sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät

"Bea alkoikin taas puhua meille luokkamme vapauden puolesta. Hän selitti, 
miten säätyjä ei enää voinut olla vaan kaikilla piti olla samanlaiset oikeudet 
käydä kouluja. Hänen ajatuksensa siirtyi Ranskan vallankumoukseen yli sadan 
vuoden taakse, missä oli taistellut ihmeellisen rohkeita naisia miesten rinnalla."
    
     
Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua, Pohjoinen lukuhaaste: 5.   Kirja, jonka nimessä on vuodenaika, jolloin luen kirjaa
   
Tänään vietetään kaatuneiden muistopäivää, jolloin muistellaan kaikissa Suomea koskettaneissa sodissa kaatuneita. Viime vuonna tuli kuluneeksi 100 vuotta Suomen sisällissodasta. Se näkyi myös kirjallisuudessa, sillä teemavuosi nousi monessa kirjassa esille. En halunnut lukea noita kirjoja tuoreeltaan, mutta aihe tuli vastaan joka paikassa ja välillä jopa ihan yllättävissäkin paikoissa, kuten Terhi Tarkiaisen vampyyriromaanissa Pure mua
   
Tämän vuoden puolella kuitenkin innostuin lukemaan perätysten kaksi sodasta kertovaa teosta, erityisesti koska ne nostavat esiin naisnäkökulman. Aseisiin tarttuva ja housut jalkaansa pukeva nainen kun oli tuohon aikaan iso tabu. Laura Lähteenmäen Yhdessä keväässä sota on koko tarinan pohjana. Kuulin teoksesta ensimmäisen kerran viime vuonna Hel-YA:ssa. Luin myös sarjakuvateoksen Sisaret 1918, joka sisältää sodan kummallakin puolella olleiden naisten muistelmien pohjalta tehtyjä lyhyitä sarjakuvia eri tekijöiltä.
    
On paljon sellaista, mille me ei voida mitään, hän sanoi. Vanhempamme ja sukumme ovat sellaisia kuin ovat, ja heidän valintansa ja menneisyytensä vaikuttivat vielä meidänkin elämäämme, haluttiin me sitä tai ei. (s. 41)
  
Teos kertoo viidestä 15-17-vuotiaasta nuoresta, Aadasta, Beasta, Lindasta, Katrista ja Jennystä. Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa Huvila kertoo Aadan näkökulmasta ajasta, kun tytöt hoitavat haavoittuneita valkoisten evakkoon lähtiessään tyhjilleen jättämällä huvilalla. Yksi miehistä on Ville, johon Aada tutustuu läheisesti. Toisessa osassa, Katu, tytöt Jennyä lukuunottamatta liittyvät naiskaartiin ja heidän vaihtuvat näkökulmansa syventävät kokemusmaailmaa. Kolmas osa  Torppa kertoo Bean, Aadan ja Katrin piilottelusta sodan jälkeen. 
  
En tiedä paljoakaan sisällissodan tapahtumista, niinpä kun tein tämän romaanimuotoisen matkan tapahtumien keskelle sain nähdä ja kokea paljon enemmän kuin kuvittelin: pelkoa, surua ja ymmärrystä miksi kaikki kärjistyi sodaksi. Punaiset olivat työläisiä ja naisetkin ottivat osaa taisteluihin monissa eri rooleissa, etenkin tapahtumapaikkana olevan Tampereen osalta. Lähteenmäen loppusanat kertovat, kuinka tehdaskaupunki oli naisvaltainen. Nuoret, naimattomat naiset työskentelivät tehtaalla ja halusivat parempaa palkkaa ja enemmän koulutusta, jotka kapina onnistuessaan olisi heille luvannut. 
  
Bea sanoi, että muutos oli väistämätöntä, koska asiat eivät olleet hyvin, meidän tyttöjen asiat varsinkan. Ja Linda sanoi, että velvollisuutemme oli osallistua kapinaan. Mutta minä en tiennyt. En uskonut, että perheemme köyhyys ratkeaisi taistelulla tai että mikään oikeastaan muuttuisi. (s. 11)
  
Tehtaan tyttöjä ovat teoksen keskeinen viisikkokin. He olivat töissä kenkätehtaalla ja tutustuivat sitä kautta. Pidin paljon kirjan jakamisesta osiin, joiden tapahtumat muodostivat kokonaisuuden sekä sijoittuivat eri miljöisiin. Oli myös kiva nähdä tapahtumia kaikkien näkökulmasta. Hahmoista täyteläisimmiltä tuntuivat herkkä Aada ja voimakastahtoinen Bea, jotka olivat vahvasti läsnä kaikissa osissa. Bea haluaa tasa-arvoisemman maailman, eikä hän aio hankkia lasta. 
   
Teoksella on siis feministisiä ulottuvuuksia. Minulle ainoat olivat repliikittömyys ja hyvin moderni kieli, jota tytöt on laitettu käyttämään, vaikka se toisalta varmaan toimii hyvin nuoremmille lukijoille. Oikein mallikkaasti tämän parissa opin uutta sisällisodastamme, josta puhuminen on melkein näihin päiviin asti ollut tabu. Toivottavasti nuoretkin löytävät tämän. 
  
Bea ei uskonut, että hänen elinaikanaan mikään muuttuisi, mutta jos hänellä joskus olisi tyttö, sen asiat voisivat olla paremmin. Tai sitten vasta sen tytöllä tai vasta sen tytön tytöllä... Beaa huimasi, kun hän ajatteli sellaista tyttöä, joka eläisi tässä maassa vuosikymmenten, sadankin vuoden kuluttua.
--
Minusta oli järjetöntä tehdä lapsia tähän maailmaan. Joka toinen lapsi kuoli syntymänsä jälkeen -- Itse en teksi lapsia koskaan. Tämä maailma ei heitä ansainnut
(s. 77 ja 125)
  
  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Pimeässä olimme turvassa. Pimeässä olimme kaikki samanvärisiä.
  
