Angie Thomas: Viha jonka kylvät

"Tupac sanoi, että kaikki menee perseelleen, ku pikkuskideihin kylvetään vihaa, ja siksi sen bändin nimi Thug Life tulee sanoista 'The Hate U Give Little Infants Fucks Everybody'."

  

5.8. oli He-YA, nuortenaikuisten kirjallisuuteen keskittyvä tapahtuma Helsingissä (lyhyt raporttini täällä). Siellä jaettiin sadalle ensimmäiselle kävijälle ennakkokappale Angie Thomasin teoksesta Viha jonka kylvät, joka ilmestyy virallisesti tänään. Luin kirjan heti tapahtuman jälkeisen illan, sekä seuraavan päivän kotimatkan aikana Onnibussissa Helsingistä Ouluun. Tämä silmiä avaava teos on yksi TOP 10 -listani kirjoista tältä vuodelta.

 

"Musta tuntuu niinku mun pitäis pyytää anteeks kaikkien valkosten puolesta." (s. 333)

  

Teos on vakavista teemoistaan huolimatta nopealukuinen ja vaikka luulin olevani jossain määrin tietoinen, kuinka vaikeaa on olla tummaihoinen nykyaikana, yllätyin siitä, että se on vieläkin vaikeampaa. Se on toki ollut vaikeaa aina, kiitos etenkin valkoihoisten ennakkoluulojen ja pelkojen, mutta esimerkiksi Suomessa on parin viime vuoden aikana ollut todella vaikeaa olla erilainen tai erilaisuuden / moninaisuuden puolustaja. 

  

Teoksen päähenkilö on 16-vuotias Starr. "Faija sanoo, että se anto mun nimeksi Starr siksi, että mä olin valo sen pimeydessä." (s. 228) Hän asuu ghetossa, mutta käy koulua kaupungin paremmalla, vakoisella puolella. Starrin ghettominä ja kouluminä eroavat toisistaan, jälkimmäisessä maailmassa ei kannata leimaantua siksi "vihaiseksi mustaksi muijaksi". Lukija putoaa teoksen alussa keskelle bileitä, joissa ammuskellaan. Khalil, Starrin ystävä lapsuudesta asti tarjoaa tytölle kyydin bileistä kotiin, ennen kuin poliisit tulevat paikalle.

  

Kaksikko on jo kaukana ammuskelusta, kun poliisi pysäyttää heidät. Starrille on jo lapsena opetettu, kuinka käyttäytyä poliisien kanssa. "Mua ei ole kasvatettu pelkäämään poliiseja, vaan käyttäytymään fiksusti niiden seurassa." (s. 26) Khalil ei ole saanut samaa oppia, ja kysyessään Starrilta, onko tällä kaikki ok, poliisi ampuu pojan luullessaan tämän tavoittelevan asetta.

 

Mä olen nähnyt sellaista tapahtuvan vaikka kuinka monta kertaa: mustaihoinen saa surmansa vain siksi että on musta. (s. 36)

  

Olin katsonut vähän ennen kuin lähdin Helsinkiin alla olevan videon (nenäliinavaroitus!) ja se antoi todellisuusiskun, sillä suomalaiselle valkoiselle lapsellehan sanotaan aina, että poliisiin voi luottaa. Se toimi hyvänä pohjana teoksen lukemiselle. Toki olen tietoinen siitä, että ei-valkoihoisen näköisiä viedään todella usein syyttömänä vankilaan tai ammutaan poliisien toimesta perusteettomasti, mutta on se silti epäreilua ja surullista, että tämä kirja on totta niin monelle.

Helmikuussa 2012 vapaaehtoiseen asukasvartioon kuulunut George Zimmerman ampui 17-vuotiaan tummaihoisen aseettoman pojan, Trayvon Martinin. Zimmermanin mukaan kyse oli itsepuolustuksesta. -- Vastalauseena Zimmermanin syytteestä vapauttamiselle aktivisti Alicia Garza kirjoitti Facebook-päivityksen, jonka mukaan mustien hengellä ”on väliä”. Garza ja hänen tuttunsa -- alkoivat levittää #blacklivesmatter-aihetunnusta sosiaalisessa mediassa -- Naiset perustivat myös samannimisen järjestön. Tunnuslauseen käyttö yleistyi elokuussa 2014 -- Vaaleaihoinen poliisi ampui Fergusonissa kuoliaaksi aseettoman 18-vuotiaan tummaihoisen Michael Brownin, mikä johti mielenosoituksiin ja mellakoihin.

 Black Lives Matter -liikkeesstä Wikipediassa.

  

    

Tarinassa seurataan Starrin elämää Khalilin kuoleman jälkeen, kuinka hän käy sisäistä taistelua uskaltaako nousta vääristynyttä oikeuskäsitystä vastaan ja mennä todistamaan, että hän ja Khalil eivät olleet tehneet mitään väärää. Starr menetti jo toisen ystävän luodeille, mutta ei voi käydä menetystään läpi koulussa, koska kukaan ei tiedä Khalilista ennen kuin hänen naamansa on uutisissa.

Triviaa: Starr on Harry Potter -fani ja kirjasta löytyy lukuisia Potter-viitauksia. Hän on myös Jordan-kenkien suurkuluttaja ja tytöllä onkin kyseisiä tossuja kunnioitettava kokoelma. Starrilla on valkoinen poikaystävä, josta hänen isänsä ei vielä tiedä, sillä tyttö pelkää tämän reaktiota.

"Mä oon valkonen, niinkö?" se sanoo, niinku kuulis asiasta ensimmäistä kertaa. "Mitä vitun tekemistä sillä minkään kanssa on?" 

"Kaikki! Sä oot valkonen, mä musta. Sä oot rikas, mä en." 

"Ei sillä oo mitään väliä!" se sanoo. "Mä en välitä sellaisesta, Starr. Mä välitän susta." (s. 146)

  

Suosittelen katsomaan myös Netflixin sarjan Dear White People.

    

 

Silti mä olen sitä mieltä, että jonain päivänä asiat muuttuu. Miten? Mä en tiedä. Milloin? Sitä mä varsinkaan en tiedä. Miksi? Siksi että aina on joku, joka taistelee. Ehkä nyt on mun vuoro. (s. 393)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

 

Kun mä olin kakstoista, mutsi ja faija piti mulle kaksi puhuttelua.

Toinen oli se tavallinen kukkia ja mehiläisiä -juttu. 

Toinen koski sitä, mitä pitää tehdä jos poliisi pysäyttää. 

  

Tee täsmälleen niinku poliisi käskee.

Pidä kädet näkyvissä.

Älä tee äkkinäisiä liikkeitä.

Puhu vain kun sua puhutellaan.

  

16-vuotias Starr on köyhän slummin kasvatti, joka käy koulua paremmalla puolella kaupunkia. Ristiriita kahden maailman välillä kärjistyy, kun poliisi yhtenä iltana ampuu Starrin lapuudenystävän.

  

Starr on paikalla ja tietää, ettei ampumiseen ollut mitään syytä. Hänen todistuksensa voi kuitenkin tuhota koko mustan yhteisön, ja myös maksaa hänen henkensä.

  

"Tämä tarina on tärkeä. Tätä tarinaa tarvitaan." - Kirkus Review

  

Suomentanut: Kaijamari Sivill, 426 sivua, Otava 2017

  

Alkuperäinen nimi: The Hate U Give (2017)

    

Kirja on luettu myös näissä blogeissa: Carry On Reading, Kujerruksia, Sivujen välissä

Lastenkirjalauantai: P.L. Travers: Maija Poppanen

"Molemmat tiesivät että jotakin outoa ja ihmeellistä 

oli tapahtunut Kirsikkatie seitsemässätoista."

  

  

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 45. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama, Adventures in Down Under and Beyond - Australia-lukuhaaste: 50. Kirja, joka rikkoi odotuksiasi tai yllätti sinut jollain muulla tavalla

  

Joululomalukemiseksi varaamani M.R. Careyn Maailman lahjakkain tyttö ei riittänyt koko matkan ajaksi, enkä ollut jostain oudosta syystä varannut enempää luettavaa mukaani. Onneksi sain siskoltani hänen hyllystään poistamansa P.L. Traversin Maija Poppasen. Pakko tunnustaa, että en tiennyt hahmon pohjaavan kirjaan, vaan pidin Disneyn vuonna 1964 ilmestynyttä elokuvaa alkuperäistarinana. Olinkin hyvin hämmästynyt, kuinka kaukana nämä kaksi versiot ovat toisistaan. Tällä kertaa elokuva päihittää kirjallisen esikuvansa. Pohdin, millainen mahtaisi olla Hayao Miyazakin tyyliin tehty animaatioversio Maija Poppasesta, sillä maailma tarvitsee sellaisen.

   

Kirsikkatie 17 on Pankin perheen koti. Perheeseen kuuluuvat herra ja rouva Pankki, sekä heidän neljä lastaan Anna, Mikko ja pikkuiset kaksoset Jukka ja Saara. Talo on hieman rapistunut, mutta herra Pankki on sanonut rouvalleen, että tämä voi saada joko "sievän, siistin, mukavan talon tai neljä lasta. Mutta ei molempia, siihen herra Pankilla ei ollut varaa." (s. 5) Pankeilla on kuitenkin tästä huolimatta laaja palveluskunta, johon kuuluvat keittäjä, rouva Kampela, pöydän kattaja, Ellen ja Ropponen, jonka tehtäviin kuuluvat niin ruohon leikkaaminen, veitsien puhdistaminen kuin kenkien kiillottaminen. 

  

Viimeisin lastenhoitaja Kaisa on eronnut juuri, joten  herra Pankki ehdottaa, että rouva Pankin pitäisi laittaa lehteen ilmoitus lastenhoitajan paikasta: "Anna ja Mikko ja Jukka ja Saara Pankki (puhumattakaan heidän äidistään) haluavat parhaan mahdollisen lastenhoitajan niin halvalla kuin mahdollista ja heti paikalla " (s.6) Lapset eivät olleet pitäneet Kaisasta, sillä hän oli "vanha ja lihava ja lemusi kaljalta" (s. 8) ja minustakin on hyvä, että hän ei ollut enää töissä lastenhoitajana.

"Minä olen siihen saakka, kun tuuli kääntyy." (s. 15)

  

Pian itätuuli heittää supernanny Maija Poppasen perheen ovelle. Hänellä on kiiltävä musta tukka, joka on Annan mielestä samanlainen kuin hollantilaisella puunukella. Maija Poppanen on niiskuttava, tiukka ja asiallinen nainen, joka ihailee itseään kauppojen ikkunoiden heijastuksista ja pitää kauniista vaatteista. Ei siis ollenkaan sellainen kuin elokuvan ihastuttava, taianomainen lastenhoitaja, jota näyttelee Julie Andrews. Hän kyllä liukuu kaidepuuta ylös, käy seikkailemassa katupiirtäjä-Pertun kuvassa ja antaa lapsille lääkettä, ei kuitenkaan sokerin kyytipoikana, vaan yhdestä pullosta tarjottu lääke maistuu jokaisen suussa erilaiselle. Annalle se on situunahyytelöä,  Mikolle mansikkajäätelöä, kaksosille maitoa ja Maijalle itselleen rommitotia.

    

Maija Poppanen sanoi niitä aina "varpusiksi", koska hän itserakkaasti väitti, että kaikki linnut olivat hänen mielestään samanlaisia. (s. 75)

  

Eräänä päivänä ulkoillessaan lapset ja Maija Poppanen löytävät kompassin kadulta ja seikkailevat sen avulla jokaisessa ilmansuunnassa. Tämä osuus kirjasta oli hieman kummallinen ja aikalaiskertomuksien tapaan stereotyyppinen. Pohjoisessa asui eskimoita, idässä mandariineja, etelässä tummaihoisia, helmiin ja höyheniin pukeutuneita ihmisiä ja lännessä amerikan alkuperäiskansan edustajia. En aivan ymmärtänyt, mitä Travers yritti tällä osuudella sanoa, joskin matkustaminen kompassilla onkin hienoa. Maija tosin kiistää aina lasten kuvailemat seikkailut, joissa he ovat yhdessä olleet.

"Ettekö tiedä", sanoi hän surkutellen, "että jokaisella on oma satumaansa." (s. 24)

  

Ihmettelin kovasti, miksi Maija Poppanen yritti niin kovasti peitellä omaa erityislaatuisuuttaan, eikä nauttinut siitä. Muutoikin varsin kylmä fiilis hänen hahmostaan jäi. Jokaisessa luvussa tapahtuu jotain taianomaista, on mm. erikoinen leivoskauppa, tanssiva lehmä ja öinen eläintarha. Tarina kertoo Pankin perheestä ja uudesta lastenhoitajasta syksystä kevääseen. Kun tuulen suunta muuttuu idästä länteen, tarttuu Maija Poppanen matosta tehtyyn matkalaukkuunsa ja papukaijakahvaiseen sateenvarjoonsa ja nousee tuulen mukana ilmaan. 

  

Maija Poppasesta on ilmestynyt 2010 Jaana Kapari-Jatan suomentama ja Marika Maijalan kuvittama versio ja se lienee paljon sujuvampaa luettavaa nykylapsille kuin tämä alkuperäinen käännös. Hahmojen nimet ovat kokeneet muutoksen ja kompassitarinan eri kansalaisuuksia edustavat ihmiset on korvattu eläimillä.

Arvosana:

   

Takakannesta:

Hän on lumooja, maaginen hahmo, jota on pakko totella: vanhanpuoleinen, tiukasti napitettu, kireänutturainen, tuiskea, kolakka neiti. Hänellä näyttää olevan mahdollisimman vähän niitä ominaisuuksia, joita on totuttu odottamaan kiltiltä lastenhoitajalta. Kuitenkin hän tehoaa lapsiin, raisuimmatkin hän hetkessä kietoo pikkusormensa ympäri.

  

Maija Poppanen tulee kirjan alkulehdille itätuulen myötä, joka paiskaa hänet Annan ja Mikon kodin ovelle, ja liukuu kaidepuuta ylöspäin. Monia muitakin ihmeellisiä asioita ennättää tapahtua, ennen kuin Maija Poppanen häviää länsituulen lennättämänä.

       

Suomentanut: Tyyni Tuulio, 148 sivua, WSOY 1980 (7. painos, 1. suomenkielinen painos 1936)

    

Alkuperäinen nimi: Mary Poppins (1934)
    

Maija Poppasen tarinaan on tutustuttu myös täällä: Kirjavinkit, Oksan hyllyltä, Hurja Hassu Lukija, Lumiomena
  

Andy Weir: Yksin Marsissa

"Minä olen ensimmäinen ihminen, joka on yksin kokonaisella planeetalla."

      

     

Voitin kirjan ja kaksi leffalippua Finnkinoon Notkopeikon arvonnasta. Kiitos kovasti! 

  

Kävin lipuilla katsomassa Yksin Marsissa -leffaversion mieheni kanssa (jo 2.11.), Kerron postauksessa siis hieman myös katselukokemuksesta. Pyrin yleensä lukemaan kirjan ennen leffaversiotaan, paitsi jos saan vasta leffan nähtyäni kuulla sen pohjaavan kirjaan. Ehdin lukea teoksesta vain puolet ennen kuin kävimme leffassa, joten kokemus oli hyvin erikoinen ja laadultaan ensimmäinen: puolet leffasta tiesin, mitä tulee tapahtumaan, mutta loppu osa oli uutta. On pakko kehua ohjaajaa, Ridley Scottia, joka oli pitänyt oman versionsa hyvin uskollisena kirjalle. 

  

Andy Weirin scifiteosta on kehuttu NASAssakin sen uskottavuudesta. Sitä se todellakin oli. Huolimatta runsaasta infomäärästään, ei teos ollut raskas tai vaikea ymmärtää. Weirin päähenkilö Mark Watney, botanisti ja mekaniikan insinööri, on todella täyteläinen hahmo. Hänen huumorintajunsa on teoksen miljöön lisäksi sen suurin vahvuus. Kirjan ensimmäinen lause on "Olen melkoisessa kusessa." Mikä vulgaari, mutta teokseen sopiva aloitus. Jo tässä lauseessa kiteytyy hyvin Markin luonne.  Elokuvassa Markia näyttelee Matt Damon, josta en yleensä pidä ollenkaan, mutta tämä roolisuoritus on upeaa katseltavaa. 

  

Mark on yksi Marsiin lähetetyn miehitetyn tutkimuslennon astronauteista, jota yllättävän tapahtumaketjun takia luullaan kuolleeksi ja hänet jätetään jälkeen, eli yksin Marsin kamaralle. Teos kertoo hänen lokikirjamerkintöjensä kautta ajastaan vieraalla planeetalla, selviytymiskamppailusta ääriolosuhteissa. Mark on mielenkiintoinen sekoitus MacGyveria ja Robinson Crusoeta avaruudessa. Osa tarinasta kerrotaan myös Houstonissa, useiden näkökulmien kautta. Näin kerronta saa lisää syvyyttä ja uskottavuutta. 

  

Mars on hedelmätön joutomaa ja minä olen täällä tavattoman yksin. Totta kai olen yksin, ei siinä sinänsä ole mitään uutta, mutta tietämisellä ha kokemisella on ero. Ympärilläni on pölyä, kiviä ja loputonta tyhjää aavikkoa joka ilmansuuntaan. Marsin kuuluisa punainen väri on peräisin rautaoksidista, joka pinnoittaa koko planeetan. Tämä ei ole vain aavikko. Tämä on niin vanha aavikko, että se ruostuu. (s. 86)

  

Teos on täynnä toinen toistaan ilahduttavampia one linereita ja viittauksia - katsokaa vaikka alle poimimani ilmastointiteippi-kohdat. Mukaan mahtuu myös hauska Taru sormusten herrasta -viittaus ja leffasta samaisesta kohtauksesta löytyy näyttelijä Sean Bean, joka esitti Sormuksen ritareissa Boromiria. Näyttelijävalinta oli siis tuskin sattumanvarainen. Pelastautuakseen Marsista, Mark päätyy jopa avaruuspiraatiksi ja käyttää suunnistamisessa 1500-luvulla keksittyä laitteistoa. 

   

Ilmastointiteippiäkin on. Tavallista jeesusteippiä, jota voi ostaa rautakaupasta. Edes NASA ei pysty pistämään ilmastointiteippiä paremmaksi. (s. 42)

Kyllä, totta kai ilmastointiteippi pitää lähes tyhjiössä. Ilmastointiteippi pitää missä tahansa. Ilmastointiteippi on magiaa ja sitä pitää palvoa. (s. 236) 

   

Voisin jopa väittää, että Yksin Marsissa on koko vuoden paras lukemani uutuuskäännösromaani. Kaj Lipponen käyttää paikoin hyvinkin mielnkiintoisia sanavalintoja, jotka sopisivat usein paremmin savolaisen äitini kuin amerikkalaisen astronautin suuhun, mutta tällainen kielileikittely tuo toisaalta hahmoon samiastumispintaa ja inhimillisyyttä. Teos on hyvin visuaalinen ja elokuvamainen, mikä palvelee hyvin tällaista viihdyttävää jännäriä. Yksin Marsissa on kovatasoista scifiseikkailua, joka on varmasti laskettavissa klassikoksi jo omana aikanaan.

  

Oli uskomattoman tylsää, joten mietiskelin itselleni teemalaulua. Jotakin tilanteeseen sopivaa. Ja tietenkin sen pitäisi kuulua olennaisesti Lewisin paapomaan kulta-aikaan. Kandidaateista ei ole pulaa: David Bowien "Life on Mars", Elton Johnin "Rocket Man", Gilbert O'Sullivanin "Alone Again (Naturally)". Päädyin Bee Geesin kappaleeseen "Stayin' Alive". (s. 238)

    

Suosittelen lämpimästi tutustumaan marsilaiseen, vaikka scifi lajina muutoin pelottaisikin. Tämä on Marsiin sijoittuva trilleri, ei niinkään avaruusoopperaaa. Ahmaisin kirjan parilla istumalla, sen verran koukuttavasti se on kirjoitettu. Viimeksi vastaava tilanne oli Hugh Howeyn Siilon kanssa. 

  

Erityisen sitaattilainauksen maininnan saa: "Jos ainoan käsillä olevan reliikin turmeleminen jättää minut marsilaisten vampyyrien armoille, otan riskin." (s. 43)

  

Arvosana:

  

Etulieppeestä:

Kuusi päivää aiemmin astronautti Mark Watneyn oli tarkoitus olla yksi ensimmäisistä ihmisistä Marsissa. Nyt hän on varmasti ensimmäinen ihminen, joka kuolee siellä.

  

Ares 3:n miehistö joutuu hiekkamyrskyyn. Evakuoinnin aikana Markin avaruuspuku vaurioituu, ja muut luulevat hänen kuolleen. Mark jää yksin karulle planeetalle.

  

Miten hän saa ilmoitettua Maahan olevansa elossa? Vaikka hän saisikin viestin läpi, hänen ruokansa loppuu kauan ennen pelastusjoukkojen saapumista. Todennäköisesti Mark ei ehdi edes nääntyä nälkään. Pienikin inhimillinen virhe tai tekninen vika voi johtaa kuolemaan ennen sitä.

  

Mark turvautuu kekseliäisyyteen, insinööritaitoihin ja hirtehishuumoriin. Mutta riittävätkö ne voittamaan kosmiset esteet?

  

Yksin Marsissa pohjautuu alusta loppuun nykytieteeseen ja yllättää lukijansa yhä uudestaan. Se on herkeämätön scifi-trilleri, jota lukee kuin tosielämän selviytymiskertomusta.

     

Samantyylisiä kirjoja: Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia Kuussa

  

Suomentanut: Kaj Lipponen, 387 sivua, Into kustannus 2015

   

Alkuperäinen nimi: The Martian (omakustanne e-kirja 2011, painettuna 2014)

   

Myös täällä on lennetty Marsin pinnalle: Notko, se lukeva peikko, Kirjaneidon tornihuone, Taikakirjaimet, Kirjavinkit, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lukuisa, Kirjaston kummitus, 

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua

"Järjestelmään oli tullut häiriö."

    

     

Kirjamessujen bloggaajabrunssilla esiteltiin joukko esikoiskirjailijoita, heidän joukossaan Kuopiosta lähtöisin oleva Erkka Mykkänen (s. 1988). Kustantajalle kiitos teoksesta - nappasinpa siihen vielä kirjailijan nimmarinkin. Paljastin Mykkäselle, että teoksensa ei ollut entuudestaan tuttu, mutta kiinnostuin siitä esittelyn myötä.

  

Kolme maailmanloppua on novellikokoelma, joka nyrjäyttää arkitodellisuuden raiteiltaan hyvin Franz Kafkan tyylisesti. Sen alaotsikkona onkin paljon paljastava Kuvitelmia. Ohkaisen teoksen väliin mahtuu toinen toistaan absurdimpia aikuisten satuja, sivusta muutaman sivun mittaisiin. Ja Krista Kosonen-trilogia, joka pohjaa osittain tositapahtumiin. Lyhyet tekstit ovat nopealukuisia ja kokoelman voikin lukea yhdeltä istumalta - silti novelleista saa paljon irti. (Sopii hyvin siis vaikkapa lukion äidinkielen kirjalistoille!)

  

Novellit alkavat reaalimaailmaa kuvaavina, mutta lopussa tulee aina jokin - jopa karnevalistinen - käänne, joka heittää lukijan aivan uudenlaiseen maailmaan, jonka pelisääntöjä ei ole kerrottu. Vähän niin kuin Goosebumps-lastenkauhukirjoistaan tunnetun R.L. Stinen teoksissa. Vaikka lukija nopeasti oppiikin odottamaan käännettä, eivät episodimaiset novellit ole ennalta-arvattavia, vaan loppu onnistuu yllättämään joka kerta. Muutaman kerran loppu on niin gore, että aiheuttaa lähes puistatuksia. 

   

Nuorimies ajoi autolla kohti mummolaansa. Hän aikoi rakentaa sukunsa maatalon läheiselle joutomaalle bunkkerin maailmanloppua varten.

Ei mies osannut sanoa, miksi ja miten maailma loppuisi. Mutta pian se tapahtuisi, sen hän tunsi eli tiesi. (s. 40)

  

Vain harvoilla hahmoilla on nimi, yleensä he ovat vain ammattinimikkeitä, miehiä ja naisia. Kokoelma on jaettu kolmeen osaan ja jokaisessa osassa on yksi Krista Kosonen-novelli. Monet novelleista kertovat kohtaamisesta miehen ja naisen välillä; joskus nämä ovat toisilleen tuntemattomia, toisinaan heillä on takanaan vuosien parisuhde. 

  

Mykkänen tarkastelee novelleissaan ihmisyyttä läheltä ja kaukaa ja löytää kanssakäymisistä paljon uusia näkökulmia. Esimerkiksi havainto siitä, että elämme kolmessa todellisuudessa, on terävä ja ajatuksia herättävä. Yksi todellisuuksista on päänsisäinen maailmamme, toinen mielen ulkopuolinen, niin sanottu reaalimaailma. Kolmas todellisuus syntyy, kun kaksi (tai useampi) ihminen keskustelee keskenään. 

  

Kuten novellikokoelmat yleensä, on tämäkin laadultaan epätasainen. Teksti on toki aina tasalaatuista, hiottua mutta kaikki novellit eivät omiin suosikkeihini lukeutuneet. Eniten kokoelmasta herättivät ajatuksia Bunkkeri, niminovelli Kolme maailmanloppua, Tirehtööri, Hämäys sekä Sauna.  Viisikkoa yhdistää synkkä unenomaisuus, melankolia ja odottamattomat käännökset, joiden jälkeen lukija on hetken aikaa suorastaan pökerryksissä. Toden ja kuvitelman rajat hämärtyvät.

  

Yksin oli suden punahilkka löydettävä. (s. 42)

  

Voin suositella kokoelmaa novellipelkoisillekin ihmisille, jotka nauttivat teoksista, jotka eivät aliarvio lukijaansa. Mykkäsen teos ei ole valmiiksi pureskeltua höttöä, vaan antaa enemmänkin lukeneelle paljon tarttumapintaa. Se on kuin kirjallista Stand Uppia nopeine suunnanvaihdoksineen, höystettynä hyvin mustalla huumorilla. 

  

Arvosana:

    

Takakannesta ja etulieppeestä:

Peili heijasti miehen, jota nainen käsitteli kuin nyljettävää eläintä, hinkkasi tahmenevaa litkua vimmoissaan vasten kaljua koko kämmenenensä leveydeltä ja kaikella vartensa voimalla. Lämpö päälaella kääntyi kuumuudeksi. Se poltti jo. 

- Oiiiiiiii, mies henkäisi korkealta.

- Nnggghhhh, ynisi nainen matalammalta.

Miehen kaju syttyi tuleen.

Kolme maailmanloppua on Erkka mykkäsen esikoisteos, raikas ja arvaamaton proosakokoelma rakkaudesta ja kuolemasta. Mykkäsen aikuisten satuihin kasautuu koko maailma - absurdi, julma ja kutsuva.

   

Samantyylisiä kirjoja: Franz Kafka: Muodonmuutos ja Hiilisangolla ratsastaja, István Örkény: Minuuttinovelleja, Rosa Liksom: Bamalama, Leena Krohn: Tainaron, Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha, Italo Calvino: Paroni puussa

  

86 sivua, WSOY 2015

  

Jännän äärelle on päästy myös täällä: Helsingin Sanomat, Turun Sanomat, Keskisuomalainen, Kymen Sanomat, Demokraatti, Kiiltomato, Pentinkulman päivät, Valomerkki, Lumiomena, Järjellä ja tunteella, Mari A:n kirjablogi

Hugh Howey: Kohtalo

"Tänne oli haudattu hitunen toivoa."

   

    

Vastasin kesän lopulla kyselyyn Facebookissa: mitä jännittävää syksyn uutuuskirjaa odotat eniten. Kommentoijien joukosta arvottiin muutamia ihmisiä, jotka voitivat mainitsemansa teoksen omaksi. Minun valintani oli Hugh Howeyn Siilo-saagan päätösosa, Kohtalo, jonka ilokseni voitin. Sain kirjan kotiin heti kun se ilmestyi. 

    

Ehkä ihmiset, jotka yrittävät muovata maailmaa, kuvittelevat olevansa kaaosta fiksumpia. (s. 342)

  

Tarina jatkuu siitä, mihin ensimmäinen osa jäi, eli Jules pääsee taas ääneen. Mukana on myös toisessa osassa tavattu vanhan maailman mies, Donald. Jules on nyt siilon 18 pormestari ja pystyy käyttämään valtaansa omien pyrkimystensä oikeuttajana. Puhdistustuomionsa aikana hän löysi alas ajetun naapurisiilon, siilon 17. Hän haluaa pelastaa siellä tapaamansa selviytyjät, Jimmyn ja lapset. 

  

Osalle siilolaisista Julesin tarina tuntuu liian uskomattomalta ja tämän kiihkeä halu kaivaa tunneli siilojen välille jumalanpilkalta. Puhumattakaan ulkomaailmassa tehdyistä kokeista, joilla Jules yrittää selvittää, mikä maailmassa on vialla. Jopa Julesin läheiset ystävät pohtivat, onko nainen täysin järjissään. 

    

Järjetön toivo sai uneksimaan muutoksesta, siitä että ihmisiä kuhisevat siilot voisivat elää vapaasti ilman että niiden asioihin puututtiin. (s. 153)

   

Siilo-saaga on ollut mielenkiintoinen trilogia. Ensimmäinen osa piti otteessaan ja teoksen ahmi parilla lukukerralla, toinen osa avautui hitaammin, sillä se kertoi taustoja siilojen synnystä ja kolmas osa paljastaa lopultakin totuuden maailmasta. Paljastukset vain tarjoillaan lukijalle äärimmäisen hitaasti ja oikeastaan vasta viimeiset 40 sivua tavoittavat saagan ensimmäisen teoksen tunnelman. 

Harmillisesti teos jää kauaksi niistä odotuksista, joita minulla oli sitä kohtaan. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita kyllä riittää, mutta jokin syvempi taso jäi lukukokemuksesta puuttumaan. Howey tuntuu pitkittävän kirjaa kaikin mahdollisin keinoin ennen merkittävimpien paljastusten kertomista. Ja nekin tuntuvat laimeilta aiempaan verrattuna. Siilon napakka kokonaisuus ja tekstin terävyys loistaa poissaolollaan. Kohtalo on parhaimmillaan vain viihdyttävä romaani, saagan kalpea päätösosa. 

  

Kaikki päättyi joskus. (s. 289)

Kohtalossa on runsaasti kirjoitusvirheitä, pieniä näppäilyvirheitä tai oikolukuohjelman väärin korjaamia sanoja. Jatkuvat virheet sattuivat verkkokalvoihin ja nykäisivät irti muutoinkin hitaasti saavutetusta lukuflowsta. Osan virheistä, ja jos ei voi puhua suoranaisista käännöskukkasista, niin vähintäänkin erikosista sanavalinnoista, pystyy antamaan anteeksi kovalla kiireellä saada tuore kirja markkinoille. Kaipaan niitä aikoja, kun kääntäjälle annettiin hieman enemmän aikaa työstää tekstiään. Kääntäminen kun ei ole mekaanista, vaan vaatii laajan ymmärryksen mm. kulttuuri-ilmiöistä ja sanonnoista.

Suosittelen silti Kohtaloa niille lukijoille, jotka haluavat lukea trilogiat aina loppuun asti. En olisi voinut jättää teosta kesken, sillä halusin tietää, mitä Julesille ja hänen siilolaisilleen tapahtuu ja mihin suuntaan tarina kasvaa. Howey kirjoittaa lopputekstissä, että jokainen tarina jatkuu mielikuvituksessamme. Viimeisen sivun viimeisen rivin jälkeen tarina on lukijan vapaata riistaa; mitä seuraavaksi tapahtuu? Tämä onkin avannut kanavia Siilo-fanficille.  

Erityisen sitaattilainauksen maininnan saa: "He olivat hulluuden valtaamissa ruosteen raiskaamissa siilon raunioissa käveleviä ruumiita." (s. 240)

Sarjassa aikaisemmin ilmestyneet:

• Siilo (2013)
• Siirros (2014)

  

Osallistun Kohtalolla Maailmanlopun jälkeen -lukuhaasteeseen, joka päättyy 6.12.2015.

   

   

Arvosana:

  

Takakannesta:

Mitä tekisit, jos ihmiskunnan kohtalo lepäisi sinun käsissäsi? Ja tekemäsi valinnat voisivat johtaa yhtä hyvin pelastukseen kuin tuhoon.

  

Maapallon ilma on niin saastunutta, että ihmiset ovat jo usean sukupolven ajan eläneet valtavissa maanalaisissa siiloissa. Maan päälle ajetaan vain sääntöjen rikkojat ja rikolliset. Hierarkkisessa ja tarkasti säännellyssä maanalaisessa yhteiskunnassa on kuitenkin nousemassa kapinahenki.

    

Samantyylisiä kirjoja: Veronica Rossi: Yhä sininen taivas
  

Suomentanut: Einari Aaltonen, 392 sivua, Like 2015

     

Alkuperäinen nimi: Dust (2013)

     

Kohtalosta muualla: Risingshadow

Elokuun luetut, yleisiä kuulumisia sekä vastauksia 10 kysymyksen haasteeseen

Bloggaaminen on ollut nyt muutaman viikon tauolla. Lukeminen on tökkinyt (kiitos Karen Joy Fowlerin Olimme ihan suunniltamme. Miten voikin olla hitaasti etenevä ja raskassoutuinen teos?). Olen kuitenkin lukenut muutakin sen rinnalla, ja bloggamattomien pinossa odottelee useampikin teos. 

Osallistuin 8.9. Minäkin luen -mielenilmaukseen lukemisen puolesta Rotuaarilla, laitan tähän alle kuvia sieltä. Yllättävän moni innostui mukaan. 

13.9. oli syntymäpäiväni, mittariin pyöräytettiin luku 29. Tässä kuvia hienosta 13 kirjan  (ja neljän haudukepaketin)"saaliistani", eli kuinka siskoni minua muistivat:

Ja nyt kokoamaan viime kuukauden kirjatilastoa: Elokuussa luin 7 kirjaa, 1870 sivua. Kuukauden parhaat lukuhetket vietin Doerrin ja Gierin kanssa.  

John Green: Arvoitus nimeltä Margo
Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
Cecelia Ahern: P.S. Rakastan sinua
Terhi Ekebom: Kummituslapsi
Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu
Kerstin Gier: Lupaus - Unien ensimmäinen kirja
K.A. Applegate: Viimeinen avaruussukkula

  

Lastenkirjalauantait olivat elokuun ajan tauolla, mutta teemapostauksia olisi tarkoitus taas jatkaa. Seuraavina teoksina esittelyyn ovat tulossa lukumaratonilla lukemani Ada Gootti ja hiiren haamu sekä Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita-sarjan uusin tulokas, Merenkulkija. Lukupinossa odottelee myös puoliksi luettu David Walliamsin Herra Lemu sekä syksyisiä lasten kuvakirjoja, 

  

Syksyn tavoitteenani on lukea vihdoin keskeneräisenä seisovat teokset loppuun. Herra Lemun lisäksi Kersti Kurosen Paha puuska, Philip K. Dickin Palkkionmetsästäjä ja pari muuta pidempi aikaista prjoketia odottelee loppuun suorittamistaan. Lisäksi uusina tuttavuuksina lukupinossa ovat mm. Blake Crouchin Wayward Pines - Ei pakotietä (josta tehtyä tv-sarjaa olen katsonut mieheni kanssa) ja Anna Lihammerin Kun pimeys peittää maan. Syyskuun lukupiirikirjana on Neil Gaimanin Tähtisumua, joka minulla on englanniksi. Siihen tartun seuraavaksi. 

  

Osallistuin Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingoon, jonka koontipiostaus löytyy täältä. Elokuussa (15.8.) oli myös kesän toinen lukumaraton, jonka tunnelmia voi käydä lukemassa ennen sekä jälkeen.

  

  

Loppuvuodeksi käynnistyy kiinnostava Maailmanlopun jälkeen -lukuhaaste (29.8.-6.12.). Haasteessa tulee lukea viisi teemaan sopivaa teosta. Lukupinossani onkin useampi sopiva teos odottamassa, kuten Emily St. John Mandelin Station Eleven, James Dashnerin Maze Runner - Labyrintti, Cormac McCarthyn Tie sekä Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Routasisarukset. 

  

Sain jokin aika sitten MarikaOksalta 10 kysymyksen haasteen, johon vastaan nyt:

  

1. Kerro jotain mitä emme tiedä sinusta.

Olen HSP eli Highly Sensitive Person. Nautin omasta rauhastani, mutta välillä kaipaan myös ihmisten seuraan, etenkin jos heillä on samoja kiinnostuksen kohteita. Olen hyvin esteettikko, rakastan syksyn väriloistoa, ihailen lehdet yltään riisuvien puiden runkojen muotoja, tykkään sisustamisesta ja symmetriasta. Olen taiteellinen persoona, teen koruja ja virkkaan. Kuuntelemani musikin tulee herättää muistoja ja tunteita, nostattaa kylmiä väreitä juoksemaan pitkin selkää. Lukeminen on pitkäaikaisin ja rakkain harrastukseni. nautin kauniisti muotoilluista lauseista ja esimerkiksi Anthony Doerrin Pulitzer-palkittu Kaikki se valo jota emme näe tarjoili minun tälle puolelleni paljon tarttumapintaa. 

© Niina Tolonen (2012)

2. Onko sillä väliä mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?

Minulle on tärkeintä, että pidän itse blogistani, sen sisällöstä ja ulkonästä. On silti aina sydäntä sykähdyttävää kuulla, kun joku kertoo pitäneensä kirjoittamastani, nostaa blogini kauneimpina pitämiensä blogien listalle tai kertoo, kuinka jokin postaukseni on autanut häntä työssään. Olisihan se toki mahtavaa, jos voisi tarjota jokaiselle jotakin, mutta oletan, että blogiini löytävät ne lukijat ja bloggaajat, joiden ajatus- ja arvomaailmat sekä kiinnostuksen kohteet ovat edes osittain vastaavia kanssani. En bloggaa julkisuuden vuoksi, vaan pidän tätä alustaa muistikirjana lukukokemuksistani, vinkkilistana lukeville ihmisille ja kanavana yhteisölliseen kirjallisuuskeskusteluun.

3. Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?

Blogiminäni keskittyy tiukemmin rajattuihin aihepiireihin. Täällä en esimerkiksi juurikaan esittele käsitöitäni, kerro Postcrossaamisesta tai jaa kuvia uusimmista sisustusideoistani. Kirjabloggaajana mietin tarkemmin mitä sanottavaa minulla on ja kiinnitän huomiota miten asiani sanon. Reaalimaailmassa olen hyvin puhelias (kiitos savolaisten juurieni vuoksi, vieläpä usein varsin kovaääninen), blogissa tekstuaalisuutensa vuoksi tätä ei tietenkään pysty tuomaan samalla tavoin esille. 

    

Ex-kissani Rontti ja opiskelun vaikeus lemmikin kanssa. (2008-2009)

  

4. Mikä saa sinut nauramaan?
  

Mieheni. ;) Ja kissavideot. Hyvin harvoin kirjan, elokuvan tai tv-sarjan aikana nauran, vaikka sosiaalisessa kanssakäymisessä olen hyvinkin iloinen ja nauravainen. Nauroin kuitenkin katketakseni Minions - Kätyrit -leffassa. 

5. Mitä luovuus sinulle merkitsee?
 

Tietynlaista hulluutta. Pitää uskaltaa kokeilla erilaisia asioita, uudenlaisia materiaaleja, tarttua poikkeaviin tekniikoihin. Luovuus on itsensä toteuttamista. Manifesti sisäisestä maailmasta muidenkin nähtäväksi tuotuna. Luovuus on kaunista, vaikka lopputuote olisi inhorealistnenkin. Luovuus on värikkyyttä, muotoa, loppuunsa asti houtunutta persoonallisuutta. Ilman kykyä luoda ihminen on tyhjä. Lukemalla monipuolisesti kirjallisuutta ja kävelemällä luonnossa löytää inspiraatiota, värejä, muotoja ja ajatuksia, joita tahtoo itsekin kantaa eteenpäin, tarjottavaksi muille. Rajojen rikkominen ja uusien polkujen kulkeminen ovat myös käteviä synonyymejä luovuudelle. 

  

Tuotteitani löytyy täältä:
http://www.taitomaa.fi/shop/Vedenhenki
https://www.facebook.com/Vedenhenki-design-167926136574266
http://vedenhenki.blogspot.fi/

  

6. Ketä läheistäsi ihailet?

  

Mummoani. Hyvästelin hänet haudan lepoon ja vuosia sitten, mutta hänessä ollutta soturinaisen kestävyyttä ja sopeutumiskykyä arvostan suuresti. Ollessaan kuusivuotias, mummoni joutui onnettomuuteen. Hevonen potkaisi häntä ja 30-40-luvun lääketieteen keinoilla hänet käärittiin kokovartalokipsiin. Lopputuloksena oli kasaan taipunut selkäranka, joka painoi sisäelimiin. Vammansa vuoksi suku hylkäsi hänet. Hän kärsi astmasta, mutta pelasti silti kissanpennun poikien kivittämiseltä. Misu-kissa eli mummoni kanssa 18 vuotta. Hän sai kolme lasta, pojan ja kaksi tyttöä. Äitini on perheensä esikoinen. Huolimatta ruumiinsa kivuista, mummoni oli vapaaehtoisena auttavassa puhelimessa, hän oli myös vyöhykehieroja. Hänessä paloi tuli toisten auttamiseen, niin läheisten kuin tuntemattomien. Hänen miehensä, jäätyään työttömäksi tehtaasta, valitsi perinteisen suomalaisen miehen tien, joka vei hauaan asti. Kuningas alkoholi. Silti mummoni jaksoi olla miehensä kanssa, joskin otti hän välillä hermolomaakin. Mummoni jaksoi uskoa ihmisiin, vaikka he eivät aina tehneetkään oikeita päätöksiä. Mummoni oli nainen, jota pystyi katsomaan ylöspäin, vaikka fyysisesti hän olikin hyvin matala. Toivon perineeni edes hyppysellisen sitä, mistä mummoni oli tehty.  

7. Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?

  

Olen hieman laiska. Joskus tekemättömien asioiden pino kasvaa liikaa. Nautin kissanpäivistä, peiton mutkaan käpertymisestä ja lämmöstä, sekä hyvästä ruoasta. Inhoan tiskaamista, imurointia ja pyykkäämistä, mutta saan itseni yleensä osallistumaan kotitöihin, jotta mieheni ei joutuisi tekemään kaikkea. Olen myökin kömpelö. Pudottelen tavaroita ja kolhin itseäni. Puhun myöskin rynnäkkökivääritahdilla, vaikka yritän muistaa artikuloida ja hengittää välissä. Volyymiäkin voisi säätää alaspäin parilla pykälällä. 

8. Mikä sinussa ihastuttaa muita?

  

Luovuudestani olen saanut kuulla paljon positiivista. Olen myöskin tuttujen ja tuntemattomien mukaan hyvin persoonallinen ja oma itseni. 

Pajun oksia keräämässä kranssipohjaksi. (2011)

 
9. Mikä sinusta tulee isona?

  

Kirjailija? Kirjaston täti? Kustannustoimittaja? Kriitikko? Kirjakaupan myyjä? On niin paljon, mitä ei voi vielä tietää, ja olen kuitenkin jo 30 kynnyksellä. Työn puolesta haluaisin olla tekemisissä kirjojen kanssa, jossain muodossa. Haluaisin tehdä työtä, joka on minulle milekästä, jota jaksaisin tehdä väsymättä liikaa, joka innostaisi niin, että aamulla olisi helppoa nousta sängystä kohti uutta työpäivää. Sen kuitenkin tiedän, että minusta tulee vaimo, ehkä jo ensi kesänä, vaikka se ei määrittelekään minua sen suuremmin.  

10. Uskotko onnellisiin loppuihin?  

  

Uskon onnellisuuteen. Haluaisin olla onnellinen ennen loppua, en sen jälkeen. Loppuminen kuuluu enemmänkin kirjojen tai elokuvien maailmaan, joissa kaikki pysähtyy tuon sanan jälkeen.

Terry Pratchett & Stephen Baxter: Pitkä Maa

"Jälleen kerran monet amerikkalaiset vaeltavat erämaahan, paikkoihin jonne 
katuvalot eivät paista, missä poliisi ei ole tavoitettavissa kännykkäyhteyden päässä. 
Kaupunkilaistunut, netittynyt, sivistynyt, hemmoteltu ja huolitetu 
- ja nyt hänet paiskataan takaisin alastomaan luontoon."

        

       

12.3. kuului maailmalta suru-uutisia, kun pitkään alzheimeria sairastanut brittiläinen kirjailija Terry Pratchett kuoli. Ideoin pikaisesti tapauksesta kuultuani kimppalukuhaasteen mestarin muistoksi, sillä häpeäkseni minun täytyy myöntää, että olen lukenut kyseiseltä kirjailijalta aikaisemmin vain Valtion, ja senkin jo muutamaa vuotta ennen blogin perustamista. Valitsin luettavakseni vähän erilaisemman Pratchettin, jonka tuotanto koostuu lähinnä Kiekkomaailmaan sijoittuvista teoksista. 

    

Sain Pitkän Maan siskoltani syntympäivälahjaksi vuonna 2013, joten se oli helposti saatavilla, Varasin myöhemmin vielä kirjastosta myös pari muutakin Pratchettia: Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät, Viikatemies sekä Hyviä enteitä, joka on kirjoitettu yhdessä Neil Gaimanin kanssa. En tiedä ehdinkö lukea niit' tämän kuukauden aikana, mutta onpahan ainakin hviä kirjoja tiedossa ensi kuullekin. 

  

Teoksessa esitetään päättymätön sarja maailmoja, kopioita Maapallostamme = Pitkä Maa. Multiversumiksi kutsuttu rakenne ei ole minulle kovinkaan tuttu, mutta kirjaa lukiessa sain siitä jonkinlaisen kuvan: Piirrä maailmaamme edustava pallo keskelle tyhjää paperiarkkia. Vedä pallosta kahteen vastakkaiseen suuntaan jatkuvat viivat. Jokainen millimetri pois päin pallosta on erillinen maailma, joka muistuttaa enemmän tai vähemmän tätä tuntemaamme. Toki vaihtelua löytyy niin kasvien ja eläinten (dinosauruksia!) kuin geologiankin suhteen ja erot kasvavat mitä kauemmaksi maailmasta toiseen siirrytään. Siirtymää sanotaan askeltamiseksi. Suurin ero muiden ulottuvuuksien ja omamme välillä on se, että Maa 0, niin kutsuttu Tämän päivämäärän Maa, on ainoa jossa on ihmisiä.

  

Kirjan alkusivulla on kuva laitteesta, stepperistä, joka mullistaa käsityksemme maailmankaikkeudesta. Stepperi on yksinkertainen laatikko, johon on kiinnitetty mielenkiintoisen näköisiä johtoja, käämejä ja muita komponenetteja. Sen päällä on kahteen suuntaan säädettävä katkaisija, jotka on nimetty ilmansuunnilla länsi ja itä. Virtalähteenä toimii peruna. Länsi ja itä ovat eivät perustu varsinaisiin ilmansuuntiin, vaan ne ovat auttamassa sen asian hahmottamisessa, jota selitin itsekin ylempänä pallon ja kahden janan kanssa. Suunnat on helpompaa hahmottaa tuttujen konstruktioden kautta. 

  

Laitteessa ei ole ollenkaan rataisia osia, sillä ne eivät siirry unversumista toiseen. Rautaa voi kyllä tehdä jokaisessa maassa löytyvästä malmista, kunhan rakentaa ensin sulattamoita ja jalostamoita. Kaikki metalliesineet täytyykin siis tehdä hopeasta, kuparista jne. Kaikkein erikoisinta asiassa on, että jos stepperisi menee rikki, et voi lainata sellaista, vaan sinun on joko rakennettava sellainen kokonaan alusta tai korjata olemassa oleva stepperisi, sillä tämä apuväline on henkilökohtainen. 

  

Päähenkilönä seurataan Joshua nimistä nuortamiestä, jolla on luontainen kyky askeltaa. Hänen ei siis tarvitse sakentaa stepperiä, vaikka aluksi sellaista käyttääkin. Tiibettiläinen moottoripyöränkorjaaja Lobsang on syntynyt uudelleen tietokoneen tekoälyksi ja pyytää Joshuaa tutkimaan Pitkän Maan ääriä.

  

"Lobsang, mitä uskot meidän löytävän sieltä? Kuvittelisin, että mikä tahansa on mahdollista, kunhan menee tarpeeksi pitkälle. Miten olisi lohikäärmeet?" (s. 87)

  

Kirja ei aina etene lineaarisesti ja välillä oli vaikeaa seurata kuka puhuu, miilloin ja missä. tarinan eri linjat kuitenkin somitaan yhteen loppua kohden ja selittämättä jääneet tapahtumat loksahtavat paikoilleen. Tämän päivämäärän Maa autioituu ja on muuttumassa Pitkän Maan risteysasemaksi. kun ihmiset lähtevät uudisraivaajatyyliin etsimään onneaan muista maailmoista. Taakse jäävät niin saasteet kuin myös askeltamiseen kykenemättömät perheenjäsenet. 

  

Koska luonnonvaroja, arvometalleja, jalokiviä ja öljyä on äärettömästi, menettää raha arvonsa. Nämä yhteiskunnan rakennetta muuttavat tapahtumat, loppumattomien, mielikuvitusta hivelevän vihreiden maailmojen (ja niiden väleihin jäävien, sarjasta poikkeavien jokerimaailmojen, esimerkiksi jääkausimaailmojen) lisäksi ovatkin juonen sijaan kirjan kantava voima ja syy, jonka vuoksi teos kannattaakin lukea. 

Haluaisin lähteä itsekin matkustamaan Pikän Maan askeleen puoleisiin todellisuuksiin. Etenkin kun eräs hahmoista puhuu takaisin perusteisiinsa riisutun teollisuuden muistuttavan steampunk-teemapuistoa. Lisäksi kirjassa esitellään myös hauska robokisu! 

    

Viisiosaisesta sarjasta on suomennettua jatkoakin. Seuraava osa on nimeltään Pitkä sota.

    

Arvosana:

Takakannesta:

Vuonna 2015 poliisi Monica Jansson löytää erään omalaatuisen keksijän palaneen talon luota erikoisen laitteen. Keksintö muuttaa koko maailman elämän, sillä sen avulla on mahdollista matkustaa lukemattomiin rinnakkaistodellisuuksiin, niin sanottuun Pitkään Maahan. Miten rajattomat mahdollisuudet vaikuttavat ihmisiin? Ja onko Pitkä Maa niin vaaraton kuin luullaan?

  

Pitkässä Maassa kaksi tunnustettua kirjailijaa ovat yhdistäneet voimansa. Tuloksena on jännittävä, moniulotteinen ajatusleikki ja huima seikkailu. Sarjan ensimmäisessä osassa matkustetaan kohti juuri löydetyn Pitkän Maan ääriä... 

 

Samantyylisiä kirjoja: Claudia Gray: A Thousand pieces of You, Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille, Philip Pullman: Universumien tomu-trilogia, Colin Thompson: Uusi Eeden, Mary Hoffman: Stravaganza-sarja, Jessica Shirvington: Between the Lives, Beth Revis: Shades of Earth, Amy K. Nichols: Now That You're Here, Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

  
Suomentanut: Mika Kivimäki, 354 sivua, Karisto 2013

    

Alkuperäinen nimi: The Long Earth (2010)

   

Hekin ovat askeltaneet Pitkään Maahan: Helsingin Sanomat, Risingshadow, Elämää ja aspartaamia, Kirjallinen sammakko, Niin monta lukematonta, Valopolku 

Jarkko Jokinen: Uneni sijaitsevat sammakoiden valtatiellä

"Rupisammakko loikkasi uneeni ja unestani pois"

      

       

Sain raitiovaunukuljettaja (kyllä, luit oikein: raitiovaunukuljettaja) Jarkko Jokisen runoteoksen Uneni sijaitsevat sammakoiden valtatiellä Oulun kirjabloggareiden tapaamisessa 14.3. Villikseltä ja se pääsi samantien luettavaksi. Teemu Juhanin kiehtova kuvitus ja runojen unenomaisuus saivat kiinnostumaan teoksesta, josta en ollut aikaisemmin kuullutkaan.

     

Kirjoitin laskelmoidusti kliseisen, kriitikoiden karsastaman harlekiinikirjan, joka myi ihan sairaasti, ja tätä nykyä uin rahassa. (s. 25)

     

Takakansi lupaa surrealismia, fantasiaa ja taruolentoja, ja niitä teos tosiaan tarjoileekin. Jokisen runoilla ei ole selvää muottia, jolla ne olisi kirjoitettu, vaan ne ovat mielestäni enemmänkin juttelevaa, paikoin miehekkään melakolistakin tajunnanvirtaa. Tekniikka sopii runoihin hyvin, ja vaikka yleensä en pidäkään nykyrunoudesta, oli kokoelman lukeminen nautinnollista. Jokinen maalaa lyhyillä runoillaan tuokiokuvia mielikuvitusrikkaista maailmoista. Hän löytää keijuja tuopin pohjalta, kuvailee yksisarvisia satujen meetvurstiksi ja kohtaa tanssivan, silmää vinkkaavan kentaurin. 

     

Jokinen yllättää nopeilla suunnanvaihdoillaan sekä Lewis Carrollin jalanjäljissä astelevilla nonsense-runoillaan sipulista ja merenpohjasta ja tästä: "lumesta kasvoi häivettynyt loituska, jonka uinoin aadelmaksi haivettuneilla korkkareilla" (s. 21). Hän ei pelkää käyttää makaabereja kuvauksia, kuten katkottujen raajojen laakso, turmaan houkuttelevat veden henget tai vertauskuvallinen ruumiiosien syöminen (suklaasfinksin nenä, silmättömksi syötyjen voisilmäpullien hautausmaa). 

     

Jokinen leikittelee myös kristillisellä kuvastolla paratiisin käärmeestä - Käärme houkutteli minua syömään hedelmää. Sen sijaan nappasin käärmeen (s. 30) - talven jäädyttämästä pirusta, tauluista pakenevista enkeleistä, riutuvasta Jeesuksesta, joka haluaa itse päättää elämästään, kertakäyttösiivilla huijatusta apostoli Paavalista sekä viikatemiehestä. Viimeisin tuo mieleeni vasta ajasta ikuisuuteen siirtyneen Terry Pratchettin legendaarisen hahmon, Kuoleman. 

   

Mieleenjäävimmät kielikuvat olivat tuhkasta nouseva vapauden orkidea, steampunk-vivahteita tavoittanut sydämen vetovieteri ja runoilijan sisäinen ötökkä joka ei lepy ennen kuin on saanut syötäväkseen riittävästi runoja. Tässä vielä muutamia katkelmia suosikki runoistani: "Sydämeni on ränsistynyt ja vanha ydinvoimala, jonka vieressä kasvaa kirsikkapuu" (s. 24) ja "Et ehkä tiedä, mutta myös sinä tuikit kirkkautta ympärillesi ja monet eksyneet olennot koettavat suunnistaa kotiin sinun valosi mukaan" (s. 57). 

        

Runojen asettelu sivuille on ratkaistu mielenkiintoisesti, mutta olisin kaivannut jonkinlaista selkeämpää jaottelua niihin, esimerkiksi teemoittain. Pääsääntöisesti jokaisesta runosta löytyi jotain hyvää, osasta enemmän kuin toisista. Kaikki runot eivät tietenkään voi jokaiselle lukijalle olla täysosumia, joten minunkin on myönnettävä muiden teoksen lukeneiden kanssa (ks. linkit alla), että kokoelman heikkoutena on sen epätasaisuus. Kaiken kaikkiaan yllättäen käsiini päätyneen teoksen lukeminen jätti suuhuni hyvän maun ja mieleeni kelluvaisen olon. Olen ehdottoman valmis lukemaan lisää Jokisen sisäisestä maailmasta kumpuavia kirjallisia tuotoksia. 

  

Suosittelen Jokisen runoja kyseisen tekstilajin suurkuluttajille kuin myös niitä kaihtaville. Jos saat ihottumaa loppusoinnullisesta tai kalevalamittaisesta proosasta, varaudu yllättymään: Jokisen teoksesta irtoaa varmasti yllättymisen iloa sinullekin. Runot liukuvat aforismeista anekdooteiksi, epigrammeista holoriimeiksi, keskeislyriikasta spekulatiiviseksi runoudeksi. Teemu Juhanin upea kuvitus elävöittää runoja ja haluaisinkin nähdä lisää tämän viivataiturin töitä niin lastenkirjoissa, sarjakuvana kuin taidenäyttelyssäkin. Katsokaa vaikka näitä ihastuttavia Liisa Ihmemaassa -piirroksia. 

     

Arvosana:

     

Takakannesta:

Jarkko Jokisen esikoisrunoteos on tulvillaan surrealismia ja satuolentoja. Fantastisissa proosarunoissa hilpeys sekä melankolia vuorottelevat tasatahtia. Jokainen sivu avaa salaluukun uuteen seikailuun. 

   

Runoja säestää piirroksillaan Teemu Juhani, joka voitti HPC:n järjestämän kuvituskilpailun.

  

Maailma astui ovestani sisään mantereen kolisten. Tuumin pitkään, mitä tarjoaisin niin mahtavalle vieraalle. Minulla ei ollut kaapissa edes keksejä tai pullaa. kahvit sentään keitin. Maailma joi juhlamokkaani hymyillen ja sanoi olevansa tyytyväinen. Maailma astui ovestani ulos valtameret kiitollisuutta kimaltaen. 

  

Jarrko Jokinen on runoileva raitiovaununkuljettaja.

     

Samantyylisiä runoilijoita: 

  

68 sivua, Helsinki Poetry Connection 2014 

   

Runoja luettu myös täällä: Helsingin Sanomat, Lukukeskus, Villasukka kirjahyllyssä, Kirjasähkökäyrä, 

   

Kotisivut