Erika Vik: Seleesian näkijä (Kaksosauringot #2)

"Sinun nimesi ei ole Aleia.

Sinä olet jotakin muuta."

    

    

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 14.9.2018.

Lukuhaasteissa: Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste, Helmet 2018: 4. Kirjan nimessä on jokin paikka

  

Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia aloitti kotimaisen fantasiaepookin, joka yhdistelee genren perinteiseen kuvastoon steampunkkia ja westerniä varsin onnistuneesti. Siinä, missä ensimmäinen osa sarjaa esittelee maailmaa matkakertomuksen muodossa, Seleesian näkijä tuntuu ylipitkältä roadtripiltä. Hahmot ovat jatkuvassa liikkeessä paikasta toiseen ja missään vaiheessa ei ehditä vetää kovinkaan montaa hengenvetoa ennen kuin lähdetään taas tien päälle jalan, hevosen selässä, vaunuissa, laivalla tai zeppeliinillä.

  

Matkan puolivälissä he ohittivat kaupungin, jonka nimi oli Mariath. Joen korkeilla töyräillä kohosi veistoksellisia huviloita, jotka oli koristeltu hienopiirteisin hehkumarmorikauverruksin. (s. 493)

   

Aleia on nuori nainen, joka on unohtanut menneisyytensä. Hän heräsi seleesimies Corildonin luona. Mies otti hänet suojatikseen ja saatuaan vihiä Aleian lumouksesta kaksikko teki ensimmäisen kirjan mittaisen matkan koko Dwyrin mantereen halki. Toinen osa alkaa laivasta, joka vie päähenkilöitä Seleesiaan, joka ei ole saari, niin kuin jotkut vähättelevät, vaan kokonainen toinen manner. Siellä levoton vaeltaminen jatkuu.

    

Niin paljon oli muuttunut lyhyessä ajassa. Ja Aleiasta tuntui, ettei vähiten hän itse. (s. 498)

  

Aleian lumous on epätavallinen ja vaarallinen kaikille, jotka siitä tietävät. Naisen perässä on useampi henkilö ja kaikilla ei välttämättä ole hyviä aikeita häntä kohtaan. Kehen Aleian pitäisi luottaa ilman muistojaan? Seleesian näkijä esittelee Corildonin perheen ja sen värikkäät henkilöt. Teoksen nimessä mainittu näkijä on Corildonin äiti, jolta toivotaan vastauksia Aleian erikoiseen tilanteeseen. Tuttujakin hahmoja, kuten Esme, Arata Erren ja Mateo nähdään lyhyissä välähdyksissä, mutta pääpaino on Seleesiassa.

  

"Kuka minä olen?" Aleia kuiskasi. Sanat maistuivat tomulta hänen suussaan. (s. 553)

Corildonin perhe kuuluu kuumaveriseen sukuun, eli kaikki sen jäsenet omaavat vahvan toisen pulssin. Pulssi antaa osalle seleeseistä kyvyn manipuloida esimerkiksi vettä, tuulta tai tulta. Tämän kyvyn sekä erikoisten silmiensä vuoksi seleesejä kutsutaan pilkkaavasti demoneiksi. Seleesit ovat kovin salamyhkäisiä pulssistaan ja se on omiaan ruokkimaan epäluuloa ja huhuja kykyjen ympärillä.

  

"Miksi nuo seleesit nyppivät ruohonkorsia?" 

"Koska niitä pureskellessa tulee hupsu olo."
--
"Onko se vähän kuin kissanminttu teille?" 

"Ei kissavitsejä täällä, se on loukkaavaa." 

"Anteeksi, en tiennyt." (s. 74)

  

Seleesian näkijä syventää seleesien kulttuuria. Historiaa, uskomuksia ja tapoja on ripoteltu tekstin joukkoon luontevasti kaatamatta kaikkea informaatiota kerralla lukijan niskaan. Seleesit esimerkiksi kutsuvat läheisiään hellittelynimillä. Hahmot onkin helppo sekoittaa toisiinsa tai ajatella eri henkilöiksi, sillä välillä heitä kutsutaan koko nimellä, välillä hellitellen. Esimerkiksi Corildonin nuorin sisko on nimeltään Tiranja, mutta kaikki kutsuvat häntä Tigraniksi.

  

"Tässä on pohjimmiltaan kyse todellisen tiedon ja oletuksiin perustuvien tunneperäisten uskomusten välisestä ristiriidasta. Kyse on myyttien murtamisesta, eikä se kosketa pelkästään ihmisten ja tulilintujen käsityksiä vaan myös meitä." (s. 375)

  

Monilla hahmoilla on monimutkaisia suhteita. Esme tapaa miehen, joka saa hänet unohtamaan Corildoniin liittyvät haaveet. Mutta mitä tapahtuu, kun tämä saa tietää naisen olevan kuuluisa Tammihovin diiva? Corildon on vältellyt perhettään kauan, mutta halu auttaa Aleiaa lähentää hänen välejään vanhempiin ja sisaruksiin. Ja Aleian sydän sykkii jo Mateolle, tai niin hän ainakin vakuuttelee eräälle hahmolle, joka yllättäen suutelee häntä.

  

"Tämä kaveri kuulemma näytti siltä kuin olisi juuri nähnyt kalmojen nousevan haudoistaan ja vaeltavan pitkin pääkatua." (s. 579)

  

Toisten osien kirouksena on hyvin usein hahmottomuus. Se vaivaa Seleesian näkijääkin. Tarina, maailma ja sen hahmot on jo alustettu ensimmäisessä osassa ja matka päättyy vasta viimeisessä osassa. Mitään lopullista ei vielä voi tapahtua ja draaman kaari jääkin vajaaksi, sillä tarina on suurelta osin puuduttavan tasainen rakentaen hiljalleen jännitettä seuraavaan teokseen. Siitä huolimatta Seleesian näkijä on kuitenkin kokonaisuutena kohtalaisen viihdyttävää luettavaa. Fantasiatrilogioille epätyypillisesti suuri taistelu saa alkunsa jo toisessa osassa, kun seleesien pahimmat vastustajat, tulilinnut, palaavat.

  

Näytti siltä, että Matius oli aikeissa ampua savukkeen pään irti. -- Kun Matius painoi liipasimesta aseen suusta leiskahti pitkä liekki. (s. 254)

  

Välillä teos onnahtelee kielellisesti. Vikin sanonnat ja luontoon liittyvät sanavalinnat osaavat ihastuttaa runollisuudellaan, mutta mukaan mahtuu myös vähemmän onnistunutta kuvailua. Esimerkiksi verbi tussahdella löytyy ainakin kolme kertaa varsin lyhyessä ajassa. Tekstiin on jäänyt pari anakronismia tai muutoin ehkä hieman huonosti teoksen maailmaan sopivia asioita. Tuuletusikkuna ja aseen näköinen tupakansytytin eivät välttämättä lisää immersiota Kaksosaurinkojen maailmaan. Uskon, että kirjailijan tyyli kehittyy jokaisen teoksen myötä, joten odotan mielenkiinnolla Vikin jatkossakin kirjoittamia romaaneja.

  

Nyt kaikki saisivat tietää hänen kauhean salaisuutensa. Että hän oli hyödytön yksilö, vääränlainen, kaikin mahdollisin tavoin. -- eikä hän edes siirtäisi sukunsa kuumaa verta seuraavaan sukupolveen. Koska eihän se ollut mitenkään mahdollista sellaisessa suhteessa, josta hän unelmoi. (s. 329)

  

On ihastuttavaa löytää sateenkaarevia hahmoja spefistäkin. Vikin molemmissa teoksissa esitellään hahmoja, jotka eivät sijoitu cis-heterolokeroo,n vaan haluavat jotain muuta kuin viktoriaanisesta kuvastosta ammentava yhteiskunta sanelee niin sanotuksi normaaliksi. Kotimaiset kirjailijat ovatkin kantaneet kortensa hienosti kekoon tällä saralla. Esimerkiksi Emmi Itäranta, Siiri Enoranta ja J.S. Meresmaa tunnetaan hahmoistaan, jotka edustavat hyvin laajaa skaalaa ihmisyyden eri osapuolista.

    

"Toiseudelle, joka asuu vartalosi äärien sisäpuolella, ei ole kielessämme tarpeeksi osuvaa sanaa", Parsifal huokasi. "Siksi jatkamme sen kutsumista lumoukseksi. Sinä, parahin neiti Aleia, olet kuin koteloitunut perhosen toukka. Olento sisälläsi on yhtä kanssasi samalla lailla kuin varjosi. Sinua se ei vahingoita. Ongelma on, että me emme tiedä millainen perhonen sinusta lopulta kuoriutuu ja koska se tapahtuu." (s. 293)

  

Trilogian viimeinen osa, Nefrin tytär, ilmestyy lokakuussa ja sen harteille on sälytetty paljon. Koko sarjan ideana tuntuu olevan selvittää, kuka Aleia oikeastaan on ja mitä seleeseille käy maailmassa, joka on lähes kokonaan heitä vastaan. Yksi keskeinen teema teoksissa onkin erilaisuuden hyväksyntä.

  

"Ajat muuttuvat, ja meidän on muututtava niiden mukana." (s. 461)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Corildon ja Aleia ovat saapuneet Seleesiaan selvittääkseen, kuinka Aleiassa olevan lumouksen saisi purettua. Corildonin menneisyys ei jätä miestä rauhaan. Tapahtumia varjostaa Seleesian sisäpoliittinen kuohunta, sillä villit huhut kuiskivat tulilinnuista, jotka karkotettiin puoli vuosisataa sitten.

  

Toisaalla Esme koettaa suojella elämänsä suurinta rakkautta ja pitää Mateon hengissä. Ihmisten maailmassa valmistellaan suunnitelmia, jotka asettavat koko Seleesian tulevaisuuden vaakalaudalle. Kaiken tämän keskellä on Aleia, joka pystyy samaan kuin huonot tuulet. Ihminen, joka vaistoaa seleesien toisen pulssin. Mitä tapahtuu, jos lumouksen saakin purettua? Voiko hän olla uhka seleeseille?

  

Seleesian näkijä on mukaansatempaava fantasiaromaani totuuden etsimisestä, viholliskuvien murtamisesta, vaikutusvaltaisten vastuusta sekä anteeksiannosta. Kiitetyn Kaksosauringot-trilogian toinen osa tarjoaa jälleen seikkailua ja ruudinsavua sekä tappavaa tulta ja syvältä kumpuavaa taikuutta.

  

613 sivua, Gummerus 2017

     

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Nörttitytöt, Carry on Reading, Hurja hassu lukija, Lukujonossa, Kirjaluotsi, Eniten minua kiinnostaa tie, Pauline von Dahl, Hyllytontun höpinöitä, Mustetta paperilla

  

Sarjassa ilmestynyt: 

• Hän sanoi nimekseen Aleia (2017)
• Seleesian näkijä (2017)
• Nefrin tytär (syyskuussa 2018)

Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet

"Siis mitä, onko sulle ennenkin käynyt näin?

Miten sä et ole oppinut pitämään suutasi kiinni?"

  

  

Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa, Sarjakuvajaaste 

  

Sarjakuvataiteilija Emmi Nieminen ja toimittaja Johanna Vehkoo ovat yhdistäneet voimansa. Lopputuloksena on faktapohjainen sarjakuvakirja Vihan ja inhon internet. Huom! Teos on hyvin kookas ja painavakin - tämä tuli itselleni yllätyksenä ja olen kuullut samanlinjaisia kommentteja muiltakin teoksen lukijoilta. Paino kertoo osaltaan korkealaatuisesta paperista, jolle teos on painettu, alleviivaten samalla teoksen merkittävyyttä - se ei halua hukkua massaan vaan se huutaa tulla luetuksi. 

  

  

Tämä on merkittävin kirja, jonka olen kuluvan vuoden aikana lukenut - ehkä jopa merkittävin, jonka tulen tänä vuonna lukemaan. Toivoisin, että mahdollisimman moni lukisi tämän, ja etenkin nuorille tämä antaisi valtavasti esim. lukion äidinkielenkurssilla. Kirja käsittelee todella tärkeää aihetta: vihapuhetta, etenkin naisiin, naisoletettuihin ja ei-valkoihoisiin ihmisiin kohdistuvaa nettivihaa. Jokainen, joka on jossain määrin mukana somessa on varmasti kuullut aiheesta tai jopa tuntee jonkun, joka on joutunut vihapuheryöpyn kohteeksi esimerkiksi MV-lehden sivustolla. 

  

Kohteet ovat usein sanoneet netissä jotain, jonka ensisijainen tarkoitus ei ole herättää negatiivisia reaktioita, mutta niin kuitenkin käy joidenkin lukijoiden tai kuuntelijoiden tapauksessa kohteen sukupuolen, ulkonäön tai ammatin takia, tai koska puheenaiheena on vaikkapa feminismi, translaki, maahanmuutto tai ympäristöasiat. Teos esittelee koko joukon tunnettuja naisia, jotka ovat joutuneet vihanpuheen kohteeksi, kuten Maria Petterson, jota seuraan Twitterissä. 

  

  

Pelkäsin kuulemieni kommenttien perusteella, että tämä olisi jotenkin ihorealistinen kirja. Ja kai se sitä tavallaan onkin, mutta minusta Nieminen ja Vehkoo ovat tehneet inhottavasta asiasta todella onnistuneen kirjan, joka paitsi avaa vihapuheen käsitetä, myös tarjoaa vertaistukea, samaistumista, tukea sekä apukeinoja, eikä se ole aiheella mässäilevä, vähättelevä tai ylikorostava. Jos jotain, niin luulen, etteivät pahimmat tapaukset edes päässeet kirjaan, koska niitä olisi varmasti liian vaikeaa uskoa maamme kaltaisessa "lintukodossa" tapahtuviksi. 

  

En ollut yllättynyt, kun kirjassa todetaan Perussuomalaisten jytkyn jälkeen vihapuheen lisääntymisestä ja kuinka ihmiset kadullakin kohtaavat jatkuvasti aikaisempaa enemmän huutelua ja vihjailevia liikkeitä. Jos meillä on politiikassa mukana sellaisia hahmoja, jotka toteavat tasa-arvoisen avioliittolain johtavan siihen, että koirankin kanssa voi mennä naimisiin, niin on vaikeaa opettaa lapsille oikeita tapoja regoida ja ymmärtää asioita. Se ei silti tarkoita, etteikö se silti kannattaisi aina opastaa toimimaan oikein. Ja usein lapset osaavat käyttäytyä paremmin kuin aikuiset kohdatessaan erilaisuutta.

   

  

Minun oli vain tarkoitus silmäillä teosta, mutta luinkin sitten koko 147 sivuisen sarjakuvan keinoilla faktoista puhuvan kirjan yhdellä istumalla. En juuri koskaan kirjoita bloggausta heti kirjan luettuani. Yleensä menee päivä tai pari, joskus jopa viikko tai useampikin ennen kuin siirrän ajatukset paperilta blogiin, mutta nyt minun oli pakko päästä saman tien kirjoittamaan.  

  

Annan todella harvoin teokselle viisi tähteä. Viime vuonna peräti kaksi kirjaa sai tuon korkeimman arvion ja koko blogini historiassa (alkaen toukokuusta 2011). Viiden tähden arvoisia ovat olleet vain 12 lukemaani kirjaa ja yksi näkemäni näytelmä. Tämä kirja ansaitsee kaikki viisi kissaa tekemällä näkyväksi yhteiskunnan niin tarmokkaasti piilotteleman asian. 

  

  

Minä en suostu olemaan hiljaa - älä sinäkään!

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Internet täyttyy toinen toistaan julmemmista äänistä. Seksismi, misogynia ja rasismi ovat jo arkipäivää sosiaalisessa mediassa ja jopa joidenkin poliitikkojen retoriikassa. Verkkovihan kohteeksi joutuvat tyypillisesti naisoletetut ja vähemmistöjen edustajat. Vihapuhetta oikeutetaan sananvapaudella, mutta sen vaikutus on päinvastainen: monet naiset pelkäävät ottaa kantaa mielipiteitä jyrkästi jakaviin aiheisiin.

  

Verkon misinformaatioon erikoistunut tutkiva toimittaja Johanna Vehkoo pureutuu yhdessä kuvataiteilija Emmi Niemisen kanssa vihapuheeseen journalistisen sarjakuvan keinoin. Tuloksena on vavahduttava teos, joka auttaa ymmärtämään yhtä aikamme ikävimmistä ilmiöistä monesta näkökulmasta ja tarjoaa vertaistukea ja neuvoja vihapuheen kohteeksi joutuneille.

  

147 sivua, Kosmos 2017

   

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Aamulehti, bookishteaparty, Sivutiellä, Kirjojen keskellä, Kirjanurkkaus, Bibbidi bobbidi book, Mitä luimme kerran

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

"Tupac sanoi, että kaikki menee perseelleen, ku pikkuskideihin kylvetään vihaa, ja siksi sen bändin nimi Thug Life tulee sanoista 'The Hate U Give Little Infants Fucks Everybody'."

  

5.8. oli He-YA, nuortenaikuisten kirjallisuuteen keskittyvä tapahtuma Helsingissä (lyhyt raporttini täällä). Siellä jaettiin sadalle ensimmäiselle kävijälle ennakkokappale Angie Thomasin teoksesta Viha jonka kylvät, joka ilmestyy virallisesti tänään. Luin kirjan heti tapahtuman jälkeisen illan, sekä seuraavan päivän kotimatkan aikana Onnibussissa Helsingistä Ouluun. Tämä silmiä avaava teos on yksi TOP 10 -listani kirjoista tältä vuodelta.

 

"Musta tuntuu niinku mun pitäis pyytää anteeks kaikkien valkosten puolesta." (s. 333)

  

Teos on vakavista teemoistaan huolimatta nopealukuinen ja vaikka luulin olevani jossain määrin tietoinen, kuinka vaikeaa on olla tummaihoinen nykyaikana, yllätyin siitä, että se on vieläkin vaikeampaa. Se on toki ollut vaikeaa aina, kiitos etenkin valkoihoisten ennakkoluulojen ja pelkojen, mutta esimerkiksi Suomessa on parin viime vuoden aikana ollut todella vaikeaa olla erilainen tai erilaisuuden / moninaisuuden puolustaja. 

  

Teoksen päähenkilö on 16-vuotias Starr. "Faija sanoo, että se anto mun nimeksi Starr siksi, että mä olin valo sen pimeydessä." (s. 228) Hän asuu ghetossa, mutta käy koulua kaupungin paremmalla, vakoisella puolella. Starrin ghettominä ja kouluminä eroavat toisistaan, jälkimmäisessä maailmassa ei kannata leimaantua siksi "vihaiseksi mustaksi muijaksi". Lukija putoaa teoksen alussa keskelle bileitä, joissa ammuskellaan. Khalil, Starrin ystävä lapsuudesta asti tarjoaa tytölle kyydin bileistä kotiin, ennen kuin poliisit tulevat paikalle.

  

Kaksikko on jo kaukana ammuskelusta, kun poliisi pysäyttää heidät. Starrille on jo lapsena opetettu, kuinka käyttäytyä poliisien kanssa. "Mua ei ole kasvatettu pelkäämään poliiseja, vaan käyttäytymään fiksusti niiden seurassa." (s. 26) Khalil ei ole saanut samaa oppia, ja kysyessään Starrilta, onko tällä kaikki ok, poliisi ampuu pojan luullessaan tämän tavoittelevan asetta.

 

Mä olen nähnyt sellaista tapahtuvan vaikka kuinka monta kertaa: mustaihoinen saa surmansa vain siksi että on musta. (s. 36)

  

Olin katsonut vähän ennen kuin lähdin Helsinkiin alla olevan videon (nenäliinavaroitus!) ja se antoi todellisuusiskun, sillä suomalaiselle valkoiselle lapsellehan sanotaan aina, että poliisiin voi luottaa. Se toimi hyvänä pohjana teoksen lukemiselle. Toki olen tietoinen siitä, että ei-valkoihoisen näköisiä viedään todella usein syyttömänä vankilaan tai ammutaan poliisien toimesta perusteettomasti, mutta on se silti epäreilua ja surullista, että tämä kirja on totta niin monelle.

Helmikuussa 2012 vapaaehtoiseen asukasvartioon kuulunut George Zimmerman ampui 17-vuotiaan tummaihoisen aseettoman pojan, Trayvon Martinin. Zimmermanin mukaan kyse oli itsepuolustuksesta. -- Vastalauseena Zimmermanin syytteestä vapauttamiselle aktivisti Alicia Garza kirjoitti Facebook-päivityksen, jonka mukaan mustien hengellä ”on väliä”. Garza ja hänen tuttunsa -- alkoivat levittää #blacklivesmatter-aihetunnusta sosiaalisessa mediassa -- Naiset perustivat myös samannimisen järjestön. Tunnuslauseen käyttö yleistyi elokuussa 2014 -- Vaaleaihoinen poliisi ampui Fergusonissa kuoliaaksi aseettoman 18-vuotiaan tummaihoisen Michael Brownin, mikä johti mielenosoituksiin ja mellakoihin.

 Black Lives Matter -liikkeesstä Wikipediassa.

  

    

Tarinassa seurataan Starrin elämää Khalilin kuoleman jälkeen, kuinka hän käy sisäistä taistelua uskaltaako nousta vääristynyttä oikeuskäsitystä vastaan ja mennä todistamaan, että hän ja Khalil eivät olleet tehneet mitään väärää. Starr menetti jo toisen ystävän luodeille, mutta ei voi käydä menetystään läpi koulussa, koska kukaan ei tiedä Khalilista ennen kuin hänen naamansa on uutisissa.

Triviaa: Starr on Harry Potter -fani ja kirjasta löytyy lukuisia Potter-viitauksia. Hän on myös Jordan-kenkien suurkuluttaja ja tytöllä onkin kyseisiä tossuja kunnioitettava kokoelma. Starrilla on valkoinen poikaystävä, josta hänen isänsä ei vielä tiedä, sillä tyttö pelkää tämän reaktiota.

"Mä oon valkonen, niinkö?" se sanoo, niinku kuulis asiasta ensimmäistä kertaa. "Mitä vitun tekemistä sillä minkään kanssa on?" 

"Kaikki! Sä oot valkonen, mä musta. Sä oot rikas, mä en." 

"Ei sillä oo mitään väliä!" se sanoo. "Mä en välitä sellaisesta, Starr. Mä välitän susta." (s. 146)

  

Suosittelen katsomaan myös Netflixin sarjan Dear White People.

    

 

Silti mä olen sitä mieltä, että jonain päivänä asiat muuttuu. Miten? Mä en tiedä. Milloin? Sitä mä varsinkaan en tiedä. Miksi? Siksi että aina on joku, joka taistelee. Ehkä nyt on mun vuoro. (s. 393)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

 

Kun mä olin kakstoista, mutsi ja faija piti mulle kaksi puhuttelua.

Toinen oli se tavallinen kukkia ja mehiläisiä -juttu. 

Toinen koski sitä, mitä pitää tehdä jos poliisi pysäyttää. 

  

Tee täsmälleen niinku poliisi käskee.

Pidä kädet näkyvissä.

Älä tee äkkinäisiä liikkeitä.

Puhu vain kun sua puhutellaan.

  

16-vuotias Starr on köyhän slummin kasvatti, joka käy koulua paremmalla puolella kaupunkia. Ristiriita kahden maailman välillä kärjistyy, kun poliisi yhtenä iltana ampuu Starrin lapuudenystävän.

  

Starr on paikalla ja tietää, ettei ampumiseen ollut mitään syytä. Hänen todistuksensa voi kuitenkin tuhota koko mustan yhteisön, ja myös maksaa hänen henkensä.

  

"Tämä tarina on tärkeä. Tätä tarinaa tarvitaan." - Kirkus Review

  

Suomentanut: Kaijamari Sivill, 426 sivua, Otava 2017

  

Alkuperäinen nimi: The Hate U Give (2017)

    

Kirja on luettu myös näissä blogeissa: Carry On Reading, Kujerruksia, Sivujen välissä

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Kaksosauringot #1)

"Minun. Nimeni. On. Aleia.

Näin ajatteli tuo tummahiuksinen tyttö, joka samalla oli ja ei ollut Aleia."

   

  

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 35. Kirjan nimessä on erisnimi 

  

Erika Vikin Kaksoisauringot-sarjan aloittava esikoisteos Hän sanoi nimekseen Aleia on sekoitus fantasiaa ja lännenseikkailua höystettynä kevyellä steampunk-mausteella. Vik on luonut trilogiaksi kasvavan maailman, joka muistuttaa omaamme 1800-luvulla, mutta jota valaisee kaksi aurinkoa ja jonka ajanlaskua mitataan kahdella tapaa: tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2865 ihmisten aikaa tai toisin ilmaistuna 524jt., jälkeen tulilintujen lähdön. Myyttisistä tulilinnuista puhutaan ensimmäisessä osassa vain vähän, nähtäväksi jää avaako kirjailija niiden historiaa myöhemmin lisää. Maailmasta löytyy myös muita erikoislaatuisia eläimiä, kuten amargundi-liskot ja sininen fennekkikettu. 

  

Maan kuoren alta möyrysi tuhatpäinen olento, vasta horroksestaan herännyt, joka puhkesi parveksi kiukkuista surinaa ja syöksyi kohti. (s. 111)

  

Keskeisinä näkökulmahahmoina tavataan seleesi-mies Corildon ja ihmistyttö Aleia. Seleesejä pelätään ja syrjitään ihmisistä hieman eroavan ulkonäkönsä ja erikoisten kykyjensä vuoksi. Esimerkiksi Corildon pystyy aistimaan ja kontrolloimaan tuulia, mutta mahtia kavavoivia kykyjä on olemassa muitakin. Corildon on Seleesian tieteellisen toiminnan edistämisen seuran kartografi ja hän asuu ihmisten keskuudessa kaukana pohjoisessa. Kun Aleia tuupertuu keskellä talvea hänen portilleen, miehen arkirutiinit hajoavat ja hän joutuu vuosien yksin asumisen jälkeen jakamaan talon toisen kanssa ja lopulta hakeutumaan takaisin kaltaistensa pariin saadakseen vastauksia Aleian omituiseen muistinmenetykseen.

"Painu takaisin seuraavalla kyydillä takaisin sinne kirotulle pimeyden saarellesi." -- "Oletkos tullut tänne vokottelemaan pimeällä magialla meidän naisemme?" (s. 13-14)

  

Teos kertoo matkasta, jonka kaksikko tekee mantereen syrjäisestä pohjoisesta vilkkaan etelän rannikolle, mistä laivat Seleesiaan lähtevät. Matkaa varjostaa huono tuuli, todellisuuden varjopuolen muutos, joka vaikuttaa etenkin seleeseihin. Maailma tulee pian muuttumaan toisenlaiseksi ja sen ennusmerkkejä on jo näkyvissä. Tuhdin teoksen sivuille mahtuu myös pohdintaa ihmisoikeuksista, naisen oikeudesta omaan ruumiiseensa ja romantiikkaa, joka yllättää niin hahmot kuin lukijankin, olematta kuitenkaan liian siirappista. Päähenkilöiden lisäksi matkalta kertyy mukaan uusia hahmoja, joiden persoonat värittävät seikkailua. 

Hän piti huolen, että jokainen sana henki routaa. (s. 145)

  

Vikin sanankäyttö on sähäkkää. Hänen vuosia työstämänsä maailmansa tuntuu uskottavalta, vaikka siinä onkin ripaus taikaa. Villin lännen tyylinen miljöö on hyvin sopiva tarinan kannalta ja osuu julkaisussaan hyvään saumaan, kun HBO:n suursarja Westworld on nyt palauttanut genren kiinnostavuuden valtavirtaan. Maiseman vaihteluita ei teoksesta puutu, ja höyryveturin tavoin kierroksia lisäävään tarinaan olisi kaivannut ainoastaan hieman lisää rivejä sen selvästi moniuloitteisista hahmoista. Seuraavissa osissa lienee luvassa suuria paljastuksia niin vanhojen tuttujen kuin vain ohimennen mainittujen hahmojen menneisyydestä.

  

Vaikka moni asia jääkin avoimeksi, ei jatkoa tarvitse onneksi odottaa kauan, sillä Seleesian näkijä ilmestyy jo elokuussa 2017. Vikin teos heijastelee ajankohtaisia teemoja, kuten epäluuloa ja pelkoa muualta tulleita kohtaan. Romaania ei ole suunnattu vain yhdelle ikäryhmälle, vaan se sopii lukijalle kuin lukijalle, joka haluaa uppotua taidolla kehrättyyn tarinaan, varsinkin jos suomalainen kirjallisuus ei ole kaikkein tutuinta. Sillä on potentiaalia myös kansainvälisille markkinoille. Kirjan oheislukemistona on Seleesia.com-nettisivusto, minne kirjailija on koonnut lisää maailmansa historiaa ja esittelee piirroksiaan hahmoista. 

  

Kuunvalon kiilat putosivat katosta hipoen turkin peittämiä kapeita harteita, ja hetken näytti siltä kuin tytön selästä olisivat kasvaneet kelmeän sinisen valon läpikuultavat siivet. (s. 443)

    

Suloisen fennekin eli aavikkoketun kuva Creative Commons luvalla täältä.

Arvosana:

      

Takakannesta:

Kahtia jakautuneessa maailmassa tuulet ovat muuttumassa. Tytön täytyy muistaa. Mies haluaa vain unohtaa.

  

Corildon on seleesi, aisteiltaan ylivertaisen lajin edustaja, joka kykenee käskemään tuulia. Hän on myös seleesien Seuran kartografi, joka on havainnut tuulten muuttuneen ja aavistaa, että maailman voimasuhteet ovat horjahtamaisillaan. Eräänä talvi-iltana Seuran pihalle tuupertuu ihmistyttö. Herättyään tyttö ei kykene kertomaan itsestään muuta kuin nimen, Aleia. Corildonin pahat aavistukset vahvistuvat, kun myös Aleia aistii huonot tuulet, vaikka sen pitäisi olla ihmiselle mahdotonta. Kuka Aleia on ja miksi hän on täällä juuri nyt?

  

Hän sanoi nimekseen Aleia on omaääninen, fantasiaromaani, joka käsittelee ajankohtaisia teemoja, muukalaisuutta ja toiseuden pelkoa. Sekä surua ja siitä selviämistä. Romaanin maailma on kiehtova yhdistelmä villiä länttä, steampunkia ja luonnonläheistä magiaa. Teos aloittaa Kaksosauringot-trilogian, joka edustaa kansainvälisen tason spekulatiivista fiktiota.

    

329 sivua, Gummerus 2017

    

Muita lukukokemuksia: Voima, Le Monde diplomatique Lukufiilis, Pauline von Dahl, Dysphoria, Oksan hyllyltä, Hurja hassu lukija, The YA Diaries, Kirjojen keskellä, Kirjaluotsi, Minun Mielessä

Philip K. Dick: Oraakkelin kirja

"Paras että luet kirjan itse. Jos kuulet etukäteen, voi huvisi mennä pilalle."

   

  

Jo kuukauden ajan on blogini tilastoissa trendannut yksi haku ylitse muiden, Oraakkelin kirja. Blogiin on siis tultu tuolla haulla kymmeniä kertoja päivässä, mutta teoksesta en ole täällä koskaan kirjoitettanut. Ennen kuin nyt - olihan se pakko lukea kirja, jota noin paljon haetaan. Philip K. Dickin klassikko vaihtoehtohistoria on ollut kauan lukulistallani (aivan kuten Blade Runner - Palkkionmetsästäjäkin), etenkin koska sen pohjalta tehty tv-sarja The Man in the High Castle herätti kiinnostukseni. Kyseessä on siis fiktio siitä, millainen maailma voisi olla jos Japani ja Saksa olisivat voittaneet toisen maailmansodan. Romaani on voittanut Hugo-palkinnon 1963 ja suomennos Tähtivaeltaja-palkinnon 1993. 

  

"Siinä on tietysti paljon pelkkää mielikuvitusta, koska sen siis täytyy viihdyttää tai muuten ihmiset eivät lukisi." (s. 82)

  

Olin hyvin yllättynyt, kuinka erilainen tarina kirjassa ja sen filmatisoinnissa on. Eletään 1960-lukua ja Yhdysvaltojen länsirannikko kuuluu Japaniin ja itärannikko natsien Reichiin. Henkilöhahmot ovat molemmissa samat, mutta heidän roolinsa ovat hieman erilaiset. Kirjan näkökulmahenkilöt ovat keskenään tasa-arvoisia, mutta sarjaversioitaan ohuempia. Moniääninen kerronta tekee teoksesta hyvin sirpaloituneen, etenkin sen vuoksi, ettei ainakaan suomennoksessa ilmaista esimerkiksi tyhjällä rivillä kertojan vaihtumista, vaan hahmosta toiseen siirrytään aivan huomaamatta. Hahmot menivät tämän vuoksi helposti sekaisin. Runsas hahmojen määrä ja pyörittäminen on ilmeisesti tyypillistä Dickille, mitä en tiennyt ennen kuin sain tämän häneltä ensimmäisenä lukemani kirjan loppuun.

  

"Kirjaa ei pidä luokitella siksi että se on bestseller. Monet bestsellerit ovat hirveää roskaa." (s. 133-134)

  

Hahmogalleriasta löytyy eronnut pariskunta Juliana ja Frank Frink, joka tv-sarjassa on ainakin alussa edelleen naimisissa. Frank on juutalainen, joka on sukunimensä lisäksi muuttanut kasvonsa piirteet vähemmän juutalaisiksi. He asuvat Yhdysvaltojen japanilaisella puolella, San Fransicossa, joskin kirjassa Juliana on sittemmin muuttanut neutraalille vyöhykkeelle, Coloradon Canon Cityyn. Kirjan Juliana on persoonaltaan hyvin vaikeasti pidettävä, toisin kuin tv-sarjassa. Muita hahmoja ovat  mm. amerikkalainen antiikkikauppias, Robert Childan ja hänen korkea-arvoinen vakioasiakkaansa Nobusuke Tagomi, sillä jostain syystä japanilaiset arvostavat paljon americanan keräilyä. 

  

Hahmoilla ei juurikaan ole tarinan kaarta tai historiaa, vaan heidän arkeaan seurataan lyhyen aikaa. Olisin toivonut hahmoille hieman tyydyttävämmin kirjoitetun tarinan, ympäriinsä haahuilemisen sijaan tarkoituksenmukaisempaa ja juonta eteenpäin vievää kerrontaa. Dick on saattanut tavoitella tällaisella kerrontatyylillä elämän uskottavuutta ja tuokiokuvamaisuutta, mutta minua jäi häiritsemään, että hahmojen kohtalot jäivät kellumaan epävarmuuteen. Mitä seuraavaksi tapahtui? 

  

Hän vilkaisi virellään istuvaa tyttö. Luoja, ne lukevat yhden kirjan, hän ajatteli, ja pajattavat siitä loputtomiin. (s. 77)

   

Teoksessa on keskeisessä roolissa kaksi kirjaa, Heinäsirkat peittävät maan sekä itämaisen viisauden ja neuvojen kokoelma I ching eli muutosten kirja. Ensin mainittu on Oraakkelin kirjan tavoin vaihtoehtohistoriallinen romaani, joskin sen maailma on käsitykseni mukaan omamme kaltainen, eli Japani ja Saksa hävisivät toisessa maailmansodassa. Kielletyn heinäsirkka-kirjan sijaan tv-sarjassa on outoja sodanaikaisia filmejä, jotka näyttävät muita maailmoja. Muutosten kirja on puolestaan verrattavissa riimuilla tai Tarot-korteilla ennustamiseen: neuvoa kaipaava ihminen muotoilee kysymyksen oraakkelille, minkä jälkeen hän heittää kärsämönvarsia tai kolikoita ja tulkitsee vastauksen sitä, kuinka esineet asettautuvat. Muutamalla hahmolla on hyvin orjallinen tapa kysyä aivan kaikissa päätöksissä apua oraakkelilta, niin että koko homma alkaa muistuttaa Aku Ankassa ollutta höpsismin aatetta.

  

"Itse asiassa luen sitä juuri siksi, että se on kielletty." (s.107)

  

Reichin puoli Yhdysvaltoja on hyvin kirjassa pienemmässä roolissa kuin sarjassa ja emomaan tapahtumista kuullaan vain parin radiolähetyksen verran. Hitler on elossa molemmissa versiossa, mutta kirjassa hänestä ei tiedetä kuin että on ilmeisesti jossain hoitokodissa vanhuudenheikkona. Dickin alkuperäistarinassa saksalaiset ovat aloittaneet aurinkokunnan vallotuksen ja onkin harmi, ettei tätä puolta ollut tv-sarjassa (ainakaan en muista, että siitä olisi mainittu). "Oli kertakaikkiaan jotenkin humoristista kuvitella jäykkänikaiset, yrmeät saksalaiset marssimassa Marsin punaisella hiekalla, jota yksikään ihmisjalka ei ollut koskaan ennnen tallannut." (s. 14) Avaruusnatseista on tosin saatu suomalainen leffa, Iron Sky. raketeilla matkattiin myös maan päällä, samaan tapaan kuin edellisessä bloggauksessa käsitellyssä Aldous Huxleyn Uljaassa uudessa maailmassa. 

  

Vaikka elämä planeetaltamme tuhottaisiin, jossakin muualla varmasti on elämää, josta vielä emme tiedä. Mahdotonta, että meidän maailmamme olisi ainoa. Pakko on olla olemassa rivikaupalla toisia maailmoja, joita emme näe, jollakin alueella tai jossakin ulottuvuudessa, jonne aistimme eivät kerta kaikkiaan yllä. (s. 290)

  

Suomennoksessa oli todella paljon kirjoitusvirheitä: pieniä huolimattomuusvirheitä tuplapainalluksiaen ja rinnakkaiseen kirjaimeen lipsahtamisen muodossa. Ei siis mitään vakavaa, mutta tiheydessään huomiota herättävää. Muutamat sanavalinnat kalskahtiat korvaani hieman vanhahtavina, mm. "kirkkaalla päivännäöllä", "aamu kahdeksasta ruveten" ja "tien oheen". Suomalaisen painoksen kansikuva ei ole kaikkein ihastuttavin, mutta täällä todetaan, että kansi on oivaltava, koska ei käytä Yhdysvaltojen karttaa. Muutoin lukukokemus oli ihan miellytävä tai ainakin tekstiä luki nopeasti - ymmärtämisen kanssa ei voi sanoa samaa. Tällä kertaa tv-sarjan versio voittaa.

  

Sitaattikunniamaininnan saa: "Peikkojen ja luolien maa, kostea, ikipimeä. Jinin maailma. Ruumiiden, mädän ja lahon maailma. Sonnan. Kaiken kuolleen, joka painuu ja hajoaa mullaksi kerrostuen. Muutumaton demonien maailma, olemassa-ollut-aika." (s. 273)

   

Arvosana:

      

Takakannesta:

Miltä maailmamme näyttäisi jos Saksa ja Japani olisivat voittaneet toisen maailmansodan?

  

Oraakkelin kirja on huikea näkymä 1960-luvun käänteisestä maailmanjärjestyksestä: Yhdysvallat on jaettu sodan voittajavaltioiden kesken, natsit ovat presidenttinsä Martin Bormannin johdolla kuivattaneet Välimeren viljelymaaksi ja tappaneet Afrikan alkuperäisväestön, rikkaat japanilaiset keräilijät ovat valmiita maksamaan omaisuuksia vanhojen amerikkalaisten purukumipakkausten keräilykuvista.

  

Philip K. Dickin (1928–1982) vaikutus nykypäivän tieteiskirjallisuuteen ja -elokuviin on ollut suuri – mm. elokuvat Blade Runner ja Total Recall perustuvat hänen alkuperäistarinoihinsa. Vuoden 1962 Hugo-palkinnon voittanut Oraakkelin kirja on monien mielestä hänen pääteoksensa.

    

Suomentanut: Matti Rosvall, 308 sivua, WSOY 1992
  

Alkuperäinen nimi: The Man in the High Castle (1962)

  

Muita lukukokemuksia: Taikakirjaimet, Matkalla tuntemattomaan, Essin kirjat ja herjat

  

Vaihtoehtohistoriallisia romaaneja: Robert Harris: Kolmannen valtakunnan salaisuus, Philip Roth: Salajuoni Amerikkaa vastaan, Len Deighton: SS Lontoo, Norman Spinrad: Rautainen unelma, David Madsen: U*S*S*A, Stephen King: 22.11.63

Minna Canth: Työmiehen vaimo

"Tässä maailmassa täytyy pitää puoliaan, muuten ei tule toimeen."

        

   

Haasteissa: Minna Canthin päivä 19.3., Helmet 2017: 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja, Suomi(ko) 100: Teema: etniset vähemmistöt, romanit

  

Minulla on ollut tapana lukea Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä kirjailijan tuotantoa. Kahtena edellisenä vuotena olen tarttunut Anna-Liisaan ja Köyhään kansaan, ja nyt vuorossa oli näytelmä Työmiehen vaimo. Yleensä en pidä äärirealistisesta kirjallisuudesta, vaan haluan teosten olevan enemmän tai vähemmän fiktiivisiä ja synkistäkin teemoista huolimatta mieluiten hyvän tuulen kirjoja. Canthin kirjat ovat harvinainen poikkeus. 

  

Vaikka hahmojen takana tuskin onkaan oikeita ihmisiä Canthin lähipiiristä, ovat tarinat kuin paloja todellisesta maailmasta ja se käsittelee samoja teemoja kuin Henrik Ibsenin Nukkekoti. Muutamia ilmaisuja ja paikoin erikoisia sanataivutuksia lukuunottamatta Canthin kieli on hyvin ymmärrettävää ja tarina avautuu 132 vuotta näytelmän ilmestymisen jälkeenkin.

  

Ensimmäinen näytös kertoo Johannan ja Riston häistä. Nuoripari joutuu jo heti juhlahumussa riitaan siitä, kun Risto haluaa ryypätä olan takaa, mutta Johanna kokee, että teki virheen avioituessaan miehen kanssa. Näytelmän pääteemoja ovat alkoholismi ja naisen miehelle alisteinen asema. Johanna toi liittoon 600 markan myötäjäiset, jotka oli itse tienannut. Riston villi elämä kuitenkin kuluttaa säästöt nopeasti. Yllätyin, että suomalaisissa häissä on tarjoiltu viiniä 1800-luvun loppupuolellakin, kun yleensähän viiniä ajatellaan suomalaisille hyvinkin uutena ja merkillisenä juomana. Tämän vuoksi vahvaa ajankuvausta sisältävien teosten lukeminen sivistää vahvasti.

  

RISTO: Enkös minä häissäni sais' olla vähän päissäni? (s. 10)

  

Toisessa näytöksessä tavataan Johanna vuoden päästä häistä. Tuttavat huomaavat hänen riutuneen olemuksen, jonka nainen pistää viimeaikaisen sairauden pikkiin. Totuus kuitenkin on, että Risto ei halua rasittaa itseään työnteolla, vaan vie Johannan vaivalla ansaitsemat rahat lähimpään "anniskeluun", eikä rahaa siis jää Johannan ja heidän kolmen kuukauden vanhan poikansa ruokaan. Johanna ei myöskään halua ottaa lainaa tai ruokaa velaksi, koska tietää, ettei kuitenkaan pystyisi maksamaan niitä takaisin, jos Risto jatkaa samalla tiellä.

  

Muita keskeisiä hahmoja ovat mm. Riston juomakaveri Toppo, hyvin uskonnollinen Leena-Kaisa, josta en pitänyt ollenkaan, sekä Vappu, teoksen modernein ja kiinnostavin hahmo. Kuvioissa pyörii myös Riston entinen heila, Homsantuuksi kutsuttu Kerttu, jonka äiti oli romani. Häntä kohdellaan huonosti perimänsä takia ja koska tytön kummatkin vanhemmat ovat kuolleet, on Kertun elämä hyvin vaikeaa. Kerttu on todella värikäs hahmo, jolta kuullaan useita mielenkiintoisia sanontoja, kuten: "pakanan pallinaama" ja "tuonen toukka".

TOPPO: Ja miestenkö sitten pitäisi lapsia paimentamaan. Jo nyt maailma kääntyy nurin. (s. 67)

  

Canth on tallentanut näytelmäänsä paljon aikalaiskuvausta naisen asemasta, kun naisen omaisuus siirtyi avioliitossa miehelle ja kuinka uskonto ohjasi yhteisöjen reagointia vastoinkäymisiin. Canthin teoksen ilmestymisen jälkeen tuli käyttöön laki, joka antoi naisille itsemääräämisoikeuden omaisuuteensa. Risto on selvästi ottanut Johannan puolisokseen vain tämän rahojen takia, eikä häntä voi vähempää kiinnostaa, mitä naiselle tapahtuu, kunhan oma napa on kaljatuopin edessä. Johannan puolestaan tulisi kärsiä hiljaa rukoillen tätä polkua, jonka Jumala koettelukseksi on asettanut ja "kirkastaa kruunuaan". Nainen on kuitenkin sitä mieltä, ettei Jumala ihmisiä pahuuteen pakota.

  

Kuten Canthilta aiemmin lukemani teokset ovat olleet koskettavia ja surullisia, tämäkin oli todella vaikuttavaa ja ajatuksia herättävä. Johannan kohtalo on surullinen ja toivon niin, että hän olisi hääjuhlissa tarttunut Vapun tarjoukseen muuttaa väliaikaisesti tämän luokse ja unohtaa Risto. Alkoholismi esitetään ansaitsemassaan synkässä valossa, vaikka Toppo ja Risto (sekä koko yhteiskunta) kaikkia yleviä oikeutuksia toiminnalle kehittelevät, kuten juomalla he edistävät sivistystä maassa. Leena-Kaisa on hahmoista ainoa, joka sanoo ääneen sen mitä muut vain ajattelevat, että miehen juominen  on Johannan syy (jota se ei siis tietenkään ole), sillä vain naisella voi olla heikkouksia.

  

TOPPO: Elimme niin tai näin, aina me vaan maan parasta edesautamme. Jos teemme työtä, se on hyvä, jos juomme, ei sekään paha ole. Minä puolestani en huolikaan työllä liiaksi hartioitani kiskoa, vaan juon enemmin, koska sillä vielä jalommin hyödytän tätä ihmiskuntaa.(s. 64)

 

Ymmärrän myös hyvin, miksi kirjailijaa on elinaikanaan syyetty jumalanpilkasta, sillä sen verran huonoon valoon tämä asettaa tosiuskovaiset näytelmässä. Esimerkiksi kun Kerttu sattumalta tapaa kiertolaiselämää viettävän isoäitinsä, tokaisee vanhempi romaninainen kristityistä, että "Minä en ole hyviä nähnyt. yhtäläisiä ovat kaikki. Ja meitä he sitten vielä hylkivät, pitävät koiriaan halvempina. Sanovat Jumalansa meitä kironneen ja ikuiseen maanpakoon tuominneen. ja yhtäkaikki pitäisi meidän käymän kirkossa, ja palveleman tuota Jumalaa. Kyllä kai!" (s. 53). 

   

Vaikka naisen aseman ja tasa-arvon suhteen paljon onkin tapahtunut Canhtin elinajasta nykyaikaan, tehtävää riittää edelleen. Esimerkiksi, kun kirjoitin äsken vahingossa näytelmän nimeksi Työmiehen mies, tuli mieleen kuinka hieno päivitys Canthin klassikolle se olisikaan tasa-arvoisemmaksi muuttuneen Suomen juhlavuonna, jolloin Tom of Finland on koko kansan taiteilija Tove Janssonin rinnalla. Siinäpä muuten olisikin toinen nainen, joka ansaitsisi liputuspäivän. 

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

  

Arvosana:

  

  

Takakannesta:

Työmiehen vaimo kertoo ahkeran Johannan ja hänen hulttiomiehensä tarinan. Kiinnostavimmaksi henkilöksi kohoaa kuitenkin mustalaistyttö Homsantuu, joka ei suostu yhteiskunnan tuomittavaksi. Työmiehen vaimo on ensimmäinen kaupunkilaistyöläisistä kertova näytelmämme.

  

“Erittäin hyvä asia oli, että näytelmäkappale ”Työmiehen vaimo” ilmestyi painettuna. Koko lukevan yhteiskunnan huomio on melkein kiihkoon asti kiinnitetty siihen niiden ristiriitaisten arvostelujen kautta, joita tästä kappaleesta on saatu lukea. Niitä lukiessaan ei se yleisö, joka ei kappaletta ole nähnyt, ole tiennyt, ketä uskoa ja ketä olla uskomatta. Nyt voipi jokainen lukea ”Työmiehen vaimon” ja sitten päättää, kuka oli oikeassa.”

  

– Aamulehti 17. maaliskuuta 1885

    

111 sivua, WSOY 1885 (näköispainos ntamo 2013)

  

Canthin teos tuttu myös täällä: Lukemisen ilo, Kaikki paitsi lukeminen on turhaa, Sivutiellä, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Booking it some more, Nuoren opettajattaren kirjablogi

      

Minna Canthin tuotantoa:

Näytelmät:

• Murtovarkaus (1883)
• Roinilan talossa (1885)
• Työmiehen vaimo (1885)
• Kovan onnen lapsia (1888)
• Papin perhe (1891)
• Sylvi (1893)
• Hän on Sysmästä (1893)
• Spiritistinen istunto (1894)
• Anna Liisa (1895)
• Kotoa pois (1895)

  
Novellit ja pienosromaanit:

• Hanna (1886)
• Köyhää kansaa (1886)
• Salakari (1887)
• Lain mukaan (1889)
• Kauppa-Lopo (1889)
• Agnes (1892)