Laura Lähteenmäen romaani kertoo koskettavasti ja todesti punaisten tyttöjen tarinan Suomen sisällissodassa 1918.
  
Heitä on viisi. Tulisieluinen Linda, joka ottaa ohjat käsiinsä. Hiljainen Katri, joka myötäilee siskoaan. Pehmeä Aada, joka vilkuilee komeaa Peetua. Jenny, joka vain etsii jännitystä. Bea, joka parhaiten heistä ymmärtää, mitä ympärillä tapahtuu. He voisivat olla tyttöjä tänään, mutta he taistelevat punaisten riveissä 1918. Tehtaantytöt on heitetty vallattuun huvilaan hoitamaan haavoittuneita - ilman kokemusta tai koulutusta. Vaikka kaikki saattoi hetken kuulostaa seikkailulta, on todellisuus kauhea ja vakava. Kun Peetu kannetaan paareilla sisään, on leikki viimeistään ohi ja tytöillekin annetaan aseet käteen.
  
Lähteenmäen romaani kuvaa viiltävän koskettavasti viiden tavallisen tytön kohtalon yhtenä keväänä.
   
173 sivua, WSOY 2018
    
  
Samankaltaista luettavaa: Markus Zusak: Kirjavaras, John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, Affinity Konar: Elävien kirja, Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa, L. Voronkova: Sinihilkkainen tyttö, Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

perjantai 17. toukokuuta 2019

Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous

"Hän oli kuollut lukemattomia kertoja. 
Yksikin kerta oli liikaa."
     
     
Arvostelukappale
     
Luin Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirouksen ja Magdalena Hain Kolmannen sisaren vähän ennen kuin viime vuoden lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian voittaja julistettiin. Oli ilahduttavaa nähdä nuorille suunnattua spefiä peräti kaksin kappalein ehdokasasettelussa! Tuhatkuolevan kirous sai Finlandian, mutta oma voittajaehdokkaani oli Kolmas sisar, josta tuli suosikkini Hain tuotannosta. Kirjoitin molempia teoksia käsittelevän artikkelin Risingshadowlle, mutta se ei ole vielä ilmestynyt, niinpä kirjoitin näistä vielä erilliset postaukset blogiini. Arvostelin kirjat yhdessä, koska niissä on yllättävän paljon samaa, mutta toki vielä enemmän eroavaisuuksia. 
   
Olen aikaisemmin lukenut Enorannan tuotannosta Nokkosvallankumouksen (2013) ja Surunhauraan, lasinterävän (2015). Ensin mainitusta pidin todella paljon ja olen sitä aina suosittelemassa kaikille. Jälkimmäinen oli hieman pettymys. Olinkin siis hieman varautunut tämän viimeisimmän teoksen suhteen. Onneksi kokemus oli hyvin positiivinen, eikä muistuttanut liiaksi Harry Potteria, vaikka samankaltaisia piirteitä sisälsikin. Päähenkilönä seurataan hieman kömpelöä ja kovin samaistuttavaa Pauta.
   
Kummassakin suunnassa muurin takaa kurotteli vanha, oksiaan verkkaan natisuttava metsä. Se oli kaunis, ja hurja ja pelottava, halusin vaeltaa siellä ryhmyisten juurien seassa ja kuunnella, mitä monisatavuotiailla puilla olisi kerrottavaa. (s. 59)
  
Teoksen maailma on sekoitus uutta ja vanhaa. Paun vanhemmat asuvat hyvin yksinkertaisesti Loimuloiskeen kylässä, heillä on muutama mohma ja masikka (vähän niin kuin kuin lehmiä ja vasikoita), mutta isä on jokitutkija. Sisintran kaupungissa käytetään polkupyöriä ja onpas siellä maailmanpyöräkin. Välillä jäin miettimään, sopivatko jotkin ilmaisut teoksen maailmaan, kuten sammumaton pilailukynttilä, piikkilanka ja kalasalapoliisi.  

Maailma on hyvin syvä, täynnä magiaa, taruja ja uskomuksia. Legendan mukaan Loimuloiskeessa asui muinoin nainen, joka menetti tyttärensä lapsivuoteeseen. Hän langetti alueelle loitsun, jonka takia yksikään toinen nainen ei joutuisi kärsimään samaa kohtaloa. Jokaista myrskyssä kaatunutta puuta kohti istutetaan kaksi uutta. Kuun lisäksi maata kiertää toinen, pienempi kappale nimeltään Muu, joiden jumalia rukoillaan. On myös olemassa tarinoita nokilapsista ja vietetään pimennysjuhlia - keskikesän aikaan aurinko pimentyy kahdenkymmenen päivän ajan muutamaksi minuutiksi. Kaikilla elävillä on liekki, jonkinlainen elämävoima, niin ihmisillä, eläimillä kuin kasveillakin.
    
