Erin Morgenstern: Yösirkus

Aukeaa hämärän laskeutuessa
Sulkeutuu sarastuksen aikaan

  

  

Lukuhaasteissa: Kirjametro (linja: Ihme ja lumo)

   

Oli kuin hän olisi päässyt pakoon arkipäiväistä elämäänsä ja eksynyt aivan toisenlaiseen maailmaan. (s. 53)

   

Luin aiemmin tänä vuonna Stephanie Garberin ihastuttavan Caravalin, jota monella taholla verrattiin Erin Morgensternin Yösirkukseen. Koska olen kirjan saamiensa kehujen vuoksi ostanut pari vuotta sitten kirpparilta omaan hyllyyn, oli helppoa valita tämä teos Kirjametroon (Oulun kirjastojen tempaus, idea kirjabloggaajien osanotosta MarikaOksan). Toisena vaihtoehtonani oli Cormac McCarthyn Tie, joka sekin olisi ollut omassa hyllyssä. Heinäkuun kimppalukuteos Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo ja muutama muukin blogissani esitelty teos löytyy metrokartalta. 

  

Todella monessa arvostelussa ja bloggauksessa varoitetaan olemaan lukematta teoksen takakantta ja että parhaan lukukokemuksen aikaan saamiseksi ei teoksesta kannata tietää mitään ennakkoon. Toistan siis itsekin nämä varoituksen sanat. 

    

"Tuhoamme kaikki vanhat olettamukset ja käsitykset siitä, mitä sirkus on, ja luomme jotain aivan muuta, jotain täydellisen uudenlaista." (s. 64)

  

Pidin suuresti teoksen ajakuvasta ja miljööstä: 1800- ja 1900-lukujen vaihde, sirkus, Euroopan suuret, vanhat kaupungit Lontoo, Praha, Dresden... Teos vertautuu mielessäni elokuviin The Prestige ja Silmänkääntäjä. Tässä asetelmassa on jotain ihastuttavaa. Vinkkaa kommenteissa, jos tiedä samantyyppisiä kirjoja, jotka sijoittuvat 1800-1950-luvuille ja joissa on miljöönä sirkus, huvipuisto, ihmeiden kabinetti, museo, eläintarha tai vastaava. Hyllyssäni odottelisi ainakin Sara Gruenin Vettä elefanteille, joka täytyisi jossain vaiheessa lukea. 

  

Yösirkus ei etene lineaarisesti vaan se poikkelehtii sirkuksen ja siihen liittyvien ihmisten vaiheita seuraten eri vuosina. Juonellisesti tarina keriytyy auki hitaasti ja paljastaa pienen palan sieltä täältä. Kerronta on kaleidoskooppimaista, sillä ajassa edestakaisin kulkemisen lisäksi tapahtumia katsellaan monen hahmon näkökulmasta. Lisäksi lukija otettiin välillä mukaan tarinaan, sillä osien välissä on lyhyt kuvailu sinusta sirkuksen vierailijana. Keskiössä ovat kuitenkin maagisen pelin nappuloiksi joutuneet Celia ja Marco, jotka päätyvät vihamiehistä rakastavaisiksi. 

  

"Minusta on outoa, että meitä on valmisteltu samaan kilpaan niin äärimmäisen erilaisin tavoin", Marco sanoo. 

"Kaksi koulukuntaa on asetettu vastakkain taistelemaan samassa ympäristössä." 

"Tunnustan", Marco sanoo. "En yhä vieläkään ymmärrrä, mistä tässä on pohjimmiltaan kyse." 

"En minäkään", Celia myöntää. "Epäilen, ettei nimitys kilpa tai peli ole ihan tarkka. Olen alkanut ajatella sitä pikemminkin taitojen esittelemisenä rinnakkain." (s. 218)

  

Pidin Le Cirque des Rêvesin, unelmien sirkuksen mustavalkoisesta väriteemasta, joka näkyy myös elegantissa kannessa. Morgensternin tekstiä oli sujuvaa lukea, vaikka luvut olivat välillä lyhyitä ja miljöö sekä aika muuttuivat ennalta-arvaamattomasti. Oli ihastuttavan nokkelaa, että sirkus vietti juhlia ei kymmenen vaan kolmentoista vuoden tien päällä olemisen jälkeen, perjantaina 13. lokakuuta 1899.   

  

Mutta kumpi olikaan minusta parempi lukukokemus, Caraval vai Yösirkus? Tällä kertaa Caravalin lumovoima oli tenhoavampi. 

Klikkaa metrokartta isommaksi

   

Arvosana:

   
Takakannesta:

Sirkus saapuu aroittamatta. Siitä ei ilmoiteta etukäteen, kaupungin lyhtypylväisiin tai ilmoitustauluille ei ilmesty julisteita, paikallisessa lehdessä ei ole mainosta tai mainintaa. Se vain yksinkertaisesti on paikassa, joka vielä eilen oli tyhjä.

  

Yösirkus kuljettaa lukijan mukanaan outoon, rönsyilevään ja kiehtovaan sirkusmaailmaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen. Mustavalkoraidallisten telttojen suojissa kaksi nuorta taikuria, Celia ja Marco, kilpailevat pelissä, johon heitä on valmennettu pienestä pitäen. Heidän täytyy ylittää toinen toisensa kyvyillään, mielikuvituksellaan ja voimillaan. Heidän opettajansa suostuvat paljastamaan pelistä ainoastaan sen, että siitä ei pääse irti.

  

Nuoret kilpakumppanit alkavat nähdä kilvan kiehtovana yhteistyönä, ja pian Celia ja Marco rakastuvat tietämättä sitä, että pelissä häviäjän osa on kuolema. On vain yksi tie ulos. Tarvitaan ennennäkemätön voimanponnistus ja erään viattoman maalaispojan apu. Niillä muutetaan kohtaloa tavalla, joka olisi uskomaton, jos ei uskoisi taikuuteen.

  

Erin Morgensternin esikoiskirja on ainutlaatuinen, otteessaan pitävä ja lumoava rakkaustarina, joka vetoaa kaikkiin aisteihin. Kirjan henkilöhahmot ovat inhimillisiä mutta samaan aikaan heissä on ripaus taikaa. Morgenstern on taidokas, klassinen tarinankertoja sanan todellisessa merkityksessä. Tarina vie mukanaan, sen lumous ei rikkoudu eikä lukijakaan pääse sirkuksesta irti ennen yllättävää loppua.

  

Erin Morgenstren on kirjailija ja multimediataiteilija. Hän asuu Massachsettsin Salemissa miehensä ja kahden kissansa kanssa.

  

Suomentanut: Hanna Toivonen, 400 sivua, Basam Books 2012

     

Alkuperäinen nimi: The Night Circus (2011)

    

Mustavalkoisen sirkusteltan sisälle on kurkistettu myös täällä: Kirjaneidon tornihuone, Oksan hyllyltä, Villasukka kirjahyllyssä, Taikakirjaimet, Unelmien aika, Pauline von Dahl, Kirjablogi Rouge, Ullan luetut kirjat, Karkutie

James Dashner: Maze Runner - Labyrintti

"Aurinko oli lopulta tullut näkyviin, vaikka se näyttikin kummalliselta 
- oranssimmalta kuin olisi pitänyt."

  

  

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa.
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 23. Käännöskirja, Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: 46. Kirja lukulistaltasi

  

James Dashnerin dystopiatrilogia Maze Runner on suomennettu kokonaan, mutta sarjaan kuuluu myös kaksi kääntämätöntä taustoittavaa esiosaa. Ensimmäinen kirja Labyrintti ilmestyi Suomessa keväällä 2015 puolisen vuotta myöhemmin kuin sen elokuvaversio.

  

Dashnerin menestynyt teos on hieman kuin William Goldingin Kärpästen herran, Veronica Rothin Outolinnun ja William Sleatorin Sokkeloportaikon sekoitus: joukko poikia, jotka ovat menettäneet muistinsa, on lähetetty oudon labyrinttimaisen rakennelman keskellä olevalle aukiolle. He ovat luoneet oman yhteiskuntansa tehtävänjakoineen, statuksineen ja uusine puhekielen sanoineen. Päällikköjen lisäksi tärkeimmässä roolissa ovat juoksijat, jotka yrittävät päättäväisesti ratkaista päivittäin muuttuvan Labyrintin ja löytää tien ulos.

    

Oli kuin joku olisi rakentanut Labyrintin kellumaan taivaalle, leijumaan tyhjyyden keskelle ikuisiksi ajoiksi. (s. 151)

   

Teos kerrotaan Thomas-nimisen pojan näkökulmasta. Hän herää ylöspäin nousevassa hississä ja tietää vain oman nimensä. Nimet ovat ainoa asia, jonka pojat tullessaan muistavat aikaisemmassa elämästään. Thomas on uusin tulokas Aukiolle ja hän kyselee lukijan puolesta kaikesta näkemästään, muiden poikien mielestä ärsyttävyyteen asti. Tietoa kuitenkin saadaan hyvin hitaasti. Thomasilla on alusta alkaen palava halu päästä juoksijaksi, mutta hänen on ensin käytävä läpi normaali työkokeilujakso Aukion alemmilla portailla.

     

Hän tutki Aukion maastoa, tätä uutta painajaisten paikkaa, jossa eläiminen näytti käyneen hänen kohtalokseen. (s. 30)

  

On harvinaista löytää poika päähenkilönä nuorten dystopiassa, sillä tämä rooli on lähes poikkeuksetta jaettu vahvoille tyttöhahmoille. Yhteistä heille on sukupuolesta riippumatta halu oikaista yhteiskunnassa näkemiään epäkohtia tai kapinoida järjestelmää vastaan. Harmillisesti Thomas ei ole teoksen fiksuin hahmo, vaikka hän itse on varma, että on poikkeuksellisen älykäs. Tämä ei kuitenkaan hänen käytöksessään tai Labyrintin arvoituksen pisteiden yhdistelemisessä käy helposti ilmi.[Lainatakseni Patricia C. Wreden Lohikäärmeen prinsessasta: "Nuoreksi mieheksi, joka vaikuttaa niin älykkäältä kin sinä vaikutat, sinä olet nyt huomattavan typerä." (s. 256)] Dashnerin hahmot jäävät muutoinkin hyvin kaksiulotteisiksi. 

  

Ilma tuntui täydelliseltä ja sai hänet taas pohtimaan paikan säätä. Aukiolla ei koskaan satanut vettä tai lunta, koskaan ei tullut liian kuuma tai kylmä. Se olisi voinut olla paratiisi, ellei laskettu mukaan sitä seikkaa, että heidät oli riuhtaistu ystäviensä ja perheidensä luota ja vangittu Labyrinttiin, jossa vaani hirviöitä. (s. 218)

     

Pisimpään aukiolla ollut poika, Alby, on jo aikuinen ja näin ollen oikeutettu johtaja. Aukion arki on kahden vuoden toimintansa aikana rutinoitunut, mutta kaikki muuttuu, kun pian Thomasin jälkeen Aukiolle lähetetään tyttö. Rutiinit hajoavat ja kaiken takana olevat Luojat, niin kuin aukiolaiset heitä kutsuvat, pakottavat nuoret toimimaan aiempaa ahkerammin ongelmanratkaisussa ja ajattelemaan laatikon ulkopuolella.

   

"Mitä itse pidät parhaana selityksenä? Että elämme jollakin vieraalla planeetalla?" (s. 329)

  

Thomas ihmettelee, millainen maailma lähettää lapsia Labyrinttiin, jossa on vaarana joutua käytävillä vaeltelevien kammottavia eläimen ja koneen yhdistelmien kynsiin. Aivan teoksen lopussa saadaan pieni vilkaisu maailmaan, jonka luomus Labyrintti on. Miksi suunnaton rakennelma tehtiin, ei kuitenkaan paljastu vielä, mutta herää helposti ajatus siitä, että pojat ovat kuin sokkeloon asetettuja laboratoriohiiriä. Toinen osa, Poltettu maa, kertonee lisää massiivisen kokeen taustoja.

   

Arvosana:

Takakannesta:

"Jos et pelkää, et ole ihminen."

  

Huikea elokuvasovituksen syksyllä 2014 saanut Maze Runner - Labyrintti on koukuttava kertomus Thomasista, joka herää hissistä muistamatta muuta kuin nimensä. Kärpästen herran kaltaisissa tunnelmissa Thomas kohtaa lauman lapsia aukiolta, jota ympäröivät kivimuurit. Pakeneminen voi alkaa.

  

Labyrintti on viihtynyt New York Timesin bestseller-listan kärjessä, ja kirjasarja on saavuttanut suuren suosion varsinkin nuorten keskuudessa. Maze Runner -sarjasta on tähän mennessä ilmestynyt englanniksi neljä osaa, ja siitä povataan Nälkäpeli-sarjan kaltaista hittiä.

  

James dashner (s. 1972) on Kalliovuorilla asuva yhdysvaltalainen kirjailija. Hän on kirjoittanut erityisesti scifi- ja fantasiakirjoja lapsille ja nuorille.

  

Samantyylisiä kirjoja: William Golding: Kärpästen herra, Veronica Roth: Outolintu, William Sleator: Sokkeloportaikko, Suzanne Collins: Nälkäpeli

  

Suomentanut: Jussi Korhonen, 403 sivua, Basam Books 2015

  

Alkuperäinen nimi: The Maze Runner (2009)

Labyrintin arvoitusta on ratkottu täälläkin: Dysphoria, Tarinoiden syvyydet, Kirjaneidon tornihuone, Notko, se lukeva peikko

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Maze Runner - Labyrintti, 2015 | The Maze Runner, 2009 
• Maze Runner - Poltettu maa, 2015 | The Scorch Trials, 2010
• Maze Runner - Tappava lääke, 20616 | The Death Cure, 2011

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

"He usein yllättivätkin hänet jostakin hänen lukuisten asuntojensa  mitä kummallisemmista unohdetuista nurkista, rillit nenän päässä, muistikirja ja kynä vierellään."

  

   

Helmet-lukuhaaste: 48. Kirjassa on alle 150 sivua, Ultimate Popsugar Reading Challenge: 9. A book under 150 pages

    

Luin tämän kesälukumaratonissa ja pikaisella googlauksella havaitsin, että teos on päätynyt aika monen muunkin bloggaajan - ainakin Villiksen, Katrin, Jassun ja Nannan - maratonpinoon parin viime vuoden aikana.

  

Alan Bennettin satiirinen Epätavallinen lukija alkaa vahvasti. Koiriensa takia Englannin kuningatar päätyy vahingossa kirjastoautoon, joka on pysähtynyt palatsin takapihalle. Kuningatar ei ole kirjastoauton ainoa asiakas, vaan hän kohtaa siellä punatukkaisen keittiöpojan, Normanin. Kuningatar haluaa olla tahdikas ja lainaa yhden kirjan, kuitenkin ilman aikomusta lukea sitä. 

    

Kun aloitan kirjan, luen sen myös loppuun. Sellaiseksi sitä on kasvatettu. (s. 12)

  

Toisin kuitenkin käy ja seuraavan viikon keskiviikkona kuningatar palauttaa luetun kirjan henkilökohtaisesti. Kun kirjastonhoitaja tiedustelee, voiko hän auttaa ja millaisesta kirjallisuudesta kuningatar pitää, kuningatar tajuaa, ettei osaa vastata kysymykseen. Niinpä Norman ylennetään kuningattaren kirjalliseksi avustajaksi ja kaksikko seikkailee kirjallisuuden parissa klassikoista nykykirjallisuuteen pitkin teosta. 

  

Hän alkoi myös huomata kuinka yksi kirja johti toiseen, uusia ovia avautui kääntyi minne tahansa, eivätkä päivän tunnit enää tahtoneet riittää lukemiseen. (s. 21)

  

Puolen välin jälkeen tarina menettää harmillisesti suuntansa, eivätkä kuningattaren lähipiirin ja hovin jatkuvat yritykset kuningattaren lukemishalujen sammuttamiseksi viihdytä, vaan ne ovat lähinnä surullisia tai jopa vihastuttavia. Miksei kuningattarellakin voisi olla harrastuksia? Jotkut jopa epäilivät kuningattaren muistin heikentyneen nähdessään tämän kirjoittamassa ylös mietteitä lukemistaan kirjoista, sillä mitä syytä kuningattarella voisikaan olla kirjoittaa mitään ylös. 

  

"Olisin sitä mieltä, madam, että vaikka lukeminen ei nyt ihan elitististä olekaan, se lähettää väärän viestin. Se ikään kuin sulkee muut ulkopuolelle." 

"Ulkopuolelle? Varmasti valtaosa ihmisistä osaa lukea?" 

"Osaa kyllä, mutta en osaa sanoa lukeeko." 

"Siinä tapauksessa minä olen heille hyvänä esimerkkinä, sir Kevin." (s. 27)

  

Parasta antia teoksessa on ehdottomasti kuningattaren ahmintavaihe, jolloin hän ottaa kesken olevan kirjan mukaan käsilaukussaan ja lukee jopa kolmea kirjaa samanaikaisesti. Bennett kirjoittaa ihastuttavasti lukemisesta ja kirjallisuudesta, ja on nostanut esiin havainnon, että aikaa lukea kaikki kiinnostava ei koskaan ole tarpeeksi, ja että lukeminen on lihas, jota voi kehittää. 

  

Pidän kirjallisuutta avarana maana, jonka kaukaisille rajoille teen matkaa, mutta jonka rajoja en voi milloinkaan tavoittaa. (s. 46)

  

Samastuin suuresti kohtaan, jossa kuvattiin kuinka kuningatar kirjoitti muistikirjaan vaikuttavia lainauksia lukemistaan teoksista, sillä minullakin on tapana kirjoittaa pitkiä muistiinpanoja ja lainauksia lukiessani. Oli myös hauskaa huomata kirjastoauton aikataulu, sillä ollessani ala-asteella koulullamme kävi kirjastoauto niin ikään aina keskiviikkoisin.

Kirja on pommi, joka räjäyttää mielikuvituksen liikkeelle. (s. 33)

 
Loppuun sijoitettu koukku ei uppoa kovin tehokkaasti, eikä takakannessa lupailtu satiiri ainakaan minulle avautunut. Surullista on myös valtuuston halu vähentää kirjastojen määrärahoja, sillä se on aivan liian totta myös täällä kirjastojen luvatussa maassa. Vaikka pidinkin siis suuresti Bennettin kirjallisuusviittauksista ja lukuharrastuksen eri puolien esittelystä, päällimmäisenä tunteena on pieni pettymys siitä, kuinka hyvin alkanut teos voi kompastua lillukan varsiin ja mätkähtää naamalleen.

  

Lukemisen viehätys, hän ajatteli, kätkeytyi sen puolueettomuuteen. Kirjat eivät piitanneet siitä kuka niitä luki vai lukiko kukan. Kaikki kirjat olivat tasavertaisia ja kirjallisuus oli hänestä kansanyhteisö, kirjainten tasavalta.

Kirjat eivät taipuneet kenenkään tahtoon. Kaikki lukijat olivat tasavertaisia. Sitä saattoi lukea nimettömänä, yhdessä muiden kanssa. Näillä sivuilla ja näiden kansien välissä hän saattoi kuljeskella tuntemattomana. (s. 30)

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Kaikki on koirien syytä. Ilman niitä kuningatar tuskin olisi seonnut kaunokirjallisuuteen. Hänen Majesteettinsa tulee lainanneeksi kirjastoautosta ensin yhden romaanin, sitten toisen, ja pian hän ahmii kirjoja intohimolla, joka saa koko hovin pois tolaltaan. Kuningattaren lähipiiri pääministeriä myöten saa nimittäin huomata, että kirjallisuus on räjähdysherkkää tavaraa – kirjaimellisesti. Lopulta vaakalaudalla on koko kuningaskunnan tulevaisuus.
 
Alan Bennett on Britannian tunnetuimpia kirjailijoita, dramaatikkoja ja humoristeja. Epätavallinen lukija on herkullinen satiiri Englannin hovista ja lukemisen voimasta. Kirja on ollut huikea arvostelu- ja myyntimenestys niin saarivaltakunnassa kuin sen ulkopuolellakin. Se on myös Bennettin ensimmäinen suomennettu teos.

  

Suomentanut:  Heikki Salojärvi, 115 sivua. Basam Books (nyk. Viisas Elämä) 2008

 

Alkuperäinen nimi: The Uncommon Reader (2007)

Kuningattaren lukuharrastuksesta on luettu myös täällä: Lumiomena, Kirjamielellä, Ei vain mustaa valkoisella, Villasukka kirjahyllyssä, Tea with Anna Karenina, Kirjojen keskellä, Kirjainten virrassa, Sinisen linnan kirjasto, Kirjoihin kadonnut