Lukupiirissä | Annie Lyons: Pommisuojan lukupiiri

"Fasismin tumma pilvi oli levittäytynyt Euroopan ylle kuin virus, mutta nyt se alkoi hälvetä."

  

  

Helmikuun lukupiirikirja

Kirja saatu kustantajalta

  

Voiko toisen maailmasodan aikaan sijoittuva kirja tarjota hyvänmielen lukukokemuksen? Kyllä voi!

  

Annie Lyonsin Pommisuojan lukupiiri on sympaattinen tarina kirjakauppaa pitävästä Gertiestä. Hänen hyvä ystävänsä ehdottaa vähän ennen sodan alkua, että Gertie voisi tarjota juutalaisvainoja pakoon lähteneelle lapselle kodin. Alun pienen vastustelun jälkeen Gertien ja hänen koiransa Hemingwayn kotiin muuttaa teini-ikäinen Hedy, eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

  

Seuraava kierros järjettömiä kuolemia. Taas yksi sukupolvi, joka tulee suremaan ikuisesti niitä, jotka eivät koskaan palaa kotiin -- Miten voi olla mahdollista, että se tapahtuu jälleen, ja milloin se loppuu? (s. 155)

  

Kirja on täynnä rakkautta: niin romanttista kuin rakkautta ystäviin, koiriin ja tietysti kirjoihin. (Ja onpa kirjassa yksi sateenkaareva hahmokin, joka on menettänyt rakastamansa ihmisen sodan takia.) Gertien kirjakauppa toimii monen rakkaustarinan näyttämönä, sillä yksi jos toinenkin hahmo kohtaa siellä elämänsä rakkauden. Ah, kirjojen ihmisiä yhdistävä voima.

  

Hän nautti kovasti tämän suloisen bibliofiiliromanssin kehkeytymisen seuraamisesta. (s. 24)

  

Kirjan nimi viittaa Gertien ideaan tuoda iloa ja hengähdystauko sodan kauhujen keskelle järjestämällä kirjakauppansa kellariin sijoittuvaan pommisuojaan lukupiiri. Teoksen lopusta löytyy listaus kaikista mainituista kirjoista, joukossa on toki tapahtuma-ajastaan johtuen paljon klassikoita, joista hauskasti moni on luettu vetämässäni lukupiirissä (mm. Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo, Christien Hänet täytyy tappaa, Dickensin Saiturin joulu, Doylen Baskervillen koira) - aivan kuten tämäkin kirja!

  

"Rakkauden ei pitäisi olla niin vaarallista, niin riippuvaista kohtalon oikuista." (s. 217)

  

Vaikka kirja on kirjoitettu nykyajasta käsin, se tuntuu tavoittavan aikalaishengen uskottavasti. Teos on täynnä loistavia sitaatteja kuvaamaan myös omaa aikaamme, kuten: "Maailma on jonkin aivan kauhean kynnyksellä. Kysymys kuuluukin, jäämmekö seuraamaan sitä toimettomina vierestä vai nousemmeko vastarintaan ja autamme niitä, jotka apua tarvitsevat." (s. 35) Voin suositella kirjan lukemista lämpimästi.

  

Arvosana:

          

Takakannesta:

Lontoo 1938. Vanhaa kirjakauppaa pitävä Gertie Bingham on surun murtama: rakas aviomies Harry on kuollut, ja seuraa Gertielle pitää enää vanha labradorinnoutaja Hemingway. Samaan aikaan Euroopassa tuhannet juutalaiset pakenevat Hitlerin Saksasta turvallisempiin maihin. Yksi heistä, teini-ikäinen Hedy, päätyy Gertien hoteisiin.

Sitten Saksa aloittaa sodan, ja pian Hitlerin pommikoneet levittävät varjonsa myös Lontoon ylle. Ilmahälytyksistä ja pommisuojaan juoksemisesta tulee arkipäivää, mutta Gertie ja Hedy saavat idean pommisuojan uumenissa kokoontuvasta lukupiiristä. Nalle Puh ja Humiseva harju tulevat tutuiksi lukupiiriläisille samalla kun maailma ympärillä palaa.

Yksi pommi muuttaa kuitenkin kaiken, eivätkä lukupiiriläiset pysty enää sulkemaan muuta maailmaa ulkopuolelleen. Surun ja menetysten keskellä ystävyyden ja tarinoiden voima osoittautuu kuitenkin sotaakin väkevämmäksi.

Annie Lyons on brittiläinen bestseller-kirjailija ja luovan kirjoittamisen opettaja. Ennen kirjailijanuraansa hän on toiminut muun muassa kirjakauppiaana. Pommisuojan lukupiiri on hänen ensimmäinen suomennettu kirjansa.

   

Suomentanut: Anna-Mari Raaska, 344 sivua, Aula & Co 2023
  
Alkuperäinen nimi: The Air Raid Book Club (2023)

    

Luettu myös täällä: Kirsin Book Club, Kirsin kirjanurkka, Amman lukupiiri, Kirjakaapin kummitus

  

Samankaltaista luettavaa:

• Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
• Markus Zusak: Kirjavaras
• Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 18 | John Marsden: Tomorrow, When the War Began

'It's probably the start of World War Three', said Lee.

'We're probably been invaded and don't even know.'

  

  

Lukuhaasteissa: Helmet 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa, Kirjabloggaajien klassikkohaaste 18

  

John Marsdenin Tomorrow, When the War Began on hämmentävän hyvin aikaa kestänyt nuortenkirjallisuuden klassikko Australiasta. Se on listattu neljänneksi rakastetuimmaksi kirjaksi kotimaassaan, sitä on myyty miljoonia kappaleita ja sen pohjalta on tullut myös elokuva Huomenna taistelun alettua (2010), jonka olen joskus vuosia sitten nähnyt. Suomessa teos ei kuitenkaan ole kauhean tunnettu. Kirjaan tarttuessani olin jo kokonaan unohtanut leffan juonen, tiesin vain, että joku hyökkää päähenkilöiden kotimaahan, mutta en muistanut edes sitä, että tapahtumapaikkana on Australia. 

  

Seitsemän 17-vuotiasta nuorta, Ellie, Corrie, Homer, Lee, Fi, Robyn ja Kevin lähtevät joululomalla patikkaretkelle. Kun he palaavat paratiisimaisesta paikasta, hurmaavasti nimeltään The Hell, he huomaavat, että vieras valtio (jota ei ensimmäisessä kirjassa nimetä) on valloittanut maan ja ottanut heidän perheensä vangiksi. Nuoret olivat kyllä huomanneet lentokoneita, mutta olettivat niiden liittyvän juhlapäivään, joka tapahtui samaan aikaan heidän ollessaan retkellä. 

  

I can't think of any books I've read - or films I've seen - that relate much to us. We've all had to rewrite the scripts of our lives the last few weeks. (s. 16)

  

Mitä tehdä tällaisessa tilanteessa? Nuoret keräävät selviytymisen kannalta tarpeellisia tarvikkeita sekä ruokaa kodeistaan ja linnoittautuvat patikkaretkellään löytämälleen aukiolle. Sieltä käsin he tarkkailevat tilannetta ja taistelevat vastaan. Tapahtumat ovat siis jotenkin turhankin uskottavia näinä aikoina, kun Europassa soditaan, mutta hurjistakin käänteistä huolimatta ikävillä asioilla ei mässäillä.

  

Kirjassa on romanttisia virityksiä, loukkaantumisia ja paljon kuvausta selviytymisestä niin fyysisesti kuin henkisestikin. Harmillisesti tarina loppuu kesken, sillä se kattaa vain noin kuukauden ajanjakson. Sarjassa on seitsemän osaa ja voisin kuvitella, että vasta viimeisessä, 1999 ilmestyneessä osassa, sota lopulta päättyy. Kirjastoon ei kuitenkaan ole sarjan muita osia hankittu. Voin silti suositella tämän lukemista, vaikka ratkaisua ei tässä vielä saadakaan. 

