Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 18 | John Marsden: Tomorrow, When the War Began

'It's probably the start of World War Three', said Lee.

'We're probably been invaded and don't even know.'

  

  

Lukuhaasteissa: Helmet 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa, Kirjabloggaajien klassikkohaaste 18

  

John Marsdenin Tomorrow, When the War Began on hämmentävän hyvin aikaa kestänyt nuortenkirjallisuuden klassikko Australiasta. Se on listattu neljänneksi rakastetuimmaksi kirjaksi kotimaassaan, sitä on myyty miljoonia kappaleita ja sen pohjalta on tullut myös elokuva Huomenna taistelun alettua (2010), jonka olen joskus vuosia sitten nähnyt. Suomessa teos ei kuitenkaan ole kauhean tunnettu. Kirjaan tarttuessani olin jo kokonaan unohtanut leffan juonen, tiesin vain, että joku hyökkää päähenkilöiden kotimaahan, mutta en muistanut edes sitä, että tapahtumapaikkana on Australia. 

  

Seitsemän 17-vuotiasta nuorta, Ellie, Corrie, Homer, Lee, Fi, Robyn ja Kevin lähtevät joululomalla patikkaretkelle. Kun he palaavat paratiisimaisesta paikasta, hurmaavasti nimeltään The Hell, he huomaavat, että vieras valtio (jota ei ensimmäisessä kirjassa nimetä) on valloittanut maan ja ottanut heidän perheensä vangiksi. Nuoret olivat kyllä huomanneet lentokoneita, mutta olettivat niiden liittyvän juhlapäivään, joka tapahtui samaan aikaan heidän ollessaan retkellä. 

  

I can't think of any books I've read - or films I've seen - that relate much to us. We've all had to rewrite the scripts of our lives the last few weeks. (s. 16)

  

Mitä tehdä tällaisessa tilanteessa? Nuoret keräävät selviytymisen kannalta tarpeellisia tarvikkeita sekä ruokaa kodeistaan ja linnoittautuvat patikkaretkellään löytämälleen aukiolle. Sieltä käsin he tarkkailevat tilannetta ja taistelevat vastaan. Tapahtumat ovat siis jotenkin turhankin uskottavia näinä aikoina, kun Europassa soditaan, mutta hurjistakin käänteistä huolimatta ikävillä asioilla ei mässäillä.

  

Kirjassa on romanttisia virityksiä, loukkaantumisia ja paljon kuvausta selviytymisestä niin fyysisesti kuin henkisestikin. Harmillisesti tarina loppuu kesken, sillä se kattaa vain noin kuukauden ajanjakson. Sarjassa on seitsemän osaa ja voisin kuvitella, että vasta viimeisessä, 1999 ilmestyneessä osassa, sota lopulta päättyy. Kirjastoon ei kuitenkaan ole sarjan muita osia hankittu. Voin silti suositella tämän lukemista, vaikka ratkaisua ei tässä vielä saadakaan. 

  

This was the new reality of our lives. (s. 84)

  

Selviytymisen rinnalla kuljetetaan legendaa The Hellissä asuneesta erakosta, jonka puhuttiin murhanneen vaimonsa. Tämä oli todella irrallinen osanen, mutta tarjoaa toisaalta hengähdystaukoja jatkuvan toiminnan ja epävarmuuden rinnalle. Kummastelin myös vela-ihmisenä, kun yksi hahmoista kommentoi, että he, siis lapset, antavat vanhempiensa elämille merkityksen. Ihan kiva, jos koet niin, mutta ehkäpä niillä vanhemmilla on muutakin merkittävää elämässään. 

  

Tässä mainittiin muutamia kirjoja nimeltä, hauskasti muiden joukossa mm. lukion englanninkurssille aloittamani Joseph Konradin The Heart Of Darkness, joka jäi kesken ja jätti vuosiksi olon, etten halua lukea mitään englanniksi (tämä Marsdenin kirja olisi ollut paljon parempi). Toinen hyvin mieleen jäänyt maininta oli Robert C. O'Brienin Z for Zacharias, jonka luin tammikuun 2021 klassikkohaasteen kirjana, linkki alla. 

