lauantai 26. toukokuuta 2018

Lukumaraton (päättynyt) + kooste

    
Onkin kulunut jo hetki aikaa edellisestä lukumaratonista. Lukupinoon on ehtinyt kertynyt paljon kiinnostavia, lyhyehköjä teoksia ja niinpä otinkin osaa Kaikkea kirjasta -blogin kevätlukumaratoniin. 
  
Maraton alkaa klo 20:00. Ensimmäisenä ajattelin tarttua Sufragettien city -nimiseen sarjakuvakokoelmaan.
  
  
Suffragettien city oli pienoinen pettymys, sivuja luettu 157. Klo 22:00 Seuraavaksi tartun toiseen sarjakuvaan, Brian K. Vaughanin ja Cliff Chiangin Paper Girlsin ensimmäiseen albumiin.


Klo 23:15 Paper Girls luettu ja tykätty. Muistuttaa tavallaan Stranger Thingsiä. Tätä on saatava lisää. Sivuja luettu yhteensä 301. Maraton jatkuu sarjakuvalinjalla, seuraavaksi vuorossa Spleenish.
 

Klo 12:00 Spleenish luettu, eikä se ollut ollenkaan minun juttuni. Toivottavasti Scandorama iskee enemmän. Eli tartun maratonin neljänteen sarjakuvaani. Luettuja sivuja 451.

 
Klo 14:00 Scandorama luettu. Sivuja yhteensä 515. Alku ja miljöö olivat kiinnostavat, mutta tarina ei oikein päässyt mihinkään. Klo 16:00 Maraton jatkuu ruokatauon jälkeen. Seuraavaksi lukupinosta houkutti Orjan kirja.

 
Klo 17:15 Orjan kirjassa oli monta kaunista riviä. Pitsi oli toistuvana motiivina äitiyden ja seksuaalisuuden kanssa. Miellyttävä kokemus kauniista kannesta alkaen. Ehdin lukea vielä ainakin yhden teoksen ja Saima Harmajan Sateen jälkeen huutelee kovasti "Lue minut!" Sitä siis seuraavaksi. Sivuja luettu tähän mennessä 596.

 
Klo 18:45 Päätän lukumaratonin tähän, sillä päätäni alkoi särkeä ja ajattelin vetäytyä loppuillaksi pimeään huoneeseen. Harmajan runot olivat sekä ihastuttavia (luontokuvaus) mutta osittain ne olivat väärälle kohderyhmälle (uskonnollisuus).
 
Maratonilla luetut teokset:

  • toim. Johanna Rojola: Suffragettien city (s. 157)
  • Brian K. Vaughan &  Cliff Chiang: Paper Girls Volume 1 (s. 144)
  • Ulla Donner: Spleenish (s. 150)
  • Hannele Mikaela Taivassalo & Catherine Anyango Grünewald: Scandorama (s. 64)
  • Heli Slunga: Orjan kirja (s. 81)
  • Saima Harmaja: Sateen jälkeen (s. 117)


Yhteenlaskettu sivumäärä: 713

perjantai 25. toukokuuta 2018

Holly Bourne: Mitä tytön täytyy tehdä? (Normaali #3)

   
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Nörttityttöjen blogissa 25.4.2018
  
Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa, YA-lukuhaaste: Kirjassa naiskertoja
  
Holly Bournen suuresti kehutussa, nuorille aikuisille suunnatussa Normaali-trilogiassa ovat aikaisemmin ilmestyneet Oonko ihan normaali? ja Mikä kaikki voi mennä pieleen? Molemmista julkaistiin suomennos viime vuonna. Ensimmäisessä osassa käsitellään Evie-nimisen nuoren naisen pakko-oireista häiriötä eli OCD:tä. Toisessa osassa ääneen pääsee saman kaveriporukan Amber, jonka äiti muuttaa Englannista Kaliforniaan. Vieraillessaan äitinsä luona Amber ihastuu koulun suosituimpaan poikaan.
  
Trilogian päättävässä osassa Mitä tytön täytyy tehdä? päähenkilönä on 17-vuotias Lottie, joka saa tarpeekseen seksismistä. Lottie päättää Evien ja Amberin kanssa perustamassaan feministisessä keskusteluryhmässä laittaa pystyyn kuukauden mittaisen Vagilantti-kampanjan, jonka aikana hän reagoi jokaiseen näkemäänsä seksistiseen tapaukseen. Lottie ei osaa projektin alussa arvata, kuinka raskasta huomion herättäminen onkaan. Varsinkin, kun hänen täytyisi samaan aikaan valmistautua Cambridgen yliopiston haastatteluun.
  
Käytän sanaa “ahmittava” usein kuvaamaan mukaansa tempaavaa kirjaa. Harvoin tuo ilmaisu kuitenkaan sopii yhtä hyvin lukukokemukseen kuin tällä kertaa. En ole lukenut (vielä) sarjan aiempia osia, mutta nämä pystyy onneksi lukemaan itsenäisinäkin teoksina. Upposin nuoren päähenkilön ajatusmaailmaan erittäin helposti. Olen feministi ja uskallan sanoa sen ääneen, niinpä lukeminen herätteli hyvin vahvoja ajatuksia ja tunteita. Sen lisäksi teos on erittäin onnistunut nuortenkirja, juuri sellainen lukuintoa ruokkiva, samaistuttava ja tekstiltään soljuva, mitä mielellään suosittelee luettavaksi.
  
“Miksi ‘rouva’?” jatkoin. “Tarkoitan että miehesi on syntynyt herraksi ja elää koko elämänsä herrana. Mutta sinä et. Ei, sinun täytyy julistaa kaikille, oletko naimisissa vai etkö ole. Yhteiskunta sanelee, että sinun täytyy muuttua neidistä ROUVAKSI. On 2000-luku ja silti eka asia, joka naisilta kysytään missä tahansa lomakkeessa on sivilisääty.” (s. 121)
  
Teos alkaa melko tavanomaisena päivänä. Lottie on riidellyt feminismistä vanhempiensa kanssa, jotka eivät ole varmoja, onko tyttärensä feministinen ryhmä hyvä harrastus Cambridgeen pääsemiseksi. Hetkeä myöhemmin, lyhyen matkan päässä kotoaan, Lottie kulkee raksamiesten pakettiauton ohitse ja kokee kylmääviä hetkiä miesten kertoessa mielipiteensä tytön ulkonäöstä ja estävät tämän kulkemista – tapahtuma on siis puhdasta seksuaalista häirintää ja perustuu lähes muuttamattomana kirjailijan itse kokemaan tapaukseen. Tuohtuneena tapahtuneesta Lottie päättää aloittaa projektin, joka paljastaa yhteiskunnan seksistiset epäkohdat.
  
“Näytät tosi seksikkältä tuossa punaisessa huulipunassa”, hän sanoi, ja hänen äänensä oli niin inhottava, että minä sävähdin ja kavahdin.

Niin joo. Unohdin kertoa teille. Minulla oli punaista huulipunaa. ONKO TÄMÄ NYT MINUN SYYNI?
--
“Laitoit sitä erityisesti meitä varten, vai mitä muru? Me tykätään siitä. Me tykätään siitä kovasti. -- Ujot likat ei käytä tuollaista huulipunaa.”
(s. 9-10)
  
Projekti päätetään tallentaa videolle ja kuvaajaksi saadaan Will-niminen poika. Pian netissä julkaistut videot saavat niin paljon katsojia, että paikallislehteen tehdään haastattelu Lottiesta. Sen jälkeen aatemaailmastaan rohkeasti puhuva tyttö pääsee myös maanlaajuiseen televisio-ohjelmaan. Kaikki eivät kuitenkaan innostu Lottien ja hänen lähipiirinsä tempauksesta. Seksismiä kun paljastuu niin koulun henkilökunnan toiminnasta, äidinkielen kirjavalinnoista kuin ruokalan jukeboksin kappaleiden lyriikoista. Lottien suurin vastustaja on hänen lyhytaikainen ex-poikaystävä, joka masinoi vastakampanjan ja päätyy jopa mustamaalaamaan Lottien juorulehdessä.
  
“Yli kahdeksankymmentä prosenttia kirjoista, näytelmistä ja runoista, jotka meidän tulee lukea ovat miesten kirjoittamia. -- Mikä naisten kirjoituksissa oli vikana? Ei ollut kyse siitä, etteivätkö naiset olleet kirjoittaneet paljon. Eikö heidän kirjoittamansa ollut tarpeeksi fiksua? Ellei nainen ollut ollut kuollut kaksisataa vuotta? Eivätkö kirjat ole esseen arvoisia, jos kirjoituspöydän alla on istunut vagina? Mitä se kertoo meille -- Että naisten äänet, se mitä naisilla on sanottavana, sanat jotka he haluavat jättää jälkeensä – että ne ovat vain kaksikymmentäprosenttisesti tärkeitä?” (s. 119)
  
Lottie ei kuitenkaan luovuta, vaikka se onkin hyvin lähellä. Ystävien tuki auttaa häntä kestämään julkisen nöyryytyksen ja kuukauden päätyttyä hän on kuitenkin tehnyt jotain: rohkaissut muitakin naisia kertomaan omista kokemuksistaan ja vastustamaan systemaattista seksismiä, olipa kyseessä kuinka pieneltä tuntuva asia tahansa, kuten että miesten karvojen poistoon tarkoitettu välineistö on halvempaa kuin naisten vastaava. Opin kirjasta, kuinka Briteissä ibuprofeenin hinta vaihtelee pakkauksen värin mukaan. Kuukautiskipuja varten myytynä sama aine on nimittäin kalliimpaa ja pakkauskoko pienempi ilman mitään perusteltua syytä. Onneksi Suomessa kipulääkkeissä ei ole samaa ilmiötä.
  
“Miksi miesten on turvallista kävellä ympäriinsä pimeässä, mutta naisten ei? -- me pelätään aina niin paljon, että meidän kimppuun hyökätään tai että meidät raiskataan – kun tosiasia on, että tilastollisesti on paljon todennäköisempää tulla raiskatuksi omassa kodissaan.” (s. 270)
  
Teos pureutuu terävästi esimerkiksi siihen, kuinka naisten vartaloiden käsittely mediassa – photoshoppaaminen ja liian laihat mallit – johtaa siihen, että tytöille opetetaan jo nuorena heidän kehonsa olevan vääränlaisia ja “ongelmiin” myydään ratkaisuja, kuten selluliittivoidetta. Bourne ei kuitenkaan saarnaa hahmojensa kautta feminismistä, hän herättää lukijansa ajattelemaan itse. Etenkin näin #arkipäivänseksimi ja “#metoo -kampanjoiden aikakaudella teos on hyvin ajankohtainen. Teoksesta löytyy myös lämminhenkistä huumoria, joka keventää paikoin teemansa puolesta raskasta romaania.
  
Jos jäit kaipaamaan lisää samankaltaista luettavaa, Otavalta ilmestyy lokakuussa 2018 suomennos Jennifer Mathieun Moxiesta nimellä Näpit irti!
  
  
Arvosana:
           
Takakannesta:
Lottie on tympääntynyt. Hän on saanut tarpeekseen vanhempiensa painostuksesta Cambridge-opintoihin, huonojen asioiden tapahtumisesta hyville ihmisille ja ennen kaikkea siitä, mitä täytyy kestää vain siksi, että on tyttö. Niinpä Lottie päättää aloittaa kuukauden mittaisen projektin, jossa tekee näkyväksi jokaisen kohtaamansa seksismin ilmentymän. Nettivideokampanjan suosion kasvaessa Lottie joutuu kuitenkin huomaamaan, miten raskasta voi olla taistella niiden asioiden puolesta, joihin uskoo. Ja jos hän ei saa edes projektin (ärsyttävän kuumaa) kuvaajaa uskomaan feminismiin, kuinka hän muka saisi vakuutettua muun maailman? Mitä tytön täytyy tehdä muuttaakseen sen, mitä tyttöydellä tarkoitetaan?
  
Suomentanut: Kristiina Vaara, 396 sivua, Gummerus 2018

Alkuperäinen nimi: What’s a Girl Gotta Do? (2016)

torstai 24. toukokuuta 2018

K.K. Alongi: Pakenijat (Kevätuhrit #3)

"He ovat kyllä varsinainen rikkinäisten sielujen kokoelma."
    
   
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 15.4.2018.

Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: jatko-osa sarjaan
   
Pakenijat on K.K. Alongin Kevätuhrit-trilogian päättävä teos, joka jättää paljon kysymyksiä vastaamatta. Sarja kattaa kokonaisuudessaan noin kahden viikon ajanjakson alkaen siitä, kun kuolemanaalloksi kutsuttu tapahtuma tappoi kaikki aikuiset ja lapset, lukuunottamatta muutamaan nuorta. Kuuden keskeisen hahmon selviytymiskamppailusta on kerrottu heistä jokaisen näkökulmasta. Harmillisesti vain punkkarityttö Jade on täyteläinen ja sarjan aikana kehittyvä hahmo, muut ovat yksiulotteisia ja stereotyyppisiä: Susette on kaunis, Tomi urheilullinen, Sara heppatyttö, Ali somali ja Jesse tukeva nörttipoika, joka ei osaa toimia sosiaalisissa tilanteissa. 
  
Maailma on mennyt pirstaleiksi, eikä Susette saa otetta sirpaleista, jotka leijuvat hänen ympärillään kuin särkynyt peili. (s. 26)
  
Pakenijat jatkaa suoraan siitä, mihin Ansassa jäi. Toivolan talo on palanut ja nuoret ovat pääosin selvinneet ulos ajoissa. Helikopteri laskeutuu niitylle ja oudot miehet kaappaavat mukaansa Jaden ja Alin. Jade herää hämärästä junavaunusta déjà vuna trilogian alkutilanteesta  ja päätyy sellimäiseen huoneeseen laitoksessa, missä kaikki puhuvat venäjää. On hieno ratkaisu laittaa teräväsanainen ja Alin ihonväriin takertuva Jade tilanteeseen, jossa ainoa ihminen, jonka hän tuntee ja johon voi luottaa on tuo samainen poika. Kokemus vaikuttaa Jadeen ja hänen ajatusmaailmaansa suuresti. 
  
Maailma on vielä enemmän sekaisin kuin Tomi on ajatellut. (s. 103)
  
Tarinaa seurataan vuoroin Suomeen jääneen ryhmän, vuoroin Jaden ja Alin näkökulmasta. Jo alussa on arvattavissa, että nuoret eivät tule olemaan erossa toisistaan pysyvästi, kiinnostavaa onkin, kuinka ja missä he tapaavat uudelleen. Kuolemanaalto on muuttanut osan ryhmän ulkopuolisista eloonjääneistä pojista järkeä vailla riehuviksi huligaaneiksi. Se on vaikuttanut myös Susetteenkin, joka pystyy yllättäen “kanavoimaan korkeampaa tietoa” ja tietämään asioita, joita hänen ei pitäisi olla mahdollista tietää. Syytä tähän muutokseen ei kuitenkaan tarjota, mikä saa juonenkäänteen tuntumaan deus ex machina-tyyppiseltä ratkaisulta vaikeaan tilanteeseen.
   
Kuin hänen eteensä olisi auennut uusi ulottuvuus, josta hän ei aiemmin ollut tietoinen. Hänellä on myös outo tunne, kuin hän pystyisi melkein lukemaan muiden ajatuksia. (s. 221)
  
Pakenijat on inhorealistisin osa sarjasta, sillä alussa kuolleiden ruumiit ovat jatkuvasta hajoamisprosessista johtuen haisevia ja epämiellyttäviä katsella. Jade kuitenkin ottaa epätoivottua kontaktia erääseen vainajaan ja saa lukijankin kasvot vihertämään. Harmillisesti kerronnan taso ei kuitenkaan pysy yhtä korkealla ja uskottavana koko kirjan ajan, vaan välillä teos on Susetten sanoja lainaten: “kuin kasa pätkittyjä lankoja, ajatuksia, jotka eivät ole yhteydessä toisiinsa”. Liian moni juonen yksityiskohta unohdetaan tai jätetään vastaamatta ja ne vaikuttavat lukukokemukseen negatiivisesti. 
  
Kokiksen jälkeen tuntuu kuin hampaita kuorruttaisi ohut karva, ja hänen tekee mieli pisetä hampaat vielä enemmän. (s. 199)
  
Suuret kysymykset eivät saa vastausta, kuten mikä oli kuolemanaallon takana ja jos se tosiaan oli lähtöisin auringosta, miksi se tappoi kaikki muut, paitsi muutamat nuoret. Yksi hahmokin pohtii, että “Voi olla, että me ei koskaan saada selville, miksi juuri me jäätiin henkiin.” On erikoinen ratkaisu lopettaa sarja niin, että hahmot jäävät tyhjän päälle. Herää kysymys siitä, onko sarja alunperin tarkoitettu pidemmäksikin, sillä tarinalle tekisi hyvää, jos sitä jatkettaisiin vielä yhdellä osalla. 

   
Arvosana:
   
Takakannesta:
Hämärä junavaunu on täynnä ihmisiä. Heitä makaa läjäpäin lattioilla ja penkeillä, nuoria tyttöjä ja poikia. Jade tuntee kuinka veri kohisee hänen päässään. Ei kai vain taas, hän ajattelee kauhuissaan. Ei kai vain taas.

Jade herää junavaunussa, jonka ikkunat on peitetty ulkopuolelta. Kauhukuvat historiankirjoista vilisevät hänen mielessään, kun hän tajuaa vaunun olevan täynnänuoria, kaikki matkalla kohti tuntematonta. Viimeinen asia, jonka Jade muistaa, on tulipalon hiillyttämä talonraunio ja helikopteri taivaalla. aikuiset ovat palanee, ja toistaiseksi se on kaikkea muuta kuin hyvä uutinen...
  
334 sivua, Otava 2018
    

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Dekkariviikko kirjablogeissa (11.-17.6.2018)

  
Perinteinen dekkariviikko on jälleen tulossa kesäkuussa. Kirjabloggaajat ovat ottaneet aikaisempina vuosina osaa tempaukseen lukemalla ja postaamalla dekkareista viikon aikana. Niin myös tälläkin kertaa. Kommentoi osallistumisestasi tähän postaukseen, niin listaan mukana olevat blogit. Yllä olevaa kuvaa saa käyttää teemaviikon julkaisuissa. Tervetuloa mukaan! 
  

Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta (Sensored Reality #1)

"Tuntuu kuin purjehtisi painajaisessa. Dystopiasa.
Tämä on uponnut kaupunki."
  
  
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 15.4.2018.
   
Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: Kirjassa on hahmo eri kulttuurista kuin sinä
    
Ander Vacklinin ja Ja Aki Parhamaan kirjoittama Beta aloittaa uuden Sensored Reality -trilogian. On vuosi 2117 ja merenpinnan nousun takia maailma on muuttunut hyvin erinäköiseksi kuin se on tällä hetkellä. Ensimmäisessä osassa tavataan 16-vuotias Bug, oikealta nimeltään Minako Takeda. Hänen japanilainen isänsä on kuollut vähän aikaa sitten ja tyttö on kirjan alussa juuri muuttanut suomalaisen äitinsä kanssa Helsingin kaupunkisaareen.
  
Minua paleltaa. En olisi ikinä uskonut, että missään tällä lämpöhalvauksessa kituvalla planeetalla voisi olla syksyisinkin näin kylmää, ja talvikin on vasta tulossa. (s. 147)
  
Jo kirjan ulkoasu antaa vihjeen, millainen maailma teoksen sivuilta on löydettävissä. Teoksen takakansi nimittäin muistuttaa suuresti pelipakkausta. Dystooppinen teos vertautuu teemoiltaan sekä Ernest Clinen Ready Player Oneen että Piia Leinon Taivaaseen, joissa on yhdistävänä tekijänä pelaajan kehoon mukautuva aistimuksia välittävä pelipuku ja virtuaalimaailma sekä ilmastonmuutoksesta johtuvia pakolaisia ja slummikyliä. Betan maailmassa ilmastonmuutokseen on kuitenkin puututtu. Vaikka vedenpinta onkin korkealla ja Pohjois-Euroopan talvet ankaria Golf-virran pysähtymisen takia, on ilmakehässä happea enemmän kuin vuosisatoihin. Teoksen maailmassa käytetään vihreää teknologiaa, kulkuvälineitä, jotka pakokaasun sijaan muodostavatkin happea, mikä on johtanut muun muassa suurikokoisiin sudenkorentoihin ja ihmisten lisääntyneeseen aktiivisuuteen. 
  
"Hei", ääni sanoo. "Minä olen älyseinän mukana tuleva tekoälypohjainen avustajasi. Haluaisitko nimetä minut?" -- Äiti ehdottaa nimeksi Ada Lovelacea -- "Tällä nimellä juhlistamme tekniikan alan anaisia ja heidän osuuttaan tieteessä, tekniikassa ja matematiikassa." (s. 113-114)
  
Bug aloittaa uudessa koulussa ja tutustuu luokallaan oleviin Alvariin, Cosmoon ja Jadeen, joista viimeinen muistuttaa käyttäytymisensä puolesta hieman kaimaansa K.K. Alongin Kevätuhrit-sarjassa. Koulu ei kuitenkaan nuorta päähenkilöä kiinnosta, vaan hän uppoutuu mieluummin videopelien maailmoihin. Hänen äitinsä johtaa isoa pelifirmaa, missä kehitellään pelaamisen historian mullistavia uuden sukupolven konsoleita ja jotain, mistä Bug tietää vain nimen Next Level. Kun Bug päätyy puettavan konsolin Sensored Realityn betatestaajaksi, hänen maailmansa muodostuu siitä lähtien virtuaalisesta vuoden 1559 Japanista samuraineen ja ninjoineen. Peli saa Bugin kiinnostumaan isänpuoleisen kotimaansa historiasta ja koulun japanilaisen historian kurssille kirjoitteva esseekin syntyy kuin itsestään sen jälkeen. 
  
Koulumaailmassa ajatellaan, että videopelit katkaisevat yhteyden oikeaan maailmaan. Minulle pelit taas ovat tapa olla yhteydessä maailmaan ja oppia siitä. Ne tarjoavat toisia näkökulmia, toisia elämiä, historiaa, vaihtoehtoisia todellisuuksia. (s. 31)
  
Tekijänoikeussivulla todetaan, että useimmat teoksessa mainittujen pelien nimet ovat kirjoittajien mielikuvituksen tuotetta. Harmillisesti suuri osa niistä tuntuu kuin satunnaisgeneraattorin luomilta viime vuosien suosituimpien pelien nimistä. Teknologia puolestaan tuntuu hyvin uskottavalta läpinäkyvine kännyköineen, sosiaalisen median sovelluksineen, cutscene-elokuvineen, älytapetteineen, tekoälyineen ja lisätyn todellisuuden silmäilmplantteineen. Tapahtumien sijoittaminen sata vuotta tulevaisuuteen on myös hyvä ratkaisu näiden edistysaskeleiden mahdollistamiseksi. Kiinnostavasti ihmiskunta on levinnyt Maan lisäksi levinnyt vilja-aittana toimivaan Merkuriukseen, kasvihuoneilmiöstään kesytettyyn Venukseen sekä Marsiin, jonka pinnalla käynnissä olevat rakennusprojektit ovat salattuja. 
  
Onneksi tuollaiset hahmot alkoivat kadota videopeleistä 2050-luvun tienoilla, kun tasa-arvoisemmin ajattelevien pelisuunnittelijoiden pelit pääsivät viimein kauppojen hyllyille. Pelien naiset eivät olleet vain teini-ikäisille pojille luotuja käsittämättömiä seksiobjekteja, isorintaisia naisia -- 2050-luvun tienoillapelien naisista tuli viimein todellisia. älykkäitä, osaavia, rohkeita ja nokkelia, sellaisia kuin naiset olivat olleet koko ihmiskunnan historian ajan. (s. 32-33)
      

Kirjailijat eivät kaada kaikkea informaatiota kerralla lukijan niskaan, vaan sitä annostellaan sopivan kokoisina palasina pitkin teosta, olipa kyseessä sitten maantieteelliset, yhteiskunnalliset tai tekniset muutokset tai sodat. Kirjailijakaksikolla on sana hallussa muutamaa erikoisempaa kielikuvaa lukuunottamatta - huomaa hyvin, että molemmilla miehillä on taustallaan pitkä ura käsikirjoittajina. Etenkin Bugin kielenkäyttö tuntuu ikään ja aikaan sopivalta, hän esimerkiksi iskee silmää “kuin mikäkin keltatautinen emoji”. Vetävästi kirjoitettu teos kiihdyttää tahtiaan loppua kohden, minkä vuoksi teosta on vaikea laskea käsistään.
  
Vastustajani ovat ehkä käyttäneet minua nappulana heidän isommassa pelissään, mutta oheistuotteena he ovat muokanneet minusta vaarallisen vastustajan. (s. 311)
  
Kuten Ready Player Onen Wadella, on Bugillakin tehtävä suoritettavanaan virtuaalimaailmassa, mikä vaatii ihmishenkiä ennen kuin voittaja ratkeaa. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka jatko-osissa sukelletaan mysteereihin, joihin Bug törmää. Toinen osa, Glitch, on ilmoitettu julkaistavaksi keväällä 2019. Beta on kansainvälisen tason young adult-romaani ja sen käännösoikeudet omistavan Elina Ahlbäck Literary Agencyn lienee helppoa markkinoida teos myös Suomen ulkopuolelle. 

  
Arvosana:

     
Takakannesta:
ARKITODELLISUUDEN RAJOJA RIKKOVA SCIFI-DYSTOPIA
  
Oletko koskaan lentänyt lohikäärmeen selässä, pomppinut parkouria katolta toiselle tai iskenyt nyrkin samuraihaarniskan läpi?
  
Tervetuloa vuoteen 2117. Ilmastonmuutos ja merenpinnan kohoaminen ovat todellisuutta. Mereen vajonneesta Helsingistä, Pohjolan Venetsiasta, on tullut peliteollisuuden mekka ja videopelaamisesta elämäntapa.
  
Kun 16-vuotiaan Bugin isä yllättäen menehtyy, hän joutuu muuttamaan Meri-Tokiosta äitinsä vanhaan kotikaupunkiin Helsingin kaupunkisaareen. Kapinallinen ja itsepäinen tyttö viettäisi päivät mieluummin pelikonsolillaan kuin uudessa koulussa, jossa kaikki menee pieleen ensi hetkestä alkaen. Bugin elämä muuttuu, kun animoitu videopeli-lohikäärme kutsuu hänet betatestaajaksi keskiajan Japaniin sijoittuvaan ninjapeliin.
  
315 sivua, Tammi 2017

tiistai 22. toukokuuta 2018

Anne Leinonen: Noitakirja

"Ei sitä joka päivä päässyt tutkimaan rinnakkaismaailmaa."
   
   
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 15.4.2018.
  
Anne Leinosen Noitakirja on jälkimmäinen puolikas kirjaparista, jonka ensimmäinen osa Kirjanoita ilmestyi vuosi sitten. Teos jatkaa tarinaa suoraan siitä, mihin se ensimmäisen kirjan lopussa jäi: Auran tätinä esiintynyt noita Selma on kaapannut aineettomaksi muuttuvan poikansa Pyryn mukanaan Helsinkiin. Aura ei pysty seuraamaan kaksikkoa, koska noita on sulkenut kaikki todellisuusaukot Helbyn ja Helsingin todellisuuksien välillä. Auran on kuitenkin löydettävä polku maailmasta toiseen, sillä tytön tehtäväksi tulee pelastaa paitsi rakastamansa poika, myös koko Helby. 
    
Meidän omat ajatuksemme rakentavat tätä maailmaa. (s. 37)
    
Reitti löytyy Nuuksion aarniometsästä, joka on Helbyn puolella joutunut kirjataikuuden kohteeksi ja muuttunut Robert Holdstockin Alkumetsän vaikutuksesta vaaralliseksi. Leinonen on lainannut sanamagiaan katkelmia monista muistakin teoksista aina William Shakespearen Myrskystä Aino Kallaksen Suden morsiameen ja Emmi Itärannan Teemestarin kirjaan. Kotimainen kirjallisuus on läsnä vahvasti, sillä tekstin sekaan on pudoteltu lainausten lisäksi myös yksittäisiä sanoja, jotka liitetään tiettyihin kirjailijoihin, esim. Pahanukke viittaa Magdalena Haihin ja mifongit J. S. Meresmaahan
  
Peilistä häntä tuijotti totinen nuori nainen. Polkkatukka oli takussa. Toinen suupieli osoitti ylöspäin: ikuisesti virneessä, kuten se oli ollut Auran lapsuudesta saakka, mutta hymy ei noussut silmiin saakka. (s. 61)
  
Siinä missä Kirjanoidan lukeminen on palkitsevaa uuteen miljööseen tutustumisessa, ei Noitakirja tarjoa yhtä vahvaa maailman tai hahmojen välisten suhteiden kuvaamista. Aura yrittää luottaa ystäväänsä Silkeen senkin jälkeen, kun paljastui, että Miron lumous saattoi heidät alunperin yhteen. Aura toistelee jokaisessa käänteessä, kuinka hän uskoo, että ystävyys on aitoa, vaikka se syntyikin poikkeuksellisissa olosuhteissa. 
    
- Voitko syödä minun puolestani?
- Sinulle kuuluva varavatsa unohtui kotiin.
(s. 57)
  
Teos olisi kaivannut lisää kustannustoimittamista, mitä ilman moni kirja nykyään valitettavasti jää. Teksti on välillä hyvin tökkivää ja tarpeettoman toistelevaa. Uskottavuuden taso vaihtelee, eikä tarina pääse soljumaan, mikä johtaa siihen ettei kirjan koko potentiaalia ole hyödynnetty. Lukija saattaa ihmetellä vaikkapa sitä, kuinka “Tuoksut kantautuivat Auran silmiin voimakkaina”. Harmillisesti tekstiin on jäänyt paitsi muutamia kirjoitusvirheitä, osa lainausten sivunumeroista ei pidä paikkaansa, minkä lisäksi Ray Bradburyn klassikko Fahrenheit 451 on kirjoitettu sekä tekstissä että viittausluettelossa virheellisesti 491:ksi. 
  
Kaiken yllä oli autioitumisen ja vaaran tuntu. taivaalla pilvien takana oli oranssi hehku. (s. 163)
  
Monet sanavalinnat ovat erikoisia, vanhahtavia tai nuorten suuhun sopimattomia. Esimerkiksi, Silke “riputtelee” silmäluomiaan ja kun Aura kiroilee, hänet on kirjoitettu sanomaan “hemminki soikoon”, eikä se tunnu sopivalta edes rinnakkaistodellisuudesta tulevalle 17-vuotiaalle, jonka ajankuva on meidän maailmaamme vastaava. Helsingissä Aura näkee joukon paikallisia, jotka ovat juoneet liikaa “ilojuomaa”, mikä tuntuu Auran ikäiselle melko erikoiselle kiertoilmaisulle alkoholista puhuttaessa. Nuortenkirjassa voi rohkeasti käyttää oikeitakin kirosanoja tai viitata humaltuneisiin aikuisiin, sillä lukijakunta on kyllä kuullut sanastoa jo oikeassa elämässä. 
  
Tämä oli Auran tarina, sellainen todellisuus, jollaiseksi hän halusi maailman palauttaa. (s. 217)
  
Kuten fantasialle on varsin tyypillistä, myös Noitakirja päättyy eeppiseen lopputaisteluun. Leinonen tarjoaa itse asiassa kaksi taistelua, yhden Menetettyjen unelmien talolla ja toisen Helbyn herruudesta. Aura saa lopussa kaikkien himoitseman Noitakirjan käsiinsä ja pystyy muokkaamaan Helbyn todellisuutta. Onkin varsin kiehtova ja ennalta-arvaamaton ratkaisu, ettei tyttö luo maailmasta sellaista paikkaa, jossa pystyy elämään yhdessä rakastamiensa ihmisten kanssa, vaan eristää itsensä toiseen todellisuuteen. Tämä jättää potentiaalisen aukon jatko-osille.
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Jokainen kirja kantaa sisällään taikuuden kipinän.
  
Aura on löytänyt kirjojen taikuuden, ja se on mullistanut hänen maailmansa: väkevä noituus tuo mukanaan ison vastuun.
  
Mahtava noita Selma on siepannut Pyryn mukaansa Helbystä Helsinkiin. Auran on seurattava heitä kulkemalla halki Nuuksion epävakaan erämaan, missä oma mielikuvitus on pahin vihollinen.
  
Helsingissä löytyy liittolaisia yllättäviltä tahoilta, mutta koska kaupunki on täynnä kirjoja, himoitun loitsukirjan, Noitakirjan, löytäminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä. Ja samaan aikaan Helby on vaarassa tuhoutua...
  
Loitsu kerrallaan Auran voima kasvaa, mutta voiko taika peitota kaikki?
  
Atorox-palkittu Anne Leinonen on kirjoittanut urbaanin fantasiateosparin. Noitakirja päättää tarinan, jonka Kirjanoita aloitti.
    
223 sivua, WSOY 2017
    
Muita lukukokemuksia: Kirsin kirjanurkka

maanantai 21. toukokuuta 2018

Cecelia Ahern: Viallinen

"Miksen minä ole ajatellut näitä asioita koskaan ennen?"
  
   
Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 15.4.2018.
   
Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: Oma suosikkigenre, Prinsessoja ja astronautteja -kukuhaaste ♀ Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja, Spefi-lukuhaaste: 15. Spefikirja, jonka pääosassa on nainen, Seinäjoen kirjaston lukuhaaste: 57. Lue kirja, joka on suunnattu nuorille / nuorille aikuisille
  
Viallinen on chick lit -teoksillaan maailman maineeseen nousseen Cecelia Ahernin ensimmäinen virallisesti young adult -genreen luokiteltu romaani. Ahernin tuotannosta on kuitenkin aiemminkin suomennettu teos, jonka voisi hyvin laskea nuortenkirjaksi. 2010 ilmestynyt Mitä huominen tuo tullessaan, kertoi 16-vuotiaasta Tamarasta, joka saa käsiinsä tulevaisuuden paljastavan kirjan. Dystopia-sarjan aloittavan Viallisen päähenkilönä tavataan 17-vuotias Celestine North. 
  
Olen aina ajatellut viallisten olevan meitä vähäpätöisempiä, enkä voi uskoa, että olen myöntänyt sen itselleni. (s. 61)
  
Viallisen maailmassa on käytössä eri pelisäännöt kuin tuntemassamme todellisuudessa. Celestine on yhteiskunnan määritelmän mukaan täydellinen. Hän saa hyviä arvosanoja koulussa, hän noudattaa lakeja ja välttelee viallisia kuin heillä olisi tarttuva tauti. Kun eräänä päivänä koulumatkalla bussiin nousee vanha mies, jolla on viallisen hihanauha, toimii Celestinen moraalinen kompassi yhteiskunnan sääntöjä vastaan. 
    
Bussissa on kaksi istuinta viallisille, sillä sääntöjen mukaan viallisia ei saa olla vierekkäin kolmea tai useampaa kerrallaan. tarkoitus on estää mellakoita, joita puhkesi alkuaikoina, kun viallisten rangaistukset otettiin käyttöön. (s. 53)
  
Vanhus saa pahan yskänkohtauksen ja Celestine pelkää hänen kuolevan. Kun kukaan ei halua auttaa miestä, tyttö nousee paikaltaan ja tekee jotain mahdotonta. Viallisia ei saa avustaa, mutta tilanne on Celestinestä sellainen, ettei tuota sääntöä tulisi noudattaa aivan niin kirjaimellisesti, onhan kyseessä ihmisen henki. Yllätyksekseen tyttö joutuukin itse Killan tuomioistuimen eteen, missä punnitaan, onko hän tekonsa takia viallinen vai rikollinen.
  
Tämä on täysin epäloogista. Eikö meillä ole lainkaan myötätuntoa tätä ihmistä kohtaan. Emmekö me aio auttaa häntä, viis siitä, onko hän viallinen tai ei? (s. 66)
  
Viallisten kohtelu muistuttaa suuresti tummaihoisten tai juutalaisten kokemaa syrjintää hihanauhoineen ja kokoontumiskieltoineen; heitä pidetään toisen luokan kansalaisina. Viallisuutta ei voi piilottaa, sillä jokainen tuomittu saa polttomerkinnän yhteen viidestä mahdollisesta kohdasta keholla, riippuen rikkeen laadusta. Lisäksi viallisten tulee noudattaa niukkaa ruokavaliota ja elämää, josta kaikki ylellisyys on karsittu pois. 
   
"Jos minä olisin niin suuri sankari, se vanha mies olisi nyt elossa. Kukaan ei tunnu välittävän siitä tosiasiasta, että tässä kuoli ihminen. Hän kuoli, koska koko bussilastillinen ihmisiä kieltäytyi auttamasta häntä. Pidänkö minä itseäni sankarina? En. Minä epäonnistuin." (s. 218-219)
  
Celestine kasvaa teoksen aikana paljon. Alussa hän on hieman sietämätön sanakirjamäärittelyineen ja siskolleen ilkeilyn takia, mutta kohtelu, jota hän kirjan edetessä joutuu kokemaan saa hänet näkemään itsensä ja yhteiskunnan uudessa valossa. Celestine tunnetaan kaikkialla mediamyllytyksen myötä. Hänen oikeudenkäyntinsä jakaa ihmiset kahteen leiriin, joista toiset pitävät häntä sankarina, toiset roistona. Nuoresta päähenkilöstä tulee Katnissin tavoin pelinappula kahden vastakkaisen puolen valtataistelussa. 
  
Jos minä olen se, joka he sanovat minun olevan, niin kumpaa puolta minun pitäisi uskoa? Minusta tuntuu, että kummallakaan puolella ei tunneta minua alkuunkaan. (s. 120)
  
Kirjan maailma on pelottavan uskottava. Ei tarvitse mennä kauaksi historiassa, kun viallisten kohtelua vastaavaa tapahtui todellisessakin maailmassa. Lisäksi viime aikoina voimistunut äärioikeistolainen liikehdintä saa toivomaan, ettei teoksen kaltainen yhteiskuntajärjestelmä tule koskaan toteutumaan. Vaikka teos on paikoin ennalta-arvattava, poikkeuksellisesti odotusten mukaisesti menevät juonenkäänteet eivät kliseisyydestään huolimatta turhauta vaan ne tukevat lukijan toiveita.
    
"Kerro tänään oikeudessa totuus, Celestine. Ja jos sinulle sanotaan, että olet viallinen, niin kanna sitten polttomerkkiä kunniamerkin tavoin. -- Sinulla on mahdollisuus saa aikaan muutos. -- Sinä toimit vaistosi varassa, sen mukaan mikä tuntui oikealta, ja olet innoittanut ihimisiä." (s. 123)
  
Viallinen vertautuu nuortendystopian isoihin nimiin Nälkäpeliin ja Outolintuun höystettynä Harper Leen klassikolla Kuin surmaisi satakielen, mutta siinä on nyansseja jotka tuovat mieleen niin Angie Thomasin teoksen Viha jonka kylvät kuin The Orville tv-sarjan jakson “Majority Rule”, jossa esitetty yhteiskunta on täydellinen demokratia ja kaikesta äänestetään sosiaalisen median kanavissa - myös siitä, onko joku ihminen syyllistynyt rikokseen vai ei. 
  
Se johtuu polttomerkeistä, ja tiedän sen. Ne tekevät minusta tavallaan vähemmän ihmisen muihin verrattuna. (s. 358)
  
Ensimmäinen osa päättyy todella koukuttavaan cliffhangeriin. Onneksi sarja saa jatkoa jo heinäkuussa, kun toisen osan käännös Täydellinen ilmestyy.
    
      
Arvosana:

    
Takakannesta: 

"Minä en voi olla viallinen.
Minähän olen täydelinen."
   
Seitsemäntoistavuotiaan Celestine Northin elämä on kaikin puolin täydellistä. Hän on suosittu koulussa, hän on esimerkillinen tytär, ja hänen poikaystävänsä on arvostetun perheen poika, joka saa sydämen läpättämään.
   
Mutta sitten Celestine rikkoo sääntöä, jota ei missään nimessä saa rikkoa, ja sillä on mullistavat seuraukset. Häntä uhkaa tuomio - ja leima, joka sulkee hänet yhteisön ulkopuolelle. 
    
Rohkaiseva YA-fantasia Viallinen sijoittuu maailmaan, jossa palkitaan täydellisyydestä ja rangaistaan virheistä. Siellä Celestine uskaltaa ottaa kantaa siitäkin huolimatta, että hyvällä teolla on kova hinta.
   
Koukuttaa välittömästi, nopeatempoinen... Napakymppi.” – Heat
     
Suomentanut: Terhi Leskinen, 426 sivua, Gummerus 2018
    
Alkuperäinen nimi: Flawed (2016)
     
Teoksesta muualla sanottua: Tylypahkan kirjastoUnelmien aikaKirjapöllön huhuiluja
   
Samankaltaista luettavaa: Scott Westerfeld: Uglies, Katharine McGee: Tuhat kerrosta - Pudotus, Neal Shusterman: Unwind, Lois Lowry: The Giver

lauantai 19. toukokuuta 2018

Lukupiirissä | Robert C. O'Brien: Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat

"Opettaessaan meidät lukemaan
he olivat opettaneet meille kuinka pääsisimme pakoon."
  
   
  
Huhtikuun lukupiirikirja
  
Kuulin Robert C. O'Brienin klassikkoteoksesta Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat ensimmäisen kerran, kun eräs lukupiirini vakiokävijöistä ehdotti sitä kevään kirjojen äänestyksessä. Kun tutkin kirjan taustoja, sain tietää, että leffa NIMH – rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa (1982) perustuu tähän kirjaan. Olen nähnyt tuon piirroselokuvan useita vuosia sitten ja mielikuvani siitä on hieman ahdistava ja psykedeelinen, eli se menee samaan kategoriaan kuin Ruohometsän kansan (1978) elokuvaversio ja animoitu Taru sormusten herrasta (1978).
   
Rouva Frisby, metsähiiriperheen pää, asui maanalaisessa asunnossa Fitzgibbon -nimisen maanviljelijän vihannestarhassa. Se oli talviasunto, jollaisiin metsähiiret muuttavat silloin kun metsissä ja laidunmailla alkaa olla niukasti ruokaa ja eläminen käy vaikeaksi. Papu-, peruna-, herne- ja parsapenkkien pehmeään multaan jää hiirille runsaasti ruokaa senkin jälkeen, kun ihmiset ovat korjanneet satonsa. (s. 5)
  
Rouva Frisby, jonka etunimeä ei koskaan kerrota, on leski. Hänen miehensä Jonathan on kuollut edellisenä kesänä. Rouvalla on neljä lasta, Teresa, Martin, Cynthia ja Timothy. Kun Timothy sairastuu vakavasti, rouva Frisby lähtee hakemaan lääkettä viisaalta valkoiselta hiireltä, herra Agesilta. Tästä käynnistyy tapahtumien ketju. 

Kevät on tulossa ja perheen pitää muuttaa puronrannan kesäasuntoonsa, mutta Timothy on vielä liian heikko. Palatessaan herra Agesin luota rouva pelastaa variksen nimeltään Jeremy kiipelistä ja tämä tarjoaa vastapalvelusta, jos rouva joskus tarvitsee sellaista. Pian metsähiiriperheelle tuleekin tarpeeseen lentävä kuljetuspalvelu - metsässä nimittäin asuu viisas pöllö, jolta on mentävä kysymään apua. Pöllö puolestaan ohjaa rouva Frisbyn maanviljelijän pihapiirissä kasvavan ruusupensaan alla asuvien rottien luo. 

"-- iso pyökki, joka on koko metsän suurin puu. -- kolossa asuu pöllö, joka on koko metsän -- vanhin eläin.
Kun emme tiedä mitä pitäisi tehdä, me kysymme häneltä."
--
--
suunnattoman iso puu. Se oli luurankomainen, lehdetön ja osittain kuollut. 
(s. 39 ja 44)
  
Kun rotat kuulevat, kenen vaimo rouva Frisby on, hänet päästetään sisään yhdyskuntaan, joka poikkeaan paljon normaalista rotanpesästä. Käytävillä on matot ja sähkövalot. Rotat eivät nimittäin ole mitään tavallisia jyrsijöitä, vaan koeläinlaboratoriosta (tai niin kuin kirjassa sanotaan "labbasta") karanneita, erilaisia älykkyyttä lisääviä ruiskeita saaneita erikoisrottia. Rottahan on jo valmiiksikin hyvin fiksu eläin, ja voin vain kuvitella millaisia kykyjä kokeet ovatkaan rotille antaneet. Rottien on siirrettävä rouva Frisbyn talo, jotta Timothy saa rauhassa parantua pidemmälle kesää, ennen kuin perhe voi muuttaa.
  
-- emme ole enää rottia. Me olemme tohtori Schultzin tekoa. Jotain uutta. -- luultavasti olemme yhtä älykkäitä kuin hän - kenties jopa älykkäämpiäkin. (s. 123)
  
Rottien johtaja Nicodemus kertoo heidän pakomatkastaan varsin yksityiskohtaisesti ja se muodostaakin suuren osuuden teoksesta. Tuntuu kuin tarinassa olisi kaksi eri osuutta, alussa rouva Frisby etsii apua pojalleen ja sen jälkeen puhutaan vain rottien ja Jonathanin historiasta. Rotat nimittäin auttoivat myös älykkyysruiskeita saaneet hiiret ulos naapurihäkistä yhteiselle pakomatkalle. Vaikka teoksesta ei sisällön juurikaan pysty tekemään tarkkaa ajoitusta, ovat teemat erittäin 70-lukulaisia ja filosofisesti pohdiskelevia. Luokittelisinkin tämän ekokritiittiseksi teokseksi. Ajatuksia herättelevä tarina.

"Meidän oli tavallaan opeteltava uudestaan tulemaan toimeen, sillä vaikka maailma laboratorion ulkopuolella olikin samanlainen kuin ennen, me itse olimme erilaisia." (s, 129)

Sarjaan kuuluu kaksi suomentamatonta osaa Rasco and the Rats of NIMH (1986) ja R-T, Margaret and the Rats of NIMH (1990), joiden kirjoittaja on vuonna 1973 kuolleen O'Brienin tytär,  Jane Leslie Conly. 
  
Arvosana:
           
Takakannesta:
Tämä kansainvälisiä palkintoja saanut maineikas saturomaani kertoo huippuälykkäistä koerotista, jotka karkaavat ja perustavat sähköistetyn, nykyaikaisilla mukavuuksilla varustetun yhdyskunnan ruusupensaan alle. Naapuristossa asuu hiirirouva Frisby lapsilaumansa kanssa. Apua tarvitessaan hän turvautuu ruusupensaan viisaisiin, ja samalla paljastuu se merkillinen, jännittävä tapahtumien kulku, joka kytkee hänen miesvainajansa näihin ainutlaatuisiin, inhimillisen tiedon ja taidon omaaviin rottiin.
  
Suomentanut: Mikko Kilpi, 212 sivua, WSOY 1977
 
Alkuperäinen nimiMrs. Frisby and the Rats of NIMH (1971)
    
Muita lukukokemuksia: Kani kirjalla
  
Samankaltaista luettavaa: Richard Adams: Ruohometsän kansa, Colin Dann: Kaukametsän pakolaiset, Terry Pratchett: Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät

torstai 17. toukokuuta 2018

Sini Helminen: Veden vallassa (Väkiveriset #3)

"Varpaani liuskettuvat pitkiksi viuhkamaisiksi pyrstövän haaroiksi ja 
suomut poksahtelevat läpi jalkojen ihosta ja muodostavat siistin panssaripeitteen."
   
   
Arvostelukappale
  
Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin, Spefi-lukuhaaste: 39. Spefikirja, jossa on käytetty hyväksi mytologioita, YA-lukuhaaste: Urbaani fantasia, Jatkumo - sarjakirjojen lukuhaaste
  
Veden vallassa on Sini Helmisen suomalaisesta mytologiasta inspiroituneen Väkiveriset -sarjan neljäs osa. Sarjan jokainen osa on käytännössä itsenäinen, vain sinipiika Tuulia on yhdistävä tekijä sarjan jokaiseen osaan, tosin Veden vallassa viimeisellä sivulla nähdään muitakin tuttuja hahmoja. Jokaisella osalla on oma elementtinsä, ensimmäisessä osassa metsä, toisessa vuori ja kolmannessa vesi.
  
En voi pyyhkiä pois kahta piinallista vuotta, en muuttua suosituksi tai palata ajankääntäjällä takaisin. (s. 222)
  
Päähenkilönä tavataan tällä kertaa pian 15-vuotias Mari, jonka äiti on kadonnut kuvioista joitakin vuosia aikaisemmin. Kouluun meneminen vaatii Marilta paljon, sillä paras ystävä Jessika on nykyään hänen arkkivihollisensa ja kiusaa tyttöä. Kaikki johtuu siitä, että Marin isä uskoo Kalevalaisiin olentoihin, ja häntä pidetään vähän höpsähtäneenä. Koulussa naureskellaan ilkeästi Marinkin olevan samanlainen. Aina kun isä yrittää puhua mytologian kirjan sivuilta löytyvistä hahmoista, Mari suuttuu ja toteaa, että isän työ on vaakalaudalla sen kaltaisten puheiden takia.
    
Kuusi vuotta parhaina kavereina, eikä tarvittu kuin yksi muodonmuutosten kesä, enkä minä ollut Jessikalle kuin ilmaa. (s.19 )
  
Yksi suosikkikohdistani on, kun Marin ensimmäiset kuukautiset alkavat yllättäen. En nimittäin muista milloin viimeksi (jos koskaan) olen lukenut näin kehollisesti kuvailtuna kyseistä tapahtumaa. Todella rohkeaa ja kiitettävää kirjailijalta kirjoittaa suoraan ja kaartelematta siitä, miten veri valuu ja tahraa pikkuhousut. Lisää tällaista nuortenkirjoihin, niin saadaan rikottua tabu tämän naiseuden osan kohdalta. Onhan se sentään niin mahdottoman luonnollista. Olisipa joku minullekin kertonut yläasteella tällä tavalla, vailla nolostumista, miltä kuukautiset tuntuvat, kun kaikki annettu info kertoi vain mistä ilmiö johtuu ja mitä erilaisia kuukautissuojia on olemassa. 
  
Tunnen, miten jotakin lämmintä ja kosteaa alkaa tihkua housuihini ja alleni penkille. -- Minulla kestää hetken tajuta, mitä tämän täytyy olla. Minulla on varmaan alkanut kuukautiset.
-- 
Lukitsen kopin, kiskon housut kinttuihin ja yritän keksiä, miten terkkarin antama origami avataan. (s. 12 ja 16)
    
Saman päivän iltana Mari ottaa kylvyn, punaisten pyörteiden ympäröimänä ja miettii, kuinka tilanne muistuttaa jonkin Netflix-sarjan kohtausta, missä vanhempi löytää lapsensa kylpyammeesta hengettömänä. Marin tapauksessa kohtaus etenee kuitenkin säärikarvojen ajeluun, ja hämmentävän suomun löytämiseen. Pikkuhiljaa ja Tuulian avustuksella tytölle käy selväksi, että hän on vedenneito. Läheisen järven kutsu käy voimakkaaksi ja pinnan alla odottaa toinen maailma, joka ei ole yhtään ongelmattomampi kuin vedenpäällinenkään. 
    
Haavinsa kanssa harppova Kallankari, jonka perässä matelee lyhyempien oppilaiden joukko, tuo mieleen sauvaansa nojaavan Gandalfin kääpiölauma jäljessään. (s. 69)    
    
Vaikka pidin todella paljon edellisen osan pelaajapoika Pekosta, koulukiusattuna (tiedän niin hyvin sen tunteen pesiskentän reunalla, kun tulee valituksi viimeisenä) ja vedenalaisesta maailmasta nauttivana pystyin astumaan vahvasti myös Marin kenkiin. Vaikka tarinassa on poikakuvioita, kumpikaan ihastuksen kohde ei tuntunut minusta oikealta Marille, ja luulen hänenkin päätyneen siihen tulokseen, että tapaa vielä myöhemmin jonkun muun, joka vastaa hänen tunteisiinsa. 
  
Polun vierellä on suuri sammaloitunut kivi. Pienenä kiipesin sellaisten päälle, makasin phmeässä vihreässä ja leikin, että kivi oli kiltti jättimäinen Totoro. (s. 65)
  
Helmisen viittaukset muihin kirjoihin ja populaarikulttuuriin oli kudottu jälleen ihanasti kerrotaan. Pidän myös paljon hänen sanavalinnoistaan, kuvailustaan, huumoristaan ja Tuulian pippurisesta luonteesta. Nuorten käyttämä kieli tuntui uskottavalta, mutta samaan aikaan veden väen kohdalla hieman erikoiselta ratkaisulta. En malta odottaa neljättä osaa ja pohdin jo etukäteen, onko kirjan päähenkilö tyttö vai poika ja mahtaakohan siinäkin tapahtua eri teosten hahmojen kohtaamisia. Suomalaista mytologiaa hyödynnetään raikkaasti ja odottamattomin kääntein. Kovatasoista suomalaista urbaania fantasiaa, mihin on helppo tarttua ja suositella. 
 
   
Arvosana:
   
Takakannesta:
Marin äiti on kadonnut vuosia sitten, ja isä on höyrähtänyt uskomaan Kalevalan kummajaisiin. Lapsuuden bestis Jessika ja hänen jenginsä tuntuvat vaistoavan Marin jokaisen kipukohdan. Jopa kännykän viestien ja koulun oven avaaminen vaativat rohkeutta. Pelonväreitä lietsoo myös yläkoulun nurkilla norkoileva vieras, vihreätukkainen nuorukainen, jolla on häiritsevä katse.
  
Kylvyssä Mari löytää ihostaan sileän suomun, mikä saa hänet tolaltaan. Kummallinen naapurintyttö Tuulia raottaa Marille maailmaa, jonka olemassaolosta hänellä ei ole ollut aavistustakaan. Isä varoittaa Maria menemästä järveen, mutta jokin kutsuu aaltojen alta. Jokin, jota vääristyneessä vedenalaisessa maailmassa on vaikea tunnistaa vaaraksi.
  
Veden vallassa on itsenäinen jatko-osa reaalifantasiasarjaan Väkiveriset, jossa kotimainen mytologia tunkeutuu elävänä ja kihelmöivänä nuorten arkeen. Jännitys ja romantiikka punoutuvat huumorin säikeisiin. Sarja on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille. Sen aiemmat osat ovat Kaarnan kätkössä (2017) sekä Kiven sisässä (2017).    
  
232 sivua, Myllylahti 2018
  
Kansi: Karin Niemi
     
Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Kirsin kirjanurkka, Kirjapöllön huhuiluja
  
Sarjassa ilmestynyt: 
  
Samankaltaista luettavaa: Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista, Helen Dunmore: Ingo - Meren kansa, Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus, Annukka Salama: Faunoidit-sarja

maanantai 14. toukokuuta 2018

Meredith Russo: Tyttösi sun

"Entä jos poikasi olisikin tyttäresi?"
   
   
Arvostelukappale
  
Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: Kirja käsittelee LGBTQ+ aihetta
  
Meredith Russon Tyttösi sun kertoo lukion viimeistä vuotta käyvästä Amandasta, jonka täytyy vaihtaa koulua kiusaamisen ja pahoinpitelyn takia. Amanda on transsukupuolinen - hän syntyi pojan vartaloon, joka ei koskaan tuntunut omalta. Niinpä hän päätyy lopulta yrittämään itsemurhaa äitinsä kipulääkkeillä. Sen jälkeen Amanda aloittaa hormonilääkityksen ja pääsee laikkauksiin, joilla hänen kehonsa muovataan sellaiseksi kuin Amanda on aina mielessään sen kokenut. Muutosten takia Amanda on pitänyt välivuoden koulusta, mutta kukaan uudessa koulussa ei tiedä hänen menneisyyttään, mikä ei tarinan päähenkilöä haittaa ollenkaan. 
    
Tarina liittyi tehtävään, jossa meidän pti kuvitella millaisia olisimme aikuisina. -- Nainen -- kertoi olevansa minä aikuisena! Hän näytti kuinka hän joi erikoislääkettä, ja kun hän kasvoi isoksi, hänestä tuli miehen sijaan nainen. Hänen mukaansa se, että tunnen olevani tyttö, on ihan todellinen asia, eikä siinä ollut mitään pahaa tai väärää. (s. 82)
  
Kirja alkaa bussista, kun Amanda on matkalla isänsä luokse, jonka kanssa ei juurikaan ole ollut keskusteluväleissä. Hänen vanhempansa ovat eronneet joitakin vuosia aiemmin. Kirjassa on paljon takaumia, joiden kautta käy ilmi kuinka Amanda on aina ollut Amanda, ei koskaan Andrew. Uudessa koulussa hän tapaa Been, joka kertoo nuorten paremmin tutustuttua olevansa bi-seksuaali (jollain tapaa Bee muistutti minusta Elina Rouhiaisen Muistojenlukijan Bollywoodia), sekä tyttöjoukon, johon kuuluvat Chloe, Layla ja Anna. Amanda kokee, että uusi alku puhtaalta pöydältä on ainoa ratkaisu, vaikka menneisyyden taakka painaakin häntä koko ajan. Jopa vessassa käyminen ahdistaa. Puhumattakaan pojista, jotka iskevät silmänsä uuteen oppilaaseen. 
  
"Kaikilla meillä on menneisyys", Grant totesi. "Ei se tarkoita, ettei sulla voisi olla tulevaisuutta." (s. 103)
  
Amanda on todella kiinnostava ihminen. Hän lukee Sandmania, pitää Star Warsista, pelaa Final Fantasya ja on aiemmin piirtänyt Sailor Moonin innoittamaa fanitaidetta. Haluaisin tuntea Amandan ja keskustella edellä mainituista asioista, spefikirjallisuudesta ja paljon muustakin. Amanda tuntuu täyteläiseltä ja uskottavalta hahmolta. 
  
Niin pitkään kuin muistin olin mielelläni paennut scifin ja fantasian maailmoihin. Olin rakastanut tarinoita, joiden päähenkilöt eivät näyttäneet samanlaisilta kuin ihmiset ympärilläni. Aivan erityisesti olin pitänyt kertomuksista, joiden teemana oli hyväksytyksi tuleminen tai sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus. Minun suhteeni scifiin oli kuitenkin hieman mutkikkaampi kuin Grantin, sillä kiinnostus scifiin oli yksi tyypillisesti miehisistä piirteistäni. Tiesin kyllä, että jotkut tytöt olivat kasvaneet sarjakuvien parissa, mutta sukupuolen korjaamisen jälkeen mietin, pitäisikö minun salata asia. (s. 204)
  
Toisin kuin esimerkiksi Simonin tarinaa lukiessani ei tämä kirja herättänyt niin vahvaa positiivista tunnetta lukiessani, sillä Amandan kulkema tie oli paljon haastavampi, välillä oli lähellä, että olisin tarvinnut nenäliinaa. Teoksen alussa hänellä on musta silmä ja teoksen lopussakin on yksi varsin inhottava kohtaus, joka onneksi päättyy mahdollisimman onnellisesti (pelkäsin paljon pahempaa). Rakkaustarinakaan ei ole niin ihana kuin se olisi voinut olla. Siinä on hieman Nicholas Sparksin tyylistä juonenkaarta: Tyttö tapaa pojan, he rakastuvat, tytöllä on salaisuus, joka paljastuessaan repii parin erilleen, mutta lopussa he ovat jälleen yhdessä.  
  
"Tämä ei ole mikään virhe", minä sanoin. "Kyse on sun elämästäsi ja sun kropastasi. Sä voit pukea sen just niin kuin haluat." (s. 247)
  
Russo on itse transnainen, ja hän kertoo teoksen lopussa ensin cis-lukijoilleen, että teosta ei saa ottaa kyseenalaistamattomana totuutena, mutta hän toivoo sen kannustavan ymmärtämään transihmisiä ja sen jälkeen translukijoilleen, ettei heidän kokemustensa tarvitse olla samanlaisia kuin Amandalla, ja että ihmisellä on lupa olla transsukupuolinen, homo, lesbo, biseksuaali, aseksuaali, gender queer, vaihtaa identiteettiään useammakin kerran tai tuntea, ettei hänellä ole sukupuolta ollenkaan, sillä kukaan ei voi ilmaista aidointa itseään väärin.
  
"Kun elää tyttönä tässä maailmassa, saa oppia pelkäämään. Se pelko pitää sinut turvassa. Se pitää sinut hengissä."  
"Onko se oikeasti noin kamalaa?"
--
"Ehkä ei, kukapa tietää? Maailma on nykyään erilainen kuin ennen. Kun kerroit minulle... tilastasi, surin kaikkein eniten sitä, että joutuisit kestämään elämää tyttönä."
(s. 269)
      
Suositeltava lukukokemus, vaikka välillä meno onkin periamerikkalaista jalkapalloilijoineen, homecoming kuningattarineen ja kirkossa käymisineen. Hienoa, että näitä sateekaariteemaisia teoksia julkaistaan nuorille. Hyvä vinkki esimerkiksi seuraavaa Pride-viikon lukutempausta varten (25.6. -1.7.2018). 
  
  
Arvosana:
           
Takakannesta:
Koskettava kuvaus matkasta omannäköiseen elämään
 
Sukupuolensa korjannut Amanda Hardy vaihtaa koulukiusaamisen takia kotikaupunkia ja lukiota. Uudessa koulussa hän aikoo pitää taustansa salassa ja opiskella ahkerasti, jotta voisi lukion jälkeen jättää Tennesseen ahdistavat pikkukaupungit lopullisesti taakseen ja suunnata yliopistoon New Yorkiin tai Bostoniin. Uusiin koulukavereihinsa tutustuessaan Amanda huomaa, että yhdellä jos toisella on jotain salattavaa... ja sitten hän kohtaa Grantin, jonka kanssa Amanda haluaisi jakaa kaiken. Mutta ymmärtäisikö Grant?
    
Meredith Russon esikoisromaani Tyttösi sun on saanut lukuisia palkintoja ja myyty mm. Ruotsiin, tanskaan, Saksaan, espanjaan ja Brasiliaan. Teos on fiktiota, mutta on saanut inspiraatioita Russon omista kokemuksista transnaisena.
  
Suomentanut: Leena Ojalatva, 342 sivua, Karisto 2018
 
Alkuperäinen nimiIf I Was Your Girl (2016)
  
Samankaltaista luettavaa: Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin, Becky Abertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens, Sini Helminen: Kaarnan kätkössä, Marja Björk: Poika