Taikuus oli jotakin, mikä oli aina ollut minule tuttua mutta käsittämätöntä, luonnollista utta mahdotonta ymmärtää, vähän niin kuin se että taivaalla oli aurinko, joka lämmitti meitä ja öisin sulki silmänsä, se että kuu kiersi maan kerran kuukaudessa ja muu kerran vuorokaudessa, välillä ne asettuivat auringon eteenä ja hetken ajan päivä oli harmaa ja varjoton. (s. 18)
  
Magia ei kuitenkaan ole kaikille luonnollista, vaan jotakin, mitä tulee pelätä. On olemassa valokaarti tai kärtsäpartio, riippuen keneltä kysyy. On olemassa fosoraa, jolla halutaan pitää tarinoiden pikilapset loitolla. Paun isän mielestä fosora on vielä liian uusi keksintö, josta ei tiedetä tarpeeksi. Paun veli Tristin on päässyt pari vuotta aikaisemmin Magia-akatemiaan ja Pau toivoo, että hänkin pääsisi oppimaan taikuutta.

Kirjan elementit olivat osittain tuttuja niin kirjailijan aiemmasta tuotannosta kuin myös genrestä laajemminkin, taikakoulu, jonne valitaan lahjakkaita nuoria neljäntoista ikäisinä ja naispari, omien hiusten ja veren käyttäminen taikuuden polttoaineena. "Sinä taiot siellä kikkelikarvoilla, vai mitä?" (s. 34) Yleensä veritaikuutta pidetään pimeään taikuuteen kuuluvana, mutta tässä maailmassa kiellettyä on vain sellaisten omaan kehoon kuuluvien osien käyttäminen, jotka eivät uusiudu, myöskään ulosteita, virtsaa ja oksennusta ei saa käyttää.
  
Aloin miettiä, johtuivatko minun hankaluuteni siitä, etten ollut ihan normaali, että olin vinksahtanut vääränlaiseksi käydessäni rajan tuolla puolen -- kolme senttiä liian vasemmalla? (s. 179-180)
  
Ihastelin teoksesta löytyvää aistikasta seksikohtausta. Aivan kuten kommentoin Hain Kolmatta sisarta, on tässäkin omalle ikäryhmälleen paras koskaan lukemani seksuaaliseen heäämisen kuvaus. Muita isoja plussia olivat jo aiemmin mainittu naispari, jonka suhdetta kuvattiin ihastuttavalla tavalla, teoksen maailmassa kaikenlaiset parisuhteet ovat nimittäin samanarvoisia ja hyväksyttäviä. Lisäksi eräs hahmo käyttää taikomiseen kuukautisvertaan! Kirjalla on myös vahva luonnonsuojeluun kannustava sanoma: älä katko kasvien varsia huvin vuoksi vaan kerää niitä vain syötäväksi, älä likaa vettä ja istuta uusia puita kaatuneiden tilalle.
  
Aluksi teoksen maailma vaati hieman totuttelua, mutta mitä pidemmälle kirjassa etenee, sitä nopeammin tapahtumia vyörytetään lukijan mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Ja tylsää ei tosiaankaan ehdi tulla, sillä aivan huomaamatta on täysin mukana eläytymässä hahmojen tunteisiin ja kohtaloihin. Pau oppii paljon perheestään ja maailmasta, jotka luuli tuntevansa. Yksi suosikkihahmoistani, tuhatkuoleva Nubya esiintyi mielikuvituksessani The Walking Deadin Michonen näköisenä. Yksinkertaisimmillaan tarina kertoo hyvän ja pahan taistelusta, mutta se on myös paljon. paljon muutakin. Viimeisten sivujen aikana huomasin jääväni kaipaamaan jatkoa, vaikka Enorannalla ei ole ollut tapana kirjoittaa kuhunkin maailmaan kuin yhden kirjan mittainen tarina. 
    
Rakastan yötä -- Öisin olen sata kertaa lujemmin elossa kuin päivisin (s. 77)

Arvosana:
   
Takakannesta:
Tiedätkö, montako kertaa olen kuollut? Tiedätkö, montako kertaa on vielä jäljellä?
  
Maaginen seikkailu, jossa päähenkilön kohtalo on hiuskarvan varassa - kirjaimellisesti.
  
Paun äiti kauhistuu, kun Pau leikkaa takareisiin ulottuvan lettinsä. Syytä äiti ei kerro, ja Pausta tuntuu, ettei se ole ainoa asia, joka häneltä salataan. Kun Pau saa 14-vuotiaana himoitun kutsun Magia-akatemiaan, hän pääsee osalliseksi ihmeelliseen taikomisen maailmaan, ja salaisuuksien ovet alkavat aueta. Rimppakinttuinen ja kömpelö Pau ei ole koskaan ollut lahjakas missään, mutta käy ilmi, että hänellä on aivan erityisen vahva taika. Liittyykö se jotenkin salaperäiseen Nubya tuhatkuolevaan, joka on antanut Paulle lapsuudessa ainutlaatuisen lahjan - vai onko se sittenkin kirous?
  
Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirous on huikeaa seikkailufantasiaa ja samalla se kertoo tarkkanäköisesti vierauden pelosta ja ennakkoluuloista, oikeasta ja väärästä ja niiden määrittämisen vaikeudesta.
  
443 sivua, WSOY 2018

keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Jenny Han: Pojille, joita joskus rakastin

"Minusta tuntuu, että ymmärrän nyt, miten erilaista on rakastaa jotakuta kaukaa 
kuin rakastaa ihmistä lähellään. Kun katsoo toista lähietäisyydeltä, 
näkee hänet sellaisena kuin hän oikeasti on, 
mutta samalla näyttää hänelle myös oman todellisen minänsä."
  
