Kirjasomen joulukalenteri: Luukku 23 - Jenny Bayliss: Jouludeitti x 12

  

  "Lumi putoili ääneti maahan suurina, valkoisina hiutaleina ja peitti uinuvan maan 

vaippaansa katseilta salassa. Vain Kate oli hereillä sitä todistamassa - Kate ja pöllöt ja 

ketut, joiden kanssa hän jakoi tämän yön. Maailma heräsi aamulla talven ihmemaahan, 

mutta Kate oli ainut, joka oli ollut näkemässä lumouksen syntyä."

    

  

Eilinen luukku avautui Kulttuuri kukoistaa -blogissa ja huominen, luukku 24 avataan Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogissa. Kiitos kaikille, jotka olitte mukana luomassa ja avaamassa kirjasomen joulukalenteria vuosimallia 2024!

  

Halusin lukea jouluksi jonkin söpön hömppäkirjan ja arvelin, että Jenny Baylissin Jouludeitti x 12 olisi ollut täydellisesti sellainen. No, en saanut aivan sitä Hallmark-elokuvaa, jota toivoin - lukekaa mieluummin Ashley Elstonin 10 x sokkotreffit, jos etsitte sitä tunnelmaa. Oli suorastaan joulun ihme, että sain kirjan luettua luukkua varten ja olin niin helpottunut, kun sain tämän urakan loppuun - takakannen lupaama hilpeys oli kyllä kaukana. Seuraa siis ärsyyntymistä ja juonipaljastuksia, jatka lukemista omalla vastuulla. Suosittele minulle kommenteissa jotain oikeasti hyvää jouluaiheista hömppää!

  

Kate on palannut asumaan takaisin lapsuutensa kotikylään, vanhempiensa taloon, jonka on rempannut omannäköisekseen. Hänen parhaat ystävänsä asuvat myös kylässä, Laura, joka on töissä pukudraaman miljööksi kelvollisessa kartanossa tapahtumajärjestäjänä ja Matt baristana omassa pikkukahvilassaan. Alun perin kahvila oli Mattin äidin, mutta hän ja Mattin sisko kuolivat onnettomuudessa Mattin ollessa vielä teini.

   

Kate riisui nilkkurinsa ja kiipesi ikkunasyvennykseen. Hän veti polvet rintaa vasten puoliksi toivoen, että olisi ollut siellä yksin vain hyvä kirja seuranaan. (s. 265)

  

Kate kävi pyörähtämässä isossa maailmassa hankkimassa kokemuksia ja ammatin - hän suunnittelee kankaita ja kirjassa onkin siis monta ihanaa kohtaa, kun Kate ottaa kuvia talvisesta luonnosta ja maalaa vesiväreillä. Nämä kauniit luontokuvaukset ja taidetuokiot olivat kirjan parasta antia. Laura on sitä mieltä, että Kate tarvitsee miehen elämäänsä ja painostaa tämän osallistumaan jouludeittipalveluun. Joulukuun aikana järjestetään siis kahdettoista sokkotreffit, tosin jokaisesta mahdollisesta partneriehdokkaasta saa vähän ennen treffejä muutaman tiedon, kuten nimen, valokuvan, ammatin sekä statuksen (mm. onko ollut naimisissa ja lapsiluvun).

  

Koska kyseessä on romanttinen komedia, kuuluu luonnollisesti tarinan kaareen, että ainakin osa treffeistä menee aivan penkin alle. Katen tapauksessa tosin lähes jokainen tapaaminen epäonnistuu mitä oudommilla tavoilla. Yksi deitti ei koskaan saavu paikalle, yksi on tiukkapipoinen päällepäsmäri, yksi besserwisseröi kaikkien ärsytykseksi, yksi on homo (näin hänet muuten aivan Ncuti Gatwan näköisenä, kiitos viime päivien Doctor Who -maratonin, oli kyllä hieno kausi, pakko suositella), yksi välttelee ottamasta kontaktia ja yksi palaa takaisin ex-kumppaninsa luokse. Ja Kate surkuttelee, kun joutuu lähtemään yksille treffeistä - kauhistus - joululeivonnaisilta tuoksuen. 

  

Treffit pakottivat hänet lähtemään ulos neljän seinän sisältä. -- Kate oli huomannut nauttivansa levollisesta elämästään. Levollinen elämä oli kuitenkin mennyt jo niin pitkälle, että hän oli alkanut erakoitua, eikä hänellä ollut ollut mitään sitä vastaan. -- Kate oli piileskellyt maailmalta. Oli nimittäin helpompaa pysyä piilossa ja olla ikinä tapaamatta ketään kuin ottaa riski ja tutustua johonkuhun vain saadakseen huomata, että suhde epäonnistuu taas kerran. (s. 158)

  

Ainakin yhdet deitit menevät jopa ihan mukavasti, mutta silläkin kertaa tyyppi aiheuttaa lukijassa epäilyksiä. Äijän käppänäinen kun on kävelevä punainen lippu koko olemuksessaan. Kate ei vaan jostain syystä tätä näe, ennen kuin on jo melkein liian myöhäistä. Etenkin kun hän koko ajan kommentoi miestä, kuinka häijynkomea tämä on, miten hänen katseessaan vilahtaa jotain paholaismaista, kuinka hän ei siedä häviämistä ja tahtoo osoittaa, että hänellä on paljon rahaa tuhlattavaksi, kuinka hän on hyvin itseensä tyytyväinen ja itseään esille tuova tapaus. Kun Kate sitten lopulta pusuttelee miekkosen kanssa ovat "heidän suudelmansa -- niin tulisia, että ne olisivat voineet porata reikiä jäähän." No, onhan tuo kai karvan verran parempi kuvaus kuin Nora Robersin Varjojen ratsussa ollut unohtumaton kohtaus, kuinka seksi niin kuumaa, että "jäänapakin sulaisi". 

  

Kirjassa on paitsi törppöjä miehiä, myös toksista maskuliinisuutta - edellisen parisuhteen perään itkevä kasvissyöjä tituleerataan "vollottavaksi vegaaniksi", sillä onhan se nyt suorastaan oksettavaa, kun miehellä on tunteita, vaikka myöhemmin miesten kykyä näyttää tunteita sitten kehutaankin. Loppupuolella taas uudelleen kyseenalaistetaan miesten tunnetaitoja: "keskusteleminen tunteista parikymppisen jätkän kanssa on kuin altistaisi Draculan auringonvalolle". 

Ainakaan turhan moderniksi ei siis tätä kirjaa voi haukkua asenteiltaan, Katekin kun pariin otteeseen harmittelee, että hänen "lady gardeninsa" ei ole trimmattu, vaan rehottaa kurittomasti ja toteaa, että hänen edellisestä "seksikerrasta oli niin kauan, että hän epäili immenkalvonsa saattaneen kasvaa takaisin" sekä kuinka "tyyppi oli saanut hänen munasarjansa kihisemään". Merkkaapa hän mielessään yhden deitin potentiaaliseksi spermanluovuttajaksi. Toisekseen, ei kai kenelläkään ole enää fyysistä puhelinvastaajaa 2020-luvulla, hyvänen aika. 

  

"Olin huolesta suunniltani", Richard sanoi. "Ei erityisen miehekästä, tiedän." 

"Miehekkäämpää se on kuin että ei olisi yhtään huolissaan", Kate sanoi. "Miehillä tuntuu olevan sellainen kummallinen käsitys, että tunteiden näyttäminen on heikkouden merkki, vaikka asia on oikeasti täysin päinvastainen." (s. 140)

  

Katen äiti on kammottava: sarjapetti hänen isäänsä, hyppäsi kiinteistönvälittäjän mukaan Espanjaan ja elää tytärtään paljon villimpää elämää. Tässä oli yllättävän vähän lukuja pituuteensa nähden, vain 13, yksi jokaista deittiä kohden sekä prologi, minkä takia yksi luku oli aina tavattoman pitkä tehden lukemisesta uuvuttavaa maratoonaamista. Kertoo kyllä todella paljon kirjasta, että tein mieluummin mitä tahansa (harkitsin jopa tiskaamista) kuin luin kirjaa. Onneksi tarina noudatti sitä tuttua kaavaa, että kiireinen bisnesnainen on pikkukylässä joulun aikaan, rakastuu kahvilanomistajaan, kokee jonkinlaisen konfliktin, mutta palaa takaisin. 

  

Tässä lisäkierroksia tuohon trooppiin tuo se, että Matt ja Kate olivat ystäviä jo lapsuudessa, eikä Kate ollut koskaan tajunnut miestä kohtaan tuntemiensa tunteiden syvyyttä (huvittavaa kyllä, yksi deiteistä on sanonut Katelle, että tämä saattaa "hyvinkin olla tunneälykkäin ihminen" jonka on kokemuksen aikana tavannut - Kate, joka ei edes tajua isänsä löytäneen uuden rakkauden elämäänsä ja kuinka paljon Matt haluaa haleutua hänen seuraansa millä tahansa tekosyyllä), vaikka joka ikinen kylän asukas näki sen jo kilometrien päähän. Hidasteena parisuhteelle toimii Mattin tyttöystävä, mutta kirjailija raivaa hänet näppärällä kierrepallolla pois kuvioista. 

  

Petula vetäisi mittanauhan taskustaan ja kietaisi sen salamannopeasti Katen rintavarustuksen ympäri. 

"Piti vain varmistaa, etteivät nuo ole paisuneet sitten viime joulun", hän sanoi nyökäten Katen rintojen suuntaan. (s. 202)

  

Voin kyllä sanoa, että tämän kokemuksen perusteella en tule jatkossa tarttumaan tämän kirjailijan teoksiin uudestaan. Tiesin kyllä odottaa hömppää, mutta halusin kivaa hömppää, en tälläista kohellusta, naiiviutta, kuumenevia reisiä, tai naisiin kohdistuvaa suorastaan hyväksikäytöksi kutsuttavaa käyttäytymistä (vedonlyöntejä kuinka monen nainen pöksyihin pääsee ja pettämistä). Tässä oli itselleni liikaa sellaisia kohtia, jotka jättivät pahan maun suuhun. Esimerkiksi tarjoilija, joka yrittää kiskoa täyden lautasen Katen kädestä. Ei lainkaan uskottavaa käyttäytymistä. 

   

Samoin Katen vauvakuume kumppanin kanssa tai ilman ei ole omalla mukavuusalueellani. Tässä oli myös sietokykyni ylittävä määrä typoja ja erikoisia sanavalintoja sekä sanontoja (kuten "lumi teki geimeistä lopun", "juna oli kuin nuijalla lyöty" ja "hänen äänensä soi Katen korvissa siloisena kuin kiiltävä tammipuu ja täyteläisenä kuin vastajauhettu kahvi"). Positiivisena sanottava kuitenkin se, ettei kirjassa ollut ainoatakaan kuumaa kohtausta, vaikka pusuja tässä vaihdellaankin sitten senkin edestä. Ja kyllä, lopussa päärynäpuusta löytyy peltopyy - siihenhän kirjan nimikin pohjimmiltaan viittaa. Varmasti joku tykkää tästäkin.

  

"Muutama tuhma tekstari ei vielä anna hänelle oikeutta pöksyjesi avaimiin."

--

Hän oli vannonut itselleen, että pitäisi kaikki karvaiset osastonsa siisteinä ja sheivattuina siltä varalta, että pöksyavainten tarve tulisi yllättäen eteen. (s. 279-280)

  

  

Arvosana:

       

Takakannesta:

Tusina treffejä juuri ennen joulua? Hilpeä romaani pursuaa joulutunnelmaa, yllätyskäänteitä ja romantiikkaa!
  
Kolmekymppinen tekstiilisuunnittelija Kate ei ehtisi eikä jaksaisi etsiä uutta rakkautta: hän on pettynyt miehiin ja palannut Lontoosta kotikulmille huolehtimaan isästään. Ystävänsä Lauran pyynnöstä hän kuitenkin suostuu luksusdeittailuhaasteeseen, jossa tavataan 12 eri miestä ennen joulua. Treffeiltä ei puutu yllätyksiä eikä kommelluksia, joista Kate tilittää lapsuudentoverilleen Mattille autellessaan tämän kahvilassa. Kuka lopulta onkaan se oikea?

  

Suomentanut: Taina Wallin, 455 sivua, Otava 2021
  
Alkuperäinen nimi: The Twelve Dates of Christmas (2020)

    

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Luova ruho, Penni kirjoistasi

  

Samankaltaista luettavaa: 

• Ashley Elston: 10 x sokkotreffit

Taina Niemi: Ämpärikesä

"Kun kukaan ei tiedä, voin itsekin leikkiä, että kaikki on hyvin."

  

  

Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: Löydetty kirjagramista

  

Pitihän se itsekin sitten tarkastaa, miksi tästä Taina Niemen Ämpärikesästä (Otava 2024) on puhuttu niin paljon. Lähdin lukemaan hyvin epäileväisenä ja ehkäpä se vaikutti lukukokemukseen, mutta tämä oli vain sellainen ihan ok kirja minulle. Tapahtumat sijoittuvat lauantain 3.6. ja keskiviikon 7.6 välille, ysiluokan päättäjäisjuhlasta loman ensimmäisiin päiviin. Tai no, kaikki kirjan henkilöt eivät lomalle pääse, vaan osa on kesätöissä.

  

Tää voisi todellakin olla Heartstopper, jos Niila ei olisi niin paniikissa siitä, mitä muut ajattelee. (s. 49)

  

Tässä oli yllättävän monta näkökulmahenkilöä ja alussa oli vaikeaa muistaa kuka kukin on suhteessa toisiin. Vähemmän yllättäen oma suosikkinäkökulmani oli Samu, muita vuoden vanhempi poika, joka yllättäen tupsahtaa Helsingistä homofobisen pikkukaupungin uimarannalle. Hän on kirjoitellut netissä Niilan kanssa jo pitkään ja haluaa yllättää tämän saapumalla ilmoittamatta paikalle.

  

Kun kukaan ei tiedä, voin itsekin leikkiä, että kaikki on hyvin. (s. 133)

  

Kirjan sanomana voisi olla esimerkiksi se, että meillä kaikilla on jotain, mitä emme ole kertoneet muille, edes hyville ystävillemme. Jokaisella on omat ongelmansa ja haavoittuvaiset kohtansa. Siksipä olisikin kivaa, jos ihmiset puhuisivat näistä asioista enemmän, koska emme ole yksin kokemustemme ja ajatustemme kanssa, vaan voimme samaistua ja antaa vertaistukea. Onneksi kirjan aikana moni nuori avautuu toiselle: tullaan ulos kaapista, paljastetaan elämän suurimmat luurangot ja tarjotaan olkapää, jota vasten itkeä.

  

"Oikeastaan mulla olis yksi juttu. Tai... Mä taidan olla rakastunut." 

"Oho, mahtavaa!" 

"Niin kai?"

"Mutta?" 

"Mutta se on poika. Tai mies. Tai siis suunnilleen meidän ikäinen, mutta joo. Äh." 

"Ja?" 

"Ja mitä?" 

"No kerro nyt jotain muutakin!" 

Niila näyttää hämääntyneeltä. 

"Etkö sä ole yhtään yllättynyt?" 

"Niila hei, me ollaan parhaita kavereita. Musta tuntuu, että sä aliarvioit mut." (s. 179-180)

  

Tämä olisi voinut olla pidempikin, tai vaikka sarjan alku, jossa olisi keskitytty vain pariin hahmoon kerrallaan. Nyt tämä jäi hieman pintapuoliseksi slice of lifeksi ja kenestäkään hahmosta ei oppinut kauhean paljon, etenkään näin rajatussa ajassa. Toisaalta kaipa tällaisillekin kirjoille on tarvetta, sillä tämän lukee parilla istumalla. Niemen tyyli kirjoittaa oli mukava, mutta omaan makuun näin monta näkökulmaa näin vähään sivumäärään nähden tekee kirjasta liian sirpaleisen.

  

Arvosana:

           

Takakannesta:

Kun ruusut on jaettu ja suvivirren viimeiset sävelet kajautettu peruskoulun päättymisen kunniaksi, pikkukaupungin nuorilla on monta syytä kippistellä. Aurinko paistaa ja edessä siintävät kesä ja vapaus.
  
Kaveriporukoissa omaksutut roolit joutuvat kuitenkin koetukselle heti juhlayönä. Nuorten bucket list on pitkä, mutta unelmien lisäksi kaikilla on myös omat salaisuutensa ja pelkonsa. Tarinat risteävät, ja seuraukset ovat odottamattomia. Kesäloman alkaessa moni löytää itsensä uuden edestä. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei jää yksin.  

    
182 sivua, Otava 2024

     

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Kiiltomato, Siniset helmet, Kirjakaapin avain

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2023 - Luukku 1

  

Ihanaa joulukuun ensimmäistä ja tervetuloa kirjabloggaajien joulukalenteriin vuosimallia 2023! Tämän vuoden kalenterilogo ja luukkukuvat ovat minun suunnittelemiani Canvassa ja Unsplashin CC-oikeudellisia kuvia käyttäen.

  

Tässä luukussa esittelen kaksi tänä vuonna julkaistua lasten joulukirjaa, joista toinen toimii myös joulukalenterikirjana. Kaikki luukut löytyvät listattuna postauksen lopusta. Huominen luukku avataan Amman lukuhetki -blogissa.

  

  

Alex T. Smithin kirjoittama ja ihastuttavan yksityiskohtaisesti kuvittama Ärjyli ja kauhean kammottava joulu on kuin sekoitus Painajaista ennen joulua, Räyhä Ralfia ja Lumiukkoa. Yrmeä Ärjyli ei pidä monestakaan asiasta ja joulua hän suorastaan inhoaa. Onkin helpompaa listata mistä hän pitää: ruusukaalista, villapaidastaan, jossa on ruusukaalin kuvia ja ainoasta ystävästään, Kepukasta. 

  

Tiedätkös sinä Ärjylin? 

Etpä taida tietää, ärjyleitä on nimittäin vain tämä yksi ja ainoa, eikä riittävän moni vielä ole kuullut hänestä. (s. 7)

   

Kun eräänä kuuraisena aamuna Ärjyli tajuaa, että joulu tekee taas kerran tuloaan, hän saa loistavan idean: mitä jos hän voisi estää joulun? On siis suunnattava kohti Korvatunturia, jotta Joulupukin vuosittaisen urakan voisi pysäyttää ennen kuin se ehtii alkaakaan. Matkalle sattuu kuitenkin monenlaisia mutkia, joista yksi on nimeltään Pörhylä. Ärjylin hahmo on ihastuttava, etenkin kun hän alkaa miettiä suhdettaan jouluun erilaisten kohtaamisten myötä.

  

"Mokoma joulu!" hän tuhahti. "Mokoma kimaltava, tuikkiva, helisevän kilisevä, ruttupaperiin ja rusettiin kääräisty joulu!" (s. 17)

  

Teoksessa on vähän enemmän lukuja kuin joulukalenterissa luukkuja, mutta voisin silti suositella tätä joulukalenterikirjaksi, sillä osa luvuista on vain sivun mittaisia ja niitä voi lukea useamman kerralla. Tämä sopii hyvin koko perheelle, ja uskon etenkin 5-7-vuotiaiden viihtyvän hyvin Ärjylin matkassa.

  

Hieman nuoremmille suosittelen samanhenkistä Ryan T. Higginsin kuvakirjaa Mörri joulupukkina (Kumma 2023, suom. Raija Rintamäki). Mörrikään ei pidä joulusta, mutta joutuu väärinkäsityksen myötä joulupukiksi.

    

Arvosana:

      

Takakannesta:

Herkullisen hauska, upeasti kuvitettu koko perheen joulutarina äksystä ja yrmystä Ärjylistä, joka haluaa pilata joulun.

  

Ärjyli inhoaa kaikkia ja kaikkea paitsi ruusukaaleja ja ruusukaalivillapaitaansa. Etenkin hän inhoaa JOULUA ja kaikkea siihen liittyvää. Kun ruusukaalit loppuvat kotikylän kaupasta, Ärjyli suuttuu niin että päättää pilata joulun kaikilta. Hän lähtee etsimään Joulupukkia toteuttaakseen hirvittävän suunnitelmansa.

   

Matkalla mukaan tarttuu (Ärjylin vastustelusta ja kiukuttelusta huolimatta) loputtoman positiivinen kani nimeltä Pörhylä, ja kun seikkailu tuo eteen uusia tuttavuuksia ja toinen toistaan kivempia kohtaamisia, alkaa Ärjyli epäillä omia aikeitaan joulun suhteen.

  

Suomentanut: Maria Lyytinen, Otava 2023

  

Alkuperäinen nimi: The Grumpus: And His Dastardly, Dreadful Christmas Plan (2022)

  

Kirjabloggaajien joulukalenterin luukut:

1. Yöpöydän kirjat 

2. Amman lukuhetki

3. Mrs Karlsson lukee 

4. Hemulin kirjahylly 

5. Kirjakaapin avain 

6. Kirjakasta 

7. Tuijata. Kulttuuripohdintoja

8. Kirjamies 

9. Tuulevin lukublogi 

10. Jotakin syötäväksi kelvotonta 

11. Tuulevin lukublogi

12. Yöpöydän kirjat

13. Kirsin Book Club

14. Kirjaluotsi 

15. Kirjasähkökäyrä 

16. Kulttuuri kukoistaa 

17. Kirjakaapin kummitus 

18. Kirjapöllön huhuiluja 

19. Kirjan jos toisenkin

20. Tarukirja 

21. Hemulin kirjahylly

22. Kirjarouvan elämää 

23. Matkalla Mikä-Mikä-Maahan 

24. Oksan hyllyltä

Runohaaste | Kiira Korpi: Hyppää vaan!

"Välillä hengitykseni ovat

pintanykäisyjä.

A h d i s t a a"

  

   

Lukuhaasteissa: Runohaaste

    

Luin viimein tämä kohutun ja hyvin tylysti kritisoidun Kiira Korven runokirjan Hyppää vaan!, jonka pohjimmasta runokirjamaisuuttakin kyseenalaistettiin. Minä en voi allekirjoittaa teoksen samaa rankkakätistä ruotimista, sillä tässä on paljon samaa henkeä kuin vaikkapa Rupi Kaurin teoksissa, joskin tästä pidin enemmän ja samastuin vahvasti moneen teoksen runoon. Emmi Kyytsösen kuvitus oli kiva plussa.

  

Nämä metsäaiheiset runot ihastuttivat.

    

Miinusta tämä kuitenkin saa runojen järjestyksestä - olisin niputtanut jotkin teoksen teksteistä lähemmäksi toisiaan, karsinut toisteisuutta ja kaikkein lyhyimmät, mutta toisiinsa selvästi liittyvät runot olisin asetellut ilmavasti samalle sivulle tai aukealle. Monissa kritiikeissä nostettiin esiin yksittäisen rivin mittaisia runoja, mutta niissä ei otettu huomioon, että nuokin pienet ajatelmat liittyivät suurempaan kontekstiin, eli aivan omillaan ne eivät leijuneet. 

  

Joskus mun sisäinen maailma on

helvetin ruma ja synkkä. (s. 85)

    

Runot kuvaavat mm. eron tuottamaa surua ja kipua, rakkautta ja muita tunteita ex-kumppania kohtaan (minkä vuoksi moni kritiikki tarttuikin sitten aika ilkeästi Korven yksityiselämään runojen sijaan), sekä kritiikkiä että kiitosta niin miehille kuin naisillekin Korven elämässä (joskus häntä itseäänkin kohtaan). Välillä ne kehottavat uskomaan itseensä, halaamaan puuta ja itkemään sateessa tai sitten ostamaan muhkean karvakynän tai metrin mittaisen nallen unikaveriksi. Eräästä runosta käy ilmi, ettei Korpi enää halua olla se kiltti tyttö, joka alistuu ja miellyttää muita.

  

Antibiootin tilalle laittaisin omassa elämässäni vaikkapa endorfiinit, mutta muutoin kyllä. 

  

Ei tämä ollut lähellekään huonoin runokirja jonka olen lukenut. Kannattaa siis tutustua teokseen, etenkin kun äänekkäin vellonta sen ympärillä on nyt laantunut. Toivottavasti Korpi ei lannistu saamistaan negatiivisista kommenteista, vaan jatkaa runojen kirjoittamista ja löytää vielä uniikimman oman äänen. Tosiasia kuitenkin on, että jonkun julkisuudelle tuntemattoman ihmisen kirjoittamana tätä teosta ei olisi julkaistu, mutta kuka muistaa, milloin viimeksi isossa mediassa puhuttiin runokirjoista? Olisiko nyt aika kulttuuritoimituksissa tarttua runoihin laajemminkin?

  

Keskimmäisessä runossa on ihastuttavaa feminismiä. ♥

  

  

Arvosana:

       

Takakannesta:

Taitoluistelujäillä loistaneen Kiira Korven runot rohkaisevat, puhuttelevat ja vahvistavat.

  

Tarinallinen runokirja sisältää inspiraatiotekstejä rakkaudesta, sydänsurusta, vihasta, lempeydestä ja rohkeudesta.

  

Miten löytää takaisin oman voimansa äärelle, kun huomaa kutistaneensa itseään?

  

Lähdön hetki

on lähellä.

  

Silloin pitää lähteä

kun asiat ovat

kauneimmillaan,

hän sanoi.

  

Nyt mä lähden.

Kauniisti,

vaivattomasti,

kiittäen opeista.

  

208 sivua, Otava 2023

  

Kuvittanut: Emmi Kyytsönen

Luettu myös täällä: Kotona kirjassa, Kirjojen pyörteissä, 

Seikkailukirjoja pojille - ja kaikille muillekin

"Kukaan ei tiedä, mistä azkalorit ovat kotoisin", Farei livertää.

"On kuitenkin helppo kuvitella, millaisia hirviöitä on täytynyt asua siinä maailmassa, 

missä ne kerran kehittyivät."

  

  

Vähän aikaa sitten eräässä maamme suurimmassa mediassa haastateltiin suomalaista kirjailijaa, jolla oli paljon sanottavaa kirjallisuudesta, esimerkiksi kuinka hänen mukaansa pojille ei enää nykyään kirjoiteta seikkailukirjoja. Olin tästä mutulla heitetystä väitteestä aika tyrmistynyt, kun minusta tuntuu, että niitä julkaistaan todella paljon, niin kotimaisia kuin käännöksiäkin. Niinpä kaivelin naftaliiniin hieman uponneen blogini takaisin auringon valoon ja ajattelin pitkästä aikaa kirjoittaa kirjamietteitä tänne. Yritän palauttaa rutiinin kirjoittamiseen, joten toivottavasti lähiaikoina tänne tulee enemmänkin postauksia. 

  

Ensimmäisenä käsittelyssä on pääsiäisen lukumaratonilla aloittamani Imperiumin perilliset sarjan viides osa. Vankilapako on Oskar Källnerin kirjoittama ja Karl Johnssonin kuvittama scifiseikkailu, joka maistuu loistavasti myös aikuislukijalle. Toimintaa riittää hengästymiseen asti. Edellisestä osasta Muistisäilö en ole postannut, joten tässä lyhyesti tapahtumista, jotka johtivat tähän pisteeseen

  

"Miten vanhaksi ihmiset elävät Maassa?"

"No suunnilleen sata vuotta, enintään", Elias vastasi.

                                --

"Miten vanhoiksi alonait yleensä elää?"

"Yleensä suunnilleen 600- tai 700-vuotiaiksi." (s. 59)

  

Muistisäiliössä on paljon loistavia ideoita, vauhtia riittää ja vaarallisia tilanteitakin on. Iso juonikuvio ei paljoa edisty, mutta maailmaan saadaan lisää täyteläisyyttä. Imperiumin perilliset ei todellakaan ole pikkulasten sarja, puhutaanhan tässä esimerkiksi itsemurhasta, yritetään pyyhkiä erään hahmon muisti, joku kuolee ja sormia menetetään (mutta naniittien ansiosta ne kasvavat takaisin). Lisäksi herätetään henkiin muinoin kuolleita eliöitä, jotka vain hetkeä myöhemmin sulavat melko graafisesti takaisin kasaksi luita. Suosittelenkin sarjaa myös yläkoululaisille.

  

"Tämä on viidakkoplaneetta", hän jatkaa. "Luonto on vallannut ikivanhat kaupungit. Sanotaan kuitenkin, että monia raunioita vartioivat yhä koneet, robotit, jotka on ohjelmoitu estämään kaikenlaiset aarteiden varastamisyritykset." (s. 81)

  

  

Vankilapaon idea on jo nimessäkin kerrottu, mutta kuka pakenee ja miksi? Hiljaisuuden kapteeni Brock on viety vankilaplaneetta Feroz II:lle. Miehistö aikoo pelastaa hänet sieltä keinolla ja hinnalla millä hyvänsä. Samaan aikaan ihmetystä herättää aluksen mekaanikko Kapa, jonka menneisyys on arvoitus, ja luurankoja on muidenkin kaapeissa. Alice kamppailee näkymättömän uhan kanssa: hänen mieleensä on ladattu ainakin osa muinaisen johtajan muistoista. "Tuntui kuin joku toinen olisi herännyt eloon hänen sisällään. Niin kuin joku olisi ottanut hänen ruumiinsa haltuun."

  

"Vain koiraat saavat -- lähteä planeetalta. Naaraiden velvollisuus on jäädä kotiin munimaan mahdollisimman paljon munia."

"Mitä?" Alice kiljahtaa. "Mitä seksismiä!"

--

"Tiesin kuitenkin jo nuoresta pitäen, että halusin lähteä pois, jättää kotimaailman taakseni ja näjdä universumia. En kuitenkaan saanut siihen lupaa, koska olin naaras." (s. 36)

  

Tämä on toimintaa täyteen pakattu sarja, jonka parissa ei tule tylsä. Parasta on runsas joukko erilajisia hahmoja ja vierailut toisilla planeetoilla. Jatkoa saadaan luultavasti odottaa hetki, sillä kustannustoimittajan Instagram-sivulta kääntämäni tiedon mukaan on seuraava osa ilmestyy nyt keväällä ja sen jälkeen tulisi enää kaksi osaa. Toivottavasti pääjuonta siis edistetään aikaisempaa nopeammalla tahdilla, vaikka itse voisin lukea vaikka kuinka monta osaa enemmänkin.

  

Jos ihmiskunta onnistuu päättämään päivänsä ilmastokatastrofin, jonkin viruksen tai sodan kautta, Maassakin näyttää ehkä muutaman sadan vuoden päästä tältä. Ei mitään muuta kuin kasvillisuuden valtaamia raunioita. (s. 182)

  

Käännökseen oli jäänyt pari erikoista kohtaa. Mitä tarkoittaa käpistellä? Toinen oli erikoinen sanavalinta lauseessa "koko universumin pilkan esine" miksi ei kohde? Muutoin sanasto on todella laadukkaasti käännetty ja täyssä scifinörttejä kutkuttelevia termejä. 

  

Arvosanat:

         

Takakannesta:

Jännittävä ja värikkäästi kuvitettu avaruusseikkailu koululaisille.

  

Kaapattua äitiään etsivien Alicen ja Eliaksen matka galaksin halki jatkuu. Avaruusalus Hiljaisuuden miehistö on huolissaan paitsi kapteenistaan Brockista myös Alicesta, joka muistonvartijoiden luona käytyään on alkanut kuulla ja nähdä omiaan. He keksivät suunnitelman, jonka avulla Brock saadaan pelastetuksi pahamaineiselta vankilaplaneetalta, mutta sen toteuttaminen ei ole mikään yksinkertainen juttu.

  

Suomentanut: Leena Peltomaa, 269 sivua, Otava 2023

 

Alkuperäinen nimi: Imperiets arvingar 5: Fängelseflykten (2021)

 
Kuvittanut: Karl Johnsson
  
Sarjassa ilmestyneet:

• Tähtiin temmatut
• Rautaruusu
• Hautaplaneetta
• Muistisäiliö
• Vankilapako

  

*****

  

"En ole ihan varma, voiko pakoa laskea voitoksi."

"Me taistellaan yliulottuvuuksellista luurankoarmeijaa vastaan"´, Dirk sanoo. 

"Voitoksi lasketaan jo se, jos pysytään kymmenen sekuntia hengissä."

    

  

Max Brallierin kirjoittama ja Douglas Holgaten kuvittama Maailman viimeiset tyypit 7,5: Quintin ja Dirkin sankaritehtävä on nopealukuinen, tapahtumarikas sekä sopivasti jännittävä paketti, joka täydentää zombien ja hirviöiden täyttämässä maailmassa parhaansa mukaan selviytyvien teinien tarinaa.

  

Mustaa öljyistä mönjää valuu pitkin Pussirotta-kuninkaan Pizzateatteriin johtavan kierreportaikon seiniä. Portailla lojuu luita ja aina välillä kuuluu KRÄK, kun luu rusentuu Dirkin saappaan alle. (s. 120)

  

Aivan kuten arvelinkin Junen saatua oman kirjansa, myös Quint ja Dirk pääsivät sooloilemaan. Quint opettelee käyttämään toisen ulottuvuuden magiaa, joka tunnetaan meidän ulottuvuudessamme tieteenä (mutta näyttää silti yhtä vaikuttavalta kuin magia). Hänen loihtimisensa menee kuitenkin hieman pieleen, sillä kaksikko teleporttaa ties kuinka kauaksi muista. He pääsevät suorittamaan omaa sankaritehtäväänsä, sillä pieni toisesta ulottuvuudesta tulleiden luomuviljelijä-hirviöiden yhteisö on joutunut alati kasvavan traakin piinaamaksi.

  

  

Nopealukuinen, tapahtumarikas sekä sopivasti jännittävä paketti täydentää zombien ja hirviöiden täyttämässä maailmassa parhaansa mukaan selviytyvien teinien tarinaa. Eikä vieläkään olla tavattu kuin yksi muu ihminen. Saas nähdä milloin palataan siihen juonilankaan, jossa kuultiin selviytyjien radiolähetys. Ja mahtaako se olla aito vai huijaus kerätä loput henkiin jääneet ihmiset? Toivottavasti lokakuussa ilmestyvä seuraava osa Kielletty linnake nytkäyttää tarinaa reippaasti eteenpäin.

  

Hän haluaa uppoutua siihen kirjaan NYT HETI, ja jos lukee kävellessä, törmää aina liikennemerkkeihin. (s. 59)

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Huippusuositun sarjan nokkelat kaverukset omassa seikkailussaan!
  
Maailman viimeisten tyyppien ystävykset, älykäs Quint ja voimakas Dirk, yhdistävät voimansa maailmanlopun monstereita vastaan ikiomassa kirjassaan.
  
June sai jo oman seikkailunsa, ja nyt on Quintin ja Dirkin vuoro! Juuri kun Tuomiopäivän taistoista on hädin tuskin selvitty, ajautuvat Quint ja Dirk erilleen muusta porukasta. Edessä on uusia monsterituttavuuksia, vaarallinen maailmanlopun sankaruutta vaativa tehtävä – sekä tietenkin taattua menoa, meininkiä ja mättöä jengin hulvattomaan tyyliin!

  

Suomentanut: Aila Herronen, 289 sivua, WSOY 2023

   
Alkuperäinen nimi: The Last Kids on Earth: Quint and Dirk's Hero Quest (2022)

  

Kuvittanut: Douglas Holgate
 
Sarjassa ilmestyneet:

• Maailman viimeiset tyypit
• Zombiparaati
• Painajaiskuningas
• Kosminen kauhu
• Keskiyön miekka
• Junen seikkailu
• Luurankotie
• Tuomiopäivän taisto
• Quintin ja Dirkin sankaritehtävä
• Kielletty linnake (ilmestyy lokakuussa 2023)

  

*****

  

"Leveä suu ulottui hänen korviinsa asti, jotka puolestaan olivat nyt niin pienet, ettei niitä melkein näkynyt. Iho hohti vihertävänä ja kidukset kaulassa kohoilivat kuin lyhyet siivet."

  

  

Åsa Larssonin ja Ingela Korsellin kirjoittama ja Henrik Jonssonin kuvittama Näkki on varmasti Pax-sarjan vähiten ällökammottava osa. Kirja alkaa koulun ulkolupäivästä. Lapset pääsevät kokeilemaan pelastautumista avannosta naskaleiden avulla. Ei olisi kyllä omassa koulussa tuollaista voinut järjestää, liekö aivan laillistakaan. 

  

"Oma pelko on vahvin vankila." (s. 29)

  

Yksi kohta loppupuolella oli melkoisen graafinen, mutta enemmän tässä oli keskiössä Alrikin ja Viggon äidin vierailu sekä Estridin ja Magnarin veljen Hei-Henryn edesottamukset. Alkoholismin kanssa kamppaileva Yrsa nähdään ensimmäistä kertaa ja kaikki ei mene vierailulla aivan putkeen.

  

Viggo on oma ärsyttävä itsensä, joka toistuvasti pyytää Alrikia katsomaan temppujaan. Veljeksillä on nahinaa Iriksen kanssa, etenkin Alrikin pelastamasta Freja-koirasta. Riitelyllä on vakavampiakin seurauksia, sillä salaisen kirjaston maaginen suojaus murenee, jos sen käyttäjät eivät tule toimeen keskenään. Ja suojausta ei voi edes uusia, sillä kirjaston aiempi suojelija, Estridin ja Mgnarin äiti ei koskaan kertonut loitsuja.

  

– Kaikki kalaihmiset näyttävät tuiki tavallisilta ihmisiltä ollessaan poissa veden alta, Estrid sanoo. – Ainoa tuntomerkki ovat punaiset hiukset. Joskus heillä on huono iho, koska eivät kestä kuivalla maalla elämistä pitkään. (s. 40-41)

  

Tällä kertaa maagisena pahiksena on näkki, eli suomalaisestakin kansantarustosta tuttu hahmo, joka viettelee ihmisiä vetiseen hautaansa. Se ei kuitenkaan ole niin kammottava vastus kuin moni aiempi. Kiinnostavinta on, kun Pax-maailman "maagisen poliisin" eli Blekhin toiminnasta saadaan lisää tietoa.

  

– Täytyy muistaa, että suurimmassa osassa meitä on hieman kalaihmistä. Kauan sitten vallitsi rauha ihmisten, noitien, kalaihmisten, susinaisten ja kaikkien mahdollisten välillä. Siihen aikaan kävi useammin niin, että he saivat lapsia keskenään. (s. 41)

  

Pohdin yhden hahmon kohdalla, mitä jos tämä olisi jotain muuta kuin annetaan olettaa ja olin oikeassa, ei siis kaikkein yllätyksellisin juoni tässä. Lisäksi ennakointia käytettiin hieman liikaa tehokeinona: "Jos Alrik olisi tiennyt, niin hän olisi jäänyt sisään. -- Viggo ei kuitenkaan tiennyt, miten väärässä hän oli. Kovin, kovin väärässä."

  

Kuinkahan mahtaa veljeksille käydä, enää neljä osaa sarjasta jäljellä, mutta paljoa ei ole ehtinyt tapahtua ison juonikaaren osalta. Käännökseen on jäänyt yksi kukkanen: teoksen maailmassa torstait ovat noitapäiviä, mutta myöhemmin Alrik kommentoi, ettei nyt ole tiistai ja noitapoliisi tulee hakemaan vääränä päivänä taikomisesta. Myös jään "elänteet" oli minulle uusi ilmaisu, varmaankin jotain murretta. Millainen mahtaa olla "aito matto"? Tarkoitetaankohan tässä itämaista käsintehtyä mattoa? 

  

Hetken kuluttua Viggo nukahti. Se kävi yhtä nopeasti kuin joku olisi kiskaissut pistokkeen seinästä. (s. 69)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Nuorten kauhusarja koukuttaa ja karmii myyttisine hirviöineen.
  
Jokin menee pahasti pieleen, kun Mariefredin koulu järjestää teemapäivän järven jäällä. Iris väittää, että tapahtumien takana on näkki – vedenhenki, joka hukuttaa uhrinsa huvin vuoksi. Vaikka Viggo ja Alrik pitävät Iristä universumin rasittavimpana tyyppinä, he uskovat hänen olevan oikeassa. Alrikin ja Viggon on uhmattava pahimpia pelkojaan hoitaakseen tilanteen, mutta riittääkö se? Kaiken lisäksi poikien äiti on ilmaantunut kaupunkiin… mukanaan yllätys!
  
Pohjoismaiseen mytologiaan pohjaava nuorten kauhusarja Pax on yhtä koukuttava kuin Harry Potter ja yhtä raaka kuin Nälkäpeli. Näkki on sarjan kuudes osa.

      

Suomentanut: Sirpa Alkunen, 203 sivua, Otava 2022

  

Alkuperäinen nimi: Näcken (2016)
   
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Loitsusauva
• Tuonenkoira
• Ihtiriekko
• Para
• Kummitus
• Näkki
• Pesta (ilmestyy elokuussa 2023)

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 16 | Brian Jacques: Soturi Matiaksen miekka

"Luostarin päärakennuksen eteläistä julkisivua peitti 

virginianköynnöksenä tunnettu murattilajike. 

Syksyn saapuminen muuttaisi muratin lehdet tulipunaiseksi viitaksi, 

joka korosti Redwallin luostarin nimeä ja tarua."

