Minna Canth: Kovan onnen lapsia

Topra-Heikki: "Mikä on vihaa ja vainoa? Sekö, että pidämme puoliamme? -- Että tahdomme elää?

Eikö se ole jokaisen ihmisen oikeus? Ja emmekö me ole ihmisiä? -- Rikkaita nostetaan, köyhiä

poljetaan -- Rikkaita laki suojelee, mutta meitä se vainoo. Ja meidän pitäisi vaan olla nöyriä ja

totella. Ei, aikansa sitä kestää, mutta viimein mieli kumminkin myrtyy. -- Semmoiset ne ovat

asetukset meillä. Varallisten omaisuutta kyllä suojelevat, köyhän työtä ne eivät suojele."

  

  

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

  

Valitsin tämän vuoden Canth-klassikokseni Kovan onnen lapsia (1888 / 2003 WSOY), koska kuvauksen perusteella se tuntui puhuttelevan voimakkaasti viimeaikaisessa poliittisessa ilmapiirissä (hallituksen heikennykset ihmisten tukemisessa, meneillään oleva suurlakko jne.). Näytelmä on ilmestynyt yhteispainoksena Työmiehen vaimon kanssa ja sen takakannessa lukee mm. seuraavaa: "Kovan onnen lapsia kuvaa oman aikansa työläisten kurjuutta, mutta nykylukija näkee siinä myös ajattoman analyysin työttömyyden aiheuttamista reaktioista."

  

Topra-Heikki: Vai sekö, mielestänne, olisi niin suuri synti, että tahdoin auttaa köyhiä ja kurjia? Niitä, jotka kärsivät vääryyttä, joita maan mahtavat ahdistavat ja polkevat. 

--

Silja: Eiväthän kaikki voi olla rikkaita. Toisten täytyy olla köyhiä, sen on Jumala viisaudessaan niin määrännyt... -- kun vaan iloisella ja nöyrällä mielellä taipuu kärsimisen alle. Luulen että silloin jo täälläkin annetaan joskus taivaan esimakua.

  

Sata sivuinen näytelmä sai ensi-iltansa marraskuussa 1888, mutta katsojat reagoivat siihen niin voimakkaasti, että esitys jäi tuolloin ainoaksi (ilmeisesti salissa uhkailtiin jopa pommilla) ja seuraavan kerran se oli näyttämöllä vasta 1904. Paheksuntaa aiheutti, että köyhät hahmot tavoittelivat parempaa elämää, pelättiin että Canthin hahmojen toiminta houkuttelisi katsojatkin lavealle tielle. Keskeistä hahmoa Topra-Heikkiä on kutsuttu niin suomen kirjallisuuden ensimmäiseksi kommunistiksi, anarkistiksi kuin myös Robin Hoodiksi.

  

Mikko: Etkö sinä ole kääntynyt vaivaishoitoon, Antti? 

Antti: Koetin minä jo sitäkin. 

Topra-Heikki: No, ja mitä he? 

Antti: Haukkuivat ja ajoivat pois. "Vanhemmat parhaassa ijässä", sanoivat, "eikä kuin kolme lasta. Tehkööt työtä." 

Topra-Heikki: Pöllöt! Olisit ärjäissyt heille, että "antakaa työtä!" 

  

Näytelmässä on kolme näytöstä. Ensimmäisessä esitellään Silja ja hänen lapsensa Maiju, Ville ja vielä nimetön kehtolapsi. Ville on ollut jo pitkään sairaana ja Antti-isä on juuri saanut kuulla, ettei hänellä ole pian enää töitä. Rautatietyöt keskeytyvät lähestyvän talven ajaksi, eikä työmiehillä ole mitään mahdollisuuksia etsiä uusia töitä tähän hätään. Viranomaiset tulevat etsimään Antin tuvassa piilottelevaa Topra-Heikkiä, joka kuitenkin pakenee heidän neniensä edestä.

Topra-Heikki: Saisimme vaan köyhän väen kokoon, ei enempää tarvitsisi. -- Viha niissä kytee kaikissa. Kipinän kun heittää, niin tuli syttyy, leimahtaa ja leviää kuin kulovalkea 

--

Matlena: Nytpä ei ole sota. 

Topra-Heikki: Eikö ole sota rikkaitten ja köyhäin välillä? Eikö siinä meikäläinen taistele henkensä edestä?

Toisessa näytöksessä ollaan vähän myöhemmin keskellä metsää. Topra-Heikki ja pari muuta työtöntä miestä ryyppää ja syö vähäisiä särpimiään. Topra-Heikki saa miljoonan taalan idean: poltetaan seudun rikkaan miehen riihi ja kaikkien ollessa samuttamassa paloa, hän hiippailee sisälle tämän hienoon kartanoon ja näpistää rahaa. Heillähän on kaikki oikeus ottaa takaisin se, mitä rikkaat ovat heidän selkänahastaan repineet!

Antti: Työt lakkautettiin ja miehet jäivät joutilaiksi. 

Silja: Herra siunaa! 

Matlena: Lakkautettiin. Ihanko tykkänään? 

Antti: Talven ajaksi kumminkin. 

Matlena: Mutta, hyvä Jumala, millä ihmiset elävät talven yli? Nälkäänhän ne kuolevat. 

Antti: Kukas siitä välittää. Syntyypä toisia sijaan.

Viimeisessä näytöksessä Ville parka kuolee nälkään ja sairauteensa, mutta äitinsä Silja vain ylistää Jumalan armoa ja hyvyyttä. Antti, Topra-Heikki ja koko loppu konkkaronkka saapuu tupaan vähän myöhemmin. Antti intoilee, että nyt loppuu talossa nälkä ja sairaus, mutta hän ei tiedä tulleensa liian myöhään. Sinitakit saapuvat pian ottamaan miehet haltuunsa ja Topra-Heikkiä odottaa muita julmempi kohtalo.

  

Topra-Heikki: Arvaas kuinka paljon sinua rakastan, Matlena? Arvaas. 

Matlena: Ehkä niin paljon, että tekisit minut onnettomaksi. Sehän se tavallista. Poikain rakkaus johtaa tytöille Hämeenlinnaan tien.

--

Topra-Heikki: Noin siivo ja sävyisä tyttö, mitä se välittää tämmöisestä rutjusta, maankulkijasta, roistosta. -- Sanoitko sinä, Matlena, että rakastat minua? Että tahdot tulla minulle? Minulle? Ikuiseksi toveriksi? 

Matlena: Niin, jos huolit. 

Topra-Heikki: Jos huolin? Siitäkö se vaan riippuu? – Ei muusta? Sinä tulisit minulle, vaikka olen niin köyhä, ettei ole muuta kuin kaksi tyhjää kättä? Ja vaikka olen tämmöinen hylkynä, tarpeettomana miehenä maailmassa? 

Matlena: Mitä minä siitä välitän. Eihän se ole sinun syysi.

  

Pidin Topra-Heikin hahmosta suuresti. Hän tuntui aidoimmalta ihmiseltä koko hahmokaartista: hän oli räiskähtelevä, idearikas, toiminnantäyteinen ja hurmuri. Matlena lankesi mieheen, mutta onnea heille ei tässä näytelmässä suotu. Topra-Heikki olisi voinut aivan hyvin olla jonkin YA:n päähenkilö, jolla oli ADHD-piirteitä: levottomuutta, hän jäi toistelemaan tiettyjä lauseita, puhui silloin, kun piti kuunnella ja hänen keskittymiskykynsä harhaili. (Loistava hahmo fanficiin!)