All these words, words like 'evil' and 'visious' they meant nothing to Nature. Yes, evil was a human invention. (s. 243)

   

Kirja on saanut Goodreadsissa muutamia erikoisia, negatiivisia kommentteja mm. epäuskottavuudesta. Eräs käyttäjä valitti, ettei kirjassa puhuttu ollenkaan kuukautissuojista tavaroiden keruun yhteydessä, mutta kyllä tässä minun lukemassani kappaleessa oli maininta tampooneista (sivulla 112). Moni valitti myös miksi tällaiseen selviytymiskamppailuun on sekoitettu romantiikkaa. Minusta se käy kuitenkin järkeen, että synkimpinä aikoina sitä hakee turvaa toisista ihmisistä ja teineillä on yleensä myös varsin aktiivinen hormonitoiminta. 

   

  

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

    

William Golding: Kärpästen herra

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

George Orwell: Vuonna 1984

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Minna Canth: Papin perhe

Kate Chopin: Herääminen

Octavia E. Butler: Aamunkoitto

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta

James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

Vonda N. McIntyre: Unikäärme

Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari

Brian Jacques: Soturi Matiaksen miekka

Waldemar Bonsels: Maija Mehiläinen

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

The astonishing adventure begins...

  

Seventeen-year-old Ellie Linton wants one final adventure with her friends before the school holidays are over. Packed in Ellie's parents' Land-Rover they drive to the famously beautiful camp in the hills. 

  

Returning to their home town of Wirrawee, the seven teenagers realise that something is seriously wrong.  Their world has changed forever.

  

Would you give up everything? Would you fight? Would you sacrifice life itself?

  

Tomorrow When the War Began asks the questions you may one day have to answer.

  

286 sivua, Quercus 2011 (1. painos 1993)

Dekkariviikko | Elly Griffiths: Musta enkeli (Ruth Galloway -mysteeri #10)

"Vastapäisellä kukkulalla seisoo jotenkin pahaenteisenä raunioitunut torni, 

kuin yksinäinen vartiomies laakson yllä."

  

   

Arvostelukappale

  

Elly Griffithsin dekkarisarja arkeologian tohtori Ruth Gallowaysta ja komisario Harry Nelsonista kumppaneineen on edennyt kymmenenteen osaansa, Musta enkeli. Keväällä ilmestyi jo seuraava kirja, Kivikehät ja syksyllä on tulossa lisää, kun Lyhdynkantajat näkee päivänvalon. Nämä ovat kevyttä kesäluettavaa, kalmanhajusta huolimatta. Murhia riittää, mutta niillä ei mässäillä. Päivän politiikkakin on mukana, kun yksi sivuhahmoista on pakolainen. 

  

"Luut ovat masentavia." 

Merkillinen kommentti arkeologilta, Ruth ajattelee. Hän rakastaa luita, mitä vanhempia sen parempi. (s. 84)

   

Maisemanvaihdos teki hyvää sarjalle kuin myös sen päähenkilölle. Kun Ruth kutsutaan Italiaan, pieneen kylämäiseltä vaikuttavaan kaupunkiin tutkimaan erästä erikoisempaa roomalaisajan vainajaa, saa hän pienen hengähdystauon Nelsonista. Hän ottaa mukaan syksyllä ekaluokalle menevän tyttärensä Katen, hyvän ystävänsä Shonan sekä tämän hieman Katea nuoremman pojan Louisin. Tutkimusten lisäksi heillä on aikaa käydä rannallakin, joskin Ruth inhoaa auringonottoa (Italian elokuun lämpöä hän kuvaa hevetintuleksi, joka käristää heitä kuin vartaassa) ja vetäytyy varjoon lukemaan kirjaa. Samaistun vahvasti tähän! Lomaan mahtuu niin maanjäristys kuin murhakin, eli tylsää ei ehdi tulla.

  

"Minä haluan isona näyttelijäksi." 