   

      

Valitsin klassikkohaasteen kierrokselle 16 (jonka vetovastuussa oli Kirjaluotsi) Brian Jacquesin vuonna 1986 ilmestyneen eläinfantasian, Redwallin tarun ensimmäisen osan Soturi Matiaksen miekka. Mika Kivimäen käsialaa oleva suomennos on ilmestynyt 1998, eli  kun olin 12. En ala-asteelta kuitenkaan muista näitä kirjoja, mutta sarjan selkämykset olivat tulleet tutuiksi jo ennen kuin olin keväästä 2006 kevääseen 2007 töissä kirjastossa eli minun on täytynyt katsoa näitä omassa lähikirjastossa yläasteen ja lukion aikana. Sitä sivukirjastoa, jossa olin töissä ei enää ole, mutta tuohon aikaan sarja löytyi kokonaisuudessaan niin nuorten kuin aikuistenkin fantasiahyllyistä.

    

"Sinä olet joko hyvin urhoollinen tai sitten pähkähullu."

"Luulisin, että vähän kumpaakin", hiirinuorukainen vastasi. (s. 291)

  

Olen kerännyt sarjasta viisi osaa Oulussa asumieni vuosien aikana. Ne ovat olleet hyllyssäni odottelemassa lukuvuoroaan pitkään ja nyt kun olen korkannut sen, on pohdittava jatkanko myöhempien osien pariin (tämä ensimmäinen osa kun ei ihan kamalasti herättänyt ajatuksia) vai poistanko kirjat viemästä arvokasta hyllytilaa. Luultavasti pidän ne ja etsiskelen puuttuvatkin osat, sillä tämän ikäinen fantasia alkaa olla harvinaisempaa ja olisihan se nättiä saada ne kaikki riviin. Sarjassa on ilmestynyt 22 kirjaa, joista vain 10 ensimmäistä on suomennettu. Tässä oli hyvin paljon samaa henkeä kuin yläasteella pariinkin kertaan lukemassani Robin Jarvisin Deptfordin hiiristä kertovassa trilogiassa. 

    

"Liika työ ja vähä leikki tekee Matiaksesta tylsän hiiren." (s. 165)

  

Päähenkilönä on teoksen nimessäkin mainittu munkkikokelas Matias. Hänellä on aivan liian isot sandaalit, ja siksi hän kompasteleekin usein. Onkin ihailtavaa (joskin melko ennalta-arvattavaa), kuinka tältä pohjalta ponnistavasta hahmosta tulee sankari. Luostarilla on muinoin ollut legendaarinen suojelija, soturi Martin, jonka henki on edelleen läsnä. 

  

Kun Ruoska-Cluny -niminen rotta satoine sotureineen päättää hyökätä luostariin kaivataan taas tuon tarunhohtoisen hiiren apua: on etsittävä hänen miekkansa ennen kuin valloittajat kolkuttavat ovelle. Puolet kirjasta sitten seurataan vihjeitä kuin National Treasuressa konsanaan (tästä puolesta tykkäsin) ja toinen puoli taistellaan tai valmistaudutaan seuraavaan hyökkäykseen. 

  

"Kautta hornan hampaiden, minä silvon sinusta kapisia matonkuteita." (s. 27)

    

Tämä oli hyvin perinteikästä fantasiaa hyvän ja pahan taistelun kuvaamisessa. Kirjan vuoroluvuissa ovat pääosassa Redwallin luostarin asukkaat ja Cluny rötöstelevine rottajoukkoineen. Redwall edustaa äärimmäistä hyvää ja rotat sen täydellistä vastakohtaa. Mikään lastenkirja tämä ei eläinhahmoistaan huolimatta ole (kuten ei Ruohometsän kansakaan), sillä raatoja tulee urakalla ja välillä varsin inhottavillakin tavoilla - eivätkä edes keskeiset hahmot ole turvassa. Taistelun rumuudesta huolimatta kirjan kamalin lause on "Tulehan nyt kiltisti mukaan niin kuin järkevän tytön kuuluu". Uh...   

  

"Käännös vasempaan päin! Minä sanoin vasempaan, senkin pellet! Sinä siellä, etkö erota oikeaa ja vasenta toisistaan? Ojenna vasen käpäläsi." 

Pelästynyt rotta ojensi käpälän, jonka se hartaasti toivoi olevan vasen. (s. 247)

  

Pari kertaa luulin jotakin hahmoa maskuliiniseksi, mutta pidemmälle lukiessani tuotiin esille, että kyseessä olikin feminiininen hahmo käyttämällä sukupuolen paljastavia sanoja kuten tytär - suomen kieli on kyllä ihana sukupuolineutraalin hän-sanan kanssa, mutta se aiheuttaa välillä myös tällaisia väärinkäsityksiä käännösteosten kanssa. Yksi näistä hahmoista on varpusten kruununperijä Sotanokka, joka ei nimenä todellakaan paljasta mitään suuntaan tai toiseen. 

  

Sivuhahmoista kiinnostavimpia puolestaan olivat Basil Hirvi-Jänis, "herkässä iässä olevien nuorten vihannesten, porkkanoiden, salaatin ja muiden outojen elävien vapauttaja" ja oranssinpunertava kissa Julian Gingivere (joka on lupunut punaisen lihan syönnistä jo vuosia sitten). Tosin pidin mäyrä Constancestakin, sillä hänen viisautensa ansiosta luostari pärjää niin pitkään rottia vastaan.

  

"Tietääkö kukaan teistä, mistä löytyisi parantaja? -- Tarvitsen olennon, joka tuntee vanhanajan tavat, mustalaisen, joka osaa parantaa mitä tahansa kunhan hinnasta sovitaan."

-- kettu ripotteli 'maagisia rohtoja' tyynylle lopottaen samalla taas uutta omituista loitsua. 

Vanha huijari, Cluny tuumi. Kaikenlaista hokkuspokkusta ja maagista höpötystä. Mitä se sellaisilla tekee, vaikka tietää olevansa täysin pätevä lääkäri? (s. 142 ja 153)

  

Oli hämmentävää, kun kirjan alussa Cluny karauttaa paikalle hevosen vetämissä heinäkärryissä, sillä hevonen ei vaikuttanut samalla tavalla älykkäältä, antropomorfiselta eläimeltä niin kuin muut - vähän niin kuin Mikki Hiiren Pluto ja Aku Ankan Pulivari. Erikoisesti Bambin isä on tässä  maailmassa tunnettu hahmo, koska Martin vertaa Basilin ritarillisuutta siihen - jokainen kaurisuros kun ei varmaankaan saa kyseistä titteliä isolla alkukirjaimella. 

  

"Eivät edes saalistajat tee pahaa hiirelle, joka kantaa Veljeskuntamme kaapua. He tietävät että tämä on auttaja ja parantaja. Kirjoittamaton laki sanoo, että Redwallin hiiret voivat mennä minne tahansa, minkä tahansa alueen halki vaaratta." (s. 16)

  

Tässä viljellään sitä tyhmää harhaluuloa, että käärmeet ovat limaisia (eivät ne mitään etanoita ole). Ja rotat, käärmeet, ketut sekä näätäeläimet nähdään luonnostaan pahoina, kun taas hiiret, mäyrät, oravat ja myyrät ovat hyviä. Päästäiset sentään olivat harmaita hahmoja, mutta lähinnä siksi, kun ne riitelivät niin usein keskenään. Hämmentävästi eläimet luokittelivat toisiaan älykkyyden mukaan ja haukkuivat osaa lajeista junteiksi ja villeiksi...

  

Jotkut varpuset sirkuttivat niin nopeasti, että Matias oli varma, etteivät ne ymmärtäneet itsekään itseään. (s. 232)

  

Missään vaiheessa kirjaa ei kerrottu ihmisistä, mutta oletan luultavasti pahasti väärässä, että meikäläisiäkin tässä maailmassa oli (tai oli kenties joskus ollut), sillä hylätty kirkko, luostarin ohitse kulkeva tie, ne aiemmin mainitut heinäkärryt ja autioitunut maatila käyttämättömänä ruostuneine koneineen eivät vaikuttaneet olevan eläinten tekemiä, vaikka louhos, josta luostarin kiviaines oli peräisin ilmeisesti olikin. 

  

Heidän edessään levittäytyi laaja hylätty louhos. Se näytti siltä, kuin valtava käsi olisi kuopaissut suuren reiän maisemaan. (s. 334)

  

Mikä muuten on sotamerkki? Cluny nimittäin ripustaa luostarista varastamansa kankaanpalan kiinni sotamerkkiinsä. Onko kyseessä sellainen puinen salko (aquila), joita esimerkiksi roomalaiset sotajoukot kuvataan usein kantamaan? Clunylla on lisäksi kannessakin nähty 

  

Käännökseen oli lipsahtanut muutamia typoja, pahimpana esimerkkinä piste kysymysmerkin jälkeen tai ehkä sittenkin tämä kohta sivulta 391 "Se tunsi keuhkojensa läähättävän rintakehässä." Lisäksi sivulla 128 "Apotti kietoi pani käpälänsä ristiin", sivulla 196 kiitellään Clunya vaikka edellisessä lauseessa puhuttiin Constancesta ja sivulla 280 "kuvitteletkö". 

    

  

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

  

William Golding: Kärpästen herra

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

George Orwell: Vuonna 1984

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Minna Canth: Papin perhe

Kate Chopin: Herääminen

Octavia E. Butler: Aamunkoitto

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta

James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

Vonda N. McIntyre: Unikäärme

Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari

    

Arvosana:

       

Takakannesta:

Vapiskaa Redwallin asukkaat! Ruoska-Cluny on tulossa!

  

Redwallin hiiriluostari nauttii keskikesän rauhasta, kun verenhimoinen ja säälimätön sotapäällikkö rotta-Cluny saapuu Sammalkukkametsän seudulle. Cluny armeijoineen on päättänyt vallata luostarin keinoja kaihtamatta. Vain legendaarinen soturi Martinin miekka voi pelastaa hiiret ja metsän asukit, ja hiirinoviisi Matias päättää uhmata voittamatonta Clunya...

  

Suomentanut: Mika Kivimäki, 398 sivua, Otava 1998

  

Alkuperäinen nimi: Redwall (1986)

  

Teos on luettu myös täällä: Kirjataivas

Päätön kekripukki ja muita kammotuksia pyhäinpäivään

"Kekrinä ovat liikkeellä pahat ja hyvät henget."

  

  

Kreetta Onkelin kirjoittama ja Jussi Kaakisen kuvittama Ahmattien yö - Kekriseikkailu on (nimensäkin mukaisesti) kirja Suomen versiosta sadonkorjuujuhlasta eli kekristä, jonka maailmallisia verrokkeja ovat samhain, Halloween ja Día de Muertos, joskin osittain perinteet menevät päällekkäin pyhäinpäivän kanssa. Kekrillä ei ole tiettyä päivämäärää, vaan sitä on vietetty eri puolilla Suomena hieman eri aikaan, 29.9.-6.11. riippuen siitä missä vaiheessa sato on saatu kerättyä talteen.

  

Kekri on jäänyt kaupallistuneemman serkkunsa Halloweenin jalkoihin, eikä juuri kukaan enää sitä muutenkaan vietä, kristinusko kun on harmillisen hyvin siivonnut nämä pakanalliset juhlapäivät ja pakkokäännyttänyt ne kirkkovuoteen sopiviksi. En silti kurtistele kulmiani Halloweenille, kyseessä on kuitenkin pohjimmiltaan sama juhla vain hieman eri paketissa. Muistan jostakin yläasteelta tai lukiosta, siis vuosituhannen vaihteesta, että kekristä olisi ollut joskus ruokalan pöydillä infoa, mutta harva niitä taisi kuitenkaan lukea. 

  

Tämä todella lyhyt teos sisältää taidokkaan pääosin värillisen kuvituksen ja koheltavan tarinan kekriyöstä. Olisihan tässä voinut olla enemmänkin tuon perinteen avaamista, kekripukki kun ei tainnut edes uhata rikkovansa uunia. Lopussa on koko sivun mittainen inforuutu, eli se olisi mahtunut hyvin mukaan. 

   

Kauan sitten me ihmiset sepitimme itse omat tarinamme. Eräät parhaat kertomukset liittyivät kekriin. Kekriä vietetään myöhään syksyllä. Ojanpientareet ovat silloin kohmeisia ja aurinko näyttäytyy niukasti. Kaikista juhlista tuntuu olevan pitkä aika. (s. 5)

  

Ihastuttavan räväkkä goottimummo ottaa kolme lastenlastansa mukaan matkalle laittamaan mökin talvilepoon. Liisa (8), Kake (10) ja Tapsa (18), joka on juuri saanut kortin ja ajaa mummon 40-vuotta vanhaa autoa, ovat serkuksia. Lasten nimet tuntuivat jostakin syystä todella vanhanaikaisilta, epämuodikkaalla tavalla (nykyään tosin ei voi nimen perusteella olla varma, onko nimen kantaja kolme vai 83-vuotias). Mutta tunne ehkä johtuu siitä, että vuonna 1942 syntynyt isäni oli Kauko eli lempinimeltään Kake (äitini veli on myös samanniminen), Liisa puolestaan oli 1927 syntyneen mummoni nimi.

  

Miinustan kirjalta pisteitä siitä, että tässäkin lapsille suunnatussa teoksessa kommentoidaan ihmisten ulkonäköä negatiivisesti, kuten "huomiota herättävän lihava". Mummostakin joku ajattelee, että hän on "hurjannäköinen eukko", jolla on "violetiksi värjätyt pitkät sotkuiset hiukset, niin hirveästi meikkiä että kasvot näyttivät käsitetaiteelta" ja että "kauneus on katsojan silmissä". Huoh. Niin väsähtänyttä kommentoida ylipainoa ja vaihtoehtoisesti pukeutuvia ihmisiä, joilla on ei-luonnollinen hiusväri, tatuointeja tai lävistyksiä.

  

Pihalla oli suuri roihu, jonka ympärillä hyppeli ihmisiä kummallisesti liikehtien. Kakesta näytti selkeästi siltä, että kyseessä olivat pakanalliset menot. Noituutta! (s. 26)

  

Goodreadsissa kirjan arvostelleet kommentoivat, että juoni oli sekava tai turhan rönsyilevä, ja hahmoja oli liikaa. En ole itse samaa mieltä tästä. Auton sammuttua keskelle pimeää metsää, jokainen kyytiläinen menee omia teitään, kunnes lopussa löydetään taas yhteen Matkalla tavataan uusia hahmoja ja lopussa irrallisetkin osaset on kirjoitettu osaksi kokonaisuutta. Kekripukki ei kuitenkaan mielestäni ollut sukukartanon nykyisen omistajan pelätty isoisä, von Lapio vaan erehtyi luulemaan niin. Korjatkaa, jos olen väärässä.

  

Karikatyyrimäisen säästäväinen Visun perheen oli myös jäänyt joitakin vaivaamaan. Heillä kun on tapana syödä ruisleipää kuiviltaan, palanpainikkeena litran kannu yhdellä teepussilla maustettua teetä ja katsoa sen jälkeen kokkailuohjelmaa vatsat kurnien. Tämä oli tarkoitettu kaiketi vastapainoksi kekriyön mässäilylle, mutta itselle jäi kylmäävä fiilis, että perheen isä oli kammottava mies, joka piti vaimoaan ja lapsiaan pelolla hallinnassa, äidin pahoittelu yhden leivänmurun jäätyä lautaselle oli nimittäin aivan kohtuuttoman suurta tekoon nähden. Oli myös todella outoa, että vain isälle oli annettu etunimi. 

  

Marras tarkoittaa kuolemaa, ja yleisesti luullaan, että se ei ole oikea aika luonnosta nauttimiseen. Vaikka juuri loka-marraskuu on juhlan ja ilonpidon eli kekrin aikaa, kuten me nyt tiedämme. (s. 56)

  

En siis voi kauhean lämpimästi tätä kirjaa suositella, vaikka se kotoisasta sadonkorjuujuhlasta kertookin. Olisipa kiva, jos muutkin lastenkirjailijat tarttuisivat teemaan, esim. Magdalena Hai, Timo Parvela tai J.S. Meresmaa saisivat varmasti ammennettua paljonkin tästä mainion oudosta perinteestä. Törmäsin sattumalta kekriin jo kesällä, kun luin Mitja Mikael Malinin suomimytologiaa sateenkaarevasti käsittelevän sarjakuvan Kivet, kannot, tähdet, kuuta. Sille voin antaa ison suosituksen, vaikkei ehkä lapsille sopiva olekaan. 