Matlena: Semmoista tapahtuu vaan saduissa. 

Maiju: Niin, vaan minäpä olen lukenut sen oikein kirjasta. 

Matlena: Tosiako ne sitten kaikki ovat, mitä kirjoissa luetaan.

Tämä on yksi harvoja Canthin teoksia, jotka eivät herätelleet niin suuria tunteita kuin odotin. Toki löysin paljon samaistumisen hetkiä hahmojen kanssa, mutta jotenkin tämä oli hyvin pikakelauksella oleva näytelmä, pidempäänkin tarinaan oli ainekset. Pidin suuresti Topra-Heikin ja Matlenan lyhyeksi jääneestä romanssista. Mutta esipuhe oli aivan timanttinen (käykää lukemassa vaikka tämä katkelma)!

Topra-Heikki: Mutta pois täältä! Pois maasta, jossa työntekijä on kuin koira, – ei, mitä sanon, pahempi kuin koira, sillä koirallekin jo annetaan enemmän arvoa.

Inhosin Siljan ruikuttavaa hahmoa, joka tukeutui kaikessa Jumalaan, vaikka tämä ei näyttänyt hänelle koskaan palkkiota horjumattomasta uskostaan. Lopussa tulkitsin, että hänen toinenkin lapsensa Maiju kuolee (vetotautiin?), mikä lienee lempeää ajatellen, että hänen isänsä on vankilassa, eikä tienaamassa leipärahaa ja äiti nälän ja unen näännyttämänä sekopäinen. Näytelmän nimi pitää hyvin paikkansa. 

"Tekemällä epäkohdat näkyviksi, kuvaamalla, mihin työttömyys, pätkätyöt, ihmisten jättäminen ilman oikeuksia ja ajaminen liian ahtaalle johtavat, hän halusi vaikuttaa yhteiskunnalliseen kehitykseen ennaltaehkäisevästi ja herättää hyväosaisissa kysymyksiä: Mitä tapahtuu, jos ero kaikkein köyhimpien ja rikkaimpien välillä pääsee kasvamaan kovin suureksi? Minkälaiseksi muuttuu maa, jossa terve mies tai nainen ei enää pärjää omalla työllään? Voiko rikas elää onnellisen elämän, jos naapurissa kuollaan nälkään?"

- Esipuhe: Laura Ruohonen, 2002

Tuttuun tapaan Canth-postauksen loppuun kuuluu lista vaikeista ja eri tavoin kuin totutusti taivutetuista sanoista ja sanonnoista: kalmankarvainen, syntyisi silloin elää, panna hampaat naulaan, hyppiset, kuorsnata, pilkkoisten pimeä, kamottaa, hopotus, kihnustella, "Omansa kunkin hyvä, sammakonkin nuijapää."

Antti: Sinä et vielä tiedä, Topra, mitä täällä on tapahtunut. – Ville on eronnut meistä? 

Topra-Heikki: Eronnut –? 

Antti: Ville on kuollut. Kylmä ruumis tuossa vaan on jäljellä.

   

Minna Canthin tuotantoa:

   

Näytelmiä:

• Murtovarkaus (1883)
• Roinilan talossa (1885)
• Työmiehen vaimo (1885)
• Kovan onnen lapsia (1888)
• Papin perhe (1891)
• Sylvi (1893)
• Hän on Sysmästä (1893)
• Spiritistinen istunto (1894)
• Anna Liisa (1895)
• Kotoa pois (1895)

  

Novelleja ja pienosromaaneja:

• Hanna (1886)
• Köyhää kansaa (1886)
• Salakari (1887)
• Lain mukaan (1889)
• Kauppa-Lopo (1889)
• Lehtori Hellmanin vaimo (1890)
• Agnes (1892)

Siri Kolu: Iltasatuja maailmanpalosta

"Olipa kerran tyttö, joka piti käsissään ohutkuorista munaa, ja munan sisällä nukkui sota.

  

Tyttö oli kannatellut munaa sadan vuoden verran suojellakseen ihmisiä sodalta, 

mutta huomenna hän pudottaisi munan saadakseen olla vapaa."

      

    

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Helmet 9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön

   

On parempi, etten listaa mitä meiltä on viety, meiltä jotka sairastuimme vailla valintaa ja jotka muutuimme, joista tuli ihmisten varjoja siellä missä liikuimme. Pandemia löi kaikkia, mutta on silti monia jotka toivoisivat, ettemme saisi lainkaan elää. (s. 15)

  

Siri Kolun Iltasatuja maailmapalosta on itsenäinen jatko-osa teoksille Pelko ihmisessä (2013) ja Ihmisen puolella (2014). Ensimmäisessä kirjassa esiteltiin 16-vuotias, P-influenssaan sairastunut Pilvi. Hän selvisi taudista, mutta joutui käymään läpi metamorfoosin, joka muutti hänet uuden ihmislajin homo feriksen edustajaksi eli pihmiseksi. Pihmisillä on kykyjä, kuten tarkempi kuulo ja osa heistä pystyy puhumaan toisilleen telepaattisesti. 

  

Kuka haluaa rakastaa tiilimurskan seassa, ikkunattomien betoniseinien takana, maailmassa jossa voi räjähtää kappaleiksi koska vain? (s. 128)

  

Nyt Pilvi on jo kolmenkympin kieppeillä ja laitoksesta aikoinaan adoptoimansa, nyt liki parikymppisen pihmispojan äiti. Aikaa mitataan vuosissa jälkeen pandemian. Tapahtumia ei kerrota lineaarisesti, vaan kokonaiskuva silloin ja nyt välillä muodostetaan takaumien avulla. Nyt, pandemian itsekin kokeneena, on teoksen maailma aiempaakin synkempi ja uhkaavampi. Eurooppa valmistautuu sotaan, pihmisoikeuksia sorretaan, aatemaailma muuttuu myrkylliseksi, pakolaiset vaeltavat maasta toiseen, pihmisiä viedään tuhoamisleireille, ilmastonmuutoskin kurkistelee nurkan takana. Kuulostaa pelottavan tutulta, eikö vain?

  

Neuvoston edellisen kokouksen päätös vie meiltä henkilökohtaiset vaatteet.

--

Ymmärrän, ettei tämä tietenkään lopu käyttövaatteisiin. 

Tämä on vasta alkua. -- Meiltä voidaan poistaa kaikki omaisuus, koska se on tiellä.

--

Olemme jälleen muuttuneet numeroiksi. Otamme ison askeleen kohti laitosta, säilyttämöä, vankilaa. (s. 86-87)

  

Olen kirjoittanut Ihmisen puolella postauksessani näin: "Osa tarinasta jää kuitenkin selvästi kirjoittajan mielen maailmaan. Olisikin kiinnostavaa, jos sarja saisi vielä jatkoa, jossa paljastettaisiin loputkin kortit." Jatkoa tosiaan tuli, ja moni varmaan yllättyi kanssasi - harvoin näin pitkän ajan päästä saa jatkaa tarinaa vanhojen tuttujen hahmojen kanssa. Kaikkia kortteja ei varmaan vieläkään lyöty pöytään, mutta tämä ehdottomasti täydentää aiempia osia. Kautta koko teoksen puhutaan tarinoiden voimasta. Kolu on onnistunut luomaan fiktiivisen maailman, joka heijastelee omaamme nostaen tapetille ne kaikkein kipeimmät kohdat.  

  

Pöly laskeutuu tuttuihin huoneisiin, kun olemme matkalla, eikä matkanteko tämän jälkeen koskaan lopu. (s. 82)

  

On hienoa, että kirja on saanut kaksoismerkinnän niin nuorten kuin aikuistenkin puolelle - nyt ei ainakaan voi kukaan aikuinen sanoa, ettei kehtaisi tätä lukea! Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandialla palkittu Anne-Maija Aallon Mistä valo pääsee sisään (ja sen edeltäjä Korento) olisivat mielestäni voineet saada saman kohtelun. Kirjassa muuten kommentoidaan, kuinka monet ongelmat johtuvat siitä, kun aikuiset eivät kuuntele nuoria ja ota heitä mukaan toimintaan. Onkin siis erittäin terveellistä lukea lanua ja YA:ta, tarkastella nykynuorten maailmaa eikä vain muistella omia teinivuosia. 

  

Ihminen on kekseliäin, mitä tulee kärsimykseen ja kuolemaan. Leikkivä ihminen, tuhossaan hirvittävä. (s. 90)

  

Aallon ja Kolun teokset muuten muistuttavat tunnelmaltaan ja teemoiltaan toisiaan. Molemmissa on useampi näkökulmahenkilökin. Iltasaduissa maailmanpalosta Pilvin, Julianin ja Livin (Julianin tyttöystävän, ihmisoikeusaktivistin) näkökulmat vaihtelevat. Lisäksi mukana on blogitekstejä ja kuulustelupäiväkirjojen litterointeja. Tekniikalla saadaan energiatehokkaasti luotua kuva laajemmasta maailmasta infodumppaamatta, mutta jatkuvasti vaihtuva näkökulma jättää hahmot (etenkin Livin) etäisiksi. Teos herättää paljon ajatuksia, mutta siinä tapahtuu lopulta todella vähän.

  

Sodan vuoksi tehdyt ihmisoikeusrikokset eivät poistu minkään muotoseikan takia. Kansanmurhaa ei saa tehdä ajatellen, että jos sitä ei missään kielletä, sen voi tehdä. (s. 138)

  

Olisi kiinnostavaa kuulla sellaisen lukijan ajatuksia, joka on lukenut kaikki kolme osaa putkeen, minulla aika on haalistanut aiemmat lukukokemukset. En esimerkiksi muista, että Largo olisi ollut niin ärsyttävä ja toksisesti maskuliininen kuin hänet tässä kuvattiin. Largo pakottaa Pilvin tottelemaan itseään ja ei ole suuri ihme, että Pilvi sitten pakenee tuota tukahduttavaa petoliittoa. 

  

Lajien sekoittuminen on heidän suurin pelkonsa. (s. 305)

  

Largo vastustaa Julianin ja Livin suhdetta, koska Liv on ihminen. Livillä taitaa olla hieman taipumusta paranormaalin romantiikan ihannointiin, sillä hänellä on iltalukemisena "tyynyn vieressä -- resukorvainen, ikivanha Twilight". Pihmiset eivät tiedä, kuinka sairastettu tauti muuttaa heidän elinajanodotettaan. Uusi ihmislaji on kuitenkin kovaa vauhtia aikuistumassa, eikä uutta sukupolvea näy. Lapsilla on tapana syntyä ennen aikaansa, jos raskaus edes alkaa.

  

- Tiedät kai sen Keskuksessa levitellyn uskomuksen, jonka takia nuoret turhautui, sanoin. - Että vain osa meistä voi jatkaa sukua, niin kuin mehiläiskuningattaret. Me tajuttiin että ollaan kuhnureita, ihan turhia. (s. 288)

  

Vaikka yleensä en haluakaan kommentoida lukemistani kotimaisista kirjoista negatiiviseen sävyyn, on pakko ihmetellä kuinka tähän kirjaan on jäänyt aivan tuhottoman paljon kirjoitusvirheitä ja rikkonaisia lauseita. Kuinka tämä on voinut mennä kustannustoimittajalta eteenpäin tällaisessa kuosissa? Tässä joitakin esimerkkejä selkeistä ongelmista, jotka eivät kuitenkaan vaikuta juoneen, ainoastaan lukukokemukseen:

  

- "Anna me kerromme, että te olette ongelma, jota kutsumme sitä ratkaisuksi." (s. 147)

- "Ei ropise, tihku laskeutuu kaiken vesisumuna kaiken ylle." (s. 163)

- "Pilvin aika koettaa kuukauden päästä." - koittaa? (s. 299)

- "Kuuntelen joka tilan, mittaa joka kaiun, luotaa joka pulssin --" (s. 312)

  

Kolu ei käytä kaikkein helpointa kieltä, jopa itselleni muutama sana oli vieras. Osa on selvästi vanhempaa kieltä tai murretta, joka ei välttämättä kaikille avaudu: noivea, penkkivelli, ritvilä, äänittää video... Turvatalojen pihmiset puhuvat yleiskieltä, underlinguaa (sekoitus englantia, saksaa ja ranskaa) sekä norundia, pohjoismaisten pihmisten omaa murretta. Olisi ollut kiinnostavaa kuulla esimerkkejä näistä. 

  

Kirjan lopetus on erittäin täräyttävä.

     

Kiinassa on leviämässä uusi pandemia, hyvin toisenlainen kuin PI, mutta sekin flunssan kaltainen. Lentokenttiä suljetaan. Lehtikuvissa näytetään autioitunutta miljoonakaupunkia, jossa kaikki ovat ulkonaliikkumiskiellossa. 

- Ei se meille tule, Petri lohduttaa. - Me ollaan tällainen harvaanasuttu pohjoinen niemi.

--

Olemme ne, jotka muutti Se Edellinen. Olemme vanhaa mallia. -- Kukaan ei katso enää lähelle, meitä jotka olemme täällä jo, mitta joita kukaan ei näe. (s. 320)

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

Kun maailma haluaa nujertaa Pilvin ja hänen kaltaisensa, voi tarinoiden avulla säilyä hengissä.

  

Pilvin ja Julianin sairastama P-virus on muuttanut heidät. Pihmiset ovat vainottu vähemmistö, uhka ihmisille. He majailevat milloin metroasemilla, milloin hylätyissä tehtaissa, aina valmiina lähtöön. Pilvi alkaa kertoa tarinoita pelastamalleen Julianille, jotta tämä uskaltaisi nukahtaa.

  

Pihmisten on valittava, vaaditaanko paikka maailmassa sodalla. Pilville selviää, että omienkin joukossa selviäminen riippuu tarinoista – ne voivat pitää hengissä tai ajaa tuhoon.

  

Iltasatuja maailmanpalosta jatkaa itsenäisenä teoksena romaanien Pelko ihmisessä (2013) ja Ihmisen puolella (2014) tarinaa.

  

333 sivua, Otava 2021

  

Luettu myös täällä: Kirsin kirjanurkka, Maaseudun tulevaisuus, Luova ruho, Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja

  

Samankaltaista luettavaa: Anne-Maija Aalto: Korento, Mistä valo pääsee sisään, Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli, Nora Roberts: Ensimmäinen vuosi, Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet

Naistenviikko | Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi

"Miksi poliisit haluavat panna vankilaan ihmisen,

joka yrittää vain muuttaa maailmaa?"

  

  

Lukuhaasteissa:  Naistenviikko - Nimipäiväänsä 21.7. viettävät Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne ja Joanna, Helmet 2021: 26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa

  

Jacqueline Woodsonin Ruskea tyttö unelmoi on omaelämäkerta, joka on kirjoitettu säeromaanin muotoon. Harvoin pääsee sanomaan nuo kaksi sanaa peräkkäin ja niiden paritanssi muodostaakin todella kiehtovan kokonaisuuden. Säeromaanit ovat omiaan vaikeiden teemojen käsittelyssä. Rivien keveys tasapainottaa ja saa isotkin kokonaisuudet mahtumaan helposti sisäistettävään muotoon. 

  

Yhdysvalloissa -

maassa joka on jakautunut

Mustaan ja Valkoiseen.

--

isoisoisovanhempani

viljelivät hedelmällistä maata

vankeudessa

--

Synnyn kun Etelä räjähtää

liian pitkään, liian monet

orjuutettuina ja sen jälkeen vapautettuina

mutta eivät vapaina - nämä ihmiset

jotka näyttävät samalta kuin minä (s. 9)

  

Vaikka teos keskittyy sattuneesta syystä pitkälti kirjoittajaan itseensä, hänen perheeseensä ja lähipiiriin, se kertoo samalla paljon muutaman vuosikymmenen takaisesta yhteiskunnasta, jossa rotuerottelu on tuoretta historiaa ja tummaihoiset joutuivat edelleen taistelemaan oikeuksistaan. Martin Luther King Jr., Rosa Parks, Malcom X, Black Pantehrs, Angela Davis... Oli helpompaa mennä istumaan bussin takaosaan kuin joutua kaikkien arvostelemaksi, vaikka istua olisi saanut muuallekin.

  

Kaikkialta paitsi vessojen ovista

maalattiin peittoon kyltit, joissa luki VAIN

VALKOISILLE,

mutta maalia ei tuhlattu

ja teksteistä saa yhä selvää (s. 85)

  

Kirja herättää ajattelemaan, kuinka paljon tehtävää tasa-arvon saralla vieläkin on. Mainiota luettavaa siis esimerkiksi yläkoululaisille (ja ihan kaikille muillekin). Vaikka vuonna 2020 ihonvärin ei pitäisi enää olla ihmisiä eriarvoistava tekijä, niin ikävä kyllä ajat eivät ole paljoa muuttuneet ja välillä tuntuu, että ihmisoikeuksissa on menty peräti taaksepäin. Esimerkiksi poliisiväkivalta ja Black Lives Matter -liikkeen tärkeys paljastaa tämän.  

  

Kaikilla on sama unelma, isoäiti sanoo.

Tasa-arvo maassa, jonka kuuluisi olla

maa vapaiden. (s. 82)

  

Woodson syntyi 1963 Ohiossa, mutta kasvoi pitkälti isovanhempiensa kanssa Etelä-Carolinassa äidin lähdettyä etsimään perheelleen parempaa elämää New Yorkista. Isoäidin johdattamana hänestäkin tuli jehovan todistaja. Uskonnollisuutta kirjasta löytyy siis jonkin verran, mutta ei kuitenkaan yhtä paljon kuin Elly Griffithsin Siniviittaisessa naisessa. Jacqueline halusi pienestä pitäen kirjailijaksi, vaikka hänellä onkin lukihäiriö: "lukiessani kirjaimet ovat yhtä sotkua paperilla".

  

Kun minä ensimmäisen kerran kirjoitan koko nimeni

Jacqueline Amanda Woodson

ilman kenenkään apua

tyhjälle muistikirjan lehdelle, hoksaan että

jos vain haluan

voin kirjoittaa mitä ikinä tahdon. (s. 140)

  

Kirjassa käydään läpi Jacquelinen lapsuutta kouluikäiseen asti. Olisi kiinnostavaa lukea myös hänen teinivuosistaan ja muusta tuotannostaan. On hassua, kuinka kirjasta puhutaan ainakin kustantamon sivuilla jo klassikkona, vaikka se ilmestyi niinkin vähän aikaa sitten kuin 2014. En itse kyllä kutsuisi noin tuoretta kirjaa klassikoksi, mutta klassikkoainesta tässä voisi olla. Samastuin vahvasti Jacquelinen intoon luoda tarinoita, vaikka niiden kirjoittaminen talteen ei häneltä aluksi sujunukaan. 

  

Uusista laesta huolimatta

isäiti vie meidät yhä

linja-auton perälle

--

Panen merkille

ne jotka istuvat etuosaan kuin yllyttääkseen

muita häätämään heidät paikaltaan. Ja minä tiedän

kumpaan joukkoon haluan kuulua. En

arkajalkoihin. Vaan

rohkeisiin. (s. 209)

  

  

Arvosana:

            

Takakannesta:

Ajankohtainen nuorten klassikko vihdoin suomeksi

  

Jacqueline Woodson kasvoi sekä etelävaltioihin kuuluvassa Etelä-Carolinassa että New Yorkissa ja tunsi olevansa aina vain puolittain kotona. Tässä säeromaanissa hän herättää eloon lapsuutensa ja nuoruutensa ja kertoo, millaista oli kasvaa Yhdysvalloissa ruskeana tyttönä 1960- ja 70-luvuilla, kun rotuerottelulakien kumoamisesta ei vielä ollut kauan ja kansalaisoikeustaistelu alkoi vähitellen tulla osaksi hänen todellisuuttaan.

  

Koskettavan muistelmateoksen jokainen runo on täynnä tunnetta, jokainen säe kurkistus omaa ääntänsä etsivän nuoren sieluun. Teos todistaa erityisesti siitä voimasta ja ilosta, jonka Woodson jo nuorena löysi kirjoittamisesta, huolimatta siitä, että hänellä oli lukihäiriö. Rakkaus tarinoihin sytytti rakkauden kirjoittamiseen.

  

Suomentanut: Katja Laaksonen, 284 sivua, S&S 2021

  

Alkuperäinen nimi: Brown Girl Dreaming (2014)

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjavinkit, Kirjahilla, Kirjakko ruispellossa

  

Samankaltaista luettavaa: Elizabeth Acevedo: Runoilija X, Nicola Yoon: Aurinko on tähti, Angie Thomas: Viha jonka kylvät 

Naistenviikko | Jenni Hendriks & Ted Caplan: Tosi raskas reissu

"Mikäli aion tehdä tämän, minun täytyi tietää täsmälleen, miltä minusta tuntui. 
En saanut enää vältellä ajatusta. En enää saanut juosta pakoon sitä sanaa, en edes mielessäni. Abortti. Olin aikeissa tehdä abortin."

      

     

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Naistenviikko: nimipäiväänsä 24.7. viettävät Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja, YA-lukuhaaste: Tärkeä kirja

  

Jenni Hendrikin ja Ted Caplanin YA-kirja Tosi raskas reissu on yksi eniten odottamistani kevään uutuuksista. Ja voi että, kun tämä oli hyvä! En olekaan pitkään aikaan ahmaissut mitään kirjaa näin nopeasti - lukemiseen kului vain kaksi päivää. Ainoa miinus kirjassa olivat sen sisältämät lukuisat kirjoitusvirheet (kuten Pringle-sipsit) ja monet todella erikoiset sanavalinnat (esimerkiksi, kun eräs hahmo puhuu mehleästi).
  

Kuka piteli pisunpeittämää tulevaisuuttani kädessään? (s. 11)

     

Vaika aihe onkin aika rankka, tässä on myös paljon hyvää huumoria. Kun poikaystävä pistelee kondomiin reikiä, jotta Veronica ei muuttaisi pois huippuyliopistoon vaan jäisi kotikaupunkiin leikkimään perhettä hänen kanssaan,  on Veronican ajettava 1000 mailin päähän, toiseen osavaltioon saadakseen abortin. Kirjan luvut ovat maileja, jotka kertovat siitä, missä vaiheessa matkaa ollaan. Kirja herättelee myös ajatuksia siitä, mitä ystävyys oikeasti on. 

  

"Voit saada lääkärinajan 'esseetäsi' varten, mutta Missourin osavaltiossa tarvitset vanhempien luvan, mikäli olet alle kahdeksantoista. -- On muita paikkoja, joissa et tarvitse huoltajan lupaa... esseetäsi varten. -- Sinua lähin paikka näyttäisi olevan Albuquerquessa."

--

"Ööh, kuinka kaukana se suunnilleen on Columbiasta?" 

"Yhdeksänsataayhdeksänkymmentäneljä mailia." (s. 32-33)   

  

Veronicalla on kolme bestistä, niin ikään huippuoppilaita, jotka käyttävät paljon aikaa opiskeluun eivätkä sekoile viikonloppuisin bileissä. Näille ei kuitenkaan voi kertoa raskaudesta. Niinpä ainoaksi mahdollisuudeksi jää ex-ystävä Bailey, jonka kanssa tiet ovat eronneet  neljä vuotta aiemmin. Road tripillä kaksikko käy läpi sitä, mitä heidän välillään tapahtui ja lopulta ystävystyvät uudelleen.

"Siitä tulee viikonloppu, jota emme unohda koskaan."
Siinä hän oli täysin oikeassa. (s. 39)   

  

Pidin kaksikosta enemmän Baileystä. Veronica oli liian täydellinen (tai ainakin siihen aktiivisesti pyrkivä) ja Bailey tuntui uskottavammalta rosoineen, kipuiluineen isäsuhteensa kanssa, terävine huomioineen ja räväkkäine sanavalintoineen. Bailey lähtee road tripille vain, koska haluaa päästä Roswelliin - hän kun sattuu tykkäämään ekstraterrestriaaleista. Kirjassa on myös LGBTIQ+ teemoja.

  

Taas yksi ruusu ujuttautui vessaan. Ja taas uusi. Tömistelin niiden päällä kuin ne olisivat olleet avaruusolentojen lonkeroita. 

"En tahdo ruusujasi! Mene pois!" -- "Luuletko sinä, että me käytän rahat... bilettämiseen?"

--

Jälleen yksi ruusu työntyi oven alta.

--

"MINÄ MENEN TEKEMÄÄN ABORTIN, KEVIN!"

--

Ruusujen tulo pysähtyi.

--

"Eli häivy. Olet päässyt pälkähästä." (s. 94)  

   

Tekijöiden taustan elokuvien ja tv-sarjojen parissa huomasi, sillä kerronta rullaa eteenpäin hyvin elokuvamaisesti, mikä ei minua haitannut, vaikka välillä toiminta äityykin varsin epäuskottavuuksiin: Kevin seuraa Veronicaa ja Baileyta "törmäten" heihin mitä erikoisimmissa tilanteissa. Strippari, joka vastustaa abortteja kaappaa kaksikon ja jahtaa heitä sitten pitkin metsiä pelastaakseen Veronican syntymättömän lapsen. Joku varastaa Baileyn auton ja tuhoaa sen, joten kaksikon täytyy vuokrata limusiini matkan viimeiselle etapille.
   

Näpyttelin vapisevin sormin ne kaksi sanaa, jotka olin tiennyt näpytteleväni heti, kun olin nähnyt ne kaksi pinkkiä viivaa. 

Abortti. Klinikka. (s. 27)

  
Abortti on edelleen erittäin tabu aihe ja minusta siitä pitäisi puhua enemmän. Onkin kivaa, että nuorille on kirjoitettu viime vuosina parikin aihetta käsittelevää kirjaa, tämän lisäksi ainakin Anu Holopaisen Sydänhengitystä - molemmat ovat erittäin suositeltavaa luettavaa. Hys hys -asenteen sain kokea henkilökohtaisestikin kommentoituani somessa, että luen parhaillaan tätä kirjaa saatesanoilla, että  olen vapaaehtoisesti lapseton ja yksi isoin pelkoni on, että tulisin vahingossa raskaaksi, enkä jostain syystä saisi aborttia (esim. lainsäädäntö muuttuu tai raskaus on päässyt huomaamatta liian pitkälle). Tässä kommentti, jonka sain:
  

"siis anteeksi kuinka. pahin pelko ettei sais aborttia..... monet toivovat lasta vuosia omaa tai adobtiota. osa ottaa lemmikin lapsen asemaan tai nuken. en miekään lapsia tahdo. nukkeja ja eläimiä voisin ottaa. kannattaa muokata tuota pahin pelko kohtaa ja laittaa painvavat perustelut perään. jotakin aborttikommenttisi voi loukata."

       

      

   

Arvosana:

         

Takakannesta:

Hysteerisen hauska roadtrip-tarina ystävyyden voimasta

Veronica Clarke ei ole koskaan halunnut saada hylättyä kokeesta tai testistä – ennen kuin pitelee kädessään muovista tikkua, jonka näyttöön on piirtynyt kaksi viivaa.

Käy ilmi, että kondomit eivät estä raskautta, jos poikaystävä on tökkinyt niihin neulalla reikiä.

Raskaus täytyy saada keskeytettyä heti alkuunsa, mutta lähin laillinen aborttiklinikka on kolmen osavaltion päässä. Veronican mieleen tulee vain yksi ihminen, jonka ei usko tuomitsevan häntä: lukion syrjäytynein ja sarkastisin olento, Bailey Butler.

Tien päällä edessä on kavalkadi varastettuja autoja, panttilainaamo, hullu ex-poikaystävä, frettejä ja limusiinikuski nimeltä Bob. Ja edessä on myös tyttöjen välienselvittely, jossa Veronica saa tajuta, että vika ei aina ole muissa ihmisissä.

   

Suomentanut: Inka Parpola, 300 sivua, WSOY 2020

Alkuperäinen nimi: Unpregnant (2019)

   

Kirja on luettu myös täällä: Kirjakko ruispellossa, Kirjapöllön huhuiluja

  

Samankaltaista luettavaa: Anu Holopainen: Sydänhengitystä, Jennifer Matthieu: Näpit irti!, Holly Bourne: Mitä tytön täytyy tehdä?, Margaret Atwood: Orjattaresi, Liv Strömqvist: Kielletty hedelmä

Naistenviikko | Marta Breen & Jenny Jordahl: Naiset - 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta

"Edistymme hitaasti mutta varmasti.

Kunhan joku uskaltaa näyttää esimerkkiä."

   

       

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Naistenviikko: nimipäiväänsä 21.7. viettävät Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna, Helmet 2020: 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä

  

Marta Breenin ja Jenny Jordahlin Naiset 150 vuotta -sarjakuva on pikakelaus naisliikkeen ja feminismin historiaan. Teoksessa vilahtee suuri määrä merkittäviä naisia, jotka ovat vieteen tasa-arvoa eteenpäin. Erityisen kiinnostavaa oli kuulla ei-valkoisten naisten teoista. 

    

Kirja on erittäin hyvä perusteos, joka ei vastaa tyhjentävästi kaikkeen (esimerkiksi jokaisen naisen henkilöhistoriasta kerrotaan vain jokin tietty pätkä), mutta se kannustaa ottamaan selvää. Minulla on jo jonkinlainen käsitys feminismistä kautta aikain, mutta silti kohtasin koko joukun naisia, joiden osallisuudesta kehitykseen en ollut tietoinen. Kiitos siis kirjalle, haluan perehtyä etenkin heihin lisää.

  

  

Tämä sarjis ei ole puisevan kuiva historian oppikirja, vaan todellisista tapahtumista ja ihmisistä on kirjoitettu kevyellä huumorilla maustaen. Paitsi naiseudesta, kirjassa on myös osio sateenkaarevuudelle. Toisin kuin muut osiot, jotka olivat musta-valkoisia ja maustetty yhdellä värillä, Pride-osiossa jokainen ruutu oli eri värinen kuin edellinen ja seuraava. Myös natsit ja keskitysleireille viedyt ei-heterot mainittiin. 

  

  

Kirjan kuvitus on hyvin dramatisoitua ja muistutti vahvasti Liv Strömqvistin (mm. Kielletty hedelmä) tyyliä. Suomikin mainittiin naisten äänioikeutta käsitteleväsä osiossa. 

    

Yksi sarjakuvan vaikuttavimmista osioista käsitteli oikeutta oaan kehoon ja aborttiin. se oli myös osio, jonka sisällöstä tiesin kaikkein eniten, vaikkakaan en omakohtaisesti, mutta abortin historiasta, kotiaborteista, naisten kuolemista, synnytyskoneina toimimisesta ja ehkäisypillerin tuomasta muutoksesta. ja siitä, kuinka abortti ei vielä nykypäivänäkään ole itsestään selvä, vaan monissa maissa Euroopassa (mm. Puolassa) ja osassa Yhdysvaltojen osavaltiosta abortin saaminen on käytännössä mahdotonta.
   

    

Arvosana:

        

Takakannesta:

Vielä 150 vuotta sitten naiset ja miehet elivät hyvin eriarvoista elämää. Naiset eivät saaneet äänestää vaaleissa, eivät ansaita omaa rahaa puhumattakaan siitä, että he olisivat voineet päättää omasta kehostaan.  

  

Kirjailija Marta Breen sekä kuvittaja Jenny Jordahl kertovat kiehtovasti ja inspiroivasti monet vaiheet naisten matkasta tasa-arvoisempaan maailmaan. Kirja sopii jokaiselle, joka haluaa oppia feminismin historiasta mahdollisimman paljon mahdollisimman lyhyessä ajassa. Aiheita ovat mm. naisasialiike, maailman tunnetut naisjohtajat, abortti ja ehkäisy.

   

Suomentanut: Sanna Manninen, 121 sivua, Sitruuna kustannus 2020

  

Alkuperäinen nimi: Kvinner i kamp (2016)

   

Sarjakuvan ovat lukeneet myös: Kirjavinkit, Amman kirjablogi, Oksan hyllyltä

Kolme pientä suurta tietokirjaa

"Avoimen syrjinnän ohella yhteiskuntamme rakentuu hämmästyttävän laajasti 

hiljaisille viesteille, jotka tukevat jakoa miehiin ja naisiin. On hyvä herättää 

kysymys - miksi? Tai antaa mahdollisuus ihmisille laittaa rasti ruutuun "muu."

~Tarja Halonen

   

     

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö

  

Muunsukupuoliset ovat näkymättömiä, heidän sukupuoltaan ei useinkaan näe ulkoapäin. -- Olisi hienoa, ettei kaapista tulemista seuraisi kauheaa kysymyslistaa. Oletukset henkilöiden sukupuolesta ovat vahingoittavia ja rakentavat lisää turhia sukupuolistereotypioita. ~ Apila (s. 70-71)

  

Veera Järvenpään ja Kaisu Tervosen toimittama Näkymätön sukupuoli - Ei-binäärisiä ihmisiä esittelee Pii Anttosen, Kimmo Lustin ja Apila Pepita Miettisen sarjakuvien ja yhteensä 15 haastattelun avulla joukon ihmisiä, joiden sukupuoli ei mahdu ahtaaseen binäärimäärittelyyn eli he ovat muunsukupuolisia. Osalle syntymässä määritelty sukupuoli on väärä, osa liukuu binäärin ääripäidän välillä ja sen ulkopuolella ja osa puolestaan kokee, ettei koe olevansa mitään sukupuolta, vaan määrittää itsensä vain ihmisenä. Teoksen alussa on pieni sanasto, jos kaikki teoksessa mainitut termit eivät ole tuttuja. Lämmin suosittelu tällä teokselle!

   

Mulla ei ole koskaan ollut sukupuoleen suuntautuvaa seksuaalisuutta. Olen aina suuntautunut tosi paljon ihmisiin, persoonallisuuksiin ja hyviin tyyppeihin. (s. 49) ~ Valto

  

Tämä kirja on varmaan tärkein pitkään aikaan lukemani. Menee samaan kategoriaan Vihan ja inhon internetin ja Kielletyn hedelmän kanssa. Sekä myöhemmin tässä postauksessa esittelemäni Ei äitimateriaalia -kirjan kanssa. Ne kertovat kaikki oikeasta elämästä, oikeista ongelmista, oikeasta vihasta ja hämmennyksestä joitakin ihmisiä tai ihmisryhmiä kohtaan ja kaikissa on feministinen pohjavire. Tämä kirja kertoo syitä mm. sille, miksi sukupuolineutraalit vessat ovat niin tärkeitä. Toivon myös kovasti, että Suomen vuonna 2002 luotua translakia päivitettäisiin. 

  

   

Ja kuinka tärkeää on olla olettamatta. Sukupuoli-identiteettiä kun ei saa selville kuin kysymällä, ulkonäkö ja vaatteet eivät sitä kerro. Yksi kirjan haastatelluista toteaa, että sukupuoliahan voisi olla yhtä paljon kuin ihmisiä. Niinpä. Omaan sukupuoleensa tyytyväisenä olen itsekin usein törmännyt omituisiin seiniin, että eihän nainen voi tehdä tuota tai haluta sitä ja tätä. Olenkin sitä mieltä, että jokainen kokee oman sukupuolensa omalla tavallaan, vaikka niistä kokemuksista kovasti puhutaankin yleistäen. 

  

Ei siitä ole tosiaan varmaan kuin puoltoista vuotta, kun identifioiduin... vaikka sitten muunsukupuoliseksi. Mun koko fiilis on se, että tarviiks mun olla mitään, onko sillä mitään vitun väliä. se on on mun sukupuoli, "onko sillä mitään vitun väliä". Koska nyt on hyvä, ensimmäistä kertaa mun elämässä. ~ Kimmo (s. 94)

        

  

Yllätyin, kun luin, kuinka muunsukupuoliset kokevat ulkopuolisuutta ja syrjintää sateenkaarevienkin ihmisten piirissä. Sen tiesin jo tuttujeni kokemusten perusteella, että transpoli on aika mielenkiintoinen laitos. Useat lääkärit ovat aika tietämättömiä sukupuolten kirjosta, vaatteiden katsotaan kertovan enemmän henkilön sukupuolikokemuksesta kuin hänen sanansa eikä esimerkiksi rintojen sitominen binderillä ole kaikille tuttua. Etenkin Helsingissä moni kokee, että on valehdeltava, että on binääriä, sillä muunsukupuoliset eivät saa haluamiaan hoitoja. Tampere on paljon avoimempi. 

Välillä mielikuvittelen, että jos meillä olisi nyt nollapiste ja siirryttäisiin aivan uudelle planeetalle, millaisia lakeja ja yhteiskuntarakenteita siellä pitäisi olla, jotta kaikki voisivat toteuttaa itseään niin, ettei vahingoitettaisi toisiamme. ~ Viima (s. 112)

  

Kävin kuuntelemassa teoksen tekijöiden haastattelua Helsingin kirjamessuilla KirjaKallion lavalla.
Haastateltavina vasemmalta Pii Anttonen, Kimmo Lust ja Kaisu Tervonen.

 

Arvosana:

   

Takakannesta:

Kaksijakoinen sukupuolijärjestelmä vaikuttaa siihen, millaista politiikkaa Suomessa tehdään ja miltä tuntuu kasvaa transihmisenä, muunsukupuolisena tai sukupuolettomana. Näkymytön sukupuoli -kirja kertoo noista kasvukokemuksista, törmäämisistä viranomaisten kanssa ja oman tilan löytämisestä. Se on ensimmäinen suomalainen tietokirja muunsukupuolisuudesta. 

  

Toimittajat Kaisu Tervonen ja Veera Järvenpää ovat haastatelleet 15 ihmistä. Kirjan tarinat ovat minä-muotoisia kertomuksia sukupuoli-identiteetin etsimisestä. Valokuvaaja Jenni Holman kuvissa ihmisiä ei typistetä sukupuoleksi eikä sukupuoliteta. Kirjan kolmas osuus ovat Pii Anttosen, Kimmo Lustin ja Apila Pepita Miettisen sarjakuvat. Sarjakuvat tuovat kirjaan helposti lähestyttävää faktaa sukupuolenkorjausprosessista ja erilaisista sukupuoli-identiteeteistä. Sarjakuvilla on sama asema kuin tekstillä yleensä tietokirjoissa; ne eivät vain kuvita kirjan muuta sisältöä vaan välittävät yhteiskunnallisesti merkittävää tietoa.

  

Näkymätön sukupuoli -hankkeen ovat aloittaneet valokuvaaja Jenni Holma ja sarjakuvataiteilija, graafinen suunnittelija Apila Pepita Miettinen, jonka feministisiä ja poliittisia sarjakuvia on ilmestynyt Suomessa ja ulkomailla. Veera Järvenpää ja Kaisu Tervonen ovat toimittajia.

   

174 sivua, Into & Voima 2018

Esipuhe: Tarja Halonen

Valokuvat: Jenni Holma

      

Teoksen ovat lukeneet myös: Mitä luimme kerran, Kirjanurkkaus, Reader, why did I marry him?, Limalepakon kirjablogi,  Luetut, lukemattomat, Kirjaimia

    

Samankaltaista luettavaa: Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin, Meredith Russo: Tyttösi sun

  

   

"Oikeus päättää omasta kehosta ja vanhemuudesta on hyvin keskeinen ihmisoikeus."

  

Arvostelukappale
  

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 45. Kirjan nimessä on kieltosana

Nefertiti Malatyn Ei äitimateriaalia herätti huomioni, sillä se on käsittääkseni ensimmäinen tietokirja vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Karistoltakin piti ilmestyä aiheesta teos viime syksynä, mutta sen julkaisua siirrettiin. Olen puhunut omasta vapaaehtoisesta lapsettomuudestani mm. Anu Holopaisen nuortenkirjan Sydänhengitystä yhteydessä. Kirjoitin aiheesta vuosia sitten ainejärjestölehteeni sekä pohdin asiaa Ylen haastattelussa. Olikin siis todella mielenkiintoista lukea vertaiskokemuksia. 

 

Se, että valitsee toisin kuin muut, vaatii ihmiseltä vahvaa itsetuntoa ja itsetuntemusta. Kun toimii poikkeuksellisesti ja vastoin muiden odotuksia, joutuu useimmiten miettimään toimintaansa ja tavoitteitaan tarkemmin. (s. 8)

Malaty on haastatellut 18 naista, jotka eivät halua syystä tai toisesta äidiksi. Löysin paljon samastumispintaa ja tuttuja ajatuksia niin lapsuudesta kuin aikuisuudestakin. Esimerkiksi eläinrakkaus, poikatyttöys, majojen rakentaminen, perinteiden hylkääminen, pehmolelujen suosiminen nukkejen sijaan ja Barbie-leikeissä vaatteisiin keskittyminen kuvaavat hyvin omia kokemuksiani.

Vietämme puolisoni kanssa niin sanottua nörttielämää: pelaamme tietokonepeljä, lautapelejä ja roolipelejä, luemme paljon ja katsomme elokuvia ja sarjoja. ~ Marju, 44 (s. 94)

On erikoista, kuinka miehen lapsettomuutta pidetään hyväksyttävänä. Olen kuullut kommentteja tyyliin: "Mies haluaa olla villi ja vapaa, hän totetuttaa itseään sekä tulee ja menee oman mielensä mukaan." Mutta jos nainen haluaa samaa, niin hänessä on jotain pielessä, koska raskaus ja lasten hoitaminen ovat luonnollisia tiloja naiselle. Näin ehkä eläinkunnassa, mutta ihminen saa tehdä päätöksensä järjellä. On hyvä, että vielä tässäkin maailmanajassa naiset meillä Suomessa saavat painostuksesta huolimattaa päättää itse kohdustaan. Viimeistään yli 30-vuotiaana.
 

Ironista on, että ilmastonmuutoksen kannalta vapaaehtoisen lapsettomuuden lisääntyminen voi olla paras tapa varmistaa ihmislajin säilyminen tulevaisuudessa. (s. 23)

 
Teoksessa on myös yksi muunsukupuolinen henkilö, joka toteaa, että sateenkaaripiireissäkin on usein olettama, että haluaa lapsia. Hän myös mainitsee asian, jota itsekin olen usein pohtinut: miksi seksuaalivähemmistöön kuuluva (tai adoptiolasta toivova heteroparikin) joutuu mikroskoopin alle tarkasteltavaksi ja heteroparit voivat tulla raskaaksi vahingossakin ja pitää lapsen, vaikkei raskaus olisi edes haluttu. Hän toivoo, että jokainen sitä haluava voisi kokea vanhemmuuden. On kyllä mielenkiintoista, että toisten lasten hankkimista ihmetellään ja rajoitetaan ja toisia suorastaan pakotetaan hankkimaan jälkikasvua, vaikkei heillä olisi siihen henkisiä, fyysisiä tai taloudellisia valmiuksia. 
 

Olen kuvannut sitä niin, että olen kuin tietokone, johon ei ole asennettu vauvaohjelmaa. ~ Kaisa, 39 (s. 60)

 
Monet kirjan veloista toteavat geeniensä olevan huonot lapselle annettavaksi. Olen usein miettinyt erilaisia sairaalasarjoja ja dokkareita katsoessani, että miksi vanhemmat antavat lahjaksi lapselleen kärsimystä aiheuttavan sairauden - siis tietoisesti hankkivat lapsia, vaikka sairastavat tai tietävät kantavansa jonkin sairauden geeenejä tai heillä on jo lapsi, jolla on sairaus. Ja kutsuvat sitten lastaan rohkeimmaksi ihmiseksi, jonka tuntevat ja kehuvat, kuinka kovasti tämä tsemppaa, vaikka onkin niin sairas. Jos haluaisin lapsen, niin toivoisin sen olevan terve - monet sairaudet kun voi jo geenitestillä saada tietoonsa ennen lapsen hankintaa tai raskauden alkuvaiheissa.
 
Ei äitimateriaalia sopii kaikille vapaaehtoisesta lapsettomuudesta kiinnostuneille, vertaiskokemuskokoelmaksi ja ajatusten herättelijäksi.
   

Arvosana:

     

Takakannesta:

Miksi yhteiskunta painostaa hankkimaan lapsia ja miten naiset kokevat sosiaalisen paineen tulla äidiksi? Oliko entisaikaan omasta halustaan lapsettomia? Onko vapaaehtoinen lapsettomuus synnynnäistä vai iän myötä kypsyvä ratkaisu? Onko luonnossa vapaaehtoista lapsettomuutta?

Näihin kysymyksiin haetaan vastauksia uutuuskirjassa Ei äitimateriaalia, joka sisältää 18 vapaaehtoisesti lapsettoman naisen tarinan. Muun muassa kirjailija Monika Fagerholm, sarjakuvataiteilija Kaisa Leka, muusikko Kikka Laitinen, fitnessmalli Elina Tervo ja toimittaja Mari Pudas kertovat, miksi he eivät halua lapsia ja millaista elämä lapsettomana naisena on.

Lapsettomuuden valitseminen herättää yhä negatiivisia reaktioita, ihmettelyä ja paheksuntaa. Äitiyttä pidetään naiselle luontaisena tilana, johon tulisi pyrkiä. Toisin toimivat naiset joutuvat perustelemaan lapsettomuuttaan ja kohtaavat suoraa ja epäsuoraa arvostelua.

Vapaaehtoinen lapsettomuus on viime vuosina ollut paljon esillä julkisuudessa. Tämä kirja on kuitenkin ensimmäinen aihetta käsittelevä suomenkielinen teos. Se on kattava tietopaketti vapaaehtoisen lapsettomuuden historiasta, biologiasta ja valinnan tehneiden naisten yhteiskunnallisesta asemasta.

Kirjan tekijä Nefertiti Malaty on psykologi ja vapaa kirjoittaja

194 sivua, Reuna 2018

  
Teoksen ovat lukeneet myös: Kartanon kruunaamaton lukija, Lukujonossa, Täysien sivujen nautinto, Elämä on ihanaa

   

"Päätin, että yrittäisin kaikin keinoin tehdä tehtäväni niin, että kärsivät 

kanssasisareni hyötyisivät siitä, ja näyttäisin, kuinka heidät laitetaan 

laitokseen ilman oikeudenmukaista tutkimusta."

   

 
Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia

   

Ihmiset maailmassa eivät voi koskaan kuvitella, miten pitkiä päivät ovat mielisairaaloissa. Ne tuntuivat loputtomilta (s. 104)

    

Nellie Bly oli Elizabeth Jane Cochranin kirjailijanimi. Hän eli 1864-1922 ja oli tutkiva journalisti, joka soluttautui mielisairaalaan ja kertoi siellä näkemästään ja kokemastaan. Blyn artikkelin Kymmenen päivää mielisairaalassa julkaisun jälkeen mielenterveyden hoito muuttui merkittävästi.

   

Minun tehtäväni oli kertoa tarkasti kokemuksistani -- kuvailla [mielisairaalan] toimintaa, joka on aina niin tehokkaasti piilotettu muilta kansalaisilta valkohattuisten hoitajien ja salpojen ja kaltereiden taakse. (s. 1-2)

  

Bly oli töissä lehdessä, jonka päätoimittaja ehdotti hänelle aihetta. Niinpä parikymppinen journalisti hakeutui erinäisten mutkien kautta pahamaineiseen mielisairaalaan. Siellä ollessaan hän tarkkaili kuinka hoitajat ja lääkärit kohtelivat naispotilaita. Ketään tuskin hämmärtyttää, että eihän siellä asiat kauhean hyvin olleet. 

  

Siitä hetkestä lähtien, kun menin mielisairaiden osastolle, en tehnyt mitään yrittääkseni ylläpitää potilaan rooliani. Puhuin ja toimin aivan kuin tavallisessa elämässänikin. Mutta niin oudolta kuin tämä kuulostaakin, mitä järkevämmin puhuin ja toimin, sitä hullumpana minua pidettiin. (s. 4-5)

  

Bly tiesi, että häntä tultaisiin hakemaan vähän ajan päästä, joten kokemus ei ollut niin ahdistava kuin muilla naisilla, jotka tuskin koskaan pääsivät vapaaksi. Ilmeisesti vain harva oli oikeasti lääketieteellisen avun tarpeessa, naisia kun määrättiin hoitoon mitä omituisimmista syistä - eräskin joutui laitokseen, koska piti enemmän muista miehistä kuin omasta puolisostaan. Bly tosin toteaa, että naisten huono kohtelu aiheutti mielenterveyden heikkenemistä laitokseen tulemisen jälkeen. Kun Bly pääsi vapaaksi, häntä harmitti, ettei voinut ottaa mukanaan muutamia naisia, joihin tutustui lyhyen koettelemuksensa aikana.

    

"Meitä ei haittaa sinun satuttamisesi. Ole hiljaa tai sinuun sattuu vielä enemmän." -- "Olet nyt julkisessa laitoksessa, ja et voi odottaa saavasi mitään. Tämä on hyväntekeväisyyttä ja sinun pitää olla kiitollinen siitä, mitä saat." -- "sinun ei tarvitse odottaa mitään ystävällisyyttä täällä, sitä et tule saamaan" (s. 81-82)

  

Nellie Bly on ilmeisesti yksi Mia Kankimäen yönaisista teoksessa Naiset joita ajattelen öisin. Laitoin sen Goodreadsin lukulistalleni. Kiitos Oppianille arvostelukappaleesta ja siitä, että teos viimein suomennettiin, oli kiinnostavaa lukea mielenterveyden huollosta yli sata vuotta sitten. Suomennokseen oli kuitenkin jäänyt harmillisen paljon  kirjoitusvirheitä ja kankeita lauserakenteita. 

  

Mikä mystinen asia hulluus on. Olen seurannut potilaita, joiden huulet ovat ikuisesti sinetöity ikuiseen hiljaisuuteen. Ne elävät, hengittävät, syövät. Ihmisen muoto on olemassa, mutta se jokin, jota ilman keho voi elää, mutta jota ei voi olla ilman kehoa, puuttuu. (s. 123)

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Nellie Bly (1864 - 1922) oli ensimmäisiä tutkivia journalisteja. Kymmenen päivää mielisairaalassa on Blyn selvitys siitä, kuinka mielenterveyden ongelmia hoidettiin 1800-lopun New Yorkissa.Reportaasiaan varten Bly kirjautui potilaana pahamaineiseen naisten mielisairaalaan, jonka lääkärit ja hoitajat eivät tienneet hänen olevan toimittaja. Blyn paljastukset johtivat merkittäviin uudistuksiin ja muutoksiin mielenterveyden hoidossa.Kymmenen päivää mielisairaalassa on merkkipaalu sekä tutkivan journalismin historiassa että mielenterveyden hoidossa ja sen kehityksessä.

Suomentanut: Heidi Kouridou, 137 sivua, Oppian 2018

Alkuperäinen nimi: Ten Days in a Madhouse (1887)

     

Teoksen ovat lukeneet myös: Kirjavinkit, Eniten minua kiinnostaa tie