Ruth vaikeroi sisäisesti. Hän toivoo salaa, että Katesta tulisi luonnontieteilijä tai lääkäri. Eikä ainakaan näyttelijä. (s. 102)

  

Ruthilla on aina ollut hankala suhde omaan kehoonsa, mutta samaan aikaan hänellä on usein meneillään suhde johonkin mieheen (jotka pitävät Ruthista omana itsenään), Nelsonia ylittänyttä ei kuitenkaan ole löytynyt Nyt paljastuu, että Ruth on vuosia aiemmin viettänyt yhden yön komean italialaisen arkeologin, Angelo Morellin kanssa. Ruthista Angelo pitää häntä neiti Marplena, joka voi ratkaista arvoituksen, vaikka itse hän ei koe esikuvaa omakseen. Tästä huolimatta Ruthin päättelykyky johtaa lopulta syyllisen paljastumiseen.

  

"Luin lapsena Sven Hasselin kirjoja. Yksi niistä kertoi Monte Cassinosta." 

"En ole lukenut yhtään Sven Hasselia", Ruth sanoo. 

"Olen siis lukenut jotain, mitä sinä et", Nelson sanoo. "Ihmeiden aika ei ole ohi." (s. 207)

  

Perheloman kuva täydentyy, kun Nelsonkin ilmestyy maisemiin, maanjäristys saa nimittäin kovaksi keitetyn poliisin huolestumaan Ruthista ja Katesta, onhan hän tytön isä. Samaan aikaan hän on huolissaan vaimostaan, joka on raskaana vaikka on jo yli 40, eikä vauva välttämättä ole Nelsonin. Kun Nelson ei ehdi takaisin pelastusretkeltään Michellen ultraäänitutkimukseen, ja pelkää, että vaimo suuttuu. Parisuhde on kriisissä, eikä hyvää ratkaisua tunnu löytyvän.

  

"Olet taas lukenut Margaret Atwoodia", Ruth sanoo. "Tämä ei ole Orjattaresi vaan sunnuntaimessu." (s. 161)

    

Kuopion Sankaripuisto, 1800-luvun hautoja © Niina Tolonen

     

Ruthin äiti kuoli edellisessä kirjassa ja nyt hän on huolissaan iäkkäästä isästään. Samastuin hänen tunnelmiinsa hyvin vahvasti. Oma isäni kuoli, kuin olin vasta 14 ja äiti on nyt yli 70-vuotias, eli takaraivossa on jatkuvasti tunne siitä, että jossakin vaiheessa lähitulevaisuudessa äitikin tulee kuolemaan. Tunnelmaa korosti vielä se, että luin kirjaa äidin luona vieraillessani (viime viikonloppuna oli siskontytön lakkiaiset).

  

"Kuka tietää, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu?" Cathbad sanoo. "Ehkä tapaamme kaikki vielä jonakin päivänä." 

Kaunis ajatus, Ruth tuumii. Kunpa hän voisi uskoa siihen. (s. 339)

  

Ruthiin kohdistunut fatsheimaus on vähentynyt määrässä, mutta tässä oli muutama todella ikävä kohtaus teemaan liittyen. Olin myös aika järkyttynyt, kun Nelsonin vanhin tytär Laura paljastui anorektikoksi (tai voi kyseessä olla ortoreksiakin). Toivottavasti hän saa apua. Lauran pään sisään ei olekaan aikaisemmin päästy kurkistamaan, jospa Nelsonin vanhemmat lapset pääsisivät jatkossakin ääneen. 

  

"Sitä paitsi Sherlock Holmes ei ollut poliisi." 

Angelon perehtyneisyys kirjallisuuteen tekee Ruthiin vaikutuksen, mutta Nelson tuskin huomaakaan sellaista. (s. 213)

     

Arkeologiaa tosin olisi saanut olla enemmänkin, etenkin niin pitkän historian maassa kuin Italiassa. Tässä keskityttiin vähän liikaa moneen suuntaan risteilevien ihmissuhdesotkujen kanssa, vaikka ne tuovatkin dekkarisarjaan pehmeyttä ja samaistumispintaa. Käännöksessä oli pari erikoista kohtaa, diginatiivin vikkelät sormet tulee varmaan suoraan alkutekstistä, mutta läähkä biisin kuvauksena on hyvin hämmentävä. 

  

Vartija kieltäytyy päästämästä Ruthia sisään, koska tällä on paljaat käsivarret.

"Sinun täytyy peittää itsesi", vartija sanoo uudelleen elehtien. 

"Tämä on naurettavaa", Ruth sanoo. "Ihan kuin oltaisiin keskiajalla. Miesten ei takuulla tarvitse peittää itseään." 

Nelson osoittaa kylttiä, joka ilmoittaa karkealla kuvakielellä, että kummankaan sukupuolen edustajat eivät pääse sisään käsivarret paljaana tai shortseissa. (s. 208)

  

Tässä tuttuun tapaan listaus kohdista, jotka olivat tavalla tai toisella hämmentäviä (sisältää seksismiä, ulkonäköön liittyvää kommentointia, iän takia eriarvoistamista sekä outoja sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä lausahduksia):

  

Ruthin kaikki ystävät joko rypevät perhe-elämässä tai ovat hakemassa avioeroa. Ainoastaan hänen homoseksuaalit ystävänsä ovat vielä menossa naimisiin. (s. 16) 

"Cassie näyttää ihan satuprinsessalta", hän sanoo Ruthille.

"Niin näyttää", Ruth sanoo. Hän on epäonnistunut tasavaltaisten periaatteiden välittämisessä tyttärelleen. (s. 17) 

Nelson uskoo omaan kyvykkyyteensä varsin vakaasti. (s. 24) Lasten tekemisessä. 

"Aina puhutaan siitä, miten naiset kaipaavat lapsia, mutta ei koskaan miesten kaipuusta." (s. 24) 

Vaikka Ruthin vanhemmat virallisesti omaksuivat linjan, jonka mukaan naisen korkein tavoite on olla vaimo ja äiti, he olivat hyvin ylpeitä hänen urastaan. (s. 32) 

"Mikä herran nimi on?"

Angelo hymyilee. Harvoinpa hän saa opiskelijan kiinni sisäistetystä seksismistä. "Ruth Galloway North Norfolkin yliopistosta." (s. 43) 

Nelson ihmettelee, miten tämä osaa näyttää moittivalta jopa selin. -- Ehkä se on jokin naisten erikoiskyky. (s. 45) 

Tien vieressä seisoskelee naisia lyhyissä hameissa ja korkeissa koroissa, ja rähjäinen tausta vain korostaa heidän glamour-yritelmiensä traagisuutta.

"Mitä nuo naiset myyvät?" Kate sanoo.

"Hedelmiä", Ruth sanoo haluamatta tutustuttaa Katea siihen tosiasiaan, että jotkut naiset myyvät ruumistaan. (s. 51) Miten Kate tajusi naisten olevan myymässä yhtään mitään? 

Jo Archer on menossa ohi vaatteissa, jotka Nelson tunnistaa treenikamppeiksi tyttäriensä garderobien perusteella: legginsit, hihaton paita, valtavat neonväriset lenkkarit, huppari solmittuna vyötärölle. Nelsonista asu on sopimaton Jon iässä ja asemassa olevalle. (s. 59) 

Tästä tulee mieleen ihan Sanna Marinin salakuviin liittyvä keskustelu. 

Hän miettii, miltä hän mahtaa Angelon mielestä näyttää. Hän ei ole vielä harmaantunut, mutta hän on kaksitoista vuotta vanhempi ja paljon lihavampi kuin viimeksi. (s. 65) 

Hän näyttää selvästi ajattelevan, että kaikki rikolliset ovat miespuolisia. (s. 75) 

"Äijä tosiaan", Nelson sanoo. "Tunnen itseni satavuotiaaksi. Aivan liian vanhaksi vaippojen vaihtamiseen." -- tänään Nelson kaipaa sovinistista sympatiaa. -- Brown oli ihan hyvä pomo, vaikka olikin taipuvainen nimittelemään naispuolisia poliiseja "kultasiksi" (s. 76-77) Nelson, et saa ainakaan minulta sympatiaa.  

"Miksi ihmeessä naiset tekevät tuota?" Freddie sanoo. "Menevät naimisiin rikollisten kanssa. Tuntuu, että mitä pahempi roisto, sitä useampi nainen haluaa hänen kanssaan naimisiin."

"Yksi psykologi kertoi minulle kerran syyksi, että naiset ovat kiinnostuneita alfauroksista", Nelson sanoo. "Ilmeisesti sellaiseksi tulee, kun tappaa jonkun." (s. 78) 

Kun he pääsevät kolmanteen kerrokseen, Ruth huohottaa. Angelo, joka on puhunut tauotta roomalaisista ja volskeista, vaikuttaa tuskin hengästyneeltä. (s. 81) 

Hän tietää, ettei asia kuulu hänelle, mutta ei tunnu mukavalta ajatella, että Ruth ja Shona ovat Italiassa tuntemattomien ja todennäköisesti kiihkeiden italialaisten ympäröimänä. Mitä Michelle sanoikaan Marcosta, työkaveristaan kampaamossa? "Hän on tosi hyvän näköinen, mutta hänhän on italialainen." Marco tosin on homo, mutta Nelsonin mieleen luikertaa aavistus, että Ruthin arkeologiystävä varmaankaan ei ole. (s. 93) 

Hän ei halua pelotella lapsia, eikä hän -- tahdo Angelon pitävän heitä säälittävinä naisina, jotka eivät osaa muuta kuin kirkua hysteerisesti. (s. 96) 

Ruth miettii, mitä tekisi. Hänellä on uimapuku vaatteiden alla, mutta tuntuu törpöltä ruveta riisuuntumaan tässä pronssinruskeiden ja kauniiden tuntemattomien keskellä. -- Ruthia myös nolottaa hänen yksiosainen, musta uimapukunsa. Kaikilla muilla naisilla rannalla isoäidit mukaan lukien on bikinit. Hänen vartalonsa on myös aivan valkoinen ja - eittämättä - sitä on liikaa. Ryhdistäydy nyt, hän sanoo itselleen. Läski on feministinen kysymys. Ei hänen kuulu hävetä sitä, ettei sovi yleiseen käsitykseen siitä, miltä naisten pitäisi näyttää, vaan hänen pitäisi olla ylpeä kurveistaan. (s. 111-112) 

Elsa on varmaankin ainakin kuusikymmentäviisi. Mutta hän säntää portaat ylös asuntoon kuin teini. Ruth seuraa hitaampaan tahtiin tuntien itsensä lihavaksi ja huonokuntoiseksi. (s. 127) 

"Täytyy vahtia linjoja." Sitä Ruth kyllä epäilee, koska Elsa on kapea kuin sauvasirkka.

--

Danielakin on pelottavan laiha ja kaunis. -- Miksi kaikki italialaiset naiset ovat noin laihoja, Ruth ihmettelee. -- "Poikki", Daniela sanoo. "Otetaan uusiksi. Ruth, älä ole niin hengästynyt tällä kertaa." (s. 130-131) 

Elsa videoi heitä innoissaan puhelimellaan. Minne entisajan vanhukset ovat kadonneet, Ruth ihmettelee. Hän on varma, että isän mielestä television kaukosäätimen käyttäminen on huipputeknistä, mutta Elsa sen kuin höpöttää livebloggauksesta, Snapchatista ja Instagramista. Siinä on jotain mätää. (s. 131) 

Ruth tuntee hikoilevansa. Hän yrittää hengittää normaalisti ja vetää samalla vatsaa sisään. (s. 132) 

Nelsonin mielikuvissa hän on harmaa hiiri, epätodennäköinen femme fatale, mutta vuodet ovat terävöittäneet ja muokanneet häntä. (s. 135) 

"Hän on kuin leikattu kolli."

Ikävä mielikuva. Bruno leikattiin, ja Nelson tuntee edelleen epämääräistä syyllisyyttä, vaikka eläinsuojelujärjestöt suosittelevat sitä. (s. 136) En ole ikinä ymmärtänyt tätä miesten outoa suhdetta poikakoirien ja -kissojen leikkaamiseen. Ihan kuin lemmikin varustelu olisi oman miehuuden jatke.  

Kaikki muut naiset -- ovat varmaan tälläytyneet Versaceen tai Pradaan tai johonkin muuhun muotiluomukseen, jonka suunnittelijat menettäisivät tajuntansa, jos heitä pyydettäisiin suunnittelemaan jotain normaalikokoisille naisille. (s. 138) 

Naispoliisi tuo heille kahvia, ja Ruth osaa kuvitella, mitä Judy Johnsonilla olisi seksitisestä työnjaosta sanottavanaan.

--

"Helkkari sentään", Nelson sanoo. "Judy haastaisi minut oikeuteen, jos pyytäisin häntä keittämään teetä."

"Ja se olisi sinulle ihan oikein, Ruth sanoo." (s. 168 ja 213) 

Toisaalta häntä ärsyttää, kun Nelson jatkuvasti kuvittelee velvollisuudekseen tulla pelastamaan häntä. (s. 175) 

Hän osti myös puhallettavan uimarenkaan Katielle. Se on vaaleanpunainen ja siihen on hiukan kömpelösti istutettu yksisarvisen pää. -- Nelson osti renkaan myös Louisille (miehekkään, jossa on jalkapallon kuvia), mutta Louis on  selvästi enemmän kiinnostunut yksisarvisesta. (s. 179) 

Hän on yllättynyt siitä, miten hyvältä Ruth näyttää uimapuvissa. Hän on huomannut aiemminkin, että mitä vähemmän Ruthilla on päällä, sitä hoikemmalta hän näyttää. Hillitynmallisessa uimapuvussa hän näyttää kurvikkaalta eikä ylipainoiselta. (s. 179) 

Hänestä Ruth oli ollut todella kiinnostava ihminen. Ei kaunis millään mittapuulla, mutta hänessä oli jotain kovin viehättävää, älykkyyttä ja härkäpäisyyttä. (s. 183) Angelo, ole hyvä ja mene roskakoriin. 

Linda on niitä luonnollisen viehättäviä naisia, joiden ei tarvitse nähdä vaivaa ulkonäkönsä eteen. -- Nelson on varma, että hänen on täytynyt olla Manchesterin yliopiston kauneimpia tyttöjä kahdeksankymmentäluvulla. (s. 189) 

"Kiva nähdä nainen tuon pöydän takana", Marj sanoo. "olin poliisissa kaksikymmentä vuotta, mutta en ylentynyt konstaapelia korkeammalle."

"Olen tässä vain väliaikaisesti", Judy sanoo. "Olen ylikonstaapeli."

--

"Häntä ärsytti olla käsiraudoilla kiinni naiskonstaapelissa. Kun päästiin asemalle, hän kumartui puoleeni ja kuiskasi, että 'kostan tämän vielä, h-sana'"

Judy värähtää, ei niinkään sanan vuoksi (poliisit käyttävät sitä paljon, tosin Nelson ei koskaan), vaan siksi, että Marjin on niin vaikea sanoa sitä. (s. 198-199) 

"Danielasta olit mahtava kameran edessä." 

"Ihanko totta?" Kuulostaa epätodennäköiseltä.

"Joo, olit niin luonnollinen ja teeskentelemätön."

Näin on sanottu Ruthin aikaisemmistakin tv-esiintymisistä. Hän tietää, että se on tarkoitettu kohteliaisuudeksi, mutta hän ajattelee aina "luonnollisen" todellisuudessa tarkoittavan "ylipainoista ja hikistä". (s. 226) 

"Minä olisin halunnut yrittää vielä neljättä lasta, jos olisimme vaikka saaneet tytön, mutta Paolo ei ollut innostunut. Hänestä maailma on jo liikakansoitettu." (s. 245) Maailma todellakin on ylikansoitettu, yksi monista syistä miksi olen vapaaehtoisesti lapseton. 

Kuka nykyään käyttää kangasnenäliinoja? (s. 249) Esimerkiksi ihmiset, jotka haluavat vähentää hiilijalanjälkeään, kuten zero waste aatteessa. 

Ajatuksissaan Laura taputtaa -- litteää mahaansa. Hän ei osaa kuvitella olevansa ikinä raskaana. -- Aina kun hän syö jotain. hän kuvittelee, miten ruoka paisuu hänen sisällään ja kuinka se pitää tuhota treenaamalla enemmän. Hänen vanhemmillaan ei ole aavistustakaan, millaista kosmista hyvän ja pahan taistelua hän kävi mielessään jokaisen suupalan edessä kaikki ne vuodet. "Olet liian laiha", isä aina sanoi, mutta jotenkin ylpeästi. Hän tietää, että isä olisi enemmän huolissaan, jos hän olisi ylipainoinen. Niin kuin Ruth. -- Laura on tavannut Ruthin, eikä taatusti kukaan, joka on naimisissa äidin kanssa, vilkaisisikaan ketään niin ylipainoista ja homssuista. (s. 262-263) 

Rauhoituhan nyt, äiti, Lauran tekee mieli sanoa. Vaikka hän onkin poika, ei ole mitenkään sanottua, että hänestä tulee uusi Wayne Rooney. Hän voi olla homo tai bi tai ei-binäärinen, tai vaikka pitää nukeista enemmän kuin jalkapallosta. -- Entä jos poika päättää isona, että haluaa sukupuolenkorjaukseen? Laura ei osaa kuvitella kummankaan vanhempansa ymmärtävän tilannetta. Äidillä on paljon homoseksuaaleja ystäviä, mutta sukupuoliasenteissa hän on jossain keskiajalla. (s. 271) 

Seurakuntalaiset ovat olleet isälle todella kilttejä äidin kuoleman jälkeen. He auttavat ostoksissa ja puutarhatöissä -- Ja se, että monet heistä ovat mustia -- auttaa tukahduttamaan isän Daily Mail -henkisiä mielipiteitä. (s. 273) 

"Haluaisin käydä salilla." Se on lievä ilmaisu. Laura haluaa epätoivoisesti päästä treenaamaan, hänen ruumiinsa janoaa sitä. -- odotuksesta kihisten Laura jännittelee jo hauistaan. (s. 286) 

Hän on syömässä loppuun Kit Katia. "Ostin sinullekin", hän sanoo.

--

Laura -- työntää suklaapatukan kassiinsa. Hän hankkiutuisi siitä eroon myöhemmin. (s. 287)

    

Kummallisessa välitilassa, Ruth ajattelee, joka ei ole Italiaa eikä Englantia, ei maata eikä taivasta. Samanlaisessa kuin asunnon portaikon tasanne, maailmojen välinen metsä, elämän ja kuoleman välinen liminaalitila. Matkustajia kulkee sinne tänne verovapaine kasseineen kuin Manalan vainajat kolikkoineen. (s. 326)

  

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Suosikkiarkeologi selvittää murhaa Italian auringossa

  

Kymmenennessä Ruth Galloway -mysteerissä uppoudutaan italialaisen pikkukaupungin menneisyyteen. Suosittu brittisarja yhdistää ihmissuhteiden ja perhe-elämän arkiset ongelmat niin historiallisten kuin tuoreidenkin murhien tutkintaan.

  

Arkeologi Ruth Gallowayn rakkauselämä on kertakaikkisen solmussa ja Ruth pahasti loman tarpeessa. Kun häntä pyydetään apuun kaivauksille Italiassa, hän tarttuu heti tilaisuuteen yhdistää työ ja huvi. Mutta liittyvätkö muinaiset luut myös tuoreempiin kuolemantapauksiin? Kun komisario Harry Nelson vielä ilmestyy Italiaan, Ruth huomaa sotkeutuneensa monenlaisten salaisuuksien seittiin. Menneisyys kirii kiinni niin Ruthia kuin Nelsoniakin. Lopullisten valintojen aika on pian käsillä.