    
Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan
  
Näin Jenny Hanin YA-romaanin Pojille, joita joskus rakastin pohjalta tehdyn Netflix-elokuvan ennen kuin luin kirjan. Erityisen kokemuksesta tekee se, että katsoin sen siskoni ja hänen tyttärensä kanssa. Asumme niin kaukana toisistamme, että tuollaisia hetkiä ei tule liian usein. Kun kirja sitten yllättäen ilmestyi suomeksi vuoden vaihteessa, varasin sen heti kirjastosta. Kirjalla ja elokuvalla on jälleen paljon eroavuuksia, joten kirjan lukeminen ei tuntunut tylsältä ja ennalta-arvattavalta. Kirjan englanninkielinen kansi oli hyvin tuttu Instagramista, tuntuu, että ihan kaikki ovat lukeneet sen, enkä yhtään ihmettele - tämä on nimittäin ihana ja ahmin sen parissa erässä. 
    
Päähenkilö, Lara Jean Song Covey on 16-vuotias ja sisarsarjan keskimmäinen. Hänen isosiskonsa Margot on kaksi vuotta vanhempi ja pikkusisko Kitty (Katherine) vasta yhdeksän. Heidän äitinsä on kuollut kuusi vuotta aiemmin, eikä Kitty enää muista häntä kuin siskojensa kertoman kautta. Toisin kuin YA-kirjoissa yleensä, ei äiti kuollut sairauteen vaan hän iski päänsä kotona. Margot on ottanut äidin roolin, mutta muuttaa nyt Skotlantiin opiskelemaan antropologiaa ja sysää Lara Jeanille enemmän vastuuta perheestä. Isä on gynekologi ja synnytyslääkäri ja siksi paljon poissa kotoa. 

Song on meidän kaikkien välinimi, ja näytämmekin enemmän Songin kuin Coveyn siskoksilta, enemmän korealaisilta kuin amerikkalaisilta. (s. 18)
     
Lara Jean on kirjoittanut viisi rakkauskirjettä. Ne eivät ole aivan tavallisia kirjeitä, sillä hän kirjoittaa sellaisen aina hyvästellessään kunkin rakkautensa. Yksi kirjeistä on osoitettu naapurinpoika Joshille, joka on myös Margotin ex-poikaystävä. Eräänä päivänä hän huomaa äidiltään saamassa vintage-hattulaatikossa säilyttämiensä kirjeiden kadonneen. Jotenkin ne ovat päätyneet postilaatikkoon ja tapahtumien vyöry käynnistyy. Lara Jeanin tasainen arki muuttuu parisuhdeleikiksi yhden kirjeen saajan, Peterin kanssa, joka haluaa tehdä ex-tyttöystävänsä mustasukkaiseksi. Mutta leikki muuttuu jossain vaiheessa todeksi, eikä Lara Jean osaa enää erottaa mitä on totta ja mikä valhetta.
  
Joillekin lukijoille Lara Jean on tuntunut ikäisekseen naiivilta, mutta minä olin itse ihan samanlainen tai vieläkin lapsenomaisempi ollessani lukiossa. Esimerkiksi seurustelin ensimmäisen kerran vasta päälle parikymppisenä (nykyisen aviopuolison kanssa), nuorempana olisin vain juossut karkuun, jos joku poika olisi yrittänyt puhua minulle. 
  
Peter näyttää aivan joltakin menneen maailman hurmurilta. Hän voisi olla uljas sotilas Ensimmäisestä maailmansodasta; niin komea, että joku tyttö odottaisi hänen paluutaan rintamalta, odottaisi vaikka ikuisesti. Tai hänet voisi nähdä punaisessa, 50-luvun opiskelijapuserossa avo-Corvetten ratissa matkalla hakemaan heilaansa jive-tansseista. Peterin ulkonäkö sopisi paremmin menneseen aikaan kuin nykypäivään. (s. 47)
  
Samastuin Lara Jeaniin monessa kohdassa. Esimerkiksi olen itsekin kirjoittanut rakkauskirjeitä pojille, ensimmäisen ala-asteella, pari lukiossa ja yhden jäähyväiskirjeen, jossa kerroin pitkäaikaiselle ihastukseni kohteelle, että minulla oli nuorempana häntä kohtaan paljon tunteita, mutta tahdon nyt päästää niistä irti, jotta voin jatkaa elämääni enkä jämähtää yksipuoliseen ihastukseen. Kirjoittaminen oli todella vapauttavaa, mutta viestin lähettäminen olisi ehkä kannattanut jättää tekemättä. 
  
Lara Jean on Harry Potter -fani ja oli ihastuttavaa lukea lukuisia kirjallisuusvittauksia. Esimerkiksi hän pukeutuu Halloweenina Cho Changiksi, koska ei halua kenenkään kysyvän ketä hän esittää. Tunnettuja aasialaisia hahmoja ei vain ole paljoa (ainakaan mangan ja animen ulkopuolella). Kohta sai pohtimaan kiintiöitä: joissakin tv-sarja ja leffagenreissä kun on usein kiintiö-nainen, kiintiö-tummaihoinen, kiintiö-latino, kiintiö-aasialainen, kiintiö-sateenkaareva jne. Minusta on todella inhottavaa, että jonkin hahmon näyttelijä on valittu vain kiintiöiden takia, ei vaikkapa taitojen tai persoonan takia. Olisipa eri etnisyyksien, sukupuolien, kansallisuuksien, seksuaalisuuksien ja uskontojen edustajien määrä orgaanisemmin määräytyvää, slice of life tyylisesti. 
  
