sunnuntai 21. helmikuuta 2021

Kaksi huikeaa VaLas-kirjaa

  
Mikä on VaLas?
  
Nimi tulee sanoista vapaat lasten- ja nuortenkirjailijat ja sen takana on joukko suomalaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita. Nykyään moni laadukaskin teos jää julkaisematta, koska sen ei katsota myyvän riittävästi. VaLas-kollektiivissa halutaankin ylläpitää monipuolista kirjallisuuskenttää ja nostaa esille laatukirjallisuutta.
  
VaLas-kirjailijat haluavat tukea lasten ja nuorten lukemista tarjoamalla korkeatasoisia kirjoja erilaisille lukijoille. Vaikka tekijät kuuluvat kollektiiviin, julkaisevat he eri kanavissa. Esimerkiksi tässä postauksessa esittelemäni kirjat on julkaistu RanRan ja Icasos-kustantamoissa. Kirjat tunnistaa tuosta valas-logosta. Lisää tietoa löytyy esimerkiki täältä. Tätä postausta ei ole tehty yhteistyössä, vaan omasta mielenkiinnosta lanua kohtaan.
  
Törmäsin VaLas-kirjoihin loppuvuodesta 2020 somessa. Ensimmäisenä bongasin Sari Peltoniemen huikeaksi osoittautuneen Täältä minä karkaan. Luin sen jälkeen vielä Anne Leinosen ajatuksia herättävän Holtiton masiina. Molemmat ovat vetäviä lanu-kirjoja, jotka haastavat lukijaansa sopivasti. Seuraavaksi lisää niistä. Kirjat lainasin kirjastosta.
  
*****
   
“Minä en ollut ikinä ollut kovin rohkea, enkä uskonut sellaiseksi muuttuneeni.
Oli vain ollut pakko lähteä.”
  
  
Sari Peltoniemen Täältä minä karkaan on ahmaistavan hyvä dystopia varhaisteineille ja sitä vanhemmille. Siitä tuli yksi lastenkirjasuosikkini, jonka luin vuonna 2020. Eikä ihme, että se palkittiin Arvid Lydecken -palkinnolla.
  
Voi kuinka vihasin sitä, että “kaikki järjestyy” oli muuttunut pelkäksi sanahelinäksi. (s. 203)
  
Päähenkilö Leopolda (joka on muuten tyttö, toisin kuin arvelin aluksi) on päätynyt orpokotiin. Hänelle on valehdeltu vanhempiensa kuolleen. He kuuluivat vastarintaan ja ovat siksi joutuneet pakenemaan maasta, joka on sisällissodan ja vallankumouksen jälkeen muuttunut diktatuuriksi.
  
Kaikki valmistelut oli tehty niin hyvin kuin mahdollista. Oli minun viimeinen päiväni Aamuruskossa, mutta kukaan ei tiennyt sitä. Hyvästelin heitä vain mielessäni. (s. 101)
  
Nimensä mukaisesti kirjassa lopulta karataan orpokodista, jossa tukka oli saksittu lyhyeksi kuin vastasyntyneillä linnunpoikasilla, rangaistu pienistäkin virheistä sulkemalla koppiin ja viidestäkymmenestä rikkeestä lapsille oli tatuoitu rasteja, joiden takia he eivät tulisi aikuisena koskaan saamaan töitä, joulua ja syntymäpäiviä ei juhlittu, eikä ruokaakaan saatu riittävästi. Onneksi orpokodin puutarhuri on sentään kiva.
  
- Miksi sinun on niin vaikea käyttäytyä kuin kunnon tyttö? 
Varmaan siksi, että suurin osa rikkeistäni oli vahinkoja. Ehkä kunnon tytöille ei sattunut niitä. He muistivat käydä illalla vessassa eivätkä he olleet niin nälkäisiä että varastaisivat omenoita. (s. 22)
  
Loppupuoli kirjasta kertoo pakomatkasta. Pitkin tarinaa luodaan kuvaa maailmasta, joka muistuttaa paljon omaamme, sillä Auschwitz ja viikingit kuuluvat tuonkin maailman historiaan. Ennen sotaa Leopolda on katsonut telkkaria ja omistanut niin kännykän kuin tietokoneenkin. Uuden hallitsijan aikana kansa elää kuin menneenä aikana ilman sähköä ja on valjastettu pakkotyöhön, sähköautot on korvattu vanhoilla, kovaäänisillä romuilla, ulkonaliikkumiskielto on voimassa, dronet ja robotit valvovat, että sääntöjä noudatetaan.
  
Olen tietenkin nähnyt millaisia asioita sota oli saanut aikaan Dyniassa. Lisäksi oli lukenut historian läksyni, nähnyt elokuvia ja käynyt museoissa. Olin käynyt äidin ja isän kanssa katsomassa jopa Auschwitzin keskitysleiriä, niin että tiesin kyllä maailmansotien kauhuista. 
Niitten piti kuitenkin olla jotakin mennyttä, joita ihmiset eivät enää ikinä tekisi. Eivät varsinkaan Dyniassa, joka oli kauan ollut turvallinen ja hyvinvoiva maa. Siellä kaikista oli pidetty huolta ja lähetetty tarvittaessa apua muuallekin. (s. 152-153)
  
Kirjan maailmankuva on synkkä ja ahdistava. Fiktion kautta herätellään nuortakin lukijaa ajattelemaan oma aikamme ilmiöitä kuten erilaisuutta, rasistista syrjintää, äärioikeistolaisuuden nousua, lapsityövoimaa ja pakolaisuutta. Mukana on myös ripaus magiaa, josta olisin lukenut mielelläni enemmänkin.
  
Jatkuva epävarmuus väsytti. Ja kun väsytti tarpeeksi, niin alkoi tuntua siltä, ettei millään ollut väliä. -- Me olimme pitkään pelänneet melkein koko ajan. -- Pelko -- ei päästänyt otteestaan edes nukkuessa vaan luikerteli uniin. (s. 146 ja 171)
  
Kirjassa on hienovaraisia viittauksia (ainakin minun tulkintani perusteella) Harry Potteriin: “Olin lukenut tarinoita onnettomista orpolapsista ja pitänyt niitä vähän yliampuvina. -- julmat hoitajat pistivät heidät asumaan portaitten alle. -- Nyt minä olin sellainen lapsi.” ja: “tuuhea tukka, jota [Henryk] ei saanut millään aisoihin. Se sojotti kaikkiin ilmansuuntiin, kunnes Magda-täti leikkasi sen aivan lyhyeksi. Mutta se kasvoi aina kuin taian voimasta nopeasti takaisin.
  
