Maagisia, rohkeita tyttöjä

"Olkaa varovaisia, jos avaatte kirjan. 

Älkää raksauttako selkämyksiä, älkää tehkö koirankorvia, älkää pitäkö yhtä sivua liian

kauan auki ja muistakaa aina sulkea kirja ja panna se takaisin hyllyyn sen oikealle paikalle,

kun ette enää lue sitä, ja jos jotain hyppää päällenne, huutakaa minua nimeltä."

  

Arvostelukappale

  

Onneksi on olemassa moninaisia vaihtoehtoja sille taikakouluun sijoittuvalle tunnetulle kirjasarjalle, jonka nimeä en halua sanoa. Ja toisin kuin siinä, tämän postauksen molemmissa kirjoissa 13-vuotias päähenkilö ei ole juhlittu valittu, vaan häneen suhtaudutaan varauksella. Lisäksi näistä kirjoista löytyy niin sateenkaarevaa kuin BIPOC -representaatiota! 

  

Nykyisessä kunnossaan siinä oli aavemaista raunioituneen katedraalin tuntua valtavien, murenevien kivikaarien ja portaikkojen töniessä puoliksi sortuneita marmoripatsaita. (s. 184)

  

Pakko myöntää, että minua jännitti tarttua Jessica Townsendin Nevermoor-sarjan kolmanteen osaan Onttorokko - Morriganin ajojahti. Pelkäsin, ettei tämä olisi yhtä mukaansa tempaava kuin aiemmat kirjat. Pelko oli onneksi suurelta osin turha. Tarina kyllä piti imussaan, mutta en ihastunut aivan kokonaisvaltaisesti. Tämä nimittäin muistutti ihan liikaa oikeaa maailmaa ja minä haluan - etenkin nyt - kirjoista pakopaikan todellisuudesta.

  

"Ihmiset ovat jo peloissaan", Jupiter sanoi. "He ovat jo taipuvaisia näkemään tartunnan saaneet hyökkääjinä ennemmin kuin potilaina -- muutama pölvästi alkaa aivan varmasti väittää, että he ovat demonien vallassa tai jotain muuta pötyä." 

"Mitä väliä  sillä on mitä muutama pölvästi ajattelee?"' 

"Pölvästeissä on se juttu, Mog, että he löytävät aina kasapäin muita pölvästejä, jotka uskovat heidän pölvästiin pötyynsä." (s. 197)

  

Nevermoorissa leviää pelottava tauti, onttorokko, joka tuo kovasti mieleen korona-ajan poikkeutilan - kummastakin puhuttaessa ei ole mitään tietoa, kuinka kauan se jatkuu. On karanteeneja, ulkonaliikkumiskieltoa, tapahtumien peruuntumisia, sairaanhoitajien uupumista, mielenosoituksia... Edellisessä postauksessa, Chris Rylanderin Gregin kohtalon yhteydessä mainitsin, kuinka kirjassa tuntui sekoittuvat fantasiamaailmaan kovin tuttuja elementtejä tosielämästä ja kuinka Turun Sanomissa julkaistiin artikkeli, jossa nostettiin tuo ilmiö esille Cristal Snow'n Penni Pähkinäsydän ja mörkökuumeen kirouksessa sekä Magdalena Hain Isetin solmussa. Valitettavasti juttu on maksumuurin takana.)

  

Mielenosoittajat olivat muuttumassa raivoisaksi väkijoukoksi - todella raivoisaksi. sellaiseksi, joista Morrigan oli lukenut vain satukirjoista joissa kauan kadoksissa olleen kylän liepeillä asuu noita-akka metsässä. 

"Näitkö tuon tyypin, jolla on talikko?" (s. 329-330)

  

Onttorokko ei tartu ihmisiin, ainoastaan meiläimiin. Nevermoorin iltapäivälehdistö ja poliittinen ilmapiiri tuntuvat olevan samanlaisia kuin omankin maailmamme. "Kun on puhe meiläimistä, joillain ihmisillä on tiettyjä... mielipiteitä." Ihmiset tunnetusti vihaavat sitä, mitä pelkäävät ja mitä eivät ymmärrä. (Mielenkiintoisesti tämän postauksen toisessa kirjassa oli melkein sanasta sanaan sama lause!) Meiläimillä on ollut oikeuksia vasta lyhyen aikaa ja sitä ennen niitä pidettiin jopa lemmikkeinä.

  

Etäältä oli joskus hankala erottaa meiläin (tunteva, itsestään tietoinen olento, joka kykenee hallitsemaan ihmiskielen ja sopeutumaan täydellisesti ihmisten yhteisöön) illäimestä (tavallinen olento, joka joka hoitelee tavallisia olentoasioitaan tavallisessa olentoyhteisössään). Asiaa helpotti totta kai, jos oli kyse vähämeiläimestä - eräänlaisesta ihmisen ja illäimen hybridistä, jolla yleensä oli enemmän ihmismäisiä kuin illäinmaisiä ominaisuuksia. (s. 71)

  

Morrigania syrjitään, koska hän on meinioseppä. Tuntuu, että kaikki Nevermoorin ongelmat johtuvat meinioseppien teoista, etenkin yhden Ezra Viiman. Morriganille paljastuu pikku hiljaa, kuinka meiniosepät eivät olleetkaan kaikki pahoja, vaikka yksi heistä tekikin sanoinkuvaamattomia tekoja. Morrigan haluaisi oppia kyvyistään, mutta pelkää käyttää niitä yksin, jotta ei vahingossakaan päästä niitä valloilleen. Varsinaista opettajaa hänellä kun ei voi olla - vai voiko sittenkin?

  

"Aavetunnit ovat kaikkien aikojen parhaiden opettajien oppitunteja meineikkaissa kyvyissä. Saat oppisi suoraan edeltäjiltäsi kautta aikojen - kautta satojen, satojen vuosien." (s. 122)

  

Morriganille on tosin käymässä samoin kuin velhopojalle Iseeviot-peilin edessä: hän viettää aikaa enemmän menneessä kuin nykyhetkessä (tai niin kuin Oksan hyllyllä -blogissa ollaan verrattu ilmiötä ajatusseulaan). Onneksi hänellä on apunaan kellarinörttien joukko, meinioseppien historiasta kiinnostunut porukka. Meineikkaan seuran opiskelijoista puolestaan on vastuussa varsin erikoinen persoona, jolla on paremman sanan puutteessa useammat kasvot. 

  

"Montako teitä on?"

--

"Kukaan ei ole koskaan ennen kysynyt sitä." 

"Onko teitä enemmän kuin kolme?" Morrigan painosti. 

"Jaa... kuvittelisin että on." (s. 190)

  

Morrigan menee taas kielloista huolimatta sekaantumaan asioita, joihin ei mielestään aikuisilla ole kykyä puuttua. Hän ei ajattele tekojaan pidemmälle ja päätyy sen vuoksi sairaalavuoteeseen useampaan kertaan. En oikein tykkää hahmoista, joilla on tällainen holtittoman uhrautujan tai pelastajan mentaliteetti. Taas tulee mieleen se kuuluisa velhopoika. Kääntäjä Jaana Kapari-Jatan tapa suomentaa erisnimiä tökki taas silmään. Kirjan nimi muuten viittaa siihen, kuinka Morrigania käytetään hämäyksenä. Kaupunkilaisten huomio keskittyy uuteen meinioseppään vallitsevan tautitilanteen sijaan.