"Jokus vain on surullinen olo, eikä sitä voi selittää." 
Kitty kallistaa päätään. "PMS?" 
Lasken päivät viime kuukautisistani. "Ei. Ei se ole PMS. Tytöt voivat olla surullisia muutenkin kuin kuukautisten takia." (s. 365)
  
Käännökseen oli jäänyt pari kohtaa, joita jäin ihmettelemään. Kuka on Manda? Lara Jean mainitsee nimen vain kerran sivulla 151 ja luulen, että kyseessä on kirjoitusvirhe tai kieliasua tarkistettaessa Margot on vahingossa automaattisesti korjattu väärin. Toinen on selvempi aivopieru, sillä lasten kesäleirillä on tuskin henkivartijoita (engl. bodyguard) vaan uimavalvojia (engl. lifeguard). Ihmettelen myös, miksi Scrabble kääntyy aina ristisanapeliksi ja smoresit paahdettaviksi vaahtokarkkikekseiksi?
  
Luin ihmisten kommentteja kirjan lopusta. Osalle se oli ollut ärsyttävän avoin, mutta minusta se oli ihan täydelinnen. En siis ole ollenkaan avointen loppujen ystävä, mutta tällä kertaa loppu oli niin sopiva tälle tarinalle, tulevaisuuteen suuntautuva, söpö, täynnä lupauksia - ja se saa odottamaan, että trilogian toinen osa suomennettaisiin mahdollisimman pian. Suosittelen tätä romanttisten tarinoiden ystäville, ja koska tämä ei ole pelkkää vaaleanpunaista hattaraa, myös sellaisille lukijoille, jotka eivät yleensä pidä rakkausgenrestä.  
  
   
Arvosana:
  
Takakannesta:
Kuusitoistavuotias Lara Jean Song säilyttää kirjoittamiaan rakkauskirjeitä äidiltä saadussa hatturasiassa. Yksi jokaiselle pojalle, johon Lara on elämänsä aikana ihastunut. Viisi Kirjettä, joihin Lara on vuodattanut kaikki tunteensa. Kirjeitä ei ole tarkoitettu kenenkään silmille, mutta eräänä päivänä joku lähettää ne eteenpäin. Yhtäkkiä Laran rakkauselämä ei olekaan enää mielikuvitusta vaan pelkkää sotkua.
   
Suomentanut: Antti Hulkkonen, 371 sivua, Sanoma Media 2018
  
Alkuperäinen nimi: To All the Boys I've Loved Before (2014)
  
Myös näissä blogeissa on löydetty Jenny Hanin trilogian ensimmäinen osa: Kirjanmerkkinä lentolippu, Tarinoiden syvyydetKirjapöllön huhuiluja, Tylypahkan kirjasto, Sivujen välissäKirjojen keskellä
    
Sarjassa ilmestynyt:
  • Pojille joita joskus rakastin (2018) / To All the Boys I've Loved Before (2014)
  • P.S. I Still Love You (2015)
  • Always and Forever, Lara Jean (2017)
  
Samankaltaista luettavaa: Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea, Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?, Kerstin Gier: Lupaus - Unien ensimmäinen kirja, Nicola Yoon: Kaikki kaikessa, Lauren Oliver: Kuin viimeistä päivää, Jennifer Mathieu: Näpit irti!, Isabel Abedi: Lucian, Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens, Meredith Russo: Tyttösi sun

maanantai 13. toukokuuta 2019

Lukupiirissä | Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen

"Olen opiskellut sen verran historiaa, että ymmärrän sen. 
Kulttuurit romahtavat, yhteiskunnat luhistuvat 
ja pieniä ihmissaarekkeita jää jäljelle, rippeitä ja pakolaisia, 
jotka koettavat parhaansa mukaan löytää syötävää, 
varustautua nälkiintymistä tai sairautta tai rosvoja vastaan 
samalla kun ruoho kasvaa palatsin lattioiden läpi ja temppelit sortuvat."
     
     
Maaliskuun lukupiirikirja
Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 36. Kirjassa ollaan yksin, Mennään metsäänJoka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste 
  
Jean Heglandin post-apokalyptinen Suojaan metsän siimekseen oli pitkästä aikaa omintakeinen genressään. Toki siitä löytyi kliseitä ja epäjohdonmukaisuuksia, kuten liian nopeasti pilaantuvaa ruokaa (tällä kertaa eltaantunutta teetä), josta valitin niin Nora Robertsin Ensimmäisen vuoden kuin Max Brallierin ja Douglas Holgaten Maailman viimeisten tyyppien postauksissa. Tässä tosin myös seulotaan hyönteisiä jauhoista, aivan niin kuin minun äitinikin teki maalla asuessamme. 

Tuntuu kuin olisimme pelkkää ruokahalua, aivan kuin ihminen olisi vain tarpeiden ryväs, joka imee maailmaa kuiviin. Ei ihme että on sotia, ei ihme että maa ja vesi ja ilma ovat saastuneet. (s. 178)
  
Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran pari vuotta sitten kirjallisuuden gradupiirissä, jonka osallistujista eräs oli kirjoittamassa teoksesta ekofeminismin näkökulmasta. Tuolloin en kiinnostunut kirjasta, mutta myöhemmin googlaillessani kirjan idea alkoi kuulostaa potentiaalisesti lukemisen arvoiselle. Ehdotin sitä vetämälleni lukupiirille ja se päätyi maaliskuun teokseksi. 
  
