Nauruhermoja kutittava lastenkirjakimara

"Meressä on jotain outoa, mutta kukaan ei tiedä, mitä se on."

   

  

Arvostelukappale

  

Laura Ellen Andersonin lastenkirjasarjan neljännessä osassa, Amelia Kulmuri ja puolikuuloma, Amelia on ystävineen partioretkellä Namuluumusaarella. Yksisarviset Riku ja Kaarlo ovat perustaneet sateenkaaripartion ja heti ensimmäisellä retkellä Amelia, Kalmo ja Floora joutuvat uskomattomaan seikkailuun. 

  

Puu olikin melkoinen näky. Sen käppyräiset oksat kietoutuivat toisiinsa, ja niistä jokaisesta riippui pullea keltainen hedelmä, joka muistutti Yösydämessä kasvavia lemuluumuja, mutta oli vähemmän matoinen ja haiseva. (s. 75)

  

Syötyään kirottuja hedelmiä, he muuttuvat pikkuriikkisiksi. Heidän on keksittävä ratkaisu varsin vaikeaan tilanteeseensa. Tällä kertaa tarinassa ei ole varsinaista pahista ja siksipä tämä olikin juuri nyt todella mukavaa luettavaa.

  

     

Miinusta annan kirjalle ihonkalvennusvoiteesta. Vaikka se Amelian hieman turhamaisen äidin suusta kuultuna voikin vaikuttaa hauskalta ja vampyyrittarelle sopivalta, oikeassa maailmassakin on ihoa vaalentavia voiteita, joita markkinoidaan erityisesti aasialaisille naisille. Monissa kulttuureissa on asenne, että länsimaalaisen vaalea iho olisi jollakin tapaa parempi kuin tummemman sävyt (ja tätä asetelmaa on paljon ruokittu niin Euroopassa kuin Pohjois-Amerikassakin). On siis turhaa, jopa loukkaavaa jatkaa sen viljelemistä lastenkirjassa, edes vitsin varjolla. 

  

"Pelkään pahoin, että möröt ovat lisääntyneet entisestään. Meidän täytyy häätää ne pian, tai ne valtaavat koko talon." (s. 15)

   

Suosittelen tätä erityisesti Arthur ja minimoit -leffasarjan ystäville. (Ja 80-luvulla syntyneille nykyisten alakoululaisten vanhemmille, jotka pitivät aikoinaan Kultsi kutistin kakarat -komediasta.) Odotan mielenkiinnolla minne Amelia ystävineen seuraavassa kirjassa päätyy. Syyskuussa ilmestyvässä viidennessä osassa taidetaan etsiä jetien kadonneita aarteita.

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Amelia on koko valtakunnan rohkein pikkuvampyyri!

  

Amelia ja hänen ystävänsä ovat innoissaan tulevasta leiriviikosta Valon valtakunnassa. Salaperäisellä leirisaarella kaikki ei kuitenkaan ole aivan sitä, miltä näyttää. Joku ohjailee Amelian venettä matkalla meren yli, ja kaikki saaren asukkaat ovat mystisesti kadonneet. Tutkiessaan metsää Amelia ja hänen ystävänsä löytävät myös hohtavan luumupuun, jonka hedelmillä on heille pikkuruinen yllätys…

  

Amelia tajuaa jääneensä satimeen saarelle ja tarvitsevansa kaiken urheutensa ja nokkeluutensa päästäkseen kotiin.

    

Suomentanut: Sarianna Silvonen, 236 sivua, Kumma kustannus 2022
   
Alkuperäinen nimi: Amelia Fang and the Half-Moon Holiday (2019)
   
Sarjassa ilmestyneet:

• Amelia Kulmuri ja kauhukarkelot
• Amelia Kulmuri ja ylhäiset yksisarviset
• Amelia kulmuri ja muistovaras
• Amelia Kulmuri ja puolikuuloma
• Amelia Kulmuri ja jetien kadonneet aarteet (ilmestyy syyskuussa 2022)

    

*****

  

"Pölypallerot vain pölisivät metsän keskeltä kurottavan tumman tornitalon ikkunoista.

Kevät oli jälleen yllättänyt vanhan Myrtti noidan."

   

  

Arvostelukappale

  

Satu Varjosen kirjoittaman ja Mari Luoman kuvittaman Ylläripyllärin! päähenkilö Telma on tuttu pikkunoita jo kirjasta Voihan nenä! Tällä kertaa vietetään pääsiäistä niin ihmisten kuin noitienkin tyyliin. Millaisia yllätyksiä noidat piilottavat muniin? Entä miksi ihmislapset huitovat koristeltuja oksia naapureidensa ovilla? 

