maanantai 18. marraskuuta 2019

Muistikirjan sivuilta: Raportti Helsingin kirjamessusuilta 2019

Messuillla eka, messuilla vika... Ensimmäisenä päivänä Messukeskuksen edessä oli paljon ihmisiä, sunnuntaina lähdettyäni viimeisen lavaohjelman jälkeen ulkona satoi ja joku oli tuonut pääoven eteen lätäkköön kumiankan!
     
Kolmisen viikkoa sitten lukeva kansa kokoontui Messukeskukseen, Helsingin kirjamessuille. Minäkin olin kirjahumussa mukana, nyt jo viidennettä kertaa. Kiitos Kirjamessuille ja Messukeskukselle bloggaajapassista, jonka avulla pääsin tälläkin kertaa osallistumaan joka päivä! Sen verran aikaa on ehtinyt jo tapahtumasta kulua, että en enää saa täysin punaista lankaa kiinni kaikista muistiinpanoistani, joten jos jokin vaikuttaa raportissani epäjohdonmukaiselta, siinä syy. 
  
Tässä postauksessa käyn läpi kiinnostaviampia lavaohjelmia, joita kävin kuuntelemassa. Tällä kertaa messuhallia halkoi keskeltä kaksi nurkasta nurkkaan kulkevaa mattoa, toinen pinkki, toinen sininen ja nämä diagonaaliset reitit olivatkin näppäriä suunnistamisen kannalta - ei sillä, että messuilla olisi koskaan vaikeaa navigoida edes ihmismassojen keskellä. Hyvin kyllä huomasi, että messut tekivät kävijäennätyksensä! 
  
Toisin kuin viime vuonna, Töölö-lavalla ei ollut mattolaitureita, eli kuormalavoja, joiden päällä räsymattoja. Visuaalisestihan sellainen on oikein miellyttävää, istumismukavuuden kannalta ei niinkään. Normaaleille selkänojallisille penkkiriveille myös mahtuu enemmän kiinnostuneita. Siksi olikin harmi, ettei suosikkilavani, messujen ehdottomasti parasta ohjelmaa tuottava KirjaKallio tarjosi edelleen vain säkkituoleja, muovijakkaroita ja kuormalavoista kyhättyjä istuimia. 
  
Kuulin lavaohjelmaa katsoessani monen aikuisen (sillä Kallion lava houkuttaa myös muitakin kuin teinejä) valittelevan, kuinka jakkaroilla nököttäminen sattuu selkään ja itsekin olin jäykkä messupäivien jälkeen. Totesipa muutama, ettei edes pääsisi ylös moisilta, jos niille sattuisikin istumaan. Toivottavasti ensi vuonna Kalliossakin nähtäisiin ihan tavallisia tuoleja. Messujen suosikki lavani kun voisi helposti tuplatankin sen ihmismäärän, mitä nyt ja joka vuosi näkee kymmeniä ihmisiä seisomassa lavan reunoilla, kun paikat loppuvat suosittujen kirjailijoiden haastattelujen ja kiinnostavien paneelien aikana. 
  
Fatboyt saavat toki jäädä, ne ovat kiva lisä, jotka saattavat houkuttaa lavan kohderyhmää paikalle muita istuimia tehokkaammin. Harmillisesti näin tänä vuonna, kun joku nuori henkilö heitteli karkkeja ympäriinsä säkkituolissa istuessaan. Siis, jos joku kylvää tahallaan karkkinsa maahan, ei hän ole vonut koskaan olla köyhä tai nälkäinen, taikka ajattele ruokansa hiilijalanjälkeä. Itse en koskaan kehtaisi tuhlata vähiä rahoja karkkeihin, joita en edes viitsisi sitten syödä! 
  
Muutoin en messuilta löytynyt valituksen aihetta, tai no, ehkä yhden kuitenkin: olisi kivaa, jos messuohjelmaa jaettaisiin paremmin. Tänäkin vuonna kun olin messuilla torstaina kahdeksan tuntia, lauantaina ja sunnuntaina kävin katsomassa vain yhdet haastattelut. Onneksi ei mennyt yhtään kiinnostavaa ohjelmaa päälekkäin, kuten joskus aikaisemmin. 
  
Messujen kohokohtia olivat, kun sain tavata Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan hakiessani heiltä signeeraukseen Sensored Reality -sarjan toiseen osaan Glitch, joka minulla on vielä kesken lukemisen. Olin hämmentynyt, että olin AINOA nimmaria hakemaan tullut. Niinpä sitten jutustelin kirjailijakaksikon kanssa vartin verran. Oli kyllä ihanaa vaihtaa ajatuksia rennossa meiningissä. 
  
Sain kuulla kiitoksia kirjabloggaajien edustajana, kuinka teemme kollektiivisesti hienoa työtä, kun kukaan ei oikein nykyään puhu nuortenkirjoista. Esimerkiksi kun Finlandia-palkitoehdokkaat julkaistiin, ei lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden paljastustilaisuutta striimattu tai nauhoitettu ollenkaan! Huolipuhetta nuorten lukemisesta kyllä riittää, mutta ei mitään oikein tekoja. No, onneksi on Lukuklaania ja muita, jotka sentään yrittävät parantaa tilannetta, mutta mediaa ei näytä kiinnostavan. 
  
Muita kohokohtia olivat, kun sattumalta Anu Holopainen, teinivuosieni suuri idoli, käveli vastaan ja moikkasi! (Toivottavasti en erehtynyt, ja hän moikkailikin jotakuta takananai.) Oli myös hienoa päästä kuuntelemaan ensimmäistä kertaa kansainvälistä kirjailijaa, nimittäin ruotsalaista Mats Strandbergiä, jota haastateltiin onneksi englanniksi eikä ruotsiksi. Kallion lavalla kun oli tänä vuonna myös ruotsinkielistä ohjelmaa. (Teemamaa Ranska ei kyllä näkynyt messuilla...)
  
On myös mainittava samaan aikaan olevat Ruoka ja viinimessut, joilla vierailimme puolison kanssa. Söimme niin hyviä falafeleja, että aloin spontaanisti itkemään, eikä minulle ole koskaan käynyt niin aikaisemmin! Tuon lisäksi itkin, kun maistoin saaristolaisleipää. Leipää pitikin ostaa matkaan paketillinen. Unohtumattomat messut siis!
  
Torstai 24.10.
      
  
Helena Waris: Jäänvartija (Konetrilogia #3)
  
Ehdin lukemaan Helena Wariksen Jäänvartijan hyvissä ajoin ennen messuja, toisin kuin muutaman muun kirjan, joiden tekijöiden haastatteluja kuitenkin kävin kuuntelemassa. Konetrilogia on ollut minulle kiinnostava kokemus siinä, kuinka ensimmäinen osa ei vielä lumonnut, mutta kirja kirjalta teosten maailma tuntui kiinnostavammalta ja tarinankerronta koukuttavammalta. Tästä kolmannesta pidin paljon ja oli kivaa kuulla kirjailijan mietteitä.
  
Kallion lavan ohjelmasta vastaavat Kallion ilmaisutaitolukion opiskelijat. He kysyvät aina mielenkiintoisimmat ja kirjailijaa haastavimmat kysymykset. Nuoret kysyivät Warikselta, olisiko Kone ratkaisu ilmastonmuutokselle. Kirjailija totesi, että kyseessä on poliittinen kirja, joka syntyi huolesta tulevaisuudesta. Hän toivoi, että ihmisiä ohjaliltaisiin kovemmalla kädellä esimerkiksi verotuksella ja lihan syönnin kieltämisellä. Vapaata tahtoa ja systeemiä ei kuitenkaan voi asettaa vastakkain, koska asiat ovat harvoin mustavalkoisia. Toisaalta Wariksen mielestä teoknologialla on jo nyt liikaa valtaa meistä ja totesi olevansa Facebook-vastainen. 
  
Waris kommentoi, että vaikka teosten maailma muistuttaa omaamme, se on silti aivan oma todellisuutensa, jossa muutamat asiat vain ovat samantapaisia, kuten Huippuvuorilla sijaitsevaa siemenpankkia muistuttava rakennus pohjoisella mantereella. Hän jätti lopun tarkoituksella avoimeksi, eikä kalunnut maailmaa tyhjäksi, jotta lukija voisi itse täyttää aukot. 

"Sopivassa suhteessa totta ja humpuukia."

Waris oli hyvin vaatimaton kirjastaan, suorastaan yllättynyt, että tuli sellaisen kirjoittaneeksi. "Tämmöinen tästä tuli." Hän kirjoitti trilogian kolmannen osan kolmessa kuukaudessa, mikä ainakin minusta kuulostaa todella nopealta. Edellisen kirjan jälkeen Waris ei vielä tiennyt mihin suuntaan veisi tarinaa, mutta hänellä oli mielessään kolme asiaa, jotka tahtoi kirjaan: toteemieläimensä jääkarhun, siemenpankin ja helikopterin.  

Hän kertoi kirjoittaneensa tähän osaan paljon intiimejä kohtauksia hahmojen välillä, mutta kustannustoimittaja pyysi karsimaan niitä, koska kirja on nuorille. Tätä vähän harmittelin, sillä pari viime vuoden nuortenkirja suosikkiani, Magdalena Hain Kolmas sisar ja Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirous sisälsivät todella taidokkaasti kirjoitettuja seksikohtauksia. Kyllä nuorillekin voi kirjoittaa seksistä! 

Waris olisi halunnut sarjaan neljännen kirjan, jonka näkökulmahahmo olisi ollut Jesber, mutta kustannusopimus kattopi vain kolme osaa. Näin lyhkäisiä kirjoja olisi kyllä mielellään lukenut enemmänkin. Wariksen mukaan tähän maailmaan ei kuitenkaan enää tulee lisää, vaikka totesikin, että "jäi hyvä maailma, olisi voinut kirjoittaa enemmänkin". Ensi keväänä Aarikselta tulee ensimmäinen lastenkirja, Olafin pentupäiväkirjat – Pässit pullakahveilla, johon hän on saanut inspiraation omista kotieläimistään. 

"En kaipaa sivistynyttä yhteiskuntaa."
  
  
Solarpunk - Toivon tieteiskirjallisuutta -paneeli
  
Solarpunk-paneelia oli vetämässä Vesa Sisättö, keskustelijoina kirjailijat Taru Kumara-Moisio, Mia Myllymäki ja Risto Isomäki. Solarpunk oli Isomäelle uusi ja hieno käsite, vaikka osa hänen tuotannostaan olevista elementeistä onkin kyseiseen genreen laskettu. Teema löytyy niin Kumara-Moision Ihmisversoista kuin Myllymäen seuraavasta teoksesta.

Sisättö julkaisi tammikuussa artikkelin, jossa esitteli joukon solarpunk-teoksia, joista osa on vähän vanhempiakin (kuten 1970-luvun ympäristöutopiat), eikä termiä varmasti tulloin vielä ollut edes keksitty. Ne ovat kuitenkin karkeasti kuvattuna toiveikkaita tulevaisuuskuvitelmia. Genressä ei kirjoja kuitenkaan ole tuhottoman paljon, sillä dystopiat ovat kirjoittajalle ja lukijalle mehukkaapia kuin utopiat ja usein yhden utopia on toiden dystopiaa. Onkin haastavaa kirjoittaa toiveikkaita futuristia kirjoja, sillä mitä koukuttavaa ja jännittävää voisikaan taopahtua, kun kaikki on hyvin. Isomäkikin totesi, että paniikki ydinvoimalssa on paljon jännittävämpi kuin paniikki tuulivoimalassa.

"Voihan plörö."

Myllymäki pohtikin, että utopia ei ole suora synonyymi solarpunkille, vaikka ratkaisuja isoihin ongelmiin on jo keksitty. Hän kertoi, että on olemassa myös termit hopepunk ja protopia, joista jälkimmäinen tarkoittaa matkaa kohti parempaa. Tähän genreen laskisin esimerkiksi Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan Sensored Reality-sarjan, sillä kirjoissa kerrotaan, kuinka vedenpinta on noussut, mutta ilmastonmuutos on saatu hillittyä niin, että ilmassa on enemmän happea kuin koskaan sitten dinosaurusten vielä asuttaessa maata. Myllymäen mielestä solarpunkissa voi ideoida laajalla skaalalla innovatiivisesti, sillä se on kirjallisuustyyppinä hyvin avara. 

"Uskalla unelmoida."

Kumara-Moisio kertoi, että idea Ihmisversiohin syntyi, kun hän havahtui siihen, kuinka synkäksi nuortenkirjallisuun on mennyt. Hän tahtoi herättää ajatuksia ja toivoa, pienin askelin yhteen hiileen puhaltamista, sillä nuorten arvomaailma on muuttumassa. (Hyvin samoilla sanoilla totesi Katherine McGee Tuhat kerrosta-kirjasarjan syntyä.) Isomäki sanoi, että epätoivo ilmastoasioissa on vaarallista. Ilmastonmuutoksen on sanottu mm. olevan itseään toteuttava, sillä ilmiön todistusainesto herättää voimakkaan vastareaktion.

Myllymäki kertoi olevansa kyllästynyt kauhistuttaviin uutisiin. Hänelle tulee fyysinen pahaolo ja hän kaipaa positiivista kirjallisuutta, hyviä uutisia ja valoa elämään. Hän peräänkuulutti yhteisöllisyyttä ja historian hyväksymistä. Lopuksi Kumara-Moisio kertoi, että jatkoa Ihmisversiolle on tulossa, samoin isomäki on julkaisemassa uutta, joukossa kenties jopa visio paremmasta yhteiskunnasta.

"Hulluja presidenttejä." 
   
   
Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Glitch (Sensored Reality #2)
   
Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan Sensored Reality -sarjan toinen osa Glitch oli minulla kesken matkatessani messuille. Otin kirjan mukaan, jotta voisin saada siihen nimmerit kirjailijoilta ja yllätyin, kun oli ainoa, joka tuli signeerauspiteelle. Sainkin sitten jutella leppoisasti kahden kirjailijan kanssa. 
  
Vacklin ja Parhamaa kertoivat, etteivät olleet osanneet lopettaa ensimmäistä kirjaansa, mutta se oli ollut niin jännittävä kustantajan mielestä, että heille tarjottiin jatkosopimusta kahden kirjan verran. Hyvä niin, sillä olen ainakin itse pitänyt paljon heidän luomastaan maaimasta, vaikka se muistuttaakin vähän Ernest Clinen Ready Player Onea, eikä siten ole täysin uniikki. Kirja ei kuitenkaan kaksikolle ollut tuttu ennen kuin siitä tehtiin elokuva.
 
Sarjan alkuperäinen nimi oli ollut Suited Reality, sama nimi kuin kaksikon lyhytelokuvalla, mutta sen ei uskottu toimivan englanninkielellä, jos kirjaa joskus käännettäisiin. En kyllä osaa samaistua väitökseen, sillä kyllä "puettu todellisuus" olisi varmasti ollut ihan yhtä hyvä nimi kuin "aistittu todellisuus" (joskin nimessä on myös hauska kielileikki, joka viittaa myös sensurointiin).
 
Kirjailijat puhuivat myös pelaamisesta, minkä merkitys tulevaisuudessa tulee heidän mielestä kasvamaan. onhan pelaaminen tarinankerronnan tavoin tärkeä osa ihmisyyttä. Pelit myös vievät teklnologiaa eteenpäin (mm. vr = virtuaalitodellisuus ja ar = augmented reality eli lisätty todellisuus). Kirjailijoiden mielestä ilmastonmuutokseenkin voisi varautua keräämällä selviytymistaitoja pelaamalla. Pelit myös kasvattavat empatiakykyä, kun astuu hahmojen saappaisiin. Heidän mielestään peleistä puhutaan tarpeettoman paljon pahaa, ei koskaan hyvää, vaikka esimerkiksi epäonnistumiset ovat merkittävä oppimiskokemus.
 
Teosten maailmassa ihmiset ovat valloittaneet lähiplaneettoja, esimerkiksi Venuksen kasvihuoneilmiö on hillitty. Eri paikoista tulevat ihmiset ymmärtävät toisiaan englannin tapaisen "yleiskielen" ansiosta ja futuristiset silmäimplantit toimivat myös virtuaalikääntäjinä. Kirjailijat eivät olleet laskelmoineet hahmostaan tulevan orpoa, vaikka vanhemmattomuus onkin hyvin tyypillistä kirjallisuudessa. Se on hyvä keino saada hahmo kohtaamaan vaikeuksia.
 
En malta odottaa, että sarjan kolmas osa Replica ilmestyy ensi vuoden toukokuussa.
 
  
Taru Kumara-Moisio: Ihmisversoja
 
Taru Kumara-Moision Ihmisversoja en ennen messuja ehtinyt lukemaan, mutta se odottelee lukupinossa, teos nimittäin sopii mainioisti meneillään olevaan Scifi-lukuhaasteeseeni. Kumara-Moision kaksi lavaohjelmaa saivat minut vielä aikaisempaakin kinnostuneemmaksi teoksestaan, johon on kuulemma tekeillä jatko-osakin.
 
Kumara-Moisio kertoi vierailleensa japanissa ja ihastuneensa maahan sekä sen kulttuuriin (minkä lisäksi tyttärensä on mangan ja animen fani), miksi myös kirjassa on paljon japani-viittauksia. Hän kertoi kirjan kirjoittamisen olleen pitkäaikainen haave, mutta oli ensin hankkinut järkevän ammatin äidinkielen- ja kirjallisuudenopettajana. Kumara-Moisio kertoi myös harrastavansa larppaamista, jota käyttää myös opetusmenetelmänä.
 
Olen kirjoittanut muistiinpanoihini seuraavan katkelman, mistä en saa aivan enää kiinni alkuperäistä sanomaa, mutta haluan tarjota tämän teille joka tapauksessa: "kansainvälisyys -> maapallon pieneminen, ei rajat kiinni nationalismia". Teokset hahmot ovat eri puolilta, monia etnisyyksiä, mutta ei tarkkaa kuvausta tai määrittelyä, sillä kirjailija haluaa antaa tilaa lukijan päättää.
 
  
Sini Helminen: Maan povessa
 
Sini Helmisen Maan povessa päättää neliosaisen Väkiveriset-sarjan. Tällä teoksellaan Helminen halusi ottaa kantaa kaivostoimintaan ja ympäristöteemoihin. Hän olisi halunnut aloittaa kirjan heti maahisten maailmasta, mutta lukijan olon helpottamiseksi tarina alkaa meidän maailmastamme. Maahisilla kieltämättä oli sen verran erikoinen maailma, että tämä ratkaisu oli ehkä ihan hyvä.
 
Hän kertoi kirjoittavansa tarina edellä, ei tarkoituksenaan perehdyttää nuoria suomalaiseen kansaperinteeseen, vaikka onkin tahallaan joissakin haastatteluissa näin väittänytkin.
 
Sinipiika Tuulian nokkela sanailu  pohjaa kirjailijan omaan mieltymykseen. Helminen kertoi, että antaa juoksulenkillä tarinoiden ja hahmojen virrata, sillä vailla lukeminen ja elokuvien/tv-sarjojen katsominenkin auttaa, täytyy teokselle antaa aikaa. 
  
  
Nonna Wasiljeff: Tomupoika
 
Nonna Wasiljeffin Tomupoika on yksi tämän vuoden eniten odottamiani teoksia. Sen nimittäin oli tarkoitus ilmestyä jo keväällä, mutta julkaisu siirtyi syyskaudelle, mikä on varmasti kirjan kannalta ihan hyvä. Näin kirjailijalle jäi enemmän aikaa hioa kirjaa kustannustoimittajan kanssa. Wasiljeff tosin oli alkanut saamaat muokkaamisesta jo tarpeekseen.
 
"Me hinkattiin ja hinkattiin niitä vitsin kohtia."
   
Eniten häntä riipaisi taistelukohtausten vähentäminen. Hän on harrastanut lapsesta saakka judoa, mitä kautta hänellä oli edes etäinen käsitys oikeasta taisteluista. Wasiljeff kertoi varjoissa liikkumisen saaneen inspiraation suomalaisesta mytologiasta, metsänpeitosta. Tarinan oli alunperin tarkoitus sijoittua tulevaisuuteen, mutta lopulta miljööksi muodostui vääristynyt 1940-luku.
 
"Ensin otetaan ote ja sitten satutetaan sitä toista."
 
Wasiljeff kertoi, että samaan maailmaan sijoittuva jatko-sarja on tekeillä ja näkökulmahahmo tulee vaihtumaan.
  
Perjantai 25.10.
 
  
Mikko Koiranen: Nauhoitettava ennen käyttöä
 
Mikko Koirasen esikoisteoksen Nauhoitettava ennen käyttöä ehdin lviimein ukemaan tässä kuussa, ihan muutama päivä sitten ja postaus siitä onkin tulossa pian. Koiranen oli saanut idean kirjan kirjoittamiseen nyt niin mediaseksikkäästä huolesta, kun pojat eivät lue (hän toivoo kuitenkin, että muutkin kuin nuoret lukisivat kirjan). Tästä syntytarinastaan huolimatta tarina oli kuitenkin ihan loistava!
 
Poikien tavoittaminen on Koirasen mukaan vaikeaa, etenkin jos on sellainen kuin kirjailija itse, joka ei lue fantasiaa, dekkareita tai urheilukirjoja. Hän haki kosketuspintaa nuorten elämään YouTuben kautta, sillä omat pojat ovat vielä liian pieniä. Kirjassa onkin paljon aikalaisilmiöitä, joita Koiranen ei halunnut vältellä monien muiden tavoin. Hän ei pelkää niiden vanhenevan vaan kokee niiden tekevän kirjan maailmasta uskottavamman.
 
Ouluun sijoittaminen keksityn paikan sijaan oli Koirasen mukaan laiskuutta, mutta pääsipä samalla käyttämään Oulun murretta. Hän yritti kirjoittaa teoksensa mahdollisimman realistisesti, vaikka siinä onkin yhtenä teemana aikamatkustaminen. Kirjailijan väite, ettei teos ole scifiä on vähän hankala, sillä kyllä itse laskisin tämän scifiin samalla periaatteella kuin maaginen realismikin on fantasiaa. Spefiä se ainakin on.
 
Koiranen kertoi kirjoittaneensa ensimmäisen version kirjasta kynällä vihkoon. Hän hyödyntää tunnin mittaiset työmatkansa joukkoliikenteessä kirjoittamalla. Hänen tapansa kirjoittaa on kiinnostava: hän tietää kuinka jokin kohtaus alkaa ja loppuu, välit vain tulevat. Last Action Hero on  hänen suosikkielokuviaan ja lempikirjakseen hän mainitsi Stephen Kingin 22.11.63. Uusi kirja on jo tekeillä, jään sitä odottamaan varsin kiinnostuneena. 
 
  
Mats Stansdberg: Loppu
 
Mats Standbergin Loppu on kertomus maailmalopusta. Maata kohti tulevaa asteroidia ei voi torjuua millään ja kahden näkökulma henkilön kautta seurataan tapahtua viimeisten viikkon ajalata. Standberg kertoi rakastavansa katastrofileffoja vaikka olisivatkin niin huonoja kuten 2012 ja The Day After Tomorrow (itsekin pidän niistä plajon!).
 
Päähenkilöistä toinen, Simon, on saanut käyttäytymismallinsa siitä, kuinka Strandberg lettaisi otse suhtautuvansa vastaavassa tilanteessa. Toinen päähenkilö, Lucinda, on saanut piirteitä hänen ystävältään, jolla oli ollut vakava keuhkotauti.
 
Strandberg kertoi olevansa ilmastoahdistunut ja hän pelkää maailmaloppua. Kirjan asteroidi edustaa todellisen maailman ongelmia, se on vain paljon konkreettisempi. Tapahtumista kirjoittaminen oli ollut vapauttavaa, eikä ollenkaan niin masentavaa kuin voisi luulla. Strandberg kertoi, että hahmot käyttäytyivät kirjoitusprosessin aikana eri tavoin kuin oli aluksi odottanut.
 
Strandberg ei ajattele teostaan ensisijaisesti YA-kirjana vaan kirjoitti sen tarina edellä. Kirjalle löytyy myös soundtrack Spotifysta! (Jos joku löytää sen, linkatkaa.) Stranderg kertoi, että hän on allerginen koirille, mutta kuinka hänen vanhempansa olivat hankkineet heti koiran, kun hän muutti pois kotoa. (Jos käsitin oikein, tuo koira toimi kirjankoiran  Bombomin esikuvana.)
 
"Mahtavatko he vihata minua?"
 
Strandberg kertoi, että koska on itsekin LGBTIQ+ -ihminen, hän yritti luoda kirjaan paljon erilaisia hahmoa, koska sellainen on kiinnostavaa.
   
  
Johanna Hulkko: Suojaava kerros ilmaa
 
Johanna Hulkon Suojaava kerros ilmaa on niitä teoksia, joita en ennen messuja ehtinyt lukemaan, mutta luin sen sitten tässä kuussa ja bloggasinkin jo siitä. Sain haastattelun pohjalta kuvan, että teoksen 14-vuotias päähenkilö Kerttu eli Kepa olisi ylipainostaan huolimatta tosi positiivinen hahmo, suorastaan motivaatiopuhuja kurvikkaille naisille. Näin en kuitenkaan itse kirjaa kokenut.
 
Hulkko kertoi, ettei ajattele lapsia lapsina vaan ihmisinä. Hänen mukaansa maailma tarvitsisi enemmän armollisuuta, sillä monet itsetunto-ongelmat syntyvät ulkoisista paineista. Kepa ei "parannu" lihavuudesta tai tule onnelliseksi laihduttamalla.  Hänellä on hyvin henkilökohtainen kokemus ylipainosta. Hulkko kertoi itkeneensä kirjoittaessaan. Hän kertoi teoksen olevan kohotettua todellisuutta eli kokemusmaailma on tiivistynyttä.
 
"Nuori Johanna asuu minussa edelleen, näiden harmaiden hiusten allakin. Meissä on monta minää ja aika-kautta."
 
Hulkosta on sääli, etteivät aikuiset lue lasten- ja nuortenkirjoja. "Olisi syytä, herättelisi paljon keskustelua. Kelaaminen tekee kaikille hyvää." Aikuisten virhe on olettaa, että nuoret olisivat homogeeninen massa, he ovat yksilöitä siinä missä muidenkin (ikä)ryhmien edustajat. Kirjoittamalla (ja lukemalla) pystyy hyppäämään toisen ihmisen saappaisiin.
 
Hulkon mielestä lastenkirjoihin kuuluu onnellinen loppu, nuortenkirjoissa loppu voi olla avoinkin, mahdollistaen monta tulkintaa. (Itsehän en ole kauhean suuri avointen loppujen fani, ainakaan jos kirjailija ei tarjoile riittävästi pureskeltavaa joka jää mieleen pyörimään viimeisen lasueen jälkeen.)
 
Samastuin kovasti Hulkkoon, etenkin kun hän sanoi että "puhun paljon, jos ette ole vielä huomanneet!"
    

Myös nämä kävin kuuntelemassa:

  • Sanna Isto: Sirpale
  • Seksistä kirjoittamisen sietämätön vaikeus -paneeli 
  • Eino Nurmisto: Homopojan opas
  • Anni Nupponen: Valkoinen kaupunki
  • Marisha rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

perjantai 15. marraskuuta 2019

Johanna Hulkko: Suojaava kerros ilmaa & Kirsti Kuronen: Merikki

"Haluaisin kysyä niiltä ja kaikilta, eikö mulla ole oikeutta elää tällaisena?"
    
   
Lukuhaasteissa: YA-haaste 2019: Sijoittuu nykyaikaan
  
Geoetsivät-sarjallaan ihastuttanut Johanna Hulkko julkaisi tänä vuonna toisen nuortenkirjansa, Suojaava kerros ilmaa. Kuten nuoremmille lukijoille suunnatuissa teoksissaan,  myös tässä Hulkko on ottanut kiinnostavia teemoja käsiteltäväkseen. Päähenkilö, 14-vuotias Kerttu eli Kepa on ylipainoinen, hän harrastaa äitinsä kanssa mm. Postcrossaamista, geokätöilyä, pelaa Wizards Unitedia ja The Walking Dead Our Worldia (vaikkakin kahta viimeistä ei oltukaan nimeltä mainittu, tunnistin ne itsekin molempia pelanneena). Tästä alkuasetelmasta tulee hieman mieleen Julie Murphyn Dumplin, jonka löysin omaan hyllyyn tämän vuoden Helsingin kirjamessuilta ja ajattelin ottaa sen #hyllynlämmittäjä-haasteeseen ensi vuonna.
  
Mun ylin tavoite elämässä on olla niin huomaamaton kuin voin. (s. 33)
  
Kepa kipuilee paljon kehonsa kanssa. Hän kutsuu itseään läskiksi kolmannessa persoonassa ja keskittyy koko kirjan ajan erityisen paljon ruokaan ja syömiseen. Kun kävin kuuntelemassa Hulkkoa Helsingin kirjamessuilla sain teoksesta sellaisen kuvan, että se olisi paljon kehopositiivisempi, mutta luettuani kirjan minulle jäi hyvin negatiivinen maku Kepan katkerista puheista ja etenkin ajatuksista. Muistuttaa kovasti Elly Griffithsin mysteerisarjan päähenkilö Ruth Gallowayta, jonka suhteesta omaan painoonsa (ja fat shamingista) olen kirjoittanut blogissa paljon aikaisemminkin. Esimerkiksi voidaan verrata Kepan toteamusta puisten tuolien olevan pahimpia, koska ne narisevat painonsa alla, Ruthin ajattelutapaan, että tavarahissi ei jaksa nousta hänen ollessa sen kyydissä.
   
Kun on läski, julkinen syöminen on yhtä tuskaa. Tuntuu, että kaikki katsovat, kun syön. (s. 42)
  
Olen itsekin siis kurvikas nainen, enkä jokaisena päivänä vuodesta rakasta kehoani, silti viihdyn yleensä plussakokoisissa nahkoissani. Voin siis samaistua osaan Kepan havainnoista, vaikka jäinkin peräänkuuluttamaan positiivisempaa ja hyväksyvämpää kuvausta. Ehkä Hulkko halusikin kirjallaan kertoa enemmän siitä kipeästä puolesta, joka on monelle L-kokoa isommalle naiselle tuttua, jotta he, jotka ylenkatsovat kanssaihmisiään koon perusteella voisivat solahtaa edes lyhyeksi aikaa toisen nahkoihin ja nähdä maailman silmätikkuna olevan ihmisen silmin. (Ja tällä en tarkoita, etteikö minkä kokoisella ihmisellä tahansa voisi olla ongelmallinen ajattelutapa kahostaan.)
  
Muutenkin on hankala istua bussissa, kun se on joka suunnassa ahdas. Selkänojan asento on niin pysty, että sekä ylä- että alaläski puristuu ärsyttävästi. Kerran päätin antaa niille nimet. Niistä tuli Iines ja Röllykkä. 
En kuitenkaan osannut käyttää nimiä. Ne tekivät makkaroista liian inhimilliset ja tuntui kuin olisin jotenkin hyväksynyt ne. (s. 45)
  
Onneksi kirjassa on myös Huu, trans- tai muunsukupuolinen nuori, johon olisin mielelläni tutustunut paremminkin. Kaikki suosikkikohtaukseni tapahtuivat Huun ja Kepan ollessa kahden. He tapaavat Suomen Postcrossing -seuran Ahvenanmaan matkalla ja tutustuvat nopeasti. Kumpikin kun kuuluu paitsi joukon nuorimpiin (Kepa kuvaa seurueen harmaantuneita naishenkilöitä pöllöiksi) ja he molemmat ovat, joskin eri syystä, massasta poikkeavia. Huun seurassa Kepa ei ajattele ihan niin paljon kokoansa ja ruokaa. Hän ei silti ymmärrä, että ihmiset voisivat nähdä hänessä muutakin kuin "läskin". Tuntuukin, että Kepa kuvittelee ulkomuotonsa olevan paljon enemmän toisten ihmistn ajatuksissa kuin se tosiasiassa onkaan. 
  
Vanhojen puheessa toistuu jo, sillä heistä aika kuluu niin nopeasti, että kaikki tapahtunut on tapahtunut yllättäen jo. 
Minun suhteeni aikaan on vielä. -- jos olisin oikein klisee, sanoisin, etten ole vielä suudellut. Mutta elämäni ei ole 13 syytä eikä syöpäänkuolemisherutus. (s. 10)
  
Vaikka kirja ei minulle kolahtanutkaan, se on lyhyt, nopealukuinen ja herättelee ajatuksia. Kansikuva on vain harmillisen epäonnistunut nuortenkirjaan (enkä tässä syytä taiteilijaa, joka portfolionsa perusteella näytti osaavan ammattinsa). Olin ainakin itse yläaste- ja lukioikäisenä erittäin valikoiva lukemisteni suhteen ja moni rumaksi julistamallani kannella varustettu kirja jäi lukematta (osan niistä olen sittemmin kyllä lukenut). Tähän olisi sopinut vaikkapa mustalla pohjalla oleva still-kuva postikortista tai edes valokuva nuoresta. Piirroskuva ja fonttivalinta räikeine väreineen tekee tästä kannesta hyvin 1980-90-lukujen tyylisen. Ei hyvä. 
  
Olen rasvaa tihkuva valas akvaariossa. (s. 73)
  
     
Arvosana:
   
Takakannesta:
Kerttu eli Kepa on älykäs, nörtti kasiluokkalainen, joka ajattelee ihmisten näkevän hänestä vain ylipainon. Postcrossaajien matkalla Ahvenanmaalla hän tapaa toisen kummajaisen: tikkumaisen Huun mustissa vaatteissaan. He löytävät nopeasti saman aaltopituuden, hulluttelevat vaateostoksilla, pakenevat kännisiä huutajia Maarianhaminan kaduilla, uskaltautuvat yöuinnille - ja ystävystyvät.
  
Suojaava kerros ilmaa on raaka, kaunistelematon ja koskettava kuvaus ylipainoisuudesta. Kepa ei usko, että kukaan voi nähdä häntä läskin läpi. Vasta toisen outolinnun kohtaaminen näyttää elämisen keveyden ja avaa hänen maailmaansa.
  
Johanna Hulkko on nokialainen kirjailija ja luovan kirjoittamisen ohjaaja. Hän on voittanut kirjoillaan mm. Laivakello- ja Arvid Lydecken -palkinnot.

128 sivua, Karisto 2019

Kirja on luettu myös täällä: Lukufiilis, Kirjahilla, Lastenkirjahylly

    
"etsin peilejä loputtomiin
muista ihmisistä
mutta en hyväksy yhdenkään
peilin antamaa kuvaa,
ne näyttävät aina yhtä vierailta
passikuvaposeerauksilta"
     
      
Lukuhaasteissa: YA-haaste 2019: Julkaistu 2019
  
Kirsti Kuronen on tällä hetkellä kaiketi ainoa kotimainen kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu useampikin säeromaani, Paha puuska ilmestyi 2015 ja  Pönttö 2017. Ennen Kurosen uusinta, Merikkiä, olen tutustunut genreen Elizabeth Acevedon loistavan Runoilija X:n ja Sarah Crossanin Yhden myötä. Merikissä tuntuukin olevan viittaus jälkimmäiseen, onhan sen kannessa kuvattu kahden värisiä lettejä ja kirjan päähenkilö letittää hiuksensa yhteen parhaan ystävänsä kanssa ollen päivän ajan koulussa kuin siamilaiset kaksoset, kuten Yhden päähenkilö ja hänen siskonsa ovat.
   
etkö sä tajua että kaikkimenee AINA sun ehdoilla,mä olen pelkästään sun jatkeniin kun joku dronejota sä ohjailet miten haluat (s. 26)
  
Kansi on harmillisesti yksi kirjan parhaista puolista. En nimittäin pitänyt päähenkilöstä, 14-vuotiaasta Meristä ollenkaan. Hän oli tarpeettoman melankolinen ja pomottava, enkä yhtään ihmettele, miksi Ruusu halusi kulkea toisten tyttöjen kanssa kesän jälkeen, jolloin tyttöjen liki kymmenvuotinen ystävyys päättyy. Homma menee astetta kiinnostavammaksi, kun Ruusu väittää nähneensä Merin leffateatterilla, vaikka tämä onkin ollut koko illan kotona. 
   
en se ole minämiten niin? mikä sua vaivaa?--mutta. jos.jos se olenkin minä.jos unohdan asioita.jos mieli on särkymässä.jos aivosauraus.jos rikki. minä. Meri. rikki. (s. 37)
    
Outoja havaintoja tehdään lisää ja kukaan ei tunnu uskovan Meriä, joka kiven kovaan väittää, ettei ole ollut siellä päinkään. Asian todellinen laita paljastuu lopulta, eikä se ole niin ihmeellinen kuin mielikuvitukseni oli ehtinyt innostumaan. Vasta pari päivää sen jälkeen, kun olin kirjan lukenut, tajusin lopulta, mistä oudoissa havannoissa mahdollisesti on kyse ja miksi surussiskous nousi niin keskeiseksi teemaksi. Olisipas kiva kuulla kirjailijalta, osuukohan arvailuni oikeaan suuntaan. 
  
miksi aina pitää esittää?pelkkää teeskentelyä,ei koko ajan tarvitse olla hauskaa (s. 22)
     
Tämäkin on tosi lyhyt kirja, eikä kannata säikähtää sanaa säeromaani, kuten tähän postaukseen poimimistani launauksista huomaa, kieli ei ole runomaista negatiivisella tavalla (jos siis runot eivät ole sinun juttusi) vaan tämä menee enemmän sellaiseen laululyriikoiden tai puhetaiteen suuntaan.
   
   
Arvosana:
   
Takakannesta:
Ruusu muutti B-rappuun, kun Meri oli viisi. Siitä lähtien he ovat olleet erottamattomat surusiskot. Ruusun kanssa Meri on soutanut kumiveneellä myrskyyn, nähnyt verikuun, piirtänyt vihkot täyteen mustia sydämiä, tehnyt loputtomasti lettejä ja kuvannut joka ikisen letin vlogiin. Nyt he ovat 14-vuotiaita, ja kesäloman alkaessa Ruusu lähtee kuukaudeksi saaristoon. Sen jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Ruusu viihtyy yhtäkkiä eri porukoissa, ja Meriä aletaan nähdä paikoissa, joissa hän ei todellakaan ole ollut. Kuka sotkee Merin elämää?
  
Herkkä säeromaani kertoo ystävyyden kolhuista, eri suuntiin kasvamisesta ja oman voiman löytämisestä.
  
Kirsti Kuronen on lempääläinen kirjailija, joka kirjoittaa monipuolisesti eri-ikäisille lukijoille. Nuortenromaani Piruettiystävyys sai Topelius-palkinnon vuonna 2011 ja säeromaani Paha puuska valittiin IBBYn kunnialistalle vuonna 2016.

99 sivua, Karisto 2019
    
Säeromaani on luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjahylly, Kirjasähkökäyrä

keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Kevään 2020 tulevia kirjoja

   
Kirjainnostujan joulu alkaa jo loka-marraskuussa, kun kustantamojen katalogit yksi kerrallaan ilmestyvät. Ensimmäinen kurkistus tulevien kirjojen ihmeelliseen maailmaan nimittäin synnyttää muistoja lapsuuden jouluista, kun avasin paketteja, enkä koskaan tiennyt, mitä paperin alta paljastuu. Suurin osa katalogeista on jo ilmestynyt, mutta täydennän kiinnostavien kirjojen listaa tarvittaessa.
  
Mitä kirjaa sinä odotat eniten? Onko se kenties jokin listaamistani vai jotain aivan muuta? Kommentoi alle! (Kustantamoiden nimet toimivat linkkeinä katalogeihin.)
  
Bazar:
  • Elina Kiikku: Ihana tyttö (helmikuu)
  • Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika (kesäkuu)

Gummerus:
  • Sayaka Murata: Lähikaupan nainen (helmikuu)
  • Douglas Perston & Lincoln Child: Valkoinen tuli (maaliskuu)
  • Nora Roberts: Viimeinen taistelu (helmikuu)
  
Jalava:
  • Henrik Fexeus: Ensimmäiset (Viimeinen illuusio #3) (huhtikuu)
  • Terry Pratchett & Neil Gaiman: Hyviä enteitä - Noita Agnes Nutterin tarkat ja huvittavat ennustukset (2. painos) (toukokuu)
  • J. S. Meresmaa & Julia Savtchenko: Minä, kissa (toukokuu)

Karisto:
  • Kim Ligget: Armonvuosi (huhtikuu)
  • Josh Malerman: Punainen piano (maaliskuu)

Like:
  • Susanna Hynynen & Dess Terentjeva: Neonkaupunki (tammikuu)
  • Eduard Verkin: Sahalinin saari (maaliskuu)

Myllylahti:
  • Anu Holopainen: Metsälammikon hirviö (helmikuu)
  • J.S. Meresmaa: Dodo (maaliskuu)

Otava:
  • Riikka Ala-Harja: Kahden isän Ebba (maaliskuu)
  • Cressida Cowell: Noitakuningas herää (helmikuu)
  • Sachiyo Ishii: Hupsut tupsut - 35 söpöä pientä pörröeläintä (helmikuu)
  • Torben Kuhlmann: Edison - Kadonneen hiiriaarteen arvoitus (tammikuu)
  • Sari Luhtanen: Isadella - Sydän murskana (tammikuu)
  • Sami Makkonen: Kalevala - Sampo (helmikuu)
  • Angie Thomas: Mun vuoro (tammikuu)
  • Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa (tammikuu)
 
S&S:
  • Piia Leino: Yliaika (huhtikuu) 

Tammi:
  • Barbara Cantini: Mortina - Kuoliaaksinaurattava juttu (lokakuu 2019) & Mortina - Ällöttävä serkku (maaliskuu)
  • Elly Griffiths: Aavekentät (helmikuu)
  • Riina ja Sami Kaarla: Pet Agents 3 - Kadonnut kenttä (huhtikuu)
  • Elina Rouhiainen: Väki 3 - Unienpunoja (maaliskuu)
  • Salla Simukka: Lukitut (kesäkuu)
  • Tuutikki Tolonen & Pasi Pitkänen: Mörköviesti (helmikuu)
  • Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Sensored Reality 3 - Replica (toukokuu)

WSOY:
  • Max Brallier & Douglas Holgate: Maailman viimeiset tyypit - Painajaiskuningas (tammikuu)
  • Suzanne Collins: Nälkäpeli - Balladi laululinnuista ja käärmeistä (toukokuu)
  • Jenni Hendriks & Ted Caplan: Tosi raskas reissu (huhtikuu)
  • Karen M. McManus: Yksi meistä on seuraava (helmikuu)
  • Anniina Mikama: Tinasotamiehet (maaliskuu)
  • Kristina Ohlsson: Zombikuume (helmikuu)
  • Thomas Taylor: Malamanteri (maaliskuu)

Parille kirjalle en löytänyt vielä suomennoksen kantta. 
 
Top 10 kiinnostavimmat:
  • Suzanne Collins: Nälkäpeli - Balladi laululinnuista ja käärmeistä
  • Henrik Fexeus: Ensimmäiset
  • Elly Griffiths: Aavekentät 
  • Jenni Hendriks & Ted Caplan: Tosi raskas reissu
  • Sari Luhtanen: Isadella - Sydän murskana
  • Nora Roberts: Viimeinen taistelu
  • Salla Simukka: Lukitut 
  • Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika
  • Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Sensored Reality 3 - Replica
  • Eduard Verkin: Sahalinin saari

lauantai 2. marraskuuta 2019

Lokakuun luetut, marraskuun lukuhaaste

   
Lokakuu on päättynyt. Se on yksi lempikuukausistani, koska syksy on minun voimavuodenaikani ja lokakuussa vietetään Halloweenia (tai kekriä tai samhainia tai Dia de los Muertosia, millä nimellä sitä itse kukainenkin haluaa kutsua, mutta pohjimmiltaan niissä kaikissa on sama sisältö: sadonkorjuun juhlintaa ja kuolleiden muistelemista). 
   
Halloween -lukuhaasteen kooste löytyy täältä. Siihen osallistui tänä vuonna ennätysmäinen määrä lukijoita paitsi blogistaniasta, myös kirjagrammaajista. Kaikkia luettuja ei ole vielä listattu, mutta jopa nyt niitä on ihan mahdottoman komea lista! (Käy ilmoittamassa omasi, jos et vielä ole!) 
 
Kuukauden aikana luin seitsemän kirjaa (1831 sivua). Parhaat lukuhetket tarjosivat Kadonneet ja kuolleet, Linna on aina ollut kotimme ja Warm Bodies. Ilmestyskirjan aloitin jo syyskuun lopussa, mutta se ei ole mitenkään maailman nopealukuisin teos, joten sen kanssa meni melkein pari viikkoa lokakuustakin. Mikä stressasi hieman, sillä olisin halunnut lukea enemmänkin Halloween-lukuhaasteeseen. Ei sillä, teos kyllä sopisi periaatteessa kuukauden teemaankin.
  
Lokakuussa oli myös kirjavuoden kohokohta Helsingin kirjamessut (ja kuun alussa olivat toki Turun omat messut, joilla en ole vielä kertaakaan käynyt, mutta ehkäpä ensi vuonna). Messuista on tulossa vielä oma raporttinsa, mutta voin sanoa, että oli aika kivat messut tälläkin kertaa!
     
   
Kirjasaalis:
  • Kat Falls: Vastavirta
  • Julie Murphy: Dumplin
  • Sara Pennypacker: Pax
  • Siri Pettersen: Mätä
  • Aprilynne Pike: Wings ja Spells
  • Sarah Prineas: Taikavaras 2 - Kadonnut
  • Rainbow Rowell: Eleanor & Park
  • Alex Scarrow: Time Riders - Saalistajan aika
  • Salla Simukka: Viimeiset
  • Maria Turtschaninoff: Maresi
  
Kirjamessuilta ja kirppareilta löytyi myös kiva kasa kirjoja, jotka olivat yhteensä n. 20€. Lähdettiin puolison kanssa tänä vuonna Helsinkiin jo messuviikon maanantaina, koska anoppi on muuttamassa lähipäivinä. Auttelimme vähän pakkaamisessa ja laatikoiden kantamisessa yläkerrasta alakertaan. Niinpä ehdimme käydä myös suosikki kirppikselläni Emmauksessa ja sattumalta osuimme myös Kierrätyskeskuksen sivupisteeseen. 
  
Kirjojen lisäksi ostin messuilta kaksi Skönä Tingin kirjanmerkkiä (3€/kpl) Sammakko kustannuksen osastolta (sulka ja tammi), voin suositella niitä lämpimästi, todella kivat kuva-aiheet sekä kestäviä laadultaan ja kaksi pinssiä (1€/kpl) Helsingin science fiction seuran osastolta (Go away. I'm reading. ja Keep calm and read on). 
  
Marraskuuhun kuuluvat 30 sivua päivässä lukuhaaste ja NaNoWriMo. Marraskuun lukuhaaste on alunperin kirjailija ja toimittaja Karo Hämäläisen keksintö ja ensimmäisen kerran sitä vietettiin vuonna 2014, mutta parina viime vuonna hän on väistynyt vetovastuusta ja haasteen Facebook-tapahtuman luomisen on ottanut hoidettavakseen bloggaajakollegani Jonna
   
Marraskuun lukupinostani löytyy:
  • Margaret Atwood: Testamentit
  • Johanna Hulkko: Suojaava kerros ilmaa
  • Mikko Koiranen: Nauhoitettava ennen käyttöä
  • Kirsti Kuronen: Merikki
  • Ian McEwan: Kaltaiseni koneet
  • toim. Mia Myllymäki & Anu Korpinen: Metsän kronikka
  • Eppu Nuotio, Maami Snellman & Sanna Pelliccioni: Salasana: Rakkaus
  • Timo Parvela & Pasi Pikänen: Kepler62 - Uusi maailma: Kuiskaajien kaupunki
  • J.K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja liekehtivä pikari
  

perjantai 1. marraskuuta 2019

Halloween -lukuhaasteen kooste

   
Lokakuu on taputeltu ja se tarkoittaa, että on aika tehdä Halloween -lukuhaasteen kooste. Kommentoi tai linkkaa kommenttikenttään lukemasi teokset, niin kokoan ne listaan. En malta odottaa, mitä kaikkia kirjoja haasteen aikana luettiin, tulen varmaan keräämään ideoita ensi vuodelle. 
   
Minun lukusaldooni kertyi lopulta kuusi teosta, sillä kuukauden alussa junnailin yhden kirjan kanssa ihan luvattoman pitkään ja loppukuussa Helsingin kirjamessut haukkasivat ison palan jaksamisesta. Messupäivien jälkeen kun olin niin väsynyt, että kaaduin melkein suoriltaan sänkyyn anoppilassa. Olen silti ihan tyytyväinen. Luin niin suomalaista, käännettyä kuin englanniksikin, uutuuksia ja klassikon, zombeista, vampyyreistä ja murhista. Vietettiinpä yhdessä kirjassa Halloween-juhliakin. 
  
  
      
Haasteeseen luettua: