Halloween-kirjoja perheen pienimmille

"Ei ole mitään sellaista järjestystä kuin hyvä noita tai huono noita. 

Ei noituuttaan voi menettää tai peruuttaa, vaikka epäonnistuisi loitsussa toisensa perään.

Loitsujen punominen vaatii harjoitusta!"

  

  

Ursula Mursun luoma ihastuttava pikkunoita Myrtti seikkailee jo toisessa kirjassaan, jossa tehdään tällä kertaa kudelmataikoja. Kun koulu menee kiinni köhäpöpön takia, pääsee Myrtti asumaan tätinsä Tuuven luokse Kuuilmaan. Isi vaan ei tiedä, että Tuuve ja Myrttikin ovat noitia vaan luulee siskonsa asuvan syrjäisellä maaseudulla. 

  

Syksyn lehdet olivat jo oransseja mutta vielä puissa, kun kaikki muuttui. Isin -- kasvoille ilmestyivät -- painaumat koko päivän tai yön pidetyistä suojamaskeista. -- Yhtäkkiä se oli kaikkialla ja kaikkien puheissa: köhäpöpö. (s. 7-8)

  

Noidat asuvat ihmisten tietämättä maapallon keskellä ja heillä on monia erilaisia tapoja sekä noitamaisuuksia, joihin Myrtti pääsee nyt tutustumaan läheisemmin. Esimerkiksi erilaisten taitojen kurssit ja tukkakekkerit, joilla juhlistetaan noitataitojen heräämistä, kun maitotukka on tippunut pois ja upouusi noitatukka on alkanut kasvaa. Periaatteessa kyseessä on siis uuden noitayhteisön jäsenen debyytti.

  

Hän yritti kurkistella söpöjen otusten suuntaan ja huomasi astuneensa johonkin kellertävään ja limaiseen. 

"Räästäisiä", Loviisa nauroi. "Jättävät jälkeensä räkävanan, mutta muuten harmittomia pikku otuksia." (s. 110)

   

Kudelmataikojen opettaja Rafael.

  

Myrtti osallistuu uuden ystävänsä Loviisan kanssa kudelmataikojen alkeiskurssille, jossa on oppilaita lapsista ihan aikuisiin asti - onhan jokaisen aloitettava uusien taitojen opettelu samalta viivalta. 

  

Myrtti kantoi Fuugan itkien keittiöön ja täti ehti jo säikähtää, että Myrtti itse oli murtanut jonkin raajansa, mitä epäilystä saattoi omalta osaltaan lietsoa Myrtin onneton "Se katkesi!" -huuto.

--

"Ei ole mitään hätää, kullanmuro", täti sanoi ja silitti puolestaan Myrttiä. "Hoidetaan se kuntoon. -- tässähän sinulle avautui erinomainen mahdollisuus harjoitella kudelmataikuuttasi. Voisitkin ommella repeämän kiinni itse. Tekemällä oppii." (s. 84-85)

  

Pidin tästä edellistä osaa enemmän. Kuten Dess Terentjeva sanoo tässä videossaan, on kirjalla paljon annettavaa myös aikuislukijalle. Yksi kirjan teemoista on nimittäin se, että ei haittaa, kun kokeilee uutta eikä heti onnistu, kunhan ei lannistu ja myös ihan ok, jos jokainen asia ei ole sinun juttusi. 

  

"Alvar ei ole tyttö eikä poika, mutta joskus hänestä tuntuu enemmän tyttömäiseltä ja joskus enemmän poikamaiselta. Sitten voi pukea vaatteet ja laittaa tukan sen mukaan, mikä milloinkin tuntuu hyvältä, ja vaihtaa vaikka lounasaikaan, jos siltä tuntuu. Siksi hänellä on kaksi nimeäkin. Voi pukea niistä ylleen sen, joka tuntuu sopivalta." (s. 78)

  

Kuinka mahtavaa, että lastenkirjaan on sisällytetty sateenkaarevuutta näin kivasti! Fuugan puhetapa on myös hurmaava, "Päivää että pätkähti!". Kirjassa myös muistutetaan, että on hyvä kysyä lupa, ennen kuin halaa ketään (henkilökohtaisesti tämä tuntui mahtavalta huomaavaisuudelta). Apila Pepitan kuvituksessa on ihastuttava violetti-turkoosi -värimaailma.

    

Ikäsuositus 5+

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Kankaisiin punottuja tunnetaikoja ja yllätyksiä yllätysten perään

  

Myrtti on hiljattain saanut tietää olevansa noitien sukua. Nyt hän on muuttanut noitien asuttamaan Kuuilmaan, onton maapallon sisäpinnalle.

  

Kuuilmassa edessä on tukkakekkerit, yksi noitien suurimmista juhlista. Siellä päivänsankareina ovat pienet noidat, joiden maitotukka on vastikään tipahtanut ja noitatukka alkanut kasvaa. Tukkakekkereissä on tapana, että päivänsankarit esittelevät pieniä punomiaan loitsuja.

 

Myrtti aloittaa kudelmataikojen oppiryhmässä, jossa kankaisiin punotaan erilaisia tunteita. Taikapa ei kuitenkaan taivu pikkunoidan tahtoon ihan tuosta vain, ja sekös Myrttiä harmittaa.

  

Myrtti ja kudelmataika jatkaa leikkisää ja sydämellistä Kuuilma-sarjaa, jossa pieni Myrtti-noita opettelee elämään kahden todellisuuden välissä.

 

144 sivua, Kumma kustannus 2022

  

Kuvittanut: Apila Pepita
   

Sarjassa ilmestyneet:

• Myrtti ja noitatukka
• Myrtti ja kudelmataika

  

*****

   

"Valitettavasti ainoa rään säilytykseen käypä astia oli tuo hiihoppaava kattila, 

joka oli muina kattiloina pompannut hyllyyn ja yritti piiloutua Nykypäivän noita

 ja höyrykoneet -nimisen hyvin pölyisen opuksen taakse."

  

  

Arvostelukappale

  

Tuukka Sandströmin kirjoittama ja Varpu Erosen kuvittama Rontti-kissa noitakoulussa oli aivan pakko lukea, sillä minulla oli nuorempana Rontti-niminen kissa. En ole vielä lukenut sarjan ensimmäistä osaa, Rontti-kissan kummallinen kesä, mutta nämä ovat sen verran itsenäisiä osia, että luulen, ettei haittaa, vaikka hyppäänkin mukaan tästä. Toki edellisen kirjan tapahtumiin viitattiin, mutta se ei lukemista haitannut.

   

Sitä taloa eivät nähneet kuin noidat sekä muut sellaiset olennot, joilla oli huomaamiseen taipumusta. 

Kissoilla sitä taipumusta on, varsinkin sellaisilla kissoilla, jotka ovat altistuneet keijupölylle. Ja Rontti-kissa oli kesällä sattunut saamaan aika ison annoksen keijupölyä nenäänsä, minkä vuoksi hän oli alkanut kärsiä ajoittain leijumiskohtauksista. 

Tyttökin huomasi talon varsin helposti. Hänen nimensä oli Vermiselli, ja hän oli melkein noita. Ei siis aivan täysi noita, mutta noidahko. Juuri siksi hän puhui tai oikeastaan naukui kissaa niin sujuvasti. Ja siksi hän myös näki kaikki värikkäät ja jännittävät talot, jotka on loitsuin kätketty tylsien betonirakennusten sekaan mahdollisimman pitkästyttäviin paikkoihin. (s. 9)

  

Rontti-kissa päätyy vahingossa oppilaaksi noitakouluun, vaikka ainoastaan 8-vuotiaan Vermisellin piti aloittaa siellä. Rontti halusi vain hakea apua leijumisongelmaansa, jonka vuoksi hän ei enää uskalla lähteä ulos yksin, jotta ei leijaile taivaalle. Koulussa on oma linjansa taikavoimaisille kissoille, mutta Rontti ei oikein koe sopivansa joukkoon. Lisäksi jokin tuntuu olevan pielessä koulussa, kun aikuistenkin tekemät loitsut menevät pieleen ja koko ajan tapahtuu jotain odottamatonta. Saadaanko koulun ongelmat ratkaistua, ennen kuin se lakkautetaan?