  

"Virveli varveli tuoreeks kuoreeks, risua sulle, muna mulle!" Telma loruili -- ja huiski vitsaa vimmatusti (s. 27)

  

Telma pääsee osallistumaan ensimmäistä kertaa Kyöpelinvuoren munajahtiin. Jumalatar Ostara munii vuosittain pari kolme erikoismunaa, joista on mahdollista saada itselleen taikakamu. Noitalapsilla kun ei ole lemmikkejä, on tilaisuus kutkuttava. Myrtti-muorin taikakamu on musta kissa, jonka erityisominaisuus on, että se on vegaani. Aarniometsän sammaleisella suonoidalla puolestaan on komea metsäpeurahirvas, jota likinäköiset noidat luulevat naulakoksi.

  

Telma -- yksinkertaisesti rakasti kevättä ja pääsiäistä, ja aivan erityisesti hän rakasti vuosittaista vierailua Kyöpelinvuorelle. (s. 11)

   

Telman ja hänen uuden ystävänsä Onervan täysin erilaiset maailmat synnyttävät hauskaa huumoria väärinkäsityksineen. Arvostan muuten suuresti, kun mukana on mytologiaa: Ostara on nousevan auringon jumalatar, josta myös pääsiäistä tarkoittava sana Easter on tullut mm. englannin kieleen. 

  

    

Pienen miinuksen annan tällekin kirjalle, tällä kertaa mopsin kutsumisesta söpöksi, nuo  reppanat kun eivät voi lyttyisellä kuonollaan edes hengittää kunnolla. Telma kyllä ihmettelee koiraparan kuonoa ja pohtii, onkohan se törmännyt seinään. Ennen kuin noitatyttö ehtii taikoa kuonon pidemmäksi, Onerva ehtii väliin selittämällä, että koira on jalosukuinen eli sen "söpöwöpön" naaman kuuluukin olla sellainen. Vaikka kirjailija ei siis suoranaisesti anna hyväksyntää rodulle, jolla on suuria vaikeuksia elää terveellistä elämää, on minusta kyseisten otusten söpöksi kutsuminen kuitenkin jossain määrin signaali, joka antaa käsittää ettei ko. rodussa olisi mitään vikaa. (Vrt. Presidenttipari päätti lopettaa Lennu-koiran julkiset esiintymiset.)

  

Kyöpelinvuori kuhisi noitia. Pitkiä, pätkiä, muhkeita ja nahkeita. Luisevia, puisevia, hirvittävän hurjia ja letkeän leppoisia. (s. 40)

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Noitatyttö Telman uudet kommellukset.
  
Kiltti pikkunoita Telma yrittää aina kovasti järjestää asiat parhain päin. Taikuus vaan nyt on sellainen juttu, että siitä tahtoo joskus seurata ihan odottamattomia asioita.
  
Nyt Telma-noidan kotona käy kova tohina. Kevätsiivous täytyy hoitaa, vieraita on tulossa ja Kyöpelinvuorella odottaa Suuri Munanetsintä palkintoineen. Noitien ja ihmisten pääsiäisperinteet aiheuttavat Telmalle päänvaivaa, etenkin kun liemeen pistävät lusikkansa myös Myrtti-mummi, kauhistuttava isotäti sekä uusi ystävä Onerva. Eivätkä taiatkaan aina ihan suunnitelmien mukaan suju.

  

56 sivua, Minerva 2022

  

Kuvittanut: Mari Luoma

    

Sarjassa ilmestyneet:

• Voihan nenä!
• Ylläripylläri!

  

Luettu myös täällä: 

*****

  

"En malta odottaa retkeä! Vanhat linnat ovat mahtavia! Kummitteleekohan siellä?"

    

    

Harriet Muncasterin kirjoittamasta ja kuvittamasta Isadora Kuu -sarjasta ilmestyy aina kaksi osaa kerrallaan. Luin osat 5 ja 6 ystävänpäivän lukumaratonilla ja osat 7 ja 8 pääsiäismaratonilla. 

  

Isadora Kuu joutuu vaikeuksiin

  

Isadoran serkku, noita-keiju Mirabella on tulossa kylään. Serkku on hieman Isadoraa vanhempi ja keksii hurjia ideoita. Isadoran koulussa on lemmikkipäivä ja Mirabelle taikoo Isadoralle lohikäärmeen. Se aiheuttaa kaaosta luokassa ja Isadora joutuu vaikeuksiin. Onneksi taika kestää vain yhden päivän.

  

"Minulla on parempi idea", hän sanoi. "Nukeilla leikkiminen on tylsää. Ollaan itse nukkeja!" 

"Mitä tarkoitat?" kysyin. 

"Kutistetaan itsemme!"Mirabelle ehdotti.

--

Hänen silmänsä säkenöivät vaarallisesti -- Aloin suhtautua varovasti Mirabellen "ideoihin". (s. 18 ja 43-45)

  

Tarina opettaa lempeästi pitämään puolia. Jos vain yksi saa aina päättää, ei se ole kivaa toisille pidemmän päälle. Myös valehtelemisesta kiinni jääminen on yksi nopealukuisen kirjan teemoista. Isadoran turhamainen vampyyri-isä saa erittäin oivallista opastusta kerskakuluttamisesta.

