Minna Canth: Ihmisen kuvia (toim. Minna Maijala)

"Hän odotti aamua ja kärsi; mutta aamu viipyi, 

yön kauhut olivat valloillaan ja poltteen liekit riutunutta ruumista repivät."

  

    

Minna Canth -lukuhaaste täyttää tänä vuonna 10 vuotta eli kyseessä on haasteen 11. kierros.  Voitin Minna Maijalan toimittaman kokoelman Minna Canthin novelleja, Ihmisen kuvia, Minnan juhlavuoden arvonnasta. Muistin omistavani teoksen viimein nyt #minullaoncanthia-haasteen juhlavuoden tiimoilta ja kaivelin sen kirjakokoelmastani luettavaksi. Osan novelleista olen lukenut aikaisemmin (niihin linkit alla) ja tämän vuoden postausta varten valitsin kaksi uutta tutustuttavaksi. 

  

Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Luonto nukkui ja ihmiset, luonnon nuorimmat lapset, nukkuivat myös. (s. 41)

  

Kuolevan lapsen tarinan perusidea on tuttu Minna & miehet -sarjakuvasta. Olen kirjoittanut siitä pääsiäisen 2023 lukumaratonin koontipostauksessa seuraavaa (luin tuolloin toisen Canthin tuotantoon pohjaavan sarjakuvan, Välittäjä, jonka esikuvana on ollut Kauppa-Lopo): "Kuoleva lapsi onkin ainoa tuon kokoelman sarjakuva, jonka muistan, ja josta olen Goodreadsissa kommentoinut." Enkä siis lyhyessä kommentissani paljoa tuota sarjisantologiaa kehu, sillä mainitsen siinä vain, että tähän novelliin pohjaava tarina tuntui noudattavan parhaiten Canthin alkuteosta, vaikken sitä entuudestaan tuntenut. Nyt olikin siis kiinnostavaa paikata tuo aukko sivistyksestäni. Novellina Kuoleva lapsi on vain kymmenen sivua pitkä, eli sen lukaisee todella nopsaan. Sisällöltään teksti ei, kuten nimikin vihjaa, ole kuitenkaan kepeää viihdettä. 

  

- Mitä varten lieneekin toiselle ihmiselle täällä annettu niin paljon huolta ja ristiä kannettavaksi. Toinen taas pääsee helpommalla maailmansa läpi.  (s. 46)

  

Kuoleva lapsi on seitsemänvuotias Eevi, joka sairastaa hivutustautia eli mikä ilmeisimmin googlaamisen perusteella tarkoittaa tuberkuloosia tai sitten se on vain yleisilmaus kaikille riuduttaville sairauksille. Eevi sairastui tulirokkoon ollessaan vasta kaksivuotias ja lääkäri sanoi, ettei häntä kannata hoitaa, koska kuolo tulee hänet kuitenkin pian korjaamaan. Toisin kävi ja nyt tyttöraasu on vuosien kärsimisen jälkeen viimein pääsemässä rauhaan. Hänen surkastunut kehonsa muistuttaa häntä-joka-jääköön-nimeämättä ja en tässä mene siihen kuvaukseen, millaista kehogorea Minna on kirjoittanut. Siis todellista kauhuleffamateriaalia, mutta voi, niin niin rehellistä ja uskottavaa, koska tätä tapahtui aikoinaan oikeasti ja tapahtuu edelleenkin. Samaan aikaan siis todella tuttua Minnaa, mutta myös niin odottamatonta ällöttävyydessään. Eli todellakin sisältövaroitus, jos aiot tämän novellin lukea!

  

He olivat kasvaneet kiinni toisiinsa. Sydämmestä sydämmeen meni satoja tuhansia hienoja säikeitä, joita myöten lämmin ja suloinen tunnevirta edestakaisin värähteli. (s. 124)

  

Ystävykset on näistä kahdesta hieman pidempi novelli, mutta sekin vain 16 sivua. Se kertoo kahdesta ystävyksestä, Siiristä ja Sannista, jotka ovat erottamattomat. Heidän ystävyytensä saa särön, kun eräiden tanssiaisten aikaan herra Körner kiinnostuu Sannista. Siiri, joka ei koskaan halua mennä naimisiin, kokee tämän heidän ystävyytensä pettämiseksi. Lienee ylitulkintaa, mutta minulle tästä syntyi sellainen mielikuva, että Siiri ei pitänyt Sannista vain ystävänä, vaan että hänen rakkautensa on syvempää laatua. Kerrotaanhan Siirin kainostelevan toista sukupuolta ja hän suutelee Sannia pariinkin kertaan tulkintani mukaan suoraan suulle, ei poskelle. Olisikin hauskaa tietää, onko muilla lukijoilla tullut tästä LGBTIQA+ fiiliksiä. (Tässäpä oivallinen pohja Canth-fanifiktiolle: "minulla ei ole huulia enää... hän panee ne murskaksi..."!)

  

Hän tällä haavaa melkein vihasi Sannia, eikä voinut kuitenkaan silmiään hänestä ottaa. Kauniimpi, kauniimpi, kauniimpi kuin koskaan ennen hän oli. -- Sanni ei rakastanut häntä niinkuin hän Sannia, se nyt ainakin oli päivän selvää. -- antanut hänelle koko sydämmensä. (s. 127-128)

  

Loppuun tuttuun tapaa muutamia poimintoja vanhoista ilmaisuista:

- "kävertyneiden ohkaisten luiden päällä"

- "oli hapiasti syönyt velliään"

- "yhdessä selvitelleet järkeään"

- kuvertti = kirjekuori

- "vilu ruumista pöyristeli"

Sisällysluettelo:

• Lukijalle
• Minna Maijala: Canthin kirjalliset ihmiskokeet
• Kuoleva lapsi (1887)
• Epäluulo (1891)
• Lääkäri (1981-82)
• Ystävykset (1890)
• Agnes (1892)
• Kauppias Roller (1887)
• Missä onni? (1895)
• Hullu suutari (ajoittamaton)
• Eräänä sunnuntaina (1888)
• Canthin tuotanto

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

  

    

Takakannesta:

Juhlavuottaan viettävä Minna Canth koki kirjailijanroolinsa itselleen kaikkein tärkeimmäksi. Sitä kunnioittaen julkaisemme kirjallisuudentutkija Minna Maijalan toimittaman kokoelman Canthin tuntemattomampia novelleja, jotka kirkastavat hänen kirjailijakuvaansa ja riisuvat hänen päältään 175 vuoden pönäkkyyden.

  

Maijala kertoo kokoelman esipuheessa, kuinka Canthin kertomukset kärsimyksestä pyrkivät tarkoituksellisesti synnyttämään lukijoissa sokkivaikutuksen, jotta he ryhtyisivät vaatimaan yhteiskunnallista muutosta.

  

Canthin novellit kuvaavat tavallisen ihmisen arkea aikana, jolloin normeista poikkeaminen johti usein lääketieteelliseen diagnoosiin. Muotidiagnooseja olivat muun muassa melankolia, hysteria ja hermoheikkous. Canth piti aikansa hermostuneisuuden syynä modernin ajan liian nopeaa kehitystä, joka vaati ihmisiltä jatkuvaa olemassaolon kamppailua. Olemmeko vieläkään oppineet hiljentämään tahtia?

  

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Tuulevin lukublogi, Kirjakaapin avain

  

Minna Canthin tuotantoa:

   

Näytelmiä:

• Murtovarkaus (1883)
• Roinilan talossa (1885)
• Työmiehen vaimo (1885)
• Kovan onnen lapsia (1888)
• Papin perhe (1891)
• Sylvi (1893)
• Hän on Sysmästä (1893)
• Spiritistinen istunto (1894)
• Anna Liisa (1895)
• Kotoa pois (1895)

  

Novelleja ja pienosromaaneja:

• Hanna (1886)
• Köyhää kansaa (1886)
• Salakari (1887)
• Lain mukaan (1889)
• Kauppa-Lopo (1889)
• Lehtori Hellmanin vaimo (1890)
• Agnes (1892)

Minna Canth: Kovan onnen lapsia

Topra-Heikki: "Mikä on vihaa ja vainoa? Sekö, että pidämme puoliamme? -- Että tahdomme elää?

Eikö se ole jokaisen ihmisen oikeus? Ja emmekö me ole ihmisiä? -- Rikkaita nostetaan, köyhiä

poljetaan -- Rikkaita laki suojelee, mutta meitä se vainoo. Ja meidän pitäisi vaan olla nöyriä ja

totella. Ei, aikansa sitä kestää, mutta viimein mieli kumminkin myrtyy. -- Semmoiset ne ovat

asetukset meillä. Varallisten omaisuutta kyllä suojelevat, köyhän työtä ne eivät suojele."

  

  

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

  

Valitsin tämän vuoden Canth-klassikokseni Kovan onnen lapsia (1888 / 2003 WSOY), koska kuvauksen perusteella se tuntui puhuttelevan voimakkaasti viimeaikaisessa poliittisessa ilmapiirissä (hallituksen heikennykset ihmisten tukemisessa, meneillään oleva suurlakko jne.). Näytelmä on ilmestynyt yhteispainoksena Työmiehen vaimon kanssa ja sen takakannessa lukee mm. seuraavaa: "Kovan onnen lapsia kuvaa oman aikansa työläisten kurjuutta, mutta nykylukija näkee siinä myös ajattoman analyysin työttömyyden aiheuttamista reaktioista."

  

Topra-Heikki: Vai sekö, mielestänne, olisi niin suuri synti, että tahdoin auttaa köyhiä ja kurjia? Niitä, jotka kärsivät vääryyttä, joita maan mahtavat ahdistavat ja polkevat. 

--

Silja: Eiväthän kaikki voi olla rikkaita. Toisten täytyy olla köyhiä, sen on Jumala viisaudessaan niin määrännyt... -- kun vaan iloisella ja nöyrällä mielellä taipuu kärsimisen alle. Luulen että silloin jo täälläkin annetaan joskus taivaan esimakua.

  

Sata sivuinen näytelmä sai ensi-iltansa marraskuussa 1888, mutta katsojat reagoivat siihen niin voimakkaasti, että esitys jäi tuolloin ainoaksi (ilmeisesti salissa uhkailtiin jopa pommilla) ja seuraavan kerran se oli näyttämöllä vasta 1904. Paheksuntaa aiheutti, että köyhät hahmot tavoittelivat parempaa elämää, pelättiin että Canthin hahmojen toiminta houkuttelisi katsojatkin lavealle tielle. Keskeistä hahmoa Topra-Heikkiä on kutsuttu niin suomen kirjallisuuden ensimmäiseksi kommunistiksi, anarkistiksi kuin myös Robin Hoodiksi.

  

Mikko: Etkö sinä ole kääntynyt vaivaishoitoon, Antti? 

Antti: Koetin minä jo sitäkin. 

Topra-Heikki: No, ja mitä he? 

Antti: Haukkuivat ja ajoivat pois. "Vanhemmat parhaassa ijässä", sanoivat, "eikä kuin kolme lasta. Tehkööt työtä." 

Topra-Heikki: Pöllöt! Olisit ärjäissyt heille, että "antakaa työtä!" 

  

Näytelmässä on kolme näytöstä. Ensimmäisessä esitellään Silja ja hänen lapsensa Maiju, Ville ja vielä nimetön kehtolapsi. Ville on ollut jo pitkään sairaana ja Antti-isä on juuri saanut kuulla, ettei hänellä ole pian enää töitä. Rautatietyöt keskeytyvät lähestyvän talven ajaksi, eikä työmiehillä ole mitään mahdollisuuksia etsiä uusia töitä tähän hätään. Viranomaiset tulevat etsimään Antin tuvassa piilottelevaa Topra-Heikkiä, joka kuitenkin pakenee heidän neniensä edestä.

Topra-Heikki: Saisimme vaan köyhän väen kokoon, ei enempää tarvitsisi. -- Viha niissä kytee kaikissa. Kipinän kun heittää, niin tuli syttyy, leimahtaa ja leviää kuin kulovalkea 

--

Matlena: Nytpä ei ole sota. 

Topra-Heikki: Eikö ole sota rikkaitten ja köyhäin välillä? Eikö siinä meikäläinen taistele henkensä edestä?

Toisessa näytöksessä ollaan vähän myöhemmin keskellä metsää. Topra-Heikki ja pari muuta työtöntä miestä ryyppää ja syö vähäisiä särpimiään. Topra-Heikki saa miljoonan taalan idean: poltetaan seudun rikkaan miehen riihi ja kaikkien ollessa samuttamassa paloa, hän hiippailee sisälle tämän hienoon kartanoon ja näpistää rahaa. Heillähän on kaikki oikeus ottaa takaisin se, mitä rikkaat ovat heidän selkänahastaan repineet!

Antti: Työt lakkautettiin ja miehet jäivät joutilaiksi. 

Silja: Herra siunaa! 

Matlena: Lakkautettiin. Ihanko tykkänään? 

Antti: Talven ajaksi kumminkin. 

Matlena: Mutta, hyvä Jumala, millä ihmiset elävät talven yli? Nälkäänhän ne kuolevat. 

Antti: Kukas siitä välittää. Syntyypä toisia sijaan.

Viimeisessä näytöksessä Ville parka kuolee nälkään ja sairauteensa, mutta äitinsä Silja vain ylistää Jumalan armoa ja hyvyyttä. Antti, Topra-Heikki ja koko loppu konkkaronkka saapuu tupaan vähän myöhemmin. Antti intoilee, että nyt loppuu talossa nälkä ja sairaus, mutta hän ei tiedä tulleensa liian myöhään. Sinitakit saapuvat pian ottamaan miehet haltuunsa ja Topra-Heikkiä odottaa muita julmempi kohtalo.

  

Topra-Heikki: Arvaas kuinka paljon sinua rakastan, Matlena? Arvaas. 

Matlena: Ehkä niin paljon, että tekisit minut onnettomaksi. Sehän se tavallista. Poikain rakkaus johtaa tytöille Hämeenlinnaan tien.

--

Topra-Heikki: Noin siivo ja sävyisä tyttö, mitä se välittää tämmöisestä rutjusta, maankulkijasta, roistosta. -- Sanoitko sinä, Matlena, että rakastat minua? Että tahdot tulla minulle? Minulle? Ikuiseksi toveriksi? 

Matlena: Niin, jos huolit. 

Topra-Heikki: Jos huolin? Siitäkö se vaan riippuu? – Ei muusta? Sinä tulisit minulle, vaikka olen niin köyhä, ettei ole muuta kuin kaksi tyhjää kättä? Ja vaikka olen tämmöinen hylkynä, tarpeettomana miehenä maailmassa? 

Matlena: Mitä minä siitä välitän. Eihän se ole sinun syysi.

  

Pidin Topra-Heikin hahmosta suuresti. Hän tuntui aidoimmalta ihmiseltä koko hahmokaartista: hän oli räiskähtelevä, idearikas, toiminnantäyteinen ja hurmuri. Matlena lankesi mieheen, mutta onnea heille ei tässä näytelmässä suotu. Topra-Heikki olisi voinut aivan hyvin olla jonkin YA:n päähenkilö, jolla oli ADHD-piirteitä: levottomuutta, hän jäi toistelemaan tiettyjä lauseita, puhui silloin, kun piti kuunnella ja hänen keskittymiskykynsä harhaili. (Loistava hahmo fanficiin!)

Matlena: Semmoista tapahtuu vaan saduissa. 

Maiju: Niin, vaan minäpä olen lukenut sen oikein kirjasta. 

Matlena: Tosiako ne sitten kaikki ovat, mitä kirjoissa luetaan.

Tämä on yksi harvoja Canthin teoksia, jotka eivät herätelleet niin suuria tunteita kuin odotin. Toki löysin paljon samaistumisen hetkiä hahmojen kanssa, mutta jotenkin tämä oli hyvin pikakelauksella oleva näytelmä, pidempäänkin tarinaan oli ainekset. Pidin suuresti Topra-Heikin ja Matlenan lyhyeksi jääneestä romanssista. Mutta esipuhe oli aivan timanttinen (käykää lukemassa vaikka tämä katkelma)!

Topra-Heikki: Mutta pois täältä! Pois maasta, jossa työntekijä on kuin koira, – ei, mitä sanon, pahempi kuin koira, sillä koirallekin jo annetaan enemmän arvoa.

Inhosin Siljan ruikuttavaa hahmoa, joka tukeutui kaikessa Jumalaan, vaikka tämä ei näyttänyt hänelle koskaan palkkiota horjumattomasta uskostaan. Lopussa tulkitsin, että hänen toinenkin lapsensa Maiju kuolee (vetotautiin?), mikä lienee lempeää ajatellen, että hänen isänsä on vankilassa, eikä tienaamassa leipärahaa ja äiti nälän ja unen näännyttämänä sekopäinen. Näytelmän nimi pitää hyvin paikkansa. 

"Tekemällä epäkohdat näkyviksi, kuvaamalla, mihin työttömyys, pätkätyöt, ihmisten jättäminen ilman oikeuksia ja ajaminen liian ahtaalle johtavat, hän halusi vaikuttaa yhteiskunnalliseen kehitykseen ennaltaehkäisevästi ja herättää hyväosaisissa kysymyksiä: Mitä tapahtuu, jos ero kaikkein köyhimpien ja rikkaimpien välillä pääsee kasvamaan kovin suureksi? Minkälaiseksi muuttuu maa, jossa terve mies tai nainen ei enää pärjää omalla työllään? Voiko rikas elää onnellisen elämän, jos naapurissa kuollaan nälkään?"

- Esipuhe: Laura Ruohonen, 2002

Tuttuun tapaan Canth-postauksen loppuun kuuluu lista vaikeista ja eri tavoin kuin totutusti taivutetuista sanoista ja sanonnoista: kalmankarvainen, syntyisi silloin elää, panna hampaat naulaan, hyppiset, kuorsnata, pilkkoisten pimeä, kamottaa, hopotus, kihnustella, "Omansa kunkin hyvä, sammakonkin nuijapää."

Antti: Sinä et vielä tiedä, Topra, mitä täällä on tapahtunut. – Ville on eronnut meistä? 

Topra-Heikki: Eronnut –? 

Antti: Ville on kuollut. Kylmä ruumis tuossa vaan on jäljellä.

   

Minna Canthin tuotantoa:

   

Näytelmiä:

• Murtovarkaus (1883)
• Roinilan talossa (1885)
• Työmiehen vaimo (1885)
• Kovan onnen lapsia (1888)
• Papin perhe (1891)
• Sylvi (1893)
• Hän on Sysmästä (1893)
• Spiritistinen istunto (1894)
• Anna Liisa (1895)
• Kotoa pois (1895)

  

Novelleja ja pienosromaaneja:

• Hanna (1886)
• Köyhää kansaa (1886)
• Salakari (1887)
• Lain mukaan (1889)
• Kauppa-Lopo (1889)
• Lehtori Hellmanin vaimo (1890)
• Agnes (1892)

Minna Canth: Ompelija ja muita kertomuksia & Pikku-Heikin merkillinen matka

"Tunsin niin tulista vihaa tuota miestä kohtaan, joka oli uskaltanut sellaista kirjoittaa.

--

rakkaus täydellisen vapaata, kaikki siteet pois, sillä miehen luonto on moniavioisuuteen, 

eikä naiset sitä pahakseen pane, ovat ne jo siihen tottuneet

--

Täytyy niiden viisaiden herrojen olla joko hulluja tai sokeita, kun voivat luulotella 

että emancipationliike vielä voitaisiin lakkauttaa, ja että naiset taantuisivat noin, 

muuttuisivat naisista naaraiksi."

- Minna Canth 16.5.1884

  

  

Kustantamo Helmivyö on julkaissut Minna Canthin novelleja kokoelmassa Ompelija ja muita kertomuksia (2019) sekä hänen ainoat kaksi satuaan teoksessa Pikku-Heikin merkillinen matka (2021). Saduissa seikkaillaan perinteikkäissä maisemissa, Kalevan kunnailla sekä Ahdin valtakunnassa ja suoritetaan klassisia vaihtokauppoja. Valitsin nämä Minna Canth -lukuhaasteeni teoksiksi, sillä pieneen sivumäärään mahtuu paljon lyhyitä tarinoita. Osa novelleista on varmaan syystäkin jäänyt vieraammiksi, sillä Canthille tuttua jämäkkää otetta ei löydy kaikista teksteistä.

  

Yleinen mielipide, olihan se tietysti kumoamaton tuomio, jonka suhteen varsinkin naisen tuli ehdottomasti alistua. (s. 43)

  

Nimikkonovelli Ompelija on kokoelman paremmasta päästä. Se kertoo eräästä ompelijasta, joka kutsutaan tekemään erään yhteiskunnallisessa arvoasteikossa ylempänä olevan neidon kihlajaisasua. Hänelle tulee järkytyksenä, että sulhanen onkin hänelle tuttu, mies joka on saattanut ompelijan hankalaan asemaan. Ompelija on nimittäin raskaana. Tarinalla on todella surullinen, mutta ymmärrettävä loppu, sillä pari sataa vuotta sitten ei hyvällä katsottu naisia, joilla oli lapsia, mutta ei miestä. 

  

Kokoelman huvittavin novelli on Eräs Puijolla käynti. Huvittava tosin aika surullisessa merkityksessään. Siinä kaksi nuorta neitoa päättää käydä ilman lupaa Puijon tornilla ja jättävät vielä - voi kauhistus - kenkänsä metsään piiloon (tätä he pitävät suurimpana salaisuutenaan, josta voi puhua vasta vanhana ja seikkailuna, jollaiseen kukaan muu tyttö ei ole koskaan uskaltautunut). Kuinka paljon asiat ovatkaan muuttuneet tästä: nykyään ei yksikään nainen enää häpeile tulla nähdyksi avojaloin, mutta tuolloin oli riski, että tytöt olisivat voineet menettää paitsi kasvonsa, myös maineensa jäädessään kiinni moisesta törkeästä käyttäytymisestä, eikä kukaan olisi halunnut enää pyytää heidän kättään. Huh.

  

    

Vanha piika ja Eräänä sunnuntaina olivat niin ikään hyvin surullisia tarinoita. Ensin mainitussa eräs nainen muistelee nuoruuttaan, kuinka miehet ihastelivat häntä, mutta hän jäi odottamaan unelmiensa prinssiä (tai siis Venäjän suuriruhtinasta, joka oli häntä tanssittanut), eikä suostunut kenenkään vaimoksi, jääden lopulta yksin. Jälkimmäisestä en saanut paljoakaan irti. Siinä eräs nainen herää kokien suurta, koko vartalossa tuntuvaa surua, jonka voisi tulkita olevan esimerkiksi masennusta, sillä mikään ei tunnu oikein miltään (luin, että Canthkin todennäköisesti sairasti masennusta). Hän käy kirkossa, pettyy ja hakeutuu luonnon helmaan. Loppu oli hämmentävän mitäänsanomaton. 

  

Lapset hälisivät ympärilläni; kova sana tahtoi väkisenkin tunkeutua huulilleni, mutta minä painoin sen takaisin. Antaa heidän kirkua ja telmiä niin paljon kuin jaksavat, terveellistä se vaan on, sanoin itselleni. (s. 87)

  

Kasvinkumppanit tuo suuresti mieleen Anniina Mikaman Myrryksen: tässäkin orpo poika on otettu ison talon pojan kanssa kasvatettavaksi, saaden aina haukut silloinkin kun ei ole syyllinen. Poloisesta pojasta kasvaa reipas renki, joka iskee silmänsä lähimökin tyttöön, mutta talon oma poika ehtii ensin. Ei hän tyttöä puolisokseen halua, kunhan vaan nopeaa huvittelua hakee ja se koituu niin tytön kuin renginkin suruksi. Tässä olisi ollut aineksia pidemmäksikin tarinaksi, nappasi mukaansa parhaiten koko kokoelmasta.

   

Toinen novelli, joka olisi kaivannut lisää sivuja oli Kohtalainen onni, joka näyttää kirjaimellisesti kaksi näkökulmaa saman kadun molemmilta puolilta. Kummassakaan ei päästä kovinkaan syvälle ja en aivan ymmärtänyt tarinan pointtia. Ehkä siinä pohdittiin sitä, kuinka toisen menestyminen näyttää aina niin helpolta, mutta tämäkin henkilö on voinut joutua tekemään paljon työtä päästäkseen siihen asemaan. 

  

Kodista pois oli jo tuttu, sillä luin sen viime vuoden haasteeseen näytelmäversiona. 

  

Novellien myötä päädyin googlaamaan kaikenlaista. Esimerkiksi millainen sinivalkoinen lippu on mahtanut liehua huvilan lipputangossa vuonna 1894. Osa kokoelman ilmauksista olivat hieman vaikeita nykyihmisen ymmärtää ja keräsinkin tähän haastavien ilmaisujen parhaimmistoa:

  

• "Sopihan se vallankin hyvin Ailin valkean kuulakkoon, hieneeseen hiviöön, ja heleään punaan hänen poskillaan."

• "– Menenkö toimittamaan selttersiä ylös kellarista?"

• "kirjeessä ei kumminkaan voinut tarkalleen kaikkea kertoa, siitä olisi venynyt kauhean pitkät luntat"

• "esiintyi niin kovin järkevänä ja miltei guvernanttimaisena"

• "Kehittymättömiä, puolikasvaneita präisköjä vaan"

• "Sydän survi, valtasuonet ja ohaukset takoivat."

• "kalman karva kasvoillaan"

• "– Ähmissään vaan parkuu."

• "Omissa silmissäänkin hän Kallen rinnalla muuttui tuhmaksi kuin tallukka."

• "uudessa, havannaruunisessa leningissään"

   

Sisällysluettelo:

• Juri Nummelin: Lukijalle
• Ompelija (Suomen Kuvalehti, 1894)
• Eräs Puijolla käynti (Novelleja II, 1892)
• Vanha piika (Nuori Suomi, 1891)
• Eräänä sunnuntaina (Excelsior-kalenteri, 1889)
• Kasvinkumppanit (Vapaita aatteita, 1889, nimellä “Talon renki”)
• Kahtalainen onni (Nuori Suomi, 1894)
• Kodista pois (Valvoja, 1893)
• Katkelmia kirjeistä

      

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Arvosana:

  

Takakannesta:

Ompelija ja muita kertomuksia sisältää Minna Canthin lehdissä ja albumeissa julkaistuja novelleja, joita ei ole pitkään aikaan ollut saatavilla painettuna. Novellit käsittelevät tarkkanäköisesti miehen ja naisen - tai aviomiehen ja vaimon - välistä suhdetta, ja kirjailijan kriittinen näkemys tulee esille myös näissä tilapääkertomuksissa. Teoksessa on myös pieni valikoima Canthin kirjeistä.

  

Minna Canthin tuotantoa:

   

Näytelmiä:

• Murtovarkaus (1883)
• Roinilan talossa (1885)
• Työmiehen vaimo (1885)
• Kovan onnen lapsia (1888)
• Papin perhe (1891)
• Sylvi (1893)
• Hän on Sysmästä (1893)
• Spiritistinen istunto (1894)
• Anna Liisa (1895)
• Kotoa pois (1895)

  

Novelleja ja pienosromaaneja:

• Hanna (1886)
• Köyhää kansaa (1886)
• Salakari (1887)
• Lain mukaan (1889)
• Kauppa-Lopo (1889)
• Lehtori Hellmanin vaimo (1890)
• Agnes (1892)

Minna Canth: Kotoa pois

"Niin, minä sanon sen, piiat pysykööt piikoina, 

elköötkä pyrkikö oikeiden ihmisten vertaisiksi"

  

   

Lukuhaasteissa: Minna Canth -lukuhaaste

  

Minna Canthin päivän kunniaksi 19.3. olen vetänyt jo kahdeksan kertaa lukuhaasteen hänen teoksistaan. Osallistua on saanut myös teoksilla jotka kertovat hänestä tai joissa hän esiintyy jollakin tapaa. Googlailtuani aikani valitsin tämän vuoden haastekierrokselle hieman vähemmän tunnetun teoksen. Tällä kertaa päätökseen vaikutti Canthin teosten upeat, modernit kansikuvat äänikirjapalveluissa. En tiedä, kuka kansikuvat on suunnitellut tai ovatko ne jostakin kuvapalvelusta, mutta niissä on vain sitä jotakin. 

  

Näytelmä Kotoa pois (1895) muistuttaa hieman Jane Austenin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa (1813), molemmissa vanhemmat nimittäin haluavat tyttönsä hyviin eli rikkaisiin naimisiin. "Pojathan ne kumminkin ovat suolana rokassa, eikös niin?" Ja Canthin naishahmot ovat vähintään yhtä säpäköitä kuin Austenin Elizabeth Bennet. Fanny on kouluja käynyt nuori nainen, jota ei kiinnosta miesten kanssa riiailu, hän haluaa mennä töihin.

  

ROUVA LINDEMAN: Elä Fanny kulta! Johan sinä olet päästä vialla. Pöllismäelle? Sinne sydänmaalle – jossa ei ole ainoatakaan sivistynyttä ihmistä, ei kuin pöllöjä (s. 376)

  

Näytelmässä kuvataan kolmen tunnin sisään mahtuvia tapahtumia. Valmistaudutaan vieraiden saapumiseen. Fannylle tulee vieras, joka kertoo vapaasta opettajan paikasta. Lopulta vieraat saapuvat ja Fanny lähtee laivalle. Koska Fannyn vanhemmat ovat ylentyneet nykyiseen asemaansa oltuaan aiemmin piika ja renki, puhutaan näytelmässä myös paljon tällaisesta sosiaalisesta kiipimisestä ja siitä, onko oikein, että rikkailla on enemmän ääniä vaikuttamiseen kuin vähävaraisilla. 

   

Yksi kirjan isoista teemoista on myös naisten koulutus. Canth ajoi voimakkaasti naisten oikeuksia, eli tässä on selvästi kommentaaria tyttöjen kouluttautumisen puolesta. Fannyn päätös karata kotoa työskentelemään opettajattarena on hurjan hieno osoitus hänen vahvatahtoisuudestaan. Hän vastustaa vanhempiensa valintoja ja kulkee omia polkujaan. Paljon samoja aineksia löytyy myös novellista Agnes ja pienoisromaanista Hanna, mutta niitä on ehkä helpompi suositella.

  

PENTTINEN: Virasta vähät. Sinun ei tarvitse leipäsi eteen tehdä työtä -- 

FANNY: Ettäkö olisin sitten laiskana täällä kotona? 

PENTTINEN: Kuinka kauvan sinä tulisit laiskana olemaan? Minä sinut naitan tuota pikaa -- 

ROUVA PENTTINEN: Siellä, Pöllismäellä, siellä et saisi miestä ikinä. Tuskin lienee ainoatakaan herraa koko seudulla. 

FANNY: Mitä minä niistä herroista – 

ROUVA PENTTINEN: Herra siunaa – vanhaksi piiaksiko sinä aijot jäädä? Kun hautautuisit sinne sydänmaalle? -- 

FANNY: Opettajattarena voisin tuntea itseni hyvin onnelliseksi. 

ROUVA PENTTINEN: Mitä onnelliseksi! Ole hupsimatta tyhjää. -- 

PENTTINEN: Niinhän ne tytöt aina. Sulhasista eivät muka ole välittävinään, vaikk'eivät muuta ajattelekaan kuin niitä. -- Elä höpise. Minä sinulle koetan miestä hankkia ja sinä – 

FANNY: En huoli miehestä. En mene naimisiin milloinkaan. -- 

PENTTINEN: Sitten minä naitan sinut väkisen, ellei muu auta. 

FANNY: Voi, antakaa minun olla rauhassa – ennätän minä vielä tuonnempanakin niihin puuhiin. -- 

PENTTINEN: Sitä on hupakko. Ei muka mene naimisiin. Ei huoli miehestä? Ja mieli tekee kumminkin, niin saakurin lailla, hänen niinkuin muidenkin. Siitä olen varma, että panen vaikka päänikin pantiksi. (s. 350-353)

  

Vanhat kirjat ovat jollakin tapaa tosi sympaattisia. Tämäkin vuonna 1928 ilmestynyt kokoelma on jossakin vaiheessa kastunut, mutta muutoin se on loistavassa kunnossa ja näyttää ulkoa arvokkaalta ja viattomalta tummissa kansissaan. Vanhojen kirjojen tuoksu on myös aivan omanlaisensa, ehkä lumppupaperin, kansissa käytetyn liiman, säilytyspaikkansa tai ikänsä vuoksi.  

  

Oli jännittävää huomata, ettei tätä Kotoa pois löytynyt lainkaan uudemmista kokoelmista - tai sitten kirjastolla ei ollut muita vaihtoehtoja. Tai en vain osannut etsiä niitä. Mutta äänikirjana tämän ainakin löytää, jos joku lukijani kiinnostuu tutustumaan tähän itse. Ilmeisesti näytelmä pohjaa Kodista pois -novelliin ja olisikin kiinnostavaa vertailla näitä kahta. Se saattaa löytyä helpomminkin, ainakin netistä, mutta ehkä myös jostakin kokoelmasta.

  

ROUVA LINDEMAN: Se on sulaa hulluutta koko tuo nykyajan koulutus. Ei niillä ole nuorilla tytöillä halua naimisiin enää ollenkaan. Ei ne jouda sitä ajattelemaankaan, kun niillä on niin paljon muuta mielessä. 

--

AHLBOM: Ai, ai, ai, ai! Tässähän sitten on menty vallan hulluun suuntaan. Pitääpä toimittaa ensi valtiopäiville anomus, että kielletään naisilta pois kaikki virat, yliopistoon pääsy ja muut semmoiset vapaudet. Mitä se on, että nerokkaammat kaikki pyrkivät muille aloille, ja tyhmät heitetään vaan miesten varalle.

--

ROUVA LINDEMAN: Mitä tytöt tekevät liialla opilla? Ja niillä viroilla sitten? Tulevat semmoisiksi emanssipeeratuiksi, etteihän niitä kukaan uskalla kosiakaan edes. (s. 363-364)

  

Rouva Penttinen puhuu välillä ruotsia ("Te komma remman. Mykky remman."), jota hienot rouvat hieman naureskellen kommentoivat keskenään: "ruotsiansa sen vaan pitää lasketteleman". Hän haluaa ääntää kaikkien vieraiden nimet väärin. Alhbom on Ahlpummi, Lindeman on Lintemanni, Fellman on Welman, Broberg on Spruuper, Fannyakin hän kutsuu Vannyksi ja haluaa tämän kutsuvan vanhempiaan mammaksi ja papaksi, koska "paremmissa ihmisissä ei kukaan sano äidiksi". 

  

FANNY: Maalari Rankin – 

ROUVA PENTTINEN: Sdrankin. Sano sinä Sdrankin – 

FANNY: Hänenpä nimensä on Rank – 

ROUVA PENTTINEN: Niin, mutta Sdrank kuuluu paljon viinimmältä. Rank – Rank –? Hyi – sehän on niin moukkamaista. Sdrank se pitää olla. 

RIIKKA: Sr – Sran – Tran – Ei! Minun kielen' ei keäänny. (s. 340) 

  

Ei tämä ollut minulle paras Canthin teos, tästä asetelmasta olisi voinut kirjoittaa pidemmänkin näytelmän tai jopa romaanin. Tällaisenaan tarina jää komedialliseksi pikakelaukseksi, eikä karikatyyrisistä hahmoista saa kummoista otetta, ei oikeastaan edes kapinoivasta Fannysta tai juoruilevista rouvista. Tästä asetelmasta olisi kylläkin helppoa tehdä moderni tulkinta, sillä Fannyssa on aineksia niin aseksuaaliksi kuin vapaaehtoisesti lapsettomaksikin, miksei jopa sateenkaariteemojakin voisi löytää.

  

Kuten aiempienkin Canthin teosten kanssa, lukeminen oli sujuvaa, joitakin yksittäisiä vaikeita tai erikoisella kirjoitusasulla olevia sanoja ja sanontoja lukuun ottamatta. Näitä olivat ainakin seuraavat: valloovat (vellovat, aaltoilevat?), kartiini (verho), pukelo, roahi (raaskia?), raarimpaa, sylinteri (asiayhteyden perusteella silinterihattu), aarttia, särryttimiä, punkka (koppa, vasu?), kilomeetteri, "ulkopuolelta hampaiden", "häpeän silmäni maalle", "Mitä pihkaa?" ja "Hän tulee takaisin aika hamppua."

  

ROUVA PENTTINEN: Semmoinen, miksi se sitä nyt sanoikaan –? Rössel matto – vai oliko se Sprössel matto, niin Sprössel matto se oli. 

--

ROUVA AHLBOM: Eihän Brysseli-mattoja milloinkaan Pariisista tuoda, Berliinistä ne ovat tilattavat. (s. 353 ja 357) 

    

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

  

    

  

Arvosana:

  

Takakannesta:
Kauppias Penttinen ja hänen rouvansa suunnittelevat tyttärensä Fannyn naittamista. Pariskunta on noussut rengistä ja piiasta nykyiseen asemaansa, ja heille on tärkeää käyttäytyä seurapiireihin sopivasti. Penttiset päättävätkin järjestää hienot kahvikutsut, joihin kutsutaan joukko arvovaltaisia miehiä - taka-ajatuksenaan tyttären saaminen hyviin naimisiin.
  
Fannyn mielipidettä asiaan ei juuri kysytä. Tytär itse haaveilee opintojensa jatkamisesta, jotta hänestä voisi tulla kansakoulun opettaja. Myöskin Fannyn sulhaskandidaatiksi kaavaillun tohtori Brobergin tunnot ovat Penttisten kahvikutsuilla lähinnä kiusaantuneet. Saavatko Penttiset kuitenkin tahtonsa läpi?

  

Minna Canth kootut teokset IV (sis. Papin perhe, Sylvi, Hän on Sysmästä, Spiritistinen istunto, Kotoa pois ja Anna Liisa) 484 sivua, Otava 1928 (2. painos), Kotoa pois s. 335-380 (45 sivua)

  

Näytelmä on luettu myös täällä: Lurun luvut

  

Minna Canthin tuotantoa:

   

Näytelmiä:

• Murtovarkaus (1883)
• Roinilan talossa (1885)
• Työmiehen vaimo (1885)
• Kovan onnen lapsia (1888)
• Papin perhe (1891)
• Sylvi (1893)
• Hän on Sysmästä (1893)
• Spiritistinen istunto (1894)
• Anna Liisa (1895)
• Kotoa pois (1895)

  

Novelleja ja pienosromaaneja:

• Hanna (1886)
• Köyhää kansaa (1886)
• Salakari (1887)
• Lain mukaan (1889)
• Kauppa-Lopo (1889)
• Lehtori Hellmanin vaimo (1890)
• Agnes (1892)

Minna Canth: Sylvi

“Minä tahdon rakastaa ja olla rakastettu”

  

  

Lukuhaasteissa: Minna Canth -lukuhaaste, Helmet 2021: 19. Kirjassa leikitään

  

Minna Canthin näytelmä Sylvi on inspiroitunut tositapahtumista. Ahmaisin tämän lähes kokonaan yhdellä istumalla, sen verran nopeatempoinen ja kiihkeä näytelmän tarina on.

  

Sylvi on 18-vuotias nuori nainen. Hänen vanhempansa kuolivat pienen ajan sisällä toisistaan hänen ollessa vielä lapsi, niinpä hänelle määrättiin holhooja, Aksel Vahl. Muutamaa vuotta myöhemmin he ovat naimisissa, vaikka Aksel onkin Sylviä kahdeksantoista vuotta vanhempi. Kun Sylvin lapsuudenaikainen, läheinen ystävä Viktor Hoving palaa seitsemän vuoden tauon jälkeen maisemiin, alkaa seurapiireissä kuohua, kuin Jane Austenin romaaneissa konsanaan.

  

SYLVI: Ylös, Viktor Hoving, me rupeamme sokkosille.

--

VIKTOR: Sinä olet mieletön. Ajattele, jos joku sattuisi tulemaan. 

SYLVI: Mitä se tekee? Ja voimmehan vaikka lukita ovet. (s. 34-35)

  

Koska Sylvi menetti vanhempansa niin nuorena ja meni sitten naimisiin Akselin kanssa, ei hän ehtinyt käydä tanssiaisissa. Näytelmä jakaantuu neljään näytökseeen, joista toisessa tapahtuvien tanssiaisten osuus on sivumäärässä vain vähän muita pidempi, mutta sen aikana tapahtuu kaikkein eniten. Viktorin kanssa tanssiessaan Sylvi nimittäin tajuaa, ettei ole koskaan rakastanut Akselia vaan Viktoria. Ei liene liioiteltua sanoa, että Sylvi on naiivisti sekoittanut huolenpidon ja rakkauden.

  

Tanssiaisissa myös pari luutnanttia iskee silmänsä Sylviin, mutta Aksel vain naurahtaa ja sanoo, että katselkoot vain hänen kaunista nuorikkoaan, kokien nautintoa siitä, että nappasi tämän omakseen. Kolmannessa näytöksessä, joka tapahtuu seuraavana päivänä, Aksel vieläpä kehuskelee Sylville kuinka ylpeäksi ja tyytyväiseksi hän tuli muiden ihaillessa hänen pikku vaimoaan.

    

HARLIN: Vasta puhjennut ruusunnuppu. Lyön veikkaa, että hän on ensimmäisissä tanssiaisissa.

--

SANDELL: Voinpa esitellä sinut hänen miehelleenkin, joka istuu tuolla

--

HARLIN: Mitä sanot? Onko hän naimisissa?

--

SANDELL: Ei hän vielä ollut lapsenkenkiään kuluttanut, kun hän meni naimisiin holhoojansa kanssa. 

HARLIN: Vai niin, vai holhooja se hänet kaappasi itselleen, ennenkuin muut vielä tiesivät hänestä mitään. Mokoma kettu.

--

AKSEL: Mitä se minuun koskee, vaikka koko maailma olisi rakastunut vaimooni, kun hän vaan pysyy uskollisena.

--

TUNEBERG: Luuletko sinä että lapsellisuus ja viattomuus voivat varjella ihmistä intohimoilta. Suuri erehdys! (s. 60-65)

  

Näytelmän lopussa Sylvi hetken mielijohteesta myrkyttää Akselin. Teko ei ollut lainkaan harkittu ja hän katuu sitä heti, joskin liian myöhään. Sylvi joutuu vankilaan ja riutuu siellä vailla Viktoria. Mies on täysin menettänyt kiinnostuksensa Sylviin ja tulee käymään tämän luona vain kertomassa, että on menossa naimisiin toisen kanssa. Näytelmä päättyy Sylvin tuupertuessa hengettömänä lattialle. Tämä on mahdollisesti traagisin Canthilta lukemani teoksen loppu.

  

Sylvillä on itsetuhoiseksi tulkittavia taipumuksia. Kuullessaan Akselilla olevan työpöytänsä laatikossa strykniiniä, hän leikittelee heittävänsä yhden kapselin suuhunsa. Hän myös kommentoi Viktorille olevansa valmis tekemään mitä tahansa päästäkseen jatkuvasta valvonnasta “vaikka suurimman hurjuuden” ja myöhemmin, että parempi olisi hänen ottaa myrkkyä kuin jäädä ilman Viktorin rakkautta. Uhkailemalla näin hän saa Viktorin jälleen tunnustamaan rakkautensa, jota on yrittänyt hillitä.

  

Vaikka Sylvissä onkin vähemmän feministinen ote kuin useimmissa muissa Canthin teoksissa, kyllä tässäkin pohjavireenä sellainen löytyy. Sylvi kysyy Akselilta avioerosta ja saa kuulla niiden olevan harvinaisia. Käytännössä vain puolison pettäessä viattomalla puolella oli oikeus pyytää eroa. Aksel sanoo, ettei hän ikinä antaisi Sylville eroa.

  

SYLVI: Pyytäisitkö sinä eroa, jos minä olisin sinulle uskoton? 

AKSEL: Mitä hullua? Sinä uskoton? Ei, kissimirri, siitä ei pelkoa. -- pidän huolta siitä, että sinä kumminkin pysyt minulle uskollisena (s. 121-122)

  

Aineksia myös #metoo-kampanjaan löytyy. On vaikea erottaa, missä vaiheessa Akselin vitsailu muuttuu uhkailuksi, mutta liitto ei voi olla kovin hyvä, jos puolisoaan täytyy komentaa suutelemaan. Vaimoa pidettiin miehen omaisuutena ja määräysvallan alaisena. Aksel myös toivoo, että Sylvi voisi viimein opetella hoitamaan taloutta laittamaan ruokia, leipomaan ja panemaan kaljaa.

  

AKSEL: Kärsivällisyyteni kohtsillään loppuu. Tule nyt kauniisti suutelemaan minua. -- vai on sinulla niin jäykkä luonto? -- se täytyy taivuttaa ajoissa. Kova kovaa vastaan, jos niiksi tulee. Muistatko, pikku ystävä, kuinka äkäpussi kesytetään? Varo itseäsi! -- Ellet sinä hyvällä anna minulle suukkosta, niin otan sen väkisin. Ja silloin en tyydykään yhteen enkä kahteen, vaan suutelen sinua siksi, että tulet lauhkeaksi kuin lammas.

--

SYLVI: Mutta kun minä en tahdo, kuuletko. (s. 162-165)

  

Sylvin julistus siitä, ettei koskaan tulee enää tanssiaisiin oli myös yhden miehen mielestä väärin (koska miehet eivät enää pääsisi häntä ihailemaan), johon Sylvi kommentoi, että hänellä on täysi oikeus päättää tuleeko hän vai ei. Viktorin rakkaudessa tokaisema “Minä otan sinut vaikka väkisin” ei sekään nykyään enää kuulosta kauhean hyvältä.

  

Tälläkin kertaa sain ihastella, kuinka suomen kieli ei ole paljoa muuttunut Canthin ajoista. Vain muutamia yksittäisiä erikoisen tuntuisia sanoja, lauserakenteita ja sanontoja tuli vastaan. Näitä olivat muiden muassa jöröjaakko, tänäin, “Hyvästi niin kauvaksi” ja “heitää sumua silmiin”. Lukukokemus oli siis hyvin sujuva ja sai ajattelemaan, kuinka paljon paremmin moni asia nykyään on.

  

Mahtavaa Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Dramaattisen ja tunteikkaan traagisen näytelmän päähenkilö Sylvi on naimisissa, kun rakastuu toiseen mieheen. Aviomies ei suostu Sylvin avioeropyyntöön, ja Sylvi päätyy myrkyttämään miehensä.

  

Sylvi perustuu tositapahtumiin, hengenriistoon helmikuisessa Hämeenlinnassa 1892. Pääosassa on miehensä murhaava nuori vaimo. Rakkaus tai ainakin sen puute näyttävät kuuluvan kuvaan. Intialaisen strykniinipuun siemenistä saa hirmuista myrkkyä.

  

Kirjailijalle aihe suo mahdollisuuden tutkia ja valaista naisiin kohdistuvia paineita ja vallankäyttöä. Minna Canth (1884--1897) nivoi muutenkin kaunokirjalliset työnsä aikansa polttaviin aiheisiin ja keskusteluihin.

  

215 sivua, ntamo 2018 (näköispainos, 1. painos 1893)

  

Kirja luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja kiinnittää huomiota Akselin sylvitä käyttämiin moninaisiin lempinimiin, Kirjakaapin kummitus

  
Minna Canthin tuotantoa:
  
Näytelmiä:

• Murtovarkaus (1883)
• Roinilan talossa (1885)
• Työmiehen vaimo (1885)
• Kovan onnen lapsia (1888)
• Papin perhe (1891)
• Sylvi (1893)
• Hän on Sysmästä (1893)
• Spiritistinen istunto (1894)
• Anna Liisa (1895)
• Kotoa pois (1895)

  
Novelleja ja pienosromaaneja:

• Hanna (1886)
• Köyhää kansaa (1886)
• Salakari (1887)
• Lain mukaan (1889)
• Kauppa-Lopo (1889)
• Lehtori Hellmanin vaimo (1890)
• Agnes (1892)

Anniina Mikama: Huijarin oppipoika

"Tuo mies oli pudonnut alas taivaasta vieraana ja nimettömänä, 

siipensä polttaneena kuin langennut enkeli konsanaan."

   

    

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Helmet 2020: 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa, popsugar Reading Challenge: A book recommended by your favorite blog, vlog, podcast or online book club

  

Anniina Mikaman esikoisteos Taikuri ja taskuvaras oli paras viime vuonna lukemani kirja. Luin sen joulukuussa, jolloin ylipäätään luin toinen toistaan parempia teoksia. Tartuinkin sitten jo helmikuussa mielenkiinnolla sarjan toiseen kirjaan Huijarin oppipoika, joka sijoittuu ajassa ennen ensimmäistä. Harmillisesti se ei ollut minulle aivan yhtä hyvä lukukokemus kuin edeltäjänsä, vaikka olikin nopealukuinen, immersoiva ja avasi paljon Wiktorin ja Tomin yhteistä menneisyyttä - kuinka he tapasivat ja kuinka Wiktor halvaantui.

  

Puhtaan ja valkoisen julkisivunsa takana talo piti sisällään pimeyttä ja hulluutta, joka oli vuosien saatossa kertynyt sen nurkkiin. Musta aines vaani sen käytävien varjoissa, jonne kynttilän valopiiri ei yltänyt ja levitti hämähäkin tavoin seittinsä huoneiden ylle. (s. 359)

  

Wiktorin paras ystävä Zofia, varsin sähäkkä nuori nainen, oli mielenkiintoinen uusi hahmo. Tom on myös kiehtovasti rakennettu persoona ja olisin mielelläni lukenut hänen matkastaan pidemmältäkin aikaväliltä. Mitä onkaan tapahtunut niiden vuosien aikana, joka mahtuu toisen kirjan tapahtumien lopusta ensimmäisen alkuun? Ja erityisesti olisin kiinnostunut siitä, mitä tapahtui ennen kuin hän astui Wktorin elämään. 

  

- Ei pidä jäädä paikoilleen liian pitkäksi aikaa kerrallaan, tai muuten varikset tulevat nokkimaan. (s. 85)

  

Siinä missä Ian McEwan kehuu kovasti luomallaan vaihtoehtohistoriallisella maailmalla androidineen (kirjassa Kaltaiseni koneet, joka oli minulle iso pettymys), on Mikama onnistunut kehittämään kymmenkertaisesti kiinnostavamman maailman tekoälyineen. Ainoa, mistä en kirjassa pitänyt, on sen hahmojen arvailu millaiseksi tulevaisuus muodostuu. Esimerkiksi eräs kelloseppä pohtii, että joskus ihmiset varman sitovat kellon ranteeseensa, niin ettei tarvitse kaivaa sitä taskusta ja säästää aikaa siinä. Näissä kun maistuu liikaa nykyajasta päin katsominen. 

  

Kirjan loppupuolella oli kiinnostava yllätys, joka herätti paljon kysymyksiä, joihin toivon sarjan pian ilmestyvän kolmannen osan Tinasotamiehet vastaavan. Joistakin  Taikuri ja taskuvaras -trilogian tähän astisista tapahtumista tulevat helposti mieleen niin Black Mirror kuin The Expansekin. Saadaksesi selville mitkä osat ja miten, suosittelen kirjojen lukemista.  

   

- Kuvittele, että olet istunut koko ikäsi pienessä huoneessa ja sinulle on näytetty lasillinen vettä. Se on kaikki mitä tiedät vedestä. Luulet, että vesi on yhtä kuin pieni tilkka nestettä lasin sisään vangittuna. Mutta eräänä päivänä sinut päästetään ulos huoneestasi ja näet olevasi laivassa keskellä aavaa valtamerta, Meri ympärilläsi velloo ja myrskyää villinä ja vaarallisena, ja silloin ymmärrät, että ei ole astiaa jonka sisään se kaikki mahtuisi. (s. 148)

   

Arvosana:

  

Takakannesta:

Lumoavaa tunnelmaa ja jännitystä

  

Palkitun ja lukijoiden rakastaman Taikuri ja taskuvaras -trilogian toinen osa. Taikuri Tomin menneisyys avautuu lukijalle tarinassa, joka on täynnä yllättäviä käänteitä, täpäriä tilanteita ja salaisuuksia. Huijarin oppipoika oli Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas.

  

Krakova 1829. Wiktor on kellosepän oppipoika, joka haaveilee seikkailuista. Kun hän joutuu onnettomuuteen oudon taivaankappaleen räjähtäessä joenrannassa, hänen elämänsä muuttuu. Wiktorin hengen pelastavat salaperäinen Tom, sekä kelloseppä Seweryn, joka tuntuu tietävän kellojen korjaamisen ohella yhtä ja toista myös taikuudesta. Huijarin menneisyys seuraa Seweryniä ja pian koko kolmikko tempautuu mukaan juonitteluihin, joista ei puutu yllättäviä käänteitä ja täpäriä tilanteita. Wiktor saa huomata, että jos aikoo taikuriksi, on opittava improvisoimaan tiukan paikan tullen.Tom ja Wiktor ovat Taikuri ja taskuvaras -teoksesta tuttu silmänkääntäjäkaksikko. Huijarin oppipoika kertoo heidän ensimmäisestä yhteisestä seikkailustaan.

    

411 sivua, WSOY 2019

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Taikuri ja taskuvaras
• Huijarin oppipoika
• Tinasotamiehet

   

Kirja luettu myös täällä: Hämeen Sanomat, Kirsin kirjanurkka, Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja, Kaamos kuutamolla, Kirjahilla, Kirjojen keskellä

Minna Canth: Hanna

"Te tiedätte, kuinka arka nuoren tytön maine on. Se usein riippuu hiuskarvan nenässä."

      

  

Lukuhaasteissa: Minna Canth -lukuhaaste, Helmet 2020: 1. Kirja on vanhempi kuin sinä, Popsugar Reading Challenge: A bildungsroman 

   

Minna Canth on vuosien mittaan kasvattanut arvostustaan silmissäni. Kun olin puoli elämää sitten hänen mukaansa nimetyssä lukiossa, en todellakaan tiennyt paljoa tuosta merkittävästä ihmisestä, joka tähänkin asti on ainoa suomalainen nainen, jolla on liputuspäivä (tosin, vähän aikaa sitten suositettiin viimein liputtamaan myös Tove Janssonille - mahtavaa!). Hieman oli vain lukuimu kateissa, johtuen ainakin osittain tästä koronan aiheuttamasta maailmantilasta. 

   

Olen haastanut kirjabloggareita ja muita paljon lukevia juhlistamaan Canthia syntymäpäivänsä seutuun jo kuuden vuoden ajan. Siinä ajassa olen ehtinyt lukemaan jo useamman teoksen Minnan tuotannosta. Tällä kertaa valitsin luettavakseni Hannan, jota puolen välin tienoilla lukiessani kutsuin eräässä Twitter-keskustelussa 1800-luvun lopun young adult-kirjallisuudeksi ja vertasin Jane Austeniin. Tässä kun on paljon puhetta yhteiskunnan jäseniltään velvoittamista tavoista ja nuorten tyttöjen avioliittohaaveista. 

  

Olga, näet, oli ottanut koko joukon romaaneja mukaansa ja niihin hän nyt kiintyi eikä välittänyt enää muusta maailmasta mitään. (s. 179)

  

Vaikka nimikkohahmon isä onkin alkoholisti, tässä tarinassa ei ollut aivan samanlainen toivottoman melankolinen tunnelma kuin monissa Canthilta aiemmin lukemassani tuotannossa. Juoppo isä yrittää naittaa n. 17-vuotiaan Hanna-raukan rikkaalle ryyppykaverilleen, mutta fiksuna nuorena naisena hän ei taivu vaan valitsee mieluummin vaikka sitten vanhanpiian elämän. Hannahan on kyllä katsellut poikia sillä silmällä, etenkin erästä Woldemaria (joka meinasi useampaan kertaan vääntyä mielessäni Voldemortiksi) ja päätyy jopa salakihloihin. 

   

Olikohan muilla tytöillä onnellinen kotielämä. Semmoinen, ettei tarvinnut toisilta ihmisiltä mitään peittää eikä mitään salata. taikka tiesivätkö ylipäätään maailmassa surua ja huolta olevankaan? (s. 164)

  

Rakkauteen tulee kuitenkin ryppyjä, kun mies löytää toisen. Rivien välejä tulkitsemalla Hannalle olisi voinut kyseisen suhteen jatkuessa tapahtua kamalampaakin kuin tulla korvatuksi toisella. Hannalla on pari masentunutta hetkeä ja hän jopa pohtii itsemurhaa, mikä on varmaankin ollut todella rohkea teema ilmestymisaikanaan. Hän kuitenkin vaikuttaa lopulta tulevan sinuiksi itsensä ja tulevaisuutensa kanssa, vaikka avoimesti päättyvänä lukijalle jääkin paljon tilaa tehdä tulkintoja tarinasta.

   

Hannan kasvukipuilu lapsesta nuoreksi naiseksi johtuu isolta osin yhteiskunnan jäykkyydestä ja isän käyttäytymisestä. Canth tuntuu kritisoivan paljonkin näitä seikkoja. Hän myös paljastaa aikalaisasenteita omaa sukupuoltaan kohtaan. Esimerkiksi parissa kohtaa puhutaan siitä, kuinka naisen älykkyys on miestä vähäisempää, eikä heille siis kannata opettaa esimerkiksi logiikkaa ja filosofiaa. Naiset kun ovat vain nuorena miesten viihdyttäjiä ja vanhoina heidän palvelijoitaan, "vaikkei heitä ihan sillä nimellä sanottu, etteivät olisi pahoillaan". 

  

Huomasin muistiinpanoja tehdessäni, kuinka helposti tästä pystyy irrottamaan lauseita kontekstistaan muuttaen niiden merkityksiä toisiksi (esim. "veri taas lensi poskille") ja saisipa tästä helposti kirjoitettua fanifiktiota, jossa Hanna valitsisi puolisokseen esimerkiksi parhaan kaverinsa Olgan. Pienoisromaanin parhaat hetken kun vietettiin kesällä, jolloin Hanna ja pari muuta tyttöä lähetettiin koko loman ajaksi maaseudulle nauttimaan raikkaasta ilmasta. Ja kun vapautta on normaalia enemmän, tytöt muuttuivat suorastaan villikoiksi.

  

Niin meheviksi ja pehmeiksi olivat huulet kermasta ja rasvaisesta rieskasta käyneet, että heidän toden totta teki mieli suudella toisiaan, vaikka se tällä kertaa jäi sikseen, kun Anna Sohvi seisoi siinä luona ja katseli. (s. 176)

  

Tämä on Canthilta lukemistani teoksista sisältänyt eniten hankalia sanoja ja lauseita, joista en kaikista saanut täyttä selvyyttä. Se tekikin kirjan lukemisesta varsin hidasta. Mariaagi-peli jäi arvoitukseksi, mutta asiayhteydestä sai usein kiinni kontekstin, salvetti on lautasliina, talriikki lautanen ja karotti matala kulho, förkelinkin pystyi parhaan mukaan selittämään esiliinaksi eli nuorten naisten siveyden perään katsovaksi vanhemmaksi naisihmiseksi. Mielenkiintoisesti on kieli kirjoittamisajankohdan ja nykyhetken välillä muuttnut, enää kun ei esimerkiksi silmälaseja kutsuta lasisilmiksi. 

   

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvonpäivää!

#minullaoncanthia

     

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Hanna kertoo nuoren naisen kasvutarinan teini-iästä aikuisuuteen.

  

Hanna kamppailee ajan ihanteiden ja omien unelmien sekä vanhempien toiveiden välissä. Veli elää kepää elämänvaihetta, kun sisar jo kantaa vastuuta isästään. Hanna kohtaa myös raskaita sydänsuruja. Hannan kihlattu meneekin naimisiin hänen hyvän ystävänsä kanssa, toinen sulhasehdokas on isän esittelemä juoppo ja salakihlaus papiksi opiskelevan nuoren miehen kanssa päättyy traagisesti.

   

192 sivua (kokoelmateoksen sivut 137-329), Gummerus 2007 (3. painos, Hanna on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1886)

   

Kirja luettu myös täällä: Tuntematon lukija, Tarukirja, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kaisa Reetta T., Luettua ja maistettua, Kirjavinkit, Kirjakaapinkummitus, Kirsin Book Club, Kirja vieköön!, Saran kirjat

  

Minna Canthin tuotantoa:

  

Näytelmiä:

• Murtovarkaus (1883)
• Roinilan talossa (1885)
• Työmiehen vaimo (1885)
• Kovan onnen lapsia (1888)
• Papin perhe (1891)
• Sylvi (1893)
• Hän on Sysmästä (1893)
• Spiritistinen istunto (1894)
• Anna Liisa (1895)
• Kotoa pois (1895)

Novelleja ja pienosromaaneja:

• Hanna (1886)
• Köyhää kansaa (1886)
• Salakari (1887)
• Lain mukaan (1889)
• Kauppa-Lopo (1889)
• Lehtori Hellmanin vaimo (1890)
• Agnes (1892)