  

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Ahmattien yö on seikkailukirja kekriyöstä, jolloin aika on erilaista ja maailman rajat ohuet. Kouluikäisille ja vanhemmillekin tarkoitettu kirja kertoo kutkuttavan tarinan siitä, mitä kaikkea tapahtuu, kun serkukset Kake, Liisa ja Tapsa vauhdikkaine goottimummoineen kohtaavat eriskummallisia asioita suomalaisen maalaiskylän syksyisessä yössä. 

  

Kreetta Onkelin seikkailun on kuvittanut Jussi Kaakinen. Ahmattien yön julkaisija on Talonpoikaiskulttuurisäätiö, jonka tavoitteena on edistää uutta talonpoikaiskulttuuria, mihin kekrijuhlaperinteen tuominen nykypäivään osaltaan nivoutuu.

 

64 sivua, Maahenki kustannus 2013 / Talonpoikaiskulttuurisäätiön julkaisuja 4

  

Kuvittanut: Jussi Kaakinen
   

Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly, Lastenkirjavuosi, Löytöretkellä Piilomaassa, Lastenkulttuuriblogi pienten taikapiiri

  

*****

   

"Yössä oli jotain vialla. Ulkona ei ollut katuvaloja, kuten odotin.

Ulkona oli pilkkopimeää. En myöskään kuullut yhtään sellaista ääntä, 

joita olisin kuvitellut yöhön: naapurin koiran haukkua, auton hurinaa pihatiellä. 

Yö oli hiljainen. Se tuntui pidättävän hengitystään."

   

   

Siri Kolun kirjoittaman ja Johanna Lumpeen kuvittaman Hereiset-trilogian ensimmäisen osan Yön salaisuus konsepti on todella mainio: öisin vanhemmat taistelevat yön olentoja vastaan, jotta heidän lapsensa saisivat nukkua rauhassa. Mutta mitä tapahtuu, kun tuo lapsi herää? Mitä jos sängyn alla oleva mörkö onkin totta? Mitä jos vanhemmat laittavatkin iltaisin, lasten mentyä nukkumaan pyörimään nauhoitteen normaaleista iltatoimista ja lähtevät sitten ulos hampaisiin asti aseistautuneina?

    

Puristava tunne kahdesta maailmasta palasi. 

– Se joka tietää, ei voi koskaan olla enää tietämättä. Hereiset ulkona tietävät sen. 

– Hereiset? 

– Ne, jotka ovat hereillä, äiti sanoi. – Ne, joiden takia meidän täytyy olla hereillä puolustamassa teitä. Hereiset ovat muuttaneet elämämme ja nyt myös sinun elämäsi. Me olemme hereillä ja valppaina koko ajan. Se vaikuttaa ihan kaikkeen. Ei vain öihin, vaan jokaiseen hetkeen, jonka elät.

--

Öisten taisteluiden takia tavallinen maailma näytti oudolta, kiepsahtaneelta. Supermarketin vilinä hämmensi. -- ymmärsin paremmin kaikkea sitä harmautta ja hitautta, joka lapsiperheaikuisia vaivasi. Jokainen perhe, jossa oli lapsia, eli kahta elämää: päiväelämää, jonka lapset kuvittelivat ainoaksi elämäksi, ja sitä öisten kauhujen elämää, jonka vasta nyt tiesin olevan olemassa. 

-- 

Huoneeni tuntui turvalliselta ja hassulta, niin kuin lavasteelta näytelmään, jonka nyt tiesin näytelmäksi. (s. 42-43, 84-85 ja 113-114)

  

Leo päätyy taistelemaan kammo-otuksia vastaan vanhempiensa rinnalla koulutuksenaan vain videopelit ja vanhempien ylläpitämä mörkökirjasto eli Muistiksi kutsuttu käsinkirjoitettu kokoelma havainnoista, mutta ei aivan ymmärrä miksi. Miksi hirvitykset kerääntyvät sellaisten talojen ympärille, missä on lapsia? Miksi osa perheistä linnoittautuu koteihinsa, eivätkä taistele vastaan? Miksi kaatuneiden inhotusten kehot katoavat aamun tullen? Miksi Leolla tuntuu olevan outo kyky, joka auttaa kamppailussa mörköjen kanssa? Mitä tehdä, kun paras kaveri tulee epäluuloiseksi Leon kotioloista? 

  

Otin sotanuijan käteeni ja tunsin itseni hirveän hölmöksi. Juuri tältä näyttäisin, jos minut sijoitettaisiin johonkin taisteluelokuvaan. Olisin se hölmö, joka seisoisi pökkelönä eikä uskaltaisi liikuttaa kädessään olevaa nuijaa.

--

Toivoin että harjoittelu olisi saanut minut tuntemaan itseni soturiksi. Niin ei käynyt.

--

Toivoin, että meillä olisi liekinheitin. Peleissä sellaisia löysi lojumasta tuosta vain, ne piti vain älytä napata mukaan. Todellisessa maailmassa liekinheittimiä ei ollut saatavilla lainkaan niin kätevästi. (s. 60 ja 118)

  

Kuvitus olisi voinut olla asteen verran hurjempikin (vrt. Kepler62, Maailman viimeiset tyypit), mutta tämä lienee suunnattu aavistuksen verran nuoremmille. Aineksia vieläkin kammottavampaan tarinaan olisi ollut ilman, että ikärajaa olisi tarvinnut edes nostaa. Esimerkiksi Liiskajasta on tehty liian koominen ollakseen oikeasti niin pelottava kuin millaisena sitä tulisi pitää. Leon äidistä tulee erittäin paljon mieleen The Walking Deadin Michonne, kummatkin nimittäin heiluttelevat itämaista miekkaa loppumatonta vihollislaumaa vastaan.

   

– Miksi Muisti on olemassa? -- Miksi tiedot [hereisistä] piti tallentaa? 

– Se on sinua ja Lumia varten -- aikanaan täytätte sen tyhjiä sivuja omilla havainnoillanne. Annatte Muistin eteenpäin omille lapsillenne, kun he heräävät.

--

He kertoivat minulle, olivat vain odottaneet hetkeä, jona joutuisivat paljastamaan meille totuuden. Ja jos minulla olisi aikanaan lapsia, tekisin sen vuorostani heille.

--

– Minun ja Lumin pitäisi antaa Muisti eteenpäin omille lapsillemme. Kirja on teidän tekemänne. Miksi te ette kuulleet hereisistä omilta vanhemmiltanne? (s. 100-101)

  

Hieman kyllä erikoista olettaa, että omat lapset koskaan hankkisivat itse lapsia, etenkään maailmaan jossa on hirviöitä... Tarina herättää koko joukon kysymyksiä, joihin ei vielä saada vastauksia ja jää kaiken lisäksi mainioon cliffhangeriin, mikä tarkoittaa, että seuraava osa on ehdottomasti luettava. Onneksi jatkoa on luvassa jo tammikuussa.  

    

Käry haisi mädille perunankuorille, turvonneille rotanvatsoille, vatsatautialkkareille, reppuun unohtuneelle viime kesän ahvenelle, napanöyhdälle ja muumion haudasta päälleelle vuosituhannen verran kypsyneelle pierulle. (s. 117)

  

  

Arvosana:

        

Takakannesta:

Kun sydänyön inhotukset hyökkäävät, Leo tarvitsee loputtomiin nokkeluutta ja rohkeutta. Videopelimäisen koukuttava kauhusarja alkaa.

  

Eräänä iltana 11-vuotiaalle Leolle paljastuu, että on olemassa kaksi ihan erilaista maailmaa: tuttu ja turvallinen päivämaailma ja yön kauhumaailma, jota hallitsevat hereiset, yön otukset. Joka yö Leon vanhemmat muuttuvat taistelijoiksi suojellakseen Leoa ja hänen pikkusisartaan Lumia hereisten hyökkäyksiltä. Ja kun totuus selviää Leolle, hänenkin on taisteltava Riikinkäärmettä, Kitaa ja muita pelottavia otuksia vastaan.

  

Leo ei voi paljastaa kauhuja Lumille tai Kirilille, parhaalle ystävälleen. Mutta miten säilyttää tällainen salaisuus?

  

174 sivua, Otava 2022

  

Kuvittanut: Johanna Lumme
   

Sarjassa ilmestyneet:

• Yön salaisuus
• Aamun kauhut (tulossa tammikuussa 2023)

  Luettu myös täällä: Luova ruho, Siniset helmet, Lastenkirjahylly, Kallellaan kertomuksiin