   

"Ellet sitten - voi sentään, satu olemaan niitä teinejä, jotka välittävät maailman tilasta?" (s. 395)

  

Magnifikatti Fenestra on ihana hahmo. Pidän myös todella paljon 25-vuotiaasta neiti Hilpiästä, jolla on "sateenkaarevankirjavat vaatteet -- tummanruskea iho ja valtaisa hymy". Neiti Hilpiä vie oppilasryhmänsä erityislaatuiseen kirjastoon, jossa mielelläni itsekin vierailisin. Kaikkein vaarallisinta on lastenosastolla. "Siellä vilisee hirmuliskoja ja ilkeitä velhoja."

  

"Tervetuloa Maahiskirjastoon. En voi painottaa tätä kylliksi: täällä on äärimmäisen vaarallista."

--

Maahiskirjasto ei ollut pelkkä kirjasto. 

Maahiskirjasto oli toinen maailma. 

"Taskumaailma periaatteessa. Kiinnittynyt omamme kylkeen kuin erikoislaatuinen kasvannainen", neiti Hilpiä kuiskasi

--

Ihmisten, lintujen ja tuulen sijaan... kirjastokaupunki oli täynnä kirjoja. 

No, luonnollisesti. Morrigan oli odottanutkin kirjaston olevan täynnä kirjoja. Hän ei kuitenkaan ollut odottanut kadunvarsia täynnä loputtomia ja loputtomia hyllyrivistöjä, jotka ylsivät melkein joidenkin rakennusten kattojen korkeuteen ja joihin oli pinottu miljoonia - ehkä miljardeja kirjoja silmänkantamattomiin. (s. 235-237)

Arvosana:

    

Takakannesta:

Odotettu paluu taianomaiseen Nevermoorin maailmaan.

  

Morrigan on nyt valmis täyttämään rohkeasti kohtalonsa meinioseppänä. Nevermooria koettelee kuitenkin tuntematon tauti, johon sairastuneet käyttäytyvät järjettömästi ja vihamielisesti. Uhrimäärän kasvaessa myös sekasorto yltyy. Morriganin tehtäväksi lankeaa parannuskeinon selvittäminen. Hän ja hänen rakastamansa kaupunki ovat suuremmassa vaarassa kuin koskaan ennen.

  

Sarjan aiemmat osat, Nevermoor – Morriganin koetukset ja Meinioseppä – Morriganin kutsumus, saavuttivat huippusuosion kahmien maailmalla lukuisia palkintoja ja valtavasti ylistystä.

    
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 490 sivua, Otava 2021
  
Alkuperäinen nimi: Hollowpox - The Hunt for Morrigan Crow (2020)
  

Sarjassa ilmestyneet:

• Nevermoor - Morriganin koetukset
• Meinioseppä - Morriganin kutsumus
• Onttorokko - Morriganin ajojahti  
• Silverborn - The Mystery of Morrigan Crow (tulossa elokuussa 2022)

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjahilla, Oksan hyllyltä, Unelmien aika
   

*****

  

"Kaikista maailmankolkista löytyy tarinoita olennoista ja eläimistä, jotka tuntuvat mahdollisilta ainoastaan meidän mielikuvituksessamme.

Entäpä jos kertoisin sinulle, että keskuudessamme elävät parhaillaankin kaikki olennot, 

joita olemme luulleet myyteiksi? Peikot, sfinksit, merenneidot ja kummajaiset, 

joita ei uskoisi todeksi vaikka näkisi omin silmin.

Sellainen saattaa olla sinun naapurisi tai lempiopettajasi."

    

    

Arvostelukappale

   

B.B. Alstonin Amari ja yön veljet oli yksi syksyn 2021 eniten odottamiani uutuuskirjoja. Näin ennen kirjaan tarttumista muutamia pettyneitä kommentteja ja pelkäsin, olisiko kirja minullekin vähemmän onnistunut lukukokemus. Mutta onneksi teos oli juurikin niin hyvä kuin toivoin - tai oikeastaan jopa parempi, yksi vuoden 2021 parhaista - vaikka muutamia kohtia arvasinkin etukäteen. En ole pitkään aikaan lukenut mitään näin imussaan pitävää ja ahmaisinkin tämän parissa päivässä. Todellakin suosittelen lukemaan!

  

"Sinä polveudut suurista afrikkalaisista heimokuningattarista, viattomia suojelleista hurjista sotureista, kuuluisista seikkailijoista, jotka kolusivat vieraita maita. -- Vaikka esivanhempasi olivat orjia, heidän jälkeläisensä taistelivat mustien kansalaisoikeuksien puolesta." (s. 246)

  

Tämä on kuin yhdistelmä Men in Blackia, sitä jo aiemmin mainittua velhokoulusarjaa, Nevermoor-sarjaa, Eeppisten epäonnistumisten sarjaa ja Artemis Fowlia  - lisäksi vampiirista tuli mieleen Mustan kuun majatalo. Tässä on klassiseen tapaan kaksi erillistä maailmaa, tämä meidän tuntemamme ja toinen, maaginen ja salattu, missä asuu kaikenlaisia otuksia maagisten ihmisten lisäksi. 

  

"Muinaisina aikoina, kauan ennen kuin Virasto perustettiin, tunnetun maailman ja yliluonnollisen maailman välillä ei ollut eroa kuten nykyisin. Ihmiset elivät yliluonnollisten rinnalla." (s. 88)

  

Amari on köyhästä perheestä, jossa otetaan pikavippejä laskujen maksamiseen ja ollaan häätöuhan alla. Ihmiset olettavat, että kun on "köyhä musta tyttö Woodsista" eli Rosewoodista, pienituloisten vuokra-asuntojen alueelta kotoisin, on silloin automaattisesti sekaantunut johonkin hämärään. Hän saa yllättäen kutsun kesäleirille, jonka loppukokeen suoritettuaan on mahdollista päästä Yliluonnollisten asiain viraston jäseneksi ja saada stipendin mihin tahansa haluamaansa kouluun. 

  

Entä jos yliluonnollinen kykyni onkin pettymys, esimerkiksi yli-inhimillinen virkkuutaito? Olin oikeasti pienenä haka virkkaamaan. (s. 79)

  

Paljastuu, että Amarilla on kyky, joka on julistettu laittomaksi. Hän kuitenkin haluaa todistaa kaikille, että hän on muutakin kuin kykynsä, että hän tahtoo käyttää voimiaan hyvään. "Tiedän miltä tuntuu, kun ihmiset tuomitsevat minut ennen kuin edes tutustuvat minuun." Kirjassa on vahvaa toiseuden kokemusta. Onneksi Amari kuitenkin saa yhden luottoystävän, joka niin ikään on hieman erikoisempi tapaus. Yhdessä he yrittävät selvittää, mitä Amarin kadonneelle veljelle tapahtui. En malta odottaa, että tälle ilmestyy jatkoa!

  

"Ihmiset yleensä pelkäävät sellaista mitä eivät ymmärrä. Ja pelko voi aivan liian helposti muuttua vihaksi." (s. 43)

  

Samastuin todella paljon siihen, kuinka kirjan rikkaat oppilaat ylenkatsovat köyhempiään sekä erilaisuuden takia hyljeksityksi tulemiseen. Etenkin, kun Amari kertoo, kuinka kukaan ei halua istua hänen viereensä, vaikka tuolit ovat jo loppumassa, vaan istuvat mieluummin lattialle "kuin minulla olisi herkästi tarttuva tauti." Tuli voimakkaita takaumia yläasteelle. 

  

Samaistupintaa tarjosi myös tämä kohta: "Hänen aikeitaan on helppo lukea, ihan kuin ne olisi kirjoitettu neonkirjaimin hänen otsaansa." Puolisoni nimittäin tekee tätä ilman taikavoimiakin! Olen täysin avoin kirja ja hänen luettavissaan. Lukemisesta puheen olleen, tässäkin on ihana kirjasto, jonka henkilökunnasta löytyy selkeä intertekstuaalinen viittaus.

  

On kolme syytä, miksen koskaan väsy meidän kirjastoomme. Ensinnäkin se on tosi kivan näköinen. Kaikki on tehty kirjoista - lattia, katto, jopa kirjahyllyjen väliset pylväät. -- Kolmas syy on kirjastonhoitaja, rouva Belle. Hänellä on taito oivaltaa asiakasta katsomalla, mitä tämä haluaisi lukea. (s. 280-281)

  

Loppuun vielä pari miinusta: Erikoisesti kirjassa oli muutamia toisella fontilla kirjoitettuja kohtia, joissa ääkköset olivat pudonneet pois. Se ei mitä luultavammin ollut tarkoituksellinen valinta, vaan ongelma kyseisen fontin kanssa. Harmillista, että tällainen moka on päässyt menemään valvonnasta lävitse. Miksi kirjan nimessä on yön veljet, mutta tarinassa Yöveljet? Ihmettelin myös, kun yhdellä sivulla olivat sekä sana miehenpullukka että "Mörköhenkilö -- Hyvänen aika, nythän eletään 2000-lukua." Hieman ristiriitaista. 

    

  

Toisin kuin suurin osa blogissa esittelemistä varten pyytämistäni kirjoista, näitä kahta en anna siskojeni kouluihin, vaan pidän nämä itse. Vain harva lukemani kirja jää omaan hyllyyn, tämä jos jokin kertoo siitä, miten paljon näistä pidin. Ja varmasti tulen lukemaan nämä uudelleenkin. 

  

"Tiesitkö, että ensimmäinen maailmansota alkoi, koska muutama pieni avaruusalus putosi taivaalta vahingossa Frans Ferdinandin ja hänen vaimonsa päälle? Kaikki luulivat sitä salamurhaksi." (s. 95)

  

Arvosana:

    

Takakannesta:
Sukella maailmaan, jonka et tiennyt olevan olemassa. Upea fantasiasarja alkaa.
  
Amari löytää kadonneen veljensä huoneesta tikittävän salkun, joka johtaa hänet Yliluonnollisten asiain viraston pääsykokeisiin. Paljastuu, että hänen veljensä on ollut Viraston salainen agentti, joka on kadonnut kesken vaarallisen tehtävän.
  
Amari joutuu heti vaikeuksiin, sillä hänen kykynsä paljastuvat laittomiksi. Pian hänen epäillään olevan mukana salajuonessa, joka uhkaa Virastoa ja koko yliluonnollista maailmaa. Amari ei kuitenkaan voi luovuttaa. Hänen on pakko selvittää, mitä hänen veljelleen tapahtui.  

  
Suomentanut: Ilkka Rekiaro, 363 sivua, Otava 2021
  
Alkuperäinen nimi: Amari and the Night Brothers (2021)

  

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Kirjasähkökäyrä, Luetut.net, Kaiken ei tarvitse olla totta, Annin tarinablogi

Naistenviikko | Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi

"Miksi poliisit haluavat panna vankilaan ihmisen,

joka yrittää vain muuttaa maailmaa?"

  

  

Lukuhaasteissa:  Naistenviikko - Nimipäiväänsä 21.7. viettävät Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne ja Joanna, Helmet 2021: 26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa

  

Jacqueline Woodsonin Ruskea tyttö unelmoi on omaelämäkerta, joka on kirjoitettu säeromaanin muotoon. Harvoin pääsee sanomaan nuo kaksi sanaa peräkkäin ja niiden paritanssi muodostaakin todella kiehtovan kokonaisuuden. Säeromaanit ovat omiaan vaikeiden teemojen käsittelyssä. Rivien keveys tasapainottaa ja saa isotkin kokonaisuudet mahtumaan helposti sisäistettävään muotoon. 

  

Yhdysvalloissa -

maassa joka on jakautunut

Mustaan ja Valkoiseen.

--

isoisoisovanhempani

viljelivät hedelmällistä maata

vankeudessa

--

Synnyn kun Etelä räjähtää

liian pitkään, liian monet

orjuutettuina ja sen jälkeen vapautettuina

mutta eivät vapaina - nämä ihmiset

jotka näyttävät samalta kuin minä (s. 9)

  

Vaikka teos keskittyy sattuneesta syystä pitkälti kirjoittajaan itseensä, hänen perheeseensä ja lähipiiriin, se kertoo samalla paljon muutaman vuosikymmenen takaisesta yhteiskunnasta, jossa rotuerottelu on tuoretta historiaa ja tummaihoiset joutuivat edelleen taistelemaan oikeuksistaan. Martin Luther King Jr., Rosa Parks, Malcom X, Black Pantehrs, Angela Davis... Oli helpompaa mennä istumaan bussin takaosaan kuin joutua kaikkien arvostelemaksi, vaikka istua olisi saanut muuallekin.

  

Kaikkialta paitsi vessojen ovista

maalattiin peittoon kyltit, joissa luki VAIN

VALKOISILLE,

mutta maalia ei tuhlattu

ja teksteistä saa yhä selvää (s. 85)

  

Kirja herättää ajattelemaan, kuinka paljon tehtävää tasa-arvon saralla vieläkin on. Mainiota luettavaa siis esimerkiksi yläkoululaisille (ja ihan kaikille muillekin). Vaikka vuonna 2020 ihonvärin ei pitäisi enää olla ihmisiä eriarvoistava tekijä, niin ikävä kyllä ajat eivät ole paljoa muuttuneet ja välillä tuntuu, että ihmisoikeuksissa on menty peräti taaksepäin. Esimerkiksi poliisiväkivalta ja Black Lives Matter -liikkeen tärkeys paljastaa tämän.  

  

Kaikilla on sama unelma, isoäiti sanoo.

Tasa-arvo maassa, jonka kuuluisi olla

maa vapaiden. (s. 82)

  

Woodson syntyi 1963 Ohiossa, mutta kasvoi pitkälti isovanhempiensa kanssa Etelä-Carolinassa äidin lähdettyä etsimään perheelleen parempaa elämää New Yorkista. Isoäidin johdattamana hänestäkin tuli jehovan todistaja. Uskonnollisuutta kirjasta löytyy siis jonkin verran, mutta ei kuitenkaan yhtä paljon kuin Elly Griffithsin Siniviittaisessa naisessa. Jacqueline halusi pienestä pitäen kirjailijaksi, vaikka hänellä onkin lukihäiriö: "lukiessani kirjaimet ovat yhtä sotkua paperilla".

  

Kun minä ensimmäisen kerran kirjoitan koko nimeni

Jacqueline Amanda Woodson

ilman kenenkään apua

tyhjälle muistikirjan lehdelle, hoksaan että

jos vain haluan

voin kirjoittaa mitä ikinä tahdon. (s. 140)

  

Kirjassa käydään läpi Jacquelinen lapsuutta kouluikäiseen asti. Olisi kiinnostavaa lukea myös hänen teinivuosistaan ja muusta tuotannostaan. On hassua, kuinka kirjasta puhutaan ainakin kustantamon sivuilla jo klassikkona, vaikka se ilmestyi niinkin vähän aikaa sitten kuin 2014. En itse kyllä kutsuisi noin tuoretta kirjaa klassikoksi, mutta klassikkoainesta tässä voisi olla. Samastuin vahvasti Jacquelinen intoon luoda tarinoita, vaikka niiden kirjoittaminen talteen ei häneltä aluksi sujunukaan. 

  

Uusista laesta huolimatta

isäiti vie meidät yhä

linja-auton perälle

--

Panen merkille

ne jotka istuvat etuosaan kuin yllyttääkseen

muita häätämään heidät paikaltaan. Ja minä tiedän

kumpaan joukkoon haluan kuulua. En

arkajalkoihin. Vaan

rohkeisiin. (s. 209)

  

  

Arvosana:

            

Takakannesta:

Ajankohtainen nuorten klassikko vihdoin suomeksi

  

Jacqueline Woodson kasvoi sekä etelävaltioihin kuuluvassa Etelä-Carolinassa että New Yorkissa ja tunsi olevansa aina vain puolittain kotona. Tässä säeromaanissa hän herättää eloon lapsuutensa ja nuoruutensa ja kertoo, millaista oli kasvaa Yhdysvalloissa ruskeana tyttönä 1960- ja 70-luvuilla, kun rotuerottelulakien kumoamisesta ei vielä ollut kauan ja kansalaisoikeustaistelu alkoi vähitellen tulla osaksi hänen todellisuuttaan.

  

Koskettavan muistelmateoksen jokainen runo on täynnä tunnetta, jokainen säe kurkistus omaa ääntänsä etsivän nuoren sieluun. Teos todistaa erityisesti siitä voimasta ja ilosta, jonka Woodson jo nuorena löysi kirjoittamisesta, huolimatta siitä, että hänellä oli lukihäiriö. Rakkaus tarinoihin sytytti rakkauden kirjoittamiseen.

  

Suomentanut: Katja Laaksonen, 284 sivua, S&S 2021

  

Alkuperäinen nimi: Brown Girl Dreaming (2014)

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjavinkit, Kirjahilla, Kirjakko ruispellossa

  

Samankaltaista luettavaa: Elizabeth Acevedo: Runoilija X, Nicola Yoon: Aurinko on tähti, Angie Thomas: Viha jonka kylvät 

Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset

"Sammal peittää koko tasanteen, kivimurikat ja rauniokasat. Tässä on joskus ollut valtava pyhäkkö, mutta siitä ei enää ole jäljellä kuin kivimurskaa. Hiljaisuus on korviahuumaava, ei 

kuulu viidakon ja vuoriston ääniä, ei sirkkojen siritystä, lintujen lailua, moskiittojen ininää. 

Ainoa merkki entisestä elämästä ovat pääkallot, joita lojuu jalkojemme juuressa."

   

   

Arvostelukappale

   

Luin vuonna 2019 todella hyviä kirjoja, etenkin joulukuussa. Vuoden viimeisinä päivinä luin tämän Tomi Adeyemin Veren ja luun lapset, joka oli mainio kirsikka luettujen pinon päälle. On aivan ihanaa, että voin jälleen nauttia korkeasta fantasiasta. Hukkasin tuon ilon jossain vaiheessa lukion ja kirjablogin perustamisen välissä, mutta kiitos viime vuoden alussa lukemani Siri Pettersenin Odininlapsen, tuo jumi avautui. (Sen jatko-osa Mätä odotteleekin jo lukemistaan #hyllynlämmittäjä-pinossa.)

  

Afrikkalainen mytologia tekee Veren ja luun lapsista erityisen. En tiedä paljoakaan kyseisen mantereen uskomuksista Egyptiä lukuunottamatta (olen jopa käynyt vuosia sitten arkeologian opintojeni aikana kurssin, jossa perehdyttiin egyptiläisiin jumaliin ja hautausperinteeseen). Käsittääkseni kirjan mytologia perustuu länsiafrikkalaisen joruba-kansan kulttuuriin vaikka tapahtumamiljöönä onkin fiktiivinen maailma, jonka muina kansoina mainitaan hyvinkin tutunkuuloiset britāunit, pörltöganét ja spãnit. Olisi hyvin kiinnostavaa oppia lisääkin afrikkalaisista kulttuureista! 

  

Erityisesti eläimet ovat teoksessa kiehtovia, osaa kun voi käyttää ratsainakin (eli kuten nimi ntaa olettaa, niillä voi ratsastaa kuin hevosella). Lajeina mainitaan esimerkiksi vertauskuvien kautta ainakin gebardaari, leijonaari, lumileopardiini, gorillaani, virtahippo, panttenaari, hyenaari, ketturi ja paholaisrauska. Näistä suurin osa on siis nisäkkäitä, kalat ja kanat tuntuivat kuitenkin ollevan samanlaisia kuin omassakin maailmassamme.  

  

Ainoa ystäväni on Nailah, uskollinen leijonaari jonka olen kasvattanut itse siitä saakka, kun löysin sen haavoittuneena pentuna. -- Uljas ratsaani on minua korkeampi -- Korvien takana on rosoiset sarvet  -- Kohotan käteni, ja Nailah laskee päänsä alas varoen leuan yli kaartuvia torahampaitaan. Se kehrää kun rapsutan sen kuonoa. (s. 35)

  

Teos on ollut isosti esillä englanninkielisessä kirjagramissa, eikä sen kantta voinut välttää näkemästä Instagramin feedissä. Olikin ihanaa, että Otava on hankkinut teoksen käännösoikeudet ja saman kannen (joskin tämä indonesian kielinen painos on myös todella kaunis). Tarinalla on vahva rasisminvastainen sanoma. Sen kuvaamat hahmot on jaettu erilaisiin sosiaalisiin luokkiin, joista ääripäät ovat ylhäistö ja magian käyttäjät. 

  

Teoksella on useampi näkökulmahenkilö, joista pidin eniten prinsessa Amarista ja Zéliestä. Molemmilla on veli, Zélien veli on agbön-nimistä urheilulajia harrastava Tzain ja Amarin veli, tuleva kuningas on nimeltään Inan. Inan muistuttaa paljon uusimman Star Wars -trilogian Kylo Reniä (angstinen pikkupoika nuoren miehen ruumiissa) ja Zéliestä puolestaan tulee mieleen Nälkäpeli -sarjan Katniss (vastahakoinen kapinan keulahahmo).  

  

Tzain vetää ihmisiä magneetin lailla puoleensa. Minun taas ei tarvitse töniä ketään tieltäni - pelkkä vilaus valkoisista hiuksistani saa kulkijat väistämään minua kuin tarttuvaa tautia. (s. 31)

  

Zélie on divîni, valkotukkainen ja tummaihoinen nuori, josta olisi tullut maji eli magian käyttäjä täyttäessään 13. Maan kuningas sai kuitenkin magian katoamaan 11 vuotta aikaisemmin ja tulloin hänen joukkonsa tappoivat muiden muassa Zélien äidin. Tapahtumaa kutsutaan puhdistukseksi vaikka se oli oikeasti kansanmurha. Kuninkaallisella perheelläkin on ollut aikoinaan maagisia kykyjä, mutta käytettyään taitojaan väärin jumalat rankaisivat heitä ja ottivat ne pois kauan aikaa sitten. Tämän takia he varmaankin vihaavat ja pelkäävät niitä, joilla on taitoja. 

   

Valkoiset hiukset ovat merkkinä jumalten kosketuksesta ja niiden peittäminen on mahdotonta. Aateliset puolestaan pystyy erottamaan erityisesti divîneistä huomattavan paljon vaaleamman ihonsa ja tummien hiusten ansioista. Tosin ylhäistössäkin vaaleampi iho tarkoittaa korkeampaa asemaa. (Ihonvärin sävyjä kuvaillaan teoksessa kauniisti mm. sanoilla kookospähkinän värinen, laavalasin värinen, kastanjan ja mahongin sävyinen iho.) Aateliset ja sotilaat kutsuvat divîneitä loukkavasti matosiksi osoittaakseen oman arvoasemansa, jota pitävät korkeampana. Kuninkaan työleirit ovat täynnä divîneitä. Jos he eivät ole pystyneet maksamaan verojaan, joutuvat he kaivamaan hiiltä, rakentamaan palatseja ja raivaamaan teitä. 

  

Orïshan kansa yrittää pyyhkiä meidät pois julistamalla koko perimämme laittomaksi, niin kuin valkoinen tukka ja kuollut magia olisivat tämän yhteiskunnan tahra. (s. 36)

   

Zélie saa tehtäväkseen palauttaa magian maailmaan, mutta sen suorittamiseen annetaan hyvin pieni aikaikkuna, jonka jälkeen magia todella kuolee, jos hän seuralaisineen epäonnistuu. Kirjassa seurataan joukon seikkailuja halki Orïshan ja koko ajan tapahtuukin jotain, mikä pitää mielenkiinnon yllä. Goodreadsissa huomasin joidenkin lukijoiden valittaneen, ettei teoksessa keskustella paljoakaan kuolleista, mutta minusta jokaista kuolemaa jäi kyllä suremaan joku - ainoana poikkeuksena kuningas Saran, joka murhaa jonkun jo ennen aamupalaa silmäänsäkään räpäyttämättä. Etenkin Zélielle kuolleet aiheuttavat tuskaa, hänen äitinsä kun oli maji, jonka tehtävänä oli saattaa väkivaltaisesti kuolleiden henget tuonpuoleiseen ja tytär perii äitinsä kyvyn.

  

Divîneillä on samankaltainen heikkous kuin Teräsmiehellä kryptoniitti. Majasiitti-niminen metalli nimittäin estää heitä käyttämästä voimiaan, jo pelkkä sen lähellä oleminen koskettamisesta puhumattakaan sattuu. Majasiitista on tehty muiden muassa miekkoja. Zélie ei kuitenkaan ole aivan puolustuskyvytön, sillä hän on opetellut salaa sauvataistelutaitoja. Opettajansa Mama Agban mukaan maailmassa nimittäin riittää miehiä, jotka tahtovat hänelle pahaa. Teoksella on siis vahvasti feministinen sanoma tasa-arvoisen kohtelun saralla. 

   

Huoneessa on pelkästään nuoria tyttöjä, mutta vartija pitää silti käden sivusti miekkansa kahvalla. Hän tiukentaa vielä otettaan, niin kuin joku meistä voisi minä hetkenä hyvänsä hyökätä. (s. 17)

  

Pituudestaan huolimatta Veren ja luun lapset on todella koukuttavaa ja joutuisaa luettavaa, eli sitä ei kannata pelätä. Teos loppuu sen verran kiinnostavasti, että jään malttamattomana odottamaan jatko-osan suomennosta. Suosittelen lukemaan tämän, jos olet pitänyt esimerkiksi Leigh Bardugon Varjosta ja riipuksesta tai Victoria Aveyardin Punaisesta kuningattaresta. Ja lukuvinkki toimii luonnollisesti myös toisin päin! 

   

Kiinnostaisi kyllä lukea tämä Hesarin artikkeli, kun sellainen on kerrankin julkaistu nuortenkirjasta, se vain on tyhmästi maksumuurin takana: "Tomi Adeyemi nappasi magiaan kykenevästä maji-kansasta kertovaan esikoisromaaniinsa kaikki tunnetut fantasiakliseet", kuten myös tämä saman kohtalon kokenut Satakunna kansan artikkeli: "Tomi Adeyemi kirjoittaa, jotta myös tummaihoiset voisivat samaistua fantasiakirjojen päähenkilöihin". Näinhän sitä saadaankin nostetua nuortenkirjat aikuisten tietoisuuteen, vai mitä? Minusta tämä kun ei ollut läheskään niin kliseinen kuin vaikkapa tuo Varjo ja riipus, minkä lisäksi kliseisyys ei lähtökohtaisesti tee lukukokemuksesta huonoa. 

   

Muodostakaa vapaasti oma mielipiteenne ja kommentoikaa alle, millaisia tuntemuksia kirja on teissä herättänyt! 

      

Arvosana:

             

Takakannesta:

Järisyttävä tarina vastarinnasta, uskollisuudesta ja rajat rikkovasta rakkaudesta.

  

”He tappoivat äitini. He riistivät magiamme. He yrittivät haudata meidät. Nyt me nousemme.”

  

Zélie muistaa, kuinka Orïshan maat humisivat magiaa, ja äiti kutsui koolle henkiä. Kaikki muuttui, kun magia katosi.

  

Nyt Zéliellä on mahdollisuus tuoda magia takaisin. Karanneen prinsessan avulla hänen on voitettava prinssi, joka haluaa tuhota magian lopullisesti. Pian Zélie huomaa, että hänellä on erityinen yhteys prinssiin. Orïshan maat ovat täynnä vaaroja, mutta suurin vaara piilee Zéliessä itsessään.

  

Suomentanut: Outi Järvinen, 550 sivua, Otava 2019

Alkuperäinen nimi: Children of  Blood and Bone (2018)

   

Sarjassa ilmestynet:

• Veren ja luun lapset
• Children of Virtue and Vengeance

   

Kirja on luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Pajunkissan kotona, Kuunkätkö, kirjakätkö, Kirjavaras Rere

Erika Vik: Seleesian näkijä (Kaksosauringot #2)

"Sinun nimesi ei ole Aleia.

Sinä olet jotakin muuta."

    

    

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 14.9.2018.

Lukuhaasteissa: Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste, Helmet 2018: 4. Kirjan nimessä on jokin paikka

  

Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia aloitti kotimaisen fantasiaepookin, joka yhdistelee genren perinteiseen kuvastoon steampunkkia ja westerniä varsin onnistuneesti. Siinä, missä ensimmäinen osa sarjaa esittelee maailmaa matkakertomuksen muodossa, Seleesian näkijä tuntuu ylipitkältä roadtripiltä. Hahmot ovat jatkuvassa liikkeessä paikasta toiseen ja missään vaiheessa ei ehditä vetää kovinkaan montaa hengenvetoa ennen kuin lähdetään taas tien päälle jalan, hevosen selässä, vaunuissa, laivalla tai zeppeliinillä.

  

Matkan puolivälissä he ohittivat kaupungin, jonka nimi oli Mariath. Joen korkeilla töyräillä kohosi veistoksellisia huviloita, jotka oli koristeltu hienopiirteisin hehkumarmorikauverruksin. (s. 493)

   

Aleia on nuori nainen, joka on unohtanut menneisyytensä. Hän heräsi seleesimies Corildonin luona. Mies otti hänet suojatikseen ja saatuaan vihiä Aleian lumouksesta kaksikko teki ensimmäisen kirjan mittaisen matkan koko Dwyrin mantereen halki. Toinen osa alkaa laivasta, joka vie päähenkilöitä Seleesiaan, joka ei ole saari, niin kuin jotkut vähättelevät, vaan kokonainen toinen manner. Siellä levoton vaeltaminen jatkuu.

    

Niin paljon oli muuttunut lyhyessä ajassa. Ja Aleiasta tuntui, ettei vähiten hän itse. (s. 498)

  

Aleian lumous on epätavallinen ja vaarallinen kaikille, jotka siitä tietävät. Naisen perässä on useampi henkilö ja kaikilla ei välttämättä ole hyviä aikeita häntä kohtaan. Kehen Aleian pitäisi luottaa ilman muistojaan? Seleesian näkijä esittelee Corildonin perheen ja sen värikkäät henkilöt. Teoksen nimessä mainittu näkijä on Corildonin äiti, jolta toivotaan vastauksia Aleian erikoiseen tilanteeseen. Tuttujakin hahmoja, kuten Esme, Arata Erren ja Mateo nähdään lyhyissä välähdyksissä, mutta pääpaino on Seleesiassa.

  

"Kuka minä olen?" Aleia kuiskasi. Sanat maistuivat tomulta hänen suussaan. (s. 553)

Corildonin perhe kuuluu kuumaveriseen sukuun, eli kaikki sen jäsenet omaavat vahvan toisen pulssin. Pulssi antaa osalle seleeseistä kyvyn manipuloida esimerkiksi vettä, tuulta tai tulta. Tämän kyvyn sekä erikoisten silmiensä vuoksi seleesejä kutsutaan pilkkaavasti demoneiksi. Seleesit ovat kovin salamyhkäisiä pulssistaan ja se on omiaan ruokkimaan epäluuloa ja huhuja kykyjen ympärillä.

  

"Miksi nuo seleesit nyppivät ruohonkorsia?" 

"Koska niitä pureskellessa tulee hupsu olo."
--
"Onko se vähän kuin kissanminttu teille?" 

"Ei kissavitsejä täällä, se on loukkaavaa." 

"Anteeksi, en tiennyt." (s. 74)

  

Seleesian näkijä syventää seleesien kulttuuria. Historiaa, uskomuksia ja tapoja on ripoteltu tekstin joukkoon luontevasti kaatamatta kaikkea informaatiota kerralla lukijan niskaan. Seleesit esimerkiksi kutsuvat läheisiään hellittelynimillä. Hahmot onkin helppo sekoittaa toisiinsa tai ajatella eri henkilöiksi, sillä välillä heitä kutsutaan koko nimellä, välillä hellitellen. Esimerkiksi Corildonin nuorin sisko on nimeltään Tiranja, mutta kaikki kutsuvat häntä Tigraniksi.

  

"Tässä on pohjimmiltaan kyse todellisen tiedon ja oletuksiin perustuvien tunneperäisten uskomusten välisestä ristiriidasta. Kyse on myyttien murtamisesta, eikä se kosketa pelkästään ihmisten ja tulilintujen käsityksiä vaan myös meitä." (s. 375)

  

Monilla hahmoilla on monimutkaisia suhteita. Esme tapaa miehen, joka saa hänet unohtamaan Corildoniin liittyvät haaveet. Mutta mitä tapahtuu, kun tämä saa tietää naisen olevan kuuluisa Tammihovin diiva? Corildon on vältellyt perhettään kauan, mutta halu auttaa Aleiaa lähentää hänen välejään vanhempiin ja sisaruksiin. Ja Aleian sydän sykkii jo Mateolle, tai niin hän ainakin vakuuttelee eräälle hahmolle, joka yllättäen suutelee häntä.

  

"Tämä kaveri kuulemma näytti siltä kuin olisi juuri nähnyt kalmojen nousevan haudoistaan ja vaeltavan pitkin pääkatua." (s. 579)

  

Toisten osien kirouksena on hyvin usein hahmottomuus. Se vaivaa Seleesian näkijääkin. Tarina, maailma ja sen hahmot on jo alustettu ensimmäisessä osassa ja matka päättyy vasta viimeisessä osassa. Mitään lopullista ei vielä voi tapahtua ja draaman kaari jääkin vajaaksi, sillä tarina on suurelta osin puuduttavan tasainen rakentaen hiljalleen jännitettä seuraavaan teokseen. Siitä huolimatta Seleesian näkijä on kuitenkin kokonaisuutena kohtalaisen viihdyttävää luettavaa. Fantasiatrilogioille epätyypillisesti suuri taistelu saa alkunsa jo toisessa osassa, kun seleesien pahimmat vastustajat, tulilinnut, palaavat.

  

Näytti siltä, että Matius oli aikeissa ampua savukkeen pään irti. -- Kun Matius painoi liipasimesta aseen suusta leiskahti pitkä liekki. (s. 254)

  

Välillä teos onnahtelee kielellisesti. Vikin sanonnat ja luontoon liittyvät sanavalinnat osaavat ihastuttaa runollisuudellaan, mutta mukaan mahtuu myös vähemmän onnistunutta kuvailua. Esimerkiksi verbi tussahdella löytyy ainakin kolme kertaa varsin lyhyessä ajassa. Tekstiin on jäänyt pari anakronismia tai muutoin ehkä hieman huonosti teoksen maailmaan sopivia asioita. Tuuletusikkuna ja aseen näköinen tupakansytytin eivät välttämättä lisää immersiota Kaksosaurinkojen maailmaan. Uskon, että kirjailijan tyyli kehittyy jokaisen teoksen myötä, joten odotan mielenkiinnolla Vikin jatkossakin kirjoittamia romaaneja.

  

Nyt kaikki saisivat tietää hänen kauhean salaisuutensa. Että hän oli hyödytön yksilö, vääränlainen, kaikin mahdollisin tavoin. -- eikä hän edes siirtäisi sukunsa kuumaa verta seuraavaan sukupolveen. Koska eihän se ollut mitenkään mahdollista sellaisessa suhteessa, josta hän unelmoi. (s. 329)

  

On ihastuttavaa löytää sateenkaarevia hahmoja spefistäkin. Vikin molemmissa teoksissa esitellään hahmoja, jotka eivät sijoitu cis-heterolokeroo,n vaan haluavat jotain muuta kuin viktoriaanisesta kuvastosta ammentava yhteiskunta sanelee niin sanotuksi normaaliksi. Kotimaiset kirjailijat ovatkin kantaneet kortensa hienosti kekoon tällä saralla. Esimerkiksi Emmi Itäranta, Siiri Enoranta ja J.S. Meresmaa tunnetaan hahmoistaan, jotka edustavat hyvin laajaa skaalaa ihmisyyden eri osapuolista.

    

"Toiseudelle, joka asuu vartalosi äärien sisäpuolella, ei ole kielessämme tarpeeksi osuvaa sanaa", Parsifal huokasi. "Siksi jatkamme sen kutsumista lumoukseksi. Sinä, parahin neiti Aleia, olet kuin koteloitunut perhosen toukka. Olento sisälläsi on yhtä kanssasi samalla lailla kuin varjosi. Sinua se ei vahingoita. Ongelma on, että me emme tiedä millainen perhonen sinusta lopulta kuoriutuu ja koska se tapahtuu." (s. 293)

  

Trilogian viimeinen osa, Nefrin tytär, ilmestyy lokakuussa ja sen harteille on sälytetty paljon. Koko sarjan ideana tuntuu olevan selvittää, kuka Aleia oikeastaan on ja mitä seleeseille käy maailmassa, joka on lähes kokonaan heitä vastaan. Yksi keskeinen teema teoksissa onkin erilaisuuden hyväksyntä.

  

"Ajat muuttuvat, ja meidän on muututtava niiden mukana." (s. 461)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Corildon ja Aleia ovat saapuneet Seleesiaan selvittääkseen, kuinka Aleiassa olevan lumouksen saisi purettua. Corildonin menneisyys ei jätä miestä rauhaan. Tapahtumia varjostaa Seleesian sisäpoliittinen kuohunta, sillä villit huhut kuiskivat tulilinnuista, jotka karkotettiin puoli vuosisataa sitten.

  

Toisaalla Esme koettaa suojella elämänsä suurinta rakkautta ja pitää Mateon hengissä. Ihmisten maailmassa valmistellaan suunnitelmia, jotka asettavat koko Seleesian tulevaisuuden vaakalaudalle. Kaiken tämän keskellä on Aleia, joka pystyy samaan kuin huonot tuulet. Ihminen, joka vaistoaa seleesien toisen pulssin. Mitä tapahtuu, jos lumouksen saakin purettua? Voiko hän olla uhka seleeseille?

  

Seleesian näkijä on mukaansatempaava fantasiaromaani totuuden etsimisestä, viholliskuvien murtamisesta, vaikutusvaltaisten vastuusta sekä anteeksiannosta. Kiitetyn Kaksosauringot-trilogian toinen osa tarjoaa jälleen seikkailua ja ruudinsavua sekä tappavaa tulta ja syvältä kumpuavaa taikuutta.

  

613 sivua, Gummerus 2017

     

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Nörttitytöt, Carry on Reading, Hurja hassu lukija, Lukujonossa, Kirjaluotsi, Eniten minua kiinnostaa tie, Pauline von Dahl, Hyllytontun höpinöitä, Mustetta paperilla

  

Sarjassa ilmestynyt: 

• Hän sanoi nimekseen Aleia (2017)
• Seleesian näkijä (2017)
• Nefrin tytär (syyskuussa 2018)

Tuomo Jäntti: Verso

"Ihmisiin puhkesi edelleen lehtiä, he syöksyivät kaupungeista ulos, kuolleelle 

maaseudulle, hakeutuivat auringon alle pieniin ryhmiin, versoivat itsestään ulos 

kaikkea vihreää ja kaunista aina siihen asti kunnes olivat kuluttaneet itsensä 

loppuun ja katosivat kasvustonsa alle, yksinkertaisesti lakkasivat olemasta."

   
Arvostelukappale

Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa (3.1.2018), katso myös Nörttityttöjen blogiin (28.7.2017) kirjoittamani arvostelu.

Verso on Tuomo Jäntin toinen romaani. Hänen esikoisensa Talven hallava hevonen ilmestyi 2015. Verso on hitaasti avautuva kuvaus maailmasta, jossa ihmiset ovat jääneet kahden voiman väliin: toinen on tauti nimeltä verso ja toinen kuolemaa kylvävä tuhoaalto Gowiwa. Kingimäiseksi jännitykseksikin kuvattu teos muistuttaa monia viime vuosien katastrofileffoja esimerkiksi stereotyyppisen päähenkilön, hitaasti paljastuvien faktojen ja monitulkintaisen lopun osalta.

  

Versottuneet ihmiset alkavat kasvaa heinää, lehtiä ja kukkia ja tauti kuluttaa ihmisen loppuun pyyhkien pala palalta kaikki inhimilliset piirteet kunnes jäljellä on vain kasa orgaanista massaa. Gowiwa muuttaa nielemänsä maan, rakennukset ja ihmiset mustaksi ja hauraaksi pitsiksi. Se on käsittämätön uhka, jota ei voi pysäyttää.

    

Lääketiede ei koskaan onnistunut selvittämään kuin sen, että ainakaan mikään bakteeri tai virus ei versoa levittänyt. enempää syitä ei keksitty, ja kuitenkin verso levisi, tarttui kuin sairaus, laajeni varsin tyypillisen, joskin keskimääräistä tarmokkaamman, epidemian lailla. Uhrien iät vaihtelivat, sukupuolijakauma oli tasainen, status yhteiskunnassa ei merkinnyt mitään sekään. (s. 72)

  

Teos sijoittuu meidän maailmamme kaltaiseen todellisuuteen. Gowiwan syötyä ensimmäisenä valtakunnan pääkaupungin, loput isot kaupungit nimettiin numeroilla sen mukaan, missä järjestyksessä Gowiwa mahdollisesti tulisi leviämään ja tuhoamaan nekin. Rannikolla sijaitseva uusi pääkaupunki, jonne lähes kaikki loput ihmiset on evakuoitu, on nimeltään Viides. Sieltä lähetetään teoksen keskushenkilö Alis Ismantik tutkimaan Neljännessä sijaitsevaa versottuneiden hoitolaitosta, jossa kaikki ei ole mennyt aivan oikein.

  

Yhtään tapausta versottuneista lapsista ei tunnettu. Sen olisi pitänyt kertoa meille jotain -- Joidenkin mielestä se tarkoitti, että ihmiskunnan piti tehdä lapsia nyt enemmän kuin koskaan, kansoittaa maa uudelleen, mutta millainen maa se olikaan: pahoinpidelty, tapettu, hukattu mahdollisuus. Jonka pinnan alla asui hirviö. (s. 69)

  

Teoksen hahmot edustavat hyvin monia kansallisuuksia. Kolkamo-nimisen laitoksen johdossa ovat Morio Koyama, Oscar Fahnsten, Louis Cauguet ja vaimonsa Emily sekä Shikeo Norimasu. Jäntti on kirjoittanut teokseensa myös sateenkaarevia hahmoja. Alisin lisäksi lukija pääsee kurkistamaan muidenkin hahmojen pään sisälle, jotta maailmasta saisi hieman täyteläisemmän kuvan. Hahmot jäävät kuitenkin hyvin pinnallisiksi, sillä tarinan keskiössä on enemmänkin ihmisen voimattomuus suurten ongelmien edessä kuin henkilökemiat.

  

Romaanin maailma natisee liitoksissaan. Jo vuosikymmeniä aikaisemmin alkanut eläinten massasukupuutto on nyt lähes täydellisesti pyyhkäissyt faunan maan pinnalta ja flora seuraa nopeasti perässä. Vihreä on luonnossa epätodellinen väri, koska puut ovat kuolleet pystyyn ja aavikko leviää kaupunkien kaduille vain muutamien vahvimpien ruohotupsujen jaksaessa sinnitellä ankarassa kuivuudessa.

   

Koko tilanne oli puhdasta hulluutta. Se oli täyslaidallinen mielenhäiriötä, jotain mitä en olisi kyennyt painajaisissakaan kuvittelemaan. (s. 324)

Gowiwan leviäminen on muutamassa vuodessa pienentänyt ihmisten elinalueen lähes olemattomiin ja on vain ajan kysymys, milloin se saavuttaa viimeiset turvasatamatkin. Sääntöjen noudattamista ei juurikaan enää valvota, vaikka sivistyksen rippeistä pidetäänkin näennäisesti kiinni. Kamppailu eloonjäämisestä luhistuvassa maailmassa on kuitenkin pian suistamassa väliaikaisen hallituksen luotsaaman maan lopulliseen kaaokseen huolimatta armeijan panoksesta taistelussa Gowiwaa vastaan.

  

Luonnosta vieraantuminen sekä ihmisten suhde toiseuteen ja sairastuneisiin ovat teoksen ajatuksia herättävimpiä puolia. Versoa on helppo verrata muiden muassa Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogiaan, Han Kangin Vegetaristiin ja M. R. Careyn Maailman lahjakkaimpaan tyttöön. Se on muutamista rosoistaan huolimatta kansainvälisen tason katastrofiromaani, joka toimisi isommitta ongelmitta käännettynäkin.

  

Gowiwa oli musta, hahmoton kauhu. Sen edestä oli vaikea juosta. (s. 203)

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Hengästyttävä katastrofiromaani

  

Alis Ismantik on entinen toimittaja ja imagokonsultti. Kun varantoministeri Harrison usuttaa Alisia tutkimaan jättimäisen pakkohoitolaitoksen sisäpiirin väärinkäytöksiä, hän tarttuu tarjoukseen ja lentää Kolkamoon. Siellä, Roivanpellon graafisen oppilaitoksen entisissä tiloissa on hoidettu versottuneita: ihmisiä, jotka ovat tuntemattomasta syystä alkaneet kasvaa heinää, ruohoa ja lehtiä. Kolkamon tietoverkkoja tutkiessaan Alis vähitellen aavistaa, ettei hänen todellinen tehtävänsä olekaan talousrikosten tutkiminen.

  

Verso on kingimäinen jännitysromaani, yhteiskunnasta, joka joutuu reagoimaan tuntemattomaan uhkaan. teos kuvaa ekologista ja inhimillistä katastrofia, vieraan pelkoa, terrorismia ja terveydenhuollon painajaista. samalla romaani on syvästi liikuttava kertomus epidemian kieputtamista yksilöistä ihmisenkokoisine unelminen ja pelkoineen.

  

426 sivua, Gummerus 2017

   

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Etelä-Saimaa, Kauppalehti, Tekstiluola, Luetut.net, Dysphoria, Rakkaudesta kirjoihin, Opus eka

    

Samantyylisiä kirjoja: Han Kang: Vegetaristi, JeffVanderMeer: Eteläraja-trilogia, M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö, Sini Helminen: Kaarnan kätkössä

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

"Tupac sanoi, että kaikki menee perseelleen, ku pikkuskideihin kylvetään vihaa, ja siksi sen bändin nimi Thug Life tulee sanoista 'The Hate U Give Little Infants Fucks Everybody'."

  

5.8. oli He-YA, nuortenaikuisten kirjallisuuteen keskittyvä tapahtuma Helsingissä (lyhyt raporttini täällä). Siellä jaettiin sadalle ensimmäiselle kävijälle ennakkokappale Angie Thomasin teoksesta Viha jonka kylvät, joka ilmestyy virallisesti tänään. Luin kirjan heti tapahtuman jälkeisen illan, sekä seuraavan päivän kotimatkan aikana Onnibussissa Helsingistä Ouluun. Tämä silmiä avaava teos on yksi TOP 10 -listani kirjoista tältä vuodelta.

 

"Musta tuntuu niinku mun pitäis pyytää anteeks kaikkien valkosten puolesta." (s. 333)

  

Teos on vakavista teemoistaan huolimatta nopealukuinen ja vaikka luulin olevani jossain määrin tietoinen, kuinka vaikeaa on olla tummaihoinen nykyaikana, yllätyin siitä, että se on vieläkin vaikeampaa. Se on toki ollut vaikeaa aina, kiitos etenkin valkoihoisten ennakkoluulojen ja pelkojen, mutta esimerkiksi Suomessa on parin viime vuoden aikana ollut todella vaikeaa olla erilainen tai erilaisuuden / moninaisuuden puolustaja. 

  

Teoksen päähenkilö on 16-vuotias Starr. "Faija sanoo, että se anto mun nimeksi Starr siksi, että mä olin valo sen pimeydessä." (s. 228) Hän asuu ghetossa, mutta käy koulua kaupungin paremmalla, vakoisella puolella. Starrin ghettominä ja kouluminä eroavat toisistaan, jälkimmäisessä maailmassa ei kannata leimaantua siksi "vihaiseksi mustaksi muijaksi". Lukija putoaa teoksen alussa keskelle bileitä, joissa ammuskellaan. Khalil, Starrin ystävä lapsuudesta asti tarjoaa tytölle kyydin bileistä kotiin, ennen kuin poliisit tulevat paikalle.

  

Kaksikko on jo kaukana ammuskelusta, kun poliisi pysäyttää heidät. Starrille on jo lapsena opetettu, kuinka käyttäytyä poliisien kanssa. "Mua ei ole kasvatettu pelkäämään poliiseja, vaan käyttäytymään fiksusti niiden seurassa." (s. 26) Khalil ei ole saanut samaa oppia, ja kysyessään Starrilta, onko tällä kaikki ok, poliisi ampuu pojan luullessaan tämän tavoittelevan asetta.

 

Mä olen nähnyt sellaista tapahtuvan vaikka kuinka monta kertaa: mustaihoinen saa surmansa vain siksi että on musta. (s. 36)

  

Olin katsonut vähän ennen kuin lähdin Helsinkiin alla olevan videon (nenäliinavaroitus!) ja se antoi todellisuusiskun, sillä suomalaiselle valkoiselle lapsellehan sanotaan aina, että poliisiin voi luottaa. Se toimi hyvänä pohjana teoksen lukemiselle. Toki olen tietoinen siitä, että ei-valkoihoisen näköisiä viedään todella usein syyttömänä vankilaan tai ammutaan poliisien toimesta perusteettomasti, mutta on se silti epäreilua ja surullista, että tämä kirja on totta niin monelle.

Helmikuussa 2012 vapaaehtoiseen asukasvartioon kuulunut George Zimmerman ampui 17-vuotiaan tummaihoisen aseettoman pojan, Trayvon Martinin. Zimmermanin mukaan kyse oli itsepuolustuksesta. -- Vastalauseena Zimmermanin syytteestä vapauttamiselle aktivisti Alicia Garza kirjoitti Facebook-päivityksen, jonka mukaan mustien hengellä ”on väliä”. Garza ja hänen tuttunsa -- alkoivat levittää #blacklivesmatter-aihetunnusta sosiaalisessa mediassa -- Naiset perustivat myös samannimisen järjestön. Tunnuslauseen käyttö yleistyi elokuussa 2014 -- Vaaleaihoinen poliisi ampui Fergusonissa kuoliaaksi aseettoman 18-vuotiaan tummaihoisen Michael Brownin, mikä johti mielenosoituksiin ja mellakoihin.

 Black Lives Matter -liikkeesstä Wikipediassa.

  

    

Tarinassa seurataan Starrin elämää Khalilin kuoleman jälkeen, kuinka hän käy sisäistä taistelua uskaltaako nousta vääristynyttä oikeuskäsitystä vastaan ja mennä todistamaan, että hän ja Khalil eivät olleet tehneet mitään väärää. Starr menetti jo toisen ystävän luodeille, mutta ei voi käydä menetystään läpi koulussa, koska kukaan ei tiedä Khalilista ennen kuin hänen naamansa on uutisissa.

Triviaa: Starr on Harry Potter -fani ja kirjasta löytyy lukuisia Potter-viitauksia. Hän on myös Jordan-kenkien suurkuluttaja ja tytöllä onkin kyseisiä tossuja kunnioitettava kokoelma. Starrilla on valkoinen poikaystävä, josta hänen isänsä ei vielä tiedä, sillä tyttö pelkää tämän reaktiota.

"Mä oon valkonen, niinkö?" se sanoo, niinku kuulis asiasta ensimmäistä kertaa. "Mitä vitun tekemistä sillä minkään kanssa on?" 

"Kaikki! Sä oot valkonen, mä musta. Sä oot rikas, mä en." 

"Ei sillä oo mitään väliä!" se sanoo. "Mä en välitä sellaisesta, Starr. Mä välitän susta." (s. 146)

  

Suosittelen katsomaan myös Netflixin sarjan Dear White People.

    

 

Silti mä olen sitä mieltä, että jonain päivänä asiat muuttuu. Miten? Mä en tiedä. Milloin? Sitä mä varsinkaan en tiedä. Miksi? Siksi että aina on joku, joka taistelee. Ehkä nyt on mun vuoro. (s. 393)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

 

Kun mä olin kakstoista, mutsi ja faija piti mulle kaksi puhuttelua.

Toinen oli se tavallinen kukkia ja mehiläisiä -juttu. 

Toinen koski sitä, mitä pitää tehdä jos poliisi pysäyttää. 

  

Tee täsmälleen niinku poliisi käskee.

Pidä kädet näkyvissä.

Älä tee äkkinäisiä liikkeitä.

Puhu vain kun sua puhutellaan.

  

16-vuotias Starr on köyhän slummin kasvatti, joka käy koulua paremmalla puolella kaupunkia. Ristiriita kahden maailman välillä kärjistyy, kun poliisi yhtenä iltana ampuu Starrin lapuudenystävän.

  

Starr on paikalla ja tietää, ettei ampumiseen ollut mitään syytä. Hänen todistuksensa voi kuitenkin tuhota koko mustan yhteisön, ja myös maksaa hänen henkensä.

  

"Tämä tarina on tärkeä. Tätä tarinaa tarvitaan." - Kirkus Review

  

Suomentanut: Kaijamari Sivill, 426 sivua, Otava 2017

  

Alkuperäinen nimi: The Hate U Give (2017)

    

Kirja on luettu myös näissä blogeissa: Carry On Reading, Kujerruksia, Sivujen välissä