  

Tämä oli ihana! Paljon kielellä leikittelyä (myös noitakoulussa tehdään digiloikka ja opetetaan koodaamista, Wilman sijaan oppilaiden vanhemmat saavat viestejä Welhon kautta) ja hurmaava kuvitus, suosittelenkin ehdottomasti ääneen luettavaksi. Rontti on arka kissa, joka joutuu uskaltamaan ja kohtaamaan pelkonsa. Hän ei ole toiminnan kissa, joka etsii seikkailuja, ne vain sattuvat löytämään hänet. On kuitenkin juuri Rontin ansiota, että koulun päiväjärjestys palautuu normaaliin. 

  

– Kuulkaahan, naukui Rontti-kissa. – Minulla on ajatus. 

Kaikki näyttivät äkkiä hämmästyneiltä, ja kaikkein hämmästyneimmältä näytti Rontti-kissa. Ajattelu ei ei yleensä kuulunut hänen vahvuuksiinsa, mutta nyt hän todella tunsi, että hänen kissanaivoissaan oli kehkeytynyt aivan oikea ajatus. (s. 126)

  

Miinustan puoli tähteä täydestä viidestä, sillä tässä oli nykyaikaiseksi lastenkirjaksi vähän liikaa ulkonäköön liittyvää, negatiivista kommentointia, kuten isoon nenään, pyöreyteen tai "kuivankälpäkkyyteen" (mitä se ikinä onkaan) liittyen. Lisäksi kirjassa mainittiin villakoira, jolla on lakatut kynnet - tarpeetonta ja jopa vaarallista, koska tästä voi joku saada idean lakata oman koiransa kynnet. 

  

Ikäsuositus 5+

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Rontti-kissa pääsee noitakoulun kissalinjan oppilaaksi. Pian oudot tapahtumat tempaavat Rontin pyörteisiinsä. Oppitunneilla menee kaikki pieleen, eikä koulunkäynnistä tule yhtään mitään. On kuin koko koulu olisi kiukustunut oppilaille ja opettajille. Mutta miksi?

  

Muinaisen ennustuksen mukaan vain Kohtalon Kissa voi ratkaista arvoituksen ja pelastaa noitakoulun. Mutta mistä löytyy tuo mystinen sankari?

  

Lastenromaani Rontti-kissa noitakoulussa on itsenäinen jatko-osa teokselle Rontti-kissan kummallinen kesä.

  

Kirjailija Tuukka Sandström ja kuvataiteilija Varpu Eronen sekä heidän kaksi lastaan asuvat vanhalla maatilalla Haminassa. Heillä on kaksi kissaa, joista kummankaan nimi ei ole Rontti.

  

134 sivua, Avain 2022

  

Kuvittanut: Varpu Eronen

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Rontti-kissan kummallinen kesä
• Rontti-kissa noitakoulussa

  

  

*****

    

Loppuun vielä pari lyhytvinkkausta.

  

Barbara Cantinin Mortina ja hurja Halloween-yllätys on Mortina-sarjan viides osa.

  

Oletko aina ihmetellyt, missä Mortinan vanhemmat ovat? No, nyt siihen tulee selitys, vaikka itse toki tiesin, mitä tapahtui eräälle laivalle vuonna 1912, lapsilukijalle tämä luultavasti on uutta tietoa. Aivan kuten sekin, että kaikki Mortinan perheessä kuolevat muuttuvat aina zombeiksi!

  

Aika surullista, kun miettii, sillä se tarkoittaa että Mortinakin on kuollut, vaikka hänen olemassaolonsa jatkuukin zombina - aiemmin olen nimittäin jäänyt siihen käsitykseen, että hän olisi syntynyt zombiksi. Syytä hänen kuolemalleen ei kerrota, mutta ehkä kyseessä on jokin epidemia, kuten espanjantauti, joka sopisi hyvin ajallisesti. 

  

Kirjan tapahtuma-aikaa ei kerrota, mutta kuvituksen perusteella ei olla aivan nykyajassa vielä. Varovainen veikkaukseni on 1940-luku, toisen maailmansodan jälkeen, sen verran voimakkaasti kaupungin talojen savupiiput tupruttavat. Aivan ihastuttava, paikoin fotorealistinen kuvitus tarjoaa paljon tutkittavaa. 

  

Ikäsuositus 5+, 56 sivua, suom. Katariina Heilala, Tammi 2022

  

  

David Walliamsin kirjoittama ja Adam Stowerin suloisesti kuvittama Pikku hirviöt kertoo pikkuisesta ihmissudesta, joka ei kuulu joukkoon. Kaikki nauravat hänen kimeälle ulvonnalleen. Vanhemmat lähettävät hänet hirviökouluun, mutta jopa opettaja turhautuu ja lähettää hänet kotiin. Pikku ihmissudesta ei opettajan mielestä koskaan tule kunnollista hirviötä. Kotimatkalla surullinen ihmissusi kuitenkin tapaa joukon hirviöasuisia ihmislapsia, jotka kutsuvat hänet mukaansa, sillä onhan Halloween!

  

Tämä oli hurmaava kirja erilaisuudesta, hyväksynnästä ja oman paikan löytämisestä. Paljon samaa henkeä kuin Mortina ja Isadora Kuu -sarjoissa. 

  

Ikäsuositus 3+, 29 sivua, suom. Raija Rintamäki, Mäkelä 2021

Astetta synkempi lastenkirjakimara

"Lehtensä pudottaneiden puiden laihat, 

alastomat oksat kurottivat taivasta peittäviä mustia pilviä kohti. 

Sää tuntui korostavan aavemaista tunnelmaa, joka oli taas kerran vallannut heidän elämänsä."

  

  

Anu Holopaisen lastenkauhusarja Iik! on edennyt jo kuudenteen osaansa, Demonikuiskaaja.

  

Tämänkertaisen tarinan juonessa on paljon tuttua kaikille Manaaja-elokuvan nähneille: löytyy niin projektiili oksentamista, sängyn yllä leijumista kuin se itse manaaminenkin. Yllättävän pelottava lastenkirjaksi. Voin vain kuvitella, millaiset väristykset selkäpiissä meneekään sillä lukijalla, jolle tämä on ensikosketus Manaajaan. 

  

Saku ja Sussa vierailevat vanhempiensa ja pikkusiskonsa Siirin kanssa naapurikaupungin museossa. Muut luokkakaverit kävivät siellä jo aiemmin, mutta kaksosten piti jäädä kotiin, koska olivat kipeänä. Erikoista kyllä Siiri on todella kiinnostunut näyttelyn esineistä, jotka on löydetty vain vähän aikaisemmin arkeologisilta kaivauksilta Itä-Euroopasta, aiemmin tuntemattomasta kaupungista. Esineiden joukossa on shakaalinpäänmuotoinen veistos, joka katoaa näyttelykaapin yllättäen hajotessa. 

  

Samastuin paljon ohimennen mainittuun nuoreen museo-oppaaseen, joka oli "pukeutunut muinaisasun jäljennökseen". Olen nimittäin itsekin ollut kuukauden verran museo-oppaana kouluryhmille kivikauden kylässä, pukeutuneena asiaankuuluvaan ruskeaan asuun. Paita ja housut olivat ruskeaa kangasta, mutta niiden päälle vedettiin nahkainen mekko. Asuun kuului myös pörröinen ketunnahka, jossa oli pää, tassut ja häntä mukana (se oli muistaakseni eläinpuistossa vanhuuteen kuolleen ketun nahka eli ei tarkoituksella asua varten metsästetty). 

  

Siirillä on uusi mielikuvitusystävä Heissulivei, jonka nimestä tulee vahvoja Superhessu viboja. Hän alkaa nähdä painajaisia pian museovierailun jälkeen. Isoveli Luikku vertaa Siiriä Emily Roseen. Hänen oireitaan yritetään selittää lääketieteellisesti unihalvauksen ja mahapöpön aiheuttamina, mutta Saku ja Sussa löytävät yliopistolta tutkijan, jonka mielestä kaikkea ei voi selittää tieteellisesti. "Psykologien ja lääkärien mielestä riivaukset on sairauksia, jotain harvinaisempia vain, tai eri sairauksien epätavallisia yhdistelmiä." 

   

– Jos niissä maasta kaivetuissa kamoissa olikin joku muinainen virus tai bakteeri, Sussa ehdotti. - Semmoinen tauti, jota ei enää tunneta. 

-- 

Saku mietti, mutta pudisti sitten päätään. 

– Vaikea kuvitella, että kukaan muu ei olisi saanut tartuntaa. Onhan siellä kaivauksilla ollut vaikka kuinka paljon ihmisiä töissä, ja näyttelyesineitä on kuljeteltu pitkin maailmaa. Varmaan olisi jo huomattu, jos niissä olisi jotain haitallista. (s. 59)

    

Nopeatempinen ja lyhyt kirja on omiaan neljäs-kuudesluokkalaisille lukijoille, jotka eivät pelkää yöunten menettämistä. Välillä aikuislukijaakin kauhistuttaa. Minusta on aina hauskaa bongailla kirjoista viittauksia toisiin kirjoihin. Esimerkiksi Demonikuiskaajassa Siiri lukee Magdalena Hain Painajaispuoti-kirjaa.

  

– Miksi sun pitää tämmösiä lukea? Saku ihmetteli. – Eikö meidän hirviöseikkailuissa ole ollut tarpeeksi? 

– Ei se ole pelottava, Siiri kikatti. – Saat lukea sen sitten kun mä olen lukenut sen uudestaan. Jos uskallat! (s. 45)

  

Arvosana:

 

Takakannesta:

Manaajat tulevat! Alakouluikäisille suunnatun IIK!-kauhukirjasarjan tarinat ovat helppolukuisia, maltillisen pituisia ja sopivan jännittäviä – juuri sopivia houkuttelemaan myös vähemmän lukevia lapsia kirjan pariin.

  

Sarjan kuudennessa osassa kaksoset Sussa ja Saku perheineen tekevät retken museoon, jossa esitellään muinaisen kaupungin esineistöä. Eräs vitriini särkyy äkillisesti, ja teknisen vian katkaistessa valot pikkusisko Siiri hiipii pimeyden turvin lasinsirpaleiden keskelle.

  

Pian uutisissa kerrotaan, että vitriinissä ollut pieni hyeenanpääpatsas on kadonnut, ja Siirikin saa kertoa poliisille kaiken mitä asiasta tietää. Veistoksen arvellaan päätyneen rikkoutuneen lasin mukana kaatopaikalle, mutta Sakulla ja Sussalla on omat epäilyksensä – varsinkin kun Siiri alkaa nähdä painajaisia jopa keskellä päivää. Vähitellen alkaa tapahtua vieläkin oudompia. Kun kaksosille selviää, että hyeenaveistoksessa saattaa asustella vaarallinen demoni, on apua saatava nopeasti!

  

116 sivua, Myllylahti 2021
 
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Kauhukännykkä
• Kilikorven vampyyri
• Metsälammikon hirviö
• Nuku, nuku leluseni
• Plattilan noita
• Demonikuiskaaja 

*****

  

"Syysaurinko paistoi puiden lomasta. Oli melko lämmintä lokakuuksi."

  

  

Arvostelukappale

  

On heti alkuun varoitettava, että Åsa Larssonin ja Ingela Korsellin kirjoittama ja Henrik Jonssonin kuvittama Pax-sarjan toinen osa Tuonenkoira ei sovi herkemmille lukijoille tai koiraihmisille. Ikäsuosituksena sanoisin, että varauksella viides-kuudesluokkalaisille, eikä seiskaluokkalaisellekaan näissä ole liian lapsellinen meininki. Verta ja suolenpätkiä nimittäin riittää.

  

Loitsusauvassa alkanut hurja tarina veljeksistä, jotka saivat sijaiskodin pieneltä paikkakunnalta jatkuu nopeatempoisesti harvinaisesti luvusta 20. Sarjaa voinee siis pitää yhtenä, pienempiin osiin jaettuna kirjana. Poikien äiti on alkoholisti, eikä voi siis pitää huolta heistä. Sijaisvanhemmat Laylah ja Anders ovat kivat, mutta koulussa poikia piinaa Simonin johtama poikaporukka. Simonin isä on opettaja, joka ei suostu uskomaan veljeksiä, jotka kertovat Simonin kiusaamisesta. Kaksikolla kun oli jo tullessaan hankalien lasten leima huostaanoton takia, ennen kuin kukaan edes on ehtinyt tutustua heihin.

  

Veljistä nuorempi Viggo on todella tuliluontoinen kaveri, joka kiihtyy nollasta sataan sekunneissa ja kiipeilee puissa huomiohakuisesti. Hänen jatkuva "Katsokaa minua!" -huutelunsa on hieman ärsyttävää. Jopa Alrik kommentoi, kuinka on "aika kyllästynyt siihen, että [Viggon] pitää ain olla huomion keskipiste". Hänen keskittymiskykynsä puuttuminen vanhan, maagisen kirjaston opusten parissa lupaa Viggolle aika haastavaa tulevaisuutta, ovathan pojat ennustuksen mukaiset valitut sankarit, joiden tulee taistella pahaa vastaan. 

    

Kuvia vielä saattoi sietää, mutta Viggo vihasi lukemista. Heti luettuaan yhden lauseen hän oli jo unohtanut sen. Kun hän jatkoi seuraavaan ja sitä seuraavaan lauseeseen, hän ei ymmärtänyt mitään.  

-- 

– Vihaan kirjoja, Viggo mutisi. – Varsinkin homeelta haisevia!(s. 81-82)

  

Isoveli Alrik on harkitsevampi ja pitää koirista. Mariefredissä nähdään arka kulkukoira samaan aikaan, kun jokin iso koirankaltainen olento raatelee ihmisiä öisin. Alrik on varma, ettei hänen ruokkimansa koira ole vastuussa hyökkäyksistä, mutta kuinka hän voisi muuttaa yleisen mielipiteen - pidetäänhän häntä itseäänkin hieman arveluttavana. Alrik lukee kirjoja erilaisista yliluonnollisista koiruuksista, ihmissusista, muodonmuuttajista ja muista myyttisistä karvaisista nelijalkaisista, mutta mikään kuvaus ei tunnu aivan istuvan.

  

Kirjaston vanhat vartijat Estrid ja Magnar saavat varsin vaikuttavannäköisen, yllättävän vieraan. Damir ajaa moottoripyörällä ja kertoo olevansa varattoman soturipiirin velho. "Viggo ja Alrik hämmästyivät, että hän näytti niin nuorelta. Eivätkö moottoripyörillä aja vain vanhat äijät?" Hauskasti eräs sivuhenkilö harrastaa geokätköilyä.

  

Miehellä oli pitkä musta parta, joka roikkui letitettynä rinnalla. Myös hiukset oli letitetty, ja letti ulottui pitkälle selkään. 

Hän saattoi olla pisin ihminen, jonka Alrik ja Viggo olivat koskaan nähneet. 

-- 

Mies näytti erilaiselta kuin kukaan heidän tapaamansa. -- Jo pelkkä nenä oli erikoinen. Se oli ikään kuin litistynyt, ja siinä oli kaksi pitkulaista sierainta kuin viirut keskellä pölyisiä kasvoja. (s. 41-43)

   

    

Arvosana:

   

Takakannesta:

Jännittävä kauhufantasiasarja vie keskelle pohjoismaisen mytologian karmivimpia seikkailuja ja hirvittävimpiä otuksia.
  
Ruotsalaiskaupunki Mariefredin rauha rikkoutuu, kun tuntematon peto alkaa hyökkäillä eläinten ja ihmisten kimppuun. Veljekset Alrik ja Viggo joutuvat selvittämään, millainen epäluonnollinen olento on oikein kyseessä ja ennen kaikkea miten se taltutetaan. Samaan aikaan heidän vartioimaansa salaiseen kirjastoon ilmestyy neuvojen toivossa noitamestari, jonka aikeet vaikuttavat epäilyttäviltä.

  
Tarinaa vauhdittaa upea sarjakuvamainen kuvitus.

     

Suomentanut: Sirpa Alkunen, 185 sivua, Otava 2021
 
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Loitsusauva
• Tuonenkoira
• Ihtiriekko

*****

  

"Usein on perempi olla hieman syrjässä, koska siten näkee paremmin."

  

  

Arvostelukappale

     

Eva Frantzin toinen lastenkirja Yön kuningatar alkaa aika hurjasti: siinä eletään 1700-luvun loppua ja nainen, jota syytetään lapsensa murhaamisesta ollaan mestaamassa. Melkoisen karmaiseva alku lastenkirjalle! Suosittelisinkin tätä 10-vuotiaasta eteenpäin.

  

Kirjan päätarina kuitenkin sijoittuu vuoteen 1915. 12-vuotias Viktor on muuttanut vuotta aikaisemmin Pariisista Helsinkiin. Hänen äitinsä on oopperalaulaja. Äidillä on ollut vaikeaa, mutta nyt häntä pyydetään Venäläisen teatterin Taikahuiluun Yön kuningattareksi. Roolin aiempi haltija on loukkaantunut harjoituksissa. 

    

Miksi olin niin kauhuissani? Mitä kummallista siinä muka oli, että teatteritalon käytävällä kulki hyräilevä nainen? Silti sydämeni hakkasi rinnassani kuin bassorumpu, ja näköjään olin unohtanut myös hengittää. (s. 32)

    

Teatterin pimeillä käytävillä kuuluu surumielistä laulua. Viktorin uusi ystävä Agnes kertoo, että sen täytyy olla Musta primadonna, joka on kuollut vuosikymmeniä aikaisemmin. Primadonnan lisäksi teatterilla on jotakin muutakin yliluonnolista. "Mikä hirvittävä olento pimeydessä piileskeli?"   

  

Sääliksi kävi Viktoria, jota ei kotona huomaa kukaan. Ei halveksiva isoäiti tai välinpitämätön äiti. Ainoat, jotka tuntuivat pitävän pojasta, olivat kotiapulainen Helmi ja Agnes. Lisäksi häntä kiusaa yksi luokan pojista. Välillä Viktor on todella nokkela, mutta toisinaan hänellä kestää hyvin pitkään yhdistellä yksinkertaisia johtolankoja ja tuntuu ikäistään nuoremmalta.

  

Toisinaan mietin, miltä tuntuisi olla pidetty. Olla koko perheen silmäterä, saada paljon leikkikavereita ja tavata ihmisiä, jotka haluaisivat olla seurassasi. Saada joka päivä halauksia ja suukkoja, rakastavia sanoja ja kehuja. (s. 43)

  

Pidin tarinan sijoittumisesta 1900-luvun alkuun. Kirja oli hyvin raikas, eikä alleviivannut ajankuvaa liikaa. Aina toisinaan vihjaistaan, kuinka kaduilla kulkee vossikoita ja teatterin pukuhuoneiden vanhalla puolella on kaasulamput uuden puolen sähkön sijaan. Pari kertaa mietin anakronismeja, koska en tiedä riittävästi tuosta ajasta, etenkään kirjan lopussa mainitusta ensimmäisestä maailmansodasta. 

  

Esimerkiksi, kun Viktor syö perunamuusia ja lihapullia havahduin ajattelemaan, että onko tuo ruokalaji ollut olemassa tosiaan jo ennen Suomen itsenäistymistä. Nopea googlaaminen paljasti, että lihapullat ovat tulleet Pohjolaan jo 1700-luvun alussa, kiitos Ruotsin kuninkaan Kaarle XII:n vierailtua Turkissa. Kyllä lukeminen kannattaa aina, en tätäkään välttämättä muutoin olisi tullut selvittäneeksi.

  

Teatterin ullakko oli täynnä vanhoja lavasteita, risoja kattukruunuja ja tuoleja, joista puuttui yksi jalka tai käsinoja. 

Ullakko oli pölyinen, likainen ja todella jännittävä paikka. Tarpeettomiksi jääneissä kalusteissa oli jotakin kaunista ja surumielistä. (s. 100-101)

      

Lukuhaasteissa: Helmet 2021: 13. kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin

  

Arvosana:

 

Takakannesta:

Jännitys tiiviistyy teatterin kulisseissa

  
Eletään vuotta 1915, ja 12-vuotias Viktor uneksii pääsevänsä pois Helsingistä. Hän asuu Bulevardilla äitinsä ja isoäitinsä hienossa asunnossa, mutta heti pihalla hän törmää talonmiehen poikaan Algotiin kumppaneineen. Kukaan ei tunnu pitävän Viktorista, paitsi ehkä Helmi-sisäkkö.

  
Kun he vielä asuivat Pariisissa, Viktorin äiti Margareta oli arvostettu oopperalaulaja. Helsingissä hän saa Yön kuningattaren roolin Venäläisen teatterin Taikahuilussa, ja kaikki näyttää lupaavalta. Myös Viktor viihtyy teatterissa ja saa ystävän lavastajan tyttärestä Agnesista, jolla vaikuttaa olevan selvännäkijän kykyjä. Mutta kuka on nainen, joka laulaa niin kammottavasti äidin huoneen ulkopuolella? Ja miksi teatterissa sattuu yhtenään erikoisia onnettomuuksia, erityisesti Yön kuningattarelle?

  
Jotakin kauhistuttavaa ja pahantahtoista on piiloutunut teatterirakennuksen perustusten alle. Mutta uskaltaako Viktor todella puuttua peliin ja pelastaa äitinsä ennen kuin on liian myöhäistä?

  
Yön kuningatar on Eva Frantzin toinen lastenkirja. Sen edeltäjä, Osasto 23, palkittiin Runeberg Juniorilla 2019.
  
179 sivua, S&S 2021

 
Eva Frantzilta julkaistuja lastenkirjoja:

• Osasto 23
• Yön kuningatar
• Ruukin salaisuus

  

Kirja on luettu myös täällä: Siniset helmet, Kirjahilla

Magdalena Hai: Haiseva käsi

"Tuijotin kättä, joka oli harmaa ja valkoinen. 
Niin kuin mallinuken käsi. Yhtä kylmä. Eloton."

        

    

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti, Popsugar Reading Challenge:
 
Kauhu ei todellakaan ole omin genreni. Olen kyllä yläasteella lukenut R.L. Stinen kirjoja ahmien, mutta niiden kauhu on kuitenkin melko kepeää. Magdalena Hai on yksi suosikkikirjailijani, mutta silti suhtauduin varauksella hänen muutaman vuoden takaiseen paljon kehuttuun kauhunovellikokoelmaansa Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniitukaisesta.

Onneksi monissa novelleissa oli samaa Stinen kanssa ja niistä tulikin suorastaan nostalginen fiilis. Kokoelmassa on 18 novellia (+ kaksi muuta lyhyttä tekstiä) ja niistä suosikeiksini nousivat Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa, Pikajuna 214 Uhriniituntakaiseen ja Takarivin tyttö. Pidin todella paljon toistuvasta hahmosta Rukoilija-Sirkasta.

Bilsan ope oli nimeltään Sirkka, mutta me sanottiin sitä Rukoilija-Sirkaksi, koska se oli pitkä ja laiha ja näytti suuttuessaan siltä kuin olisi voinut syödä oppilaalta pään. (s. 35)

 
Osassa novelleista on todella omaperäinen idea, osa pohjaa kauhun klassisiin hahmoihin, kuten ihmissusiin. Nimikkonovellissa Haiseva käsi kaikki Uhriniituntakaisen koulun opettajat muuttuvat zombeiksi. Siitä tulee hieman mieleen Maarit Verrosen novellikokoelman Muutama lämmin päivä Luovuttaja. Pahanukke on melko tyypillinen tarina riivatusta nukesta, jollaisia löytyy muutamia "oikeitakin" kauhumuseoista. Namusetä muistuttaa Slender Mania ja Pelastavien kirkonkellojen novellin kuolleiden kirkonmenoista löytyy mainintoja kansanperinteessä. 

     

Kemianope Mikan kerrottiin menettäneen toisen kätensä auto-onnottemuudessa. Vasemman, niin että se ei haitannut kovin paljon opettamista, mutta sen verran kuitenkin, että tuli mahdolliseksi tehdä siirrännäisleikkaus. Mika päätti tehdä sen ensimmäisten joukossa. (s. 212)

    

Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa on puoliksi söpö, puoliksi kammottava tarina siitä, kuinka pehmolelut suojelevat omistajaansa sängyn alla asuvalta hirviöltä. Se voi tulkita olevan allegoria mielenterveyden oirehtimiselle (samoin kuin myös novellissa Näkymätön, jossa äiti ei enää näe ystäviään tai toista lastaan). Päähenkilö on perinyt alttiutensa joutua sängynalusmörön ahdistelemaksi isältään.

Pahimillaan mokoma lonkero-otus valtaa uhrinsa mielen, jolloin peli on käytännössä menetetty - näin kävi isälle. Kummitäti lähettää 13-vuotiaalle Ninnille joulahjaksi uuden ja entistä voimakkaamman pehmon, herra Pörrö nimisen nallen. Vanha Jänö Pupunen kun hävisi taistelun. Ninni ei aluksi arvosta nallea, ja häntä riivavat jokaöiset painajaiset. Onneksi herra Pörrö pääsee lopulta tekemeään sitä, mitä varten se tehtiin eli puolustamaan Ninniä. 

 

Hetken päästä portaista kuului pehmoisten tassujen teputus. Pieni ruskea nalle livahti ovenraosta Ninnin honeeseen ja kiipesi Ninnin vuoteen jalkopäähän. Siinä se tarkkaili nappisilmillään koko yön Ninniä - ja Ninnin unia. (s. 193-194)

 
Pikajuna 214 Uhriniituntakaiseen muistuttaa paljon paria Doctor Who -tv-sarjassa nähtyä jaksoa. Toivo on hieman pelokas poika, jonka täytyy saada tietää, kuinka kaikki toimii, jotta hänen mielikuvituksensa ei kuvittele asioiden laittaa paljon kammottavammaksi. Ninpä hän on opetellut kaikki junan pysähdyspaikat ulkoa. Eräs matkustaja kysyy, pysähtyykö juna Uhriniituntakaisessa ja Toivo kummastelee, kuinka se olisi mahdollista, sillä paikkaa ei ole mainittu listalla. 

   

"Tämän junaradan ajalliset vaihtelut ja madonreiät antavat minunlaiselleni opettajaihmiselle mukavan tilaisuuden käsitöiden tekemiseen, mutta mahdollistavat harmillisesti myös kaiken maailman ilkiöiden matkustamisen huomaamattomasti kiskoilla." (s. 147)

   
Takarivin tytön päähenkilö on Eleanor & Parkin Eleanorin tapaan uusi oppilas, jolla on iso, punainen, kihara tukka, joka tekee hänestä täysin näkyvän kaikille. Pirita haluaisi olla niin kuin tuo mystinen takarivissä istuva tyttö, jota kukaan ei huomaa, tai ainakin yrittää olla huomaamatta. Novellissa oli hieno stinemäinen loppukäänne, joka päsee yllättämään.

"Mun täytyy tietää", Pirita sanoi. "Miksei kukaan puhu sille? Miksi kaikki teeskentelee, että sitä ei ole? Kerro mulle edes jotain?"

--

"Sen nimi taitaa olla Maaria." -- "Mutta Pirita... ole kiltti ja unohda se."

--

"Miksi?"

--

"Koska mä en halua menettää sua." (s. 164)

   
Vaikka en saanutkaan kalmon väristyksiä teosta lukiessani, oli monessa tekstissä todella ahdistava asetelma, vaikka huumoriakin oli mukana. Ne käsittelivät myös nuorten elämässä olevia todellisia asioita, kuten uuteen kouluun menemistä, kiusaamista ja näkymättömyyden tunnetta. Tämä onkin erittäin mainio kokoelma yläkoululaisille, kuten siitä olen kehuja kuullut. Luin myös Hain toisen kauhunovellikokoelman Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen ja arvostelin sen Tähtivaeltajaan 2/2020. Blogissakin kommentoin sitä lyhyesti vielä tämän pääsiäisen aikana.
 

   

Arvosana:

   

Takakannesta:

Kauhutarinoiden kokoelma nuorille pelottaa ja naurattaa

  

Zombeja, aaveita ja mörköjä ei ole olemassa! …Eihän? No, Uhriniituntakaisen kylässä ei aina voi olla varma… Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta on yhtä aikaa karmea, kaunis ja ilkikurinen tarinakokoelma nuorille.

  

Kemianopettajan käsi haisee päivä päivältä pahemmalta. Pikajunaan 214 nousee mummolaan matkustavien Irinan ja Toivon lisäksi laiha nainen, jolla on hyönteismäiset silmälasit. Tivolin onnenonginnasta voitettu nukke ei taida olla ihan tavallinen… Kirjan tarinat säikyttävät, hihityttävät ja käsittelevät pinnan alla monia nuoria ahdistavia asioita, kuten koulukiusaamista, vanhempien eroa ja yksinäisyyttä.

  

229 sivua, Karisto 2016

   

Luettu myös täällä: Turun Sanomat, Tähtivaeltaja, IBBY Finland, Taikakirjaimet, Neverendingly, Kirjaston Kummitus, Luettua elämää

Halloween-lukuhaaste (1.-31.10.2017)

  

Pian on taas Halloween ja aika lukea teemaan sopivaa kirjallisuutta. Jokainen voi itse määritellä, millaisella otteella tulkitsee aihetta. Lukea voi mm. kauhua, dekkareita ja fantasiaa. Teoksissa voi olla esimerkiksi Halloweenin aika, syksy, haustausmaa tai klassisia hahmoja kuten ihmissusia, vampyyrejä, zombeja, noitia, demoneita tai kummituksia.

Tuttuun tapaan, voit ilmoittautua mukaan kommentoimalla postaukseen. Myös blogittomat voivat osallistua ilmoittamalla Twitter/Instagram-tilinsä. Koostepostaukseni ilmestyy 31.10. eli siihen voi ilmoittaa omat luetut teoksensa.
 
Alla on lista lukuvinkkejä lastenkirjoista sarjakuviin, huumorista ja YA-teoksista kauhun klassikoihin - viime vuoden haastepostauksesta ja koosteesta löytyy lisää. Toivottavasti ehdin itsekin töiden ohella lukemaan muutaman kirjan haasteeseen. Lukupinossani odottelee jo mm. Kaija Juurikkalan Aada ja pimeyden lapset. 

  

1. Rebecca Alexander: Elämän ja kuoleman salaisuudet
2. David Almond: Nimeni on Skellig
3. Ilkka Auer: Anastasia
4. Clive Barker: Kadotuksen peli
5. Sarah Rees Brennan: Demonin merkitsemät
6. Cantervillen kummitus – Maailman parhaita tarinoita
7. M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö
8. Patrick Carman: Luurankopuro
9. Agatha Christie: Kurpitsajuhla
10. Neil Gaiman: Hautausmaan poika
11. Stephanie Garber: Caraval
12. Kami Garcia: Lumoava kirous
13. Debi Gliori: Magiaa mahan täydeltä
14. Anders Fager: Pohjoiset kultit
15. Deborah Harkness: Lumottu
16. Johan Harstad: Darlah: 172 tuntia Kuussa
17. S.E. Hinton: Vampyyrin palvelija
18. Robert Kirkman: The Walking Dead -sarjakuva
19. J.P. Koskinen: Kannibaalien keittokirja
20. Elizabeth Kostova: Historiantutkija
21. Melissa Marr: Ilki ihana
22. Erin Morgenstern: Yösirkus
23. Elina Pitkäkangas: Kuura
24. Celia Rees: Noitalapsi
25. Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu
26. Nora Roberts: Morriganin risti
27. Terry Pratchett: Magian väri
28. Angie Sage: Magiaa
29. Darren Shan: Friikkisirkus
30. Mats Strandberg: Risteily
31. Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva

   

Tässä vielä kuvallinen katsaus siihen, mitä lukuvinkkejä löysin omasta hyllystäni nopealla silmäyksellä. Näistä olen lukenut vain Harry Potter ja Viisasten kiven ja Nimeni on Skelligin, molemmat useampaankin kertaan. Jostain syystä kokoelmaani on kertynyt paljon kauhua, vaikka genreä harvoin luen.

 

  

Kysyin vinkkejä myös Twitterissä ja tässä muutamia poimintoja sieltä:

  


























Haasteessa mukana:

• Expelliarmus / Niina
• Hogwarts Library / Lotta
• Hurja hassu lukija / Jassu
• Kymmenes kirjain / Jenna
• Limalepakon kirjablogi / Limalepakko
• Kuono kirjassa / Lukukoira Sylvi
• Lukijan roolissa / Riikka
• Musteella ja hopealla / Mustesiipinen tyttö
• Musteen jäljet / Hanna-chan
• Orfeuksen kääntöpiiri / Suvi
• Spacehouse / Piia
• Taru ja kirja / Taru
• Unelmien aika / Katriina
• Villasukka kirjahyllyssä / Villis
• Yöpöydän kirjat / Niina

Elina Pitkäkangas: Kuura (Kuura #1)

"Sä elät jossain fantasiamaailmassa."

  

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
  

Tiedätte varmaan tunteen, kun haluaisi pitää kirjasta enemmän kuin sitten lukiessaan lopulta pitääkään. Tällaisia teoksia osuu kohdalle silloin tällöin ja Elina Pitkäkankaan ihmissusitrilogian aloittava YA-esikoisteos Kuura on yksi niistä. Kauniin kannen on taiteillut Karin Niemi, joka on tehnyt myös Sini Helmisen teoksen Kaarnan kätkössä kannen.

  

Teoksen näkökulmahenkilöinä vurottelevat Inka ja Aaron, lukioikäiset nuoret, jotka asuvat Kuurankeron pikkukaupungissa lyhyen matkan päässä Turusta. Romaanin miljöö ja idea ovat mahtavat: ihmissusia (tai  hukkia, niin kuin heitä kirjassa kutsutaan) Suomen metsissä, kaupungit muurien suojassa ja rakkaustarina ihmisen ja hukan välillä. Ihmissudet sopivat todella hyvin Suomeen ja maailmassa on jopa dystopiaa lähenteleviä elementtejä, mutta mikä sitten tökki? 

  

En katunut mitään. Olin toiminut oikein alusta asti. Kaikki tekemäni oli sen arvoista. (s. 353)

  

Inka on hyvin rasittava teini. Hän on ajattelematon ja itsekeskeinen, kuten toki moni muukin teini, mutta Inka tuntuu vievän nämä ominaisuudet paljon pidemmälle. Hänen itsekkyytensä tuhoaa monien ihmisten elämän, mutta Inka pitää tekojaan oikeutettuina, koska tahtoo auttaa veljeään, joka makaa koomassa sairaalassa loukkaannuttuaan kiipeiltyään Kuurankeron kaupunginmuurilla. Ärsyttävyys on pienissä annoksissa ihan toimiva tehokeino, mutta sen lisäksi olisin halunnut Inkasti irti muutakin.

  

Inka kutsuu veljeään Tuukkaa Dukeksi. Tuukka loukkaantuu aivan teoksen alussa ja makaa koomassa koko teoksen ajan eli muutaman kuukauden. Ennuste hänen heräämiselleen ei ole kovinkaan positiivinen. Kun Inka yllättäen kohtaa poikkeuksellisen ihmissuden, joka voi halutessaan muuttua ihmisestä sudeksi ja takaisin riippumatta täysikuusta, hän haluaa vietellä miehen ja käyttää tätä hyväkseen parantaakseen Tuukan.

  

"Jos nyt totta puhutaan, mä pidän sua ehkä vähän naiivina." (s. 155)

  

Pidin paljon Pitkäkankaan paikoille antamista nimistä, jotka jatkuvasti nostavat esille, että maailmassa on jo yli sadan vuoden ajan tiedetty olevan ihmissusia. Ravintolan nimi on Kuutamokka, Inkan ihmissusirakastaja asuu Yökulkijankadulla ja Aaronin perheen purjeveneen nimi on Luna. Myös Pitkäkankaan hukkalore on kiinnostavaa: lykantropia on sairaus, joka tarttuu täydenkuun aikana hukan verestä ja syljestä. Muina aikoina hukan verta jopa nautitaan huumaavana mutta kiellettynä trippinä, niin kuin vampyyrien verta Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -romaaneissa. 

   

Minä olin ihana. Olin laittanut itseäni koko päivän. (s. 184)

  

Teoksen esittämä kuva ihmisistä on aika synkkä. Miehet eivät voi vastustaa meikattua ja vihjailevasti puettua naista, teinit ryyppävät ja "nussivat" keskenään jatkuvasti, ja ihmissusia metsästetään häikäilemättömästi sen sijaan, että parannusta lykantropiaan etsittäsiin samalla innolla. Romaanin normaalein ja pidettävin ihminen on Leo, joka on hukka. Leonkin pisteet laskivat kuitenkin silmissäni huomattavasti miehen ajettua kissan päälle. 

  

Hän oli pelkkä mies, eivätkä miehet voineet vastustaa tiettyjä asioita. (s. 115)

  

Inkan ja Aaroninkaan suhde ei ole kovinn terve: Inka käyttää Aaronia sidekickinään ja dumppaa pojan sivuun aina, kun ei enää tarvitse tätä, mutta ei salli pojan hakevan kumppanuutta muualta. Vaikka Inka kutsuu Aaronia "minun kundikseni", jolla on puolet tytön sielusta, ei kaksikko tunnusta välillään olevan mitään muuta kuin ystävyyttä. Silti Inka vähän väliä vertaa itseään Aaronin kulloisenkin hetken kumppaniin ja pitää itseään jokaista parempana.  

  

Esimerkiksi Madeline (Madde) "jonka tukka toi mieleen Irlannin nummen" on Inkan mielestä "tylsempi, tyhmempi ja läskimpi" kuin hän itse. Kuvittelin muuten jostain syystä Madden alussa tummaihoiseksi, enkä voinut karistaa luomaani kuvaa missään vaiheessa. Aaronin flirttailua oli vaivaannuttavaa lukea, sillä poika piti itseään siinä niin hyvänä, ollen kuitenkin vain kauhean läpinäkyvä tyrkky. Enkä osannut kuvitella Aaronia erityisen söpöksikään, ainakaan omalla mittapuullani. Varakkaasta perheestään ja casanovamaisuudestaan huolimatta Aaron on kuitenkin miellyttävämpi hahmo kuin Inka. 

  

Hätäsireenit ulvoivat kuin pommikoneet olisivat lähestyneet Kuurankeroa. (s. 316)

     

Kuura päättyy päähenkilöiden osalta varsin haastavaan tilanteeseen, joten toinen osa käynnistynee heti kiinnostavasti. Maailmalla on paljon potentiaalian ja Pitkäkankaan kerrontaa on mielekästä lukea ja hänen käyttämänsä kieli soljuu pääosin vaivattomasti. Vaikka hänen hahmonsa ovatkin vaikeasti samaistuttavia, odotan kaikesta huolimatta mielenkiinnolla sarjan tuoreen jatko-osan, Kajon, lukemista, ja se odotteleekin jo kesän lukupinossa. Minulla on aavistus, miten Inkan hahmo tulee muuttumaan siinä ja tahdon tietää, olenko oikeassa. 

   

Sitaattikunniamaininta luovutetaan tällä kertaa seuraavalle, ihanalle kohdalle: "Duke ja minä olimme pienenä leikkineet, että metsien hylätyt talot kätkivät sisälleen kokonaan uuden maailman. Tarinoihimme kuului henkiperheitä, totoroja ja muuta jännittävää." (s. 63)
  

Arvosana:

  

  

Takakannesta:

Urbaania fantasiaa ja romantiikkaa sekoittava Kuura ammentaa tiivistunnelmaisen tarinansa klassisista ihmissusimyyteistä. Nykypäivän Suomeen sijoittuvassa kertomuksessa pedon ja ihmisen kahtiajako on pelkkä veteen piirretty viiva. Kuura on trilogian avausosa.

  

Lukiolaiset ystävykset Inka ja Aaron elävät suojattua elämää Turun kupeessa sijaitsevassa, muurin ympäröimässä Kuurankeron pikkukaupungissa, jossa ihmissusiin törmää enää vain uutisissa tai historiankirjoissa. Tasainen arki saa kuitenkin säröjä, kun Inkan pikkuveli joutuu vakavaan onnettomuuteen. Pelko rakkaan menettämisestä pakottaa Inkan etsimään apua muurin varjoisalta puolelta, kylmästä susien yöstä. Teko repii auki salaisuuden, jonka seuraamuksilta edes Aaron ei voi välttyä – etenkään sen jälkeen, kun mukaan vedetään suloinen, pedontuoksuinen Matleena. 

  

Onko parempi varjella suurempaa hyvää vai rikkoa asetettuja rajoja rakkaimpiensa vuoksi?

       

353 sivua, Myllylahti 2016

   

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: IBBY Finland, The YA Diaries, Kirjamaailma, Oksan hyllyllä, Notko, se lukeva peikko, Todella vaiheessa, Lukujonossa, Sivujen välissä, Dysphoria

   

Samantyylisiä kirjoja: Elina Rouhiainen: Susiraja -sarja, Stephanie Meyer: Houkutus -sarja, Maggie Stiefvater: Väristys -sarja, Jenny Kankaanpää: Sudenveri, Aino Kallas: Sudenmorsian, Annukka Salama: Faunoidit -sarja

Mamoru Hosoda & Yu: Susilapset 2 ja 3

     

Arvostelukappale

  

Kolmeosainen sarjakuva perustuu Mamoru Hosodan Wolf Children (2012) -elokuvaan. Hahmot elokuvaan on suunnitellut Yoshiyuki Sadamoto, joka tunnetaan erityisesti Neon Genesis Evangelionin hahmosuunnitelijana, mangaversion puolestaan on piirtänyt Yu. 

    

    

Susilasten vahvuutena on uskomattoman kaunis luontokuvitus, etenkin Amen seikkailessa metsissä Yun taidot pääsevät oikeuksiin. Vertaan sarjaa edelleen Hayao Miyazakin animeen Naapurini Totoro, sillä talo, jossa perhe asuu ja sen lähiympäristö on hyvin samanlainen kuin elokuvan perheellä. Metsästä löytyy jopa suojelijaeläin, joka kissamaisen Totoron sijaan on tässä tarinassa kettu. Luonnokuvaukset tuovat myös mieleeni pelit Shelter ja Meadow, jotka molemmat on tehnyt pieni pelifirma Might and Delight.

  

  

Yuki ja Ame nauttivat uudessa kodissaan ensimmäisen itsekasvatetun sadon saalista, leikkivät ensilumessa ja aloittavat koulunkäynnin. Ensimmäisessä osassa lapset eivät vielä tienneet ollako ihmisiä vai susia, Nyt kuitenkin lasten persoonat ja kiinnostuksen kohteet suuntavat omille poluilleen: Yuki haluaa olla ihminen ja opiskella, Ame hakee puolestaan oppinsa metsästä. Aikanaan hän ottaa metsän suojelijan roolin. 

  

Yukin luokalle tulee uusi poika ja alun hankaluuksien jälkeen heistä tulee kuitenkin ystävät ja ehkä tulevaisuudessa jotakin enemmänkin. Loppu jättää myöhemmän tapahtumat lukijan mielikuvituksen varaan. Susilasten kerronta on yhtä aikaa suloisen pastellinsävyistä (etenkin alun värisivuilla), mutta vastapainona on synkempiäkin sävyjä, elämän raadollisuus toimeentulon, oman polun löytämisen ja kasvukipuilun kanssa. Tämä mangatrilogia on erittäin tasapainoinen kokonaisuus. 

  

  

Takakannesta:

2) Maaseutuelämässä on opettelemista kaupunkilaistyttö hanalle, eikä naapureista erossa pysyminen onnistu aivan odotetusti. Lapsista etenkin Yuki viihtyy minioisti. Ame sen sijaan arastelee alkuun villiä luontoa. Näyttää jo siltä, että elämä alkaisi asettua uomiinsa...

  

3) Yuki tahtoisi kovasti olla suden sijaan ihminen. Mutta kun hän satuttaa koulukaveriaan, salaisuus on uhattuna. Ame puolestaan tuottaa äidilleen huolta viettäessään yhä enemmän aikaa vuorilla... Hana saa yhä uudelleen huomata, että vanhemman osa on vaikea.

  

Ikäsuositus: 11+

  

Suomentanut: Suvi Mäkelä, osa 2: 162 sivua ja 3: 212 sivua, Sangatsu Manga 2016

  

Alkuperäinen nimi: Ookami kodomo no Ame to Yuki (2013)

  

Sarjassa aiemmin ilmestynyt: Susilapset 1

J.K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi

"Ja nyt, Harry, astukaamme yöhön ja tavoitelkaamme 
tuota huikentelevaista viettelijätärtä, seikkailua."

    

    

Lukuhaasteissa: Okklumeus -lukuhaaste (luettuja Potter-kirjoja: 5)

     

J.K. Rowlingin Harry Potter-sarjan uudelleen lukeminen on edennyt hyvin. Puoliverisen prinsin luin jo kuukausi sitten, mutta bloggaus on jäänyt odottelemaan. Okklumeus -haaste päättyy 31.10. ja vielä olisi luettava Kuoleman varjelukset ennen sitä, mutta eiköhän se onnistu. Kuudella luetulla saavuttaisiin tuolloin Albuksen kaartilaisen tason, mikä sopii minulle paremmin kuin hyvin.  

    

Löysin vähän aikaa sitten kymmenen vuotta vanhan lukupäiväkirjani, jossa olin kommentoinut Puoliveristä prinssiä (yllätyksekseni) paljon paremmaksi kuin Feeniksin kiltaa. Jopa niin hyväksi, että se oli toisella sijalla koko sarjasta. (Muistelin, etten ollut pitänyt sarjan kolmesta viimeisestä osasta ollenkaan.) Uusintakierroksella Puoliverinen prinssi sijoittuu kolmanneksi, uutta arvostusta keränneen Azkabanin vangin jälkeen. 

   

Puoliverinen prinssi jatkaa Potter-sarjaa jopa entistä synkempänä ja surullisempana, vaikka mukaan mahtuu toki iloisempiakin kohtia. Harry on kasvanut paljon edellisen kirjan jälkeen, ja koska hänen puheensa Voldemortin paluusta otetaan vihdoin vakavasti, ei lukeminen ollut niin raskasta kuin Feeniksin killan kanssa. Aivan teoksen alussa kerrotaan, että ankeuttajien lisääntyminen alkaa vaikuttaa jo säähän, joka on kolea, sumuinen ja noh, ankea siinä määrin, että jästitkin huomaavat sen. 

  

Tarina alkaa tuttuun tapaan Dursleyden luota. Tällä kertaa Dumbledore tulee tosin henkilökohtaisesti hakemaan Harryn. Kaksikko suostuttelee jo eläkkeelle siirtyneen opettaja Kuhnusarvion palaamaan vuodeksi Tylypahkaan, (vasta myöhemmin paljastuu, ettei hän tulekaan pimeyden voimilta suojautumisen, vaan taikaliemien opettajaksi). Kuhnusarvion myöntymisen jälkeen Harry ehtii viettää aikaa ystäviensä Ronin ja Hermionen kanssa maailman toiseksi parhaimmassa paikassa, Kotikolossa, eli Ronin kotona, kunnes on tullut aika palata Tylypahkaan. 

  

"Minä tiedän kyllä, miksi näin on käynyt. Se johtuu kaikesta tästä epävarmuudesta nyt kun tiedät-kai-kuka on palannut. Ihmiset pelkäävät, että ovat jo huomenna kuolleita, ja syöksyvät sen takia monenmoisiin päätöksiin, joita he normaalisti harkitsisivat kaikessa rauhassa." (s. 103)

  

Koska Ron ja Hermione ovat valvojaoppilaita, Harry matkustaa junassa Lunan ja Nevillen kanssa. Lunalla on päässään (ihanan hupsut) psykedeeliset aavepokat, kun Romilda Vane-niminen tyttö tulee pyytämään Harryn omaan vaunuunsa. Harry kuitenkin haluaa jäädä ystäviensä sauraan. Luna toteaa tilanteesta omaan, teräväkatseiseen tapaansa: "Ihmiset luulevat, että sinulla on hienompia ystäviä kuin me." Harry kuitenkin vakuuttaa, ettei olisi mieluummin kenenkään muun seurassa, sillä Luna ja Neville auttoivat häntä Taikaministeriössä (Feeniksin kilta). Romilda on todella rasittava hahmo, joka yrittää keinolla millä hyvänsä saavuttaa Harryn huomion - turvautuen myös kyseenalaisiin juoniin. 

  

"Onko jokin vinossa, Harry? Sinä näytät hassulta", Neville sanoi.
Harry säpsähti.
"Anteeksi - minä -"
"Iskikö sinuun rikkokiri?" Luna kysyi myötätuntoisesti ja tähyili Harrya valtavien, värikkäiden lasiensa takaa.
"Minä - mikä?"
"Rikkokiri... ne ovat näkymättömiä, ne leijuvat korvista sisään ja sumentavat aivot", hän sanoi. "Olin tuntevinani sellaisen pörräävän täällä."
Hän läimäytti kätensä yhteen ikään kuin olisi tappanut näkymättömiä hyttysiä. Harry ja Neville katsahtivat toisiinsa ja alkoivat kiireesti puhua huispauksesta. (s. 151)

  

Luna on nykyään suosikkihahmoni ja siksi onkin välillä kamalaa lukea, kuinka kukaan ei pidä hänestä tai pitää tyttöä höpsähtäneenä ja piilottaa hänen tavaransa ympäri Tylypahkaa. Lajitteluhattu kuitenkin jakoi hänen Korpinkynteen, eli hän on älykäs, vaikka kukaan muu ei uskokaan niihin olentoihin, mistä Saivartelijassa, Lunan isän julkaisemassa lehdessä puhutaan. 

    

"Pimeyden voimat", Kalkaros sanoi, "ovat monet, monenmoiset, alati muuttuvat ja ikuiset. Taistelu niitä vastaan on taistelua monipäistä hirviötä vastaan, hirviötä joka aina kun sen kaula on katkaistu kehittää tilalle entistäkin rajumman ja taitavamman pään. Vastassanne on vaihtuva, muuttuva ja tuhoutumaton vihollinen." (s. 192)

   

Kalkaroksen ollessa taikaliemien opettaja, ei Harryn V.I.P.-kokeissa saavuttama arvosana olisi oikeuttanut häntä jatkamaan opintoja S.U.P.E.R.-tasolle. Kuhnusarvio kuitenkin hyväksyy alhaisemmankin arvosanan ja Harry pystyy edelleen tavoittelemaan tulevaisuuden ammattia aurorina. Hänellä ei kuitenkaan ollut taikajuomien oppikirjaa, vaan lainaa sellaisen koulun kaapista. Hän huomaa jo heti ensimmäisellä oppitunnilla, että kirja on vanha ja täynnä merkintöjä, jotka osoittautuvat erittäin hyödyllisiksi. Kirjassa on Puoliverisen prinssin omistuskirjoitus. Hänen henkilöllisyytensä paljastuu vasta lopussa. 

  

Weasleyn Welhowitsit -pilailukaupan Harryn lahjoittamilla kolmvelhoturnajaisrahoilla (Liekehtivä pikari) perustaneet Fred ja George pärjäävät yrittäjinä todella hyvin. He ovat myyneet mm. kirouksilta suojelevia kilpihattuja Taikaministeriöön (koska moni ministeriön jäsen ei osaa langettaa kunnollista kilpiloitsua), vahvaa lemmenjuomaa kikatteleville työtöille ja suloisia kääpiöpalluroita (jollaisen myös heidän siskonsa Ginny ostaa). 

  

"Amortentia ei tietenkään oikeasti kehitä rakkautta. Rakkautta on mahdoton valmistaa tai jäljitellä. Ei, tämä aiheuttaa vain vahvan hullaantumisen tai pakkomielteen. Se on kenties vaarallisin ja vahvin tämän huoneen liemistä." (s. 201)

  

Harry huomaa jo lukuvuoden alussa ihastuneensa Ginnyyn, mutta pelkää mitä Ron sanoo asiasta ja pysyttelee hiljaa. Huispauskapteenina hänellä onkin paljon tehtävää, puhumattakaan Dumbledoren yksityistunneista ja kuudesluokkalaisten ilmiintymisharjoituksista, ei Harrylle paljoa vapaa-aikaa tänäkään vuonna jää. Harrylle myös paljastuu lisää odottamattomia seikkoja, jotka hän jakaa Voldemortin kanssa. 

  

Taikamaailmasta opitaan yhä uutta, puhutaan esimerkiksi manaliuksista, ruumiista, jotka on loitsittu noudattamaan pimeyden lordin käskyjä. Viimein selviää myös, miksi kukaan ei voi pitää pimeyden voimilta suojautumisen opettajan pestiä yhtä lukukautta pidempään ja miksi Voldemort tuntui menettäneen ihmisyyttään vuosien aikana. 

  

Puoliverisen prinssin keskeisiä teemoja ovat vapaa tahto ja Voldemortin historia. Sen lisäksi teoksessa ihastutaan, vihastutaan, sovitaan ja taistellaan erilaisten asioiden ja vastustajien kanssa. Tylypahkan kohtalokin on vaakalaudalla. Erittäin kiehtova paketti siis. 

        

Takakannesta:

Lontoossa kolea, leppymätön sumu ei hellitä, vaikka on heinäkuu. Siltä sortuu, ihmisiä murhataan, pyörremyrsky riehuu maan länsiosassa. Jästien pääministerillä riittää huolia, mutta taikaministerillä, Cornelius Toffeella, ei ole yhtään helpompaa: hän on saanut potkut. Harry Potterin kesäloma keskeytyy, kun itse Albus Dumbledore saapuu Likusteritielle tapaamaan Harry Potteria. Mitä on tapahtunut?

  

Harry on nyt kuusitoistavuotias. Kuluvan vuoden aikana hän ja hänen luokkatoverinsa täyttävät seitsemäntoista vuotta, tulevat täysi-ikäisiksi ja saavat aloittaa ilmiintymiskurssin. Rakkaushuolet piinaavat yhtä jos toista, myös Harrya, Ronia ja Hermionea. Mutta kaikkein järisyttävin muutos on se, että Dumbledore alkaa antaa Harrylle yksityistunteja! Miksihän?

  

Taiturimainen tarinankertoja J. K. Rowling onnistuu jälleen kerran ylittämään kaikki odotukset. Lähestytään selvästi teossarjan finaalia: toiseksi viimeisessä osassa jännitys tiivistyy ja Harry Potterin harteille kasataan yhä enemmän vastuuta. Velho-oppilaat ovat tulossa täysi-ikäisiksi, ja elämä Tylypahkassa saa monia uusia sävyjä.

  

Suomentanut: Jaana Kapari, 698 sivua, Tammi 2006
   
Alkuperäinen nimi: Harry Potter and the Half-Blood Prince (2005)
  
Sarjassa ilmestyneet: 

• Harry Potter ja viisasten kivi (1998) 
• Harry Potter ja salaisuuksien kammio (1999) 
• Harry Potter ja Azkabanin vanki (2000) 
• Harry Potter ja liekehtivä pikari (2001) 
• Harry Potter ja Feeniksin kilta (2004) 
• Harry Potter ja puoliverinen prinssi (2006) 
• Harry Potter ja kuoleman varjelukset (2008)
• Harry Potter ja kirottu lapsi (2016)