torstai 11. elokuuta 2022

🎮 Pelien maailmoissa 🎮

"Kaikki tekevät sitä. Olen varma, että nekin jotka eivät tee sitä haluaisivat kyllä salaa, mutta pelkäävät etteivät osaa. Joidenkin vanhemmat kieltävät tekemästä sitä. Ne ajattelevat, että se on jotenkin vahingollista, vaikka sitä on tehty läpi ihmiskunnan historian. Toiset tekevät sitä yksin, toiset yhdessä. On niitäkin, jotka eivät tee sitä juurikaan, kun toinen osa ei haluaisi edes ajatella mitään muuta.
 
Kuulun viimeiseen ryhmään. Ajattelen sitä nytkin.
 
Ja puhun tietenkin pelaamisesta. Mitä oikein kuvittelit?"
   

Arvostelukappale
  
Lukuhaasteissa: Helmet 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana
  
Kuinka kirjoittaa kirjasta, joka on niin hyvä, että viimeisen sivun jälkeen iskee kamala tyhjä olo sisimpään ja haluaisi aloittaa kirjan heti uudestaan?  Eipä moni kirja ole saanut aikaan samaa reaktiota. Sellainen tämä Annukka Salaman Ripley - Nopea yhteys nimittäin oli. 6/5 lukukokemus ja heittämällä vuoden paras kirja, en voi kuvitellakaan, että jokin kirja voisi tätä tehokkaammin koukuttaa ahmimaan sivuja ja eläytymään hahmojen maailmaan. Kiitos Annukka tästä suloisesta kolotuksesta, jonka kirjasi aiheutti - Ripley jää kirjahyllyni aarteeksi.
  
"Outoa, mutta musta tuntuu kuin me oltaisiin tunnettu paljon pidempään."
Nyökkään. "Musta tuntuu ihan samalta. On omituista, kun sellaisia ihmisiä tulee vastaan."
"Tuleehan niitä. Mutta ei musta tältä ole koskaan aiemmin tuntunut."
"Ei mustakaan." (s. 224)
  
Voisipa joku rakentaa aikakoneen, niin pääsisin lukemaan tämän uudelleen, mutta ensimmäistä kertaa. Ahmin kirjaa, vaikka samaan aikaan olisin halunnut pitkittää lukukokemusta. Kerrankin kirjan kuvaus oli oikeassa, ahmittava todellakin kuvaa tätä. Ainoa syy, miksi en lukenut tätä kerralla, oli etteivät silmät jaksaneet enää nukkumaan mennessä pidemmälle ja jouduin lukemaan loppuun seuraavana päivänä. Tässä on muuten tosi kiva fontti, chatti on kirjoitettu kirjoituskonemaisella fontilla, mutta päätekstikin on hieman erikoisempi kuin kirjoista tyypillisesti löytyvät, ehkä Futuraa.
  
Avaan Steamin ja kirjaudun sisään tunnareilla, jotka olen luonut firstperson shootereiden installoimista varten. Juu, tytön nimellä ei kannata kirjautua niihin peleihin, ellei ole hinkua ryhtyä koko saaren maalitauluksi ja vittuilun kohteeksi. Ikävä piirre pelikulttuurissa, mutta osa pelaajista on oikeasti sovinistisia. (s. 129)
  
Tampereella asuva, elektroniikkapainotteisessa lukiossa opiskeleva Isla on tuntenut Damienin jo yli vuoden, mutta on pyytänyt, etteivät he kertoisi itsestään liikaa yksityiskohtia, kuten missä asuvat. He chattailevat päivittäin ja pelaavat paljon yhdessä. Heillä on samanlainen maku elokuvien suhteen ja kummatkin keräilevät retropelejä ja konsoleita. Ei siis liene ihme, että kummallakin on alkanut tulla nettituttavuuden lisäksi syvempiäkin tunteita, mutta Isla, joka käyttää nickinään Ripleyta, pidättäytyy viemästä asioita pidemmälle. Kouluun tulee uutena oppilaana yksi ärsyttävä tyyppi, joka on kuitenkin aika hyvän näköinen...
  
Olen kehittänyt hänestä niin kuumia mielikuvia, ettei todellinen ihminen voisi millään vastata sellaisia. Vaikka hän ei olisi friikki pedofiili, taitaa olla parasta, ettemme tapaa silti ikinä. (s. 31)
  
Minulta kysyttiin, kun olin kehunut kirjaa, että mitkä asiat (spoilaamatta) tekivät tästä niin hyvän. Mainio ja haastava kysymys, mutta päädyin lopulta siihen, että a) pelaajamaailma kuvataan todella aidosti, b) hahmot ovat täyteläisiä ja harmaita, sillä harvaa asiaa inhoan niin paljon kuin pelkistettyä, alleviivattua mustavalkoisuutta ja c) Islan suhde pikkusiskoonsa ja isäänsä on goals, todella avointa, rakastavaa ja keskustelevaa.
  
"Onko siellä poikia?"
"On", naurahdan.
"Tykkäätkö sä pojista?"
"Joo, tytöistä myös."
"Mä tykkään pelkästään tytöistä."
"Mäkin ajattelin joskus niin. Mutta sitten muutin mieltäni, kun kasvoin."
"Mä en muuta mieltäni."
"Ei sun tarvitsekaan. Sä saat tykätä kenestä vaan", vastaan. (s. 120)
  
Hahmot eivät jättäneet hankalia asioita muhimaan, niin kuin vaikkapa jenkkilän nuortensarjoissa tapahtuu, vaan puhuivat aina vaikeatkin asiat auki. Joskus siinä menee vähän pidempään, mutta hankalia asioita ei lakaista maton alle, vaan ne selvitetään ennemmin tai myöhemmin. Islan isä oli myös aivan loistava vanhempi tyttärilleen. Kun Isla lähtee laneille, isä kysyy rennosti tarvitseeko hän kondomeita, sillä tapahtumassa on poikia. Tästä ei tullut edes vaivaantunutta oloa, tai ei ainakaan niin korvia punottavaa kuin se olisi voinut olla. 
  
"Kuule, isä -- Tää on vähän kiusallista. Mutta mä tarvitsen rahaa."
"Mihin?"
Irvistän. "Voinko jättää sanomatta?"
"Voit jättää, mutta jäät ilman rahaakin."
"Ehkäisypillereihin."
Isä jähmettyy hetkeksi, mutta jatkaa sitten -- "Ok."
--
"Mitkä on pillerit?" Iris kysyy.
"ne on sellaista lääkettä, mitä tytöt syö silloin, kun ei halua saada lapsia."
Iriksen ilme venähtää. "Etkö sä halua lapsia?"
"Haluan. Mutta en vielä pitkään aikaan."
Hänen ilmeensä kirkastuu. "Onko sulla tyttöystävä?"
"Mulla on poikaystävä. Tytöt ei tarvitse keskenään sellaista raskaudenehkäisyä."
--
"Tää on vähän kiusallista, mutta mä meen huomenna terkalle. Aion hankkia e-pilleri. Mutta musta ois reilua, että sä maksaisit niistä puolet. Jos se sopii sulle."
"Öö. Mä maksan ne tietenkin kokonaan."
"Etpä maksa. Vaan maksetaan puoliksi."
"Jos sä joudut sellaisia syömään, on reilua että mä edes maksan ne. -- täytyyhän sen viedä henkistä kapasiteettia, jos joutuu pelkäämään raskaaksi tulemista. Mä haluan edes maksaa. Eikä sekään tilejä taida tasoittaa." (s. 194-195 ja 202-203)
  
Salaman kieli on aivan hurmaavaa. Hän sanoittaa auki hahmojensa tunnot, käyttää inklusiivista kieltä ja kun yksi pojista käyttäytyy huonosti, tai siis suoraan sanottuna syyllistyy seksuaaliseen häirintään, nousevat muut poikahahmot puolustamaan Islaa ja tuomitsevat törpösti toimineen käyttäytymisen. Joskus teinien seksikohtausten kuvaaminen on noloa, Salama on kuitenkin onnistunut tässäkin äärimmäisen hyvin. Nuorempana poskiani olisi saattanut lukiessa punottaa, mutta kerronnan jännite pysyy sopivalla tasolla, eikä mitään kuvata liian yksityiskohtaisesti - vain mielikuvitusta herätellen.
  
Mutta en kyllä tiedä minkä värkkien kanssa haluaisin harrastaa seksiä. Tai ei kai sillä ole väliä minkä sukupuolen, vaan kenen. (s. 14)
  
En muuttaisi tästä mitään, en lisäisi sivuja tai poistaisi edes niitä muutamia koronamainintoja, sillä tämä oli vaan niin huima reissu. On todellakin luettava tämä jossakin vaiheessa  - pian -uudelleen. Rakastin hahmoja ja samaistuin monessa kohtaa Islaan (hänkin on introvertti ja tarvitsee välillä akkujen lataamista sosialisoinnissa, lisäksi hänen äitinsä on kuollut neljä vuotta aiemmin ja minun isäni kuoli yllättäen, kun olin 14). En itse ole aivan noin syvän päädyn pelaaja, mutta tuntuipa kivalta lukea tyttönörtistä, joka pelaa monia itsellekin tärkeitä pelejä (ainakin Fallout ja Minecraft mainittiin). Puoliso puolestaan harrastaa pelistreamaamisen lisäksi myös Warhammereita, niin oli helppoa nähdä teoksen pojissa häntä. 
  
Tämä on tärkeä päivä, ja tilanne vaatii Falloutin hupparia. Se ei ole pelkkä vaate, se on kunniamerkki. Logon kantamiseen tiivistyy valtavaa ylpeyttä ja ja vaivannäköä ja kuulumista tiettyyn skeneen ja jengiin ja nih. (s. 199)
  
Jokainen luku alkaa kapealle pikselityylillä tehdyllä kuvalla, joka sopii kyseisen luvun teemoihin. Kuvittajaa ei mainita, joten oletan niiden olevan kirjailijan itsensä tekemiä. Nyt alkoi kyllä kiinnostaa jo vuosia pokkarihyllyssäni odotellut Faunoidit-sarjan ensimmäinen osa Käärmeenlumooja. En malta odottaa, mitä Salama kirjoittaa seuraavaksi. Sitä ennen lienee tyytyä Ripleyn uudelleenlukemiseen - ei sillä, että se olisi yhtään huono lohdutuspalkinto, jo tätä postausta kirjoittaessani oli ihanaa palata uudelleen tarralapuin merkittyihin kohtauksiin ja kirjan tunnelmaan. En voi kuin täydestä sydämestäni suositella kirjan lukemista! ♥
    
Nämä on jotenkin mielenkiintoisia nämä ukkelit, jotka ajattelevat, että nuoret tytöt ovat automaattisesti yhteiskunnan pohjasakkaa, arvottomia hempukoita, siinä missä he itse ovat kosmoksen korkeimpia alfauroksia. Tai siis eivät he sillä tavalla yksilöinä ole kiinnostavia, mutta noin niin kuin ilmiönä.
--
En voi uskoa että jo alakouluikäiset joutuvat kokemaan misogyynistä paskaa. (s. 85-86)
    
Arvosana:
     
Takakannesta:
Ahmittava gaming-romaani.
  
"Ripley joined the server." Viihdyttävä romaani nettiystävyydestä, koodaamisesta, hakkeroinnista – ja tunteista, jotka voivat herätä vahvana niin netissä kuin livenäkin.
  
Isla on gamer, joka tunnetaan pelipiireissä nimellä Ripley. Damien on online-kaveri, josta on tullut Islalle hämmentävän tärkeä. Islalla on kuitenkin periaate: hän ei halua pilata tiiviitä pelisessioita ja tuntikausien chattaamista tapaamalla Damienia IRL. Ikinä. Mutta Damien vetää Islan ajatuksia puoleensa kuin magneetti ja mahdollisuus nähdä oikeasti Gameconissa ei jätä rauhaan. Kun Islan lukiossa aloittaa samaan aikaan raivostuttavan omahyväinen Anton, heidän välillään roihahtaa heti, eikä Isla enää tiedä voiko verkossa syntynyt syvä yhteys päihittää tosielämän tunteen.
  
271 sivua, WSOY 2022
*****
    
"Me oltiin saavutettu jättömaan reuna. Liikenteestä humiseva silta kaartui sen yllä betonisena selkärankana. Ruskeiden lehtien ja kulottuneiden kasvituppaiden keskellä, mudankuivien vesilammikoiden ympärillä lojui jos jonkinlaisia roskia mehutölkeistä spraypulloihin."
  
     
Arvostelukappale 
  
Lukuhaasteissa: Helmet 23. Pieni kirja
  
J.S. Meresmaan Kenties tapan sinut vielä on nopealukuinen ja mukaansatempaava vampyyritarina, tasapainoinen sekoitus huumoria ja toimintaa. Luin kirjan neljässä tunnissa kotimatkalla Helsingistä Ouluun helmikuun lopulla, kun olin käynyt purkittamassa Jarmo Laitanevan hostaaman Kirja vs. leffa podcastin jakson Outolinnusta Sini Helmisen kanssa. Aivan loistavaa matkaluettavaa (joskin meinasin hukata kirjan yhdessä vaiheessa vaihdettuani paikkaa täyteen tupatussa bussissa)!
  
Mä en en huomannu Noraa heti. En tiedä miksi, koska Noraa on aika vaikea olla huomaamatta. Se on nimittäin mieltynyt šokkiväreihin tukassa ja cybergoottineonväreihin vaatteissa. (s. 14)
  
Päähenkilö on sympaattinen amista käyvä pelaajapoika, joka kohtaa sähäkän vampyyridaamin. Aleksi haaveilee e-urheilijan urasta, mutta vanhemmat toivovat, että hän opiskelisi jonkin ammatin varasuunnitelmaksi. Nora tuulettaa vampyyrikuvaston aivan uudelle vuosikymmenelle! Poissa ovat kliseet ja oman aikakauden muotiin jämähtäminen. 
  
Mä olin alkanu ymmärtää, miksi Noraa kiinnosti eniten ihmiselämää simuloivat, mun mielestä tylsät pelit. Se ei voisi koskaan elää normaalia elämää, joten sille kaikki sellainen oli eskapismia. (s. 71)
  
Koronakin mainitaan, mutta yhtä huolettomasti kuin likapyykkikori. Kirjalle on tulossa jatkoakin, eli Aleksille ja Noralle ei liene tarpeen vielä sanoa jäähyväisiä. Kuulemani mukaan Kunnes tapamme taas ilmestyisi keväällä 2023. Loistavaa, että näitä napakanmittaisia, toiminnallisia ja koukuttavia nuortenkirjoja on viime vuosina ilmestynyt. Sääli, ettei Joonas Riekkolan Silkkomaahan kadonneet saanut samaa kohtelua. Olisin mielelläni lukenut senkin jatko-osan. 
  
Mummu luki mulle kymmenenvuotiaaksi asti kirjoja, joten mun sanavarasto on aika hiton laaja. Oon saanu siitä loputtomasti kuittia, mutta sitten mä päätin ownata homman ja kas, kuittailu hiipui. (s. 47)
  
Kirjassa mainitaan Houkutus (ja Noidan käsikirja!), mutta itsellä tulee mieleen enemmän Merja Topin Jäätävä sarjaimuttaja ja Sari Luhtasen Isadella-sarja, joissa murretaan yleisiä oletuksia vampyyreistä - "mun tietoisuuteen oli kirjoitettu uutta dataa siitä, mitä vaaroja varjoissa oikeesti saatto vaania. Jos oli vampyyreja, oliko myös ihmissusia? Oliko aaveita ja alieneita, peikkoja ja maahisia?" - sekä Helmisen pelaajapojasta kertova Kiven sisässä. Tämä on mainio lisä kotimaiseen vampyyrikaanoniin.
  
Epäilin, että olin ainoa, jolle Roope oli kertonu ees rivien välistä, ettei se ollu kiinnostunu tytöistä. Ei se ollu mitenkään erikseen painottanu olevansa kiinnostunu pojistakaan. Selvästi ihastumis- ja seurustelukuviot aiheutti sille ahdistusta, joten mä olin antanu asian olla. 
Olettamukset oli joskus ihan perseestä. (s. 45-46)
    
Arvosana:
        
Takakannesta:
Veretseisauttava jännitystarina pojasta, joka tapaa vampyyrin.
  
E-urheilijan urasta haaveilevan Aleksin jäätelöbaarireissu saa kauhistuttavan käänteen, kun naapuripöydän tyttö houkuttelee hänet syrjäiselle jättömaalle, raskaan metallioven luo. Käsittämättömillä voimilla tyttö kiskaisee Aleksin pimeyteen. Mutta päätyminen bunkkeriin nälkäisen vampyyrin kanssa on vasta alkua...
  
Vampyyrien kuolematonta lumoa hehkuva notkea fantasiajännäri pitää otteessaan viimeiselle sivulle saakka.
  
135 sivua, Karisto 2021

tiistai 9. elokuuta 2022

Tove Jansson: Vaarallinen matka & Outo vieras Muumitalossa

"Oliko kaikki totta,
on Sannalle hämärää,
mutta jos sen oikein ottaa,
ei niin tärkeää."
  
  
Tänään 9.8. vietetään Tove Janssonin päivää. Huomasin tämän taas hyvin lyhyellä varo-ajalla, ja koska Muumimappa ja meri tai Muumipapan urotyöt eivät kiinnostaneet juuri nyt, päädyin lukemaan nämä kaksi lyhyttä kuvakirjaa. Ensimmäisenä kahdesta muutaman vuoden vanhempi Vaarallinen matka, jonka uusi, Alice Martinin suomennos ilmestyi 2018. 
  
En muista, olenko lukenut tätä itse tai onko siskoni lukenut tätä minulle lapsuudessani, mutta en ainakaan tunnistanut tästä mitään, toisin kuin teoksista Kuinkas sitten kävikään? ja Kuka lohduttaisi Nyytiä? Teos on riimitelty, mikä ei aivan minulle kolahtanut, mutta tarinana tämä oli kiinnostava.
  
Kiukkuisena heränneen ja tylsyyttä valittaneen Sannan silmälasit vaihtuvat yllättäen ja kaikki näyttää sen jälkeen ihan oudolta. Kissakin muuttuu isoksi pedoksi ja juoksee pois. Sanna päätyy Liisamaiseen seikkailuun, jonka aikana hän tapaa Hemulin, Tiuhdin ja Viuhdin, Surku-koiran sekä Nipsun. Loppupuolella myös Nuuskamuikkunen ja Tuutikkikin piipahtavat ennen Muumilaaksoon saapumista. 
  
Pidin eniten aukeamista, joilla Sanna kurkistaa mangrovesuohon ja näyttää ihan Haisulilta ja kun ryhmä pelastuu kuumailmapallolla. Ehtiipä tarinan aikana purkautumaan myös tulivuorikin. Kiehtovasti Pikku Myy rikkoo neljännen seinän kommentoimalla, että Sanna on vain kuvakirjan hahmo. 

Olisipas ollut kiva vertailla uutta ja vanhaa suomennosta. Tässä kuitenkin yksi kohta, jonka löysin vanhasta, ja josta pidin enemmän.
  
Panu Pekkasen suomennoksesta:                               Alice Martinin suomennoksesta:
                     
Kun Nipsu yöllä ripulin                                              Nipsu vatsanväänteitä              
sai siinä nuotiolla,                                                       ai, kun tuli yö.
hän sanoi: - Syy on sipulin,                                        Hän sanoi: Enää ikinä
se taisi raakaa olla!                                                    en keittoanne syö!
  
Tästä tulee mieleen John Bauerin akvarelli.
  
"Olenpa varma että tässä talossa on melkein kaikilla jokin salaisuus,
jokin asia mistä toiset eivät saa tietää mitään!"
    
  
Eräänä yönä syksyn liepeillä Muumitaloon tulee outo vieras, ovia kun ei tässä talossa lukita. Muumit moninaisine ystävineen (mukana ovat mm. Ruttuvaari, Nyyti ja Tuittu, Homssu sekä Miska) ovat nukkumassa, mutta Pikku Myy herää outoon rouskutukseen ja luulee ensin rotan hiipineen sisälle. 
  
Lukija arvaa jo varhaisessa vaiheessa, kuka pahanhajuinen, pikkuruinen tunkeutuja on, mutta kuka tiesi hänen olevan merirosvo ja Muumipapan salainen ystävä (joka myös muuttaa asumaan Muumitaloon)? Ei häntä ainakaan animaatiosarjassa sellaisena ole esitelty. Eikä sen puoleen hajuyliherkkää Miniä. Ehkä hän on sitten tuttu sarjakuvista. 

Pikku Myy jatkoi matkaansa talon läpi yhä ylemmäksi, eikä hänellä ollut pitkiin aikoihin näin hauskaa. Portaat ja seinät natisivat ja narahtelivat, joka taholla näkymättömät ovet avautuivat ja sulkeutuivat jälleen hiljaa, talo päästi huokauksen ja pidätti henkeään.
  
Pikku Myy esitellään kirjassa erikoisten sanojen tietäjänä ja sellaisia sanoja tässä riittää, diminutiivinen, olfaktorinen ja bofori ainakin. Kuvituksena on Tuulikki Pietilän ja Pentti Eistolan rakentamassa Muumitalossa otetut kuvat, mikä antaa kirjaan hauskan tunnelman - sekoituksen nostalgiaa ja uncanny valleyta. Tätä en ainakaan ollut nuorempana lukenut, olen varma, että tummat kuvat olisivat jääneet mieleen lähtemättömästi. Pieitilä on myös muotoillut hahmot Muumiperhettä lukuunottamatta, ne ovat Hans Klingen tekemiä.
   
Muumikirjat:
        
Takakannesta:
Muumi-kuvakirjaklassikko uutena, raikkaana suomennoksena
  
Tove Janssonin viimeinen kuvakirja muumeista julkaistaan Alice Martinin riimittelemänä uutena suomennoksena. Upeasti kuvitettu tarina avautuu uusille lukijapolville kaikessa mielikuvituksellisessa loistossaan!
  
Vaarallinen matka alkaa, kun Sanna istuu ruohikolla, laskee lasit hetkeksi silmiltään – ja maailma muuttuu kertaheitolla! Uusin lasein Sanna päätyy huiman seikkailun pyörteisiin. Myrskyjä ja tulivuorenpurkauksia uhmaten, Hemuli, Nipsu, Tiuhti, Viuhti ja Surku-koira kumppaneinaan hän lopulta onneksi löytää turvaan kotoisaan Muumilaaksoon.
  
---
  
Eräänä yönä Muumitalossa tapahtuu kummia: huonekaluja särkyy, talossa leijuu outo haju. Mitä on tekeillä?
  
On yö, täysikuu ja sopiva aika mennä nukkumaan. Mutta kukaan Muumitalossa ei sammuta lamppuaan – ilmassa on jotain salaperäistä ja levottomuutta herättävää.
  
Sitten alkaa tapahtua: kuuluu meteliä, huonekaluja särkyy, perunat leviävät ympäri kellaria ja kaikkialla talossa leijuu kammottava haju. Muumitaloon on tullut outo vieras.
  
Suomentanut: Alice Martin / Panu Pekkanen, 28 / 48 sivua, WSOY 2018 (uusittu suomennos, 1977 ilmestyneen painoksen suomentaja Panu Pekkanen) / 2010 (4. painos, 1. painos 1980)
    
Alkuperäinen nimi: Den farliga resan (1977) / Skurken i Muminhuset (1980)
  
Kuvittanut:
Tove Jansson
Valokuvat: Per Olov Jansson

Muumilaaksoon on matkattu myös täällä: Vaarallinen matka: Hurja hassu lukija, Luettua elämää, Kirjojen keskellä | Outo vieras Muumitalossa: Luettua elämääLumiomenaVärikäs päivä lastenkirjablogiSininen linna
  

Hyvää Tove Janssonin päivää!

lauantai 6. elokuuta 2022

Pörröisiä ystäviä

"- Minulla saattaakin olla tähän ratkaisu, rouva Frang sanoi ovelana.
- Eikös tuo tyhjä käytöstä poistettu vesisäiliö olisikin oiva paikka lemmikkirotille?
  
Sisällä oli hämärää, vaikka katto oli parista kohtaa rikki. 
Keskellä tilaa kasvoi kirsikkapuu."

   
Riina ja Sami Kaarlan Pet Agents -sarjan tekijätiimiin liittyi jokin aika sitten mm. Sensored reality -trilogiasta tuttu Anders Vacklin. He ovat nyt yhdessä aloittaneen neliosaisen sisarsarjan Lemmikkifrendit, jossa tutustutaan kuusivuotiaaseen Kati-een ennen kuin hänellä oli isoa eläinlaumaa. Tämä on suunnattu hieman nuoremmille kuin pääsarja, alkaen viisivuotiaista ja sopii vasta vähän aikaa sitten lukemaan oppineillekin, siinä missä myös Pet Agentsin vanhemmillekin lukijoille.  
  
- Äidille puhkesi paha eläinallergia, Kati-e kertoi. - Siksi me muutettiin kaksi vuotta sitten pois maalta. Maalla meillä oli paljon eläimiä. (s. 14)
  
Tässä ensimmäisessä osassa esitellään rotat Bitti ja Moodi. Kati-e haaveilee omasta koirasta ja leikkii, että vaha pesumoppi olisi koira. Pet Agentseja lukenut voikin muistaa, että tästä on puhuttu aikaisemminkin, sillä Kati-e tosiaankin saa myöhemmin koiran, jonka nimeää Mopiksi. 
  
Kati-en äiti (robotti- ja raketti-insinööri), jota ei aiemmin olla lainkaan nähty, on nyt mukana. Huippua! Hänen isänsä puolestaan on astronautti (ks. Pet Agents 6: Lumen saartamat).  Kati-e tapaa Nao-robotin (jonka kaima mainitaan myös Annukka Salaman YA-kirjassa Ripley -  Nopea yhteys). Päästään näkemään, kun Kati-e tutustuu talossaan asuviin ihmisiin ja saadaan viimein tietää, kuinka kummassa hän muutti asumaan vanhaan vesitankkiin.
  
Naolta Kati-e saa idean rakentaa robottikumppanin. Hän menee roskisdyykkaamaan osia teollisuusalueelle, kun hän kuulee yhtäkkiä pientä vikinää. Hieman erikoisesti Kati-e ottaa roskisrotat lemmikeikseen, mikä on minusta hieman kyseenalaista mallin näyttämistä. Kyllä, haaveilin itsekin lapsena, että pelastaisin kulkukissan ja piilottaisin sen vaatekaappiini, mutta villieläin ei todellakaan ole lemmikki ja osa lemmikiksi mielletyistäkin, eksoottisista eläimistä on myös erittäin epäeettisiä. Odotan kuitenkin mielenkiinnolla, millainen tarina Kati-en muiden lemmikkien taustalla on.  
  
Kati-e koodasi hetken robottiinsa "sielua" samalla kun rottasiskokset kiipeilivät uteliaina hänen olkapäillään. 
- Vähän bittiä ja moodia, hän selittää siimahännille. - Nehän ovatkin oivat nimet teille! (s. 77)
     
Kati-e menee kirjastoon, joka näyttää aivan Kallion kirjastolta.
Kirjastosta löytyy A.R.S. Horkan kauhusarjan mainos.

Arvosana:
        
Takakannesta:
Kuinka kaikki alkoi?
  
Lemmikkifrendit-sarja ilmestyy rinnakkain Pet Agents–sarjan ohessa. Ensimmäisessä Lemmikkifrendit-kirjassa kerrotaan, miten kuusivuotias Kati-e sai ensimmäisten lemmikkinsä, miten hän tutustui parhaaseen ystäväänsä Lisaan ja rakensi ensimmäisen robottinsa.
  
Lemmikkifrendit käynnistää Pet Agentsille helppolukuisemman spin off–sarjan, joka kertoo miten Kati-en ja Ti-botin agenttikaksikko sai alkunsa ja ratkaisi ensimmäiset tehtävänsä.
  
112 sivua, Tammi 2022
  
Sarjassa ilmestynyt:
  • Bitti ja Moodi
  • Moppi (ilmestyy syksyllä 2022)
  • Papu (ilmestyy keväällä 2023)
  • Mir (ilmestyy syksyllä 2023)
    
*****
  
"- Meille tulee koira! Meille tulee koira! Aino ja Isla rallattavat niin että huoneisto raikuu."
    
  
Unelmakoirat on heppakirjoista tuttujen Merja ja Marvi Jalon uusi, helppolukuisten koirakirjojen sarja (aikaisemmin heiltä on ilmestynyt myös Jesse-koirasta kertova sarja hieman vanhemmille lukijoille). Sarjan ensimmäisen osan on julkaissut Karisto, mutta myöhempien osien kustantajana on Kvaliti. 
 
Tämä on kiva sarja koirista tykkääville lukemaanoppineille. Äiti on sitä mieltä, että syksyllä koulun aloittava (siis saman ikäinen kuin Kati-e Lemmikkifrendeissä) Aino on liian nuori ottamaan vastuuta omasta koirasta. (Itsehän en antaisi lapselle omaa lemmikkiä ennen kuin lähellä täysi-ikäisyyttä, perheen lemmikit ovat asia erikseen.)
 
Lea-täti kasvattaa koiria ja jännittävästi on mukana myös rescuekoiratoiminnassa. Hän tuo välillä Ainolle vanhoja koiralehtiä joista hän yhdessä ystävänsä Islan kanssa leikkaa söpöjä koirakuvia, joita he liimaavat vihkoihinsa. 
 
Lea pyytää, voisiko Ainon perhe ottaa Aksu-koira tulee pariksi viikoksi hoitoon. Koirista suuresti pitävät ystävykset yrittävät suostutella vanhempiaan ottamaan koiran heille, mutta eivät onnistu siinä. Suru tulee, kun Aksulle löytyykin pian koti. Tytöt päättävät piilottaa Aksun ja valehdella, että se karkasi, ettei heidän tarvitse luopua karvaisesta kaverista. Mutta tietenkään suunnitelma ei onnistu niin kuin he ajattelivat.
 
Islan isosisko Enni ja hänen ystävänsä Henriikka ovat aivan yhtä kamalia tässä kuin myöhemmissäkin osissa. Isommat tytöt suostuttelevat nuorempansa päästämään Aksun irti taluttimesta pihalla, mutta itkuhan siitä tulee, kun Aksua ei meinata saada kiinni. Henriikkan äiti haukkuu Aksua rääpäleeksi, joka varmasti kähveltää tavaroita ja pureskelee ne risoiksi.
 
Jalot ovat tunnettuja kirjailijoita, mutta harmillisesti heidän lastenkirjoihinsa on päätynyt aika paljon vanhentuneita ilmaisuja, kuten myös Lastenmaailmassa on todettu. Olen toki sitä mieltä, että lapsille tulee tarjota laajaa sanavarastoa sisältäviä kirjoja, mutta toisinaan liian vieras kieli vieraannuttaa lukukokemuksesta. En esimerkiksi ole itsekään ennen kuullut grillikylkiä kutsuttavan rimpsuluiksi.
  
    
Sain Ilkiön nimeltä Raipe arvostelukappaleena kustantamolta, kiitos! Tämä osa tuntui paikoin ensimmäisen kirjan toistolta (esim. isot tytöt olivat taas ostamassa mansikoita torilta), mutta höystettynä hössöttävällä koiralla. Raipe on aivan mahdoton ja tässä luodaan selvästi mustavalkeaa asetelmaa kurittoman rotukoiran ja tottelevainen sekarotuisen Aksun välille.
    
Ainon ja Islan naapuri mummo otti Aksun sillä ehdolla, että tytöt käyttäisivät sitä ulkona. Alku oli kuitenkin vaikeaa, kun isommat tytöt, Islan isosisko Enni ja hänen ystävänsä Henriikka olivat kateellisia, mutta menettivät oikeutensa Aksun hoitoon kiusattuaan koiraparkaa ja sen nuoria lenkittäjiä. Nyt Henriikka on kuitenkin saanut oman koiran, joka on täysin tottelematon eikä sovi ensimmäiseksi lemmikiksi.
   
Kuinka likaista asunnossa täytyy olla, että sohva on täynnä rottia? Siinä ainakin nollattiin täysin Henriikan hienostelevan äidin ylimielisyyttä. Ja "hieman" eri sävyssä puhutaan rotista kuin Lemmikkifrendeissä. Talonmies virittelee loukkuja harmitellen, kun nykyään ei saa käyttää myrkkyä. Loukut ovat kuvan perusteella sellaisia, jotka ottavat rotat kiinni elävänä.
  
Tässäkin oli muutamia erikoisia ilmaisuja, kuten verbiä pönkiä en ihan täysin ymmärtänyt, "huudahtaa inhon ilmein" on hieman kankeaa ja päänahkaa tuskin sairaalassa neulotaan, vaan ommellaan. Lisäksi tossun alla oleva puoliso on hieman kyseenalainen ilmaus näin nuorten lasten kirjassa.
  
Tällä kertaa kirjassa oli nelivärikuvitus (mikä on aivan liian harvinaista, siitä plussaa), joskin huomasin, että yhtä kuvaa käytettiin kahteen kertaa - ovelaa kierrättämistä, mutta kuvan olisi voinut vaikka peilata, niin lainaus ei olisi ollut niin ilmiselvä! 
   
Arvosanat:
Aksu etsii kotia ♥♥♥ | Ilkiö nimeltä Raipe ♥♥
       
Takakannesta:
Ekaluokkalaiset Aino ja Isla asuvat viereisissä rapuissa ja ovat parhaita ystävyksiä. Tytöt haaveilevat omasta koirasta, mutta kummankaan äiti ei ole suopea ajatukselle. Lea-tädillä on huostaan otettujen koirien hoitola, ja kun hoitolassa on tilapäisesti täyttä, Ainon äiti suostuu ottamaan yhden koiran kahdeksi viikoksi perheeseen. Aino ja Isla haaveilevat mahdollisuudesta pitää Aksu kokonaan omanaan, ja tätä silmällä pitäen he laativat nerokkaan suunnitelman.
  
---
  
Aino ja Isla ällistyvät kuullessaan, että naapurirapussa asuva Henriikka on saanut oman koiran, jota sanotaan Raipeksi. Kohta käy ikävällä tavalla ilmi, ettei Henriikka pysty pitämään minkäänlaista kuria isolle ja tarmokkaalle ranskalaiselle paimenkoiralleen. Ensi töikseen Raipe yrittää päästä tyttöjen hoitokoiran Aksun kimppuun ja kaataa Sohvin pihalla niin pahasti, että hän loukkaantuu.
  
Kaiken lisäksi taloyhtiöön on pesiytynyt rottia. Ihmiset heittelevät kadunkulman nakkikioskilla roskia maahan, ja Henriikan äiti ruokkii myös lintuja, mistä talonmies ei lainkaan pidä. Aino ja Isla saavat määräyksen pitää Aksu kaukana roskakatokselta, koska sinne on asetettu rotanloukkuja. Mutta miten sitten käykään...
  
Suosituista eläinkirjoistaan tunnettujen Merja ja Marvi Jalon Unelmakoirat-sarjan kolmas osa. Ilmeikkään nelivärikuvituksen kirjaan on piirtänyt Reija Kiiski.
    
60 ja 68 sivua, Karisto 2020 / Kvaliti 2022
  
Kuvittanut: Marjo Nygård / Reija Kiiski
  
Sarjassa ilmestynyt:
  
Luettu myös täällä: Aksu etsii kotia: Lapsen maailma | Ilkiö nimeltä Raipe: Kirjahullun päiväkirja, Lue meille äitikulta

torstai 4. elokuuta 2022

3x kotimainen säeromaani

"olen hattaraa
kepeää
sotkuista
tahmeaa"

  
Arvostelukappale
  
Kuinka mahtavaa, että säeromaaneja saadaan nyt tiheässä tahdissa kotimaisiltakin tekijöiltä! Kirjatubesta ja kirjagramista tutun Varjokirjojen eli Sanni Ylimartimon esikoisteos Pimeässä hohtavat tähdet on loistava uusi tulokas kentälle. Vaikka teoksen päähenkilö fanittaakin k-poppia, ei lukijan tarvitse tietää aiheesta tietää mitään voidakseen nauttia tarinasta.
  
Mun vanhemmat näkevät vain
tunnit        jotka istun näytön äärellä 
ne kerrat kun en mene ulos 
sen miten en                "elänyt oikeasti"
Vaikka se on perhe ympäri maailmaa (s. 56)
   
14-vuotias Mira on koulukiusattu tyttö, liian pitkä ollakseen näkymätön. Hänen pelastusrenkaansa, pakopaikkansa, taikamaailmansa "jonka lapset löytää vaatekaapista" ja perheensä on k-popissa ja fanittamisen kautta löytyneiden ihmisten luona, "me kaikki jotka emme kuuluneet". Äidin rakkaus on tukahduttavaa, hän ei anna Miran kokeilla siipiään. Onneksi lopussa Mira pääsee nousemaan lentoon. 
  
Collapse kertoo
omien pelkojen voittamisesta
ja siitä ettei saa antaa muiden lannistaa omia unelmiaan (s. 36)
  
Mira haluaa suosikkibändinsä keikalle, tapaamaan netissä solmittuja ystävyyksiään, mutta äidistä matka pikkukylästä Helsinkiin on liian vaarallinen tytölle. Niinpä nuoruuden vimmalla Mira päättää lähteä ilman lupaa. 
  
Teos käsittelee minulle todella tuttuja tunteita koulukiusaamisesta, oman jutun löytämisestä ja siitä, kuinka vaikeaa on ottaa kontakti uusiin ihmisiin (etenkin poikiin), vaikka k-popin maailma ja fanittaminen ovatkin itselleni aika vieraita. 
  
tuossa ihmisessä ei ole mitään vikaa
ja silti häntä kiusataan

Silloin ajattelin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan
että ehkä minussakaan
              ei ole. (s. 37)
  
Kieli on jutustelevaa, välillä ihastuttavan runollista ("Olen talvesta kankea puu jota kevät herättelee") ja tarina soljuu kirkkaana. Olisin toivonut lopun olevan ihan hiuskarvan verran erilainen, mutta silti tämä on erittäin mainio kokonaisuudessaan. Erityisesti pidin äidin keltaisesta kuplavolkkarista! 
  
Muodon, napakan pituutensa ja kerrontansa tenhoavuuden ansiosta tämä on passelia luettavaa vähänkin lukeville nuorille. Todella tasokas esikoinen, joka nousee suosikkisäeromaanien joukkoon. Odotan suurella mielenkiinnolla Ylimartimon seuraavia teoksia.
  
Arvosana:
        
Takakannesta:
14-vuotiaan Miran elämän valopilkku on k-pop. Hän pakenee arkea nettiin musiikin ja ihanien ystävien pariin unohtaakseen kiusaajat, ylihuolehtivan äidin ja epätoivoisen etäihastuksen. Kun Miran suosikkiyhtye ERR0RC ilmoittaa saapuvansa Suomeen keikalle, Mira haluaa mukaan keinolla millä hyvänsä. Ensin on vain kerättävä lippurahat ja saatava äiti uskomaan, ettei keikalla ole mitään vaaroja. Mutta millaista on astua maailmaan ja kohdata netissä eletty elämä vihdoin todellisuudessa?
  
152 sivua, Karisto 2022
  
*****
  
"Ranta on hiljainen ja autio.
Toisella puolella hämärää pihaa nousee
musta, mäntyjen muotoinen metsänraja.
 
Jokin osa minusta rakastaa
sittenkin Suomea ja sen karuutta."
   
   
Arvostelukappale
  
Hanna van der Steenin Punapipoinen poika oli 10. lukemani säeromaani. Niin ihanaa, että yhä useampi suomalainen kirjailija on innostunut kirjoittamaan säeromaanimuotoon. Tämä on suloisen samaistuttava, rehellisen raaka ja aito kuvaus suuria mullistuksia kokeneen nuoren elämästä. Tosin mustan hupparin ja kollareiden käyttö ei ehkä ihan täytä vaihtoehtonuoren kuvausta... Sisältövaroituksena itsetuhoisuus. 
  
mummolassa kello pysähtyy
aina viinimarjanmehun makuiseen
lapsuuteen (s. 30)
  
Tällä kertaa seurataan 15-vuotiaan Marlin elämää, jossa on tapahtunut suuri muutos. Hän on asunut perheineen Yhdysvalloissa, mutta nyt he paluumuuttavat Suomeen. Juuri, kun Marli on alkanut seurustella ihastuksensa kanssa. Pojasta ei kuulu enää pihahdustakaan tytön kadottua maisemista ja Marli kokee itsensä ulkopuoliseksi synnyinmaassaan. Kaikki ahdistaa, ja isä pitää häntä näyttelypuudelina, ostelee kalliita tavaroita hyvitykseksi, eikä näe tyttären kipua. Äitikin keskittyy mieluummin viinilasiinsa kuin teinin elämän myrskyihin.
  
Samassa itkettää kaikki:
Se, että olen niin ulkopuolinen.
Se, että kukaan ei ymmärrä,
miltä minusta tuntuu. (s. 40-41)
  
Ei tässä päästy niin syvälle päähenkilön sisäiseen maailmaan kuin joissakin muissa säeromaaneissa, mutta Marlin elämäntilanne on samaistuttava, koskettava ja puhutteleva. Kirjassa kuvataan myös hyvin nuorten naisten kokemaa seksuaalista ahdistelua tai ainakin sen uhkaa, kuten pelkoa yksin liikkuessa (niin samaistuttavaa). Koulussa pojat katsovat Marlia, mutta kun hän ei vastaa katseisiin, hän onkin yllättäen "vitun huora". Bileissä Marlin pakaraa kouritaan. 
  
Tahtoisin repiä
särön ihooni,
jotta valo pääsisi sisälle
keventämään pimeyden painoa. (s. 52)
   
Marli tapaa perheen koiraa Lamppua ulkoiluttaessaan mystisen, punapipoisen pojan, josta tulee hänelle yllättäen tärkeä. Teoksen nimen perusteella voisi kuvitella, että tuo poika olisi isommassakin roolissa, mutta hänet tavataan vain muutaman kerran. Tässä oli jollakin tapaa paljon samaa henkeä kuin Pimeässä hohtavissa tähdissä ja JS Meresmaan Dodo-sarjassa sekä E. Lockhartin romaanissa Me olimme valehtelijoita.
  
Lumihiutaleet leijailevat katulampun 
valossa. Ajattelen taas Narniaa ja sitten lapsuutta Suomessa
ja nuoruutta ulkomailla ja sitä, ettei mikään
enää ikinä tule olemaan niin kuin ennen. (s. 21)
   
Arvosana:
        
Takakannesta:
Hanna van der Steenin säeromaani Punapipoinen poika kertoo 15-vuotiaasta tytöstä, Marlista, joka muuttaa kahden ulkomaan vuoden jälkeen takaisin Suomeen. Hän tuntee olonsa ulkopuoliseksi vanhoissa ympyröissä ja alkaa masentua. Onneksi hän törmää lähipuistossa salaperäiseen poikaan, Suideen, jonka kanssa keskustelu lievittää pahaa oloa. Mutta mikä pojan oma salaisuus on?
  
107 sivua, Kvaliti 2022
  
*****
  
"Apokalyptinen aika oli alkanut."  
      
    
Meitsin nimi on Gabriel Kaido Janek,
aina saa olla selittämässä,
mist mä tiiän mikä nimi se oikein on,
Viroon kadonneen faijan huono idea. (s. 9)
  
Veera Salmen säeromaanissa Olin niinku aurinko paistais päästään palaamaan koronakevään 2020 ahdistuneisiin tunnelmiin. (Salmi on vähän jumittunut tähän koronateemaan, sillä tämän jälkeen julkaistussa Oboin kirjassa on niin ikään koronaviittaus, joskin hyvin salaliittoteoriamaisesti). 
  
Makasin keittiön paksulla ikkunalaudalla
ku ruumis
josta raatokärpäset jo etsiskeli 
kotia suurperheilleen. (s. 92)
  
Gabriel on yläasteikäinen ja hänellä on joitakin vuosia nuorempi pikkusisko. Äiti on sairaanhoitaja ja tulee eräänä päivänä kotiin kipeänä, oletettavastikin koronan saaneena tai sitten kyse on masennuksesta, ehkä molempia, mutta se ei tarinasta käy ilmi. Hän umpioituu makkariinsa ja pitkin kirjaa on epäselvää, onko hän enää edes elossa. Lapset eivät osallistu etäkouluun, vaan haahuilevat missä sattuu, mutta äiti on jättänyt heille ohjeistuksena, ettei sosiaalitoimistoon saa ottaa yhteyttä.
  
Tämä oli hyvin ristiriitainen tapaus. Paikoin tässä oli aivan loistavaa rivien lentoa, huimaa leikittelyä fonteilla ja neljännen seinä rikkomista puhumalla suoraan lukijalle. 
  
Yöllä kerrostalojen yllä roikku tummansininen kosmos (s. 18) 
SATOI OUTOJA ASIOITA keittiön katosta, satoi lunta ja verta (s. 24) 
Yhdeltätoista kävelin yönpimeään leikkipuistoon.
Lapset puuttu. Se oli kuollu ku hautausmaa. (s. 28) 
Aurinko paloi valoverhojen takana
Ilmassa hiukkasia
Vesilaseissa pienten kärpästen kuolleita ruumiita (s. 52) 
Avasin ikkunan, ja saman tien sisään työnty märkää maaliskuuta, kymmenentonnia masentavaa maaliskuuta, pienemmästäkin voisi mennä mäsäksi (s. 56) 
Ja koko yön mä
olin valveilla ja palelin
musta peitto ympärilläni
tumma avaruustiheni
puristavaks maapallon yllä (s. 97) 
koivu kadun varressa,
oli täynnä kakaduja, koaloita ja pandoja,
päivän värisevä kirkkaus täytti ilman maasta avaruuteen asti (s. 106)
  
Välillä kuitenkin tuli vastaan todella töksähtäviä kohtia, joissa kirjailijan mopo keulii liikaa ja ensimmäisen koronakevään kaikki kamaluus tiivistyy muutamaan merkkiin. Naurahdin, kun yhdellä sivulla mainittiin neljä kertaa picachu, mutta yhteen niistä oli lipsahtanut typo pikachsu. En tiedä, kuin tuollainen on edes mahdollista... 
  
Ja seuraavan yön
pyörin kuin valaansukuinen meriotus
painajaismaisissa aallokoissa
upottavissa soissa
tuntemattomilla kosteikoilla
metsissä, joissa kuolleiden ihmisten pääkallosta kasvoi
             verta tihkuvia kukkia
--
olin KOKO MAAILMAN VIIMEINEN ELOSSA OLEVA IHMINEN
ja ilma, se oli tiheänä karvaisista hyönteisistä (s. 114)
    
Ison miinuksen annan transihmisen deadnamesta. Siis oikeasti, eikö tosiaan 2020-luvulla osata olla väärinnimeämättä ihmisiä! Ja kun sisarukset pelleillen sovittelevat äidin mekkoja, Gabriel pohtii "olinko mä tullu hulluksi ja muuttuisinko mä nyt joksku toiseks"... että sellaista kivaa lokaa sitten. Ja ei, en voi kyllä kovin lämpimästi suositella kirjaa, johon on tällainen faux pas on päässyt kustannustoimittajalta eteenpäin. 
  
Arvosana:
          
Takakannesta:
Ensirakkaus, koronakevät.
  
Säeromaani pojasta, jonka elämässä järisee yhtäkkiä kaikki.
  
Äiti makaa sairaana huoneessaan, ruokakaapit ammottavat tyhjyyttään, rahat ovat loppu eikä pikkusisko Meerike jaksa osallistua etäopetukseen. Gabriel huomaa olevansa yksin vastuussa kaikesta. Varsinkin siitä, että sossuille ei paljastu, missä mennään, koska silloin Meerike saatettaisiin ottaa huostaan. Mutta kaiken kamaluuden keskelläkin löytyy välillä pilkahdus toivoa, kadulta löytynyt kymppi, pieni koiranpentu tai ihana Aava, joka saa Gabrielin leijumaan.
  
136 sivua, Otava 2021
   

maanantai 1. elokuuta 2022

Heinäkuun luetut

  
Heinäkuu heilahti ohitse kauhean nopeasti, mutta ehdin myös lukemaan paljon - kiitos säiden viilentymisen (en ole yhtään helleihminen). Etenkin kirjabloggaajien lukumaratonin toisella kierroksella sain luettua 10 teosta, joista suurin osa kirjastosta. Kolmas kierros on luvassa elokuun viimeisenä viikonloppuna. Lisää tietoa kannattaa käydä etsimässä Oksan hyllyltä -blogista. 
  
Heinäkuussa järjestettiin jälleen kaksi vuosittain toistuvaa haastetta. Naistenviikolla julkaisin yhden hillotun postauksen, vaikka tarkoitus oli ehtiä julkaisemaan muutakin. Kirjabloggaajien klassikkohaasteessa puolestaan pyörähti 15. kierros, minun haastepostaukseni löytyy täältä
  
Discordissa vetämässäni lukupiirissä valitaan elokuun toisella viikolla syksyn kirjat. Nyt onkin hyvä tilaisuus tulla mukaan ja äänestämään tulevia kirjoja! Mukaan pääsee laittamalla minulle viestiä esimerkiksi Instagramissa tai sähköpostilla. Elokuussa luemme Mary Shelleyn klassikon Frankenstein, ja keskustelemme siitä etänä 28.8. klo 18.
  
Heinäkuussa luin 25 kirjaa (4456 sivua), joista seitsemän oli sarjakuvaa, viisi kuvakirjaa, viisi lasten romaania, kolme YA:ta (joista kaksi säeromaaneja) ja kolme aikuisten romaania. Parhaat lukuhetket tarjosivat Ripley - Nopea yhteys (ollen samalla vuoden paras kirja), Menneisyyden kaiku, Kirke, Agnes-sarjan päätösosa, Maja ja ystävät sekä Punapipoinen poika.
  
Kaikki heinäkuussa luetut:
  • Kaiu Shirai & Posuka Demizu: The Promised Neverland 3
  • Kenta Shinohara: Astra - Avaruuden haaksirikkoiset 1
  • Madeline Miller: Kirke
  • Tuutikki Tolonen: Agnes ja varjo ikkunassa
  • Tatsuya Endo: Spy x Family 3
  • Yoshiyuki Sadamoto: Neon Genesis Evangelion 1: Enkelin hyökkäys
  • Riina ja Sami Kaarla & Anders Vacklin: Pet Agents - Lemmikkifrendit: Bitti ja Moodi
  • Hilkka Liitsola: Uuden alun kajo
  • Annukka Salama: Ripley - Nopea yhteys
  • Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari
  • Emilia Erfving: Kasan nenä
  • Hannele Lampela & Ninka Reittu: Prinsessa Pikkiriikki ja (kaamea) totuus vauvoista
  • Sandra Dieckmann: Metsän kätköissä - Retki eläinten maailmaan
  • Anna-Leena Rajamäki: Valkea nalle ja syysmyrsky
  • Larysa Denysenko & Masha Foya: Maja ja ystävät
  • Merja & Marvi Jalo: Unelmakoirat 1: Aksu etsii kotia ja Unelmakoirat 3: Ilkiö nimeltä Raipe
  • Malin Falch: Viikingit ja Varis
  • Hanna van der Steen: Punapipoinen poika
  • Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais
  • Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku
  • Stephen King: Tervetuloa Joylandiin
  • L.M. Montgomery, Crystal S. Chan & Kuma Chan: Anne of Green Gables
  • Keum Suk Gendry-Kim: Grass
  
Helmet-lukuhaasteessa suoritetut kohdat:
  
3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana - Annukka salama: Ripley - Nopea yhteys 
20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä - Madeline Miller: Kirke
37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle -  L.M. Montgomery, Crystal S. Chan & Kuma Chan: Anne of Green Gables
38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave - Stephen King: Tervetuloa Joylandiin
42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä - Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku
46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen - Hanna van der Steen: Punapipoinen poika 
   
     
Elokuun lukupinossa:
  • Eli Brown: Kummat
  • Ingrid Law: Lahja
  • Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu
  • Oona Pohjolainen & Adile Sevimli: Kärsimyskukkauuteaddiktio
  • Rick Riordan: Syvyyksien tytär
  • Mary Shelley: Frankenstein
  • Cristal Snow & Kati Vuorento: Penni Pähkinäsydän ja mörkökuumeen kirous