Tapahtumat kerrotaan muistelmamaisesti. Päähenkilö on 17-vuotias Nell. Hän asuu metsän ympäröimässä talossa isänsä ja 18-vuotiaan siskonsa Evan kanssa, jolta hän sai muistikirjan tapahtumien tallentamiseksi. Tytöt ovat hämmentävästi kotikoulutettuja siihen nähden, että heidän isänsä on opettaja, Nell kuitenkin haluaa yläasteelle kaupunkiin, mutta hänen äitinsä ei ollut asiasta samaa mieltä: "Me emme pitäneet sinua poissa koulusta vuosikausia, jotta nyt aloittaisit koulunkäynnin. Minä en keksi paljon sen hapattavampaa kokemusta kuin yläaste." (s. 34)

"Me voisimme olla maailman ainoat jäljellä olevat ihmiset", Eva sanoi äänellä, josta ei kuultanut pelkoa eikä surua. Minä nyökkäsin hieman haaveksien ja vastasin samaan sävyyn: "Niin voisimme." (s. 247-248)

Äiti ei myöskään halunnut, että Eva lähtisi hänen tavoin balettitanssijaksi, koska se tekisi hänestä neuroottisen, anorektisen, narsistisen, nivelsärkyisen ja oppimattoman. Äiti loukkaantui tanssiessaan ja haluaa tyttärelleen paremman tulevaisuuden, mutta Eva pitää päänsä. Hän ei haluaisi päästää tyttöjä lähimetsään, sillä hän pelkää kaikkea, mitä siellä on. Hän kielsi Nelliä ja Evaa syömästä ikinä mitään metsässä kasvavaa.

Heidän äitinsä on kuitenkin kuollut alle vuotta aikaisemmin syöpään. Aluksi koko perhe on surusta turtana, eikä huomaa, mitä maailmalla tapahtuu, "vuosikymmenten varoitusten ja ennustusten jälkeen asiat todellakin alkoivat mennä pieleen." (s. 21) Puhutaan sodasta, San Andreaksen siirroksen lähellä oleva ydinvoimala tuhoutuu maanjäristyksen takia ja uudenlaiset, entistä pahemmat taudit tappavat ihmisiä, "mietin, mahtoiko kaikkien noiden katastrofien yhteisvaikutus johtaa meidät tähän pysähdykseen." (s. 25)
 
Otsonikerroksessa oli reikiä, metsämme hupenivat, viljelysmaamme vaativat yhä enemmän lannoitteita ja hyönteismyrkkyjä ja tuottivat yhä vähemmän - ja yhä myrkyllisempää - syötävää. Työttömyys oli kammottavissa luvuissa, sosiaalihuolto ylikuormitettu -- Koululaiset ampuivat toisiaan välitunneilla. (s. 26)
   
Nell oli suunnitellut hakevansa yliopistoon ja Eva tanssijaksi isoon kaupunkiin, mutta romahdus muuttaa kaiken. Modernin sivistyksen murentuessa Nell perheinen sulkeutuu metsän suojaan. Syrjässä, keskellä valtion metsää he saavat turvaa toisistaan, mutta metsissä liikkuu villisikojen ja käärmeiden lisäksi myös muita vaaroja. Sähkö ja bensiini loppuvat, Nell ja Eva linnoittautuvat kotitaloonsa kuin luolaan. Ruoan alkaessa käydä vähiin tytöt joutuvat hoitamaan kasvimaata ja tutustuvat metsästä löytäviin syötäviin kasveihin. En ollut aikaisemmin kuullut, että esimerkiksi tammenterhoja voi syödä, mutta ilmeisesti niistä tulee hyvää, puuromaista ruokaa. 
  
Yllätyin teoksen seksikohtauksista, on niin masturbointia (joka kuvataan ouroboksena), rakastelua "tosin hapuilu on luultavasti parempi sana sille, mitä meidän välillämme tapahtui" (s. 158) ja raiskaus. On puhetta kuukautisista, kun ne alkoivat ensimmäisen kerran ja kuinka ilahduttavaa niiden alkaminen on maailmanlopun jälkeisessä maailmassa, jonne ei haluaisi synnyttää lapsia, jotka eivät tiedä ollenkaan aikaisempaa maailmaa. Mutta aina kaikki ei mene niin kuin haluaisi ja lapsia syntyy edelleen, vaikka maailma olisikin muuttunut peruuttamattomasti.
  
Tuolla hetkellä minä olin morsian, seikkailijatar, uudisraivaaja. (s. 168)

Teoksen kieli on välillä kauniin runollista. Isän suru muodostaa hänen sisälleen itseensä luhistuvan mustan aukon, Nellin suru puolestaan on kuin piripintainen vesimalja, jota täytyy varoa töytäisemästä toisiaan vasten hiertävillä muistoilla, jotta se ei läikkyisi ylitse. Vaahterat muuttuvat kullaksi, nuput näyttävät kireiltä nänneiltä, papujen sirkkalehdet levittäytyvät mullasta kuin siivet, metsässä kasvaa minttutöpäs, kasvit läähättävät kuumuudessa. Kaakaomuki tarjoaa yksityistä suklaanlämpöä, katto vuotaa kuin uppoava laiva, villisiat ovat aavemaisia jyrsimiä, sormenpäiden kierteet näyttävät vuorilta, Nell ja Eva olivat lapsina kuin toisiaan kiertävät kaksoistähdet, Nell voi kuulla mahlan nousevan aavemaisessa metsässä ja hän tuntee uuden linnunradan puhkeavan sisällään.
  
Suosittelen tätä kirjaa dystopioihin ja maailmalopun kertomuksiin aiemmin pettyneille. Tarina saavuttaa loppua kohden hieman unenomaisia piirteitä, jotka hieman rikkovat aiempaa realismia, mutta muutoin maailma pysyy kasassa, vaikkakin raunioina. Teoksen pohjalta on tehty myös elokuva

Minä aivan kuin tunsin naissukupolvien jatkuvan kauas meidän taaksemme ja kurkottavan toisaalla eteenpäin. Koin yhteyden sekä esiäiteihin että tulevaisuuteen ja tunsin - kaikesta huolimatta - jatkuvuuden tyydytystä luissani asti. (s. 263)

Arvosana:
  
Takakannesta:
Kun sivilisaatio romahtaa, Nellillä ja Evalla on vain yksi vaihtoehto: paluu luontoon.
  
Pohjois-Amerikan yhteiskuntarakenne on hajoamassa. Sähköä ei enää ole, bensa on lopussa, kaupat ryöstetty tyhjiksi ja virustaudit tappavat ihmisiä. Seitsemäntoistavuotias Nell ja kahdeksantoistavuotias Eva asuvat isänsä kanssa eristyksissä syrjäisessä kotitalossaan Kaliforniassa.
  
Isän kuoleman jälkeen tytöt jäävät yksin. Heidän henkiinjäämistaistelunsa apuna on tietosanakirja, kasviopas, intiaanitietoutta sisältävät kertomukset – ja oma maalaisjärki. Vaarallisimmaksi ei kuitenkaan osoittaudu villi luonto, vaan toiset ihmiset. Kaikesta huolimatta he selviävät, ja elämä jatkuu: myös uusi sukupolvi näkee päivänvalon.
   
Suomentanut: Marja Helanen-Ahtola, 315 sivua, Otava 1998
  
Alkuperäinen nimi: Into the Forest (1996)
  
Myös näissä blogeissa on kuljettu metsän siimeksessä: Aikakone: Eijan kirjat 3Rajatapauksia - tytöt matkalla Ihmemaahan, Voima: Rakkaudesta dystopiaan (Oona Juutinen), Kirjavinkit, Lukuneuvoja, Kirjamielellä

Samankaltaista luettavaa: Cormac McCarthy: Tie, Emily St. John Mandel: Station Eleven, Beth Lewis: Suden tie, Johanna Sinisalo: Enkelten verta, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

perjantai 10. toukokuuta 2019

Lukupiirissä | Siri Pettersen: Odininlapsi (Korpinkehät #1)

"Vain kaksi kuukautta sitten olin kuin toiset."
"Et ole koskaan ollut niin kuin toiset."
"Olinpa sentään yminväkeä! Jälkeläinen. Olin väkeä!"
"Väki on pahinta. Sinulla saattaa olla onnea, koska olet ihminen."
    
   
Helmikuun lukupiirikirja
Lukuhaasteissa: Mennään metsään -lukuhaaste, Hyllynlämmittäjä
  
Siri Pettersenin Korpinkehät -sarjaa on hehkutettu paljon. Sain ensimmäisen osan Odininlapsi joitakin vuosia sitten kirjabloggaajamiitissä, joissa kierrätämme niin arvostelukappaleita kuin muitakin reittejä hyllyihimme päätyneitä teoksia, joita emme kuitenkaan itse halua enää pitää. Tällä kirjalla suoritin kaksi rastia, sillä se oli sekä hyllynlämmittäjä kuin lukupiirikirjakin, jota ehdotin itse piiriläisilleni. Olen aikaisemmin lukenut kirjailijalta suomennetun nuortenkirjan Kupla, josta kirjoitin arvostelun Tähtivaeltajaan 3/2018. 
   
Odininlapsi palautti minulle sen ilon, jolla nuorempana luin fantasiaa, ja tarkoitan erityisesti eeppistä- / korkeafantasiaa. Yläaste- ja lukioaikojen jälkeen olen harvoin löytänyt luettavakseni sellaisia fantasiaromaaneja, jotka olisivat erottuneet joukosta tai saaneet haluamaan lisää. Tästä erityisen tekivät pohjoismaisuus, mutta myös kiinnostavat hahmot ja maailma. Miljöönä on toinen maailma, jossa asuvilla on hännät. Kaikilla paitsi päähenkilö Hirkalla. Hännäkkäitä kutsutaan yminväeksi, jotka pystyvät syleilemään eli aistimaan maan maagisen värähtelyn ja hännättömiä, odininlapsia, mädänkantajia pelätään, sillä he ovat kotoisin toisesta maailmasta. 
  
Kivet olivat hiljaisia harmaita jättiläisiä -- Ne olivat aina seisseet täällä ja tulisivat aina seisomaan. (s. 549)
  
Kivikehät ovat portteja toisiin maailmoihin, mutta niiden käyttö on vuosikymmenten ja -satojen aikana unohdettu. Nyt niitä vain pelätään ja tuhotaan, sillä niiden kautta tulee pelottavia vihollisia, joita kutsutaan sokeiksi ja jotka muistuttavat Game of Thronesin white walkereita. Myös Hirka on kotoisin jostakin portintakaisesta maailmasta. Hänen ottoisänsä löysi lapsen yhdestä kehästä lumihangesta huopaan käärittynä.
  
Piilottaakseen tytön todellisen syntyperän, hän kaiversi tämän selkään suden kynnenjälkiä muistuttavat haavat ja väitti koko Hirkan lapsuuden ajan tämän menettäneen häntänsä sudelle. Totuuden paljastuessa vaarassa olisi heidän molempien henki. Hirka kuitenkin saa tietää syntyneensä hännättömänä ja pakenee ennen Riittiä, jottei paljastuisi ihmiseksi. Neuvosto kutsuu kaikki Yminmaan 15-vuotiaat nuoret Riittiä varten pääkaupunkiin, missä heidän mahtinsa voimakkuus testataan. 
  
Isä ei ollut isä. Hän oli löytänyt Hirkan, poiminut hönet mukaansa kuin harvinaisen kiven tai variksen höyhenen. (s. 62)
    
Hirka on sekoitus Ronjaa (Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär) ja Game of Thronesin Ygritteä. Hän on hieman poikatyttömäinen seikkailijaluonne, joka joutuu välillä pulaan ollessaan uhkarohkea tai todistaakseen jotain. Hirkan paras ystävä, muutaman vuoden vanhempi Rime kuvaa häntä pieneksi punatukkaisesi metsänpeikoksi. Samastuin paikoin Hirkaan, esimerkiksi kun hän juoksentelee metsissä ja kuuntelee Rimen selityksiä, vaikkei ymmärräkään niistä paljoa, mutta tykkää kunnella hänen ääntään. "Kuinka kauan hän oli rakastanut Rimeä?" (s. 457)
  
Pidin todella paljon kohdasta, jossa Hirka on hautajaisissa ja hän pohtii kuka päättää mitä niissä tapahtuu ja kuinka nopeasti saattue saa kulkea, vai syntyvätkö tavat itsestään. Ja kohdasta, jossa kirotaan edellisten sukupolvien kaupunkisuunnittelijoita, jonka vuoksi pääkaupunki Jäämuuri on nyt kuin labyrintti. Sekä kohdasta, jossa Rime turhautuu ihmisten typeryyteen ja toisilleen aiheuttamaan turhaan kärsimykseen. Ja kun Hirka saa seurakseen korpin, josta tulee hänen kaltaisensa outolintu. Luin jostakin, että Pettersen harrastaa roolipelaamista, mikä näissä maailman syvyyttä luovissa kohdissa paljastuu. 
   
Hirka olisi turvassa, kunhan siellä vain olisi teetä. Ja Lindri oli aivan varma, että siellä olisi. (s. 605)
  
Pidin Pettersenin kielestä, kuten kielikuvasta "hän oli ryppyinen kuin viimevuotinen omena". Hän myös osaa yllättää lukijansa vaikkapa näin: "Kaikki istuivat päät painuksissa, velttoina kuin tyhjentyneet miehenkalut". Suomennos tuo myös omat hauskuutensa tekstiin, kun erään hahmon nimi on Tein. Valitettavasti käännökseen oli päässyt livatamaan paljon kirjoitusvirheitä, jotka olivat vähällä muodostua kompastuttavaksi lillukanvarsistoksi.
 
Teoksen maailma on hyvin täyteläinen, sieltä löytyy niin uskomuksia (Hirkan isän sanoin "akkojen höpötyksiä"), uskonto (korpinhahmoinen Näkijä) kuin teetä siemailevia salamurhaajaninjoja (Kolkagga), parantavia kasveja sekä ainoa muusta maailmasta itsenäinen alue Korppihovi, josta tulee mieleen Game of Thronesin jäämuurin takainen alue, missä asuu free folkia. 
    
Käsittämätön voima löi kohti mustaa taivasta ja levisi kaikkialle kuin hehkuva sade. Siltäkö maailmanloppu siis näytti? Ja maailman synty? (s. 563)

Jos pidät fantasiasta tai Game of Thronesta ja et ole vielä lukenut Odininlasta, niin suosittelen,  että luet sen. Teos saattaa näyttää paksulta, mutta se on todella nopealukuinen. Minun täytyy mahdollisimman pian lukea sarjan jatko-osatkin, sillä sen verran mielenkiintoisella tavalla tämä ensimmäinen osa loppuu. Pettersen on muuten tehnyt itse kirjan kannen ja kartan Yminmaasta!
  
 
Arvosana:
              
Takakannesta:
Hirkalta puuttuu jotain, mikä kaikilla muilla on.
Jotain, mikä todistaisi, että hän kuuluu tähän maailmaan.
Jotain niin tärkeää, että ilman sitä hän on tauti.
Myytti.
Ihminen.

Kun Hirka on viidentoista, hän kuulee olevansa ihminen, odininlapsi – hännätön olento toisesta maailmasta. Mädän kantaja. Halveksittu. Pelätty. Ja nyt myös saalistettu: joku tahtoo tappaa hänet, jotta hänen salaisuutensa säilyisi ikuisesti. Mutta porteista on päässyt sisään myös vaarallisempia olentoja kuin hän…

Odininlapsi on jäiseen, karuun pohjoiseen sijoittuva tarina täynnä seikkailua, tunnetta ja syvyyttä. Sen ainutlaatuisessa maailmassa murtuvat fantasian klassiset elementit: ennustuksia ei ole, sota ei ole vain taisteluita eivätkä naiset ole avuttomia sivustakatsojia.

Kirja on kertomus kansojen kohtaamisesta sekä kamppailusta järjestyksen ja kaaoksen, uusien ja vanhojen jumalten välillä. Se on kertomus sokeasta uskosta, vallanhimosta ja ulkopuolisuudesta. Mustavalkoista ei ole, vaan sävyt sekoittuvat todentuntuisesti.

Siri Pettersen (s. 1971) kasvoi Pohjois-Norjan Tromssassa, jossa linnut saalistavat merestä, vuoret syöksyvät vuonoihin ja jossa pienimmille kerrotaan yhä, että revontulet vievät tuhmat lapset. Kirjoittamisen ohella hän työskentelee graafisena suunnittelijana.
   
Suomentanut: Eeva-Liisa Nyqvist, 612 sivua, Jalava 2015

Alkuperäinen nimiOdinsbarn (2013)

Sarjassa ilmestyneet:
  • Odininlapsi
  • Mätä
  • Mahti