Kirjan mangamainen kansi toivottavasti houkuttelee lukijoita tarttumaan tähän vaikuttavaan teokseen. Loppuun vielä lainaus, joka sopii kuvaamaan hyvin viimeaikaista säätä:
  
Dynian talvet tapaavat olla lempeitä. -- Tämä talvi oli toisenlainen. -- [lunta] satoi joka päivä lisää ja pakkanen nousi enennäkemättömiin lukemiin. (s. 77)
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Miltä tuntuu, kun menettää kaiken? Leopolda tietää. Miltä tuntuu asua painajaismaisessa lastenkodissa? Leopolda tietää. Leopoldan on päästävä pakoon.
  
Leopoldalla on mukavat vanhemmat ja viihtyisä koti. Hän käy koulua ja huolehtii Jaguaari-kissastaan. Kaikki muuttuu, kun Dyniassa tehdään vallankaappaus. Uusi hallitsija on kenraali, joka ei tunne sääliä vastustajiaan kohtaan.
  
Leopolda päätyy Aamuruskon lastenkotiin, jossa on vastassa ihana Agatha-täti. Helpotus vaihtuu kuitenkin nopeasti huoleksi, kun Leopolda huomaa, ettei kaikki ole kohdallaan. Lapset joutuvat rehkimään aamusta iltaan ja kärsivät nälkää. Kadulla partioi Kaapparirohmu ja puutarhassa touhuaa merkillinen robomies. Lopulta Leopolda ymmärtää, että hänen on paettava. Mutta miten se voi onnistua, kun nälkä kurnii vatsassa, sotilaat partioivat kaikkialla ja Kaapparirohmu on armoton? Vihollinen vaanii, mutta ystäviäkin voi löytyä yllättävistä paikoista.
  
Täältä minä karkaan on dystopiaromaani kaiken ikäisille. Jännittävän seikkailun lomassa lukija tulee pohtineeksi, millaista on menettää kaikki se, mihin on tottunut.
  
Sari Peltoniemi on kirjoittanut lasten- ja nuortenkirjoja vuodesta 2000. Hän on taiteilijaprofessori ja VaLas-aktiivi.
  
228 sivua, RanRan 2020
  
Kirja on luettu myös täällä: Lastenkirjahylly, Kallellaan kertomuksiin
  
Samankaltaista luettavaa: Hilkka Liitsola: Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka, Matt Haig: Tyttö joka pelasti joulun
  
*****
  
“Jos maailmaa voi muuttaa nappia painamalla, on siinä jotakin todella häiritsevää. 
Sehän tarkoittaisi, ettei kaikella sillä mitä teemme ole merkitystä. 
Kaiken voi pyyhkiä pois yhdellä napin painalluksella, tuosta vain.”
  
  
Anne Leinosen Holtiton masiina pääsi yllättämään. Tosi kiinnostavaa pohdintaa rinnakkaistodellisuuksista ja eroista niiden välillä. Mitä jos jossain toisessa todellisuudessa paras kaverisi ei edes haluaisi puhua kanssasi tai vielä pahempaa olisit kiusaaja, joka on ottanut kaverin kohteekseen? Kuinka monin tavoin saman ihmisen elämä voi mennä erilaisten valintojen takia?
  
Riekki -- oli pahin huijari, sillä hän näytteli sellaista ihmistä, jollainen ei ollut koskaan ollut. -- Riekistä tuntui pahalta. Hän ei pitänyt siitä ihmisestä, jollainen hän mitä ilmeisimmin oli tässä todellisuudessa. (s. 24 ja 26)
  
Leinonen käsittelee upeasti ystävyyttä ja multiversumia nuorellekin lukijalle sopivalla tavalla (ja aikuisenakin olin tiukasti tarinan imussa). Lisäksi päähenkilö Riekillä on kaksi isää, jotka otetaan tarinan maailmassa ihan normaalina asiana, jota ei ole tarvetta kommentoida mitenkään, siinä missä niitäkään vanhempia, jotka ovat eri sukupuolta.
  
Neljännellä luokalla olevan Riekin ystävä Iisa on rakentanut todenmuokkausmasiinan, jonka nappulaa painamalla voi siirtyä toisiin ulottuvuuksiin. Kuulostaa varsin kunnianhimoiselta projektilta tuon ikäiselle, vai mitä?
  
- Ei todellisuutta voi muuttaa, Emin tokaisi järkevästi. - Jos voisi, joku olisi sen jo tehnyt. ja meidän kaikkien elämä olisi yhtä glitteriä ja ketsuppia. (s. 8)
  
Riekki päättää testata laitteen. Aluksi hän ei edes tajua minkään muuttuneen, mutta huomaa pian jonkin talon olevan eri värinen kuin hän muisti, isä ja Pöffi ovat pukeutuneet eri tavalla ja nämä tuntuvat myös harrastavan eri asioita kuin sen maailman itsensä, josta Riekki on peräisin.
  
Yöllä Riekki makasi sängyssään ja tuijotti kattoa. Häntä pelotti, mihin oli sotkeutunut. Kaikki tutut ihmiset olivat olemassa mutta pienetkin muutokset häiritsivät. (s. 22)
  
Jos joutuisi rinnakkaiseen maailmaan, kuinka voisi kertoa asiasta kenellekään. Kukaan ei uskoisi sinua ja pahimmassa tapauksessa epäilisi mielesi terveyttä. Mitä jos matkustamiseen käyttämäsi laite hajoaisi, etkä ehkä koskaan voi palata? (Tätä käsiteltiin myös Claudia Grayn YA-trilogiassa Firebird.)
  
Riekkikin toteaa, ettei voisi kertoa isälle ja Pöffille ahdistuksestaan ja koti-ikävästä, kun nämä eivät voisi ymmärtää asiaa. Ja mikä lopulta on “aito todellisuus”? Jos rinnakkaisia todellisuuksia todella on, ne ovat kaikki yhtä aitoja, ne eivät vain ole sama todellisuus kaikille.
  
- Mutta onko se sinun todellisuutesi varmasti oikea? Emin kysyi. - Jos sekin on väärä? Tai tämä on se oikea, ja sinä olet elänyt jonkinlaisessa unitodellisuudessa? 
-- 
Riekin näkökulmasta tämä todellisuus oli vinksallaan, mutta Eminille kaikki oli tietenkin aitoa ja totta. Emin eli tätä omaa todellisuuttaan joka päivä. Mutta kumpi oli oikea? (s. 32)
  
Jos sinä voisit painaa sellaisen masiinan nappulaa, jolla voisit muuttaa maailmaa rinnakkaiseen maailmaan matkustamisen sijaan, mitä muuttaisit? Tähän on varmasti näin koronan jälkeisessä, ilmastokriisistä kärsivässä maailmassa helppo vastata. Minä poistaisin maailmasta suvaitsemattomuuden, epätasa-arvon, köyhyyden, nälän ja saasteet (noin aluksi), mutta pitäisin samalla ihmisten määrän maltillisena, jotta luonto pystyisi tulemaan toimeen populaatiomme koon kanssa.
  
Kummassakin näissä kirjoissa päähenkilö puhuu siitä, kuinka mullistavien tapahtumien jälkeen kaipaa vain tavallista, ennalta-arvattavaa arkea, mennään kouluun ja jännittävintä on, kuinka hammastahna meinaa loppua. Tässä varmasti on sellainen totuuden siemen näin korona-aikaankin.
  
- Kuka antaa koiralleen nimen Kakka? Riekki virnisteli. 
- Mitä ihmeellistä siinä on? Emin vastasi. -- - Kakka on vain sana, joka ei tarjkoita yhtään mitään 
-- 
- Kakka, se mikä tulee pepusta ulos. 
- Hyi. Eihän koira ole mikään uloste. 
- Mutta kakka on. (s. 36)
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Riekki, Emin ja Iisa osallistuvat koulun tiedepäivään itse tehdyllä koneella, jonka on tarkoitus muokata todellisuutta. Koulupäivät olisivat kolmen tunnin mittaisia, kotona takapihalla olisi huvipuisto jne.
  
Kun Riekki painaa nappia, maailma todellakin muuttuu. Naapurin Kinkeroinen alkaa urheilla ja isälle kasvaa tukka.
  
Kaikki muutokset eivät ole suinkaan mukavia. Riekki huomaa olevansa muiden mielestä kiusaaja. Iisa ja Emin eivät olekaan enää hänen parhaita ystäviään.
 
Riekki haluaa asiat takaisin ennalleen, mutta sitä varten hänen on pantava kaikki peliin, eikä se onnistu yksin, vaan hän tarvitsee ystävänsä takaisin.
  
Holtiton masiina käsittelee toveruuden, rohkeuden ja olemisen kysymyksiä lämpimän mieleenpainuvalla tavalla.
  
Kirjan on kuvittanut sarjakuvataiteilija Broci.
  
78 sivua, Icasos 2020
  
Kuvittanut: Broci

perjantai 19. helmikuuta 2021

Minna Canth -lukuhaaste (19.3.2021)

  
Haastan kirjabloggaajat, instagrammaajat, twiittaajat, podcastaajat ja tubettajat ottamaan osaa Minna Canth -lukuhaasteeseen. Olipa käyttämäsi alusta mikä tahansa, jos luet kirjoja ja kirjoitat tai puhut niistä, voit osallistua. Somessa voi käyttää tässä postauksessa olevia kuvia ja viime vuoden tavoin aihetunnistetta #minullaoncanthia.
  
Haaste järjestetään jo seitsemättä kertaa. Osallistu mukaan kommentoimalla tähän postaukseen. Juttujen julkaisupäivä on 19.3.2021 eli Minnan syntymäpäivä. Voitte jättää linkin haastepostaukseenne tai listan luetuista teoksista minun tuona päivänä julkaistavaan Canth-postaukseen. 
  
Haasteeseen voi lukea paitsi Canthin kirjoittamia teoksia, myös kirjoja, jotka kertovat tavalla tai toisella hänestä. Esimerkiksi, kun Canthin syntymästä tuli kuluneeksi 175 vuotta, julkaistiin sen kunniaksi paljon teoksia, joissa hän on tavalla tai toisella mukana. Kannattaa muistaa myös Blogistanian Tieto -kirjallisuuspalkinnon 2014 voittanut Minna Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth.
  
    
Haasteessa mukana:

sunnuntai 14. helmikuuta 2021

Blogistanian Kuopus 2020 - Äänestyksen tulokset

  

Säeromaanien suosio näkyy


Kirjasomettajien vuoden 2020 parhaat kirjat äänestettiin 13.2.2021. Tänä vuonna mukana olivat ensimmäistä kertaa kirjabloggaajien lisäksi myös Instagramissa kirjoista kirjoittavat. 


Eniten ääniä lasten- ja nuortenkirjallisuuden kategoriassa eli Blogistanian Kuopuksessa sai  J.S. Meresmaan säeromaani Dodo (Myllylahti). Myös toiselle sijalle kivunnut Sarah Crossanin Kuunnousu (S&S, suom. Kaisa Kattelus) on säeromaani. 


Kolmannen pistesijan jakaa kolme teosta, Lasten- ja nuorten Finlandiallakin palkittu Anja Portinin Radio Popov (S&S), Margaret Rogersonin fantasiaeepos Kirjojen tytär (Karisto, suom. Mika Kivimäki) ja Angie Thomasin hip hopin maailmaan sijoittuva yound adult -teos Mun vuoro (Otava, suom. Ilkka Rekiaro).


Blogistanian Kuopus -palkinto jaetaan yhdeksättä kertaa. Kirjasomettajat äänestivät blogeissa ja Instagramissa suosikkinsa vuonna 2020 julkaistuista suomen-, ruotsin- ja saamenkielisistä sekä näille kielille käännetyistä lasten- ja nuortenkirjoista. 


Blogistanian Finlandia tulokset Kirsin Book Club -blogissa

Blogistanian Globalian tulokset Kirjamies-blogissa

Blogistanian Tiedon tulokset Todella vaiheessa -blogissa


Otteita kirjabloggaajien ja -grammaajien arvioista:

J.S. Meresmaa: Dodo


“Säeromaani yhdistää lyriikan ja kertomakirjallisuuden parhaat puolet. -- J.S. Meresmaan Dodon tapauksessa lopputuloksena on sujuva, ilmaisuvoimainen tarina -- Lyhyessäkin voi sanoa paljon, kun valitsee sanansa viisaasti. Erityisesti pidin Meresmaan kirkkaasta ja vahvasta kielestä, jota oli helppo lukea ilman että ilmaisuvoimasta olisi tingitty tuumaakaan.”

- Amman lukuhetki


“J.S. Meresmaa -- on kirjallisuuden moniosaaja -- Hän kokeilee erilaisia mittoja ja onnistuu jokaisessa. -- Dodo muistuttaa lukijaa siitä, minkälaista on olla teini-ikäinen keskellä kesää, keskellä luontoa, saunassa, ja tuntea, että mitä vain voi tapahtua. Ehkä se on sitä suomalaista keskikesän taikaa.”

- Todella vaiheessa


Sarah Crossan: Kuunnousu


“Crossan tarttuu tulenarkaan aiheeseen: kuolemantuomioon Yhdysvalloissa. -- Aiheesta voisi syntyä juustoinen tai alleviivaavan tarkoitushakuinen tarina, mutta Crossan pitää pään kylmänä ja onnistuu välittämään sekä viestin että tunteet liikoja alleviivaamatta. -- Crossanin yhteiskunnallisuus onkin yllättävän avointa, mutta samalla täysin romaaniin sopivaa. Henkilöt ja tapahtumat ovat koko ajan aitoja ja uskottavia”

- heidinkuvanurkka


Anja Portin: Radio Popov


“Huh, nyt tuli luettua sellainen lastenkirja että vetää melkein sanattomaksi ja kylmät väreet kulkevat iholla. Itkettääkin vähän. Radio Popov on valtavan hieno paketti, jossa suuria asioita käsitellään koskettavasti ja lämpimästi.”

- Hemulin kirjahylly


Margaret Rogerson: Kirjojen tytär


“Margaret Rogersonin Kirjojen tytär on -- kirja, jonka sivut kääntyvät kuin itsestään -- Neljän ja puolensadan sivun aikana kerrotaan erittäin täyteläisestä ja elävältä tuntuvasta fantasiamaailmasta -- Kuka voisi olla rakastamatta maailmaa, missä on eläviä kirjoja!”

- Yöpöydän kirjat


“vaikka olen lukenut hirveän paljon, jostain aina putkahtaa SE kirja, joka saa minut haukkomaan henkeäni ihastuksesta ja onnesta. -- Kirjojen tytär on jotenkin vain täydellinen paketti niin juoneltaan, maailmaltaan ja henkilöhahmoiltaan.”

- Kirjapöllön huhuiluja


Angie Thomas: Mun vuoro


“Kirja käsittelee monia niistä asioita, joita on nostettu -- somen rasismikeskusteluissa esiin ja siksi Mun vuoro on äärimmäisen ajankohtainen. Se on myös kirja unelmista, ystävyydestä ja perheestä. Thomas on hurjan taitava rakentamaan rakastettavia henkilöitä ja vuorottelemaan epäoikeudenmukaisuuden ja toivonpilkahdusten välillä. Vaikka kirjan aiheet ovat raskaita, kirja ei ole pelkkää synkkyyttä, vaan myös kevyemmät aiheet saavat tilaa. Ja Bri on mielettömän upea, vahva päähenkilö”

- tarinannuppuja

  

Muut ääniä saaneet teokset:

  • Riikka Ala-Harja: Kahden isän Ebba
  • Holly Bourne: Syitä itkeä julkisesti
  • Marta Breen & Jenny Jordahl: Naiset 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta
  • Juno Dawson: Mallikappale
  • Magdalena Hai: Neiti Kymenen ihmeellinen talo
  • Aino Havukainen & Sami Toivo: Tatu ja Patu - Kovaa menoa kiskoilla
  • Jukka Itkonen & Virpi Penna: Seitsemän kääpiön filmiorkesteri
  • Siri Kolu: Villitalon valitsemat
  • Jenna Kostet & Kaisu Sandberg: Milli, Mölli ja surunmaalaaja
  • Noora Kunnas: Salmanterin Terttu ja huijareiden kuningas
  • Maria Lassila: Eeva ja harmaakaapu
  • Kim Liggett: Armonvuosi 
  • Mikki Lish & Kelly Ngai: Taikuuden talo
  • Meri Luttinen: Myrskynsilmä
  • Anniina Mikama: Tinasotamiehet
  • Reetta Niemelä & Sanna Pelliccioni: Älä vihaa minua - Kirjeitä ihmisille
  • Leslie Patricelli: Kiukuttaa
  • Sanna Pelliccioni: Haikuja räjähtäville sydämille
  • Elina Pitkäkangas: Hukan perimät
  • Miikka Pörsti: Gorilla
  • Marketta Pyysalo & Carlos da Cruz: Mitenniinmukakirja
  • Rainbow Rowell & Faith Erin Hicks: Viimeinen ilta - Pumpkinheads
  • Laura Ruohonen & Erkka Kallasmaa: Otus opus
  • Salla Simukka: Lukitut
  • Thomas Taylor: Malamanteri

lauantai 13. helmikuuta 2021

Ääneni Blogistanian äänestyksessä 2020

  
  • Beth O'Leary: Kimppakämppä (WSOY 2020, suom. Taina Wallin, alkuteos The Flatshare 2019) - 3 pistettä   
  
  
  • Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (Karisto 2020, suom. Mika Kivimäki, alkuteos The Sorcery of Thorns 2019) - 3 pistettä
  • Kim Liggett: Armonvuosi (Karisto 2020, suom. Leena Ojalatva, alkuteos The Grace Year 2019) - 2 pistettä
  • Anniina Mikama: Tinasotamiehet (WSOY 2020) - 1 piste 

perjantai 12. helmikuuta 2021

Kolme vuoden 2020 kovimmin kolahtanutta lukukokemusta

Vuosi 2020 piti sisällään kaikenlaista, paljon kivaa ja paljon sellaista, mitä ei välttämättä omana elinaikanaan osannut odottaa (kuten maailmanlaajuinen pandemia). Viimeksi mainitun takia upposinkin jopa aiempaa syvemmälle kirjojen maailmoihin, enhän voinut matkustella tai tavata ystäviäni ja perhettäni. Luin peräti kuusi viiden tähden teosta (edellisen kerran luin yhtä vaikuttavia teoksia vuonna 2018, kun tutustuin Holly Bournen Normaali-trilogiaan). Tässä siis yhteispostauksessa kolme kovinta kirjaa vuodelta 2020.
    
"- Se päivä, jolloin me kohtasimme…
Olen monta kertaa toivonut, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut.
- Niin minäkin, sanoi Mina.
- Ja siitä huolimatta se oli elämäni onnellisin päivä.
- Niin myös minun."
    
  
Arvostelukappale
  
Ensireaktioni kirjasta Goodreadsista kopioituna (9.4.2020): "Miten käsittämättömän upea loppuhuipennus sarjalle! Annan kirjoille viisi tähteä todella, todella harvoin, mutta Tinasotamiehet ei voi mitenkään ansaita yhtään vähempää. Pidätin hengitystäni hahmojen puolesta, sillä niin mielettömään pyöritykseen he joutuvat. Kaikki palaset vain loksahtivat täydellisesti paikalleen.
  
Magiaa, upeita miljöitä, rakkauskertomus, jännittäviä takaa-ajokohtauksia ja maailmaa syventäviä tiedonmurusia, joita olin jäänyt kaipaamaan kahdessa edellisessä osassa. Tämä on vuoden tähän mennessä paras lukukokemus ja luulen, että se pysyykin sellaisena. Aplodit, silinterihatun nosto ja kumarrus sinulle, Anniina Mikama. Bravo!"
  
Kuten sanottua, on Tinasotamiehet sarjan kolmas osa (edelliset kaksi osaa ovat Taikuri ja taskuvaras ja Huijarin oppipoika). Näin ollen tässä postauksessa saattaa olla juonipaljastuksia aiemmista osista.
  
Sarjassa ollaan 1890-luvun Suomessa ja Englannissaa (keskimmäisessä osassa tosin miljöönä on  Puola kuutisenkymmentä vuotta aikaisemmin), mutta aivan täydellistä historiankirjamaista kuvaa ne eivät maalaa. Kirjailija ottaa (kuten lupa onkin) vapauksia ajoittamalla esimerkiksi liukuportaat hieman aikaisemmaksi keksinnöksi kuin ne ovat meidän tuntemassamme maailmassa.
  
Tämä täytyy muistaa, jos jää esimerkiksi pohtimaan, milloin vessapaperirullat tulivat arkikäyttöön Suomessa (tarkistin asian, 1900-luvun alussa ja ensimmäisenä niitä tuotti Nokian tehdas!) ja olivatko tuon ajan naiset todella korsettivastaisia, vai onko tämä nykynäkökulman vuotamista tekstiin. Vastaus lienee jossain puolimatkassa: osa varmasti käytti korsettia sen kummemmin ajattelematta, toiset taas vastustivat niitä, eiväthän ihmiset nykyäänkään ole massaa, jolla on vain yksi yhteinen tapa ajatella.
  
- E-en minä usko, että tarvitsen korsettia, yritti Mina estellä. Hän oli lukenut noista hirmuisista vaatekappaleista, joiden avulla englantilaisnaiset kuroivat uumansa niin kireälle, että heidän kylkiluunsa ja sisuskalunsa rusentuivat pysyvästi kasaan. 
- Mutta totta kai neiti tarvitsee korsetin! kiljaisi vaatturimestarin rouva. - Nykypäivänä ainoastaan palvelusväki kulkee ilman korsettia. -- ripein ottein kietoi korsetin Minan keskivartalon ympäri ja alkoi vähän kerrallaan vetää selkämyksen nauhoja kierämmälle. 
- Jo riittää! sanoi Mina. Hän sai hädin tuskin äänensä kuuluville, kun valaanluista rakennettu pakkopaita pusersi ilman hänen keuhkoistaan. -- - Minä rusennun hengiltä!  (s. 81-82)
  
Mina on entinen taskuvaras, taikuri-Tomin avustaja ja tähän palavasti rakastunut. Tom kuitenkin on toistuvasti torjunut Minan sanomalla, että tämä tulisi onnellisemmaksi jonkun toisen kanssa. “Voisit saada perheen. Minua ei ole luotu sellaiseen.” Mina kipuilee tämän kanssa ja yrittää ottaa etäisyyttä mieheen, mutta tuntuu, että tämä on kaikkialla. Kuinka hän voisi unohtaa yhteiset seikkailut?
  
Professori ja Tom saavat kutsun matkustaa Lontooseen ja Mina paitsi Tomin, myös Professorin avustajana pääsee myös mukaan. Suurkaupunki kuvataan eläväisenä, moninaisine äänineen ja hajuineen. Talot ovat kivihiilen polttamisen takia tummentuneet “säästämättä sen enempää halpoja vuokrataloja kuin palatsejakaan”. patsaatkin ovat noen mustaamia kuin “savupirtin saunatontut”.
  
Höyrykoneet jyskäsivät, myllynkivet jauhoivat viljaa, kehruukoneet kolkkasivat, telat ja vinssit vinkuivat kun kuormia lastattiin ja purettiin ja pyörät kolisivat mukulakiveä vasten. pillit vislasivat ja konepajojen piiput tupruttivat mustaa savua. 
- Voisi luulla, että käynnissä on sotaharjoitukset! Mina sanoi. - Ihan kuin koko kaupunki olisi liikkeellä. (s. 61)
  
Paitsi historiallista fiktiota, scifiä ja rakkautta, on kirjassa isossa roolissa myös kuningas Arthurin, Merlinin ja pyöreän pöydän ritareiden legenda. Mikama on onnistunut tuomaan taruun jotain uutta ja yllättävää, mikä toimii tarinan viitekehyksessä varsin mainiosti. Harvoin pääsee lukijana kokemaan vastaavaa ennalta-arvaamattomuutta.
  
- Bertie -- harrastaa Englannin vanhojen legendojen tutkimusta. Hän on vuosikausia yrittänyt todistaa, että kuningas Arthur ja tämän neuvonantaja, velho merlin olivat todellisia henkilöitä. (s. 18)
    
Arvosana:
  
Takakannesta:
Maaginen seikkailu viktoriaanisessa Lontoossa
  
Palkitun Taikuri ja taskuvaras -trilogian päätösosassa taikuri Tom ja hänen rakastettunsa Mina kohtaavat vaarallisimman vihollisensa kaukaa toisesta ajasta.
  
Tomin ja Minan nimet näyttävät hyvältä yhteisen taikashow’n mainosjulisteessa. Kulissien takana Mina pohtii voiko hän rakastaa Tomia, vai ovatko he tuomittuja olemaan toisilleen vain hyviä ystäviä?Matka Lontooseen tarjoaa seikkailuja suuren maailman tyyliin. Tom tutkii omaan menneisyyteensä kytkeytyvää arvoitusta ja käynnistää tapahtumaketjun, jonka seurauksena vanha vihollinen pääsee hänen jäljilleen. Mina ja Tom yhdistävät vielä kerran voimansa taistelussa, apunaan uskollinen Tinasotamies, Tomin mekaaninen kaksoisolento.
  
397 sivua, WSOY 2020
  
Luettu myös täällä: Bibbidi Bobbidi Book, Kosmoskynä, Oksan hyllyltä, Kirsin kirjanurkka, Unelmien aika, Kirjahilla, Kaamos kuutamolla
  
*****
  
"Armonvuosi ei enää ole tarina, myytti, jotakin, mikä tapahtuu sitten joskus.
Se tapahtuu nyt."
  
  
Arvostelukappale
  
Ensimmäiset reaktioni kirjasta Goodreadsista kopioituna (22.5.2020): "Mikä kirja! Mikä mielettömän upea kirja! Tämä on jo toinen 5/5 tähden kirja tälle kevättä (se toinen oli siis Anniina Mikaman Tinasotamiehet ja vertailun vuoksi on sanottava, että näitä edeltävän kerran luin viiden tähden teoksen kaksi vuotta sitten). Olen aivan hurmioissani."
  
Kim Liggettin Armonvuosi on ahdistavan, mutta uskottavan kuuloinen kuvaus erään uskonnollisen, patriarkaalisen yhteisön vuodesta, jolloin tytöistä tulee naisia - hyvässä lykyssä vaimoja, huonossa työläisiä - jos he vain selviävät koettelemuksestaan. Yhteisössä uskotaan, että tyttöjen on vietettävä vuosi erillään muista, jotta heissä olevan magia pääsee vapautumaan, eikä voi enää vaikuttaa miehiin.
  
Meitä kutsutaan heikommaksi sukupuoleksi. -- Eevan syytä -- pojat saavat päättää kaikesta, enkä minä ymmärrä minkä vuoksi. -- Meillä kaikilla on aivot. Näen miesten ja naisten välillä vain muutamia eroavaisuuksia, mutta useimmat miehet tuntuvat ajattelevan juuri sillä erilaisella osallaan. (s. 22)
  
En ole aivan varma, onko kirjan maailma a) dystopiaa, jonnekin määrittelemättömään, taantuneeseen tulevaisuuteen sijoittuen, b) vaihtoehtohistoriallinen tarina, joka sijoittuu suunnilleen 1600-1700-luvun paikkeille vai c) kuvaus The Village -elokuvan kaltaisesta kulttiyhteisöstä, joka elää eristyksessä muusta maailmasta. Siitä, mitä yhteisön ulkopuolisessa maailmaasa on vain vähän kuvauksia.
  
En ole eläessäni kuullut kenenkään jääneen henkiin kertomaan tarinoita siitä, mitä on meidän maailmamme ulkopuolella. Miesten mukaan Garnerin piirikunta on utopia. Taivas maan päällä. Valhetta kukaties, mutta sitä ei käy kiistäminen, että perinteemme ja elämäntapamme ovat pitäneet meidät hengissä jo sukupolvien ajan. Ja jos miesten käsitys on totta, minua puistattaa ajatella, mikä meitä odottaisi metsien takana, vuorten ja tasankojen tuolla puolen. Kenties tuntemattoman pelko on se, mikä sitoo meidät tänne. (s. 73)
  
Armonvuosi on kuin sekoitus Nälkäpeliä ja Orjattaresi-romaania, johon teoksen mottolausekin viittaa. Isät kaupittelevat tyttäriään poikien isille kuin karjaa. On erityisen tärkeää saada tyttäret naitettua, sillä ilman huntua merkkinä avioliitosta sinä päivänä, kun armonvuoden tytöt lähtevät, tulee heistä työläisiä palatessaan. Tierneylle tämä tosin olisi ihanteellista, sillä hän ei halua joutua jonkun toisen komenneltavaksi vaan säilyttää itsenäisyytensä.
  
Kaikki eivät kuitenkaan naimisiin pääse, sillä poikia ja leskimiehiä on vähemmän kuin tyttöjä. Jos joku ei palaa kotiin eikä hänen ruumistaan löydetä, hänen nuoremman siskonsa joutuvat kärsimään rangaistuksen: karkotuksen laitamaille. Jokaisen tytön jalkapohjaan on poltettu syntymän hetkellä isän tunnus, niin että hänet tunnistettaisiin.
  
Hevoset on pyntätty koreiksi siinä missä meidätkin. ja mieleeni juolahtaa, että meidät taidetaan nähdäkin samalla tavalla… olemme vain kiimoihimme tulleita siitostammoja. (s. 36)
   
Naisten on pidettävä hiukset aina sidottuina. Palmikkonauhan väri kertoo heidän statuksensa. Nuorille tytöillä nauha on valkoinen, viattomuuden väri, armonvuoden tytöillä punainen, mikä viittaa vereen ja vaimoilla musta, mikä symboloi kuolemaa. Hiuksia ei myöskään saa leikata, paitsi jos aviomies päättää rangaista vaimoaan.
  
Hänen lanteensa ovat kapoiset, vuoteeseen vietäväksi hän kernaasti kelpaa, mutta synnyttäjäksi hänestä ei ole. On toki miehiä, jotka pitävät hauraista, särkyvistä asioista. 
He nauttivat päästessään särkemään niitä. (s. 47)
  
Tässä oli vain kaikki palaset paikallaan. Olin sitoutunut päähenkilöön ja jännitin hänen puolestaan aivan fyysisesti. Armonvuosi on sellainen teos, jonka haluaa ahmia mahdollisimman nopeasti, mutta samaan aikaan nauttia pienissä paloissa, jotta se riittäisi pidemmäksi aikaa. Myös sivuhenkilöt olivat todella hienosti kirjoitettuja. Vaikka teoksen naiset ovatkin hyvin alistettuja, pinnan alla kytee kapina. On puhetta vallantavoittelijasta, joka lietsoo muutoksen tuulia. 
  
Aiemmin uskoin, että olin löytänyt oman taikavoimani - että minulla oli kyky nähdä sellaista, mitä muut eivät nähneet - sellaista, mitä muut eivät edes mielessään tahtoneet myöntää todeksi. Mutta siihen ei tarvita taikavoimaa, riittää kun avaa silmänsä. 
Minun silmäni ovat auki. (s. 10)
  
Samaistuin paljon Tierneyhyn. Hän viettää mielellään aikaa metsissä, kiipeilee puissa eikä juurikaan välitä hienoista mekoista ja kaikki hänen ajatuksensa näkyvät hänen kasvoistaan. Hänellä on neljä sisarusta, pari vanhempaa, jo naimisissa olevaa siskoa ja kaksi pikkusiskoa, joille hän toivoisi parempaa tulevaisuutta.
  
Tierney sanoo olevansa lähimpänä isänsä kovasti kaipaamaa poikalasta. Minulla on kaksi isosiskoa (ja heillä molemmilla yksi tytär liki samoilla ikäeroilla kuin meillä siskoillakin) ja isä toivoi niin ikään kovasti poikaa. Niinpä hän, kuten Tierneynkin isä, opetti tyttärilleen poikamaisia taitoja. Ja aivan kuten Tierneyn äidin peukalo on vain tynkä, samoin minunkin äitini on menettänyt lähes koko sormen (tosin työtapaturman takia).
   
Pidän suuni visusti supussa, vaikka mieleni tekisi kirkua. Naitetuksi tuleminen ei minun silmissäni ole mikään etuoikeus. Mukava elämä ei jätä tilaa vapaudelle. Avioliiton kahleet ovat pehmustettuja, mutta kahleita yhtä kaikki. Työläisten talossa elämäni kuuluu edelleen minulle. Ruumiini kuuluu minulle. (s. 17)
   
Tierney on huikea päähenkilö. ja yhteiskunta, jonka normeja vastaan hän käy aivan kamala. Feministisen fiktion saralla tämä päihittää kirkkaasti esimerkiksi Naomi Aldermanin äärimmäisen ahdistavan Voiman, jossa sorretut naiset kostavat miehille ja alentavat heidän koiraan alhaisemmaksi olennoksi, en vain voi mitenkään suositella ko. kirjaa. Vaikka paljoa ei tasa-arvo eteen kirjassa tehdä, on rivien väleissä ripaus toivoa.    

Naiset eivät saa kokoontua, heidän tulee rukoilla ääneen ja unetkin on kielletty, kaikki taikuuden pelon takia. Tierneyn äiti tietää tyttärensä unista, mutta kehottaa tätä pitämään kiinni niistä, sillä vain unet ovat oikeasti naisten omia. 
   
Elämä on jatkuvaa taistelua, jos joutuu alati kamppailemaan omaa luontoaan ja muiden ihmisten odotuksia vastaan. (s. 34)
  
Tämä sopii nuorille ja aikuislukijoille, jotka haluavat lukea kirjan, jossa on vahva, mutta samaistuttava päähenkilö, joka herättelee feministisiä ajatuksia, jotka kaipaavat romantiikkaa, mutta eivät liian valmiiksi pureskeltua tarinaa ja maailmaa. Asioita avattiin sopivasti, mutta jotain jätettiin myös arvailujen varaan lukijan täytettäväksi. En tiedä, kuinka itse selviäisin armonvuodesta, mutta herätti kyllä paljon ajatuksia ja tunteita. 

Huh, en voi sanoa kuin, että lukekaa tämä kirja! Erityisesti kirja sopii dystopioiden lukijoille, mutta koska kirja ei puhtaasti ole scifiä, sen pystyy lukemaan erittäin hyvin myös historiallisena teoksena, vaikka muutoin olisikin allerginen spefille.
  
Jännittävästi kaikissa näissä kolmessa oli korsettiin liittyvä kohtaus. Tierney reagoi kapistukseen näin: "Kun hän avaa korsetinnyörit haukon henkeä. Tekee melkein kipeää saada keuhkot täyteen ilmaa. Se muistuttaa minua vapaudesta, jonka olen menettänyt."
    
Arvosana:
  
Takakannesta:
Tytöillä on taito vietellä miehet, villitä viattomat pojat ja syöstä vaimot mustasukkaisuuden syövereihin. Siksi heidät karkotetaan erämaahan naiseuden kynnyksellä, päästämään taikuutensa valloilleen ennen avioon asettumista. Kaikki eivät kuitenkaan palaa.
   
Tierney ei tunne oloaan voimakkaaksi tai maagiseksi. Ja nyt hänen on selviydyttävä kokonaisesta vuodesta luonnon armoilla.
  
Armonvuosi on hengästyttävä feministinen dystopia, joka tarkastelee teräväkatseisesti tyttöjen keskinäisiä suhteita, naiseutta jota he lähestyvät ja vaikeita päätöksiä, joita he joutuvat tekemään. Se on tarina toivosta, kapinasta ja siitä hinnasta, jonka joudumme maksamaan, kun naisten oikeudet ja arvo kiistetään.
  
Suomentanut: Leena Ojalatva, 453 sivua, Tammi 2020
  
Alkuperäinen nimi: The Grace year (2019)
  
  
*****
  
"Älä vain yritä väittää, että olet langennut charmiini", mies sanoi olkansa yli.
“Vakuutan, että mitään hyvää ei seuraisi välisestämme intohimisesta suhteesta.”
  
  
Arvostelukappale
  
Ensireaktioni kirjasta lainattuna Goodreadsista (14.11.2020): "Yleensä en tykkää kutsua kirjoja lukusukkuloiksi, mutta tämä Margaret Rogersonin Kirjojen tytär on ehdottomasti sellainen: ahmittava kirja, jonka sivut kääntyvät kuin itsestään, vaikka samaan aikaan haluaisi nautiskella kirjasta hitaasti ja pitkän aikaa.
  
Paikoin kirjassa tuli vastaan kliseisiä ja yliampuvia kohtia, mutta ne annettakoon anteeksi, sillä kirjan miljöö ja hahmot (niin pää- kuin sivurooleissakin olevat) olivat ihastuttavia persoonallisuuksia. Etenkin demonikissa on ehdoton ykkössuosikkini. Tämä tulee jäämään pysyväisasukkaaksi kirjahyllyyni."
  
On äärimmäisen harvinaista saada käsiinsä spefikirjaa, joka ei aloita sarjaa. Kirjojen tytär on kuitenkin tällainen. Neljän ja puolensadan sivun aikana kerrotaan erittäin täyteläisestä ja elävältä tuntuvasta fantasiamaailmasta kuitenkaan luetteloimatta ja jaarittelematta. Olisin tietenkin halunnut lukea tähän maailmaan sijoittuvia kirjoja enemmänkin, mutta tämä hurmaava teos pystyy erittäin pätevästi seisomaan omilla jaloillaan. Kuka voisi olla rakastamatta maailmaa, missä on eläviä kirjoja!
  
Äänten sorina täytti kaikuvan tilan ja sitä katkoivat satunnaiset yskäisyt tai kuorsaukset. Useimmat näistä äänistä eivät kuuluneet sinikaapuisille kirjastonhoitajille, joita harppoi edestakaisin atriumin kaakelilattian poikki. Ne olivat peräisin loitsukirjoista, jotka mumisivat itsekseen hyllyissään. (s. 17)
  
Elisabeth on oppilaana yhdessä Suurista kirjastoista, Summershallissa. Hän haluaisi vartijaksi, korkeimman tason maagisten kirjojen vahdiksi, mutta hän voi hakea Kollegioon vasta vuoden päästä, kun täyttäisi seitsemäntoista. Tarina alkaa, kun kirjastoon tuodaan vaarallinen loitsukirja. Käynnistyy tapahtumien ketju, joka tempaisee Elisabethin pois kaikesta tutusta ja lisäksi häntä syytetään kamalasta teosta.
  
Finch ei ikinä uskoisi häntä, sillä mies ei halunnut uskoa. Elisabethin syyllisyys oli paras lahja, jonka hän oli koskaan saanut. Johtaja oli päättänyt rakastaa Elisabethia eikä häntä, ja lopultakin Finch oli saanut tilaisuuden rangaista tyttöä sen takia. (s. 50)
  
Nuori velho Nathaniel Thorn tulee hakemaan Elisabethin tuomittavaksi pääkaupungissa. Matkan aikana he oppivat paljon toisistaan. Elisabeth alkaa myös kyseenalaistaa hänelle opetettua tietoa velhoista. Hän ei kavahda nuoren miehen käyttämää magiaa, vaan pitää sitä peräti kauniina. Samoin aluksi pelottava velhokin alkaa näyttäytyä Elisabethin silmissä varsin komealta.
  
Hän oli oppinut melkein kaiken tietämänsä joko mestari Hargrovelta, joka ei ollut yli puoleen vuosisataan käynyt muualla kuin vessassa, tai kirjoista, joista monet olivat satoja vuosia ajastaan jäljessä. -- Nyt hän alkoi ihmetellä, kuinka monet niistä tarinoista olivat olleet täyttä valetta. (s. 87)
  
Kirjan luontokuvaus, ja kuvailu muutoinkin on ihanaa. Havainnot esimerkiksi ruskalehdistä ja patsaita pitkin kiemustelevista murattiköynnöksistä ovat nautinnollisia ja tunnelmallista. Esimerkiksi tämä lainaus on jotenkin todella viehättävä: "Muuan mielikuva nousi Elisabethin mieleen kuin hukkunut aavemainen kukka, joka nousee esiin syvästä lammikosta."
  
Myös päähenkilöiden kemian kuvaaminen on hurmaavaa. On heti ensikohtaamisesta alkaen selvää, että näiden kahden välillä kihisee sähköinen lataus. Vaikka välillä Rogerson jääkin kuvailemaan Nathanielia hieman liian kioskipokkarimaisesti (kuten ulkoilman aistillisesti punaamia posket, joiden vaikutelmaa kyyninen katse lisäsi).
  
“Minua varoitettiin, että näkisin maaseudulla outoja asioita”, hän sanoi. “Mutta pitää tunnustaa, etten olisi ikinä uskonut löytäväni villiä kirjastonhoitajaa vaanimassa kirjapinojen keskellä.” (s. 31)
  
Minusta on hauskaa, kuinka teoksen suomennettu nimi viittaa Elisabetiin ja englanninkielinen Nathanieliin. Vaikka yleensä pidänkin suoraan käännetyistä tai kääntämättä jätetyistä teosnimistä, sopii tässä tapauksessa nimi kirjalle erittäin hienosti. Teoksessa on paljon samaa henkeä kuin Pottereissa. Tämä onkin erittäin potentiaalinen lohtukirja, jonka haluan lukea uudelleen.
  
Elisabethkin joutuu kohtaamaan korsetin. Hänen reaktionsa oli seuraavanlainen: "Hannah alkoi nyörittää korsettia selkäpuolelta ja Elisabethin henki salpautui. "Minä en pysty hengittämään", hän sanoi ja kynsi rintaansa. Hannah tarttui lujasti hänen käsiinsä ja painoi ne sivuille. "Se on muodinmukaista, neiti.""
    
En tiedä, onko Rogerson kirjoittanut muutakin, mutta jos on niin toivottavasti nekin käännettäisiin, jos ovat lähellekään näin hyviä. Suosittelen Kirjojen tytärtä kaikille fantasian lukijoille, jotka pitävät romantiikasta, vauhdikkaasta seikkailusta, elävistä kirjoista ja kissoista. Mutta muistakaa:
  
Kirjastot ovat kuitenkin vaarallisia paikkoja. (s. 21)
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Elisabeth on aina tiennyt, että velhot ovat pahoja ja taikuus vaarallista. Hän on kasvanut yhdessä Austermeerin suurkirjastoista, hyllyiltään kuiskailevien ja rautakahleitaan kalistelevien loitsukirjojen ympäröimänä. Elisabeth toivookin kohoavansa tulevaisuudessa näiden vaarallisten kirjojen vartijaksi.
  
Kun joku vapauttaa kirjaston vaarallisimman kirjan, Elisabeth vaikuttaa syylliseltä ja hänet kiidätetään pääkaupunkiin kuulemaan tuomionsa. Elisabethin ei auta kuin turvautua pelkäämäänsä velho Nathaniel Thorniin ja tämän salaperäiseen palvelijaan. Pian hän löytää itsensä keskeltä vuosisatoja vanhaa juonta, joka uhkaa syöstä kirjastot ja niiden mukana koko maailman turmioon.
  
Suomentanut: Mika Kivimäki, 453 sivua, Karisto 2020
  
Alkuperäinen nimi: Sorcery of Thorns (2019)