Seikkailukirjoja pojille - ja kaikille muillekin

"Kukaan ei tiedä, mistä azkalorit ovat kotoisin", Farei livertää.

"On kuitenkin helppo kuvitella, millaisia hirviöitä on täytynyt asua siinä maailmassa, 

missä ne kerran kehittyivät."

  

  

Vähän aikaa sitten eräässä maamme suurimmassa mediassa haastateltiin suomalaista kirjailijaa, jolla oli paljon sanottavaa kirjallisuudesta, esimerkiksi kuinka hänen mukaansa pojille ei enää nykyään kirjoiteta seikkailukirjoja. Olin tästä mutulla heitetystä väitteestä aika tyrmistynyt, kun minusta tuntuu, että niitä julkaistaan todella paljon, niin kotimaisia kuin käännöksiäkin. Niinpä kaivelin naftaliiniin hieman uponneen blogini takaisin auringon valoon ja ajattelin pitkästä aikaa kirjoittaa kirjamietteitä tänne. Yritän palauttaa rutiinin kirjoittamiseen, joten toivottavasti lähiaikoina tänne tulee enemmänkin postauksia. 

  

Ensimmäisenä käsittelyssä on pääsiäisen lukumaratonilla aloittamani Imperiumin perilliset sarjan viides osa. Vankilapako on Oskar Källnerin kirjoittama ja Karl Johnssonin kuvittama scifiseikkailu, joka maistuu loistavasti myös aikuislukijalle. Toimintaa riittää hengästymiseen asti. Edellisestä osasta Muistisäilö en ole postannut, joten tässä lyhyesti tapahtumista, jotka johtivat tähän pisteeseen

  

"Miten vanhaksi ihmiset elävät Maassa?"

"No suunnilleen sata vuotta, enintään", Elias vastasi.

                                --

"Miten vanhoiksi alonait yleensä elää?"

"Yleensä suunnilleen 600- tai 700-vuotiaiksi." (s. 59)

  

Muistisäiliössä on paljon loistavia ideoita, vauhtia riittää ja vaarallisia tilanteitakin on. Iso juonikuvio ei paljoa edisty, mutta maailmaan saadaan lisää täyteläisyyttä. Imperiumin perilliset ei todellakaan ole pikkulasten sarja, puhutaanhan tässä esimerkiksi itsemurhasta, yritetään pyyhkiä erään hahmon muisti, joku kuolee ja sormia menetetään (mutta naniittien ansiosta ne kasvavat takaisin). Lisäksi herätetään henkiin muinoin kuolleita eliöitä, jotka vain hetkeä myöhemmin sulavat melko graafisesti takaisin kasaksi luita. Suosittelenkin sarjaa myös yläkoululaisille.

  

"Tämä on viidakkoplaneetta", hän jatkaa. "Luonto on vallannut ikivanhat kaupungit. Sanotaan kuitenkin, että monia raunioita vartioivat yhä koneet, robotit, jotka on ohjelmoitu estämään kaikenlaiset aarteiden varastamisyritykset." (s. 81)

  

  

Vankilapaon idea on jo nimessäkin kerrottu, mutta kuka pakenee ja miksi? Hiljaisuuden kapteeni Brock on viety vankilaplaneetta Feroz II:lle. Miehistö aikoo pelastaa hänet sieltä keinolla ja hinnalla millä hyvänsä. Samaan aikaan ihmetystä herättää aluksen mekaanikko Kapa, jonka menneisyys on arvoitus, ja luurankoja on muidenkin kaapeissa. Alice kamppailee näkymättömän uhan kanssa: hänen mieleensä on ladattu ainakin osa muinaisen johtajan muistoista. "Tuntui kuin joku toinen olisi herännyt eloon hänen sisällään. Niin kuin joku olisi ottanut hänen ruumiinsa haltuun."

  

"Vain koiraat saavat -- lähteä planeetalta. Naaraiden velvollisuus on jäädä kotiin munimaan mahdollisimman paljon munia."

"Mitä?" Alice kiljahtaa. "Mitä seksismiä!"

--

"Tiesin kuitenkin jo nuoresta pitäen, että halusin lähteä pois, jättää kotimaailman taakseni ja näjdä universumia. En kuitenkaan saanut siihen lupaa, koska olin naaras." (s. 36)

  

Tämä on toimintaa täyteen pakattu sarja, jonka parissa ei tule tylsä. Parasta on runsas joukko erilajisia hahmoja ja vierailut toisilla planeetoilla. Jatkoa saadaan luultavasti odottaa hetki, sillä kustannustoimittajan Instagram-sivulta kääntämäni tiedon mukaan on seuraava osa ilmestyy nyt keväällä ja sen jälkeen tulisi enää kaksi osaa. Toivottavasti pääjuonta siis edistetään aikaisempaa nopeammalla tahdilla, vaikka itse voisin lukea vaikka kuinka monta osaa enemmänkin.

  

Jos ihmiskunta onnistuu päättämään päivänsä ilmastokatastrofin, jonkin viruksen tai sodan kautta, Maassakin näyttää ehkä muutaman sadan vuoden päästä tältä. Ei mitään muuta kuin kasvillisuuden valtaamia raunioita. (s. 182)

  

Käännökseen oli jäänyt pari erikoista kohtaa. Mitä tarkoittaa käpistellä? Toinen oli erikoinen sanavalinta lauseessa "koko universumin pilkan esine" miksi ei kohde? Muutoin sanasto on todella laadukkaasti käännetty ja täyssä scifinörttejä kutkuttelevia termejä. 

  

Arvosanat:

         

Takakannesta:

Jännittävä ja värikkäästi kuvitettu avaruusseikkailu koululaisille.

  

Kaapattua äitiään etsivien Alicen ja Eliaksen matka galaksin halki jatkuu. Avaruusalus Hiljaisuuden miehistö on huolissaan paitsi kapteenistaan Brockista myös Alicesta, joka muistonvartijoiden luona käytyään on alkanut kuulla ja nähdä omiaan. He keksivät suunnitelman, jonka avulla Brock saadaan pelastetuksi pahamaineiselta vankilaplaneetalta, mutta sen toteuttaminen ei ole mikään yksinkertainen juttu.

  

Suomentanut: Leena Peltomaa, 269 sivua, Otava 2023

 

Alkuperäinen nimi: Imperiets arvingar 5: Fängelseflykten (2021)

 
Kuvittanut: Karl Johnsson
  
Sarjassa ilmestyneet:

• Tähtiin temmatut
• Rautaruusu
• Hautaplaneetta
• Muistisäiliö
• Vankilapako

  

*****

  

"En ole ihan varma, voiko pakoa laskea voitoksi."

"Me taistellaan yliulottuvuuksellista luurankoarmeijaa vastaan"´, Dirk sanoo. 

"Voitoksi lasketaan jo se, jos pysytään kymmenen sekuntia hengissä."

    

  

Max Brallierin kirjoittama ja Douglas Holgaten kuvittama Maailman viimeiset tyypit 7,5: Quintin ja Dirkin sankaritehtävä on nopealukuinen, tapahtumarikas sekä sopivasti jännittävä paketti, joka täydentää zombien ja hirviöiden täyttämässä maailmassa parhaansa mukaan selviytyvien teinien tarinaa.

  

Mustaa öljyistä mönjää valuu pitkin Pussirotta-kuninkaan Pizzateatteriin johtavan kierreportaikon seiniä. Portailla lojuu luita ja aina välillä kuuluu KRÄK, kun luu rusentuu Dirkin saappaan alle. (s. 120)

  

Aivan kuten arvelinkin Junen saatua oman kirjansa, myös Quint ja Dirk pääsivät sooloilemaan. Quint opettelee käyttämään toisen ulottuvuuden magiaa, joka tunnetaan meidän ulottuvuudessamme tieteenä (mutta näyttää silti yhtä vaikuttavalta kuin magia). Hänen loihtimisensa menee kuitenkin hieman pieleen, sillä kaksikko teleporttaa ties kuinka kauaksi muista. He pääsevät suorittamaan omaa sankaritehtäväänsä, sillä pieni toisesta ulottuvuudesta tulleiden luomuviljelijä-hirviöiden yhteisö on joutunut alati kasvavan traakin piinaamaksi.

  

  

Nopealukuinen, tapahtumarikas sekä sopivasti jännittävä paketti täydentää zombien ja hirviöiden täyttämässä maailmassa parhaansa mukaan selviytyvien teinien tarinaa. Eikä vieläkään olla tavattu kuin yksi muu ihminen. Saas nähdä milloin palataan siihen juonilankaan, jossa kuultiin selviytyjien radiolähetys. Ja mahtaako se olla aito vai huijaus kerätä loput henkiin jääneet ihmiset? Toivottavasti lokakuussa ilmestyvä seuraava osa Kielletty linnake nytkäyttää tarinaa reippaasti eteenpäin.

  

Hän haluaa uppoutua siihen kirjaan NYT HETI, ja jos lukee kävellessä, törmää aina liikennemerkkeihin. (s. 59)

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Huippusuositun sarjan nokkelat kaverukset omassa seikkailussaan!
  
Maailman viimeisten tyyppien ystävykset, älykäs Quint ja voimakas Dirk, yhdistävät voimansa maailmanlopun monstereita vastaan ikiomassa kirjassaan.
  
June sai jo oman seikkailunsa, ja nyt on Quintin ja Dirkin vuoro! Juuri kun Tuomiopäivän taistoista on hädin tuskin selvitty, ajautuvat Quint ja Dirk erilleen muusta porukasta. Edessä on uusia monsterituttavuuksia, vaarallinen maailmanlopun sankaruutta vaativa tehtävä – sekä tietenkin taattua menoa, meininkiä ja mättöä jengin hulvattomaan tyyliin!

  

Suomentanut: Aila Herronen, 289 sivua, WSOY 2023

   
Alkuperäinen nimi: The Last Kids on Earth: Quint and Dirk's Hero Quest (2022)

  

Kuvittanut: Douglas Holgate
 
Sarjassa ilmestyneet:

• Maailman viimeiset tyypit
• Zombiparaati
• Painajaiskuningas
• Kosminen kauhu
• Keskiyön miekka
• Junen seikkailu
• Luurankotie
• Tuomiopäivän taisto
• Quintin ja Dirkin sankaritehtävä
• Kielletty linnake (ilmestyy lokakuussa 2023)

  

*****

  

"Leveä suu ulottui hänen korviinsa asti, jotka puolestaan olivat nyt niin pienet, ettei niitä melkein näkynyt. Iho hohti vihertävänä ja kidukset kaulassa kohoilivat kuin lyhyet siivet."

  

  

Åsa Larssonin ja Ingela Korsellin kirjoittama ja Henrik Jonssonin kuvittama Näkki on varmasti Pax-sarjan vähiten ällökammottava osa. Kirja alkaa koulun ulkolupäivästä. Lapset pääsevät kokeilemaan pelastautumista avannosta naskaleiden avulla. Ei olisi kyllä omassa koulussa tuollaista voinut järjestää, liekö aivan laillistakaan. 

  

"Oma pelko on vahvin vankila." (s. 29)

  

Yksi kohta loppupuolella oli melkoisen graafinen, mutta enemmän tässä oli keskiössä Alrikin ja Viggon äidin vierailu sekä Estridin ja Magnarin veljen Hei-Henryn edesottamukset. Alkoholismin kanssa kamppaileva Yrsa nähdään ensimmäistä kertaa ja kaikki ei mene vierailulla aivan putkeen.

  

Viggo on oma ärsyttävä itsensä, joka toistuvasti pyytää Alrikia katsomaan temppujaan. Veljeksillä on nahinaa Iriksen kanssa, etenkin Alrikin pelastamasta Freja-koirasta. Riitelyllä on vakavampiakin seurauksia, sillä salaisen kirjaston maaginen suojaus murenee, jos sen käyttäjät eivät tule toimeen keskenään. Ja suojausta ei voi edes uusia, sillä kirjaston aiempi suojelija, Estridin ja Mgnarin äiti ei koskaan kertonut loitsuja.

  

– Kaikki kalaihmiset näyttävät tuiki tavallisilta ihmisiltä ollessaan poissa veden alta, Estrid sanoo. – Ainoa tuntomerkki ovat punaiset hiukset. Joskus heillä on huono iho, koska eivät kestä kuivalla maalla elämistä pitkään. (s. 40-41)

  

Tällä kertaa maagisena pahiksena on näkki, eli suomalaisestakin kansantarustosta tuttu hahmo, joka viettelee ihmisiä vetiseen hautaansa. Se ei kuitenkaan ole niin kammottava vastus kuin moni aiempi. Kiinnostavinta on, kun Pax-maailman "maagisen poliisin" eli Blekhin toiminnasta saadaan lisää tietoa.

  

– Täytyy muistaa, että suurimmassa osassa meitä on hieman kalaihmistä. Kauan sitten vallitsi rauha ihmisten, noitien, kalaihmisten, susinaisten ja kaikkien mahdollisten välillä. Siihen aikaan kävi useammin niin, että he saivat lapsia keskenään. (s. 41)

  

Pohdin yhden hahmon kohdalla, mitä jos tämä olisi jotain muuta kuin annetaan olettaa ja olin oikeassa, ei siis kaikkein yllätyksellisin juoni tässä. Lisäksi ennakointia käytettiin hieman liikaa tehokeinona: "Jos Alrik olisi tiennyt, niin hän olisi jäänyt sisään. -- Viggo ei kuitenkaan tiennyt, miten väärässä hän oli. Kovin, kovin väärässä."

  

Kuinkahan mahtaa veljeksille käydä, enää neljä osaa sarjasta jäljellä, mutta paljoa ei ole ehtinyt tapahtua ison juonikaaren osalta. Käännökseen on jäänyt yksi kukkanen: teoksen maailmassa torstait ovat noitapäiviä, mutta myöhemmin Alrik kommentoi, ettei nyt ole tiistai ja noitapoliisi tulee hakemaan vääränä päivänä taikomisesta. Myös jään "elänteet" oli minulle uusi ilmaisu, varmaankin jotain murretta. Millainen mahtaa olla "aito matto"? Tarkoitetaankohan tässä itämaista käsintehtyä mattoa? 

  

Hetken kuluttua Viggo nukahti. Se kävi yhtä nopeasti kuin joku olisi kiskaissut pistokkeen seinästä. (s. 69)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Nuorten kauhusarja koukuttaa ja karmii myyttisine hirviöineen.
  
Jokin menee pahasti pieleen, kun Mariefredin koulu järjestää teemapäivän järven jäällä. Iris väittää, että tapahtumien takana on näkki – vedenhenki, joka hukuttaa uhrinsa huvin vuoksi. Vaikka Viggo ja Alrik pitävät Iristä universumin rasittavimpana tyyppinä, he uskovat hänen olevan oikeassa. Alrikin ja Viggon on uhmattava pahimpia pelkojaan hoitaakseen tilanteen, mutta riittääkö se? Kaiken lisäksi poikien äiti on ilmaantunut kaupunkiin… mukanaan yllätys!
  
Pohjoismaiseen mytologiaan pohjaava nuorten kauhusarja Pax on yhtä koukuttava kuin Harry Potter ja yhtä raaka kuin Nälkäpeli. Näkki on sarjan kuudes osa.

      

Suomentanut: Sirpa Alkunen, 203 sivua, Otava 2022

  

Alkuperäinen nimi: Näcken (2016)
   
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Loitsusauva
• Tuonenkoira
• Ihtiriekko
• Para
• Kummitus
• Näkki
• Pesta (ilmestyy elokuussa 2023)

Kirjabloggaajien joulukalenterin luukku 11 | Jäätävää kauhua

  

Eilen avautui luukku Hemulin kirjahylly -blogissa ja huomenna julkaistaan luukku Kulttuuri kukoistaa -blogissa. Tämänpäiväisessä luukussa hypätään niin talvisiin kuin jouluisiinkin kauhutunnelmiin kotimaisten lasten- ja nuortenkirjojen kanssa. 

   

"Keskellä hiljaista erämaata uinuu kolkko rakennus 

kuin valtava lumilinna tai hylätty ja jäätynyt palatsi."

   

   

Jäätävää on osa Nordic Horror -kirjasarjaa, jonka jokainen teos on itsenäinen tarina. Luin Halloween-lukuhaasteeseen steampunk-mausteilla varustetun Kellopelikuiskaajan ja nyt joulukalenteriin tämän lumiseen Lappiin sijoittuvan Jäätävää. 

   

Huomasin jo nyt pari toisteista seikkaa. A.R.S. Horkka on pseudonyymi, jonka takana ovat Riina ja Sami Kaarla sekä Anders Vacklin. Kolmikko tykkää sijoittaa teoksiinsa pieneen kameo-rooliin Horkan. Kellopelikuiskaajassa se oli eräs sivuhahmo, tässä nimi puolestaan löytyy autiotuvan oven yläpuolelta. Molemmissa kirjoissa päähenkilöt ovat myös olleet orpoja, joilla on epätavallinen huoltaja ja joiden välille on viritelty romanssinpoikasta. 

  

Sääntö numero yksi: Olet suuressa vaarassa, joten jos ikinä saat tilaisuuden, juokse henkesi edestä. Älä koskaan katso taaksesi. 

Sääntö numero kaksi: Piilota tunteesi syvälle. Älä tunne mitään, jos vain mahdollista. 

Sääntö numero kolme: Jos pääset karkuun, älä koskaan sano kenellekään, että olit joskus orpo. Pysy korvessa piilossa elämäsi loppuun saakka. (s. 19-20)

  

Kirjastoammattilaiset ja opettajat ovat vuosia toivoneet lisää nuortenkauhua ja Nordic Horror yrittää vastata siihen, joskin vaihtelevalla menestyksellä. Sarja on kustantamon sivuilla ikäsuositeltu 15+, mutta en itse laittaisi niin korkeaa rajaa näihin, sanoisin, että nuoret kuudesluokkalaisesta ylöspäin saisivat tästä paljon enemmän. Onhan näissä kirjoissa jonkin verran raakuutta, mutta ei esimerkiksi lainkaan seksiä. Tarina tunteita syövistä demoneista muistuttaa jossakin määrin The Promised Neverland -mangasarjaa, jota voin suositella isosti.

  

Jäätävän päähenkilö on melkein puolet kirjasta kuusivuotias, mutta loppupuolella sankarimme kasvaa ensin neljä ja lopulta kymmenen vuotta vanhemmaksi ja kohtaa tunteensa varastaneet demonit. Pohdin puolison kanssa, kirjaa nukkumaan mennessä lukiessani, että kuinkahan moni yli 15-vuotias mahtaa jaksaa lukea pikkulapsesta päähenkilönä (vaikka lapsi aikuisten romaanin päähenkilönä toimiikin, nuori halunnee mieluummin lukea lähellä omaa ikäänsä olevista tai hieman vanhemmista hahmoista). 

    

Seinustalla on läjä erilaisia pieniä matkalaukkuja. Yksi on raollaan ja kurkistan siihen. se on sullottu täyteen pieniä kenkiä. Raotan lähintä pahvilaatikkoa. Siinä on tusinoittain lasten silmälaseja. Laatikon takana on paperipussi, jossa on jotakin pehmeää. Avaan pussin ja työnnän käteni varovasti sisään. Hiuksia! 

--

"Pidetään huoli, ettei meistä jää jäljelle vain tuollaisia juttuja", Seita sanoo vakavana. (s. 28-29)

  

Ei tämä lopulta aivan niin huono ollut kuin kuulemieni kommenttien perusteella pelkäsin. Kirjaa kun on kuvattu mm. Goodreadsissa näin: "Todella sekava kirja.", "miten voikaan noin lyhyt tarina vilistä jänniä epäjohdonmukaisuuksia", "ei edes selvinnyt mihin aikaan tän pitäis sijoittua, menneisyyteen, nykypäivään, tulevaisuuteen, hä?" ja "Minun on vähän hankala nähdä, että kauhusta innostuneet, edistyneemmät yläkouluikäiset lukijat välttämättä tarttuisivat tähän, kun kauhistuttavampaakin on tarjolla."

  

Minun fiilis kirjan ajankuvasta on, että suunnilleen 70-luvulla tässä operoidaan. Orpokoti "on kuin unohdettu paikka, joka on piilossa muulta maailmalta" keskellä Lapin erämaata, missä lapsia katoaa koko ajan ja Armaksen vanhempien kuoleminen lentokoneonnettomuudessa eivät kovin isossa haarukassa ole voineet olla mahdollisia yhtä aikaa. 

  

"Sadan vuoden välein nämä ikuisesti elävät demonit ylittivät todellisuuksien väliset portit ja kiertelivät ympäri tätäkin maailmaa. Ne nauttivat maailmojen tuhoamisesta -- Todellisuuksien väliset portit suljettiin ja tuhottiin. Mutta muutamia demoneita jäi vielä ansaan tähän maailmaan. Viimeiset demonit pakenivat lopulta silloin vielä autioon pohjoiseen ja maailma jakautui kahtia." (s. 73-76)

  

Kirja ei ollut niin sekava, kuin moni lukija on sen kokenut, mutta epäjohdonmukainen se on, niin kuin joku totesi. Ollakseen täysin vailla tunteita, Armas tuntee hyvin paljonkin kaikkea ja osaa nimetä tapaamiensa olentojen tunteita. Jo 15 sivua tunteidensa menettämisen jälkeen Armas pelästyy. Tunteeton ihminen olisi ehkä reagoinut yllättymällä... mutta sekin olisi ollut kenties toteamisen tasolla. Tunteet eivät oikeassa maailmassa kuitenkaan ole näin yksiviivaisia, vaan jokaisessa niissä on paljon murusia eri tunteista - siksi en usko, että kukaan voisi koskaan poimia niitä yksitellen pois kuin kirsikoita kakun päältä.

  

Miksi Armasta seurataan niin pitkään lapsena? Toki hahmon ja tarinankin maailmaa on hyvä pohjustaa, mutta sitä olisi voinut laittaa vaikka takaumiin. Lisäksi Armas oli erittäin aikuismaisesti ja filosofisesti ajatteleva lapsi, mikä tuntui todella epäuskottavalta. Seita on saman ikäinen kuin Armas, mutta on silti laatinut mainion pakosuunnitelman ja varustautunut, koska on löytänyt orpokodin kirjastosta teoksen natiiviamerikkalaisesta tarusta. Sillä vaihtoehtoja orpolapsille tässä laitoksessa on vain kolme, joko antautua, kuolla oman käden kautta tai paeta. Rankkoja teemoja ja päätöksiä noin nuorelle. 

  

"Kaunis tarina", myönnän. "Siitä, mitä on... olla täällä. Olla ihminen"

--

"En usko, että se on totta", Seita tuhahtaa -- "He tiesivät taatusti, että sudet eivät ole hyviä tai pahoja. Ne ovat vain susia."

--

Seita antaa vielä oikean suukon. Se on ensimmäinen suukkoni tytöltä ja tuntuu hyvältä, mutta samalla hyvin oudolta. -- Toivon salaa, että se ei jäisi viimeiseksi suukoksi häneltä. (s. 31 ja 36)

  

Vertailin tätä jatkuvasti Kellopelikuiskaajaan. Jäin kaipaamaan (tältäkin) kirjalta paljon enemmän - näistä aineksista olisi pitänyt pystyä ottamaan enemmän irti, vaikkapa sitä kauhua, mitä tämä kovasti haluaa olla. Kieli tässäkin on yhtä aikaa paikoin kaunista ja mutta usein todella yksinkertaisilla lauseilla rakennettua. Selitykset olivat puolivillaisia ja liikaa jää lukijan pääteltäväksi. Tässä oli myös todella paljon ärsyttävyyteen saakka toisteisia lauseita. "Olen jo kymmenen ja osaan metsästää", "nyt olen jo neljätoista", "olen kuusitoista ja yksin metsällä" ja jokaisen takaisen saadun tunteen jälkeen Armas julistaa esim. "olen Pelko" (jolla viitataan siihen kirjaan, jota Seita luki). Kirjan nimeäkin on onnistuttu viljelemään todella paljon, sillä sää on usein jäätävä. 

  

Hän on hämmästyttävän kaunis metsänpeikoksi, jolla on korpilammet silminään. (s. 118)

  

Loppu oli paljon tyydyttävämpi kuin Kellopelikuiskaajassa, vaikka tuntuikin hieman liian siirappiselta - nohm ehkä päähenkilö sen ansaitsee kokemustensa jälkeen. Kymmenen vuotta liki erakkona erämaassa vailla tunteita (jotka saa sitten kertarytinällä takaisin) ei varmastikaan tee hyvää mielenterveydelle. Kuvitusta tässäkin on paitsi ulko- myös sisäkansissakin ja se on aivan 5/5. Lisääkin olisin mielelläni nauttinut. Saan tällä sentään  suoritettua omassa Ihana susi -lukuhaasteessani kohdan, kirjassa on susia.

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

En elä kylmässä, kylmyys elää minussa.

  

Vain kohtaamalla kauhut kasvoista kasvoihin voi saada takaisin yhteyden omiin tunteisiinsa.

  

16-vuotiaan Armaksen on saatava tunteensa takaisin demoneilta, joille hän on ne menettänyt jouduttuaan toisten orpokodin lasten tavoin pienenä ”jäähdytetyksi”. Tämä on mahdollista ainoastaan tappamalla hirviöt, mukaan lukien vanhin ja vaarallisin niistä - demonikuningatar Lumileidi. Nordic Horror -sarja on uutta pohjoismaista kauhua, jossa maanläheinen realismi, pohjoisen pimeys ja kylmyys, mysteerit, murhat ja mytologia pakkautuvat yhteen painajaisten kudelmiksi hyvinvointiyhteiskunnan pimeimmissä nurkkauksissa.

  

Nordic Horror -sarjan luoja A. R. S. Horkka on julkisuutta ja määritelmiä kaihtava hahmo suoraan varjojen valtakunnasta, salaperäisyydessään kuin tarina itsekin tarinoidensa joukossa. Mutta A. R. S. Horkka on myös salanimi, jonka takana ovat kirjailija-kuvittajatiimi Riina ja Sami Kaarla ja Anders Vacklin. Mestarillinen tekijäkolmikko on luonut kauhuromaanisarjan, jonka jokainen itsenäinen osa on mielikuvituksen ääriä luotaava syväsukellus pohjoismaisen pelon syövereihin.

  

220 sivua, Tammi 2022

   
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Jäätävää
• Kellopelikuiskaaja
• Korvaaja
• Murhaballadit (ilmestyy helmikuussa 2023)
• Valkean yön lapset (ilmestyy toukokuussa 2023)

    

Luettu myös täällä: Luova ruho, Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjainstituutti

  

Parempaa luettavaa: Ilkka Auer: Kymnaasi ja Domowik, Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille, Magdalena Hai: Haiseva käsi ja Kuolleiden kirja, Hertta Vierula Kuollut tyttö

    

"Öinen joulumaa on kuin noidan jäädyttämä valtakunta. 

Himmeästi valaistut piparkakkutalot ja hämärät matkamuistomyymäläkujat 

ovat suoraan kauhuelokuvien kuvastosta."

  

  

Arvostelukappale

  

Timo Parvela ja kuvittaja Pasi Pitkänen tekivät mainiota yhteistyötä Keple62-sarjassa ja sama henki jatkuu Varjot-trilogiassakin. En muistanut enää paljoa ensimmäisestä osasta Helähdyksestä, jonka luin vuosi sitten ja se vaikutti vähän kirjasta nauttimiseen. Kannattaakin siis lukea koko sarja lyhyessä ajassa, nyt kun se on kokonaan ilmestynyt.

Myyntikojujen ikkunat ovat pimeitä, ja huvipuistolaitteet näyttävät hämärässä vaanivilta jättiläishyönteisiltä. (s. 13)

Auroria sijaitsee toisessa ulottuvuudessa, josta on olemassa ihmisten maailmaan enää yksi portti. Hämmentävää kyllä, tullitonttu kysyy maahan tulevilta Peteltä, Saralta, Borikselta ja Isabellalta, onko näillä nuuskaa tai konjamiinia. Tämä, samoin kuin ilmaisut "tonttukillan kermapyllyt" ja "heittää jatulinpyllyä" kertovat, että tämä suunnattu vähän isommille lapsille (vaikka kustantaja antaakin tälle suosituksen 9+). Eihän noin nuori välttämättä vielä ymmärrä, mitä separatismi on (tässä siis kerrotaan, kuinka tonttujen ja maahisten välille syntyy riitaa, joka eskaloituu veriseksi taisteluksi, jonka hiillos jää vuosiksi kytemään). 

  

– Minä yhden sodan nähnyt olen. Tämän estää haluan. (s. 124)

  

Lisäksi tässä on misogyniaa, kun eräs tonttu kommentoi varjonparsijasta, että "tyttöjen kesken voi parsia -- on tärkeää osata ommella ja kotitöitäpöitä tehdä -- mutta poroajot miesten puuhaa ovat". (Tästä toki olisi hyvä jonkun selittää lukijoille, että tällainen ei siis ole hyväksyttävää käytöstä.) Aivan hyvin siis suositeltavissa viides-kuudesluokkalaisille, jos tonttujen ja joulupukin mainitseminen ei heitä liikaa pelota. Sarjasta nimittäin löytyy paitsi sotaa, myös irrotettuja varjoja (sieluja) ja Krampuksen syntytarina.

  

Krampuksesta tuli kuin vampyyri, joka imi ihmisten sieluja. (s. 136)

  

Oululaisena oli huvittavaa lukea Auroriassa sijaitsevasta Rajakylästä, täällä kun on saman niminen paikka, jolla on tietynlainen maine: "Kylä, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua, on käytännössä vain yksi rähjäinen kadunpätkä erämaassa. Sen varrella olevat talot, jos niitä nyt sellaisiksi saattaa kutsua, ovat mitenkuten kasattuja maalaamattomia lautahökkeleitä. Kadulla raahustavat tontut, jos ne nyt edes ovat tonttuja, kantavat yllään säkkimäisiä ruskeita tai harmaita vaatekappaleita."

  

– Sinähän sanoit, että voit pelastaa meidät? Kirjaa lukemallako se tapahtuu? (s. 134)

  

Lukukokemusta voisi kuvailla sanoilla melankolisen harmaa väliosa, jolla on painostava tunnelma. Joulun viettokin saa uuden, kiehtovan selityksen. Nyt tiedän, minne parittomien sukkien puolikas (ja kaikki taloutemme teroittimet) ovat kadonneet. Tässä oli ihastuttavan paksu paperi, jota oli miellyttävää lehteillä. Lempilainaukseni kirjasta on: "Herja-ammukset lentävät, ja sanaruuti käryää." Parasta sanailua Parvelalta! Uhkaava, koukuttava loppu tuo mieleen Tarun sormusten herrasta (joka itseasiassa mainitaankin sivulla 48). Lisäksi Peten suhtautuminen kulkuseensa muistuttaa Frodon ja sormuksen suhdetta.

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Jännitys tihenee, kun portti Auroriaan avautuu!

  

Trillerimäisen Varjot-sarjan toisessa osassa Pete ja Sara kiitävät ahkiolla joulun maailmaan, jossa valtaa pitää varjoilla itseään ruokkiva pimeys. Mitä joulupukille on tapahtunut?

  

Kuvittele tonttukylä. Söpöt pikkumökit, joiden ikkunat ovat kuurassa. Kuvittele ahkioita kiskovat porot, punaposkiset tontut ja tiukujen helinä. Ja sitten unohda se kaikki. Se on vain satua.

  

Pete ja Sara näkevät Auroriassa joulun karun todellisuuden. Ennen niin sopuisat kansat, tontut, maahiset, peikot ja hiidet, ovat ilmiriidoissa keskenään. Keneen ystävykset voivat luottaa maassa, jossa kaikki epäilevät toisiaan? Entä millaisia salaisuuksia joulupukin vanhasta muistikirjasta paljastuu?

  

Huippukaksikko Timo Parvelan ja Pasi Pitkäsen trillerimäisen sarjan toinen osa vie lukijansa yhä syvemmälle joulun maahan, jota hallitsee itseään varjoilla ruokkiva pimeys. Varjot-trilogia on saanut maailmalla poikkeuksellisen vastaanoton, ja sen oikeudet on myyty jo useisiin maihin.

  

154 sivua, WSOY 2022
  
Kuvittanut: Pasi Pitkänen

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Helähdys
• Auroria
• Krampus

   

*****

  

"– Varjo. Se on epäluonnollista ja epäilyttävää. Ihminen, joka ei ole vielä eronnut varjostaan, 

pitää kiinni menneestä, takertuu historiaan, joka on valheiden historiaa. 

Meidän pitää tuomita sellainen. Ei isänmaallisella ihmisellä ole varjoa. 

Maahan lankeava varjo paljastaa teille valheen ja mädän."

     

  

Arvostelukappale

  

Krampus on ollut tänä vuonna lasten jännitys- ja kauhukirjoissa paljon esillä, sillä Anu Holopaisen Iik! -sarjassa edellinen kirja oli nimetty ytimekkäästi Krampukseksi, aivan kuten tämä Varjot-trilogian päätösosakin.

  

Pensasaitojen luurangot, hautakivipostilaatikot ja sadevesikaivojen kalmanhöyryt reunustavat heidän epätoivoista pakoaan. (s. 56)

  

On iloni kertoa, että tämä itsenäisyyspäivänä lukemani sinivalkoinen kotimainen teos jätti jälkeensä todella vaikuttuneen fiiliksen, etenkin kun kaksi ensimmäistä osaa eivät täysillä hurmanneet. Krampus oli ahdistavan ajankohtainen, hengästyttävän vauhdikas ja yllätyksellinen päätösosa. Kannattaa siis sinnitellä sarjan parissa, koska tätä ei kannata ohittaa! Ehdottomasti trilogian paras kirja, joka piti otteessaan viimeiselle sivulle saakka.

  

– Aiotko soittaa johonkin? Sara kysyy. 

– Joo, kadotettujen sielujen löytötavaratoimistoon, Pete sanoo ja naurahtaa väsyneesti. (s. 86)

  

Ihmisten puolue rasistisine mielipiteineen, valeuutisineen ja ilmastonmuutosdenialismineen oli todella terävää nykyajan yhteiskuntakritiikkiä. Etenkin näin eduskuntavaalien alla hyvä herättää myös nuoret huomaamaan nämä asiat. (Kirjassahan yksi presidenttiehdokkaista päättää julistaa itsensä vaalien voittajaksi poikkeusaikoihin vedoten, eikä hän hyväksy muita lopputuloksia, koska ne olisivat väärennettyjä. Kuulostaako yhtään tutulta?)

  

– Kaupunkiimme perustettiin pakolaisten vastaanottokeskus, vaikka emme sitä tänne halunneet. Meillä on omat ongelmamme, pienten ihmisten ongelmat. Emme kaipaa muiden ongelmia hoidettavaksemme.

--

– Pääkaupungin vapaamieliset puhuvat ilmastonmuutoksesta. He pelottelevat teitä pandemioilla ja jäätiköiden sulamisella. Älkää kuunnelko heidän valheitaan. Eivät ne ole meidän murheitamme eivätkä edes totta, ja vaikka olisivatkin, emme me niille ongelmille kuitenkaan mitään voi. Minä ja puolueeni kerromme teille oikean totuuden. Sellaisen totuuden, jonka me voimme hyväksyä, joka miellyttää teitä. Kaikki ongelmamme johtuvat muualta tulleista, ne ovat muualla syntyneitä ongelmia, ja se on totuus. 

--

– Ja sitten on tämä virus -- He ovat tuoneet sen mukanaan. Se on vaarallinen -- Viha on hyvä asia, kun sen hallitsee ja sitä käyttää oikein -- Vihaamme sitä, mitä pelkäämme. Vihaa pelätään, mutta todellisuudessa viha on suurinta rakkautta. Vihan avulla puolustamme niitä, joita rakastamme. (s. 26-27 ja 55)

  

Tarina vuorottelee ihmisten maailman ja Aurorian välillä. Pete, Sara ja Uudit yrittävät selvittää, kun on uusi Joulupukki, mitä kummaa Krampus puuhailee ja voisiko hänet jotenkin päihittää, ennen kuin kaikki luhistuu kaaokseen. Välillä ollaan Auroriaan jääneiden, pienen hengissä säilyneen joukon luona pohjattoman lähdejärven Pakasaivon rannalla. Jälkimmäisessä on aivan upeaa kuvitusta ja kerrontaa. En kyllä olisi osannut arvata, kuinka tarina päättyy. Tässä oli todella monta hienoa, ennalta-arvaamatonta käännettä, ja vaikka loppu on onnellinen, se ei ole mitenkään tarpeettoman siirappinen. Pakko vaan arvostaa pitkän linjan ammattilaista, joka osaa taputella näinkin hajallaan olleeseen tarinaan tyydyttävän lopun. 

  

Sarasta tuntuu samalta kuin putoaisi kaninkoloon, jollainen oli Liisa Ihmemaassa -kirjassa. Uusi maailma, uudet säännöt. (s. 30)

  

Pieni miinus tulee sokean hahmon kuvailusta stereotyyppisine mustine laseineen ja opaskoirasta, joka nuuski erään hahmon kättä, vaikka ne on opetettu olemaan välittämättä muista kuin omasta ihmisestä. Kannattaa seurata YouTubessa Molly Burkea, jos haluaa tietää, millaista on arki opaskoiran kanssa.  

   

Arvosana:

      

Takakannesta:

Valtaavatko varjot maailman?

  

Trillerimäinen jouluseikkailu huipentuu, kun Pete ja Sara palaavat Auroriasta ihmisten maailmaan ja kohtaavat vääristyneen todellisuuden.

  

Ihmiset ovat menettäneet varjonsa, ja maailmasta on tullut paikka, jossa jokainen huolehtii vain itsestään. Krampus lietsoo ympärilleen vihaa, jonka pauhua kulkusen hento helähdys ei pysty peittämään.

  

Ystävykset eivät silti luovu toivosta, sillä vanha joulupukki on jättänyt heidän tehtäväkseen löytää itselleen seuraajan. Salaperäisten tiukujen avulla heidän on pelastettava paitsi oma maailmansa myös Aurorian valtakunta. Mutta minkä muodon Krampus on ottanut ihmisten maailmassa, ja kuinka varjojen herran voi kukistaa?

  

"Jälkeen pitkän pimeän yön koitti huomen.

Valkeni näky kuin maasta tuonen.

Vain usva väreili yllä kalmojen.

Krampus on herra varjojen."

  

Sammaleenvihreä kulkunen lepää Uuditin kämmenellä. Hän nostaa sen varovasti korvalleen ja kuuntelee. Metallisen pallon sisältä kuuluu vaimeaa, rauhoittavaa huminaa. Se on kuin puiden latvusten yli puhaltava leuto kesäinen tuuli. Mitä jos maailmojen tuhoutumisen ja pelastumisen välissä on tosiaan vain tämä vaatimaton metallikuula?

  

Varjot-trilogia on saanut maailmalla poikkeuksellisen vastaanoton, ja sen oikeudet on myyty jo useisiin maihin.

  

147 sivua, WSOY 2022
  
Kuvittanut: Pasi Pitkänen

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Helähdys
• Auroria
• Krampus

Päätön kekripukki ja muita kammotuksia pyhäinpäivään

"Kekrinä ovat liikkeellä pahat ja hyvät henget."

  

  

Kreetta Onkelin kirjoittama ja Jussi Kaakisen kuvittama Ahmattien yö - Kekriseikkailu on (nimensäkin mukaisesti) kirja Suomen versiosta sadonkorjuujuhlasta eli kekristä, jonka maailmallisia verrokkeja ovat samhain, Halloween ja Día de Muertos, joskin osittain perinteet menevät päällekkäin pyhäinpäivän kanssa. Kekrillä ei ole tiettyä päivämäärää, vaan sitä on vietetty eri puolilla Suomena hieman eri aikaan, 29.9.-6.11. riippuen siitä missä vaiheessa sato on saatu kerättyä talteen.

  

Kekri on jäänyt kaupallistuneemman serkkunsa Halloweenin jalkoihin, eikä juuri kukaan enää sitä muutenkaan vietä, kristinusko kun on harmillisen hyvin siivonnut nämä pakanalliset juhlapäivät ja pakkokäännyttänyt ne kirkkovuoteen sopiviksi. En silti kurtistele kulmiani Halloweenille, kyseessä on kuitenkin pohjimmiltaan sama juhla vain hieman eri paketissa. Muistan jostakin yläasteelta tai lukiosta, siis vuosituhannen vaihteesta, että kekristä olisi ollut joskus ruokalan pöydillä infoa, mutta harva niitä taisi kuitenkaan lukea. 

  

Tämä todella lyhyt teos sisältää taidokkaan pääosin värillisen kuvituksen ja koheltavan tarinan kekriyöstä. Olisihan tässä voinut olla enemmänkin tuon perinteen avaamista, kekripukki kun ei tainnut edes uhata rikkovansa uunia. Lopussa on koko sivun mittainen inforuutu, eli se olisi mahtunut hyvin mukaan. 

   

Kauan sitten me ihmiset sepitimme itse omat tarinamme. Eräät parhaat kertomukset liittyivät kekriin. Kekriä vietetään myöhään syksyllä. Ojanpientareet ovat silloin kohmeisia ja aurinko näyttäytyy niukasti. Kaikista juhlista tuntuu olevan pitkä aika. (s. 5)

  

Ihastuttavan räväkkä goottimummo ottaa kolme lastenlastansa mukaan matkalle laittamaan mökin talvilepoon. Liisa (8), Kake (10) ja Tapsa (18), joka on juuri saanut kortin ja ajaa mummon 40-vuotta vanhaa autoa, ovat serkuksia. Lasten nimet tuntuivat jostakin syystä todella vanhanaikaisilta, epämuodikkaalla tavalla (nykyään tosin ei voi nimen perusteella olla varma, onko nimen kantaja kolme vai 83-vuotias). Mutta tunne ehkä johtuu siitä, että vuonna 1942 syntynyt isäni oli Kauko eli lempinimeltään Kake (äitini veli on myös samanniminen), Liisa puolestaan oli 1927 syntyneen mummoni nimi.

  

Miinustan kirjalta pisteitä siitä, että tässäkin lapsille suunnatussa teoksessa kommentoidaan ihmisten ulkonäköä negatiivisesti, kuten "huomiota herättävän lihava". Mummostakin joku ajattelee, että hän on "hurjannäköinen eukko", jolla on "violetiksi värjätyt pitkät sotkuiset hiukset, niin hirveästi meikkiä että kasvot näyttivät käsitetaiteelta" ja että "kauneus on katsojan silmissä". Huoh. Niin väsähtänyttä kommentoida ylipainoa ja vaihtoehtoisesti pukeutuvia ihmisiä, joilla on ei-luonnollinen hiusväri, tatuointeja tai lävistyksiä.

  

Pihalla oli suuri roihu, jonka ympärillä hyppeli ihmisiä kummallisesti liikehtien. Kakesta näytti selkeästi siltä, että kyseessä olivat pakanalliset menot. Noituutta! (s. 26)

  

Goodreadsissa kirjan arvostelleet kommentoivat, että juoni oli sekava tai turhan rönsyilevä, ja hahmoja oli liikaa. En ole itse samaa mieltä tästä. Auton sammuttua keskelle pimeää metsää, jokainen kyytiläinen menee omia teitään, kunnes lopussa löydetään taas yhteen Matkalla tavataan uusia hahmoja ja lopussa irrallisetkin osaset on kirjoitettu osaksi kokonaisuutta. Kekripukki ei kuitenkaan mielestäni ollut sukukartanon nykyisen omistajan pelätty isoisä, von Lapio vaan erehtyi luulemaan niin. Korjatkaa, jos olen väärässä.

  

Karikatyyrimäisen säästäväinen Visun perheen oli myös jäänyt joitakin vaivaamaan. Heillä kun on tapana syödä ruisleipää kuiviltaan, palanpainikkeena litran kannu yhdellä teepussilla maustettua teetä ja katsoa sen jälkeen kokkailuohjelmaa vatsat kurnien. Tämä oli tarkoitettu kaiketi vastapainoksi kekriyön mässäilylle, mutta itselle jäi kylmäävä fiilis, että perheen isä oli kammottava mies, joka piti vaimoaan ja lapsiaan pelolla hallinnassa, äidin pahoittelu yhden leivänmurun jäätyä lautaselle oli nimittäin aivan kohtuuttoman suurta tekoon nähden. Oli myös todella outoa, että vain isälle oli annettu etunimi. 

  

Marras tarkoittaa kuolemaa, ja yleisesti luullaan, että se ei ole oikea aika luonnosta nauttimiseen. Vaikka juuri loka-marraskuu on juhlan ja ilonpidon eli kekrin aikaa, kuten me nyt tiedämme. (s. 56)

  

En siis voi kauhean lämpimästi tätä kirjaa suositella, vaikka se kotoisasta sadonkorjuujuhlasta kertookin. Olisipa kiva, jos muutkin lastenkirjailijat tarttuisivat teemaan, esim. Magdalena Hai, Timo Parvela tai J.S. Meresmaa saisivat varmasti ammennettua paljonkin tästä mainion oudosta perinteestä. Törmäsin sattumalta kekriin jo kesällä, kun luin Mitja Mikael Malinin suomimytologiaa sateenkaarevasti käsittelevän sarjakuvan Kivet, kannot, tähdet, kuuta. Sille voin antaa ison suosituksen, vaikkei ehkä lapsille sopiva olekaan. 

  

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Ahmattien yö on seikkailukirja kekriyöstä, jolloin aika on erilaista ja maailman rajat ohuet. Kouluikäisille ja vanhemmillekin tarkoitettu kirja kertoo kutkuttavan tarinan siitä, mitä kaikkea tapahtuu, kun serkukset Kake, Liisa ja Tapsa vauhdikkaine goottimummoineen kohtaavat eriskummallisia asioita suomalaisen maalaiskylän syksyisessä yössä. 

  

Kreetta Onkelin seikkailun on kuvittanut Jussi Kaakinen. Ahmattien yön julkaisija on Talonpoikaiskulttuurisäätiö, jonka tavoitteena on edistää uutta talonpoikaiskulttuuria, mihin kekrijuhlaperinteen tuominen nykypäivään osaltaan nivoutuu.

 

64 sivua, Maahenki kustannus 2013 / Talonpoikaiskulttuurisäätiön julkaisuja 4

  

Kuvittanut: Jussi Kaakinen
   

Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly, Lastenkirjavuosi, Löytöretkellä Piilomaassa, Lastenkulttuuriblogi pienten taikapiiri

  

*****

   

"Yössä oli jotain vialla. Ulkona ei ollut katuvaloja, kuten odotin.

Ulkona oli pilkkopimeää. En myöskään kuullut yhtään sellaista ääntä, 

joita olisin kuvitellut yöhön: naapurin koiran haukkua, auton hurinaa pihatiellä. 

Yö oli hiljainen. Se tuntui pidättävän hengitystään."

   

   

Siri Kolun kirjoittaman ja Johanna Lumpeen kuvittaman Hereiset-trilogian ensimmäisen osan Yön salaisuus konsepti on todella mainio: öisin vanhemmat taistelevat yön olentoja vastaan, jotta heidän lapsensa saisivat nukkua rauhassa. Mutta mitä tapahtuu, kun tuo lapsi herää? Mitä jos sängyn alla oleva mörkö onkin totta? Mitä jos vanhemmat laittavatkin iltaisin, lasten mentyä nukkumaan pyörimään nauhoitteen normaaleista iltatoimista ja lähtevät sitten ulos hampaisiin asti aseistautuneina?

    

Puristava tunne kahdesta maailmasta palasi. 

– Se joka tietää, ei voi koskaan olla enää tietämättä. Hereiset ulkona tietävät sen. 

– Hereiset? 

– Ne, jotka ovat hereillä, äiti sanoi. – Ne, joiden takia meidän täytyy olla hereillä puolustamassa teitä. Hereiset ovat muuttaneet elämämme ja nyt myös sinun elämäsi. Me olemme hereillä ja valppaina koko ajan. Se vaikuttaa ihan kaikkeen. Ei vain öihin, vaan jokaiseen hetkeen, jonka elät.

--

Öisten taisteluiden takia tavallinen maailma näytti oudolta, kiepsahtaneelta. Supermarketin vilinä hämmensi. -- ymmärsin paremmin kaikkea sitä harmautta ja hitautta, joka lapsiperheaikuisia vaivasi. Jokainen perhe, jossa oli lapsia, eli kahta elämää: päiväelämää, jonka lapset kuvittelivat ainoaksi elämäksi, ja sitä öisten kauhujen elämää, jonka vasta nyt tiesin olevan olemassa. 

-- 

Huoneeni tuntui turvalliselta ja hassulta, niin kuin lavasteelta näytelmään, jonka nyt tiesin näytelmäksi. (s. 42-43, 84-85 ja 113-114)

  

Leo päätyy taistelemaan kammo-otuksia vastaan vanhempiensa rinnalla koulutuksenaan vain videopelit ja vanhempien ylläpitämä mörkökirjasto eli Muistiksi kutsuttu käsinkirjoitettu kokoelma havainnoista, mutta ei aivan ymmärrä miksi. Miksi hirvitykset kerääntyvät sellaisten talojen ympärille, missä on lapsia? Miksi osa perheistä linnoittautuu koteihinsa, eivätkä taistele vastaan? Miksi kaatuneiden inhotusten kehot katoavat aamun tullen? Miksi Leolla tuntuu olevan outo kyky, joka auttaa kamppailussa mörköjen kanssa? Mitä tehdä, kun paras kaveri tulee epäluuloiseksi Leon kotioloista? 

  

Otin sotanuijan käteeni ja tunsin itseni hirveän hölmöksi. Juuri tältä näyttäisin, jos minut sijoitettaisiin johonkin taisteluelokuvaan. Olisin se hölmö, joka seisoisi pökkelönä eikä uskaltaisi liikuttaa kädessään olevaa nuijaa.

--

Toivoin että harjoittelu olisi saanut minut tuntemaan itseni soturiksi. Niin ei käynyt.

--

Toivoin, että meillä olisi liekinheitin. Peleissä sellaisia löysi lojumasta tuosta vain, ne piti vain älytä napata mukaan. Todellisessa maailmassa liekinheittimiä ei ollut saatavilla lainkaan niin kätevästi. (s. 60 ja 118)

  

Kuvitus olisi voinut olla asteen verran hurjempikin (vrt. Kepler62, Maailman viimeiset tyypit), mutta tämä lienee suunnattu aavistuksen verran nuoremmille. Aineksia vieläkin kammottavampaan tarinaan olisi ollut ilman, että ikärajaa olisi tarvinnut edes nostaa. Esimerkiksi Liiskajasta on tehty liian koominen ollakseen oikeasti niin pelottava kuin millaisena sitä tulisi pitää. Leon äidistä tulee erittäin paljon mieleen The Walking Deadin Michonne, kummatkin nimittäin heiluttelevat itämaista miekkaa loppumatonta vihollislaumaa vastaan.

   

– Miksi Muisti on olemassa? -- Miksi tiedot [hereisistä] piti tallentaa? 

– Se on sinua ja Lumia varten -- aikanaan täytätte sen tyhjiä sivuja omilla havainnoillanne. Annatte Muistin eteenpäin omille lapsillenne, kun he heräävät.

--

He kertoivat minulle, olivat vain odottaneet hetkeä, jona joutuisivat paljastamaan meille totuuden. Ja jos minulla olisi aikanaan lapsia, tekisin sen vuorostani heille.

--

– Minun ja Lumin pitäisi antaa Muisti eteenpäin omille lapsillemme. Kirja on teidän tekemänne. Miksi te ette kuulleet hereisistä omilta vanhemmiltanne? (s. 100-101)

  

Hieman kyllä erikoista olettaa, että omat lapset koskaan hankkisivat itse lapsia, etenkään maailmaan jossa on hirviöitä... Tarina herättää koko joukon kysymyksiä, joihin ei vielä saada vastauksia ja jää kaiken lisäksi mainioon cliffhangeriin, mikä tarkoittaa, että seuraava osa on ehdottomasti luettava. Onneksi jatkoa on luvassa jo tammikuussa.  

    

Käry haisi mädille perunankuorille, turvonneille rotanvatsoille, vatsatautialkkareille, reppuun unohtuneelle viime kesän ahvenelle, napanöyhdälle ja muumion haudasta päälleelle vuosituhannen verran kypsyneelle pierulle. (s. 117)

  

  

Arvosana:

        

Takakannesta:

Kun sydänyön inhotukset hyökkäävät, Leo tarvitsee loputtomiin nokkeluutta ja rohkeutta. Videopelimäisen koukuttava kauhusarja alkaa.

  

Eräänä iltana 11-vuotiaalle Leolle paljastuu, että on olemassa kaksi ihan erilaista maailmaa: tuttu ja turvallinen päivämaailma ja yön kauhumaailma, jota hallitsevat hereiset, yön otukset. Joka yö Leon vanhemmat muuttuvat taistelijoiksi suojellakseen Leoa ja hänen pikkusisartaan Lumia hereisten hyökkäyksiltä. Ja kun totuus selviää Leolle, hänenkin on taisteltava Riikinkäärmettä, Kitaa ja muita pelottavia otuksia vastaan.

  

Leo ei voi paljastaa kauhuja Lumille tai Kirilille, parhaalle ystävälleen. Mutta miten säilyttää tällainen salaisuus?

  

174 sivua, Otava 2022

  

Kuvittanut: Johanna Lumme
   

Sarjassa ilmestyneet:

• Yön salaisuus
• Aamun kauhut (tulossa tammikuussa 2023)

  Luettu myös täällä: Luova ruho, Siniset helmet, Lastenkirjahylly, Kallellaan kertomuksiin

Zombeja, vampyyrejä ja kummituksia - Halloweenin loppuhuipennus!

"Mä huokaan. Haluaisin vaan käpertyä tosi paksun peiton alle ja lukea sarjiksia 

kokonaisen vuorokauden ympäri. Tämä maailmanloppu on uuvuttavaa."

    

    

Max Brallierin kirjoittama ja Douglas Holgaten lennokkaasti kuvittama Maailman viimeiset tyypit on vauhdikas seikkailusarja postapokalyptisessä maailmassa täynnä zombeja ja hirviöitä, joista osa on hyviä ja osa tosi, tosi pahoja. 

  

Tuomiopäivän taisto jatkaa siitä, mihin edellisessä osassa jäätiin, eli Jack ystävineen on edelleen  matkalla kohtaamaan toistaiseksi isoimman pahiksen Thrullin ja yrittävät löytää tämän rakennuttaman Tornin, estääkseen maailmoja tuhoavan megajätti pahiksen, Rezzochin tulemisen Maahan.

  

Meitä kohti jylisee Megaostari. Jättiläismäinen tuhatjalkaishirviö, jonka selässä on kokonainen kauppakeskus nimeltä Superkeskus.

--

Ihan kuin ison risteilyaluksen DNA olisi risteytetty jonkun kummajaiskarnevaalin kanssa, ja tuloksena olisi valtava jaloilla kulkeva hirviömetropoli. (s. 1 ja 31)

  

Miljöönä on siis tuo edellä mainittu ostari. Jack poppoineen tapaa siellä joukon hirviöitä, jotka eivät ole vielä valinneet puoltaan koko olemassaoloa uhkaavassa sodassa. Hieman väliosan ja pitkittämisen makua tässä oli, vaikka erittäin nopeasti luettava ja viihdyttävä tarina tälläkin kertaa kansien väliin mahtuu - kamalasti ei vaan juoni etene. Brallier kommentoikin kiitoksissaan, että tätä osaa oli tähän mennessä vaikeinta kirjoittaa. 

    

Kosmisen käden vuoksi mä olen sidottu ikuisiksi ajoiksi tän taistelun tulevaisuuteen. Mä en voi koskaan antaa periksi ja luovuttaa. Vaikka haluaisinkin. (s. 306)

  

   

Näin jo WSOY:n kevään 2023 katalogin, jossa oli Dirkin ja Quintin oma seikkailu, niinpä tämän osan loppu ei aivan täysin päässyt yllättämään.

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Huippusuosittu sarja täynnä zombeja, toimintaa ja huumoria jatkuu!
  
Jack ja koko jengi ovat huikealla autoreissulla kohti Thrullin kohtalokasta Tornia, kun he imautuvat jättiläismäiselle megaostarille. Liikkuvan monsterikaupungin kyydistä löytyy odottamattomia tuttuja, ja Jack joutuu koetukselle. Hän osaa jo kontrolloida zombeja, mutta osaako hän olla johtaja?
  
Mätöntäyteinen suosikkisarja on pullollaan maailmanlopun zombeja, monstereita ja kaverijengin riemukasta huumorin kuorruttamaa kohellusta. Runsaalla kuvituksella höystetty vauhdikas zombiemättöseikkailu on edennyt seitsemänteen osaan.

  

Suomentanut: Aila Herronen, 310 sivua, WSOY 2023

   
Alkuperäinen nimi: The Last Kids on Earth and the Doomsday Race (2021)

  

Kuvittanut: Douglas Holgate
 
Sarjassa ilmestyneet:

• Maailman viimeiset tyypit
• Zombiparaati
• Painajaiskuningas
• Kosminen kauhu
• Keskiyön miekka
• Junen seikkailu
• Luurankotie
• Tuomiopäivän taisto
• Quintin ja Dirkin sankaritehtävä (ilmestyy tammikuussa 2023)

  

  

*****

  

"Osaan olla uljas ja urhea. Paitsi että... öh... Mikä tuo on?" 

hän kysyi ja osoitti vapisevalla sormella käytävään Amelian ja Flooran taakse.

Kaksikko kiepahti katsomaan taakseen ja näki kaksi vihreänä hehkuvaa silmää.

  

  

Arvostelukappale

  

Laura Ellen Andersonin luoman Amelia Kulmurin maailma on ihastuttavasti vinksahtanut Roald Dahlin tyyliin. Nyt juhlitaan Flooran (joka on harvinainen jeti) isojeti Klaaran 350-vuotissyntymäpäivää, johon kuuluu muun muassa synttäripyllyttely eli takapuolten yhteen tömäyttely niin monta kertaa kuin päivänsankari täyttää. Juhlat kuitenkin menevät mönkään, kun vierailta alkaa kadota tavaroita ja prinssi Tangine katoaa myös. Floora, Kalmo ja Amelia lemmikkikurpitsa Purskun kanssa aikovat selvittää, mikä tai kuka kaiken takana on.

  

"Millainen reitti se on?"

"SE ON PUTKI. VÄHÄN KUIN LIUKUMÄKI", Floora sanoi katsomatta heitä silmiin.

"Eihän se kuulosta kovin pahalta", Amelia sanoi.

"SE ON JÄTEKUILU."

"Ai..." Amelia ja Kalmo sanoivat yhteen ääneen.

--

"MÄÄ HALUSIN TAAPERONA AINA LIUKUA TÄSTÄ ALAS, MUTTA ISKÄ EI KOSKAAN ANTANUT", Floora sanoi.

"Ehkä siksi, että se on jätekuilu?" Kalmo sanoi.

"EHEI, SE EI JETIÄ HAITTAISI", Floora naurahti.

--

Amelia ja Floora -- putkahtivat lopulta -- valtavaan luolaan, joka oli TÄYNNÄ jätettä. 

Amelia veti syvään henkeä ja toivoi sitten hartaasti, ettei olisi tehnyt niin - haju oli KAUHEA. Hän nyppäsi poskestaan irti siihen takertuneen homeisen silmämunan.

--

Floora katseli ympärilleen. Hänen korvastaan roikkui suolenpätkä

--

Ja sitten Kalmo PULPAHTI esiin Purskun perässä ja tipahti isoon läjään limaista viemärikarvaa. 

Kalmo yökkäsi. "Ehkä olisin sittenkin mieluummin jäänyt jumiin seinän sisään kuin päätynyt tänne!" hän sanoi.  (s. 159, 164, 173-174 ja 180)

  

  

Tällä kertaa Amelian lumous ei purrut aivan täysillä. Puhutaan vakavammista, tärkeistä asioista, kun Amelia saa uusia ystäviä tiiviin kaveripiirin ulkopuolelta ja miltä se Floorasta tuntuu. Pohditaan myöskin sitä, mitä jos paras kaveri joutuu muuttamaan tosi kauan ja muutoksia ylipäätään. Ne kun ovat jokaisen elämässä väistämättömiä. 

   

"Vaikka minulla on uusiakin ystäviä, ei se tarkoita, ettenkö haluaisi viettää aikaa teidänkin kanssanne."

-- 

"EI SUN PIDÄ SURRA SITÄ, ETTÄ SAAT UUSIA YSTÄVIÄ. SE ON OSA ELÄMÄÄ!" Klaara sanoi ja hymyili lempeästi. "KUN KASVAT ISOMMAKSI, TAPAAT PALJON UUSIA OLENTOJA. JA NIIN TAPAA FLOORAKIN. SE JUURI ONKIN ELÄMÄSSÄ JÄNNITTÄVÄÄ! -- KUKAAN EI PIDÄ MUUTOKSISTA. MUTTA VAIKKA YSTÄVIÄ TULEE JA MENEE, SÄÄ, FLOORA, KALMO JA TANGINE OLETTE ERITYISIÄ TOISILLENNE." (s. 70 ja 81)

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Nyt juhlitaan jetisynttäreitä!

  

Amelia ja hänen ystävänsä on kutsuttu Flooran isoäidin hulvattomiin 350-vuotispirskeisiin Jetivuorelle, eivätkä he malta odottaa juhlallisuuksien alkamista. Mutta pian heidän saapumisensa jälkeen jetien kimaltelevat aarteet alkavat kadota kuin tuhka tuuleen. Ja kun Tangine häviää yhtä salaperäisesti, tulee hänestä varkauksien pääepäilty!

  

Amelia on kuitenkin varma Tanginen syyttömyydestä. Kun Jetivuoren syövereihin kaiverretut tuhannet tunnelit alkavat yhtäkkiä romahtaa, Amelian täytyy pelastaa ystävänsä ja jetien kalleudet, ennen kuin ne hautautuvat ikuisiksi ajoiksi!

    

Suomentanut: Sarianna Silvonen, 237 sivua, Kumma kustannus 2022
   
Alkuperäinen nimi: Amelia Fang and the Lost Yeti Treasures (2019)
   
Sarjassa ilmestyneet:

• Amelia Kulmuri ja kauhukarkelot
• Amelia Kulmuri ja ylhäiset yksisarviset
• Amelia kulmuri ja muistovaras
• Amelia Kulmuri ja puolikuuloma
• Amelia Kulmuri ja jetien kadonneet aarteet
• Amelia Kulmuri ja kurittomat kisusarviset (ilmestyy tammikuussa 2023)

   

*****

  

"Näytti kuin peili olisi liikkunut. Aivan kuin se olisi ollut pehmeää ainetta 

ja pullistunut jonkun painaessa kasvojaan sitä vasten nurjalta puolelta."

     

    

Åsa Larssonin ja Ingela Korsellin kirjoittaman sekä Henrik Jonssonin kuvittaman Pax-sarjan viides osa Kummitus ei kerro vain yhdestä vaan useammasta Mariefredissä riehuvasta murhanhimoisesta kummituksesta. Henkimaailman heput pääsivät karkuun ajattelemattomien lasten peilileikistä (vrt. Bloody Mary), koska "aika sykkii" ja raja maagisen sekä ei-maagisen maailman välissä on ilmeisesti ohuempi, minkä vuoksi kaikkea outoa tapahtuu. Tästäkin olisi kivaa kuulla lisää, taidettiin viimeksi ensimmäisessä kirjassa puhua. 

  

Kaikkien oppilaiden oli valittava joko joulunäytelmä tai Lucia-kulkue, mikä oli suunnilleen sama kuin olisi pitänyt valita joko oksennustauti tai jäykkäkouristusrokotus. (s. 28)

  

Deus ex machina on tällä kertaa sähkökatko, minkä vuoksi Viggon ja Alrikin ei tarvitse laulaa julkisesti Lucia-kulkueen tähtipoikina, johon tehtävään Puukässä-Thomas pojat pakottaa. Hänen poikansa Simon on koulukiusaaja, joka on myös rasisti. Hän sanoo eräälle oppilaalle "muuta takaisin Arabiaan". Huoh. Niin kliseinen hahmo. Toivon kovasti, että hänen kotiolonsa parantuisivat, sillä on todella kaksinaamaista nimitellä sijaiskodissa asuvia Alrikia ja Viggoa alkoholisoituneesta äidistä, kun oma isä on sellainen öykkäri. 

  

– Miten joku voi haluta olla tavallinen? Iris huudahti. – Kun ympärillä on taikoja ja vaaroja ja salaisi kirjastoja? (s. 126)

  

Hämmentävästi Pax-sarjan suomentaminen on edennyt jo puoleen väliin, mutta paljon mitään isoa ei ole vielä tapahtunut tai paljastunut. Tässä osassa Estrid toki saa opastusta noitataitojensa kehittämiseksi (ainoastaan torstaisin, muulloin taikoja saa käyttää ainoastaan itsepuolustukseksi), mutta kuinka kummassa loppujen viiden osan aikana saadaan tällä tahdilla mitään aikaiseksi. Etenkin kun Viggon ja Alrikin pitäisi olla salaisen kirjaston seuraavat vartijat Estridin ja Magnarin jälkeen, eikä heitä ole valmisteltu mitenkään, kunhan vaan juostaan täysillä pahki maagisiin ongelmiin.

 

– Mitä lynkkaus tarkoittaa? Viggo kysyi. 

– Lynkkausko? Hei-Henry kysyi. – Se tarkoittaa, että joukko ihmisiä rankaisee jotakuta, jota syytetään kamalasta rikoksesta. -- He ikään kuin ottavat lain omiin käsiinsä. (s. 144)

 

Opin myös uuden sanan, seslonki! Kyseessä on siis jonkinlainen sohva. Sitten miinuspuolisiin havaintoihin. Estridin nimi kirjoitettiin kerran ilman t-kirjainta (harmillisesti nykyään ei ole aikaa tai rahaa tarkistaa kirjoja huolellisesti). Toisekseen lasten/varhaisnuortenkirjaan tuskin on sopivaa laittaa seuraavanlainen lause, mutta niinpä vain on tapahtunut: "oli aika ihanaa tuntea naisen kosketus. Ei haitannut, että tämä oli kouluhoitaja." 

  

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Taistelu tuonpuoleisia olentoja vastaan jatkuu maagisessa kauhusarjassa.

  

Mariefredin asukkaat valmistautuvat joulumarkkinoihin ja Lucian päivän viettoon. Kukaan ei osaa arvata, millaisen karmean otuksen kaupunki on saamassa valontuojakseen. Viaton leikki muuttuu vaaralliseksi, kun henkiolennot pääsevät kulkemaan maailmojen väliin avautuneesta ovesta. Alrik ja Viggo joutuvat epätoivoiseen kamppailuun aikaa vastaan. Kutsumattomat vieraat on häädettävä, ennen kuin on liian myöhäistä!

      

Suomentanut: Sirpa Alkunen, 192 sivua, Otava 2022

  

Alkuperäinen nimi: Gasten (2015)
   
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Loitsusauva
• Tuonenkoira
• Ihtiriekko
• Para
• Kummitus
• Näkki (ilmestyy helmikuussa 2023)

  

*****

  

     

Mari Luoman Romeo & Hirviöt - Salaisten kasvojen käytävä on todella kiva sarjakuva erityisesti varhaisnuorille, mutta kyllä näitä aikuinenkin mielellään lukee. 

  

Edellisessä osassa Romeo muuttaa sukunsa erikoiselle, rapistuvalle kartanolle, missä opettajina toimii joukko kauhun klassikkohahmoja kuten kummitus ja ihmissusi, terveydenhoitajan ollessa vampyyri. Perinteen mukaan Addisonin suvun lasten tulee 12 vuotta täytettyään osallistua kartanon koetuksiin, sillä se joka pystyy olemaan koulussa vaaditut kolme vuotta perii talon ja tilukset. 

  

Tällä kertaa mukaan tulee kolmas lapsi, Lina, joka muistuttaa suuresti Janne Kukkosen Voron päähenkilö Liljaa (joka tosin harjoittaa eri ammattia). Kolmatta osaa ja sukusalaisuuden seuraavaa palaa odotellessa. Ainoa miinus näissä on niiden lyhyys. Yksi teos edistää tarinaa aivan liian vähän ja seuraavaa osaa saanee taas odottaa vuoden. Haluan jo heti nyt tietää lisää!

    

Arvosana:

      

Takakannesta:

Hillitön kauhukomedia jatkuu!

  

Kotimainen nuorten sarjakuva, kauhusarja Romeo & Hirviöt saa kaivattua jatkoa, jossa Addisonin sukukartanon erikoiseen kouluun ilmestyy taas uusi oppilas.

  

Romeo ja Jillian yllättyvät, kun Addisonien kartanon ovelle saapuu Lina-niminen tyttö, joka ilmoittaa hänkin olevansa puhdasverinen Addison. Mutta onko hänellä varmasti puhtaita jauhoja pussissaan ja pärjääkö hänkään Jean-Julienin aavemaisilla ranskantunneilla? Kun kartanon saloja tutkinut Jillian johdattaa Romeon Salaisten kasvojen käytävään, isoisoisoisosetä Augustus Albertin ja koko kummituskartanon karmiva menneisyys alkaa pikkuhiljaa paljastua…

   

80 sivua, WSOY 2022

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Romeo & Hirviöt
• Romeo & Hirviöt - Salaisten kasvojen käytävä

  

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Toisinkoinen