehevä, ylikasvanut ja villi. 
Vihreää, pinkkiä, oranssia ja sinistä. Se on kuin vanhan maailman vääristynyt kuva, 
jota on revitty ja venytetty. Ja jonka joku vihainen lapsi on värittänyt väriliiduilla."
   
   
Kuinka hienoa, että June sai oman kirjansa tähän Max Brallierin kirjoittamaan ja Douglas Holgaten kuvittamaan Maailman viimeiset tyypit -sarjaan. Tuleekohan jatkossa muistakin sivuhahmoista omansa? Junen seikkailu syvensi todella paljon Junen hahmoa. Takaumissa muisteltiin aikaa, kun June oli yksin koulussa, ennen porukkaan liittymistä. Superkiinnostavaa!
  
Kaupunki näyttää siltä kuin sinne olisi hyökännyt lauma villejä porakoneita: rakennukset on mäsänä ja sortuneet. Ihan kuin joku pahanilkinen otus olisi repinyt kaiken hajalle ja yrittänyt sitten koota palasia, mutta ihan väärin. (s. 42)
  
June joutuu erilleen muusta porukasta. "Mä olen itsenäinen nainen ja ylpeä siitä." Tykkään tosi paljon näistä yksinäinen naishahmo post-apokalyptisessä maailmassa asetelmista. Joskin kauan ei June yksin ehdi olla, kun hänen kimppaansa heittäytyy ystävällinen monsteri jos toinenkin, kuten ihmisasiantutijaksi itseään kutsuva Johnny Steve. Se asuu bajamajassa, koska vessa on ihmisten rakkain paikka.
  
   
"Päivää vaan, hyvä herrasväki!" ääni sanoo. Pieni hirviö kiipeää ulos kaatuneesta vessasta kuin salaisesta maanalaisesta bunkkerista.
--
Se muistuttaa vähän yli-isoa pöllöä, joka on menossa aloittelijoiden taikomistunnille. (s. 92-93)
  
Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. On todella kiinnostavaa, että tässä päästään katsomaan lähiseutuja tutun miljöön ulkopuolella. Ja lopulta porukka löytää taas toisensa. "Mä selviän kyllä yksinkin. Pääsinhän mä näin pitkälle. Mutta on paljon hauskempaa taistella pahaa vastaan yhdessä kavereiden kanssa. Sitä vartenhan ystävät on!" Toivottavasti tähän välikirjaan (tämä on siis osa 5,5) tullaan viittaamaan seuraavassa, keväällä ilmestyvässä osassa Luurankotie.
  
Rautatiekiskot on vähän kuin ihmisen tekemiä joen uomia. Jos kiskoja seuraa tarpeeksi kauan, pääsee aina jonnekin. (s. 147)
  
Pidän Junesta paljon enemmän kuin sarjan päähenkilöstä Jackista. June on harkitsevainen, Jack menee pää kolmantena jalkana pohtimatta lainkaan etukäteen. Tosin kun June kommentoi, että "henkilökohtainen hygienia ei ole kenenkään ykkösjuttu maailmanlopussa", jäin mietiskelemään, että päinvastoin, se on tärkeämpää kuin koskaan, sillä ei ole lääkäreitä, jos jokin haava tulehtuu tai hammas tulee kipeäksi. 
  
"Ihmiset ovat pahamaineisen särkyviä." (s. 102)
 
Arvosana:
  
Takakannesta:

Maailman viimeisistä tyypeistä ehdottomasti fiksuin, suosikkihahmo June Del Toro kamppailee maailmanlopun vaaroja vastaan ikiomassa kirjassaan.
  
Taistelussa hirviöitä vastaan on juuri tapahtunut uusi, hurja käänne, kun June joutuu eroon kavereistaan. Päästäkseen takaisin kotiin hänen on laitettava peliin kaikki taidot, jotka hän on oppinut matkalla tavallisesta teinitytöstä maailmanlopun toimintasankariksi.
  
Suomentanut: Aila Herronen, 261 sivua, WSOY 2021
   
Alkuperäinen nimi: The Last Kids on Earth: Junes Wild Flight (2020)
  
Kuvittanut: Douglas Holgate
 
Sarjassa ilmestyneet: