Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia

"- No voi sun pärhhana! Siinä vasta hieno präntti. Tuo pittä kaikkien ossa lukke."

  

     
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 8. Suomen historiasta kertova kirja
   

Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historia oli lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia ehdokkaana. Palkinto meni Sanna Manderin teokselle Avain hukassa. Kunnas nousi kuitenkin yleisön suosikiksi. Tämäkin historian kirja kertoo, kuinka ruotsalainen Suomi oikeasti onkaan. 

  

(Kaarle XI:n) aikana muinaismuistoja alettiin vaalia, tehtiin ensimmäinen ruotsalainen kansanlaulu- ja satukokoelma ja kerättiin vanhoja islantilaisia saagoja. (s. 41)

    

Koiramäen Suomen historia on hyvää luettavaa lasten lisäksi myös aikuisille. Ainakin minä löysin kirjan sivuilta monta faktanmurusta, joita en muista aikaisemmin kuulleeni (esim. että 1601 katovuosi johtui perulaisen tulivuoren purkauksesta vuotta aiemmin). Toki joukossa on koiramäkeläisten fiktiivistä tarinaakin, mutta historian merkkihetket ja eri hallitsijoidet elämänvaiheet lienevät ihan pätevää tavaraa. 

  

Kristiina (Kustaa II Aadolfin tytär) pukeutui mielellään miesten vaatteisiin ja käyttäytyi muutenkin miehekkäästi. Hän oli mainio miekkailija ja innokas metsästäjä. (s. 40)

  

Teos alkaa Agricolasta ja Suomen kirjakielestä ja päättyy Runebergiin. Välissä käydään läpi sotien kirjoma historiamme niin Ruotsin kuin Venäjänkin vallan aikana. Sodat on kuvattu mahdollisimman vähän väkivaltaa ja verenvuodatusta näyttäen. Naisia on mukana vain muutama, siis monien aiempien teosten tapaan historia on hyvin maskuliininen, vaimot, äidit ja siskot ovat jääneet suurmiesten varjoon. Itsenäisyyden aikaan ei teoksessa ehditty, mutta se tekee teoksesta ehkä paremmin aikaa kestävän, koska ei alleviivaa Suomi 100:a. 

   

- Kunpas joskus tulisi sekin aika, että Suomi olisi kokonaan vapaa maa. (s. 73)

     

        

PS. Kuka muu bongasi Aku Ankan vilahtavan teoksessa?

  

Takakannesta:

Osaatko kuvitella millaista elämä oli Suomessa esi-isiemme aikaan, kun maata hallitsivat Kaarlet, Juhanat, Kristiinat, Kustaat ja muut kruunupäät? Aapinen oli vielä kirjoittamatta, haarukka uusinta muotia, ja sotimaan lähdettiin nuijat aseina.

  

Nuijasota ja noitavainot, hatut ja myssyt, tanssit ja turnajaiset, kreivin aika! Lähde seikkailulle entisaikain Suomeen. Samalla saat kuvan pienen sisukkaan kansamme menneisyydestä 1500-luvulta 1800-luvulle.

  

Mauri Kunnas herättää historian henkiin tavalla, josta nauttivat kaikki lapsista aikuisiin. Seitsemän koiraveljestä ja Koirien Kalevala ovat saaneet rinnalleen komean suurteoksen.

      

80 sivua, Otava 2017

  

Muita lukukokemuksia: Tuijata - Kulttuuripohdintoja, Kirjojen pyörteissä, Kirja vieköön!, Kirjahilla

Hellevi Salminen: Hello, I love you

"Minä en osannut kovin varmasti uskoa, että niin saa tehdä. Että se on oikein.

Että rakkaus on."

  

     

Lukuhaasteissa: Prideviikko 26.6.-2.7., Suomi(ko) 100: Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt

  

Helsinki-Priden kanssa samaan aikaan kirjablogeissa luetaan ja postataan sateenkaarikirjoista. Niitä tulee näkymään minunkin blogissani useampia, sillä emännöin tätä teemaviikkoa.

   

Hellevi Salminen sekä hänen teoksensa Hello, I love you olivat minulle aivan uusia nimiä, kun etsin Pride-viikolle luettavaa. Teoksen kansi ei herätä isoja tunteita ja harmillisesti tekstikin jättää kylmäksi, sillä se töksähtelee ja poukkoilee sinne tänne, ja kielenhuollolle olisi ollut tarvetta kirjoitusvirheiden ja hieman erikoisen sanaston vuoksi. Enkä kokenut kuvausta rohkeaksi, niin kuin takakansi lupailee. 

  

Sen voinen allekirjoittaa, että teos kertoo ajankohtaisesta aiheesta, koska rakkaus on sitä aina. Aivan sama keneen rakastuu. Takakansi yrittää kehittää kolmiodraamaa teoksen kolmen keskeisen hahmon välille, mutta on jo alusta selvää, että kyseessä on enemmänkin tyttö-tykkää-pojasta-mutta-poika-ei-tytöstä-vaan-toisesta-pojasta -kuvio. 

  

Ajattelin Danielin käsiä. Ajattelin sen paljasta ihoa. Muistin miten karheat sen kiharaiset hiukset olivat. 

Ja sitten ajattelin, miten kaita Emmi oli. Ajattelin, että jos kaikki olisi toisin. 

Minulle tuli jotenkin ahdistunut olo. [--] Oliko minussa jokin vika, kun kaita ja kaunis ja kiehtova Emmi ei sytyttänyt minua - päinvastoin. (s. 75)

  

Teoksen päähenkilö on lukioikäinen Luukas. Hänen lapsuudenystävänsä, naapurirapun Emmi on varttunut naiseksi, kasvannut rinnat ja karistanut pois sen poikamaisen viehätyksen, josta Luukas oli aina pitänyt. Emmi ei ymmärrä, miksi Luukas on yhtäkkiä niin kylmä häntä kohtaan. 

  

Luukaksen ja Emmin vanhemmat ovat molemmat eronneet ja Luukaksen äiti on muodostanut Emmin isän kanssa uusioperheen. Luukas jäi asumaan isän kanssa, mutta Emmi muutti äitinsä kanssa Luukaksen mummolaan. Isoäiti on muutamaa vuotta aikaisemmin kuollut ja mökin puutarha on päässyt villiintymään.

  

Daniel suuteli minua. 

Minun tuli kuuma ja minun tuli kylmä. 

Makasimme aivan vierekkäin, sen kädet olivat minun ympärilläni. (s. 37)

  

Juhannuksena perheet juhlivat keskikesää yhdessä mummolassa ja kummisetä puolisoineen tulee Ranskasta asti paistamaan makkaraa Suomen suven ollessa kauneimmillaan. Mukana on ystävättären sukulaispoika Daniel, jonka kanssa Emmi yrittää flirttailla, mutta Daniel iskeekin silmänsä Luukakseen ja lomaromanssi on valmis. Poikien välit viilenevät syksyn aikana, mutta lempi roihahtaa uudelleen, kun Daniel kutsuu Luukaksen jouluksi Ranskaan. Kun Luukaksen isä lopulta saa vahvistuksen epäilyilleen, että poikansa onkin homo, hän ei sulata asiaa kovin hyvin.

     

- Tästä sinun seksuaalisesta suuntautumisestasi, isä sanoi. [--] - Se on kauhean muodikasta nykyään, isä sanoi. Sanat kuulostivat melkein pilkallisilta [--] - Nämä Pride-jutut ja mitä niitä on, isä sanoi. - Minä olen vähän ottanut selvää asioista. [--] - Että onko sinun mielestäsi muodikasta olla sukupuolisesti poikkeava? [--] 

- Miksi sun pitää selvitellä jotakin ihan... ihan luonnollista juttua? (s. 115-116 ja 118)    

  

On mahtavaa, että kirjailijat luovat sateenkaarevia hahmoja (vaikka vain koska se on "muodikasta"), mutta minusta olisi kivaa lukea näiden "onko minussa jotain vikaa"-tarinoiden lisäksi sellainen, hyvin kirjoitettu kirja, jonka päähenkilö olisi vahva ja ylpeä siitä, että on edustaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöä (vinkatkaa, jos tiedätte tällaisia). Ihastuttava Simon (Minä, Simon, Homo Sapiens) on ainoa, joka tulee mieleen, ja siinä myös Simonin lähipiiri ottaa kaapista tulemisen täysin vailla kitkaa. Tuskin kaikki sateenkaarevat nuoret kipuilevat seksuaalisuutensa tai sukupuolensa kanssa, joten heille nämä kirjat eivät välttämättä tarjoa samaistumispintaa ja saattavat jopa vahingoittaa suhtautumista itseensä, herätäen tarpeetonta kyseenalaistamista. 

   

Arvosana:

  

Takakannesta:

Saako sitä rakastaa ketä haluaa? 

  

Kolmiodraama: tyttö ja kaksi poikaa. Yhtälö, jonka ratkaisua joidenkuiden on vaikea hyväksyä. 

  

Palkitun kirjailijan rohkea kuvaus ajankohtaisesta aiheesta.

         

126 sivua, Otava 2013

   

Kirjasta on kirjoitettu myös täällä: Lastenkirjahylly, Notko, se lukeva peikko, Kirjaston kummitus, Luettua elämää, Ikävä Unelmia, Kirjataivas, 

  

Samantyylisiä kirjoja:  

• Henrik Wilenius: Saranapuolelta
• Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens
• Terhi Rannela: Amsterdam, Anne F. ja minä
• Sini Helminen: Kaarnan kätkössä
• Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa
• Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Terhi Rannela: Amsterdam, Anne F. ja minä (Kerttu & Mira #1)

"En ollut varautunut siihen, että kirja voisi olla aidosti mielenkiintoinen."

  

   

Lukuhaasteissa: Prideviikko 26.6.-2.7., Suomi(ko) 100: Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt

  

Helsinki-Priden kanssa samaan aikaan kirjablogeissa luetaan ja postataan sateenkaarikirjoista. Niitä tulee näkymään minunkin blogissani useampia, sillä emännöin tätä teemaviikkoa.

   

Terhi Rannelan nuortentrilogian aloittavassa teoksessa Amsterdam, Anne F. ja minä päähenkilönä on 15-vuotta juuri täyttänyt Kerttu Kaarina Koistinen, tuttavallisemmin Kepa tai K3. Kun hän lähtee äitinsä kanssa syyslomalla Amsterdamiin, koto-Suomeen jäävät ex-tyttöystävä Mira ja nettidieitti Jimi. 

  

Kun katsoin Miran kissamaisen vihreisiin silmiin ensimmäisen kerran, en ymmärtänyt, että se laukaisisi minussa massiivisen identiteettikriisin. En ollut koskaan aiemmin pohtinut seksuaalista identiteettini -- Olin hetero niin kuin kaikki kaverinikin. En ollut edes osannut määritellä itseäni heteroksi, mutta yhtäkkiä kaikki lokerot piti kaivaa esiin. (s. 31)

  

Olen lukenut Rannelalta aikaisemmin vain yhdessä Anneli Kannon kanssa tehdyn Kuparisaari-trilogian, joka ei aivan vakuuttanut kummankaan kirjailijan taidoista, mutta Kertun luonne on paljon kiinnostavampi ja uskottavampi kuin yhdenkään tuon fantasiasarjan hahmoista. Hän lukee paljon, harrastaa postcrossaamista ja on teiniangstissaankin mukavan monipuolinen ajattelija sekä sanavalmis nuori, johon välillä samastuin (olemme esimerkiksi molemmat käyneet ala-asteella puheterapiassa kiertämässä ärrää orren ympärille).

  

Hänen äitinsä on Suomen tunnetuin romanttinen kirjailija Kaarina Kataja, joka keräilee Anne Frankin päiväkirjan eri painoksia ja myös eri kielillä. Kerttu kritisoi Gilmoren tyttöjen äiti-tytär-suhdetta, epäuskottavaksi mutta silti hänellä on varsin hyvät välit äitiinsä. Jopa Kertun seurusteleminen tytön kanssa on äidille ok - tällaisia vanhempia tarvittaisiin enemmän todellisessakin maailmassa. Kertun sanoin, onhan Suomi aikamoinen takapajula, "jossa on ahdasmielisiä urpoja vielä 2000-luvullakin."

  

Kerttu on saanut äidiltään syntymäpäivälahjaksi kappaleen Annen päiväkirjasta ja hän ihmettelee, miksi se on niin merkittävä teos etenkin äidilleen. Kerttu ei pidä tyttökirjaklassikoista ja kokee päiväkirjan kuuluvan samaan kategoriaan. Hänestä on turhaa lukea "jonkun sata vuotta sitten kuolleen teinin" vuodatuksia, etenkin koska Anne kuolee, sillä "sehän spoilaa koko jutun". Lopulta Kerttu kuitenkin suostuu lukemaan teoksen, jos hän saa 70€ maksavat farkut. Tyttö saa yllättyä, millainen vaikutus teoksella häneen lopulta onkaan.

      

Meitä vastaan kävelee harvakseltaan niin absurdin näköistä porukkaa, että olen varma siitä, että kaupungin alapuolella sijaitsee rinnakkaistodellisuus, josta nämä ovat kiemurrelleet ihmisten ilmoille. -- En ihmettelisi, vaikka vastaani hoippuisi pilvessä oleva Ihmemaan Liisa tripillä olevan Irvikissan kanssa. (s. 44-45)

  

Amsterdam vaikuttaa ihanalta paikalta, jonne täytyy päästä joskus. Haluan vierailla ainakin Frankien piilopaikasta tehdyssä museossa ja ihastelemassa Van Goghin maalauksia. Olen lukenut Anne Frankin päiväkirjan ja myöhemmin myös lukupiirini, joka teki se inspiroimana matkan Amsterdamiin, harmillisesti itse en päässyt tuolloin mukaan. Myös John Greenin teoksessa Tähtiin kirjoitettu virhe matkustetaan Amsterdamiin. 

  

Naureskelin, kun Kerttu kuvaa, kuinka Amsterdam elää pyörillä. Hän tapaa paikallisen pojan, joka kertoo, että "pyörän odotettu elinikä per omistaja on vain puoli vuotta", ennen kuin se varastetaan. Kerttu kommentoi, että Tampereella pyöräilijät ovat liikenteen alinta kastia, joille mummon puivat nyrkkiään eikä hänen pyöräänsä ole koskaan varastettu. Toista on Oulussa, jota kutsutaan jopa Suomen pyöräilypääkaupungiksi, eikä itseään voi kutsua oikeaksi oululaiseksi ennen kuin pyörä on varastettu ensimmäisen kerran. 

  

Jatko-osa Goa, Ganesha ja minä kerrotaan Miran näkökulmasta. Täytyy pitää mielessä tämä sarja, viimeistään ensi vuoden Pride-viikkoa ajatellen, sillä Terttu ja japanilaisesta kulttuurista kiinnostunut Mira ovat sen verran kiinnostavia hahmoja, että heidän mukanaan lähtee mielellään toisellekin matkalle. 

  

 Elämä on liian lyhyt huonojen kirjojen lukemiseen. (s. 101)

Terhi Rannela: Näin kirjani ovat syntyneet

”Muistan hyvin, miten keksin aiheen Amsterdam-kirjaan. Olin koulukeikalla Pirkanmaalla, puhuin 200 yläkoululaiselle. Kun kysyin, kuinka moni oli lukenut Anne Frankin päiväkirjan, vain kaksi kättä nousi. Vähän huolestuin ja mietin, kuinka voisin tuoda Anne Frankin nykyaikaan. 

Syntyi Kerttu. Hiukan ärsyttävä hälläväliä-tyttö, vähän hemmoteltu alisuorittaja. Vähän erilainen kuin Reija tai Aura – olen aina halunnut kirjoittaa mahdollisimman monenlaisista tytöistä. 

Olen lukenut Anne Frankin päiväkirjan monessa elämänvaiheessa. Luin kirjan ensimmäisen kerran 12-13-vuotiaana ja Anne on luultavasti yksi syy siihen, miksi olen aina pitänyt päiväkirjaa. Anne oli minulle pitkään kuitenkin lähes fiktiivinen hahmo, tyttökirjan päähenkilö, kunnes itse menin syyslomamatkallani Amsterdamiin vierailemaan Salaiseen siipeen. Tutustuminen Annen perheen piilopaikkaan oli hyvin vaikuttavaa ja koskettavaa. 

Varhaiskypsä Anne pohtii päiväkirjassaan seksuaalisuuttaan, joten pidin luontevana, että myös Kerttu tutkiskelee omia tunteitaan. Hän ihastuu yhtä luontevasti sekä poikiin että tyttöihin."

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

– Maailma kutsuu, Neiti Kolmiodraama. Nyt me Koistisen kauniit naiset menemme valloittamaan Hollannin, äiti sanoo.

  

Kertun 15-vuotispäivä on päättynyt nolosti. Hän on lopettanut suhteensa Miraan tekstarilla. Ei kovin kypsää. Tuore virtuaalisuhde Jimiin kukoistaa, mutta Mira on raivoissaan. Kertun pelastukseksi luksusmutsi vie tuhlaajatyttärensä syyslomalle Amsterdamiin. Mutterissa on kelpo kallonkutistajattaren vikaa. Rakkausromaanien kirjoittajan pätevyydellä ja vinolla huumorillaan hän terapoi tytärtään samalla kun esittelee itselleen tuttua kaupunkia kanaaleineen ja polkupyörineen, huumeruiskuineen, tyttökatuineen ja historian haamuineen. 

   

Kaupunki jää Kertun lähdettyä ennalleen, mutta Tampereen tyttö on muuttunut. Hän ja Anne Frank ovat jakaneet yhteisen salaisuuden. 

  

Kotona odottaa vuosisadan yllätys

     

199 sivua, Otava 2008

   

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Eniten minua kiinnostaa tie, Mari A:n kirjablogi, Lukutoukan kulttuuriblogi, Susan kirjasto

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Amsterdam, Anne F. ja minä (2008)
• Goa, Ganesha ja minä (2009)
• Jäämeri, jäähyväiset ja minä (2010)

  

Samantyylisiä kirjoja:  

• Sini Helminen: Kaarnan kätkössä
• Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa
• Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens
• Henrik Wilenius: Saranapuolelta

Henrik Wilenius: Saranapuolelta

"Omasta mielestään Jesse oli ihan tavallinen nuori. 

Mitä siitä että hän sattui pitämään enemmän pojista kuin tytöistä. "

  

  

Lukuhaasteissa: Prideviikko 26.6.-2.7., Suomi(ko) 100: Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt, Helmet 2017: 19. Yhdenpäivänromaani

  

Helsinki-Priden kanssa samaan aikaan kirjablogeissa luetaan ja postataan sateenkaarikirjoista. Niitä tulee näkymään minunkin blogissani useampia, sillä emännöin tätä teemaviikkoa.

    

Etsin Pride-viikkoa varten vähän lyhyempiä kirjoja HLBTI-teemalla, jotta ehtisin lukea ja blogata mahdollisimman monesta, ehkä jopa seitsemästä teoksesta. Näin siis löysin Henrik Wileniuksen nuortenkirjan Saranapuolelta. Se ei ehkä tule jäämään historiaan genrensä klassikkona, mutta näitä teoksia ei ole liikaakaan tarjolla. 

  

Romaani kattaa yhden päivän ajan, jolloin päähenkilö Jesse viettää 18-vuotissyntymäpäiväänsä. Jesse on kaapissa, mutta nyt, ennen reilille lähtöä on tullut aika kertoa parhaalle kaverille Aleksille, että hän on homo. Tarina tuntuu hyvin uskottavalta vaikka - tai ehkä juuri siksi - se ei koko ajan olekaan onnellinen

  

Jessellä on hyvin ristiriitaiset tunteet seksuaalisesta suuntautumisestaan. Välillä hän pitää itseään ihan tavallisena, vaikka pitääkin pojista, mutta välillä hän pitää homoutta sairaana ja hävettävänä asiana. Hänellä on myös itsetuhoisia ajatuksia, jos kaapista tuleminen ei sujukaan ongelmitta. Hankalimmaksi hän koksee sen, että on ollut vuosia ihastunut Aleksiin, joka kuitenkin seurustelee Miiran kanssa. 

  

Hän halusi rakastaa ja tulla rakastetuksi. (s. 50-51)

    

Jesse kokee alemmuutta lukion päättötodistuksestaan. Hänen isänsä ja isoveljensä ovat kirjoittaneet monta ällää, mutta Jesse on tahallaan alisuorittanut opintonsa sekoittuakseen massaan ja saanut vain ämmän paperit. Hän oli edellisessä koulussaan ollut hikari ja kiusattu, mutta lukion ekoina päivinä hän tutustuu Aleksiin, joka auttaa häntä keräämään itsevarmuutta mm. käymällä salilla ja treenamalla lihaksia. Tähän olisin toivonut hieman erilaista asennetta kirjailijalta - myös hoikka ja fiksu poika toimii hyvin päähenkilönä, sillä vaikkapa Simon (Minä, Simon, Homo Sapiens) on ihana mm. juuri siksi, koska on niin nörtti, eikä halua muuttaa itseään. 

    

- Tiedätkö mitä, Jesse? Mun mielestä on ihan jees et sä olet homo. (s. 82)

  

Kirjan aikana Jesse pääsee parin kuntosalitutun mukana homobaariin, missä hän ihmettelee kuinka tavallisen näköisiä suurin osa homoista on ja kuinka mahtavaa on olla paikassa, jossa homot saivat rauhassa iskeä toisiaan, halata ja jutella pelkäämättä, että joku tulee haukkumaan hintiksi. 

    

Tällaisia ystäviä hänellä oli. He eivät tuominneet tai hylänneet häntä hädän hetkellä vaan hyväksyivät hänet sellaisena kuin hän oli. (s. 119)

Kaapista tuleminen ei tietenkään suju ongelmitta, mutta kaikki päättyy lopulta hyvin. Jesse ja Aleksi ovat edelleen ystäviä. kunhan Aleksi ensin hieman rauhottui ja keskusteli asiasta isänsä kanssa.

  

 - Luulet sä et sillä on loppupeleissä välii mulle oot sä fägäri vai et. (s. 118)

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

On heinäkuun lopun perjantai ja Jessen 18-vuotissyntymäpäivä. On päivä täynnä kevyttä huulenheittoa ja kesäillan odotusten täyttämää tunnelmaa. Jesseä kuitenkin ahdistaa: kuinka hän voisi rentoutua, kun ei voi olla oma itsensä. 

  

Tänään Jesse on päättänyt kertoa parhaalle ystävälleen asian, joka on tehnyt tuloaan jo kauan: ”Aleksi, minä olen homo.” Sen voi kertoa monella eri tavalla, mutta mikään hetki ei tunnu sopivalta eikä mikään tapa oikealta. Tavoite toteutuu hetkenä joka on väärä ja tavalla joka on huono. 

  

Jessen pahimmat pelot näyttävät käyvän toteen; ehkä ystävyyden varaan ei voinutkaan laskea tätä kaikkea. 

  

Saranapuolelta on todenmakuinen ja taitavasti kirjoitettu romaani ystävyydestä ja luottamuksesta, kirja jossa elämän syke tuntuu kaikissa aisteissa.

       

120 sivua, WSOY 2009

   

Kirjasta on kirjoitettu myös täällä: Savon Sanomat

  

Samantyylisiä kirjoja:  

• Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens
• Terhi Rannela: Amsterdam, Anne F. ja minä
• Sini Helminen: Kaarnan kätkössä
• Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa
• Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa

"Koska ketään ei pitäisi suojella rakkaudelta."

   

      

Lukuhaasteissa: Prideviikko 26.6.-2.7., Suomi(ko) 100: Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt

   

Helsinki-Priden kanssa samaan aikaan kirjablogeissa luetaan ja postataan sateenkaarikirjoista. Niitä tulee näkymään minunkin blogissani useampia, sillä emännöin tätä teemaviikkoa.

    

Kirpparilta ostamani kappale Vilja Tuulia Huotarisen Finlandia Juniorin ilmstymisvuonnaan voittaneesta  Valoa valoa valoa on odotellut pari vuotta hyllyssä, ennen kuin lopulta luin sen. Kirja kiinnosti kahdesta syystä, ensinnäkin 1986 on syntymävuoteni ja toisekseen se kertoo sateenkaarinuorista. 

    

Valoa valoa valoa. Siinä kaikki mitä tuli mieleeni kun näin Mimin ensimmäisen kerran (s. 11)

  

Tarina kerrotaan 14-vuotiaan Mariia Ovaskaisen kirjoittamana. Kirja kertoo kesästä 1986, jolloin hän rakastuu Mimiin ja Tšernobyl on juuri räjähtänyt. Säteileviä hiukkasia ja säteilevää rakkautta. Mimi asuu talossa nimeltään Seka-Sorto. Hänen äitinsä on kuollut tytön ollessa pieni, mutta Mimi käy edelleen tapaamassa tätä Ulla-Kolla. Tulee mieleen Ruusun aika tv-sarja. 

  

Onkohan mitään tässä maailmassa kontrolloitu niin paljon kuin tyttöjen seksuaalisuutta? (s. 58)

  

Teos on hyvin nopealukuinen, sillä Huotarinen on kirjoittanut teokseensa lyhyitä lukuja todennäköisesti näin houkutellakseen vähemmän lukevat nuoretkin tarttumaan teokseen ja sen vuoksi teos oli hyvä valinta lukumaratonillekin. Hän jopa sivulla 19 toteaa Mariian kautta: "Pitäkää silti tauko ennen kuin jatkatte seuraavaan lukuun. Silmäthän tässä rasittuvat." 

  

Jokaisen kappaleen kaksi ensimmäistä sanaa on kirjoitettu suuraakkosilla, tyylikeino, johon melko pian tottuu. Mariian tapa kommentoida toistuvasti "Hyvät lukijat" ja muutoinkin osoittaa sananasa lukijalle töksähtivät silmään. Neljännen seinän rikkominen sekä päiväkirjamainen puhuttelu ovat välillä hyvinkin viihdyttäviä tehokeinoja, jos ne osaa kirjoittaa hyvin. Tässä se vain pysäytti lukuflown. 

    

Mistä muusta voi kirjoittaa kuin rakkaudesta tai kuolemasta? (s. 52)

  

Odotukseni eivät olleet mitenkään mahdottoman korkeat, vaikka muutamia kirjasta innostuneita postauksia olenkin vuosien varrella nähnyt. Harmillisesti kirja ei häikäissyt minua, vaikka se ihan sujuvahko lukukokemus onkin. En osaa sanoa, mikä teoksessa erityisesti vaikutti siihen, ettei lukukokemukseni ollut tätä onnistuneempi, se kuuluisa "jokin" vaan jäi puuttumaan. 

  

Onnettomin loppu ei ole se jossa kaikki kuolevat.
Onnettomin loppu on se jossa vain yksi jää eloon. (s. 164)

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Hyvä lukijat!

  

Tämä on tarina kahdesta neljätoistavuotiaasta tytöstä, kuolemasta ja Tšernobylista.

  

Jos te pelkäätte

1) rakkautta

2) ydinräjähdyksiä,

niin älkää avatko tätä kirjaa.

  

Terveisin Mariia Ovaskainen

       

175 sivua, Karisto 2011

   

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Turun Sanomat, Kouvolan Sanomat, Kirjavinkit, Kirjainten virrassa, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjanurkkaus, Cats, books & me, Kujerruksia, Kirjaston kummitus, Täydellisyys on ihmisen luomaa, Nulla dies sine legendo, Upotus

  

Samantyylisiä kirjoja:  

• Terhi Rannela: Amsterdam, Anne F. ja minä
• Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens
• Sini Helminen: Kaarnan kätkössä
• Henrik Wilenius: Saranapuolelta
• Jay Asher: Kolmetoista syytä

101 kirjaa: Veijo Meri: Kuviteltu kuolema (1974)

"Jo yksi laatusana voi tappaa kiinnostuksen.
   
Jos sanotaan, että kirja on sotakirja, rakkausromaanien lukijat eivät siihen tartu. Jos sanotaan, että se on rakkausromaani, miehiset miehet alkavat käyttää sitä kahvipannun alustana."
     
(Kirjojeni sanottava, s. 81-82)

   

Kuva: © Riku-Ville Vaske

  

Kuultuani ensimmäisen kerran mahdollisuudesta osallistua kirjabloggaajana Ylen Kirjojen Suomi -projektiin Kirjablogit ja 101 kirjaa, olin heti kiinnostunut ja valmis lähtemän mukaan. Sain luettavakseni vuoden 1974 kirjan, Veijo Meren tekstikokoelman Kuviteltu kuolema. Teos on lainannut nimensä kokoelmassa mukana olevalta runolta.

Oma kuviteltu kuolema,
se on vallan ihanaa,
se tapppaa kaikki muut
paitsi ei minua. 

(s. 97, runosta Kuviteltu kuolema)

  

Kokoelman tekstit ovat ilmestyneet alunperin 1963-72 ja ne ovat sekoitus runoja, esseitä ja artikkeleita niin kirjailijan ajatuksista toisista kirjailijoista ja omasta tuotannostaan kuin urheilusta ja Charlie Chaplinista (tai Tsapesta, niin kuin Meri häntä kutsuu), joka on päässyt myös kirjan kanteen. Köydellekin löytyy selitys Meren jatkosodan aikaan sijoittuvan esikoisromaanin Manillaköysi (1957) juonesta: mies löytää köyden ja haluaa salakuljettaa sen vaimolleen pyykkinaruksi kietomalla sen vartalonsa ympärille. Vain kauniiden sateenkaarisiipien alkuperä jäi minulle mysteeriksi. Kuvan signeeraus ANTIK kuuluu Kosti Antikaiselle. Hän on taiteillut kaikkiaan lähemmäs 600 kirjan kannet, joista 190 Otavan Delfiinikirjoille. 

  

Jos tilapäinen tai synnynnäinen erakko kirjoittaa muistelmansa, yksityiskohtaisesti ja runollisesti, kuten Thoreau -- hän -- saa syntymään -- onnistuessaan vanhenemattoman klassisen teoksen, jota luetaan -- kun tarvitaan syvällisiä ajatuksia. (Frank Harrisin muistelmat, s. 11)

  

Merestä sanotaan usein, että hän on sukupolvensa tunnetuin kirjailija myös Suomen ulkopuolella. Hänen keskeinen tuotantonsa kertoo sota-ajasta. Tämä oli minulle ensimmäinen lukemani Meren teos, mutta näiden tekstien pohjalta ei herännyt halua tutustua lisää miehen kynäilyihin. Kokoelma toimineekin paremmin lukijalle, jolla on jo jonkinlainen kosketus Meren teoksiin.
 
Minua jäi suuresti harmittamaan, ettei teoksessa kerrottu milloin kukin teksteistä on alunperin kirjoitettu ja missä ne on mahdollisesti julkaistu ensimmäisen kerran. Muutama teksti tuntui nimittäin selvästi kirjoitetun jotakin tiettyä tarkoitusta varten, kuten esimerkiksi kokoelman viimeinen teksti, Pentti Haanpään henkinen kehittyneisyys. Meri mainitsee kokoelmassa ainakin kirjallisuuslehti Parnasson, joten en ihmettelisi, jos jotkin tekstit olisivat ilmestyneet siinä.

  

Jälkimaku mittaa kirjan arvon -- Jos ei jälkitunnetta tule, jos ei mikään humise ja tunnu, sen jälkeen kun on kirjan sulkenut, jotain puuttuu, jotain on jäänyt pois, kirjailija on saanut lukijalta eikä päinvastoin. (Epämiellyttävä taide, s. 32)

Kuva: © Riku-Ville Vaske

    

On hienoa, että Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat ottaneet 101 kirjan joukkoon rohkeasti hyvinkin erilaisia teoksia, romaanien lisäksi runoja ja novellikokoelmia, näytelmiä ja tietokirjoja, satuloruja ja pakinoita. Aikansa kohuttuja uutuuksia, klassikkoaseman saavuttaneita sekä vähän harvinaisempiakin teoksia. Kaikki kirjat eivät kuitenkaan vakiinnuta asemaansa, vaan ne jäävät unohduksiin, vaikka niiden aikalaiskuvaus olisikin hyvin tarkkaa. Se on ehkä tämänkin kokoelman kohtalona. Lähes jokaisella kokoelman tekstillä oli kuitenkin annettavanaan edes yksi lause, joka puhutteli minua tai herätti ajatuksia, mutta kokonaisuudesta jäi hieman tyhjä olo.

   

Puttonen ja Nowak 101 kirjan valinnasta: "Listalle päässeen kirjan piti kiteyttää olennaista kirjan syntyajan henkisestä ilmapiiristä, yhteiskunnallisista tapahtumista tai ihmisen sisäisestä muuttumisesta. Mitä julkaisuvuonna tapahtui? Mitkä kirjat kuvaavat moninaisia muutoksia? Kuinka valita samana vuonna ilmestyneistä tärkeistä teoksista vain yksi?"

  

Siitä huolimatta, että muutama kokoelman teksteistä käsitteleekin Meren aikalaishavaintoja niin Suomen itsenäisyydestä, kirjakielestä, kulttuurisista ja sosiaalisista muutoksista, en luettuani ole aivan varma, mikä teoksen sisällössä on herättänyt Puttosen ja Nowakin huomion, jotta se on valittu edustamaan vuotta 1974. Kokoelman teksteistä tuoreinkin on kirjoitettu kaksi vuotta ennen julkaisua, joten kirjoittamisvuottaan ne eivät heijastele. Niitä voisi kyllä pitää Meren luomana kirjallisena aikakapselina, mutta minä en lukijana saanut kiinni tällaisesta tasosta. koska aikalaishavainnot eivät muodostaneet niin suurta osuutta tekstien sisällöstä.

Sata vuotta suomalaista kirjallisuutta ja kansanrunot
siinä kansalliset aarteet. (s. 93, runosta Itsenäisyys)

Minulla ei ole aivan tarkkaa käsitystä, millainen Suomi ja muu maailma oli isosiskoni syntymävuonna, eikä Meren kokoelmakaan tarjonnut selviä vastauksia tähän. Toisaalta teosta oli mukavampaa lukea proosana kuin oppikirjana. On varsin haastavaa löytää kattavia listoja vuosittain julkaistuista teoksista, mutta valinnan varaa on varmasti ollut enemmän kuin runsaasti. En yhtään kahdehdi Puttosen ja Nowakin työmäärää.
 
Googlaamalla löysin ainakin muutaman kiinnostavan kuuloisen teoksen vuodelta 1974: Arto Paasilinnan Paratiisisaaren vangit, Laila Hietamiehen (nyk. Hirvisaari) Käden kosketus ja Samuli Parosen yhteiskuntakriittinen aforismikokoelma Maailma on sana, joka olisi minusta sopinut tätä Meren kokoelmaa paremmin osaksi itsenäisyyden ajan kirjajoukkoa, pidetäänhän sitä esimerkiksi yhtenä suomalaisen aforistiikan parhaimmista. 
  

Mietelmät pohtivat muun muassa sivistystä, työnjakoa, hyvinvoinnin muuttumista pahoinvoinniksi, pelkästään talouteen perustuvaa politiikkaa, terveyden tuhoutumista ”vaurastuvassa” yhteiskunnassa, turhuuden voittoa välttämättömästä, kilpailua ja kiirettä, köyhien ”auttamista”, käskyttämistä ja demokratiaa, tilastoja, sodanuhkaa, lain luonnetta sekä uskontoa. - Wikipedia Maailma on sana -aforismikokoelmasta

 

Kuva: © Riku-Ville Vaske

Kuvitellusta kuolemasta oli haastavaa kirjoittaa bloggausta, koska se ei ole romaani, eivätkä sen tekstit ole keskenään samaa kirjallisuuden lajia tai käsittele suppeaa aihetta. Kokoelma on kirjava sekoitus asiaproosasta runoihin, joilla ei tuntunut olevan muuta suhdetta toisiinsa kuin niiden kirjoittaja. Kokoelmalle kirjoitettu alkupuhe olisi voinut avata tekstejä ja niiden järjestystä paremmin ymmärettäväksi kokonaisuudeksi.
   

En lukenut kokoelmaa järjestyksessä kannesta kanteen, vaan etenin kiinnostavimman kuuloisesta otsikosta vähiten kiinnostavaan. Aloitin Kirjojeni sanottavasta ja päädyin Urheiluun, mutta matkustin 19 tekstiä sisältävän kokoelman sisällä edes takaisin (postauksen lopussa on lista lukujärjestyksestäni). Tällainen vapaavalintainen eteneminen toimi ainakin minulle, vaikka lukuprosessin loppuun jäivätkin epähuomiossa lähes kaikki pidemmät tekstit. Otsikot eivät aina vastanneet mielikuviani ja sisällöltään kiinnostavimmaksi koin Epämiellyttävä taide, Amerikkaa ja hieman yllättäen Urheilu -otsikoidut tekstit. Niissä tuntui olevan myös eniten ajankuvausta.

Romaani käy helpoksi kuin vanhan ajan lukuromaani tai nykyajan tv-sarja. (Epämiellyttävä taide, s. 31)

 
Tekstien määrän vuoksi en koe mielekkääksi käydä jokaista yksityiskohtaisesti läpi tässä bloggauksessa, mutta avaan muutamien vähemmän itsestään selvien tekstien aihepiirejä.  Musta Decamerone käsittelee Leo Frobeniuksen ennen ensimmäistä maailmansotaa keräämiä itäafrikkalaisia kansantarinoita ja satuja. Frank Harrisin muistelmat kertoo sosiaalisesta muistelijasta, Casanovaan verrattavissa olevasta Harrisista, joka kirjoitti mm. Oscar Wilden ja Shakespieren elämäkerrat ja todisti näiden olleen ihmisiä. Esseessä Viisaiden sanat ovat vertauksia Meri kirjoittaa Kafkasta.

Ryhmä 47 kiertää sillä kertaa käsittelee erikoisesti nimetyn, vuonna 1947 perustetun kirjallisen illan 25. kokousta. Tsapessa Meri kertoo, että tahtoo Suomeen oman Chaplinin, joka opettaisi meidät nauramaan poliisille ja auktoriteeteille. Esseessään Amerikkaa Meri kertoo Pepsi-mukista, jonka heitti Yhdysvalloissa ollessaan auton ikkunasta ja oppi paikallisesta roskaamissakosta. Myös amerikkalaisten poliittinen mytologia nostettiin esille. Itsenäisyys, Suomalainen ahdinko, Kuviteltu kuolema ja Linnoitus muodostavat teoksen runollisen osuuden. Joel Lehtosen rouva Bovary kertoo Lehtosen naissuhteista ja esseessä Pentti Haanpään henkinen kehittyneisyys Meri käsittelee ovatko Haanpään kirjalliset hahmot henkisesti kehittyneitä vai eivät.

Tekstien puhuttelevuus vaihteli suuresti, ja pituutta niillä on kahdesta kahteenkymmeneenkolmeen sivua. Runot ovat kokoelman lyhyimmät, mutta samalla haastavimmat tekstit. Vaikka runojen lukemisesta yleensä nautinkin, näistä en saanut hyvää otetta ja jätänkin analysoimatta niitä. Pisimmät tekstit ovat Pentti Haanpään henkinen kehittyneisyys ja Miten Manillaköysi syntyi, ja ne olisivat varmasti avautuneet paremmin, jos olisin lukenut Manillaköyden tai tietäisin entuudestaan jotain Haanpäästä. Tällaisenaan minulla ei ollut vertailukohtaa tai kiintopistettä, josta ottaa kiinni.

Meren essee Suomen historian dokumentit sisältää kohdan, joka sopii mielestäni hyvin kuvaamaan myös tätä kokoelmaa: "Teos on -- kylmiä tiedonvälityslaitteita. Se panee lukijan eläytymään, aktivoi hänet ja kiihdyttää häntä. Tämä johtuu tekstien jännittävistä keskinäisistä suhteista. Teoksen lähteet ovat eri tarkoituksia varten laadittuja. Yhteneväistävä mekaaninen lukutapa tekisi niille vääryyttä. -- Tekstit on syytä tutkia yksi kerrallaan. Niitä pitää katsella eri puolilta, käännellä ja katsella. Niille täytyy antaa aikaa selkiytyä. Silloin ne voivat herättää mielessä kaikki muisti- ja mielikuvat Suomen historiasta ja tarkistaa ja tarkentaa ne." (s. 103)

Kuva: © Riku-Ville Vaske

  

Lukuprojektini on ollut helpompi kuin muutamilla muilla haasteeseen tarttuneella bloggaajalla. Saamani teoksen sivumäärä on lyhyt ja sen sisältö monimuotoinen - kyllästymään ei siis päässyt. Vaikka tämäkin teos haastoi minua lukijana, sain sen luettua ja muistiinpanot kirjoitettua parissa päivässä. Eniten aikaa kului kokoelman herättämien ajatusten aukikirjoittamiseen, sillä minulla oli hieman vaikeuksia löytää sanottavaa kokoelman teksteistä.

Olen tähän asti varonut visusti kirjoissani ja muualla sanomasta, mitä kirjoissani olen sanonut, ja koetan varoa nytkin. En voi tietää varmasti, miten niitä luetaan ja mitä niistä luetaan ja mitä niissä on. -- Kirjailijan tehtävä on kirjoittaa kirjoja eikä tulkita niitä. Se vain rajoittaa lukijan vapautta. (Kirjojeni sanottava, s. 80-83)

Teoksen parasta antia olivat Meren yhden lauseen lähes aforismeiksi kasvavat totemukset, kuten "Ihmisen oma minä on suuri  määrä keskeneräisiä kertomuksia." (Cayrol ja Simenon, s. 21) ja "Mitä muuta kuin fiktiota ovat käsityksemme toisista ihmisistä. Itseään he eivät niistä tuntisi." (Miten Manillaköysi syntyi, s. 79), vaikka Meri kylläkin toteaa, ettei hänen kirjoittamistaan romaaneista aforismeja löydy. Ehkä hän ei vain nähnyt tekstiensä monimerkityksellisyyttä, hetken kuvaus kun saattaa sisältää itsessään suuremmankin havainnon elämästä. Myös hetket, joihin pystyin samaistumaan, olivat lukukokemuksen tähtihetkiä: "Toiset muistelevat kauhulla matematiikantunteja, toiset voimistelutunteja, jotkut molempia." (Urheilu, s. 51)

Useimmille ihmisille olemme vain bussin matkustajia.  (Viisauden sanat ovat vertauksia, s. 18)

  

Meren aikalaishavainnoissa on laskeskelematonta kaukonäköisyyttä "Tietokoneiden, piilokameroiden ja manipulaation aikakaudella moni asia järjestetään toisin kuin ennen." (Epämiellyttävä taide, s. 32) Kokoelmasta löytyy myös väittämiä, jotka ovat edelleen tosia lähes 50-vuotta myöhemminkin ja saavuttavat jopa dystooppisia ulottuvuuksia, etenkin havainto kansalaisten huomion hallinnasta. Tällaiset kohdat osoittavat kuitenkin samalla, kuinka vähän jotkin asiat ihmisissä ja yhteiskunnassa ovat tässä ajassa lopulta muuttuneet: "Urheilun katsomisesta on tullut yksi suosituimmista rentoutumistavoista, sosiaalisesti siitä on tehty valtion tukema ja ohjaama kansan viihdytysmuoto ja mielialan säätelykeino -- Onhan se edes yksi keino ohjata ihmisen huomio sivuun hankalista arkipäivän ongelmista." (Urheilu, s. 52)

  

Merta on kutsuttu suomalaisen proosan uudistajaksi, ja olisin kokenut kiinnostavammaksi lukea jokin hänen pidemmistä, yhtenäisistä teksteistään, kuten Yhden yön tarinat, saadakseni paremman kuvan miehen kirjoitustyylistä. Kuviteltu kuolema on hieman irrallinen kokoelma tekstejä, joka olisi kaivannut johdannon tuottaakseen mielekkäämmän lukukokemuksen. Vaikka sainkin teoksesta muutaman oivallisen sitaatin kokoelmaani, jäin kaipaamaan enemmän 1970-luvun alkupuolen suomalaista yhteiskuntaa käsittelevää kuvausta ja aikalaiskritiikkiä. Teoksesta oppii nimittäin enemmän Merestä itsestään kuin ajasta jota hän eli ja kuvasi - toisin olisi varmasti hänen sota-teemaisissa kirjoissaan. Meri kuoli vuonna 2015. 

       

Kuva: © Riku-Ville Vaske

 Kuvitellun kuoleman tekstit ja järjestys, jossa ne luin:

• Musta Decamerone (13)
• Frank Harrisin muistelmat (14)
• Viisaiden sanat ovat vertauksia (2)
• Cayrol ja Simenon (18)
• Epämiellyttävä taide (3)
• Ryhmä 47 kiertää sillä kertaa (15)
• Tsape (10)
• Amerikkaa (11)
• Urheilu (19)
• Miten Manillaköysi syntyi (16)
• Kirjojeni sanottava (1)
• Suomessa on kaksi kirjakieltä, ruotsi kolmas (6)
• Itsenäisyys (5)
• Suomalainen ahdinko (7)
• Kuviteltu kuolema (4)
• Linnoitus (9)
• Suomen historian dokumentit (8)
• Joel Lehtosen rouva Bovary (12)
• Pentti Haanpään henkinen kehittyneisyys (17)

   

Takakannesta:

Artikkeleita, esitelmiä ja runoja vuosilta 1963-1972. Meri kirjoittaa itsestään ja siitä mitä hän kirjoillaan haluaa sanoa. Hän kirjoittaa Frank Harrisista, Cayrolista, Simenonista, Bulatovićista, Kafkasta, Joel Lehtosesta, Pentti Haanpäästä. Hän miettii Chaplinin huumoria, Suomen kirjakielen uusia lakeja, Amerikkaa, urheilua, Suomen historian dokumentteja. Jälleen kerran paljastuu että Meri on lyömätön lyhyen tekstin tekijä.

   

139 sivua, Delfiinikirjat/Otava 1974

  

Linkkejä:

Yle: Kirjojen Suomi: 101 kirjaa: Veijo Meri: Kuviteltu kuolema – Kurkista muuttuvan suomalaisuuden kaleidoskooppiin

Yle Areena: Sadan vuoden kirjat: 1974 Veijo Meri ja esseekokoelma Kuviteltu kuolema

Yle Areena: 101 kirjaa: 1974 Veijo Meri: Kuviteltu kuolema

  

Ellibs: Veijo Meri: Kuviteltu kuolema

  

Image (22.6.2015): Veijo Meri 1928–2015

SKS Kansallisbibliografia: Veijo Meri (1928 - 2015)

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä (Väkiveriset #1)

"Sä haiset metsäläiseltä, siltä kun sulla olis pihkaa suonissa."

   

   

Arvostelukappale
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, Suomi(ko) 100: Teema: seksuaalivähemmistöt, homoseksuaalisuus

  

Sini Helmisen Kaarnan kätkössä aloittaa vahvasti uuden suomalaisen neliosaisen nuortenkirjasarjan Väkiveriset. Jokasella osalla on oma elementtinsä, metsä, vuori, vesi ja maa. Kiinnostuin teoksesta heti nähtyäni sen kauniin kannen (taide: Karin Niemi) kustantajan katalogissa.

Sain arvostelukappaleen kotiin seuraavana päivänä siitä, kun kirjablogistania kuuli yhden sen jäsenen menehtymisestä - Kaarnan kätkössä jäi viimeiseksi kirjaksi, jonka Krista esitteli Lukutoukan kulttuuriblogissaan mm. seuraavin sanoin: "Oli kuin Helminen olisi avannut minullekin oven Tapiolaan, näyttänyt sen vehreyden. Ja kyllähän hän näytti, näin vehreyden silmieni edessä, mielessäni, lukiessani." Olikin siis katkeransuloista tarttua kirjaan, jolla on tällainen itsestään riippumaton taakka mukanaan. Onneksi melankolia ei kulkeutunut kantta pidemmälle itse teokseen, sillä se sisälsi niin monenlaisia tunnetiloja ja salaisuuksia, että arkitodellisuus unohtui hetkeksi.

 

Sä saat huomata, ettet oo enää Kansasissa, Dorothy. (s. 142)

  

Teoksen päähenkilönä seurataan 17-vuotiasta Pinjaa, joka on juuri valmistunut ylioppilaaksi. Hän aloitti koulun vuotta aikaisemmin kuin tavallista, sillä hänen äitinsä on opettaja. Pinjan isä puolestaan on lääkäri ja toivoo tyttären jatkavan samalla alalla, vaikka Pinja ei olekaan ihan varma mitä itse haluaa. Aikaisemmin kymppejä kokeista saaneen tytön koulumenestys romahtaa, kun hän saa kännykkäänsä kuvan, jossa hänen poikaystävänsä ja lapsuuden paras kaveri pussailevat.
 
Helminen viittailee nerokkaasti genrekirjallisuuteen. Esimerkiksi kun Pinja linnoitautuu kesän alussa huoneeseensa, hänen äitinsä sanoo tilanteen muistuttavan sitä "tyhmää teinien vampyyrielokuvaa", eli Houkutus-sarjan sitä osaa, jossa Edwardin hylkäämä Bella käyttäytyy samoin. Äiti on huolissaan Pinjasta ja järjestää tälle töitä.

Kaupungin puistoja siivotessaan Pinja tutustuu leimuavatukkaiseen Virveen ja löytää itsensä pian suutelemasta tyttöä. Suvaitsevaisuutta saman sukupuolisten suhteita kohtaan koulussa rummuttava äiti ei kuitenkaan ilahdu Pinjan uudesta ihastuksesta, vaan pitää sitä vain aiemman suhteen päättymisen kipuiluna ja "vaiheena". Äitinsä kaksinaismoralismista pöyritynyt Pinja joutuu sen jälkeen viettämään loppukesän arestissa äitinsä vanhempien luona maalaiskylällä, mutta joutuu siellä elämänsä seikkailuun.

Voisin sanoa Annastiinalle, että aivan kohta tulee voimaan sukupuolineutraali avioliittolaki, mutta siitä ei olisi mitään hyötyä. Annastiina tietää jo tärkeimmän: Disney-prinsessa saa prinssinsä, ei koskaa laukkaa toisen prinsessan kanssa aamunkoittoon. (s. 79) 

Kaiken lisäksi Pinjalla on salaisuus, jota hän ei halua kenenkään näkevän: hänen selkänsä on arpien peittämä, koska hän syntyi omituisesta ihotaudista kärsien - tai niin hänen vanhempansa ovat selittäneet, kun tyttö on kuusivuotiaana joutunut haastavaan leikkaukseen esteettisen "vian" korjaamiseksi. Hänelle kuitenkin selviää, että kyseessä ei olekaan huono tuuri geenien suhteen vaan suvussa kulkeva ominaisuus.

Siinä missä kuvittelisi olevan sileää vaaleanpunaista ihoa, jota vain selkärangan kohoileva vuoristo poimuttaa, on jotain aivan muuta. Se ei ole selkä ollenkaan. Se on suoraselkäinen puunrunko, kaarnan elävien syiden, karheiden juomujen ja sileiden salmiakkikohoamien verkosto, jota täplittävät oranssit jäkäläpitsit. (s. 83-84)

Helminen on kirjoittanut teoksen maailmaan perinteisten olentojen, kuten vampyyrien ja ihmissusien sijaan suomalaista mytologiaa ja sen vähemmän tunnettuja hahmoja: sinipiikoja, metsänneitoja ja hiisiä. Ainekset ovat kiehtovan tuoreita ja ne on kudottu taidokkaasti osaksi nykynuoren arkea. Tapahtumat tuntuvat uskottavilta, vaikka niissä onkin aimo ripaus magiaa. Sarja saa jatkoa jo syyskuussa ja tuolloin päähenkilönä nähdään maalta Helsinkiin muuttava nörttipoika. En malta odottaa syksyä nähdäkseni mihin suuntaan teos vie sarjaa.

"Uutinen nimero kaks: teretulemast messiin Omituisten otusten kerhoon. Sä olet nimittäin myös meikäläinen." (s. 53)

  

Monen populaarikulttuuriviittauksen lisäksi teoksessa mainitaan mm. Laila Hirvisaaren äänikirjat, Neil Gaimanin Tähtisumua ja Oscar Wilden Dorian Greyn muotokuva, eikä hauskoilta Harry Potter-kommenteiltakaan vältytä. Lisäksi alla oleva lainaus palauttaa mieleeni vähän aikaa sitten somessa käydyn keskustelun, jossa pohdittiin lukemiseen liitettyä häpeää,

Luen kaikki kirjahyllyn Aku Ankat ja - hävettää tunnustaa - myös kaikki lääkäriharlekiinit, joista osa on niin kamalia, että ne saavat minut antamaan Dorian Greyn muotokuvalle uuden mahdollisuuden. (s. 113)

  

Teoksen luvut on nimetty jännittävästi latinankielisillä lentävillä lauseilla, joiden merkitys avautuu kyseisessä luvussa. Esimerkiski ensimmäinen luku on saanut nimensä ylioppilaiden laulusta Gaudeamus igitur. Otsikot on suomennettu kirjan lopussa, joten latinankielen tuntemusta ei tarvita (joskin itse olen opiskellut yläasteella latinaa pitkänä valinnaisaineena kolmen vuoden ajan). 

   

Uskon kyllä, että kirjoittaja on saattanut nähdä tonttu-ukkoja otettuaan liian monta lasillista. (s. 91)

 
Kaarnan kätkössä on nopealukuinen teos, joka tiedostaa kaanonin ja naureskelee sille nerokkaasti (ks. lainaus alla). Se ei kuitenkaan ole pelkästään humoristinen, vaan puhuttelee nuoria (ja aikuisiakin), jotka kokevat joutuvansa elämään jonkin ominaisuutensa salaten tai häveten sitä. Pinjan kokemukset ensisuudelmasta tytön kanssa ja oman sukuhistoriansa avautuminen saavat tytön hyväksymään itsensä kokonaan. Teos tarjoaa hyvää pohdiskelua myös aivan toisenlaisten asioiden kanssa painiskeleville lukijoille.

"Seuraavakas sä yrität varmaan väittää, että vampyyrejä on oikeesti olemassa", tuhahdin. 

"Ai tarkoitatko niitä hirviöitä, jotka imee verta? Tietty niitä on olemassa. Mutta ei ne oikeesti kimaltele ja ne on vaan parin millin mittaisia ja hiivatin ärsyttäviä. Jotkut sanoo niitä myös itikoiksi." (s. 54)

  

  
Arvosana:

  

  
Takakannesta:

Bling. Yksi känninen kännykkäkuva ja Pinjan elämä on pilalla. Poikaystävä ja kympin koenumerot ovat historiaa, ja nipottava äiti pakottaa hänet kesätöihin. Puistohommissa Pinja kohtaa erikoisen Virven, pihkantuoksuisen punapään, jota kohtaan hän tuntee selittämätöntä vetoa. Pinjan on kuitenkin vaikea päästää ketään lähelleen, sillä hän kantaa selässään varjeltua salaisuutta, jonka juurista hänen on pakko saada tietää enemmän.

  

Pinjaa kiusaavat hallusinaatiot Tuulia-nimisestä tytöstä, joka inttää hänen suonissaan virtaavan metsänväen verta. Sitten kuvioihin ilmestyy vielä komea nahkatakkipoika, joka häikäisee Pinjan niin, ettei hän huomaa tämän silmien punaista vivahdetta, ennen kuin on liian myöhäistä. 

  

Kaarnan kätkössä aloittaa neliosaisen reaalifantasiasarjan Väkiveriset, jossa kotimainen mytologia tunkeutuu elävänä ja kihelmöivänä nuorten arkeen. Jännitys ja romantiikka punoutuvat huumorin säikeisiin. Sarja on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille.

      

220 sivua, Myllylahti 2017

   

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Kansan Uutiset, Dysphoria, Luetaanko tämä?, Neverendingly, Kirjasähkökäyrä, Lukutoukan kulttuuriblogi

    

Samantyylisiä kirjoja: Mervi Heikkilä: Louhi-sarja, Melissa Marr: Ilki ihana ja Sala kavala, Elina Rouhiainen: Susiraja-sarja, Elina Pitkäkangas: Kuura ja Kajo, Veera Laitinen: Surunsyöjät, Annukka Salama: Faunoidit-sarja

Lastenkirjalauantai: Briitta Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki

"Hylättyjen kaupunki on ollut olemassa niin kauan kuin aikakin. 
Sen ympärillä ei ole muureja, mutta silti se on niin tiukasti 
muusta maailmasta erillään, että se on näkymätön."

   

   

Arvostelukappale
Lukuhaasteissa: Suomi(ko) 100 -lukuhaaste: Teema: lasten heitteillejättö

   

Briitta Hepo-ojan Hylättyjen lasten kaupunki vaikutti Myllylahden katalogin perusteella kiehtovalta teokselta, jossa on J. M. Barrien klassikkosadun Peter Pan henkeä. Hepo-ojan yli 8-vuotiaille suunnattu teos kertoo pojasta, jonka äiti hylkää, koska on menossa uudelleen naimisiin. Äiti ajaa kahdensadan kilometrin päässä olevan metsän reunaan ja osoittaa Mikolle metsään johtavaa polkua.
 
Keskeltä metsää Mikko löytää omituisen sumun varjostaman, rapistuvan kaupungin, jossa asuu vain lapsia. Lapset ovat orpoja, hylättyjä tai kotoaan karanneita, ja he ovat muodostaneet jengejä, kuten Lukutoukat, jotka asuvat vanhassa kirjastossa. Kun lapset varttuvat täysi-ikäiseksi, on heidän lähettävä etsimään parempaa paikkaa aikuisten maailmasta (vrt. Fallout 3 Little Lampilight ja mungot). Tämä onkin herättänyt lukijoissa Klaani-sarjan fiiliksiä.
 

Tummapuisilla hyllyillä notkui unohdettuja klassikoita, kellastuneita runoja, lastenkirjoja, kartastoja ja mitä tahansa, mikä oli julkaistu ennen vuotta 1988. -- Uutuushyllyn kirjat olivat olleet uusia silloin kun kirjaston aika oli ilmeisesti pysähtynyt: ikuisena syksynä vuonna 1988. (s. 59-61)

   

Hylättyjen lasten kaupunki on hyvin surullinen teos, niin todellisella ja ahdistavalla tavalla, että se ei edes nostattanut kyyneleitä silmiin. Jäin kaipaamaan teokselta enemmän sen takakannen lupaamaa hauskuutta. Tarinan idea on todella hyvä ja vaikka suunta, johon se kehittyy ei ollut ollenkaan ennalta-arvattava, se ei tällä kertaa ole sitä pelkästään positiivisessa mielessä. Mistä teoksessa kuitenkin pidin on, kun Mikko (joka lukee kirjoja) löytää uuden pojan kaupungin laidalta ja ottaa tämän veljekseen.
 
Olisin niin mielellään halunnut pitää kirjasta, mutta vaikka se olikin nopealukuinen, pienet lillukanvarret saivat ainakin tämän lukijan kompastumaan toistuvasti. Minua jäi häiritsemään teoksessa vilahdellut varjohallitus ja sen päätöksenteko suoja-aluetta kohtaan, sillä tämä tarinalinja tuntui hyvin irralliselta ja viimeistelemättömältä. Olisin halunnut tietää lisää tästä puolesta tarinan maailmaa. Tämä ei ollut valitettavasti kirjan ainoa juonellinen aukko tai epäuskottava kohta.
 

• Esimerkki 1) Mikko lainaa kirjastosta teoksen Joskus olleet ja olevat oudot otukset. Miksi hän ei tarkista Jättilokku-nimistä olentoa kirjasta, vaan riitelee sen olemassaolosta? Jättilokkua kuvataan kahdesti lähes sanasta sanaan samoin, sivuilla 26 ja 183.
• Esimerkki 2) Mikolle sanotaan, että sähköä on säästettävä, koska "Ei ole viisasta käyttää jotakin sellaista, josta ei tiedä mistä se tulee." (s. 42), mutta tyhjistä kaupoista ja taloista löydettävää ruokaa ja lääkkeitä on kuitenkin ihan turvallista ottaa. Teoksessa vihjaistaan, että ruoka ja tarvikkeet tulisivat lastensuojelusta, mutta Mikko ihmettelee, että mikseivät nämä vain ottaisi lapsia kiinni ja veisi lastenkotiin. 
• Esimerkki 3) Mikko ja Siiri menevät apteekkiin ja he löytävät hyllyltä monta pulloa käyttökelposta yskänlääkettä. He ottavat pari ja jättävät loput, jotta muillekin riittäisi tarvittaessa. Astuttuaan ulos he tapaavat nimettömäksi jäävän tytön, joka yrittää varastaa Mikon repun, jossa lääkkeet ovat. Tämä antaa repun takaisin vain jos Siiri antaa kenkänsä tytölle. Miksi eivät antaneet tytön ottaa Mikon reppua, kun apteekkiin jäi edelleen lääkettä?
• Esimerkki 4) Mikko pakkaa makuupussin ja alustan reppuunsa ja vain muutamaa sivua myöhemmin niiden olemassaolo unohdetaan ja maataan kosteassa maassa huopaan kääriytyneenä.
• Esimerkki 5) Siiri putoaa noin kaksi metriä syvään kuoppaan. Mikolla on repussaan köysi, joka ei kuitenkaan ylety Siirille asti. Jäin vain miettimään, miten lyhkäinen Mikon köysi oli, kun siitä ei tuntunut olevan apua. 

 
Teoksen loppu (jolla on hieman yhtäläisyyksiä Kuoleman varjelukset-kertomuksen kanssa) järkyttää, enkä tajua sitä ollenkaan. Vaikka takakannen ikäsuositus on kahdeksasta ikävuodesta eteenpäin, toivoisin, että vanhemmat, opettajat, kirjaston tädit ja kirjavinkkaajat ovat varovaisia millaiselle lukevalle lapselle teos annettaisiin, sillä itse olisin jättänyt tarinasta pari kohtaa pois (esim. sen, kun Mikon äiti on hylännyt poikansa, on hänen ensimmäisiä ajatuksiaan mennä Alkoon ostamaan juhlajuomaa), koska kyseessä on kuitenkin ensisijaisesti lastenkirja, ei kirja lapsista vanhemmalle lukijalle.
 
Teoksessa on jonkin verran kuvitusta, mutta tekijää ei mainittu, joten oletan niiden olevan kirjailijan piirtämiä. 

  

Arvosana:

      

   
Takakannesta:

Hauska ja koskettava tarina lapsista joita ei saisi hylätä, ystävyydestä jota tulee vaalia ja kaupungista, jota ei pitäisi olla olemassakaan. 

  

Kun Mikon ailahtelevainen äiti jättää Mikon metsänlaitaan, tämän on tultava toimeen omillaan.

  

Metsän keskeltä Mikko löytää kummallisen kaupungin, jossa ei ole lainkaan aikuisia. Siellä hän tapaa huntuihin pukeutuvan Karpalon, vihamielisen Pekan ja muita hylättyjä lapsia, joiden ystävyydestä rakentuu uuden elämän hauras pohja. Pian kaupunkiin saapuu myös Ola, meriotuksiin ihastunut laiha poika, josta tulee Mikolle pikkuveli. 

  

Kaupungissa tapahtuu outoja; sen laitamille ilmestyy salaperäisiä ruokalähetyksiä, kirjaston vieraskirja on kirottu ja muiden jengien jäsenet arvaamattomia. Eniten Mikon uudet ystävät varoittavat häntä kuitenkin lähellä olevasta saaresta. Siellä asuu kuulemma hirviö, jonka nimeä ei kannata sanoa ääneen.

  

Hylättyjen lasten kaupunki on maagista realismia yli 8-vuotiaille lapsille sekä heidän tarinoita rakastaville vanhemmilleen.

   

202 sivua, Myllylahti 2017

  

Muita lukukokemuksia: Kirjavinkit, Lastenkirjahylly, Vinttikamarissa, Päiväunien salattu elämä, Lukutoukan kulttuuriblogi
  

Samantyylisiä kirjoja: J. M. Barrie: Peter Pan, Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli ja Mio, poikani Mio, Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua, K.K. Alongi: Kevätuhrit, William Golding: Kärpästen herra, Rob Ewing: The Last of Us