  

This was the new reality of our lives. (s. 84)

  

Selviytymisen rinnalla kuljetetaan legendaa The Hellissä asuneesta erakosta, jonka puhuttiin murhanneen vaimonsa. Tämä oli todella irrallinen osanen, mutta tarjoaa toisaalta hengähdystaukoja jatkuvan toiminnan ja epävarmuuden rinnalle. Kummastelin myös vela-ihmisenä, kun yksi hahmoista kommentoi, että he, siis lapset, antavat vanhempiensa elämille merkityksen. Ihan kiva, jos koet niin, mutta ehkäpä niillä vanhemmilla on muutakin merkittävää elämässään. 

  

Tässä mainittiin muutamia kirjoja nimeltä, hauskasti muiden joukossa mm. lukion englanninkurssille aloittamani Joseph Konradin The Heart Of Darkness, joka jäi kesken ja jätti vuosiksi olon, etten halua lukea mitään englanniksi (tämä Marsdenin kirja olisi ollut paljon parempi). Toinen hyvin mieleen jäänyt maininta oli Robert C. O'Brienin Z for Zacharias, jonka luin tammikuun 2021 klassikkohaasteen kirjana, linkki alla. 

All these words, words like 'evil' and 'visious' they meant nothing to Nature. Yes, evil was a human invention. (s. 243)

   

Kirja on saanut Goodreadsissa muutamia erikoisia, negatiivisia kommentteja mm. epäuskottavuudesta. Eräs käyttäjä valitti, ettei kirjassa puhuttu ollenkaan kuukautissuojista tavaroiden keruun yhteydessä, mutta kyllä tässä minun lukemassani kappaleessa oli maininta tampooneista (sivulla 112). Moni valitti myös miksi tällaiseen selviytymiskamppailuun on sekoitettu romantiikkaa. Minusta se käy kuitenkin järkeen, että synkimpinä aikoina sitä hakee turvaa toisista ihmisistä ja teineillä on yleensä myös varsin aktiivinen hormonitoiminta. 

   

  

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

    

William Golding: Kärpästen herra

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

George Orwell: Vuonna 1984

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Minna Canth: Papin perhe

Kate Chopin: Herääminen

Octavia E. Butler: Aamunkoitto

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta

James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

Vonda N. McIntyre: Unikäärme

Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari

Brian Jacques: Soturi Matiaksen miekka

Waldemar Bonsels: Maija Mehiläinen

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

The astonishing adventure begins...

  

Seventeen-year-old Ellie Linton wants one final adventure with her friends before the school holidays are over. Packed in Ellie's parents' Land-Rover they drive to the famously beautiful camp in the hills. 

  

Returning to their home town of Wirrawee, the seven teenagers realise that something is seriously wrong.  Their world has changed forever.

  

Would you give up everything? Would you fight? Would you sacrifice life itself?

  

Tomorrow When the War Began asks the questions you may one day have to answer.

  

286 sivua, Quercus 2011 (1. painos 1993)

Siri Kolu: Iltasatuja maailmanpalosta

"Olipa kerran tyttö, joka piti käsissään ohutkuorista munaa, ja munan sisällä nukkui sota.

  

Tyttö oli kannatellut munaa sadan vuoden verran suojellakseen ihmisiä sodalta, 

mutta huomenna hän pudottaisi munan saadakseen olla vapaa."

      

    

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet 9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön

   

On parempi, etten listaa mitä meiltä on viety, meiltä jotka sairastuimme vailla valintaa ja jotka muutuimme, joista tuli ihmisten varjoja siellä missä liikuimme. Pandemia löi kaikkia, mutta on silti monia jotka toivoisivat, ettemme saisi lainkaan elää. (s. 15)

  

Siri Kolun Iltasatuja maailmapalosta on itsenäinen jatko-osa teoksille Pelko ihmisessä (2013) ja Ihmisen puolella (2014). Ensimmäisessä kirjassa esiteltiin 16-vuotias, P-influenssaan sairastunut Pilvi. Hän selvisi taudista, mutta joutui käymään läpi metamorfoosin, joka muutti hänet uuden ihmislajin homo feriksen edustajaksi eli pihmiseksi. Pihmisillä on kykyjä, kuten tarkempi kuulo ja osa heistä pystyy puhumaan toisilleen telepaattisesti. 

  

Kuka haluaa rakastaa tiilimurskan seassa, ikkunattomien betoniseinien takana, maailmassa jossa voi räjähtää kappaleiksi koska vain? (s. 128)

  

Nyt Pilvi on jo kolmenkympin kieppeillä ja laitoksesta aikoinaan adoptoimansa, nyt liki parikymppisen pihmispojan äiti. Aikaa mitataan vuosissa jälkeen pandemian. Tapahtumia ei kerrota lineaarisesti, vaan kokonaiskuva silloin ja nyt välillä muodostetaan takaumien avulla. Nyt, pandemian itsekin kokeneena, on teoksen maailma aiempaakin synkempi ja uhkaavampi. Eurooppa valmistautuu sotaan, pihmisoikeuksia sorretaan, aatemaailma muuttuu myrkylliseksi, pakolaiset vaeltavat maasta toiseen, pihmisiä viedään tuhoamisleireille, ilmastonmuutoskin kurkistelee nurkan takana. Kuulostaa pelottavan tutulta, eikö vain?

  

Neuvoston edellisen kokouksen päätös vie meiltä henkilökohtaiset vaatteet.

--

Ymmärrän, ettei tämä tietenkään lopu käyttövaatteisiin. 

Tämä on vasta alkua. -- Meiltä voidaan poistaa kaikki omaisuus, koska se on tiellä.

--

Olemme jälleen muuttuneet numeroiksi. Otamme ison askeleen kohti laitosta, säilyttämöä, vankilaa. (s. 86-87)

  

Olen kirjoittanut Ihmisen puolella postauksessani näin: "Osa tarinasta jää kuitenkin selvästi kirjoittajan mielen maailmaan. Olisikin kiinnostavaa, jos sarja saisi vielä jatkoa, jossa paljastettaisiin loputkin kortit." Jatkoa tosiaan tuli, ja moni varmaan yllättyi kanssasi - harvoin näin pitkän ajan päästä saa jatkaa tarinaa vanhojen tuttujen hahmojen kanssa. Kaikkia kortteja ei varmaan vieläkään lyöty pöytään, mutta tämä ehdottomasti täydentää aiempia osia. Kautta koko teoksen puhutaan tarinoiden voimasta. Kolu on onnistunut luomaan fiktiivisen maailman, joka heijastelee omaamme nostaen tapetille ne kaikkein kipeimmät kohdat.  

  

Pöly laskeutuu tuttuihin huoneisiin, kun olemme matkalla, eikä matkanteko tämän jälkeen koskaan lopu. (s. 82)

  

On hienoa, että kirja on saanut kaksoismerkinnän niin nuorten kuin aikuistenkin puolelle - nyt ei ainakaan voi kukaan aikuinen sanoa, ettei kehtaisi tätä lukea! Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandialla palkittu Anne-Maija Aallon Mistä valo pääsee sisään (ja sen edeltäjä Korento) olisivat mielestäni voineet saada saman kohtelun. Kirjassa muuten kommentoidaan, kuinka monet ongelmat johtuvat siitä, kun aikuiset eivät kuuntele nuoria ja ota heitä mukaan toimintaan. Onkin siis erittäin terveellistä lukea lanua ja YA:ta, tarkastella nykynuorten maailmaa eikä vain muistella omia teinivuosia. 

  

Ihminen on kekseliäin, mitä tulee kärsimykseen ja kuolemaan. Leikkivä ihminen, tuhossaan hirvittävä. (s. 90)

  

Aallon ja Kolun teokset muuten muistuttavat tunnelmaltaan ja teemoiltaan toisiaan. Molemmissa on useampi näkökulmahenkilökin. Iltasaduissa maailmanpalosta Pilvin, Julianin ja Livin (Julianin tyttöystävän, ihmisoikeusaktivistin) näkökulmat vaihtelevat. Lisäksi mukana on blogitekstejä ja kuulustelupäiväkirjojen litterointeja. Tekniikalla saadaan energiatehokkaasti luotua kuva laajemmasta maailmasta infodumppaamatta, mutta jatkuvasti vaihtuva näkökulma jättää hahmot (etenkin Livin) etäisiksi. Teos herättää paljon ajatuksia, mutta siinä tapahtuu lopulta todella vähän.

  

Sodan vuoksi tehdyt ihmisoikeusrikokset eivät poistu minkään muotoseikan takia. Kansanmurhaa ei saa tehdä ajatellen, että jos sitä ei missään kielletä, sen voi tehdä. (s. 138)

  

Olisi kiinnostavaa kuulla sellaisen lukijan ajatuksia, joka on lukenut kaikki kolme osaa putkeen, minulla aika on haalistanut aiemmat lukukokemukset. En esimerkiksi muista, että Largo olisi ollut niin ärsyttävä ja toksisesti maskuliininen kuin hänet tässä kuvattiin. Largo pakottaa Pilvin tottelemaan itseään ja ei ole suuri ihme, että Pilvi sitten pakenee tuota tukahduttavaa petoliittoa. 

  

Lajien sekoittuminen on heidän suurin pelkonsa. (s. 305)

  

Largo vastustaa Julianin ja Livin suhdetta, koska Liv on ihminen. Livillä taitaa olla hieman taipumusta paranormaalin romantiikan ihannointiin, sillä hänellä on iltalukemisena "tyynyn vieressä -- resukorvainen, ikivanha Twilight". Pihmiset eivät tiedä, kuinka sairastettu tauti muuttaa heidän elinajanodotettaan. Uusi ihmislaji on kuitenkin kovaa vauhtia aikuistumassa, eikä uutta sukupolvea näy. Lapsilla on tapana syntyä ennen aikaansa, jos raskaus edes alkaa.

  

- Tiedät kai sen Keskuksessa levitellyn uskomuksen, jonka takia nuoret turhautui, sanoin. - Että vain osa meistä voi jatkaa sukua, niin kuin mehiläiskuningattaret. Me tajuttiin että ollaan kuhnureita, ihan turhia. (s. 288)

  

Vaikka yleensä en haluakaan kommentoida lukemistani kotimaisista kirjoista negatiiviseen sävyyn, on pakko ihmetellä kuinka tähän kirjaan on jäänyt aivan tuhottoman paljon kirjoitusvirheitä ja rikkonaisia lauseita. Kuinka tämä on voinut mennä kustannustoimittajalta eteenpäin tällaisessa kuosissa? Tässä joitakin esimerkkejä selkeistä ongelmista, jotka eivät kuitenkaan vaikuta juoneen, ainoastaan lukukokemukseen:

  

- "Anna me kerromme, että te olette ongelma, jota kutsumme sitä ratkaisuksi." (s. 147)

- "Ei ropise, tihku laskeutuu kaiken vesisumuna kaiken ylle." (s. 163)

- "Pilvin aika koettaa kuukauden päästä." - koittaa? (s. 299)

- "Kuuntelen joka tilan, mittaa joka kaiun, luotaa joka pulssin --" (s. 312)

  

Kolu ei käytä kaikkein helpointa kieltä, jopa itselleni muutama sana oli vieras. Osa on selvästi vanhempaa kieltä tai murretta, joka ei välttämättä kaikille avaudu: noivea, penkkivelli, ritvilä, äänittää video... Turvatalojen pihmiset puhuvat yleiskieltä, underlinguaa (sekoitus englantia, saksaa ja ranskaa) sekä norundia, pohjoismaisten pihmisten omaa murretta. Olisi ollut kiinnostavaa kuulla esimerkkejä näistä. 

  

Kirjan lopetus on erittäin täräyttävä.

     

Kiinassa on leviämässä uusi pandemia, hyvin toisenlainen kuin PI, mutta sekin flunssan kaltainen. Lentokenttiä suljetaan. Lehtikuvissa näytetään autioitunutta miljoonakaupunkia, jossa kaikki ovat ulkonaliikkumiskiellossa. 

- Ei se meille tule, Petri lohduttaa. - Me ollaan tällainen harvaanasuttu pohjoinen niemi.

--

Olemme ne, jotka muutti Se Edellinen. Olemme vanhaa mallia. -- Kukaan ei katso enää lähelle, meitä jotka olemme täällä jo, mitta joita kukaan ei näe. (s. 320)

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

Kun maailma haluaa nujertaa Pilvin ja hänen kaltaisensa, voi tarinoiden avulla säilyä hengissä.

  

Pilvin ja Julianin sairastama P-virus on muuttanut heidät. Pihmiset ovat vainottu vähemmistö, uhka ihmisille. He majailevat milloin metroasemilla, milloin hylätyissä tehtaissa, aina valmiina lähtöön. Pilvi alkaa kertoa tarinoita pelastamalleen Julianille, jotta tämä uskaltaisi nukahtaa.

  

Pihmisten on valittava, vaaditaanko paikka maailmassa sodalla. Pilville selviää, että omienkin joukossa selviäminen riippuu tarinoista – ne voivat pitää hengissä tai ajaa tuhoon.

  

Iltasatuja maailmanpalosta jatkaa itsenäisenä teoksena romaanien Pelko ihmisessä (2013) ja Ihmisen puolella (2014) tarinaa.

  

333 sivua, Otava 2021

  

Luettu myös täällä: Kirsin kirjanurkka, Maaseudun tulevaisuus, Luova ruho, Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja

  

Samankaltaista luettavaa: Anne-Maija Aalto: Korento, Mistä valo pääsee sisään, Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli, Nora Roberts: Ensimmäinen vuosi, Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet

Dekkariviikko | Elly Griffiths: Aavekentät (Ruth Galloway #7)

"Sen olen työssäni oppinut. 

Mikään ei pysy maan povessa loputtomiin."

   

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien dekkariviikko

   

Tuttuun tapaan Elly Griffithsin dekkari arkeologi Ruth Gallowayn ja komisario Harry Nelsonin tutkimuksista rullaa nopealukuisesti. Aavekentistä ei tullut lemppariosaani sarjasta, jopa kansikuva on vain nätti, muttei mieleenjäävä, toisin kuin pari edellistä upeaa kantta. Plussana on tosin mainittava, että tällä kertaa Ruthin ylipainoa ei juurikaan mainittu, vain yhdesti suoraan ja pari kertaa verhotusti asia nousi esille. Se onkin ollut sarjassa suurin hierrinkivi minulle ja ihanaa, että asia on nyt selvinnyt kirjailijallekin. Jotkin ulkonäköön liittyvät huomiot voin toki itsekin allekirjoitaa, kuten:

  

Ruth pitää uimisesta, mutta kahlaaminen lämpimässä, vyötärönkorkuisessa vedessä ei oikein vastaa hänen käsitystään hauskuudesta. Kunnolla uidessa on sentään veden kätköissä. Nyt hänestä tuntuu, että lihaa on esillä liikaa. Tosin hän ei ole lastenaltaan isokokoisin äiti. (s. 206)

  

Ruth tuskailee rakkauttaan naimisissaan olevaan Nelsoniin. Hän asuu marskimaan laidalla viisivuotiaan, jo koulun aloittavan tyttärensä Katen ja kissansa Flintin kanssa. Kate on seuraamusta Ruthin ja Nelsonin yhden yön jutusta. Nelson kuitenkin asuu edelleen vaimonsa Michellen kanssa, tosin hänen vanhemmat tyttärensä ovat jo muuttaneet kotoa. Katen isä ei ole yleisessä tiedossa, mutta esimerkiksi Michelle kuuluu sisäpiiriin, mikä onkin saanut parin välit hieman tulehtuneiksi.

  

He kaikki rakastavat toisiaan 2000-luvun sotkuiseen tapaan. (s. 24)

  

Ruthin mielestä kukaan mies ei halua olla hänen kanssaan, mutta tuntuu, että melkein jokaisessa kirjassa hänellä on kierroksessa eri mies. Ruth lämmittelee vanhaa liekkiä tv:stä tutun Frankin kanssa, joka tavattiin jo edellisessä kirjassa, mutta teosten välissä on ehtinyt kulua kaksi vuotta. Hän on myös alkanut omaksi kummastuksekseen haaveilla häistä Nelsonin kanssa, vaikka ei ole koskaan kokenut haluavansa jakaa elintilaansa miehen kanssa saati unelmoinut valkoisesta mekosta ja papin aamenesta. Samaan aikaan Nelsonkin on mustasukkainen Ruthista niin tv-kameroille kuin Frankillekin. Saas nähdä, mihin tämä kaksikko vielä sarjan aikana päätyy. 

  

Ja mitä romantiikkaan tulee... Nelson puistaa päätään. Tästä aiheesta hän ei halua keskustella edes itsensä kanssa. (s. 220)

  

Tällä kertaa tutkitaan toisen maailmansodan aikaisesta lentokoneesta löytynyttä ruumista, kyseinen mies tosin oli ilmoitettu kuolleeksi ennen kuin kone, josta hän löytyy putosi. Alkaa pitkällinen salaisuuksien vyyhdin avaaminen ja murhaajia tuntuu olevan joka nurkalla. Mutta brittiläiseen tapaan kupponen teetä auttaa tilanteessa kuin tilanteessa. Erikoisesti vanhaa tapausta kutsutaan kirjassa "pimeäksi keissiksi", vaikka itse mieltäisin paremmaksi ilmaisuksi kylmän keissin (egl. cold case). 

   

Blackstockin suvun kaikilla kaappiluurangoilla näyttää tänään olevan ulkoilupäivä. (s. 146-147)

  

Pari sivuhenkiläkin kokee kirjan aikana kiehtovia hetkiä niin romantiikan kuin hengenvaarallisten tilanteiden muodossa. Myös Ruth joutuu taas pyssyn tähtäimeen. Kirjassa myös sivutaan ilmastonmuutosta, sillä kirjan alkupuolella, Ruthin ollessa kaivauksilla (joiden aikana löydetään prossikautinen hauta) todetaan, että kesä oli poikkeuksellisen kuuma ja loppuvuodesta vesi tulvii korkeammalle markismaalla kuin koskaan: "Jessus, mitä säälle on tapahtunut? Ensin myrskyjä ja sitten tulvia. Mitä seuraavaksi? Maanjäristyksiä?". 

  

"Aika monilta ongelmilta olisi vältytty, jos olisitte puhuneet toisillenne rehellisesti." (s. 339)

  

Pari kertaa jäin pohtimaan käännöstä, esimerkiksi, kun Ruth tuntee luumuilevansa, paksussa talvitakissa hän puolestaan näyttää sulkupallolta, joka on siis jonkinlainen zeppeliinimäinen asia (mutta kuinka moni tietää tämän googlaamatta tai mitä ovat prerafaeliitihiukset ja "makuuhuoneen hurmioitunut mainadi"?) ja kun Frank tulee käymään Ruthin luona ja hän rapsuttelee Flint-kissaan, Ruth kauhistuuu: "Se karvastaa sinut". Itse olisin sanonut karvoittaa. Nämä ovat toki kulttuuridetaljeja, makuasioita ja osittain myös murre-erojakin, mutta tekstin sujuvuudesta toki on kiinnostavaa keskustella. Silti oikein oivallinen kevyempi dekkari, joka sopii hyvin kesälukemistoon kuin myös lokakuullekin, sillä kirjassa vietetään halloweenia.

  

   

Arvosana:

        

Takakannesta:

Aikamme hurmaavin dekkarisarja saa jatkoa

Suosikkiarkeologi Ruth Galloway tutkii sodanaikaista lentokoneen hylkyä, josta löytyy epäilyttävä ruumis. Viehättävä brittisarja yhdistelee arkeologisia salaisuuksia ja monimutkaisia ihmissuhteita.

Kun uuden asuinalueen rakennustöissä löydetään toisen maailmansodan aikainen lentokone ja lentokoneesta ruumis, arkeologi Ruth Galloway kutsutaan paikalle. Ruth toteaa, ettei kyseessä ole lentäjä – mutta miten ruumis päätyi lentokoneeseen? Kun tapaukseen liittyvän Blackstockin suvun tiluksilta vielä löytyy ihmisluita, Ruthilla ja komisario Harry Nelsonilla on kiire selvittää syypää ennen kuin Norfolkia lähestyvä myrsky saavuttaa heidät ja hautaa salaisuudet iäksi.

    

Suomentanut: Anna Kangasmaa, 350 sivua, Tammi 2019

  

Alkuperäinen nimi: The Ghost Fields (2015)

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Risteyskohdat
• Januksen kivi
• Jyrkänteen reunalla
• Käärmeen kirous
• Korppikuningas
• Kadonneet ja kuolleet
• Aavekentät
• Siniviittainen nainen (tulossa syyskuussa 2020)

   

Ruth Gallowayn kanssa mysteerejä ovat ratkaisseet myös:  Luetut.net, Oksan hyllyltä, Kirja hyllyssä, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin kummitus, Kirjarouvan elämää

Lukupiirissä | Judith Kerr: Kun Hitler varasti vaaleanpunaisen kanin

"- Onko pakolainen sellainen, jonka on ollut pakko jättää kotinsa? kysyi Anna.
  
- Sellainen, joka etsii turvapaikkaa toisesta maasta, selitti isä.
  
- Minusta tuntuu, etten minä vielä ole tottunut olemaan pakolaisena, uskoutui Anna.
  
- Omituinen tunne se onkin, myönsi isä. - Sitä elää jossakin maassa kaiken ikänsä. Äkkiä jotkut rosvot ottavat maan haltuunsa, ja siinä sitä sitten olet vieraassa paikassa ja tyhjän päällä."

     

      

Helmikuun lukupiirikirja

Lukuhaasteissa: Joka päivä on naistenpäivä, Helmet 2020: 15. Fiktiivinen kertomus, jossa on todellinen henkilö, Popsugar Reading Challenge: A Fiction or nonfiction book about a world leader

   

Judith Kerrin Kun Hitler varasti vaaleanpunaisen kanin on koskettava tarina erään perheen elämästä pakolaisina toisen maailmansodan aikaan. Tämä ajaton ja ajankohtainen klassikko sopii hyvin koulujen lukemistoihin, vaikka suomennos kaipaisikin pientä päivittämistä (vanhentuneet ilmaisut ja taivutukset eivät kuitenkaan haittaa lukemista liian paljon). Tänä vuonna tulee kuluneeksi 75 vuotta toisesta maailmasodasta. 

  

Elsbeth pysähtyi katsomaan suurta punaista julistetta. 

– Taas tuon miehen kuva, sanoi Elsbeth. – Pikkusiskoni näki eilen yhden sen kuvan ja luuli sitä Chapliniksi. 

Anna katsoi tuijottavia silmiä ja tuikeaa ilmettä. 

– Ei se muuten muistuta ollenkaan Chaplinia, paitsi että silläkin on viikset.

He lukivat kuvan alta: Adolf Hitler. 

– Se tahtoo, että kaikki äänestävät sitä vaaleissa ja sitten se aikoo tehdä lopun juutalaisista, sanoi Elsbeth.

--

– Ehkä Hitler lopettaa minut. Minäkin olen juutalainen. 

– Etkä ole! 

– Olenpas. Isä kertoi sen meille vasta viime viikolla. Hän sanoi, että me olemme juutalaisia ja me veljeni kanssa emme saa koskaan unohtaa sitä, vaikka mitä ikinä tapahtuu. 

– Mutta ethän sinä ikinä käy lauantaisin synagogassakaan 

 --

– Se johtuu siitä, että me emme ole uskonnollisia. 

 --

– Mutta jos sinä kerran olet samannäköinen kuin kaikki muut, etkä edes käy synagogassa lauantaisin, niin mistä tiedät, että te olette juutalaisia? 

 --

– Olkoon miten tahansa, minusta se on hölmöä, sanoi Elsbeth. – Höpsö koko Adolf Hitler ja ihmiset, jotka ovat juutalaisia ja koko homma. (s. 6-7)

  

Vähän ennen kuin Hitler nousee valtaan 9-vuotiaan Annan isä pakenee ensin Prahaan ja sieltä myöhemmin Sveitsiin, sillä kirjailijana ja kolumnistina hän on nähnyt huolestuttavia merkkejä yhteiskunnassa ja kirjoittanut niistä julkisesti. Perheen ystävät yrittävät rauhoitella kauhukuvia maalaavaa miestä, mutta kuinkas sitten kävikään. Vähän ennen kuin Hitler voittaa äänestyksessä, äiti nappaa Annan ja hänen isoveljensä Maxin mukaansa ja he lähtevät Beriliinistä isän perään junalla, ennen kuin heidän passinsa otetaan pois.

  

Rankinta oli ratkaista, mitä leluja he ottaisivat mukaan. -- Lopulta tilaa jäi vain muutamalle kirjalle ja yhdelle Annan leikkieläimelle. Valitako vaaleanpunainen kani, joka oli ollut hänen kumppaninaan niin kauan kuin hän saattoi muistaa, vai ottaa mukaan vastikään saatu villakoira. (s. 26)

  

Seuraavien kahden vuoden aikana perhe asuu niin Sveitsissä kuin Ranskassakin. Annan isä yrittää tienata kirjoituksillaan, mutta sveitsiläiset pelkäävät liikaa natseja eivätkä halua julkaista häneltä mitään. Ranskassa on kuitenkin saksalaisten pakolaisten perustama lehti Daily Parisian, joten perhe vaihtaa taas maisemaa. Aluksi ranskaksi opiskelu on vaikeaa, mutta lopulta Anna oppii kielen.  Aivan kirjan viimeisillä sivuilla perhe muuttaa kolmannen kerran, tällä kertaa Englantiin. Anna pohtii, mahtavatko he enää koskaan tuntea kuuluvansa kunnolla minnekään. Tämä kysymys lienee varsin monen muuttaneen mielessä, etenkin jos on pitänyt jättää vanha kotimaa sodan takia.

  

Se oli aivan kuin ihme. -- Se oli samanlaista kuin jos äkkiä keksisi osaavansa lentää ja pelkäsi kuitenkin joka hetki putoamista. (s. 155)

  

Annan kautta käsitellään monia kiinnostavia teemoja. Esimerkiksi, kun hän on sveitsiläisessä koulussa häntä harmittaa, etteivät tytöt ja pojat saa leikkiä yhdessä ja tyttöjen on kuljettava luokassa seinän vieressä ja pojat saavat kävellä keskikäytävällä. Tai kun Anna ja Max haluaisivat leikkiä majataloon lomalle tulleen perheen lasten kanssa, mutta he koska nämä ovat natseja, heidän vanhempansa kieltäneet heitä leikkimästä juutalaisten kanssa. Tähän Anna toteaa: "Minkä kumman takia he eivät voineet leikkiä kaikki yhdesä? -- Minkä takia heidät pakotettiin olemaan jonkun puolella ja jotakin vastaan?" 

   

Pakkaaminen ei heiltä pitkään aikaa vienyt. Heillä näytti jokaisessa muutossa olevan yhä vähemmän pakattavaa, sillä paljon oli loppuunkäytettyä ja poisheitettävää. (s. 189)

   

Kerr kuoli 22.5.2019. Vaaleanpunainen kani on ollut lukulistallani jo pitkään. Onneksi olen sen nyt viimein lukenut. Harmillisesti jatko-osia ei ole suomennettu, eli Annan tarina jää kesken. Voin lämpimästi suositella tätä kirjaa, sillä huolimatta synkästä teemastaan, kirja on kuitenkin todella toiveikas. Anna pysyy positiivisena koko kirjan ajan, vaikka tietää olevansa pakolainen, hän ei häpeile sitä. Hän myös toteaa pariin otteeseen, ettei ole väliä, missä hän ja hänen perheensä ovat, kunhan he ovat yhdessä. 

   

Eniten kaikesta hän vihasi alituista rahapulaa, jonka vuoksi jopa pienten välttämättömyyksien hankinta, kuten hammastahnan osto muodostui päänvaivaksi. (s. 179)

   

Parasta kirjassa on se, kuinka natseja sanotaan yhdessä kohdassa suoraan äärimmäisen tyhmiksi. Myös turhaa ylpeyttä käsitellään kirjassa. Annan äidin täti haluaa antaa tytölle pakallisen kangasta järjestämästään köyhäinavusta, mutta äiti kieltäytyy ensin, vaikka Annan vanhat vaatteet ovat menossa pieneksi. Etenkin Annan isälle kangaspakka on iso kolaus ylpeydelle, koska pitää sitä merkkinä siitä, ettei ole onnistunut elättämään perhettään. Täti kuitenkin sanoo: "Sinäkö haluat mieluummin, että poliisi pidättää lapsen pöksyjen paljastelusta." Pariisissa perheen kanssa asuu hetken aikaa itävaltalaineen Grete, josta tulee aivan mieleen Harry Pottereiden Oljo, vai mitä olette mieltä?

  

Oviaukkoon ilmaantui pieni, nypeännäköinen olento. 

– Paistetut perunat ovat sitten karrelle palaneet, olento ilmoitti silmiinpistävän tyytyväisenä. (s. 96)

      

Arvosana:

             

Takakannesta:

Erinomaiset arvostelut saanut kirja päähenkilönä 9-vuotias Anna.

  

Eletään vuotta 1933 ja Anna perheineen joutuu pakenemaan Saksasta Sveitsiin, Ranskaan ja edelleen Englantiin.

  

Mutta merkittävää tässä kirjassa ei ole sen tapahtuma-ajankohta. Tärkeää on se kuvaama tilanne. Niin kuin Anna miettii: on kummallista että yhtäkkiä joidenkin ihmisten on lähdettävä kodeistaan ja maastaan ja jätettävä kaikki mihin on tottunut. Monet ovatkin ne kommellukset ja yllätykset joihin Anna ja hänen veljensä joutuvat täysin uudenlaisissa elämänolosuhteissa, vierasta kieltä puhuvien ihmisten parissa.

  

"Kun Hitler varasti vaaleanpunaisen kanin" on lämmin ja älykäs kertomus siitä kuinka lapsi kokee muukalaisuuden ja rajut perheelle tapahtuvat muutokset; samalla se on koskettava ja inhimillinen kuvaus lapsen luontaisesta elämänmyönteisyydestä.

    

Suomentanut: Kerttu Manninen, 194 sivua, Otava 1978

  

Alkuperäinen nimi: When Hitler Stole Pink Rabbit (1971)

   

Sarjassa ilmestynet:

• Kun Hitler varasti vaaleanpunaisen kanin
• The Other Way Round
• A Small Person Far Away

   

Kirja on luettu myös täällä: Sininen kirjahylly

Samankaltaista luettavaa: Anne Frankin päiväkirja, John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, Annika Thor: Saari meren keskellä, Markus Zusak: Kirjavaras, Affinity Konar: Elävien kirja, Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Sanna Isto: Sirpale

"Kuvittelin olevani matkalla vaatekomeroni kautta Narniaan."

   

   

Arvostelukappale. Olen kirjoittanut teoksesta myös Tähtivaeltajaan 4/2019.

  

Vuosi 2019 oli kotimaisten aikamatkailukirjojen juhlaa. Ilmestyivät Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandialla palkittu Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli, Mikko Koirasen Topelius-ehdokkaana ollut esikoinen Nauhoitettava ennen käyttöä, Anniina Mikaman genrerajoja ylittävän YA-trilogian toinen osa Huijarin oppipoika sekä tässä postauksessa käsiteltävä Sanna Iston Sirpale, joka niin ikään oli Topelius-ehdokkaana. Sirpaleen aikamatkailu on joukosta se, jota en laskisi scifiksi vaan pidän sitä enemmänkin maagisena realismina. Matkaaminen kun tapahtuu hieman samoin kuin Narniassa.

Einsteinin mukaan menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat kaikki olemassa yhtä aikaa. (s. 249)

  

Olen lukenut Istolta aikaisemmin Maan alaiset, niinpä tiesin odottaa laadukasta tarinankerrontaa myös Sirpaleeltakin. Tällä kertaa päähenkilönä tavataan lukioikäinen Minja, joka jää kotiin Berliiniin koiravahdiksi muun perheen matkatessa Suomeen. Tarina alkaa Teufelsberg-nimiseltä kukkulalta Minjan ollessa ulkoiluttamassa koiraansa parhaiden ystäviensä kanssa. 

  

Koko minun elämäni oli ryppyinen, ei siitä saanut sileää silitysraudallakaan. (s. 143)

  

Fräulein Haarig eli Neiti Karvonen kaivaa kuopan, josta paljastuu vanhoja lattialaattojen ja astioiden palasia, kuten kahvikupin korva. Minja muistaa, että hän on löytänyt samankaltaisen kupin palasen kotoaankin, keittiön lattian kolosta. Kun Minja etsii korvan ja ottaa sen käteensä teeskennellen kuin joisi kokonaisesta astiasta, hän päätyy toisen maailmansodan kynnyksellä olevaan Berliiniin. Minja matkaa menneeseen useampaan kertaan. Kahvikupin korvaan tarttuminen on kuin huumetta.

  

Minä sain nähdä ja kokea sen. Tilanteen, jonka muut näkivät vain mustavalkoisina kuvina historiankirjojen sivuilla tai kirpputoreilta löytyneissä haalistuneissa postikorteissa. Sateen harmaudesta huolimatta minä näin kaiken väreissä. (s. 70)

  

Asunto on sama kuin missä hän asuu 2010-luvulla, mutta menneisyydessä huoneita on paljon enemmän, sillä huoneistoa ei ole jaettu seinällä kahtia. Minjasta naapurin puoli on kuin pienempi maatuskanukke isomman sisällä. Erityisen jännittävää on, kun hän pystyy menneessä kulkemaan myös toiselle puolelle, hänelle aivan uusiin huoneisiin. Nykyisyydessä jaetulla puolella asuu äreä vanha rouva, jota Minja hieman pelkää ja kutsuu Yrmyksi. 

  

Pieni ranneliike minulle, mutta suuri askel sille, joka sai astua kielletyn kynnyksen ylitse. (s. 101)

  

Aikamatkoillaan Minja kasaa palapeliä siitä, miksi liki sata vuotta sitten eläneen perheen tytär on lukittuna omaan huoneeseensa. Kun hän tajuaa, että tämä on rakastunut poikaan, jota perhe ei hyväksy, hän päättää puuttua asiaan. Poikahuolia Minjalla on myös omassa elämässään. Vanhempien ollessa poissa, Minjan ystävä Luca melkein asuu hänen luonaan. Luca on hänen ankkurinsa nykyaikaan, jottei hän muuttuisi kummitukseksi, joka viettää kaiken ajan menneessä. Lopulta Minja huomaa, ettei Luca ehkä olekaan vain ystävä, vaan jotakin enemmänkin.

  

Ohimenevän hetken ajan näin Lucan heidän silmiensä kautta. Hän näytti hyvältä. (s. 23)

  

Sirpale on näennäisen kepeä kirja, mutta käsittelee isoja teemoja ajatuksia herättävästi.  Minja kokee, ettei kuulu minnekään, Saksassa häntä pidetään liian suomalaisena ja Suomessa liian saksalaisena. Kirjan teemana voisikin pitää erilaisuutta ja sen näkemistä monista kulmista: ovat niin turistit ja paikalliset, ongelmat nykyajassa ja menneessä, me ja ne muut (tässä erityisesti juutalaiset ja LGBTIQ+ ihmiset). Minja ottaa turisteista kuvia järkkärillään, sillä hänen mielestään he näkevät enemmän ympäristöstään kuin paikalliset. Minusta oli hyvin kiehtovaa, kun Minja ajatteli, että kieli, tavat ja tottumukset erottavat nämä kaksi ryhmää toisistaan kuin rinnakkaistodellisuuteen, vaikka hänen äitinsä mielestä turistit ovat vain liian äänekkäitä ja sotkevat. 

  

Minusta Luca ei täysin ymmärtänyt asian eri puolia. Sitä ulkopuolisuuden tunnetta, joka minulla oli joka paikassa. (s. 72)

  

Sirpaleen kansi on hieman vaatimattoman näköinen. Tällaiset melko pelkistetyt piirroskannet ovat tällä hetkellä aika tyypillinen näky nuortenkirjoissa. Vastaavan voi löytää esimerkiksi huhtikuussa ilmestyvältä Jenni Hendriksin ja Ted Caplanin nuortenkirjalta Tosi raskas reissu (Unpregnant). Pölytakin alla on kuitenkin piilossa todellinen aarre, joka kurkistaa vain pienesti kahvinkupinkorvaan tehdystä reiästä. Siellä on nimittäin vanha Berliinin kartta. Kirja on siis upean näköinen ilman paperikanttaan. Tätä eivät kirjastosta teoksen lainanneet harmillisesti pääse kokemaan samoin kuin muut kirjan käteensä ottaneet. 

   

Meillä kummallakin oli nenä, suu ja kaksi uteliaana tuijottavaa silmää. Hiukset kapeiden kasvojen kehyksenä ja vaalea, poskilta punottava iho. Mikä meissä muka oli erilaista, missä näkyivät ne melkein sata vuotta välillämme? (s. 127)

  

Samastuin paikoin vahvastikin Minjaan: hän esimerkiksi leikkaa lehdistä kuvia ja sanoja, ja tekee niistä kollaaseja. Hän myös etsii taidettaan varten ajatuksia ja lainauksia niin netistä kuin kirjoistakin. Kielestä en löytänyt mitään huomautettavaa yhtä sanavalintaa lukuunottamatta. Onko rilluttelu todellakin moderniin nuortenkirjaan sopiva ilmaisu? Jäin myös miettimään lausetta "pudotin jalkani lattialle", joka kuulostaa hieman erikoiselta, aivan kuin jalat olisivat muusta kehosta irralliset. 

  

Me olimme tosiaankin omien aikojeme vankeja -- Jokainen aikakausi saneli omat sääntönsä ja niitä meidän oli noudatettava, olivatpa ne miten typeriä tahansa. -- Lahkeen ja hameenhelman pituudesta lähtien kaikki oli tarkkaan säänneltyä. (s. 177)

   

Suosittelen tarttumaan tähän kirjaan, jos haluaa lukea toisen maailmansodan aikaan sijoittuvan kirjan, joka ei ole liian raskas kokemus. Tämä on myös vetävästi kerrottu nuortenkirja, jossa ollaan vahvasti kiinni nykyajassa. 

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Voiko menneisyyttä muuttaa?

  

Sanna Iston Sirpale on vangitsevasti historiaa ja nykyaikaa sekoittava nuortenromaani Berliinistä.

   

Kolme kesäviikkoa koiravahtina, kun muu perhe on matkoilla: mikä ihana vapaus! Mutta lukioikäisen Minjan unelmaloma ei ehdi edes kunnolla alkaa, kun kohtalo jo ottaa ohjat käsiinsä. Lattialistan alta löytynyt vanha kahvikupinkorva tempaisee hänet toiseen aikaan ja berliiniläisen kotitalon hurjaan historiaan. Huoneet pysyvät samoina, vaikka kaikki muu on toisin. Helteet, huvitukset ja ihana Luca saavat odottaa, kun Minja uppoutuu asunnossa eläneen perheen tarinaan. Miksi tytär on lukittuna huoneeseensa? Voisiko Minja vielä auttaa häntä, ja jos voisi, mikä kaikki muuttuisi?

   

315 sivua, WSOY 2019

   

Muualla sanottua: Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjahylly, Bibbidi Bobbidi Book, Siniset helmet, Kirjahilla, Kirjoihin kadonnut

  

Samankaltaista luettavaa: Satu Mattila-Laine: Parantola, Mila Teräs: Tyttö tulevaisuudesta, Sari Peltoniemi: Suomu. Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella, Kerstin Gier: Rubiininpuna

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät

"Bea alkoikin taas puhua meille luokkamme vapauden puolesta. Hän selitti, 

miten säätyjä ei enää voinut olla vaan kaikilla piti olla samanlaiset oikeudet 

käydä kouluja. Hänen ajatuksensa siirtyi Ranskan vallankumoukseen yli sadan 

vuoden taakse, missä oli taistellut ihmeellisen rohkeita naisia miesten rinnalla."

    

     

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua, Pohjoinen lukuhaaste: 5.   Kirja, jonka nimessä on vuodenaika, jolloin luen kirjaa

   

Tänään vietetään kaatuneiden muistopäivää, jolloin muistellaan kaikissa Suomea koskettaneissa sodissa kaatuneita. Viime vuonna tuli kuluneeksi 100 vuotta Suomen sisällissodasta. Se näkyi myös kirjallisuudessa, sillä teemavuosi nousi monessa kirjassa esille. En halunnut lukea noita kirjoja tuoreeltaan, mutta aihe tuli vastaan joka paikassa ja välillä jopa ihan yllättävissäkin paikoissa, kuten Terhi Tarkiaisen vampyyriromaanissa Pure mua. 

   

Tämän vuoden puolella kuitenkin innostuin lukemaan perätysten kaksi sodasta kertovaa teosta, erityisesti koska ne nostavat esiin naisnäkökulman. Aseisiin tarttuva ja housut jalkaansa pukeva nainen kun oli tuohon aikaan iso tabu. Laura Lähteenmäen Yhdessä keväässä sota on koko tarinan pohjana. Kuulin teoksesta ensimmäisen kerran viime vuonna Hel-YA:ssa. Luin myös sarjakuvateoksen Sisaret 1918, joka sisältää sodan kummallakin puolella olleiden naisten muistelmien pohjalta tehtyjä lyhyitä sarjakuvia eri tekijöiltä.

    

On paljon sellaista, mille me ei voida mitään, hän sanoi. Vanhempamme ja sukumme ovat sellaisia kuin ovat, ja heidän valintansa ja menneisyytensä vaikuttivat vielä meidänkin elämäämme, haluttiin me sitä tai ei. (s. 41)

  

Teos kertoo viidestä 15-17-vuotiaasta nuoresta, Aadasta, Beasta, Lindasta, Katrista ja Jennystä. Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa Huvila kertoo Aadan näkökulmasta ajasta, kun tytöt hoitavat haavoittuneita valkoisten evakkoon lähtiessään tyhjilleen jättämällä huvilalla. Yksi miehistä on Ville, johon Aada tutustuu läheisesti. Toisessa osassa, Katu, tytöt Jennyä lukuunottamatta liittyvät naiskaartiin ja heidän vaihtuvat näkökulmansa syventävät kokemusmaailmaa. Kolmas osa  Torppa kertoo Bean, Aadan ja Katrin piilottelusta sodan jälkeen. 

  

En tiedä paljoakaan sisällissodan tapahtumista, niinpä kun tein tämän romaanimuotoisen matkan tapahtumien keskelle sain nähdä ja kokea paljon enemmän kuin kuvittelin: pelkoa, surua ja ymmärrystä miksi kaikki kärjistyi sodaksi. Punaiset olivat työläisiä ja naisetkin ottivat osaa taisteluihin monissa eri rooleissa, etenkin tapahtumapaikkana olevan Tampereen osalta. Lähteenmäen loppusanat kertovat, kuinka tehdaskaupunki oli naisvaltainen. Nuoret, naimattomat naiset työskentelivät tehtaalla ja halusivat parempaa palkkaa ja enemmän koulutusta, jotka kapina onnistuessaan olisi heille luvannut. 

  

Bea sanoi, että muutos oli väistämätöntä, koska asiat eivät olleet hyvin, meidän tyttöjen asiat varsinkan. Ja Linda sanoi, että velvollisuutemme oli osallistua kapinaan. Mutta minä en tiennyt. En uskonut, että perheemme köyhyys ratkeaisi taistelulla tai että mikään oikeastaan muuttuisi. (s. 11)

  

Tehtaan tyttöjä ovat teoksen keskeinen viisikkokin. He olivat töissä kenkätehtaalla ja tutustuivat sitä kautta. Pidin paljon kirjan jakamisesta osiin, joiden tapahtumat muodostivat kokonaisuuden sekä sijoittuivat eri miljöisiin. Oli myös kiva nähdä tapahtumia kaikkien näkökulmasta. Hahmoista täyteläisimmiltä tuntuivat herkkä Aada ja voimakastahtoinen Bea, jotka olivat vahvasti läsnä kaikissa osissa. Bea haluaa tasa-arvoisemman maailman, eikä hän aio hankkia lasta. 

   

Teoksella on siis feministisiä ulottuvuuksia. Minulle ainoat olivat repliikittömyys ja hyvin moderni kieli, jota tytöt on laitettu käyttämään, vaikka se toisalta varmaan toimii hyvin nuoremmille lukijoille. Oikein mallikkaasti tämän parissa opin uutta sisällisodastamme, josta puhuminen on melkein näihin päiviin asti ollut tabu. Toivottavasti nuoretkin löytävät tämän. 

  

Bea ei uskonut, että hänen elinaikanaan mikään muuttuisi, mutta jos hänellä joskus olisi tyttö, sen asiat voisivat olla paremmin. Tai sitten vasta sen tytöllä tai vasta sen tytön tytöllä... Beaa huimasi, kun hän ajatteli sellaista tyttöä, joka eläisi tässä maassa vuosikymmenten, sadankin vuoden kuluttua.
--
Minusta oli järjetöntä tehdä lapsia tähän maailmaan. Joka toinen lapsi kuoli syntymänsä jälkeen -- Itse en teksi lapsia koskaan. Tämä maailma ei heitä ansainnut (s. 77 ja 125)

  

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Pimeässä olimme turvassa. Pimeässä olimme kaikki samanvärisiä.

  

Laura Lähteenmäen romaani kertoo koskettavasti ja todesti punaisten tyttöjen tarinan Suomen sisällissodassa 1918.

  

Heitä on viisi. Tulisieluinen Linda, joka ottaa ohjat käsiinsä. Hiljainen Katri, joka myötäilee siskoaan. Pehmeä Aada, joka vilkuilee komeaa Peetua. Jenny, joka vain etsii jännitystä. Bea, joka parhaiten heistä ymmärtää, mitä ympärillä tapahtuu. He voisivat olla tyttöjä tänään, mutta he taistelevat punaisten riveissä 1918. Tehtaantytöt on heitetty vallattuun huvilaan hoitamaan haavoittuneita - ilman kokemusta tai koulutusta. Vaikka kaikki saattoi hetken kuulostaa seikkailulta, on todellisuus kauhea ja vakava. Kun Peetu kannetaan paareilla sisään, on leikki viimeistään ohi ja tytöillekin annetaan aseet käteen.

  

Lähteenmäen romaani kuvaa viiltävän koskettavasti viiden tavallisen tytön kohtalon yhtenä keväänä.

   

173 sivua, WSOY 2018

    

Sisällissodan riepoteltavana on oltu myös täällä: Keskisuomalainen, Ibby Finland (Paula Niemi), Lukufiilis, Siniset helmet, Lastenkirjahylly, Kirjapöllön huhuiluja, Unelmien aika, Todella vaiheessa, Kirsin kirjanurkka, Kirjakaapin kummitus, Kirjanmerkkinä lentolippu

  

Samankaltaista luettavaa: Markus Zusak: Kirjavaras, John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, Affinity Konar: Elävien kirja, Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa, L. Voronkova: Sinihilkkainen tyttö, Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Terhi Tarkiainen: Pure mua

"Lemmikki, joka puhkoo kaksi nättiä reikää kaulavaltimoon ja hörppii musta verta, 

kunnes mä olen rutussa kuin tyhjä, ihmisen muotoinen ilmapallo."

    

   

Arvostelukappale

   

Luin Terhi Tarkiaisen esikoisteoksen Pure mua jo viime vuoden lokakuussa. Minulla oli kirja matkassa Helsingin kirjamessuilla ja sain omaan kappaleeseeni kirjaa nimmarin kirjailijalta, kiitos! Toisin kuin ennen kirjaan tarttumista luulin, kyseessä ei olekaan pelkkää höttöistä romantiikkaa pursuileva chick lit, vaan kansien välistä löytyy niin huumoria, Suomen sisällisota 1918 ja ihmisoikeuskysymyksiä, feminismiä, ilmastonmuutospohdintaa ja rokotusvastaisten kritisointia. 

   

Messuilla Buffy, vampyyrintappajan faniksi tunnustautunut Tarkiainen kertoi, kuinka oli huomannut aikuisille suunnttujen vampyyrikirjojen vähyyden. Suositut J.R. Wardin Mustan tikarin veljeskunta ja Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjat tulevat helposti mieleen, mutta muita onkin vaikeampi nimetä (ainakaan niin, että kyseinen teos löytyisi suomennettuna). Niinpä Tarkiainen halusi kirjoittaa oman versionsa vampyyreistä osaksi kaanonia ja komeasti sen tekeekin. 

  

  

Anna on 30-vuotias humanisti, jonka rikkaat vanhemmat eivät ole tyytyväisiä tapaan, jolla tytär elää elämäänsä. Ikuisuusprojektiksi venähtäneen gradun kanssa painiva Anna saa nimittäin lahjaksi vampyyrin, jonka kanssa "harjoitella, miten miesten kanssa ollaan", sillä he haluavat ainoan lapsensa alkavan mahdollisimman pian tekemään lapsenlapsia. On olemassa vampyyreitä välittävä kenneli, jonka perussääntö on sama kuin fight clubilla, ja se sääntö on, ettei tästä eksklusiivisesti klubista puhuta ulkopuolisille. 

  

Annalla menee hetki ymmärtää, että vampyyrejä on olemassa ja vielä pidempi hetki sen asian kanssa, että hänen vanhempansa hankkivat hänelle "uuselävän kädellisen" seksileluksi. Nämä vampyyrit eivät pysty saamaan lapsia ihmisnaisten kanssa, toisin kuin Houkutuksessa. Herkullisia kirjallisia viittauksia on teoksessa lukuisia. Kuten Vladin  (ei niin kuin Vlad Tepes vaan lyhenne Vladislav Mihailovitšista) kuolinpäivä, josta en ole aivan varma, onko se tarkoituksella sama kuin Houkutuksen Bellan (ja myös minun) syntymäpäivä, 13. syyskuuta, vai onko se vain onnekasta sattumaa. 

   

"Kuka antaa kenellekään lahjaksi vampyyrin! Mistä te voitte saada päähänne jotain niin järjetöntä'?" (s. 15)

   

Häkissä toimitetulla Vladilla on kaulassaan nahkapanta ja sille - vai hänelle? - voi antaa sähköshokkeja, jos se ei tottele. Jaiks! Vampyyri tihkuu seksiä ja on ilmielävä (tai siis kuollut) populaarikulttuurin luoman kliseisen vampyyrin ilmentymä. Hänen komeutensa saa Annan miettimään, mahtaako olla olemassa tavallisen ihmisen näköisiä vampyyrejä, joilla on purentavikoja, aknearpia, keskivartalolihavuutta tai kalju. Entä onko zombejakin olemassa?

   

Vanhemmat ovat aikaisemminkin antaneet Annalle kalliita ja vain harvojen tavoiteltavissa olevia lahjoja, kuten hybridiauton, jonka Anna palautti kerättyään tarpeeksi rahaa ostaakseen käytetyn Volvo 740:n, joka "tuhosi ympäristöä ihan vain seisoessaan parkissa". Hän haluaa olla oman elämänsä nainen, vaikka tuottaakin itsenäisyydellään ja itsepäisyydellään jostain syystä pettymyksen vanhemmilleen. 

  

"Pelkkiä pettymyksiä toistensa perään sinä olet meille tuottanut", äiti jatkoi. -- "Olisit nyt koettanut löytää itsestäsi edes ripauksen naiseutta. Kuka tuollaisen muka huolii vaivoikseen? -- Hyödytön, kiittämätön lapsi!" (s. 117)

    

Vlad juo verta pullosta ja hänellä on ihan tavalliset ihmishampaat, samat jotka hänellä oli kuollessaan. Anna ei pidä lahjansa mukana tulleesta ohjekirjasta, joka luokittelee vampyyrit epäelävinä käytännössä esineiksi, joille saa tehdä mitä vain. Annan mielestä ihmisoikeudet kuuluvat myös vampyyreille ja kohtelee Vladia vertaisenaan, joskin pelkää tämän voimaa ja verenjanoa, mikä onkin ihan tervettä. Vladin vapautusyritys Kennelin kahleesta muuttuu kunnon seikkailuksi, etenkin kun kuvioihin tulee toinenkin vampyyri, Kalma (jonka kuvittelin Alias- tv-sarjan Julian Sarkin näköiseksi, Vlad puolestaan on lainannut ulkonäkönsä Ian Sommarhalderilta).

  

Pidin suuresti Tarkiaisen kielestä, ja luin jopa joitakin kohtia ääneen puolisolleni, mitä tapahtuu varsin harvoin. Kielikuvat, maailman- ja hahmojenluonti sekä juonenkuljetus olivat onnistuneita, ja sujuvasti rullaavaa teosta oli ilo lukea. Olisin ahminut Annan, Vladin ja Kalman tarinaa pidempäänkin. Näin kirjan luettuani jopa unta Vladista ja Kalmasta (Kalma oli loukkaantunut, hän ja Vlad hakivat suojaa jostakin mummonmökistä, jonka etuoven pielessä kasvoi vampyyreille myrkyllinnen köynnöskasvi). Mielenkiinnolla jään odottamaan, milloin saamme kuulla lisää Tarkiaisesta ja millaiseen maailmaan hän silloin lukijansa johdattelee.  

  

Tuntui kuin vuosien saatossa yksittäiset lainaukset olisivat päässeet lisääntymään keskenään ja tuottamaan loputtoman lähdeviittausten rihmastoja, jotka levisivät kuin lääkeresistantti sieni-infektio. (s. 93)

    

Arvosana:

   

Takakannesta:

Haluaisitko sinä ihan oikean, komean vampyyrin, jolle saat tehdä mitä tahansa? Anna ei ehkä olisi halunnut. Villi romaani keikauttaa verenimijäperinnettä!

   

Kun Anna täyttää 30, hän saa vanhemmiltaan lahjaksi Vladin, upean vampyyrimiehen häkissä. "Jos vaikka opettelisit tällä, miten niiden miesten kanssa ollaan." Mukana on käyttöopaskin. Anna tahtoo vain palautusosoitteen. 

   

Gradu vuoden 1918 punakapinasta saa jäädä, kun vampyyrit imaisevat Annan seikkailuun täynnä kahlittuja petoja, seksuaalisia paineita ja laastareita kaulalla. Mitä toiselle ihmiselle saa tehdä? Entä missä ovat rajat, jos toinen ei ole ihminen? Esikoiskirjailijan pureva huumori saa punnitsemaan yllättäviä kysymyksiä.

   

403 sivua, Tammi 2018

     

Seksikkäistä vampyyreistä on luettu myös täällä: hyvähuomen, Ja kaikkea muuta, Siniset helmet, Ruusun nimi, Jos vaikka lukisi..., Kun tee jäähtyi kuppiin ja kuu loisti taivaalla