  

"En enää ikinä voi käyttää näitä! En mitenkään voi käyttää vohveleita, joihin on kuolattu! Millainen vampyyri sellainen olisi?" 

"Sellainen, joka välittää ympäristöstä", äiti huomautti kopauttaen tohveleita taikasauvallaan, jolloin lima hävisi. "Älä heitä niitä pois. Se olisi hyvin tuhlaavaista." (s. 57-58)

    

     

Isadora Kuu menee luokkaretkelle

  

Isadoran luokka menee retkelle linnamuseoon. Lapset pelkäävät, että linnassa kummittelee, ja niinpä siellä tosiaan tekeekin. Kirja opastaa lapsia hyväksymään erilaisuutta tuomitsematta pelkän ulkonäön takia.

  

"Et sinä voi olla ritari, sinä olet tyttö, Sashi", Bruno huomautti. 

"VOINPAS!" Sashi sanoi ja nappasi puvun -- ja veti sen kiireesti yllensä. "Tytötkin voivat olla ritareita." (s. 53)

  

*****

  

Isadora Kuu menee huvipuistoon

  

Oli lauantaiaamu ja aurinko paistoi ikkunoista sisään. Se sai oloni tuntumaan iloiselta ja kuplivalta, ihan kuin jotain jännittävää olisi tapahtumassa. (s. 7)

  

Isadora Kuu menee vanhempiensa ja serkkujensa kanssa ihmisten huvipuistoon. Mitä tapahtuukaan, kun keijut, vampyyrit ja noidat päättävät hiukan parannella laitteita? Ja korjausta ne tosiaan kaipaavatkin, vanha huvipuisto kun on ehtinyt hieman rapistumaan loistonsa päivistä.

  

"Onko tuo se?" Wilbur kysyi kuulostaen pettyneeltä. 

"Minusta se näyttää hiukan nuhjuiselta", isä huomautti mutristaen huuliaan. (s. 37)

  

Tässä maailmassa ei taida olla maagisella yhteisöllä sääntöä pysytellä huomaamattomana, sen verran tiheään tahtiin taikasauvat ja liemet viuhahtelevat julkisella paikalla. Isadora Kuut on suunnattu perheen nuorimmille ja toisto on tärkeää kyseiselle ikäryhmälle, mutta näin lyhkäisessä kirjassa on tuskin tarpeellista kommentoida kahdesti, kuinka Isadoran isä on vampyyri ja siksi nukkuu päivät.

  

Ihmiset tuijottivat meitä maan pinnalla suu auki. (s. 99) 

  

Kirjassa puhutaan siitä, kuinka taiat ovat vain väliaikaisia, mutta Isadoran eläväksi taiottu pehmolelu Pinkki-pupu on kuitenkin pysyvää laatua. 

  

******

  

Isadora Kuu tekee taikoja

  

Isadoran täti, Pohjoisnavalla iglussa asuva jääkeiju Crystal tulee kylään. Isadoran äiti puolestaan on kesäkeiju, ja taikansa siihen vuodenaikaan liittyviä. Ilmeisesti syntymäajankohdalla on vaikutusta siihen, minkä voima saa. Itse olisin tällä periaatteella syyskeiju ja aika mielelläni sellaisia syystaikoja tekisinkin - ruska-aika on ihanaa! 

  

Hän näytti kauniimmalta kuin muistin. Hänen hiuksensa leijuivat hänen päänsä ympärillä, ja niissä kimalsi pikkuruisia lumihiutaleita. (s. 18)

  

Hän taikoo tytölle luistelukentän omalle pihalle auttamaan mieliharmissa, kun tämä ei päässyt luokkakaverinsa synttäreille luistelemaan. Isadora tekee taikalumesta Lumipojan, joka herää henkiin. Tarinassa on paljon samaa kuin jouluklassikko Lumiukossa ("Voi ei", huudahdin. "Lumipoika, pelkään, että olet alkanut sulaa!") ja Lumikuningattaren tarinaankin viitataan raikkaalla tavalla.

  

"Mitä nämä ovat?" hän kysyi. "Ne näyttävät kiinnostavilta." 

"Ne ovat kirjoja!" selitin innostuneena. "Ne ovat täynnäkertomuksia ja erilaisia maailmoja!" (s. 43-44)

  

Ihmettelen vain, mitähän "ulko-ovelta kuuluva terävä klik klik klik" on, se ei kuulosta ovikellolta eikä koputukseltakaan. Oli myös erikoista, kuinka Isadoran äiti kaivoi varastosta vanhat luistimensa mutta taikoi sitten Isadoralle ja isälle omat parit. Miksi säilyttää luistimia, jos sellaiset saa aina uudet sauvaa heilauttamalla? 

  

     

Takakansista:

Isadora Kuu on innoissaan: hänen serkkunsa Mirabelle oli tulossa kylään, ihan koko viikoksi! Mirabelle on puoliksi noita, puoliksi keiju. Ja melkoisen ilkikurinen! Hän saa kaikenlaisia ideoita, joista toiset osoittautuvat erittäin hauskoiksi ja toiset hieman vähemmän… Isadora Kuun luokalla on lemmikkipäivä, jolloin jokainen tuo oman lemmikkinsä näytille. Isadora aikoo viedä Pinkki-pupun, mutta Mirabellellä on parempi idea…

  

--

  

Isadora Kuun luokka lähtee retkelle. Ihanaa! Mutta Isadoran isä haluaa lähteä mukaan valvojaksi. Hmm. Koska Isadoran isä on vampyyri, Isadora on aina vähän huolissaan, osaako isä käyttäytyä kunnolla ihmisten kanssa. Retken kohteena on vanha linna. Luokassa leviää huhu, että linnassa kummittelee. Oppilaat varustautuvat kummituksenkarkotussuihkein, mutta niin: kummitteleeko linnassa? Ja ovatko kummitukset oikeasti vaarallisia?

  

Isadora Kuu on erityinen, koska hän on erilainen.

  

--

  

Isadora Kuu pääsee ensimmäistä kertaa elämässään ihmisten huvipuistoon. Mutta siellä ei ole ihan sellaista kuin hän oli odottanut, vaan aika tylsältä vaikuttaa. Onneksi hänen ilkikurinen serkkunsa Mirabelle on mukana: hänen kanssaan asiat saavat vauhtia. Ehkä vähän liikaakin...

  

--

  

Isadoran täti Crystal tulee vierailulle ja taikoo takapihalle ihastuttavan talvisen maiseman jäätyneine lampineen. Isadora ja Pinkki-pupu tekevät lumesta kaverit itselleen, ja Isadora taikoo ne eläviksi. Mutta hän ei tullut ajatelleeksi, että ne sulavat kuten lumikin. Miten pelastaa ystäviksi muuttuneet lumikaverit?

    

Suomentanut: Maarit Varpu, 110-115 sivua, Aurinko kustannus 2021 ja 2022
  

Alkuperäinen nimi: Isadora Moon Gets in Trouble (2017), Isadora Moon Goes on a School Trip (2017), Isadora Moon Goes to the Fair (2018), Isadora Moon Makes Winter Magic (2018)

  
Sarjassa ilmestyneet:

1. Isadora Kuu menee kouluun
2. Isadora Kuu retkeilee
3. Isadora Kuu viettää syntymäpäivää
4. Isadora Kuu menee balettiin
5. Isadora Kuu joutuu hankaluuksiin
6. Isadora Kuu menee luokkaretkelle
7. Isadora Kuu menee huvipuistoon
8. Isadora Kuu tekee taikoja
9. Isadora Moon Has a Sleepover
10. Isadora Moon Puts on a Show
11. Isadora Moon Goes on Holiday
12. Isadora Moon Goes to a Wedding
13. Isadora Moon Meets The Tooth Fairy 
14. Isadora Moon and the Shooting Star
15. Isadora Moon Gets the Magic Pox

Fantastinen kotimainen kolmikko

"Talo tuntui katselevan heitä ystävällisesti lokakuisesta hämäryydestä."

    

  

Arvostelukappale

  

Mörkövahti-sarjastaan tutun Tuutikki Tolosen Agnes ja unien avain oli ihastuttava, mutta tämä sarjan toinen osa Agnes ja huvilan salaisuus oli vieläkin parempi. 

  

Hän -- juoksi salin läpi saniaisten, peikonlehtien ja varjoihin jäävien huonekalujen ohi. -- Hän tassutteli hiljaa omalle salaiselle ovelleen, avasi sen ja pujahti sisälle. (s. 11)

  

Agnesin perimää vanhaa huvilaa remontoidaan asuttavaan kuntoon. Pulla ja Agnes selvittelevät Agnesin isomummin lapsuutta, etsivät hänen päiväkirjoissaan mainitsemaa Ruusuhuonetta ja löytävät merkkejä jostakusta toisesta, jonka nimi alkaa E-kirjaimella. Remonttiryhmä löytää tapettien alta piilotetun kaapin täynnä astioita ja vähän myöhemmin palvelijoiden portaikon.

  

Oli tuskastuttavaa haluta niin kovasti tutustua johonkuhun, joka oli jo kuollut. -- Hänellä oli kyllä valtava pahvilaatikollinen isomummin päiväkirjoja, mutta se ei ollut sama asia kuin puhua isomummin kanssa, kuulla hänen äänensä oikeasti. (s. 30-32)

  

Agnesin isä kertoo pysäyttävän uutisen: hänelle syntyy keväällä pikkusisarus. Tyttö ei halua olla tulokkaan kanssa missään tekemisissä (ja minusta hänellä on täysi oikeus siihen, miksi kenenkään olisi pakko osallistua kenenkään toisen elämään, olipa tämä kuinka läheistä sukua tahansa). Tilanteessa on jotain samaa kuin Riikka Ala-Harjan Ebba-sarjassa. 

  

"Saanko sanoa vielä tämän ihan viimeisen asian: Sinä olet sen vauvan isosisko, vaikka asuisitkin eri maassa. Ja mikään tässä ei ole sen vauvan syytä." (s. 90-91)

  

Huvilan palvelijoiden salaportaikossa kuuluu askeleita ja huoneissa leijuu kesäkukkien tuoksu, vaikka on jo myöhäinen syksy. Kirja on ihana sekoitus nykyhetkeä ja historiaa, salapoliisiromaania ja sydämellistä kummitustarinaa. Aikuisenakin sai olla jännittämässä, mitä seuraavaksi paljastuu. Kiusaaja-Alexista paljastuu myös uusia puolia.

   

"Luulitko sinä, ettei minua kiinnosta mikään muu kuin koripallo?"

--

"Oikeasti Alex, enhän minä tiedä sinusta paljon mitään. Ehkä ainoa asia, jonka minä sinusta tiedän, on se, että olit viime kesänä inhottava Pullalle ja vähän minullekin."

--

Agnesille tuli kummallinen olo. Oliko hän ollut liian tyly? -- Agnes puristi suunsa kiinni, koska sieltä livahti näköjään vain kaikkea hullua tänään. (s. 68)

  

Herkkävireinen tarina historian (menneen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1932) ja nykyhetken vuoropuhelusta. Kati Vuorennon kuvitus on tässä erittäin onnistunut. Pakko mainita vielä erityinen suosikkisanani tarinasta: pölykohtaus! "Mikä on pölykohtaus?" Agnes kysyi. "Et halua tietää", Pulla sanoi.

  

"Aitoa 1930-luvun ilmaa", Pulla sanoi ja köhi hieman. "Aika pölyistä, mutta tuntuu muuten yllättävän samanlaiselta kuin nykyilma." (s. 75)

    

Nuo pikkukuvat, jotka oli aseteltu tekstin lomaan toivat kirjaan paljon herkkyyttä.

Agnesin lukupesä-säkkituoli kelpaisi kyllä minullekin!

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Maagista realismia lapsille Mörkövahdin tekijältä!

  

Kansainvälistäkin kiinnostusta herättänyt Agnes-sarja jatkuu uudella mysteerillä. Mörkövahti-kirjoista tunnetun Tuutikki Tolosen lastenromaaneja on myyty jo yli 25 maahan.

  

Alakouluikäisille suunnattu Agnes-sarja liikkuu kutkuttavasti yliluonnollisen ja tavallisen arjen välimaastossa. Agnes on perinyt äitinsä kanssa vanhan huvilan, johon liittyy jotain selittämätöntä. Huoneissa leijailee olemattomien kukkien tuoksua ja pianon kansi on aamuisin auki, vaikkei kukaan soita sitä. Ja miksi yläkertaan johtavista portaita kuuluu askeleita?

  

186 sivua, WSOY 2021

  

Kuvittanut: Kati Vuorento

    

Sarjassa ilmestyneet:

• Agnes ja unien avain
• Agnes ja huvilan salaisuus
• Agnes ja varjo ikkunassa (ilmestyy toukokuussa 2022)

  

Luettu myös täällä: Kirjoihin kadonnut, Kirjakaapin avain, Maaseudun tulevaisuus

  

Samankaltaista luettavaa: Eva Frantz: Ruukin salaisuus

  

*****

  

"- Miksi meitä sanotaan Pähkinäsydämiksi?

- Siksi, että meillä on pähkinän kokoinen sydän.

- Mutta eikös pähkinän kokoinen sydän ole hirvittävän suuri näin pienelle keijulle?

- Se on myös hyvin herkkä. Se särkyy kovin helposti. Sydän on siitä mielenkiitoinen kapistus,

että vaikka se vahingossa särkyisi, se korjaantuu ajan myötä yleensä melko ennalleen."

    

  

Arvostelukappale

  

Cristal Snow on kirjoittanut taidokkaasti klassisia satuja muistuttavan, mutta modernin tarinan 10-vuotiaasta keijutytöstä, Penni Pähkinäsydämestä, jonka naapuriin tulee kesän ajaksi uusi poika, Markka Meritähti. Markka käy Pennin hermoille syistä, joita tyttökään ei itse ymmärrä. "Tuo inhottava keijunnulikka sai Pennissä aikaan aivan kummallisia tuntemuksia."

  

Penni oli vasta näädän nokareen kokoinen keijunkikkara. (s. 7)

  

Penni päättää puuttua asiaan kavereidensa Lianan ja Viliinan kanssa ja leipoo kadotuskakun, jolla saisi pojan katoamaan elämästään - samaisella kakulla mummo oli kuulemma kadotuttanut liikaa tyrniolutta juovan puolisonsa. Mutta kesän aikana, kun hän tutustuu poikaan, ei tämä niin kamala olekaan. Silti kakku päätyy pojalle ja Penni joutuu kantamaan tekonsa seuraukset.

  

- Tästä hetkestä alkaen -- julistan sodan kaikkia keljuja kollikeijuja, etenkin Markka Meritähteä, vastaan. (s. 35)

  

Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku on niin ikään Kati Vuorennon söpösti kuvittama ja täynnä ihanaa kielellistä ilotulitusta! Voisin nostaa tähän kymmeniä esimerkkejä, mutta tässä vähän maistiaisia: kirpalo, sosiolooginen psykomogia, non appelsiino, ompeluvemputin, sittiäisen pyllypaukut, asityyli-lyyli-mäistä happoa, ökkömötti, epäkaveri ja vihahenkilö... 

  

Henrietta oli muutenkin hyvin epätavallinen keijumummo -- Henrietta ei -- erityisesti pitänyt halailusta tai pienten keijupalleroiden sylissä pitämisestä. Hän inhosi keijulasten itkua, pikku jalkojen tömistelyä ja liian kimeää naurua. -- jos se olisi hänestä kiinni, kaikki keijut pysyisivät näkymättöminä ainakin kahteenkymmeneenensimmäiseen keijuvuoteensa asti. (s. 69)

  

Odotan mielenkiinnolla mihin Pennin seikkailut vievät seuraavaksi, joko hän saa lentoluvan ja voi luopua maitosiivistään. Suosittelen todellakin ottamaan tämän kirjan luettavaksi. Kustantajan ikäsuositus tälle on 7+, mutta luulen, että pikkuisen nuoremmatkin viihtyvät, jos heille lukee Pennin tarinan.

  

Jos pidätelty nauru ei pääse pakenemaan suun kautta, se saattaa karata myös takamuksesta. (s. 92)

     

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Kun sydän on suuri, se myös särkyy helposti…

  

Cristal Snow on luonut kokonaisen taikauniversumin, jollaisia tulee vastaan harvoin! Herkkävireinen ja lämpimän humoristinen lastenromaani ensi-ihastuksesta tempaa lukijansa keijujen kiehtovaan maailmaan. Tällä reseptillä ei voi epäonnistua!

  

Pienen peukalon kokoinen keijuipana Penni Pähkinäsydän närkästyy, kun hänen naapuriinsa muuttaa kesäksi kaikkitietävä keijupoika Markka Meritähti. Penni julistaa ystäviensä kanssa sodan sietämätöntä pojankloppia vastaan, ja he alkavat leipoa kadotuskakkua tämän pään menoksi. Resepti ei ole helppo, vaan taikataikinaan tarvitaan niin Markan hiuksia, naurua kuin kyyneleitäkin. Kun kakku lopulta valmistuu, Penni ei olekaan enää varma, miksi pojan täytyy kadota…

  

Snow'n esikoisromaani aloittaa kirjasarjan, jossa seurataan Pennin ja hänen ystäviensä elämää Tuulenpesän metsässä. Seikkailun ja jännityksen lisäksi kirjoissa uppoudutaan nuoren keijun elämän käännekohtiin. 

  

188 sivua, Tammi 2020

  

Kuvittanut: Kati Vuorento

  

Sarjassa ilmestyneet: 

• Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku
• Penni Pähkinäsydän ja mörkökuumeen kirous 

  

Luettu myös täällä: Luetaanko tämä?. Lastenkirjahylly, Luova ruho, Kirjokansi, Kirjoihin kadonnut, Big mamas home

  

*****

  

"-Valkea on kuin vettä, paitsi että se on valoa. Säilytämme sitä astioissa kaapissa, 

kunnes pimeän tullen se otetaan esiin. On olemassa eräs... kone, joka valmistaa sitä. 

Kutsumme sitä Valkeantuojaksi. Nyt se on varastettu."

   

  

Elina Rouhiaisen kirjoittamassa ja Kaisa Rannan kuvittamassa Valkeantuojassa on upea maailma, fantastisia eläimiä (kuten säihkyoravia ja karhupuhveleita), mieletön nelivärikuvitus ja jännittävä seikkailu. Teos on todella tasapainoinen paketti, joka saa janoamaan lisää Nelimaan tarinoita. Tämä hieman Hayao Miyazakin mielikuvituksellisia maailmoja muistuttava fantasia tarjosi yhden vuoden 2021 parhaista lukukokemuksista.

  

Nelimaassa asuu kolme kansaa, sanstelaiset, suomuskalaiset ja vaarroslaiset. Joskus muinoin kansoja oli vielä neljäskin, mutta nykyisin kömsteläiset ovat kadonneet. Lisää tietoa löytyy Nelimaan tarinoiden kotisivuilta. Tässä sarjan aloittavassa kirjassa päähenkilö on 13-vuotias samstelainen Taaro. Sain tarinasta sellaisen käsityksen, että jatko-osissa näkökulmahenkilö saattaisi vaihtua. Taaro nimittäin tapaa seikkailunsa aikana muiden kansojen nuoria.

  

Kaikki sanstelaiset lähtivät kolmetoistavuotiaana etsimään omaa kumpastaan eli eläintä, josta tulisi kumppani koko loppuelämän ajaksi -- Matka piti suorittaa yksin, eikä sille ollut ennalta määrättyä reittiä.

-- 

Taaro mietti, millaisen eläimen hän saisi. Linnun niin kuin isä, vai jotain suurempaa niin kuin äiti. Oli tietenkin myös kolmas vaihtoehto: mikään eläin ei hyväksyisi häntä kumppanikseen. 

Taaro tiesi, että se oli harvinaista. (s. 5-7)

  

     

Puut olivat vanhoja ja aluskasvillisuus runsasta, paksut sammalmättäät suorastaan kutsuivat heittäytymään niille. -- Siellä täällä maassa oli kaatuneita puita, joiden pinnalla kasvoi sieniä. (s. 41)

  

Pidin erityisesti kumpas-ideasta: "Kumpas ei ole -- lemmikki. Eläin ja ihminen ovat tasa-arvoisessa asemassa eikä kumpikaan omista toista" ja Vaarroksen teknologiasta, jonka alkuperä on unohdettu, eikä uusia koneita voida rakentaa. Kadonnut Kömsten kansa oli omiaan kutkuttamaan mielikuvitusta. Tarinan yllä roikkuu sodan uhka - kuinka ajankohtaista! "Vuorilla laulettiin yhä lauluja menneistä taisteluista, joissa oli menetetty paljon henkiä. Äidin mukaan niin tehtiin, koska tapahtumien ei haluttu toistuvan enää koskaan." 

    

En malta odottaa, että pääsen lukemaan, kuinka tarina jatkuu! 

  

Auringon yhä tehdessä nousuaan he kiisivät kohti pohjoista, kohti kotia. Ja kaikkia niitä seikkailuja, joita heillä oli vielä edessään. (s. 133)

  

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Nelimaan tarinat – uuden lasten fantasiakirjasarjan jännittävä aloitus

  

Nelimaassa sijaitsee neljä herttuakuntaa, joiden kansat ovat hyvin erilaisia. Nelimaan rauhasta pitää huolen kansojen välinen sopimus, ja kaikki elävät omilla kunnaillaan omien tapojensa mukaan – aina tähän asti.

  

Sarjan aloitusosa Valkeantuoja on kiehtova ja omaperäisesti kuvitettu fantasiatarina Nelimaan lapsista, jotka joutuvat yhdistämään voimansa, jotta herttuakunnat eivät nousisi toisiaan vastaan.

  

Vaahkalinnan Valkeantuoja on varastettu. Ilman sitä herttuakunta uhkaa jäädä pimeyteen.

  

Joku on rikkonut Nelimaan kansojen sopimusta ja nyt valtakunnan rauha on uhattuna. Saako Vaahkalinna enää koskaan valoa? Ja mitä tekemistä Huojuvalla tornilla ja rosvojoukolla on asian kanssa?

  

136 sivua, Minerva 2021

  

Kuvittanut: Kaisa Ranta 

 

Luettu myös täällä: Siniset helmet, IBBY Finland, Lastenkirjahylly, Kallellaan kertomuksiin

Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa

"Näitä kertomuksia alkoi nyt vyöryä maailmaan, ja lähestulkoon kaikki olisivat samanlaisia: pohjattoman surullisia mutta viime kädessä täydellisen yllätyksettömiä."

  

   

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Kuukauden kieli -lukuhaaste: Tammikuu - ranska

  

Emmanuelle Pirotten teos Vielä tänään olemme elossa pohjaa Pirotten yhdessä Sylvester Sbillen kanssa kirjoittamaan elokuvakäsikirjoitukseen. Näin onkin helppoa ymmärtää, miksi kerronta on paikoin hyvin nykivää, sisältää vain vähän dialogia ja yhdenkin luvun aikana näkökulmaa vaihdetaan nopeasti hahmosta toiseen. Jos nämä seikat pystyy ylittämään, on itse tarina hyvin kiinnostava ja ymmärtää, miksi teos palkittu vuonna 2016 parhaana historiallisena romaanina. Tämä on käsittääkseni ensimmäinen lukemani belgialainen kirja.

  

Kun amerikkalaisen sotilaan vaatteisiin pukeutuneen saksalaisen soluttautujan syliin ojennetaan juutalainen tyttö, mitä voikaan tapahtua. Mathiaksen oli määrä ampua tuo lapsi, joka on hänen aiemmin tappamiaan juutalaisia paljon rohkempi - tyttö nimittäin kääntyy kohtaamaan teloittajansa katseen ja saa jonkin naksahtamaan miehen päässä. Mathias ampuu omaksikin yllätyksekseen Renéen sijaan sotilastoverinsa.

  

Renée oli aina rakastanut hahmoja, joissa oli jotain salaperäistä. (s. 29)

  

Alkaa tempoileva matka, jonka aikana mies ja tyttö solmivat epäsovinnaista sidosta välilleen. Suuri osa tapahtumista sijoittuu eräälle maatilalle, joka on niin amerikkalaisten kuin saksalaistenkin sotilaiden pysähdyspaikkana. Kirja ei kuvaa kummankaan maan joukkoja kaunistellen ja jopa Mathias itse kritisoi saksalaisia, varsinkin Hitleriä, jota hän sanoo pieneksi sekopäiseksi mieheksi. 

  

Maatilalla tavataan paljon hahmoja, joista parhaiten jäävät mieleen parantajan taitoja omaava Ginette ja "mieleltään heikko" Philibert, joka osoittaa kuitenkin sankarin elkeitä. Näiden kahden sekä Mathiaksen kanssa Renée kokee eniten yhteenkuuluvuutta - kaikki ovat jollain tapaa yhteiskunnan reunalla. Mathias on kyllästynyt sotimaan ja haluaa palata omaan yksinäisyyteensä. Hän on tuntenut vahvimmin kodikseen Kanadan kesyttömät metsät. Onneksi pitkittynyt sota on viimein päättymässä, vaikkeivat hahmot sitä vielä tiedäkään.

  

Hän oli tyystin väsynyt siihen, että niin monen vuoden jälkeen täytyi yhä olla jatkuvasti varuillaan, kaikki aistit herkkinä, valmiina pelastautumaan. (s. 47)

  

Valitsin tällä kertaa postauksen mottolauseeksi kohdan, jossa todetaan, että melkein kaikki toisen maailmasodan tarinat ovat samankaltaisia. Toki tämä pitää tiettyyn asti paikkansa. Olen lukenut useita sodan tapahtumien aikaan sijoittuvia romaaneja - siis fiktiota, joka ammentaa jossain määrin faktoista sekä Anne Frankin päiväkirjan. Niissä kaikissa on samanlainen pohjavire, mutta jokainen kertoo erilaisen tarinan. Usein lapsen äänellä, niin juutalaisten kuin saksalaistenkin hahmojen kautta. 

  

Tämä oli siitä joukosta vielä vähän erikoisempi. Lähimmäksi verrokiksi voinee mainita Markus Zusakin Kirjavarkaan, koska siinäkin on piilotellun tytön ja aikuisen miehen ystävyyssuhde. Hyvin erilainen, mutta kuitenkin. Omalaatuiseksi tämän teoksen tekee esimerkiksi Mathiaksen kiehtova perhetausta: hänen isänsä on saksalainen ja äiti kanadalainen eli hän ei ole puhaasti arjalainen. Lisäksi Mathiaksen elämässä on merkittävä suhde natiiviamerikkalaiseen, iäkkääseen naiseen, joka on pelastanut miehen hengen. Mathias tuntuukin kovin virkistävän omanlaiseltaan hahmolta, eikä häntä voi pelkistää vain saksalaisten tappokoneeksi. 

  

Harmillisesti Vielä tänään olemme elossa ei kirjallisilta ansioiltaan ole aivan samalla tasolla kuin aivan postauksen lopussa mainitsemani teokset. En osaa ranskaa niin en pysty tarkistamaan, onko alkuteoksen kanssa samanlaista kankeutta, vai johtuuko se kääntäjästä, jonka ensimmäinen käännös tämä oli. Lukeminen takkusi välillä paljon ja vei sivumäärään nähden enemmän aikaa kuin sen olisi pitänyt. Renéestä ja Mathiaksesta olisin kyllä lukennut pidemmänkin tarinan, jos se olisi kirjoitettu vähän sujuvammin. Elokuvasta en löytänyt vielä tietoa, joko se on ilmestynyt.

  

Kaikki pysähtyivät ällistyneinä niille sijoilleen. Joulu. Ajatus tuntui järjettömältä. Sota oli kaikkialla, ihmiset kuolivat, tarpoivat lumessa tai nääntyivät ja paleltuivat kellareissa. (s. 147)

    

Arvosana:

   

Takakannesta:

Mathias on Saksan armeijan erikoisjoukkojen sotilas, jonka tehtävänä on murtautua voittoisien liittoutuneiden selustaan Ardenneilla 1944–1945 ja tarpeen mukaan soluttautua vihollisjoukkoihin. Siksi hänen varusteensakin ovat amerikkalaista mallia.

Draama alkaa, kun Mathias ja hänen toverinsa saavat käsiinsä orvon seitsenvuotiaan juutalaistytön Renéen.

Vielä tänään olemme elossa on kaunis ja riipaiseva romaani sotilaan ja tytön epätodennäköisestä kohtalonyhteydestä, joka uhmaa sodan raakoja lakeja. Sodan julmuus ja inhimillinen toiveikkuus punoutuvat unohtumattomaksi tarinaksi, joka pitää otteessaan viimeiselle sivulle saakka.

    

Suomentanut: Lauri Holma, 255 sivua, Minerva 2017

Alkuperäinen nimi: Today We Live (2015)

    

Muita lukukokemuksia: Lumiomena, Kirjasähkökäyrä, Luetut kirjat, Kirjamerestä ongittua, Leena Lumi

  

Samankaltaista luettavaa: Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe, Markus Zusak: Kirjavaras, Audrey Magee: Sopimus, John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, Affinity Konar: Elävien kirja, Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja