keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla (Ruth Galloway #3)

"Kaikki on ihan kuin jostain jännäristä."
  
   
Arvostelukappale
  
  
Kun olin saanut edellisen Elly Griffithsin Ruth Galloway -mysteerin (Januksen kivi) luettua, halusin jatkoa heti perään. Niinpä pyysin Jyrkänteen reunalla arvostelukappaleena ja ahmaisen sen samantien kun paljastin kirjan postikuorestaan. Olin erityisen kiinnostunut sarjan tästä osasta, koska tällä kertaa ratkotaan toisen maailmansodan aikaisen joukkohaudan mysteeriä. 
    
Sea's End House kohoaa edessä harmaana harmaana taivasta vasten. Kirkkaine valoineen se näytti uivan esiin sumun kätköstä kuin jäävuorta kohti kiitävä tuhoon tuomittu valtamerilaiva. (s. 29-30)
   
Ruthin arkeologi kollegat ovat inventoimassa rapautuneita rantatörmiä, kun törmäävät yllätyksekseen esillä törröttävään luurankoon. He ilmoittavat löydöstä Ruthille, joka rientää paikalle tutkimaan jäänteitä. Vainajia onkin enemmän ja heidät päätetään kaivaa esille ja selvittää, miksi heidät on haudattu niin omituiseen paikkaan. Paikkakunnalla on aikoinaan ollut huhuja sakasalaisten hyökkäyksestä rannikolle ja herääkin kysymys, ovatko nämä miehet saksalaisia sotilaita, jotka on tapettu sodan aikana.
  
Brittiläisiä, maaseudulle sijoittuvia poliisi-sarjoja katsoessa tulee usein mieleen kysymys, kuinka niin pienillä paikkakunnilla voi tapahtua noin paljon rikoksia. Samaa ovat pohtineet monet Alan Bradleyn Flavia de Luce-sarjan lukijat. (Lisäksi murhien ratkominen ei ole erityisen turvallista puhaa, koska niitä tutkivat päätyvät joka kerta hengenvaaraan.) Jyrkänteen reunalla esittelee ihmisen Ruthin menneisyydestä, joka ihmettelee samaa. 

"Ja Norfolkissako tehdään paljon vakavia rikoksia?" Tatjana jatkaa edelleen huvittuneena. 
"Hämmästyttävän paljon", Ruth sanoo. (s. 123)
  
Vaikka rikos, jota forensinen arkeologi ja tuore äiti Ruth selvittää komisario Harry Nelsonin (mikä on muuten erittäin sopiva nimi poliisille) kanssa on sarjan tähän mennessä kiinnostavin, on sen tutkinta myös hieman epäsukottavaa. Tiedän, että dekkariteoksia ja rikos-sarjoja tehdään niin, että lukija/katsoja tajuaa tärkeitä johtolankoja tai peräti rakaisee rikoksen ennen poliisia ja kokee siitä tyydytystä, mutta muutama kohta tässä kirjassa sai minut pyörittelemään silmiäni ja sanomaan ääneen: "kuinka te ette muka tuota tajunneet jo aikaisemmin". 
  
Samoin ollakseen akateemisesti koulutettu tutkija, Ruth kysyy muutaman kerran liikaa "Mikä se on?". Toisaalta, hyvin älykkäillä ihmisillä on omat sokeat pisteensä, kuten Bones tv-sarjan (joka pohjaa Kathy Reichsin kirjoihin) Temperance Brennan osoittaa sosiaalisissa tilanteissa. Kävelytuoli pitäisi kuitenkin olla konseptina tuttu, vaikka ei lasten kanssa paljoa olisikaan tekemisissä. Yksi suosikkikohtaukseni tästä osasta sarjaa onkin, kun Ruth avaa lahjan ja ihmettelee sitä. Isona Doctor Who fanina en voinut olla hymähtämättä. 

Paketissa oli vaaleanpunaisella ruutukankaalla verhottu tuoli, joka oli kiinnitetty isoon, pyörälliseen alustaan. -- Kokonaisuus näytti levottomuutta herättävältä, kuin jonkin pinkkiruutuisen olennon hyökkäysasemalta. Ruthin mieleen välähti kohtaus, jossa Tohtori Kuka taistelee dalekien kanssa. Tuhotkaa, tuhotkaa. (s. 142) 
  
Sarjaa on suomennettu todella nopeassa tahdissa: kaksi kirjaa vuodessa, ja seuraava osa Käärmeen kirous tulee jo syksyllä. En malta odottaa, että saan sen käsiini. Iso plussa kustantajalle kääntäjän valinnasta, sillä Anna Lönnrothilla on arkeologian koulutus. 
   
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Mukava mutta omapäinen Ruth Galloway hurmaa jälleen sarjan kolmannessa mysteerissä.
  
Armoton meri kaivertaa Norfolkin rantoja vuodesta toiseen, ja kuin sattuman oikusta jyrkänteiden alta paljastuu luita. Poliisi kutsuu paikalle arkeologi Ruth Gallowayn, sillä ehkä kyseessä ei olekaan onnettomuus. Jäljet johtavat toiseen maailmansotaan, jolloin Britanniassa pelättiin natsi-Saksan maihinnousua. Mitä Norfolkissa tuolloin tapahtui ja miksi siitä yhä visusti vaietaan? Arvoitus vetää Ruthia vastustamattomasti puoleensa samalla kun äitiys ja pulmallinen suhde poliisi Harry Nelsoniin heittävät kapuloita rattaisiin
   
Suomentanut: Anna Lönnroth, 346 sivua, Tammi 2018
  
Alkuperäinen nimi: The House at Sea's End (2011)
  
Ruth Gallowayn kanssa mysteerejä ovat ratkaisseet myös: Kirsin kirjanurkka
     
Sarjassa ilmestyneet:
  
Samantyylisiä kirjoja: Kathy Reichs: Temperance Brennan -sarja, Nora Roberts: Menneisyyden vangit

2 kommenttia:

  1. Tämä dekkarisarja on kyllä viime vuosien viihdyttävimpiä. Ruth on henkilöhahmo, jonka voisin haluta tuntea oikeasti, eikä se ole dekkareissa kovin tavallista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vertaan aina kaikkia dekkareita Flavia de Luce -kirjoihin ja Ruth ei hahmona ole aivan yhtä kiinnostava kuin nuori myrkynkeittäjä. Mutta uskottavuudessa Ruth on kyllä hyvin onnistunut.

      Poista