Värikkäitä säeromaaneja moninaisuudesta

"Liljaa surettaa kaikki ulkonäkövaatimukset,

siksi hän kasilla kasvatti jalkakarvojaan"

  

  

Dess Terentjevan säeromaani Ihana on vuoden 2021 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas. Voitin kirjan Instagramissa Sivupiiri vinkkaa -tilin järjestämässä arvonnassa. Ihanan idea on loistava: LGBTIQA+ ja vähemmistö representaatiota (esim. yksi sivuhenkilö on romani), päähenkilö joka miettii jatkuvasti oikeita sanoja - "Älä sano hullu, se voi olla loukkaavaa" - ja pelkää vahingossa vetävänsä ihastuksensa ulos kaapista.   

  

Lilja on yhdeksäsluokkalainen jyväskyläläinen* pan. "Lilja ei oikeastaan edes ymmärrä millaista olisi jos sukupuoli rajaisi". Hän seuraa somessa erästä ihanaa, muunsukupuolista tyyppiä. Pian käy ilmi, että Ihanaksi nimeämänsä suomenvenäläinen nuori onkin isän uuden naisystävän lapsi. Ihana on edelleen kaapissa ja hänen äitinsä kutsuu häntä väärällä nimellä, mikä särähtää Liljaa pahasti korviin. (*Kuten Merja Topin Jäätävän sarjaimuttajan postauksessakin kommentoin, asuu isosiskoni Keski-Suomessa ja tällä kertaa mainittiin hurmaava Harjun Paperi.)  

  

Liljaa on pilkattu lesboksi, mikä on aivan älytöntä, 

koska se ei ole kirosana,

se ei ole haukkumasana,

se ei ole ruma ällöttävä sana,

se on kaunis sana,

Mutta Lilja ei kuulu siihen koteloon, hän on eri perhonen (s. 44)

  

Jos käsitin oikein, Ihana on myös vapaaehtoisesti lapseton: "mä en aio koskaan hankkia lapsia". Vielä en kovin usein ole törmännyt omaan vähemmistöryhmääni kirjallisuudessa (paras esimerkki on Anu Holopaisen Sydänhengitystä). Samastuin suuresti Liljan sisäisiin keskusteluihin; "Älä sano normaali, älä koskaan sano normaali / mikään ei ole normaalia". Itsekin yritän taiteilla sosiaalisten kanssakäymisten kapealla trapetsilla ja omaksua sellaisen sanankäyttötaituruuden, jossa menneiden aikojen virheelliset ja loukkaavat termit on heitetty romukoppaan, mutta joskus sitä edelleen astuu harhaan. Onneksi aina voi pyytää anteeksi ja oppia virheistä.

  

Hahmona Lilja kuitenkin jää harmillisen läpinäkyväksi ja hajuttomaksi. Hänestä ei nimittäin paljoa muuta opita kuin hänen käyttämänsä energiamäärä oikeiden sanojen valinnassa. Jossakin arvostelussa Liljaa kuvattiin liian lapselliseksi, mutta hei, hän on vasta ysiluokkalainen. Itsehän olin vielä lukiossakin ihan kakara! Epäuskottavampaa olisi ollut, jos Lilja olisi käyttäytynyt erityisen aikuismaisesti. Tosin hänen harkitsevaisuutensa ja solidaarisuutensa saavat hänet näyttämään aikuisemmalta kuin monet täysi-ikäiset, jotka eivät kykene ajattelemaan kaikkia ihmisiä tasa-arvoisina henkilöinä.  

  

tummanpunainen miesten toppi

oikeesti Lilja?? mIeStEn??

Vaatteilla ei ole sukupuolta (s. 116)

  

Olen erittäin paljon samaa mieltä tästä: "Liljaa oksettaa sellaiset asiat / Että kauneuden takia pitäis kärsiä". Siskoni anoppi täräytti vuosia sitten tuon tyhmän sanonnan naamalleni, kun siskoni oli tekemässä hiuksiini raitoja ja teräväkärkinen, virkkuukoukkumainen työkalu, jolla vedettiin hiustupsuja myssyn läpi sattui päänahkaani. Kipu ja tuska eivät ole kauniita, eikä kenenkään pitäisi joutua sietämään sellaista etenkään minkään kulttuuristen standardien takia (kirjassa puhutaan paljon esim. venäläisten naisten opetetusta tarpeesta näyttää kauniilta).

  

Oli todella kiinnostavaa bongata viittaus kirjailijaan, joka jääköön nimeämättä. Nyt nimittäin vietetään Trans Awareness viikkoa ja samaan aikaan ko. kirjailija on taas noussut esiin mm. kirjagramissa. Syy nousuun on velhopojasta kertovan leffan lähestyvän vuosipäivän vuoksi järjestettävä jälleennäkeminen, jonne kirjailijaa itseään ei ole kutsuttu. 

  

Jos joku ei siis vielä tiennyt, kyseinen kirjailija on käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa transihmisten vastaiseen toimintaan ja hänen eriarvoistavia, henkeä ja terveyttä uhkaavia kommenttejaan on lainattu jopa hallinnollisesti eri maissa. Hänen tuotantoaan ei siksi ole hyvä nostaa esille ja jos jonkin hänen kirjansa haluaakin lukea, suositellaan teosten lainaamista kaverilta tai ostamaan kirpparilta, sillä jopa kirjastosta lainaaminen hyödyttää häntä taloudellisesti.

  

alahyllyllä on rivi kirjoja

--

iskä luki Liljalle niitä iltasaduksi

--

Lapsena se oli aivan ihana sarja

ja sitten selvisi

--

että sen tekijällä on kammottavia näkemyksiä

sellaisia joita Lilja ei voi hyväksyä

Kirjat olivat ihania ja tosi tosi tärkeitä Liljalle

ja häntä repivät erilleen kauniit muistot iskän kanssa

- samalla kun häntä repivät

kirjailijan toistuvat,

koko ajan pahenevat sanat

--

Onko nostalgia hänelle ihmisoikeuksia tärkeämpi asia? (s. 23-24)

  

Suosikkilainaukseni kirjasta on "mut ei meiltä voi ottaa pois sitä / mitä me ollaan kirjojen parissa koettu". Itse en aio enää koskaan kirjailijan tuotantoa nostaa esille, enkä tiedä voinko enää lukea sarjaakaan uudelleen (onneksi olen sen alkupuolen lukenut yli 10 kertaa ja muistan hyvin tapahtumat). Nostalgia ei saa olla esteenä toimia oikein, nousta transihmisten oikeuksia polkevia niin hyvin tunnettuja kuin kaveripiiriin tai perheeseen kuuluvia ihmisiä vastaan. Eriarvoistaminen ei ole ok, olipa syrjintään osallistuva kuka tahansa. "Liljalle tulee -- hirvittävä ylpeys suomen kielestä -- hän / vain yksi -- samanlainen kaikille". 

   

Lilja yrittää olla olettamatta,

mutta hän ei pysty päättelemään mitään vaikka yrittäisi

vaikka hän käyttäisi miten tunkkaisia menetelmiä tahansa (s. 80)

  

Tämä vertautuu helposti tmän postauksen toiseen säeromaanin J.S. Meresmaan Khimairaan, molemmissa on sateenkaarevuutta ja suomenvenäläisiä. Pidin Ihanan tyylistä enemmän, mutta Khimairan hahmoissa oli enemmän syvyyttä. Olisikin kiinnostavaa, jos nämä kaksi kirjailijaa päättäisivät yhdistää voimansa ja kirjoittaa kaksiäänisen säeromaanin, jossa kuljettavat kumpikin omaa hahmoaan. Millaisen teoksen he voisivatkaan kirjoittaa?

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Miten elää jatkuvien olettamusten ja ennakkoluulojen maailmassa – ja mitä tehdä, kun itsekin tulee olettaneeksi?

  

Hyväntuulinen ja raikas nuortenromaani Ihana voitti WSOY:n TaajuusZ-kirjoituskilpailun. Säeromaanin elävästä ilmaisusta tulee mieleen spoken word, ja tekstissä kiteytyy se, mitä kirjoituskilpailulla haettiin: uusi ääni, joka kotimaisesta kirjallisuuskentästä vielä puuttui.

  

Lilja, ysiluokkalainen panseksuaali, on krooninen ihastuja. Uusimman someihastuksensa hän on ristinyt Ihanaksi – sillä Ihana vain on niin ihana! Kun Ihana osoittautuu Liljan yksinhuoltajaisän uuden naisystävän lapseksi, ihastuminen saa uudet kierrokset. Somessa Ihana on itsevarma ja tiedostava muunsukupuolinen, mutta Ihanan konservatiivinen äiti ei tiedä lapsensa todellisesta sukupuolesta mitään. Voiko Lilja hyväksyä, että isä seurustelee transfobiselta haiskahtavan naisen kanssa? Saako toista työntää ulos väkisin kaapista?

  

128 sivua, WSOY 2021

  

Luettu myös täällä: Sivupiiri vinkkaa, Kirjojen keskellä, IBBY Finland

  

  

*****

  

"Poly on kreikkaa ja tarkoittaa monta.

Amoria tulee latinasta ja tarkoittaa rakkautta.

Polyamoria on siis yhdyssana-kimeeri."

  

   

Arvostelukappale

  

Khimaira on itsenäinen jatko-osa J.S. Meresmaan viime vuonna ilmestyneelle Dodolle, joka voitti Blogistanian Kuopuksen. Khimaira kertoo Dodo-säeromaanista tutun 19-vuotiaan Saran tarinan. Hän on suomenvenäläinen, joka ei pidä vanhempiensa taloa kotinaan. Onneksi hänellä on Iina. Ja Tuukka. Kolmikko on kuin myyttinen khimaira, horoskoopeiltaankin skorpioni, leijona ja kauris. Toisin kuin Dodossa, ei tässä ole spefin elementtejä.

  

Eihän ennalta voi tietää sellaista,

josta ei ole mitään kokemusta.

On vain otettava selvää ja keskusteltava.

Edettävä hitaasti, askel askeleelta.

Meille opetetaan vain tiettyjä rakkauden muotoja

romantiikan kaavaa,

sukupuolimuotteja.

Ahdistavat mallit,

ne ahtaat perinteet?

Ne on vain murrettava. (s. 117)

  

Sara seurustelee Iinan kanssa, Iina sekä Saran että Tuukan. Polyamoria ei ole kenellekään tuttua, joten he opettelevat yhteistä elämää ja sen tanssiaskeleita. Sara ei ole kertonut vanhemmilleen olevansa lesbo, minkä lisäksi hänellä on menneisyydessään käsittelemättömien asioiden synkkiä pilviä, jotka ovat painaa hänet kasaan. Ahdistus purkautuu hyvin räjähtävästi vanhempien heittäessä Saran kotoaan saatuaan tietää tämän suudelleen tyttöä. Kaikki ei kuitenkaan aina ole sitä, mille se aluksi näyttää. "Pelkäsin, ettei tulisikaan lapsenlapsia, / etten saisi olla osa / sukupolvien jatkumoa."

  

Jos kasvatetaan hetero-oletukseen

ei tarjota kuin yksi valaistuksen kohde.

Vaihtoehdot jää varjoihin,

ne rajataan ulos

ja itseään lähestyy kysymyksin:

Kuka mä oon?

Mikä mä oon?

Oonko normaali? (s. 33)

  

Sara on hakenut lääkikseen vaikka ei se häntä yhtään kiinnostaisi. Hän kokee äitinsä (jota kutsuu kuningattareksi) painostavan tuolle linjalle. Oikeasti hänen juttunsa on valokuvaamisen ja visuaalisen ilmaisun, kuvajournalismi. Ilmaisusta puheen ollen, tässä säeromaanissa on käytetty riimejä, mikä on monelle lukijalle ollut yllätys ja hieman myös lillukanvarsi. Sara kommentoikin kirjassa näin: "Mulle tuli yllätyksenä. / että suomalaiseen runokorvaan riimit / kaikuu usein lapsellisina, joskus jopa koomisina."

  

Mitä vittu sitten,

vaikka olen

homoseksuaali,

vaikka olen lesbo?

Mä olen normaali. (s. 68)

    

Kirjassa muuten juhlitaan Halloween-bileissä, vinkki kannattaa ottaa talteen vaikkapa ensi vuoden Halloween-lukuhaastetta varten. Tuleekohan ensi vuonna vielä kolmas säeromaani Tuukan näkökulmasta? Toivon kovasti, että Tuukan tarinassa olisi spefiä. Esimerkiksi masennus voisi olla jonkinlainen ruumiin hallinnasta kamppalileva demoni tai vaikkapa lykantropiaa. Nähtäväksi jää, kuinka kirjailija taputtelee trilogian kasaan. Loppuun vielä suosikkilainaukseni kirjasta:

  

Me asutaan Suomessa,

ei missään mutauomassa,

jossa pitäisi lisääntyä

kuin eläimet siinä pelossa,

ettei oman sukupolven jälkeen

olis ketään enää elossa. (s. 69)

  

Sara muuten kommentoi alkupuolella kirjaa olevansa "valmis kerimään serpentiinit takaisin rullalle juhlien jälkeen". Niin minäkin olen tehnyt, for real! Olen ylipäätään ostanut serpentiiniä vain kolmesti. Kerran ala-asteella, mitä luultavammin Tiimarista, vappuna 2009 eli fuksikeväänäni ja muutama vuosi sitten mustaa serpentiiniä Tigeristä (joka mainitaan myös kirjassa ja jonka paperinauhaa olen siis kierrättänyt aina seuraavalle vuodelle kirjakuviin). Minulla on vielä jäljellä jopa tuota ysäreiltä peräisin olevaa vintagea... 

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Khimaira on nuorista kertova säeromaani, joka viiltää ja vangitsee rakkauden voimalla.

  

19-vuotiaalla suomenvenäläisellä Saralla on intohimona valokuvaaminen ja Anna Ahmatovan runot, allaan vintage-moottoripyörä ja takana lääkiksen pääsykokeet. Käsipuolessa Saralla keikkuu uusi tyttöystävä Iina, joka on myös Saran ex-poikaystävän tyttöystävä - yhteisestä sopimuksesta. Monimutkaistako? Ehkä vähän, mutta milloin elämä ei sitä olisi.

  

Lisämutkia matkaan tuo se, ettei Sara ole kertonut vanhoillisille vanhemmilleen lesboudestaan saati monisuhdejärjestelyistä. Hänellä on jo jalka oven välissä omaan, itsenäiseen elämään. Ja vaikka kotitalo on komea, sen sisällä kaikuu tyhjyys, joka valtaa tilaa Saran sisältä päivä päivältä enemmän. Hän tuntee seisovansa kuilun reunalla. Mitä paljastuu, kun hiljaisuus lopulta rikkoutuu?

  

J. S. Meresmaa on tamperelainen kirjailija, jonka edellinen säeromaani Dodo ilmestyi 2020. Dodo valittiin Topelius- ehdokkaaksi ilmestymisvuonnaan ja palkittiin Blogistanian Kuopus-kunniakirjalla. Häneltä on aiemmin julkaistu myös muun muassa Kuvastaja- ja Anni Polva -palkintoehdokkaana ollut Mifonki-fantasiasarja. Romaanien lisäksi häneltä on ilmestynyt lukuisia novelleja, joita on käännetty englanniksi, espanjaksi, ranskaksi, portugaliksi, ruotsiksi ja romaniaksi.

  

179 sivua, Myllylahti 2021

  

Luettu myös täällä: Kehrääjä, Lastenkirjahylly, Kirjapöllön huhuiluja, Nörttitytöt, Kirjakko ruispellossa, Luova ruho, Kaiken ei tarvitse olla totta, Kirjojen keskellä 

Sita Salmisen kalenteri 2020-2021

  

Uuden kouluvuoden alkuun liittyy minulla aina uuden kalenterin hankkiminen, kaikkien muiden ihanien toimistotarvikkeiden lisäksi. Kun näin Sita Salmisen esittelevän uutta kalenteriaan videolla, halusin päästä kirjoittamaan sen sivuille menojani ja mm. läheisteni merkkipäiviä. 

  

  

Olen käyttänyt kalenteria nyt noin kuukauden ja olen tykännyt tästä todella paljon. Sitä on ollut ihanaa koristella oman näköiseksi washiteipillä ja tarroilla ja tuleepa kalenterin mukana myös arkillinen näppäriä teksti- ja kuvatarroja. Paperi on myös korkealaatuista eli paksua, toisin kuin joissakin aikaisemmin käyttämissäni kalentereissa.

  

  

Toisin kuin moni muu lukuvuosikalenteri, tämä on erittäin kivan kokoinen (eli isompi kuin taskukokoinen) ja ihanan neutraalin näköinen, eli kehtaa kantaa mukanaan yliopstollakin. Tykkään kirjoittaa tärkeät asiat ylös kunnolla, olipa kyseessä sitten luentojen aikataulut, ystävän tapaaminen tai ostoslista. Jokaiselle kuukaudelle löytyy paitsi kuukausinäkymä, myös viikottaiset aukeamat. Tekstiä mahtuukin sivuille hyvin.

  

  

Lisäksi aivan lopussa on erilaisia viivoitettuja ja ruudutettuja sivuja, minne voi kirjoittaa muistiinpanoja ja erilaisia trackereita (vaikkapa kuukautiskierron mittaamiseksi, kuinka paljon juo vettä tai lukee sivuja), mitä vain kukainenkin kokee tarpeelliseksi. Plussaa on annettava myös pehmeästä satiini-kirjanmerkkinauhasta, jolla itse tykkään merkitä kuluvan kuukauden yleisnäkymä-aukeaman. 

  

   

Kiitos kustantamolle kalenterin lähettämisestä! Pyysin tätä blogissa esiteltäväksi arvostelukappaleeksi, mutta en saa postauksesta rahaa.  

Testissä Mitä luen - Lukupäiväkirja

   

Tuuma-kustannus lähestyi minua jokin aika sitten sähköpostilla ja kysyi haluaisinko ottaa vastaan heidän uuden Mitä luen - Lukupäiväkirjansa. Mitään velvoitetta postaamiseen ei ollut, mutta kiinnostuin tästä ja saatuani kirjan sekä täytettyäni sitä nyt useamman kirjan kohdalta olin varma siitä, että voisin hyvillä mielin kirjoittaa tästä blogiini. Mainitsinkin tämän viime hetken joululahjakirjavinkeissäni. 

  

Olen käyttänyt joskus yli 10 vuotta sitten paperista lukupäiväkirjaa. Ostin taskukokoisen pienen kirjan Kirjatorilta ollessani lukiossa. Siinä merkittiin aukeamalle neljän kirjan tiedot ja jokaiselle oli annettu muutama rivi tilaa lainaukselle tai ajatuksille. Pieneen kirjaan mahtui hyvin parinkin vuoden luetut, etenkin kun luin paljon mangaa ja merkitsin sarjojen luetut numerot samaan tilaan. 

  

Blogin aikana olen tehnyt lukumuistiinpanoja niin post-it -lapuille, vihkoon kuin puhelimen muistioonkin. Tämä uusi lukupäiväkirja onkin auttanut tallentamaan ja jäsentelemään ajatuksia lukemisen aikana, joten siitä tulee olemaan paljon apua kirja-arvosteluja tehdessäni. 

   

Lukupäiväkirjan sivuille täytetään kulloisenkin luettavan kirjan tiedot. Valitsin omalla kohdallani tavaksi kirjata ylös vain romaanit. Koristelin aukeamat luettavan kirjan väriteeman mukaisesti teipeillä ja tarroilla. Joku toinen voisi käyttää vaikkapa tusseja ja puuvärejä tai jättää sivut sellaisekseen. 

  

   

Lukupäiväkirjaan voi merkitä myös lukutavoitteita, esimerkiksi luettuaan tietyn aikaa/päivä tai kun saa hyvän fiiliksen lukemisen jälkeen ja laatia listan luettavista (olen itse listaihmisiä jä tämä oli ihana ominaisuus, kirjoitinkin tähän kohtaan kevään uutuuksista eniten odottamani kirjat). Ajattelin merkitä kalenteriin ne päivät, kun olen julkaissut blogipostauksen. 

   

    

Sivuilta löytyy myös tietokirjabingo, tilaa Helmet-lukuhaasteen seuraamiseen, kuva kirjahyllystä, johon voi täyttää luettujen kirjojen nimet (tämä otin käyttööni #hyllynlämmittäjä-haasteelle) sekä aivan lopussa yhteenveto luetuista kirjoista ja kirjojen hautausmaa, jonne voi hautakiven näköisiin laatikoihin kirjata ylös ne kirjat, jotka jäivät kesken ja miksi näin kävi. 

  

  

Tällaiset valmiiksi laaditut lukupäiväkirjat eivät välttämättä sovi jokaiselle, mutta jos pidät listoista ja kirjoitat muistiinpanoja kirjoista epämääräisille muistilapuille (niin kuin minä), kannattaa kokeilla olisiko tästä apua lukumuistojen jäsentämiseksi. Mitä luen - Lukupäiväkirjasta ovat kirjoittaneet myös kirjabloggaaja Amma ja Leonardo da Vinkki. 

  

Plussat:

+ Tyylikäs ulkoasu ja sisältö

+ Jokaisella kirjalla kokonainen aukeama tilaa merkinnöille

+ Helmet-lukuhaasteeseen varatut sivut

+ Mahdollisuus muokata sivuja oman näköiseksi

+ Laadukas paperi 

+ Kirjanmerkkinauha 

   

Miinukset:

- Ei omaa riviä suomentajan tai kuvittajan nimille

- Ei paikkaa sivumäärälle ja alkuperäisteoksen nimelle

- Muutama laatikko on liian pieniä, esimerkiksi merkittävimmälle lainaukselle annettu tila ei riitä
- Kansi naarmuuntuu helposti

Lauri Otonkoski: Musta oli valkoinen

"Kupla on vedelle se mikä pisara ilmalle"

      

   
Lukuhaasteissa: Kirjankansibingo: Puu
  

Yle on jakanut vuodesta 1994 alkaen tunnustuksen kotimaiselle runoteokselle. Palkinto on tärkeä, sillä runot rajattiin pois Finlandia-palkinnon piiristä. Tanssiva karhu -palkinto täyttää tänä vuonna 25 vuotta ja Kirjabloggaajat ovat mukana kirjoittamassa palkittujen teosten lukukokemuksistaan. Postaussarja alkoi viime vuoden voittajasta, Lassi Hyvärisen teoksesta Tuuli ja kissa, jonka esittelin blogissani toukokuun alussa. Valitsin luettavakseni myös toisen runokokoelman, Lauri Otonkosken Musta oli valkoinen, joka sai palkinnon vuonna 1996, minkä lisäksi hänen kokoelmansa Olo on saanut palkinnon vuonna 2003. Tämä on ensikosketukseni Otonkosken tuotantoon. Teoksen kirjoitusajankohdaksi on ensimmäisillä sivuilla mainittu Grassina, Toscana syksy 1994.

         

Vieläkö maailmassa muistetaan, että yhteiskunnan menestys
on mitattava sen heikoimman ja suojattomimman yksilön
menestyksenä? (s. 52)

      

Kuva © Riku-Ville Vaske

Kokoelman lukeminen oli hieman hämmentävää, sillä vapaamuotoisempi runous on minulle haastava genre. Sivut näyttivät aluksi vain sanahelinältä kuin tekoäly olisi ladellut satunnaisia sanoja pötköön. Runot kiihtyvät nollasta sataan sekunnissa ja saattavat tehdä äkkijarrutuksen tai muuntua kuin amfibinen ajoneuvo aivan toiseen elementtiin. 

  

Niin varhain niin kiire kuin synonyymi olisi syntynyt

ennen sanaa (s. 8)

   

Vaikka sanat aluksi vaikuttivat toisistaan eksyneiltä, löysin joukosta kauniita kielikuvia ja osuvia havaintoja maailmastamme. Kokoelma on unenomainen ja sirpaleinen kuumassa auringossa värähtelevä pysähdyskuva, joka vie ajatukset historiallisesti monikerrokselliseen Italiaan. Runossa Korvan kävelystä Otonkoski kirjoittaa: "Maiseman syvin sävel jatkui / yli kaikuvan keskiajan äyräiden". Kokoelma houkuttelee matkaamaan mukanaan kulttuurisesti rehevän eteläeurooppalaisen kaupungin kaduille, missä suomalainen kertojaääni kokee hatullisen unetonta yötä, harhautusten peilisolan ja nauttii grappaa.
     

Tämän päivän sensaatio on se,
että siinä missä pohjoinen Eurooppa on holvi,
ja eteläinen kupoli,
on Suomi pikemminkin töllin oloinen. (s. 48-49)

    

   

     

Arvosana:

   

Takakannesta:

LÄMMÖN MUOTO

  

Päivän ollessa talttaa vaille Daavid. Ilta renessanssin muotoinen.

  

Yökin oli kaunis. Sinä olit kauniimpi. Syödessä ajateltiin

kaikille maailman lapsille lämpimät kaulaliinat.

  

Juuri tällaisista hetkistä, kaikessa kansalle,

        en mene mitään kertomaan!

   

MUSTA OLI VALKOINEN on Lauri Otonkosken neljäs runokokoelma. Hänen esikoisrunokokoelmansa MUTTA KUKAAN EI TIEDÄ ilmestyi vuonna 1990.

   

58 sivua, WSOY 1995

Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa

"Jos nukkuisin, näkisin unta

että etelässä on huhtikuu, leppä kukkii ja puro solisee,

mutta koska en nuku, se on vain todellisuutta."

   

   

Yle on jakanut vuodesta 1994 alkaen tunnustuksen kotimaiselle runoteokselle. Palkinto on tärkeä, sillä runot rajattiin pois Finlandia-palkinnon piiristä. Tanssiva karhu -palkinto täyttää tänä vuonna 25 vuotta ja Kirjabloggaajat ovat mukana kirjoittamassa palkittujen teosten lukukokemuksistaan. Postaussarja alkaa viime vuoden voittajasta, Lassi Hyvärisen teoksesta Tuuli ja kissa, jonka valitsin luettavakseni, sillä sen kuvaus puhutteli minua. Tulen kirjoittamaan myöhemmin vielä toisestakin palkitusta teoksesta.  

       

   

Tuuli ja kissa kokoelman runot ovat hyvin monitulkintaisia ja olen varma, että jokainen lukija kokee rivit eri tavoin. Luulen, että tulkinnoissa paljastuu enemmän lukijasta kuin kirjoittajasta. Minulle runot puhuivat antiikin kulttuurikehdon tuhoutumisesta, nykyajan ihmisen juurettomuuden tuskasta ja sodan pelosta. Jossain määrin runojen maalaama riemastuttavan surrealistinen ja aavistuksen ahdistavan kaoottinen maailma toi mieleen Leena Krohnin Hotel Sapiensin sekä Max Porterin Surulla on sulkapeitteen.

  

Musta lintu kumartuu ja nielee oksan jolla istuu.
Tähtitaivas sakenee oksan jättämän aukon ympärillä.
Se oli japanilainen oksa, harvinainen paju (s. 32)

   

    

Kissa polttaa hellassa vanhaa kirjaa.Yritätkö väärentää kissojen historiaa, minä kysyn. (s. 36)

  

En yleensä ole modernin runouden tai ainakaan kaikkein tuoreimman lyriikan suurin ystävä (suosikkini löytyvät 1890-1930-lukujen välistä), mutta tämä oli todella miellyttävä lukukokemus, etenkin osioiltaan, joissa luonto oli läsnä tavalla tai toisella. Jokainen säe yllättää ja vie aiemmin muodostettua kuvaa kuin kaleidoskooppia kääntäen aivan uuteen suuntaan, allegorioita voisi löytää puolikkaasta sanastakin. Runot on jaettu neljään osaan ja ne muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jossa esiintyvät toistuvasti samat hahmot. On kertojaääni, jonka pää on kattilassa, kissa, tuuli, sipulinvarsihameinen, ruukkua kantava nainen ja mehiläistarhuri. 

   

Välillä lukiessa tuntui, että lukisin maagista lastenkirjaa (nonsensea Lewis Carrollin Liisan seikkailujen ihmemaassa tyyliin tai absurdismia Eduard Uspenskin Fedja-sedän, kissan ja koiran tapaan), jossa on puhuvia eläimiä ja kaikki on mahdollista, mutta kuva rikkoutuu aikuisten raadollisen, savulta haisevan maailman puskiessa säkeiden väleistä. "Kuuntele, yhteiskunta supisee kaikasuudessa! -- Pidan tarinasta koska on lyhyt / kuin sana perustuslaki" (s. 13 ja 16) 

   

Sininen lokkiparvi nousee kuun takaa.
Meri ei lakkaa höyryämästä.
Lakkaisitko itse, jos sinuun laskisi laavavirta? (s. 33)

  

Maailman murtuillessa unenomaiseen dalimaiseen surrealismiin ja tankkien jyristellessä ohitse aistin runoissa myös dystooppisia pohjavireitä "Minä en pidä kranaattien tärähdyksistä / ja ärsyynnyn monesta seikasta lehdessä jota luen. -- Kissa osoittaa pellolla ydinlaskeuman paikkaa. / Siitä samallan on palanut valkoiseksi. / Muuraan sen päälle tiiviin kivikuvun. / Sen saumat hehkuvat punaisina pimeässä." (s. 50 ja 51) Kaiken kaikkiaan siis oikein positiivinen kokemus, vaikka aina ei osaakaan kuvailla mitä kumma tulikaan juuri lukeneeksi.

Kaiverran hautakiveen Arvaa kuka.
Illaksi ehdin päättymättömään teollisuuskaupunkiin. 

Minen menenkin, näen jonoja.
kaikki jonot vievät Roomaan. (s. 84)

  

Arvosana:

   

Kirjan esittely kustantajan sivuilla:

Tuuli, kissa, mehiläistarhuri ja nainen sipulin­varsi­hameessa elävät outojen asioiden ja tapahtumien unimaailmassa. On kuin kaikenlainen taianomaisuus olisi vetäytynyt retriittiin tämän epätavallisen nelikon elämään.

  

Absurdi anarkismi kääntyy päälaelleen. Mielikuvituksellisista asetelmista ja hullunkurisista sattumuksista kumpuaa ystävyyttä, surua ja unelmia. Unenomaisuus jäsentyy ja purkautuu vähitellen todellisuudeksi, jota elämme.

  

Hyvärisen runoissa leimahteleva huumori lomittuu kaihoon, pelkoon ja hiljaisuuteen. Uteliaisuuden merkitys, huolenpito ympäristöstä ja elämämme edellytykset kasvavat teemoiksi, joita tuulen ja kissan seurue tutkii, tökkii ja maistelee.

  

Tuuli ja kissa on kiitetyn ja palkitun Lassi Hyvärisen kolmas runoteos.

   

84 sivua, Poesia 2018

    

Runokokoelma omalakiseen maailmaan ovat astuneet myös: Kiiltomato, Tekstiluola, Kirja vieköön!, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Reader, why did I marry him?

Mediassa: Yle: Kissa on arvaamaton anarkisti Lassi Hyvärisen runoteoksessa, Yle: Tanssiva karhu -palkinnon voittanut Lassi Hyvärinen osuu runoteoksessaan kissuuden ytimeen, Etelä-Suomen Sanomat: Kirja-arvio: Palkitun Lassi Hyvärisen runokokoelmassa tavallinen tarina muuntuu unenomaisiksi variaatioiksi

Elokuun luetut, kuulumisia ja syyskuun suunnitelmia

 

1. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on todella kaunis teos, jonka tarina on kerrottu kiehtovasti kirjeiden muodossa.

2. Ihmisiä jonottamassa Gamescomiin. Minulla ja puolisollani oli VIP-liput, joiden avulla pääsimme suoraan sisään.

3. ja 8. Luin Saksassa ollessani - pelitapahtumaan sopien - Ernest Clinen Armadaa. Otin jälkimmäisen kuvan kirjasta Düsseldorfissa, puistoaukiolla nimeltään Corneliusplatz. Kuvassa näkyy Triton-suihkulähde 1800-luvun loppupuolelta. Tägäsin kuvan Instagramissa #GoodreadsWithAView ja se päätyi Goodreadsin Twitter-tilille!

4. Osa ostoksistani. Nämä syyssisustukseen hankkimani ihanuudet ovat Woolworthilta ja maksoivat yhteensä 8,50€. Tuo yksisarviskassi oli ihan pakko ostaa! Ostin myös toisenkin kassin, siitä kuvaa myöhemmin.

5. Oulun Muusajuhlat. Olin puhumassa pääkirjastolla 19.8. Muusat lavalla: Mihin kirjallisuusblogeja tarvitaan? ohjelmassa.

6. Tusina -novellikokoelman aloitin ennen matkaa ja luin loppuun Suomeen palattuani. Tämä on kirjoitettu erityisesti yläasteen ja lukion äikäntunneille apuvälineeksi (mikä on novelli, eri genrejä), mutta toki muutkin nuoret ja aikuiset voivat sen lukea.

7. Ehdin ennen matkaa vaihtaa kaikkien kukkien mullat.

  

Elokuu oli harvinaisen hiljainen blogissa, vaikka luinkin paljon. Kesätyöt (koulukirjastossa) ja vajaan viikon mittainen Saksan matka verottivat voimia niin paljon, että en jaksanut kirjoittaa lukukokemuksista blogiin asti. Syyskuussa siis tulossa tiiviiseen tahtiin postauksia! Elokuun kohokohtina olivat pelimessujen lisäksi vierailu Kertojan ääni -podcastissa ja Muusa juhlien Muusat laiturilla: Mihin kirjallisuusblogeja tarvitaan? -lavaohjelmassa.


    

Elokuussa luin 7 kirjaa, 857 sivua. Parhaat hetket vietin Kirjallisen piirin ja Painajaispuodin kanssa. Molemmille annoin neljä tähteä.

• Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 
• Erika Vik: Seleesian näkijä 
• Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville 
• Magdalena Hai & Teemu Juhani: Painajaispuoti ja kamala kutituspulveri 
• Jyri Paretskoi: K15 
• Ernest Cline: Armada 
• Päivi Haanpää & Marika Riikonen (toim.): Tusina 

  

Olimme tosiaan mieheni kanssa Saksassa, Gamescomissa, joka on yksi Euroopan suurimmista pelitapahtumista. 11 hallia kattavassa tapahtumassa esitellään tulevia pelejä sekä alan ihmisille, influensereille, YouTubettajille ja streamaajille että ihan tavallisille pelaajillekin. Tiistaista lauantaihin kestävässä tapahtumassa käy yli puoli miljoonaa ihmistä. Pelien lisäksi paikalta voi bongata cosplay asuisia ihmisiä ja myyntiosastolta monenlaista peleihin, kirjallisuuteen, tv-sarjoihin ja elokuviin liittyvää tavaraa. Itsekin ostin Korpinkynsi-t-paidan. 

    

 

1. Minulla on ollut perinteenä ostaa Helsingin kirjamessuilta TY:n Halloween-pehmo. Gamescomissa myytiin pari vuotta vanhan malliston isoa pehmoa viiden euron hintaan ja olihan se pakko ostaa. 

2. Luin elokuun aikana Osuuskumman uutta Naamiot -antologiaa, mutta viimeiset kaksi novellia menivät syyskuun puolelle. Tästä kirjoittelen sitten vuoden viimeiseen Tähtivaeltaja-lehteen. 

3. Tämän kirjakassin ostin Düsseldorfissa olevasta isosta kirjakaupasta. Talossa oli viisi kerrosta kirjoja. Yhdessä pelkästään englanninkielisiä teoksia, yhdessä kalentereita ja toimistotarvikkeita ja kellarista löytyi lasten ja nuorten kirjat, missä oli kokonainen osasto Harry Potter -kirjoille ja oheistavaralle. 

4. Maija Haaviston Perhonen vatsassa kertoo harvinaista suolistosairautta sairastavasta nuoresta. 

5. Erika Vikin Seleesian näkijän lukeminen on venynyt. Aloitin kirjan jo viime vuoden puolella, mutta alun kankeuden jälkseen sain sen viimein luettua. Tästä on tulossa artikkelini Risingshadow -sivustolle jossain vaiheessa. 

6. Uusin Tähtivaeltaja (mistä voi löytää kaksi kritiikkiä minulta) ja Oulun kirjastojen uusi söpö kettukassi. Nämä ilahduttivat viimeisellä työviikolla. 

7. Toimistotarvikkeet! ♥ Tässä saalista aiemmin mainitusta kirjakaupasta, eurokaupasta, askartelun erikoisliikkeestä sekä japanilaisesta kirjakaupasta (washiteippi). 

8. Näin tämän Korpinkynsi-paidan jo ekana Gamescom-päivänä, mutta ostin sen vasta viimeisenä. Onneksi oli vielä sopivan kokoisia jäljellä.

  

Syyskuusta

Oletteko menossa 29.9. Hel-YA:han? Minä ainakin olen, eli mahdollisesti nähdään siellä!
 
Syyskuun lukumaraton on 8.9. Lukevan peikon emännöimänä. Tapahtuma löytyy Facebookista. Olen ajatellut lukea maratonilla ainakin kuvitetun version Salaisuuksien kammiosta. Ajattomia satuja ja tarinoita 3 päättyy 30.9., ja siihen olin ajatellut lukea vielä ainakin pari teosta, äskettäin kuolleen Eduard Uspenskin klassikon Fedja setä, kissa ja koira sekä E.B. Whiten Lotta ystäväni. 

    

Syyskuun lukupinossa on niiden lisäksi:

• Cecelia Ahern: Täydellinen
• Mari Ahokoivu: Oksi
• Riikka Ala-Harja: Kahden perheen Ebba
• Michael Morpurgo: Sotahevonen
• J.K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja salaisuuksien kammio 
• Elina Tuomi: Itsenäisiä naisia - 70 suomalaista esikuvaa

  

Naistenviikko | Salla Simukka: Sammuta valot! / Sytytä valot!

"Vitut muista. Tässä minä olen. Tällainen minä olen."

   

   

Lukuhaasteissa: Naistenviikon lukuhaaste | 19.7. nimipäivät: Sari, Saara, Sara, Sarita, Salla ja Salli, YA-lukuhaaste: Julkaistu vuonna 2018, Kirjankansibingo kesälle 2018: Kukkia

  

Tämä postaus ilmestyy osana Tammen järjestämää blogirinkiä. 

  

Mikä on blogirinki? Kustantaja on ottanut yhteyttä muutamiin kirjabloggaajiin, jotka saavat kirjan ennakkoon PDF-tiedostona. Kirjan luettuaan bloggaajat kirjoittavat siitä omalla tyylillään postauksen lähellä sen ilmestymisaikaa. Näin lisätään kiinnostusta kirjaa kohtaan. Viime vuonna blogiringissä julkaistiin postauksia Elina Rouhiaisen Muistojenlukijasta ja aiemmin tänä vuonna Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan romaanista Beta. Kun minulle tarjoutui mahdollisuus osallistua 16.7. ilmestyneen Salla Simukan kääntö-novellikokoelman Sammuta valot! / Sytytä valot! blogirinkiin, olin heti mukana. Ringissä on lisäksi mukana ainakin Luetaanko tämä? -blogin Kia.

   

Oli kiinnostavaa lukea ensimmäistä kertaa kirja PDF-tiedostona puhelimen ruudulta. Novellikokoelmana se onnistui hyvin, mutta täysimittainen romaani olisi saattanut olla haastavampi. Simukalta olen aikaisemmin lukenut dystopiaromaani parin Jäljellä ja Toisaalla, sekä ihastuttavan, klassikkosatujen jälanjäljissä kulkevan Sisarlan. Kokoelman Sammuta valot! (77 sivua) -puolella on julkaistu kauheita tarinoita ja Sytytä valot! (66 sivua) -puolella kauniita, kummallakin puolella on kymmenen novellia.

Luin Sytytä valot!-puolen ensin ja pidin sen novelleista enemmän. Etenkin Ariel, Sama kude meissä ja Koru olivat mieleisiäni. Sammuta valot!-puolen tarinat olivat todellakin kauheita, ainakin sen suhteen, mitä hahmot joutuivat kokemaan. Mukaan mahtuu niin kauhua, inhoa kuin sääliäkin herättäviä lyhyitä kohtaloita. Teoksen aloittava Sammuta valot! -novelli ja Huvipuisto olivat sen puolen ainoat tekstit, josta pidin. Novellikokoelmille tyypilliseen tapaan kaikki tekstit eivät sovi kaikille lukijoille, mutta harvoin yhdeltä kirjailijalta saa luettavakseen näin erilaisia tekstejä. 

    

  

Muutama teksteistä muodostaa novelliparin, mutta suurin osa käsittelee samaa teemaa kahdella hyvinkin paljon toisistaan eroavalla tavalla. Tekstien genret liukuvat satujen uudelleen kerronnasta realistiseen nuoren elämän kuvaukseen ja aina spefin leikkikentille. Monessa novellissa päähenkilö on sateenkaareva, mikä oli minusta erittäin hienoa, etenkin kun se ei noussut novelleissa keskeiseksi, vaan niissä oli aina jokin muu koukku. Näin sateenkaarevuus tuntui luontevalta, ei itse tarkoitukselta. Hauskasti yhdessä tarinassa mainittiin Ursula K. Le Guinin Pimeyden vasen käsi, jonka luin vähän aikaa sitten. 

  

En käy läpi jokaista novellia, vaan keskityn niihin, jotka puhuttelivat eniten. Aloitan kokoelman viimeisestä novellista Koru. Korun maailma on dystooppinen ja se muistuttaa hieman Cecelia Ahernin Viallista ja toi mieleen Veronica Rothin Outolintu-sarjasta tutut Osattomat sekä tv-sarja Black Mirrorin teknologiset kauhukuvat. Päähenkilö on 17-vuotias poika, joka herättyään huomaa saaneena Korun, kaulassa roikkuvan merkin, joka tekee hänestä muiden kuin kaltaistensa silmissä Näkymättömän. Poika ei tiedä syytä, miksi hänestä tehtiin Näkymätön, mutta joutuu huomaamaan, kuinka täydellisesti yhteiskunta sulkee hänet ulkopuolelle ja pohtimaan omaa asennettaan tätä hyljeksittyjen ihmisten joukkoa kohtaan. Tämän novellin maailmassa olisin voinut olla pitempäänkin selvittämässä syitä, jotka johtivat maailman tähän pisteeseen, että osa kansalaisista täytyy eritellä alimpaan kastiin.

  

Nyt vasta käsitin sen, että Näkymättömät olivat todella olemattomia. Me emme saaneet koulutusta. Meillä ei ollut rahaa. Emme päässet kirjastoihin emmekä sairaaloihin. Emme voineet mennä naimisiin tai hankkia lapsia. Emme matkustaa. Emme kirjoittaa kirjoja tai mielipidekirjoituksia tai pitää blogia. Koru esti kaiken. Se oli merkki, joka sulki kaikki ovet ja mahdollisuudet. (s. 71-72)

  

Samoin Sammuta valot! on dystopiaa. Sen maailmassa on ollut jokin tapahtuma, kenties kolmas maailmansota, jonka seurauksesta maan päällä on liian vaarallista elää myrkyllisen ilman takia. Niinpä ihmiset ovat sulkeutuneet kerrostaloihin ja näkevät muita ihmisiä vain kellarin kautta yhdistävien tunneleiden avulla. Kellariin ja sitä kautta kahteen lähimpään kerrostaloon pääsee vasta 15 vuotiaana ja pidemmälle 18-vuotiaana. Tarina tuo mieleen Dmitri Gluhovskin Metro 2033, Hugh Howeyn Siilon ja M.R. Careyn Maailman lahjakkain tyttö -romaanit. Simukka on onnistunut tuomaan lyhyeen tarinaansa mielenkiintoisen loppukäänteen, joka ei pureskele valmiiksi, mitä viimeisen rivin jälkeen tapahtuu.

  

Kun laskeuma tuli kaksikymmentä vuotta sitten, kukaan ei osannut ennakoida sitä tai varautua siihen. Kaikki olivat tottuneet kulkemaan paikasta toiseen maan pinnalla. Pitkään kuviteltiin, että kunhan varoaikaa olisi kulunut tarpeeksi kauan, ulos voisi taas mennä aivan normaalisti. Kun viikot muuttuivat kuukausiksi ja ilma muuttui yhä myrkyllisemmäksi, myös tavalliset ihmiset alkoivat ymmärtää sen, minkä tutkijat olivat tienneet jo pidempään: ulos ei voisi mennä enää koskaan. (s. 8)

  

Sytytä valot!-puolen Ariel kertoo pojasta, joka haluaa esiintyä koulun kykypäivänä pukeutuneena Dieneyn pieni merenneito-dragiin. Sama kude meissä puolestaan esittelee hahmon, joka kuluneen viikon ajan on viettänyt aikaa ihastuksensa kanssa - unissaan. Molemmat heistä esitetään tavalla, mikä kertoo etteivät he halua tulla määritellyksi binäärisen sukupuolijaon kautta, vaan valita oman tapansa olla ihmisiä. Mutta mitä tapahtuukaan, kun käy ilmi, että he todella keskustelivat jaetussa unessa?

    

Kaikki alkoi, kun näin ensimmäisen kerran RuPaul's Drag Racea. Tai ei, totta kai kaikki alkoi jo paljon aiemmin. Kaikki alkoi aidin satiiniyöpaidasta, jonka puin päälleni nelivuotiaana. Tai isosiskon korkokengistä, joita kokeilin salaa seitsemänvuotiaana. Tai omilla viikkorahoillani ostamastani rihkamatiarasta, jota en ikinä koskaan missään käyttänyt julkisesti ja jonka piilotin kauimmaiseksi vaatelaatikkoon. 

Mistä kukaan muka tietää, mistä kaikki alkoi. Ei ole yhtä merkittävää hetkeä. Minä olen ollut aina sellainen, että minua kiehtoo tylli ja pitsi ja hörhelöt ja kimallus ja glitter ja kaikki se, joka on sallittua vain tytöille ja naisille. 

Ja drag queeneille. Sen opin katsomalla RuPaul's Drag Racea. (s. 22)

  

Huvipuisto on yksi ennakkoon eniten odottamia tarinoita, sillä mitä kaikkea huvipusto miljöönä tarjoaakaan tarinalle. Enkä joutunut pettymään. Päin vastoin, pääsin jopa yllättymään juonenkäänteistä. Lähimmäksi vertauskohdaksi tulee mieleen R.L. Stinen Goosebumps ja The Nightmare Room -kirjojen tarinat, joissa arkipäiväinen muuttuu yliluonnolliseksi. 

  

Suurimmat pettymykset koin luettuani Välähdyksiä, Osuman ja Kengät. Kumpikaan versio Välähdyksistä ei säväyttänyt, vaan koin molemmat hyvin melankolisina, ja että päähenkilöä kohdellaan väärin kummassakin tarinassa. Toisessa kerrotaan onnettomasta parisuhteesta, joka on päättymässä ja toisessa väärin perustein syytetystä nuoresta. Sammuta valot!-puolella olikin paljon vastaavia kohtaloita, joissa päähenkilö joutuu kokemaan alistamista tai väkivaltaa. Symppasin suuresti hahmoja, jotka olivat näissä tarinoissa uhreina. Tekstit ovatkin hyviä keskustelun herättäjiä.

  

Tämä novellikokoelma olisi oivallinen teos yläasteen ja lukion äidinkielenkursseilla. Kokoelma sisältää 20 tekstiä ja ne voisi käydä läpi ryhmän kanssa niin, että jokainen lukee yhden ja vuoropuhelevat tekstit lukevat voisivat yhdessä käydä läpi yhtäläisyyksiä ja eroja lukemistaan teksteistä. Ja on tämä ihan mainio kokoelma nuorille, nuorille aikuisille ja ihan aikuisillekin. Ainakin itse löysin helmiä näistä teksteistä.

 

     

Arvosana:

   

Takakannesta:

Salla Simukan odotettu ja oivaltava kertomuskokoelma Sammuta valot! / Sytytä valot! sisältää pieniä kauheita ja kauniita tarinoita nuorten elämästä.

  

Miksi kellariin saa mennä vasta 15-vuotiaana? Mitä Koiranpääpuistossa on tapahtunut? Kuka vierailee öisin Klaran eristyshuoneessa? Särkyykö ensirakkauden lumous, jos siitä kertoo rakkauden kohteelle vuosien jälkeen? 

  

Kääntökirja Sammuta valot! / Sytytä valot! on uudenlainen kokoelma, jonka tarinat peilaavat toisiaan hätkähdyttävillä ja riemastuttavilla tavoilla. Simukan tekstit liikkuvat kauhusta romantiikkaan ja scifistä realismiin. Tämä teos on harvinainen herkku nuorille, aikuisille ja nuorille aikuisille.

  

144 sivua, Tammi 2018

101 kirjaa: Veijo Meri: Kuviteltu kuolema (1974)

"Jo yksi laatusana voi tappaa kiinnostuksen.
   
Jos sanotaan, että kirja on sotakirja, rakkausromaanien lukijat eivät siihen tartu. Jos sanotaan, että se on rakkausromaani, miehiset miehet alkavat käyttää sitä kahvipannun alustana."
     
(Kirjojeni sanottava, s. 81-82)

   

Kuva: © Riku-Ville Vaske

  

Kuultuani ensimmäisen kerran mahdollisuudesta osallistua kirjabloggaajana Ylen Kirjojen Suomi -projektiin Kirjablogit ja 101 kirjaa, olin heti kiinnostunut ja valmis lähtemän mukaan. Sain luettavakseni vuoden 1974 kirjan, Veijo Meren tekstikokoelman Kuviteltu kuolema. Teos on lainannut nimensä kokoelmassa mukana olevalta runolta.

Oma kuviteltu kuolema,
se on vallan ihanaa,
se tapppaa kaikki muut
paitsi ei minua. 

(s. 97, runosta Kuviteltu kuolema)

  

Kokoelman tekstit ovat ilmestyneet alunperin 1963-72 ja ne ovat sekoitus runoja, esseitä ja artikkeleita niin kirjailijan ajatuksista toisista kirjailijoista ja omasta tuotannostaan kuin urheilusta ja Charlie Chaplinista (tai Tsapesta, niin kuin Meri häntä kutsuu), joka on päässyt myös kirjan kanteen. Köydellekin löytyy selitys Meren jatkosodan aikaan sijoittuvan esikoisromaanin Manillaköysi (1957) juonesta: mies löytää köyden ja haluaa salakuljettaa sen vaimolleen pyykkinaruksi kietomalla sen vartalonsa ympärille. Vain kauniiden sateenkaarisiipien alkuperä jäi minulle mysteeriksi. Kuvan signeeraus ANTIK kuuluu Kosti Antikaiselle. Hän on taiteillut kaikkiaan lähemmäs 600 kirjan kannet, joista 190 Otavan Delfiinikirjoille. 

  

Jos tilapäinen tai synnynnäinen erakko kirjoittaa muistelmansa, yksityiskohtaisesti ja runollisesti, kuten Thoreau -- hän -- saa syntymään -- onnistuessaan vanhenemattoman klassisen teoksen, jota luetaan -- kun tarvitaan syvällisiä ajatuksia. (Frank Harrisin muistelmat, s. 11)

  

Merestä sanotaan usein, että hän on sukupolvensa tunnetuin kirjailija myös Suomen ulkopuolella. Hänen keskeinen tuotantonsa kertoo sota-ajasta. Tämä oli minulle ensimmäinen lukemani Meren teos, mutta näiden tekstien pohjalta ei herännyt halua tutustua lisää miehen kynäilyihin. Kokoelma toimineekin paremmin lukijalle, jolla on jo jonkinlainen kosketus Meren teoksiin.
 
Minua jäi suuresti harmittamaan, ettei teoksessa kerrottu milloin kukin teksteistä on alunperin kirjoitettu ja missä ne on mahdollisesti julkaistu ensimmäisen kerran. Muutama teksti tuntui nimittäin selvästi kirjoitetun jotakin tiettyä tarkoitusta varten, kuten esimerkiksi kokoelman viimeinen teksti, Pentti Haanpään henkinen kehittyneisyys. Meri mainitsee kokoelmassa ainakin kirjallisuuslehti Parnasson, joten en ihmettelisi, jos jotkin tekstit olisivat ilmestyneet siinä.

  

Jälkimaku mittaa kirjan arvon -- Jos ei jälkitunnetta tule, jos ei mikään humise ja tunnu, sen jälkeen kun on kirjan sulkenut, jotain puuttuu, jotain on jäänyt pois, kirjailija on saanut lukijalta eikä päinvastoin. (Epämiellyttävä taide, s. 32)

Kuva: © Riku-Ville Vaske

    

On hienoa, että Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat ottaneet 101 kirjan joukkoon rohkeasti hyvinkin erilaisia teoksia, romaanien lisäksi runoja ja novellikokoelmia, näytelmiä ja tietokirjoja, satuloruja ja pakinoita. Aikansa kohuttuja uutuuksia, klassikkoaseman saavuttaneita sekä vähän harvinaisempiakin teoksia. Kaikki kirjat eivät kuitenkaan vakiinnuta asemaansa, vaan ne jäävät unohduksiin, vaikka niiden aikalaiskuvaus olisikin hyvin tarkkaa. Se on ehkä tämänkin kokoelman kohtalona. Lähes jokaisella kokoelman tekstillä oli kuitenkin annettavanaan edes yksi lause, joka puhutteli minua tai herätti ajatuksia, mutta kokonaisuudesta jäi hieman tyhjä olo.

   

Puttonen ja Nowak 101 kirjan valinnasta: "Listalle päässeen kirjan piti kiteyttää olennaista kirjan syntyajan henkisestä ilmapiiristä, yhteiskunnallisista tapahtumista tai ihmisen sisäisestä muuttumisesta. Mitä julkaisuvuonna tapahtui? Mitkä kirjat kuvaavat moninaisia muutoksia? Kuinka valita samana vuonna ilmestyneistä tärkeistä teoksista vain yksi?"

  

Siitä huolimatta, että muutama kokoelman teksteistä käsitteleekin Meren aikalaishavaintoja niin Suomen itsenäisyydestä, kirjakielestä, kulttuurisista ja sosiaalisista muutoksista, en luettuani ole aivan varma, mikä teoksen sisällössä on herättänyt Puttosen ja Nowakin huomion, jotta se on valittu edustamaan vuotta 1974. Kokoelman teksteistä tuoreinkin on kirjoitettu kaksi vuotta ennen julkaisua, joten kirjoittamisvuottaan ne eivät heijastele. Niitä voisi kyllä pitää Meren luomana kirjallisena aikakapselina, mutta minä en lukijana saanut kiinni tällaisesta tasosta. koska aikalaishavainnot eivät muodostaneet niin suurta osuutta tekstien sisällöstä.

Sata vuotta suomalaista kirjallisuutta ja kansanrunot
siinä kansalliset aarteet. (s. 93, runosta Itsenäisyys)

Minulla ei ole aivan tarkkaa käsitystä, millainen Suomi ja muu maailma oli isosiskoni syntymävuonna, eikä Meren kokoelmakaan tarjonnut selviä vastauksia tähän. Toisaalta teosta oli mukavampaa lukea proosana kuin oppikirjana. On varsin haastavaa löytää kattavia listoja vuosittain julkaistuista teoksista, mutta valinnan varaa on varmasti ollut enemmän kuin runsaasti. En yhtään kahdehdi Puttosen ja Nowakin työmäärää.
 
Googlaamalla löysin ainakin muutaman kiinnostavan kuuloisen teoksen vuodelta 1974: Arto Paasilinnan Paratiisisaaren vangit, Laila Hietamiehen (nyk. Hirvisaari) Käden kosketus ja Samuli Parosen yhteiskuntakriittinen aforismikokoelma Maailma on sana, joka olisi minusta sopinut tätä Meren kokoelmaa paremmin osaksi itsenäisyyden ajan kirjajoukkoa, pidetäänhän sitä esimerkiksi yhtenä suomalaisen aforistiikan parhaimmista. 
  

Mietelmät pohtivat muun muassa sivistystä, työnjakoa, hyvinvoinnin muuttumista pahoinvoinniksi, pelkästään talouteen perustuvaa politiikkaa, terveyden tuhoutumista ”vaurastuvassa” yhteiskunnassa, turhuuden voittoa välttämättömästä, kilpailua ja kiirettä, köyhien ”auttamista”, käskyttämistä ja demokratiaa, tilastoja, sodanuhkaa, lain luonnetta sekä uskontoa. - Wikipedia Maailma on sana -aforismikokoelmasta

 

Kuva: © Riku-Ville Vaske

Kuvitellusta kuolemasta oli haastavaa kirjoittaa bloggausta, koska se ei ole romaani, eivätkä sen tekstit ole keskenään samaa kirjallisuuden lajia tai käsittele suppeaa aihetta. Kokoelma on kirjava sekoitus asiaproosasta runoihin, joilla ei tuntunut olevan muuta suhdetta toisiinsa kuin niiden kirjoittaja. Kokoelmalle kirjoitettu alkupuhe olisi voinut avata tekstejä ja niiden järjestystä paremmin ymmärettäväksi kokonaisuudeksi.
   

En lukenut kokoelmaa järjestyksessä kannesta kanteen, vaan etenin kiinnostavimman kuuloisesta otsikosta vähiten kiinnostavaan. Aloitin Kirjojeni sanottavasta ja päädyin Urheiluun, mutta matkustin 19 tekstiä sisältävän kokoelman sisällä edes takaisin (postauksen lopussa on lista lukujärjestyksestäni). Tällainen vapaavalintainen eteneminen toimi ainakin minulle, vaikka lukuprosessin loppuun jäivätkin epähuomiossa lähes kaikki pidemmät tekstit. Otsikot eivät aina vastanneet mielikuviani ja sisällöltään kiinnostavimmaksi koin Epämiellyttävä taide, Amerikkaa ja hieman yllättäen Urheilu -otsikoidut tekstit. Niissä tuntui olevan myös eniten ajankuvausta.

Romaani käy helpoksi kuin vanhan ajan lukuromaani tai nykyajan tv-sarja. (Epämiellyttävä taide, s. 31)

 
Tekstien määrän vuoksi en koe mielekkääksi käydä jokaista yksityiskohtaisesti läpi tässä bloggauksessa, mutta avaan muutamien vähemmän itsestään selvien tekstien aihepiirejä.  Musta Decamerone käsittelee Leo Frobeniuksen ennen ensimmäistä maailmansotaa keräämiä itäafrikkalaisia kansantarinoita ja satuja. Frank Harrisin muistelmat kertoo sosiaalisesta muistelijasta, Casanovaan verrattavissa olevasta Harrisista, joka kirjoitti mm. Oscar Wilden ja Shakespieren elämäkerrat ja todisti näiden olleen ihmisiä. Esseessä Viisaiden sanat ovat vertauksia Meri kirjoittaa Kafkasta.

Ryhmä 47 kiertää sillä kertaa käsittelee erikoisesti nimetyn, vuonna 1947 perustetun kirjallisen illan 25. kokousta. Tsapessa Meri kertoo, että tahtoo Suomeen oman Chaplinin, joka opettaisi meidät nauramaan poliisille ja auktoriteeteille. Esseessään Amerikkaa Meri kertoo Pepsi-mukista, jonka heitti Yhdysvalloissa ollessaan auton ikkunasta ja oppi paikallisesta roskaamissakosta. Myös amerikkalaisten poliittinen mytologia nostettiin esille. Itsenäisyys, Suomalainen ahdinko, Kuviteltu kuolema ja Linnoitus muodostavat teoksen runollisen osuuden. Joel Lehtosen rouva Bovary kertoo Lehtosen naissuhteista ja esseessä Pentti Haanpään henkinen kehittyneisyys Meri käsittelee ovatko Haanpään kirjalliset hahmot henkisesti kehittyneitä vai eivät.

Tekstien puhuttelevuus vaihteli suuresti, ja pituutta niillä on kahdesta kahteenkymmeneenkolmeen sivua. Runot ovat kokoelman lyhyimmät, mutta samalla haastavimmat tekstit. Vaikka runojen lukemisesta yleensä nautinkin, näistä en saanut hyvää otetta ja jätänkin analysoimatta niitä. Pisimmät tekstit ovat Pentti Haanpään henkinen kehittyneisyys ja Miten Manillaköysi syntyi, ja ne olisivat varmasti avautuneet paremmin, jos olisin lukenut Manillaköyden tai tietäisin entuudestaan jotain Haanpäästä. Tällaisenaan minulla ei ollut vertailukohtaa tai kiintopistettä, josta ottaa kiinni.

Meren essee Suomen historian dokumentit sisältää kohdan, joka sopii mielestäni hyvin kuvaamaan myös tätä kokoelmaa: "Teos on -- kylmiä tiedonvälityslaitteita. Se panee lukijan eläytymään, aktivoi hänet ja kiihdyttää häntä. Tämä johtuu tekstien jännittävistä keskinäisistä suhteista. Teoksen lähteet ovat eri tarkoituksia varten laadittuja. Yhteneväistävä mekaaninen lukutapa tekisi niille vääryyttä. -- Tekstit on syytä tutkia yksi kerrallaan. Niitä pitää katsella eri puolilta, käännellä ja katsella. Niille täytyy antaa aikaa selkiytyä. Silloin ne voivat herättää mielessä kaikki muisti- ja mielikuvat Suomen historiasta ja tarkistaa ja tarkentaa ne." (s. 103)

Kuva: © Riku-Ville Vaske

  

Lukuprojektini on ollut helpompi kuin muutamilla muilla haasteeseen tarttuneella bloggaajalla. Saamani teoksen sivumäärä on lyhyt ja sen sisältö monimuotoinen - kyllästymään ei siis päässyt. Vaikka tämäkin teos haastoi minua lukijana, sain sen luettua ja muistiinpanot kirjoitettua parissa päivässä. Eniten aikaa kului kokoelman herättämien ajatusten aukikirjoittamiseen, sillä minulla oli hieman vaikeuksia löytää sanottavaa kokoelman teksteistä.

Olen tähän asti varonut visusti kirjoissani ja muualla sanomasta, mitä kirjoissani olen sanonut, ja koetan varoa nytkin. En voi tietää varmasti, miten niitä luetaan ja mitä niistä luetaan ja mitä niissä on. -- Kirjailijan tehtävä on kirjoittaa kirjoja eikä tulkita niitä. Se vain rajoittaa lukijan vapautta. (Kirjojeni sanottava, s. 80-83)

Teoksen parasta antia olivat Meren yhden lauseen lähes aforismeiksi kasvavat totemukset, kuten "Ihmisen oma minä on suuri  määrä keskeneräisiä kertomuksia." (Cayrol ja Simenon, s. 21) ja "Mitä muuta kuin fiktiota ovat käsityksemme toisista ihmisistä. Itseään he eivät niistä tuntisi." (Miten Manillaköysi syntyi, s. 79), vaikka Meri kylläkin toteaa, ettei hänen kirjoittamistaan romaaneista aforismeja löydy. Ehkä hän ei vain nähnyt tekstiensä monimerkityksellisyyttä, hetken kuvaus kun saattaa sisältää itsessään suuremmankin havainnon elämästä. Myös hetket, joihin pystyin samaistumaan, olivat lukukokemuksen tähtihetkiä: "Toiset muistelevat kauhulla matematiikantunteja, toiset voimistelutunteja, jotkut molempia." (Urheilu, s. 51)

Useimmille ihmisille olemme vain bussin matkustajia.  (Viisauden sanat ovat vertauksia, s. 18)

  

Meren aikalaishavainnoissa on laskeskelematonta kaukonäköisyyttä "Tietokoneiden, piilokameroiden ja manipulaation aikakaudella moni asia järjestetään toisin kuin ennen." (Epämiellyttävä taide, s. 32) Kokoelmasta löytyy myös väittämiä, jotka ovat edelleen tosia lähes 50-vuotta myöhemminkin ja saavuttavat jopa dystooppisia ulottuvuuksia, etenkin havainto kansalaisten huomion hallinnasta. Tällaiset kohdat osoittavat kuitenkin samalla, kuinka vähän jotkin asiat ihmisissä ja yhteiskunnassa ovat tässä ajassa lopulta muuttuneet: "Urheilun katsomisesta on tullut yksi suosituimmista rentoutumistavoista, sosiaalisesti siitä on tehty valtion tukema ja ohjaama kansan viihdytysmuoto ja mielialan säätelykeino -- Onhan se edes yksi keino ohjata ihmisen huomio sivuun hankalista arkipäivän ongelmista." (Urheilu, s. 52)

  

Merta on kutsuttu suomalaisen proosan uudistajaksi, ja olisin kokenut kiinnostavammaksi lukea jokin hänen pidemmistä, yhtenäisistä teksteistään, kuten Yhden yön tarinat, saadakseni paremman kuvan miehen kirjoitustyylistä. Kuviteltu kuolema on hieman irrallinen kokoelma tekstejä, joka olisi kaivannut johdannon tuottaakseen mielekkäämmän lukukokemuksen. Vaikka sainkin teoksesta muutaman oivallisen sitaatin kokoelmaani, jäin kaipaamaan enemmän 1970-luvun alkupuolen suomalaista yhteiskuntaa käsittelevää kuvausta ja aikalaiskritiikkiä. Teoksesta oppii nimittäin enemmän Merestä itsestään kuin ajasta jota hän eli ja kuvasi - toisin olisi varmasti hänen sota-teemaisissa kirjoissaan. Meri kuoli vuonna 2015. 

       

Kuva: © Riku-Ville Vaske

 Kuvitellun kuoleman tekstit ja järjestys, jossa ne luin:

• Musta Decamerone (13)
• Frank Harrisin muistelmat (14)
• Viisaiden sanat ovat vertauksia (2)
• Cayrol ja Simenon (18)
• Epämiellyttävä taide (3)
• Ryhmä 47 kiertää sillä kertaa (15)
• Tsape (10)
• Amerikkaa (11)
• Urheilu (19)
• Miten Manillaköysi syntyi (16)
• Kirjojeni sanottava (1)
• Suomessa on kaksi kirjakieltä, ruotsi kolmas (6)
• Itsenäisyys (5)
• Suomalainen ahdinko (7)
• Kuviteltu kuolema (4)
• Linnoitus (9)
• Suomen historian dokumentit (8)
• Joel Lehtosen rouva Bovary (12)
• Pentti Haanpään henkinen kehittyneisyys (17)

   

Takakannesta:

Artikkeleita, esitelmiä ja runoja vuosilta 1963-1972. Meri kirjoittaa itsestään ja siitä mitä hän kirjoillaan haluaa sanoa. Hän kirjoittaa Frank Harrisista, Cayrolista, Simenonista, Bulatovićista, Kafkasta, Joel Lehtosesta, Pentti Haanpäästä. Hän miettii Chaplinin huumoria, Suomen kirjakielen uusia lakeja, Amerikkaa, urheilua, Suomen historian dokumentteja. Jälleen kerran paljastuu että Meri on lyömätön lyhyen tekstin tekijä.

   

139 sivua, Delfiinikirjat/Otava 1974

  

Linkkejä:

Yle: Kirjojen Suomi: 101 kirjaa: Veijo Meri: Kuviteltu kuolema – Kurkista muuttuvan suomalaisuuden kaleidoskooppiin

Yle Areena: Sadan vuoden kirjat: 1974 Veijo Meri ja esseekokoelma Kuviteltu kuolema

Yle Areena: 101 kirjaa: 1974 Veijo Meri: Kuviteltu kuolema

  

Ellibs: Veijo Meri: Kuviteltu kuolema

  

Image (22.6.2015): Veijo Meri 1928–2015

SKS Kansallisbibliografia: Veijo Meri (1928 - 2015)