Angie Thomas: Viha jonka kylvät

"Tupac sanoi, että kaikki menee perseelleen, ku pikkuskideihin kylvetään vihaa, ja siksi sen bändin nimi Thug Life tulee sanoista 'The Hate U Give Little Infants Fucks Everybody'."

  

5.8. oli He-YA, nuortenaikuisten kirjallisuuteen keskittyvä tapahtuma Helsingissä (lyhyt raporttini täällä). Siellä jaettiin sadalle ensimmäiselle kävijälle ennakkokappale Angie Thomasin teoksesta Viha jonka kylvät, joka ilmestyy virallisesti tänään. Luin kirjan heti tapahtuman jälkeisen illan, sekä seuraavan päivän kotimatkan aikana Onnibussissa Helsingistä Ouluun. Tämä silmiä avaava teos on yksi TOP 10 -listani kirjoista tältä vuodelta.

 

"Musta tuntuu niinku mun pitäis pyytää anteeks kaikkien valkosten puolesta." (s. 333)

  

Teos on vakavista teemoistaan huolimatta nopealukuinen ja vaikka luulin olevani jossain määrin tietoinen, kuinka vaikeaa on olla tummaihoinen nykyaikana, yllätyin siitä, että se on vieläkin vaikeampaa. Se on toki ollut vaikeaa aina, kiitos etenkin valkoihoisten ennakkoluulojen ja pelkojen, mutta esimerkiksi Suomessa on parin viime vuoden aikana ollut todella vaikeaa olla erilainen tai erilaisuuden / moninaisuuden puolustaja. 

  

Teoksen päähenkilö on 16-vuotias Starr. "Faija sanoo, että se anto mun nimeksi Starr siksi, että mä olin valo sen pimeydessä." (s. 228) Hän asuu ghetossa, mutta käy koulua kaupungin paremmalla, vakoisella puolella. Starrin ghettominä ja kouluminä eroavat toisistaan, jälkimmäisessä maailmassa ei kannata leimaantua siksi "vihaiseksi mustaksi muijaksi". Lukija putoaa teoksen alussa keskelle bileitä, joissa ammuskellaan. Khalil, Starrin ystävä lapsuudesta asti tarjoaa tytölle kyydin bileistä kotiin, ennen kuin poliisit tulevat paikalle.

  

Kaksikko on jo kaukana ammuskelusta, kun poliisi pysäyttää heidät. Starrille on jo lapsena opetettu, kuinka käyttäytyä poliisien kanssa. "Mua ei ole kasvatettu pelkäämään poliiseja, vaan käyttäytymään fiksusti niiden seurassa." (s. 26) Khalil ei ole saanut samaa oppia, ja kysyessään Starrilta, onko tällä kaikki ok, poliisi ampuu pojan luullessaan tämän tavoittelevan asetta.

 

Mä olen nähnyt sellaista tapahtuvan vaikka kuinka monta kertaa: mustaihoinen saa surmansa vain siksi että on musta. (s. 36)

  

Olin katsonut vähän ennen kuin lähdin Helsinkiin alla olevan videon (nenäliinavaroitus!) ja se antoi todellisuusiskun, sillä suomalaiselle valkoiselle lapsellehan sanotaan aina, että poliisiin voi luottaa. Se toimi hyvänä pohjana teoksen lukemiselle. Toki olen tietoinen siitä, että ei-valkoihoisen näköisiä viedään todella usein syyttömänä vankilaan tai ammutaan poliisien toimesta perusteettomasti, mutta on se silti epäreilua ja surullista, että tämä kirja on totta niin monelle.

Helmikuussa 2012 vapaaehtoiseen asukasvartioon kuulunut George Zimmerman ampui 17-vuotiaan tummaihoisen aseettoman pojan, Trayvon Martinin. Zimmermanin mukaan kyse oli itsepuolustuksesta. -- Vastalauseena Zimmermanin syytteestä vapauttamiselle aktivisti Alicia Garza kirjoitti Facebook-päivityksen, jonka mukaan mustien hengellä ”on väliä”. Garza ja hänen tuttunsa -- alkoivat levittää #blacklivesmatter-aihetunnusta sosiaalisessa mediassa -- Naiset perustivat myös samannimisen järjestön. Tunnuslauseen käyttö yleistyi elokuussa 2014 -- Vaaleaihoinen poliisi ampui Fergusonissa kuoliaaksi aseettoman 18-vuotiaan tummaihoisen Michael Brownin, mikä johti mielenosoituksiin ja mellakoihin.

 Black Lives Matter -liikkeesstä Wikipediassa.

  

    

Tarinassa seurataan Starrin elämää Khalilin kuoleman jälkeen, kuinka hän käy sisäistä taistelua uskaltaako nousta vääristynyttä oikeuskäsitystä vastaan ja mennä todistamaan, että hän ja Khalil eivät olleet tehneet mitään väärää. Starr menetti jo toisen ystävän luodeille, mutta ei voi käydä menetystään läpi koulussa, koska kukaan ei tiedä Khalilista ennen kuin hänen naamansa on uutisissa.

Triviaa: Starr on Harry Potter -fani ja kirjasta löytyy lukuisia Potter-viitauksia. Hän on myös Jordan-kenkien suurkuluttaja ja tytöllä onkin kyseisiä tossuja kunnioitettava kokoelma. Starrilla on valkoinen poikaystävä, josta hänen isänsä ei vielä tiedä, sillä tyttö pelkää tämän reaktiota.

"Mä oon valkonen, niinkö?" se sanoo, niinku kuulis asiasta ensimmäistä kertaa. "Mitä vitun tekemistä sillä minkään kanssa on?" 

"Kaikki! Sä oot valkonen, mä musta. Sä oot rikas, mä en." 

"Ei sillä oo mitään väliä!" se sanoo. "Mä en välitä sellaisesta, Starr. Mä välitän susta." (s. 146)

  

Suosittelen katsomaan myös Netflixin sarjan Dear White People.

    

 

Silti mä olen sitä mieltä, että jonain päivänä asiat muuttuu. Miten? Mä en tiedä. Milloin? Sitä mä varsinkaan en tiedä. Miksi? Siksi että aina on joku, joka taistelee. Ehkä nyt on mun vuoro. (s. 393)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

 

Kun mä olin kakstoista, mutsi ja faija piti mulle kaksi puhuttelua.

Toinen oli se tavallinen kukkia ja mehiläisiä -juttu. 

Toinen koski sitä, mitä pitää tehdä jos poliisi pysäyttää. 

  

Tee täsmälleen niinku poliisi käskee.

Pidä kädet näkyvissä.

Älä tee äkkinäisiä liikkeitä.

Puhu vain kun sua puhutellaan.

  

16-vuotias Starr on köyhän slummin kasvatti, joka käy koulua paremmalla puolella kaupunkia. Ristiriita kahden maailman välillä kärjistyy, kun poliisi yhtenä iltana ampuu Starrin lapuudenystävän.

  

Starr on paikalla ja tietää, ettei ampumiseen ollut mitään syytä. Hänen todistuksensa voi kuitenkin tuhota koko mustan yhteisön, ja myös maksaa hänen henkensä.

  

"Tämä tarina on tärkeä. Tätä tarinaa tarvitaan." - Kirkus Review

  

Suomentanut: Kaijamari Sivill, 426 sivua, Otava 2017

  

Alkuperäinen nimi: The Hate U Give (2017)

    

Kirja on luettu myös näissä blogeissa: Carry On Reading, Kujerruksia, Sivujen välissä

Lukupiirissä | Agatha Christie: Hänet täytyy tappaa

"Jos tämä on murha, se on hyvin nokkela murha."

  

   

Kesäkuun lukupiiriteos

   

Tästä Agatha Christien teoksesta Hänet täytyy tappaa en ollutkaan aikaisemmin kuuullut, kun lukupiiriä kanssani vetävä Neekkis ehdotti teosta kesän lukupiiriin. Kevään ja syksyn teokset valitsemme äänestyksellä, mutta kesän luetut on valittu vetäjien toimesta, ehdotamme toisillemme usein siis omilla lukulistoilla olevia teoksiamme. Christien lisäksi kesän lukupiiriteoksiksi päätyivät Anu Holopaisen Molemmin jaloin ja Peter S. Beaglen Viimeinen yksisarvinen minun lukupinoistani.

  

Tämä on toinen Christieni, ensimmäisenä luin melko kliseisesti Eikä yksikään pelastunut, senkin (netti)lukupiiriin. Se oli yksittäinen teos, eikä siis osa Christien Hercule Poirot tai neiti Marple -sarjoja. Olen kyllä Poirotin tutkimuksiin tv-sarjana tutustunut, mutta tämä on ensimmäinen teos jossa pääsen lukemaan hänen rikosten ratkaisukyvystään. Huvittavasti Poirot esiintyi kirjassa varsin vähäisessä sivumäärässä (enimmäkseen kahteen osaan jaetun teoksen jälkimmäisellä puoliskolla) ja varsin pompöösinä.

  

Ei ei, älkää keskeyttäkö minua. Saatte luvan kuunnella nyt minua - Hercule Poirot puhuu! (s. 185)

  

Teoksen teema on varsin kiehtova: Poirot ja joukko muita turisteja on Jerusalemissa. Poirot kuulee sulkiessaan ikkunaa lauseen: "Ymmärrätkö nyt että hänet täytyy tappaa" ja kiinnittää sen vuoksi erityisen paljon huomiota kanssamatkustajiinsa. Muita keskeisiä hahmoja ovat amerikkalainen perhe, jota ylipainoinen äiti ohjailee tyrannimaisesti, englantilainen naispoliitikko lady Westholme, lääkäriksi opiskeleva neiti Sarah King ja tohtori Gerard, ranskalainen psykologi. 

    

Uskonto on hyvin kummallinen asia. Yhdestäkin paikasta minut käännytettiin tänään takaisin, koska minulla oli hihaton puku. Ilmeisesti Kaikkivaltias ei pidä käsivarsistani, vaikka on itse ne luonut. (s. 9)

  

Christien modernius ja ajankohtaisuus yllätti täysin. Hänen teoksessaan on siis naispoliitikko ja naislääketieteen opiskelija 1930-luvulla! Jennifer Worthin Hakekaa kätilö-muistelmista saamani kuvan mukaan tuona aikana Briteissä ei naisen asema ollut aivan noin hyvä, eikä edes 1950-luvullakaan vielä. Christie myös leikittelee tällä, sillä eräässä kohtauksessa hän on laittanut Lady Westholmen puhumaan avioerolain päivittämisestä samaan aikaan, kun kliseinen, huomaamaton naishahmo kirjailee nuupahtaneita kukkia käsityöhönsä.

  

Katsokaa ympärillenne tämän päivän maailmaan, seuratkaa poliittisia ideologioita ja kansan johtajia. Inhimillisyys, sääli ja veljeys on julistettu pannaan. (s. 36)

  

Käännöksestä on vastannut suomentajakurssin työryhmä, jossa mukana on sellainenkin nimi kuin Kersti Juva. Ja opiskelijahuumori lienee kukkinut käännöstä tehdessä, sillä teoksesta löytyy muutamia suupielet ylöspäin nostavia kohtauksia, esim. "Te olette kova! -- Joissakin asioissa olen timantinkova." Vertailimme paikoin erikoisia käännöksiä yhdellä lukupiiriläisellä mukana olleeseen alkukieliseen painokseen. Esimerkiksi puuhevosta muistuttavat sieraimet ja Porotin ranteessa jököttävä iso ja turpea antiikkikello olivat englanniksi hyvin eritavoin ilmaistuja. 

  

Suomennos oli kyllä pääosin erittäin sujuva ja aikaa hyvin kestänyt, mutta pari sanaa jäi lillukanvarsiksi, kuten pitkäkäinen (tarkoittaen ilmeisesti suorakaidetta tai pitkulaista). Äitityrannia kuvattiin luovasti monin ei-niin-kehuvin synonyymein, tässä muutama maistiainen: "muodoton vanha buddha", "kuin lihava hämähäkki verkossaan", "ilkeä kiiluvasilmäinen lihamöhkäle" ja "se vanha paholainen, kuin kuvottava epäjumalankuva".

  

Suosittelen lukemaan tämän teoksen erityisesti lukupiirissä, sillä se herättää varsin mielenkiintoisia keskusteluita naisen asemasta ja ajakuvasta, sekä monista kohdista, jotka teoksen tapahtumahetki ja oma aikamme eroavat hämmentävän vähän. Meidän lukupiirimme kokoontui uimarannalla ja pian tapaamisen päättymisen jälkeen aluetta huuhtoi kesäinen sadekuuro, joka kasteli minut päästä varpaisiin. Kirjan ja puhelimen olin onneksi käärinyt piknik-huopaan, niin ne eivät kastuneet.

     

Arvosana:

    

Takakannesta:

Kukapa ei olisi halunnut päästä hänestä eroon...

  

"Ymmärrätkö että hänet täytyy tappaa?" Hercule Poirot oli juuri saapunut Jerusalemiin, kun hän kuuli uhkauksen yön hiljaisuudessa sulkiessaan hotellihuoneen ikkunaa. Tuntisin kyllä tuon äänen, hän mutisi itsekseen.

  

Näin alkaa tarina rikkaasta amerikkalaisesta perheestä, jota hallitsee leskirouva Boynton sadistisella julmuudella. Kuin lihava hämähäkki verkossaan tämä nainen vaanii perillisiään. Seurustelu ulkopuolisten kanssa on kielletty, eikä kukaan saa tehdä mitään ilman vanhan rouvan lupaa. Paine käy sietämättömäksi nyt, kun nuoret matkalla ollessaan näkevät muutakin maailmaa. Tunnelma kiihtyy, ahdistuu, jännityy äärimmilleen... ja niin lopulta käy, että Hercule Poirotin ammattitaitoa tarvitaan.

  

Suomentanut: Helsingin yliopiston suomentajakurssin työryhmä, 204 sivua, WSOY 2010 (6. painos, 1. painos 1971)

  

Alkuperäinen nimi: Appointment With Death (1938)

  

Luettu  myös täällä: Sivu sivulta, Vauhkon kirjat ja kirjaimet, Jokken kirjanurkka

Annie Proulx: Brokeback Mountain (novelli)

"Vanha Brokeback iski meihin syvälle eikä se ole ollenkaan ohi."

  

  

Lukuhaasteissa: Novellihaaste 2 Prideviikko 26.6.-2.7., Suomi(ko) 100: Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt
 
Helsinki-Priden kanssa samaan aikaan kirjablogeissa luetaan ja postataan sateenkaarikirjoista. Niitä tulee näkymään minunkin blogissani useampia, sillä emännöin tätä teemaviikkoa.
  

Annie Proulxin Brockeback Mountain on itselleni tuttu sen pohjalta tehdystä filmatisoinnista. Novelli on osa kokoelmaa Lyhyt kantama - Kertomuksia Wyomingistä.

    

Novelli tuntui elokuvaa lempeämmälle, mutta juoni on sama molemmissa. Ennis ja Jack ovat kaksi nuorta miestä, jotka tapaavat saatuaan työpaikan lammaspaimenina. He viettävät koko kesän Brokeback Mountainilla ja melko pian heidän välilleen syntyy jotain ystävyyttä syvempää. On vuosi 1963 ja vaikka Ennis on kihloissa Alman kanssa, hän huomaa löytävänsä tunteita Jackia kohtaan, vaikka ei tahdo myöntää, että olisi homo. 

  

Minä olen täällä kököttänyt koko sen ajan ja yrittänyt selvittää itselleni olenko minä –. Minä tiedän etten ole. Onhan meillä molemmilla vaimo ja muksut. Minä tykkään tehdä sitä naisten kanssa, mutta jessus, se ei ole mitään sinne päinkään. Minä en koskaan ajatellut tekeväni sitä tosien miehen kanssa (292-293)

  

Yhdessä vietetyn kesän jälkeen kuluu neljä vuotta, ennen kuin miehet tapaavat uudelleen. Intohimoinen jälleennäkeminen poikii vuosittaiset kalastus- ja metsästysretket - hyvä ja miehinen peitetarina, jonka varjolla Ennis ja Jack voivat rauhassa viettää usean päivän kahdestaan keskellä villiä luontoa herättämättä huomiota. Tarinalla ei kuitenkaan ole onnellista loppua. Sen sijaan, että miehet olisivat voineet olla yhdessä, yhteiskunta ei ollut tuolloin valmis hyväksymään heidän suhdettaan. Surullista on, että vielä 2000-luvullakin kahden ihmisen rakkaus on joillekin liian vaikea pala nieltäväksi. 

   

Vuori kuohui manalan mahtia, lasittui pilvenlonkien välistä väräjöivässä valossa, ja tuuli viisti ruohoa matalaksi ja kirvoitti kärsineestä vaivaismetsästä ja kivenhalkeamista eläimellisen metelin. (s. 286)

  

Peukutan novellissa miljöötä. Brokeback Mountain on paitsi novellin nimessä, se on myös alkupuolella keskeinen tapahtumapaikka, jossa kaksi miestä antautuu kielletylle rakkaudelle. Ennis ja Jack myös palaavat usein muisteluissaan kaiken alkujuurelle, vuorelle, missä he löysivät itsensä ja toisensa. Ajankuva normeineen sopii myös tähän peukutuskohtaan. Olisinkin voinut peukuttaa tapahtumapaikan sijaan konfliktia, sillä 1960-luvulla Wyomingissa ei todellakaan ole helppoa olla homomies. Etenkin kun molemmat miehet ovat menneet naimisiin ja saaneet lapsia ja tekevät työtä elättääkseen perheensä, ei vapaa-aikaa yhdessäololle juurikaan löydy. 

  

    

Takakannesta:

Annie Proulxin yksitoista hullunhirveä novellia kertovat lehmipoikien lännestä, tuulisten maisemien ja karujen sielujen kohtauspaikasta, missä elämän mielettömyys voi selättää vain mustalla huumorilla. Tarinoita yhdistää kirjailijan jylhän kaunis kotivaltio Wyoming, joka ei oikeastaan ole paikka vaan mielentila. Tärkeimpiä päähenkilöitä on viljelijöitä ja karjankasvattajia kovalla kädellä kurittava luonto.

    

Suomentanut: Marja Alopaeus, novelli 35 sivua, koko kokoelma 312 sivua, Seven-pokkari 2006 (1. painos Otava 2001)

  

Alkuperäinen nimi: novelli Brokeback Mountain (1997), kokoelman Close Range (1999)

  

Muita lukukokemuksia kokoelmasta: Eniten minua kiinnostaa tie, Luettua elämää, Satun luetut, Ankin kirjablogi

Dekkariviikko | Lauren Beukes: Säkenöivät tytöt

"Hän näkee säkenöivien tyttöjen kasvot, hän näkee kuinka heidän on kuoltava. 
Pään sisällä kirkuu: Tapa se. Pysäytä se."

   

     

Lukuhaasteissa: Dekkariviikko 12.-18.6., Helmet 2017 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

   

Dekkariviikko jatkuu eteläafrikkalaisen Lauren Beukesin kolmannella romaanilla Säkenöivät tytöt joka "rikkoo genrerajoja", sillä se kertoo chicagolaisesta aikamatkaavasta murhaajasta. Beukeshan vähän aikaa sitten voitti Tähtivaeltaja -palkinnon viime vuonna käännetyllä teoksellaan Zoo City (joka minulta löytyy lukupinosta).

Mielenkiintoisen uudenlaisen murhaajan ja hänen uhriensa näkökulmat pääsevät esiin teoksessa. Näkökulmahenkilö vaihtuu joka luvussa. Keskeisinä hahmoina ovat murhaaja, Harper Curtis ja Kirby Mazrachi, yksi säkenöivistä tytöistä, joka jää henkiin murhayrityksestä ja ryhtyy etsimään puukottajaansa.

Se on peliä. Hänen pitää etsiä heidät eri ajoista ja paikoista. He leikkivät mukana halukkaasti, vain odottaen hänen kirjoittamaansa kohtaloa. (s. 121)

  

Harmillisesti Kirby ei ole teoksen naishahmoista kiinnostavin, eikä sitä ole hänen aikansakaan, 1990-luku. Itse pidin eniten tummaihoisesta Zorasta, joka toisen maailmansodan aikana työskenteli sotalaivoja valmistavalla tehtaalla hitsaajana, Margotista, joka oli vuonna 1972 mukana Jane-palvelussa, joka teki abortteja naisille ennen kuin se oli vielä laillista kyseisessä osavaltiossa ja Alicesta, naisesta, joka joutuu elämään miehen ruumiissa 1940-luvulla. Heille on vain annettu harmillisen vähän sivuja.

Tätä vastaan Alice on taistellut koko elämänsä. Sisällään elävää Lucas Ziegenfeusia vastaan. Tai hänhän se elää Lucasin sisällä ja inhoaa sen ruumista ja jalkovälissä killuvia iljetyksiä, joita hän teippaa mutta ei uskalla leikata. (s. 213)

Teosta on kuvattu esim. Helsingin Sanomien artikkelissa feministiseksi, sillä murhien lisäksi se kuvaa 1930-1990-lukujen välillä tapahtuvia muutoksia rasismin ja naisten oikeuksien suhteen. Ne eivät kuitenkaan tarjonneet minulle lukijana riittävästi aiheen käsittelyä, että voisin laittaa mainintaa siitä postauksen tunnisteisiin, vaikka nämä ainekset olivatkin teoksen parasta antia. Olisipa Beukes kirjoittanut lisääkin tälaaista teokseensa, niin se olisi noussut sekä kiinnostavammaksi lukukokemukseski että genressään säkenöivämmäksi.
  

Lyhyistä luvuistaan huolimatta teos tuntuu pidemmältä kuin onkaan. sillä se on liian sirpaleinen, eikä edes keskeisimpiin hahmoihin synny syvyyttä teoksen aikana. Kirjailija ei avaa murhaajan syitä tappaa, mutta sen kylläkin, että tämä kiihottuu murhista ja niiden muistelusta. Hänen lapsuudestaan mainitaan kliseinen ja inhottava eläimiin kohdistuva väkivalta, mutta se ei riitä selitykseksi, miksi hänestä kasvoi sarjamurhaaja. En kokenut Harperia niinkään pahana ihmisenä, vaan mieleltään sairaana ja sellaisenakin genressään hyvin yllätyksettömänä hahmona.
 

"Ei tämä minun syytäni ole, muru", hän sanoo. "Vaan sinun. Et säkenöisi. Et pakottaisi minua tähän." (s. 157)

Aikamatkustamisen mekaniikkaa ja olemassaoloa ei myöskään selitetä lainkaan, se toimiikin vain erikoisena mausteena. Ovi aikamatkustamisen välineenä on hyvin narniamaista ja siitä olisi varmasti pystynyt kirjoittamaan paljon enemmänkin kuin vain lyhyen maininnan. Teoksessa oli lisäksi jonkin verran erikoisia sanoja ja lauserakenteista, sekä kirjoitusvirheitä, joihin silmäni tarttui. Vaikka murhia kuvataan välillä melko yksityiskohtaisesti, en kokenut niiden olevan liian makaabereja tai mässäileviä.

Säkenöivien tyttöjen tv-sarjaoikeudet on myyty. Tällaisessa formaatissa tarina varmasti tuleekin toimimaan oivallisesti, sillä teos on jo valmiiksi episodimainen.
  

Arvosana:

   
Takakannesta:

Murhaaja, jota ei voi olla olemassa.
Tyttö, jonka ei pitäisi olla elossa.
Trilleri, joka rikkoo kaikki rajat.
 

Harper Curtis saa käsiinsä avaimen hylättyyn taloon Chicagossa vuonna 1931. Talossa on merkillisiä muistoesineitä ja ovi, joka avautuu eri aikoihin. Jokin loksahtaa paikoilleen. Aikojen halki liikkuen Harper alkaa metsästää säkenöiviä tyttöjä, jotka loistavat hänen silmissään kirkkaammin kuin muut. Vuonna 1989 yksi heistä, Kirby Mazrachi, jää henkiin. Alkaa takaa-ajo, joka sulkee ympyrän.

   

Suomentanut: Virpi Vainikainen, 355 sivua, Atschi!-pokkari 2014 (1. julkaisu Schildts & Söderströms 2013)

  

Alkuperäinen nimi: The Shining Girls (2013)
  

Myös täällä on matkattu ajassa: Helsingin Sanomat, Taikakirjaimet, Kirjaston kummitus, Järjellä ja tunteella, Kirjablogi Rouge, Elämää suuremmista - ja vähän muistakin kirjoista

101 kirjaa: Veijo Meri: Kuviteltu kuolema (1974)

"Jo yksi laatusana voi tappaa kiinnostuksen.
   
Jos sanotaan, että kirja on sotakirja, rakkausromaanien lukijat eivät siihen tartu. Jos sanotaan, että se on rakkausromaani, miehiset miehet alkavat käyttää sitä kahvipannun alustana."
     
(Kirjojeni sanottava, s. 81-82)

   

Kuva: © Riku-Ville Vaske

  

Kuultuani ensimmäisen kerran mahdollisuudesta osallistua kirjabloggaajana Ylen Kirjojen Suomi -projektiin Kirjablogit ja 101 kirjaa, olin heti kiinnostunut ja valmis lähtemän mukaan. Sain luettavakseni vuoden 1974 kirjan, Veijo Meren tekstikokoelman Kuviteltu kuolema. Teos on lainannut nimensä kokoelmassa mukana olevalta runolta.

Oma kuviteltu kuolema,
se on vallan ihanaa,
se tapppaa kaikki muut
paitsi ei minua. 

(s. 97, runosta Kuviteltu kuolema)

  

Kokoelman tekstit ovat ilmestyneet alunperin 1963-72 ja ne ovat sekoitus runoja, esseitä ja artikkeleita niin kirjailijan ajatuksista toisista kirjailijoista ja omasta tuotannostaan kuin urheilusta ja Charlie Chaplinista (tai Tsapesta, niin kuin Meri häntä kutsuu), joka on päässyt myös kirjan kanteen. Köydellekin löytyy selitys Meren jatkosodan aikaan sijoittuvan esikoisromaanin Manillaköysi (1957) juonesta: mies löytää köyden ja haluaa salakuljettaa sen vaimolleen pyykkinaruksi kietomalla sen vartalonsa ympärille. Vain kauniiden sateenkaarisiipien alkuperä jäi minulle mysteeriksi. Kuvan signeeraus ANTIK kuuluu Kosti Antikaiselle. Hän on taiteillut kaikkiaan lähemmäs 600 kirjan kannet, joista 190 Otavan Delfiinikirjoille. 

  

Jos tilapäinen tai synnynnäinen erakko kirjoittaa muistelmansa, yksityiskohtaisesti ja runollisesti, kuten Thoreau -- hän -- saa syntymään -- onnistuessaan vanhenemattoman klassisen teoksen, jota luetaan -- kun tarvitaan syvällisiä ajatuksia. (Frank Harrisin muistelmat, s. 11)

  

Merestä sanotaan usein, että hän on sukupolvensa tunnetuin kirjailija myös Suomen ulkopuolella. Hänen keskeinen tuotantonsa kertoo sota-ajasta. Tämä oli minulle ensimmäinen lukemani Meren teos, mutta näiden tekstien pohjalta ei herännyt halua tutustua lisää miehen kynäilyihin. Kokoelma toimineekin paremmin lukijalle, jolla on jo jonkinlainen kosketus Meren teoksiin.
 
Minua jäi suuresti harmittamaan, ettei teoksessa kerrottu milloin kukin teksteistä on alunperin kirjoitettu ja missä ne on mahdollisesti julkaistu ensimmäisen kerran. Muutama teksti tuntui nimittäin selvästi kirjoitetun jotakin tiettyä tarkoitusta varten, kuten esimerkiksi kokoelman viimeinen teksti, Pentti Haanpään henkinen kehittyneisyys. Meri mainitsee kokoelmassa ainakin kirjallisuuslehti Parnasson, joten en ihmettelisi, jos jotkin tekstit olisivat ilmestyneet siinä.

  

Jälkimaku mittaa kirjan arvon -- Jos ei jälkitunnetta tule, jos ei mikään humise ja tunnu, sen jälkeen kun on kirjan sulkenut, jotain puuttuu, jotain on jäänyt pois, kirjailija on saanut lukijalta eikä päinvastoin. (Epämiellyttävä taide, s. 32)

Kuva: © Riku-Ville Vaske

    

On hienoa, että Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat ottaneet 101 kirjan joukkoon rohkeasti hyvinkin erilaisia teoksia, romaanien lisäksi runoja ja novellikokoelmia, näytelmiä ja tietokirjoja, satuloruja ja pakinoita. Aikansa kohuttuja uutuuksia, klassikkoaseman saavuttaneita sekä vähän harvinaisempiakin teoksia. Kaikki kirjat eivät kuitenkaan vakiinnuta asemaansa, vaan ne jäävät unohduksiin, vaikka niiden aikalaiskuvaus olisikin hyvin tarkkaa. Se on ehkä tämänkin kokoelman kohtalona. Lähes jokaisella kokoelman tekstillä oli kuitenkin annettavanaan edes yksi lause, joka puhutteli minua tai herätti ajatuksia, mutta kokonaisuudesta jäi hieman tyhjä olo.

   

Puttonen ja Nowak 101 kirjan valinnasta: "Listalle päässeen kirjan piti kiteyttää olennaista kirjan syntyajan henkisestä ilmapiiristä, yhteiskunnallisista tapahtumista tai ihmisen sisäisestä muuttumisesta. Mitä julkaisuvuonna tapahtui? Mitkä kirjat kuvaavat moninaisia muutoksia? Kuinka valita samana vuonna ilmestyneistä tärkeistä teoksista vain yksi?"

  

Siitä huolimatta, että muutama kokoelman teksteistä käsitteleekin Meren aikalaishavaintoja niin Suomen itsenäisyydestä, kirjakielestä, kulttuurisista ja sosiaalisista muutoksista, en luettuani ole aivan varma, mikä teoksen sisällössä on herättänyt Puttosen ja Nowakin huomion, jotta se on valittu edustamaan vuotta 1974. Kokoelman teksteistä tuoreinkin on kirjoitettu kaksi vuotta ennen julkaisua, joten kirjoittamisvuottaan ne eivät heijastele. Niitä voisi kyllä pitää Meren luomana kirjallisena aikakapselina, mutta minä en lukijana saanut kiinni tällaisesta tasosta. koska aikalaishavainnot eivät muodostaneet niin suurta osuutta tekstien sisällöstä.

Sata vuotta suomalaista kirjallisuutta ja kansanrunot
siinä kansalliset aarteet. (s. 93, runosta Itsenäisyys)

Minulla ei ole aivan tarkkaa käsitystä, millainen Suomi ja muu maailma oli isosiskoni syntymävuonna, eikä Meren kokoelmakaan tarjonnut selviä vastauksia tähän. Toisaalta teosta oli mukavampaa lukea proosana kuin oppikirjana. On varsin haastavaa löytää kattavia listoja vuosittain julkaistuista teoksista, mutta valinnan varaa on varmasti ollut enemmän kuin runsaasti. En yhtään kahdehdi Puttosen ja Nowakin työmäärää.
 
Googlaamalla löysin ainakin muutaman kiinnostavan kuuloisen teoksen vuodelta 1974: Arto Paasilinnan Paratiisisaaren vangit, Laila Hietamiehen (nyk. Hirvisaari) Käden kosketus ja Samuli Parosen yhteiskuntakriittinen aforismikokoelma Maailma on sana, joka olisi minusta sopinut tätä Meren kokoelmaa paremmin osaksi itsenäisyyden ajan kirjajoukkoa, pidetäänhän sitä esimerkiksi yhtenä suomalaisen aforistiikan parhaimmista. 
  

Mietelmät pohtivat muun muassa sivistystä, työnjakoa, hyvinvoinnin muuttumista pahoinvoinniksi, pelkästään talouteen perustuvaa politiikkaa, terveyden tuhoutumista ”vaurastuvassa” yhteiskunnassa, turhuuden voittoa välttämättömästä, kilpailua ja kiirettä, köyhien ”auttamista”, käskyttämistä ja demokratiaa, tilastoja, sodanuhkaa, lain luonnetta sekä uskontoa. - Wikipedia Maailma on sana -aforismikokoelmasta

 

Kuva: © Riku-Ville Vaske

Kuvitellusta kuolemasta oli haastavaa kirjoittaa bloggausta, koska se ei ole romaani, eivätkä sen tekstit ole keskenään samaa kirjallisuuden lajia tai käsittele suppeaa aihetta. Kokoelma on kirjava sekoitus asiaproosasta runoihin, joilla ei tuntunut olevan muuta suhdetta toisiinsa kuin niiden kirjoittaja. Kokoelmalle kirjoitettu alkupuhe olisi voinut avata tekstejä ja niiden järjestystä paremmin ymmärettäväksi kokonaisuudeksi.
   

En lukenut kokoelmaa järjestyksessä kannesta kanteen, vaan etenin kiinnostavimman kuuloisesta otsikosta vähiten kiinnostavaan. Aloitin Kirjojeni sanottavasta ja päädyin Urheiluun, mutta matkustin 19 tekstiä sisältävän kokoelman sisällä edes takaisin (postauksen lopussa on lista lukujärjestyksestäni). Tällainen vapaavalintainen eteneminen toimi ainakin minulle, vaikka lukuprosessin loppuun jäivätkin epähuomiossa lähes kaikki pidemmät tekstit. Otsikot eivät aina vastanneet mielikuviani ja sisällöltään kiinnostavimmaksi koin Epämiellyttävä taide, Amerikkaa ja hieman yllättäen Urheilu -otsikoidut tekstit. Niissä tuntui olevan myös eniten ajankuvausta.

Romaani käy helpoksi kuin vanhan ajan lukuromaani tai nykyajan tv-sarja. (Epämiellyttävä taide, s. 31)

 
Tekstien määrän vuoksi en koe mielekkääksi käydä jokaista yksityiskohtaisesti läpi tässä bloggauksessa, mutta avaan muutamien vähemmän itsestään selvien tekstien aihepiirejä.  Musta Decamerone käsittelee Leo Frobeniuksen ennen ensimmäistä maailmansotaa keräämiä itäafrikkalaisia kansantarinoita ja satuja. Frank Harrisin muistelmat kertoo sosiaalisesta muistelijasta, Casanovaan verrattavissa olevasta Harrisista, joka kirjoitti mm. Oscar Wilden ja Shakespieren elämäkerrat ja todisti näiden olleen ihmisiä. Esseessä Viisaiden sanat ovat vertauksia Meri kirjoittaa Kafkasta.

Ryhmä 47 kiertää sillä kertaa käsittelee erikoisesti nimetyn, vuonna 1947 perustetun kirjallisen illan 25. kokousta. Tsapessa Meri kertoo, että tahtoo Suomeen oman Chaplinin, joka opettaisi meidät nauramaan poliisille ja auktoriteeteille. Esseessään Amerikkaa Meri kertoo Pepsi-mukista, jonka heitti Yhdysvalloissa ollessaan auton ikkunasta ja oppi paikallisesta roskaamissakosta. Myös amerikkalaisten poliittinen mytologia nostettiin esille. Itsenäisyys, Suomalainen ahdinko, Kuviteltu kuolema ja Linnoitus muodostavat teoksen runollisen osuuden. Joel Lehtosen rouva Bovary kertoo Lehtosen naissuhteista ja esseessä Pentti Haanpään henkinen kehittyneisyys Meri käsittelee ovatko Haanpään kirjalliset hahmot henkisesti kehittyneitä vai eivät.

Tekstien puhuttelevuus vaihteli suuresti, ja pituutta niillä on kahdesta kahteenkymmeneenkolmeen sivua. Runot ovat kokoelman lyhyimmät, mutta samalla haastavimmat tekstit. Vaikka runojen lukemisesta yleensä nautinkin, näistä en saanut hyvää otetta ja jätänkin analysoimatta niitä. Pisimmät tekstit ovat Pentti Haanpään henkinen kehittyneisyys ja Miten Manillaköysi syntyi, ja ne olisivat varmasti avautuneet paremmin, jos olisin lukenut Manillaköyden tai tietäisin entuudestaan jotain Haanpäästä. Tällaisenaan minulla ei ollut vertailukohtaa tai kiintopistettä, josta ottaa kiinni.

Meren essee Suomen historian dokumentit sisältää kohdan, joka sopii mielestäni hyvin kuvaamaan myös tätä kokoelmaa: "Teos on -- kylmiä tiedonvälityslaitteita. Se panee lukijan eläytymään, aktivoi hänet ja kiihdyttää häntä. Tämä johtuu tekstien jännittävistä keskinäisistä suhteista. Teoksen lähteet ovat eri tarkoituksia varten laadittuja. Yhteneväistävä mekaaninen lukutapa tekisi niille vääryyttä. -- Tekstit on syytä tutkia yksi kerrallaan. Niitä pitää katsella eri puolilta, käännellä ja katsella. Niille täytyy antaa aikaa selkiytyä. Silloin ne voivat herättää mielessä kaikki muisti- ja mielikuvat Suomen historiasta ja tarkistaa ja tarkentaa ne." (s. 103)

Kuva: © Riku-Ville Vaske

  

Lukuprojektini on ollut helpompi kuin muutamilla muilla haasteeseen tarttuneella bloggaajalla. Saamani teoksen sivumäärä on lyhyt ja sen sisältö monimuotoinen - kyllästymään ei siis päässyt. Vaikka tämäkin teos haastoi minua lukijana, sain sen luettua ja muistiinpanot kirjoitettua parissa päivässä. Eniten aikaa kului kokoelman herättämien ajatusten aukikirjoittamiseen, sillä minulla oli hieman vaikeuksia löytää sanottavaa kokoelman teksteistä.

Olen tähän asti varonut visusti kirjoissani ja muualla sanomasta, mitä kirjoissani olen sanonut, ja koetan varoa nytkin. En voi tietää varmasti, miten niitä luetaan ja mitä niistä luetaan ja mitä niissä on. -- Kirjailijan tehtävä on kirjoittaa kirjoja eikä tulkita niitä. Se vain rajoittaa lukijan vapautta. (Kirjojeni sanottava, s. 80-83)

Teoksen parasta antia olivat Meren yhden lauseen lähes aforismeiksi kasvavat totemukset, kuten "Ihmisen oma minä on suuri  määrä keskeneräisiä kertomuksia." (Cayrol ja Simenon, s. 21) ja "Mitä muuta kuin fiktiota ovat käsityksemme toisista ihmisistä. Itseään he eivät niistä tuntisi." (Miten Manillaköysi syntyi, s. 79), vaikka Meri kylläkin toteaa, ettei hänen kirjoittamistaan romaaneista aforismeja löydy. Ehkä hän ei vain nähnyt tekstiensä monimerkityksellisyyttä, hetken kuvaus kun saattaa sisältää itsessään suuremmankin havainnon elämästä. Myös hetket, joihin pystyin samaistumaan, olivat lukukokemuksen tähtihetkiä: "Toiset muistelevat kauhulla matematiikantunteja, toiset voimistelutunteja, jotkut molempia." (Urheilu, s. 51)

Useimmille ihmisille olemme vain bussin matkustajia.  (Viisauden sanat ovat vertauksia, s. 18)

  

Meren aikalaishavainnoissa on laskeskelematonta kaukonäköisyyttä "Tietokoneiden, piilokameroiden ja manipulaation aikakaudella moni asia järjestetään toisin kuin ennen." (Epämiellyttävä taide, s. 32) Kokoelmasta löytyy myös väittämiä, jotka ovat edelleen tosia lähes 50-vuotta myöhemminkin ja saavuttavat jopa dystooppisia ulottuvuuksia, etenkin havainto kansalaisten huomion hallinnasta. Tällaiset kohdat osoittavat kuitenkin samalla, kuinka vähän jotkin asiat ihmisissä ja yhteiskunnassa ovat tässä ajassa lopulta muuttuneet: "Urheilun katsomisesta on tullut yksi suosituimmista rentoutumistavoista, sosiaalisesti siitä on tehty valtion tukema ja ohjaama kansan viihdytysmuoto ja mielialan säätelykeino -- Onhan se edes yksi keino ohjata ihmisen huomio sivuun hankalista arkipäivän ongelmista." (Urheilu, s. 52)

  

Merta on kutsuttu suomalaisen proosan uudistajaksi, ja olisin kokenut kiinnostavammaksi lukea jokin hänen pidemmistä, yhtenäisistä teksteistään, kuten Yhden yön tarinat, saadakseni paremman kuvan miehen kirjoitustyylistä. Kuviteltu kuolema on hieman irrallinen kokoelma tekstejä, joka olisi kaivannut johdannon tuottaakseen mielekkäämmän lukukokemuksen. Vaikka sainkin teoksesta muutaman oivallisen sitaatin kokoelmaani, jäin kaipaamaan enemmän 1970-luvun alkupuolen suomalaista yhteiskuntaa käsittelevää kuvausta ja aikalaiskritiikkiä. Teoksesta oppii nimittäin enemmän Merestä itsestään kuin ajasta jota hän eli ja kuvasi - toisin olisi varmasti hänen sota-teemaisissa kirjoissaan. Meri kuoli vuonna 2015. 

       

Kuva: © Riku-Ville Vaske

 Kuvitellun kuoleman tekstit ja järjestys, jossa ne luin:

• Musta Decamerone (13)
• Frank Harrisin muistelmat (14)
• Viisaiden sanat ovat vertauksia (2)
• Cayrol ja Simenon (18)
• Epämiellyttävä taide (3)
• Ryhmä 47 kiertää sillä kertaa (15)
• Tsape (10)
• Amerikkaa (11)
• Urheilu (19)
• Miten Manillaköysi syntyi (16)
• Kirjojeni sanottava (1)
• Suomessa on kaksi kirjakieltä, ruotsi kolmas (6)
• Itsenäisyys (5)
• Suomalainen ahdinko (7)
• Kuviteltu kuolema (4)
• Linnoitus (9)
• Suomen historian dokumentit (8)
• Joel Lehtosen rouva Bovary (12)
• Pentti Haanpään henkinen kehittyneisyys (17)

   

Takakannesta:

Artikkeleita, esitelmiä ja runoja vuosilta 1963-1972. Meri kirjoittaa itsestään ja siitä mitä hän kirjoillaan haluaa sanoa. Hän kirjoittaa Frank Harrisista, Cayrolista, Simenonista, Bulatovićista, Kafkasta, Joel Lehtosesta, Pentti Haanpäästä. Hän miettii Chaplinin huumoria, Suomen kirjakielen uusia lakeja, Amerikkaa, urheilua, Suomen historian dokumentteja. Jälleen kerran paljastuu että Meri on lyömätön lyhyen tekstin tekijä.

   

139 sivua, Delfiinikirjat/Otava 1974

  

Linkkejä:

Yle: Kirjojen Suomi: 101 kirjaa: Veijo Meri: Kuviteltu kuolema – Kurkista muuttuvan suomalaisuuden kaleidoskooppiin

Yle Areena: Sadan vuoden kirjat: 1974 Veijo Meri ja esseekokoelma Kuviteltu kuolema

Yle Areena: 101 kirjaa: 1974 Veijo Meri: Kuviteltu kuolema

  

Ellibs: Veijo Meri: Kuviteltu kuolema

  

Image (22.6.2015): Veijo Meri 1928–2015

SKS Kansallisbibliografia: Veijo Meri (1928 - 2015)