  
Suomentanut: Anna Kangasmaa, 342 sivua, Tammi 2022
  
Alkuperäinen nimi: The Dark Angel (2018)
  
Sarjassa ilmestyneet:

• Risteyskohdat
• Januksen kivi
• Jyrkänteen reunalla
• Käärmeen kirous
• Korppikuningas
• Kadonneet ja kuolleet
• Aavekentät
• Siniviittainen nainen
• Maan alla
• Musta enkeli
• Kivikehä
• Lyhdynkantajat (tulossa syyskuussa 2022)

  

Ruth Gallowayn kanssa mysteerejä ovat ratkaisseet myös: Kulttuuritoimitus, Kirja hyllyssä, Luetut.net, Kirjamuuri, Kirjasähkökäyrä

Elly Griffiths: Maan alla (Ruth Galloway -mysteeri #9)

"Ajatuksessa näistä maanalaisista kulkureiteistä on jotain hermostuttavaa.

Ikään kuin kaupungilla olisi kaksonen pimeydessä, toinen elämä pinnan alla."

    

    

Arvostelukappale

  

Elly Griffithsin Ruth Galloway mysteereitä on ilmestynyt suomeksi kohta jo huimat 12 osaa, mutta sitä ennen katsaus menneeseen. Luin tämän sarjan yhdeksännen osan Maan alla jo vuosi sitten, mutta, kiitos teknisten ongelmien, monen 2021 luetun kirjan postaus jäi roikkumaan, sillä  - niin kuin olen kertonut pariin otteeseen aiemminkin - tietokoneeni hajosi yllättäen viime kesänä. Nyt olen saanut ison osan rästipostauksista pois roikkumasta. 

  

"Onko teillä taskulamppua?" Clough kysyy yhdeltä korjausporukan miehistö. Ennen kuin tämä ehtii sanoa mitään, Tanya on jo ojentanut Magliten käsilaukustaan. 

"Uskomatonta. Mitä muuta sinulla mahtaakaan olla mukana?" 

"Minusta on hyvä olla varautunut eri tilanteisiin", Tanya sanoo. (s. 36)

  

Vuosi edellisen kirjan tapahtumien jälkeen Ruth kutsutaan kaivelemaan rakennustyömaan paljastamia luita Norwichin liitukivitunnelissa (jollaiseen pääsee kurkistamaan esimerkiksi tällä videolla), komisario Nelson tutkii tiiminsä kanssa kadonneiden naisten ja murhattujen kodittomien tapauksia. Puhutaan maanalaisissa tunneleissa asuvasta yhteisöstä (vrt. Pariisin katakombit) ja ihmissyönnistä. On jännitettä, vaarallisia tilanteita, eikä onnellisia loppujakaan puutu.

  

"Maailma on ylikansoitettu. Maan pinnalla ei ole tilaa, joten käy järkeen mennä maan alle." (s. 325)

  

On mainiota, kuinka Ruth kertoo Nelsonille, että DNA- ja isotooppitutkimusten tulokset saa muutamassa viikossa, eikä yhdessä päivässä, "koska tämä ei ole CSI Miami". Samoin nautin, kun Quentin kauhistuu arkeologi-Tedin hakun heiluttelua. "Eikö arkeologian pitäisi olla herkkää työskentelyä? Hipsutellaan korvaamattoman arvokkaita esineitä pensseleillä ja niin poispäin?" Neljän vuoden arkeologiaopintojeni aikana opin, ettei kaivauskuopassa (ainakaan niillä kaivauksilla, joihin osallistuin) käytetty mitään siroja pölytupsuttimia. 

  

Mies on -- nuorehko ja tumma, ja hänellä on sarvisankaiset silmälasit. Hän näyttää Harry Potterin ja David Tennant -kauden Doctor Whon risteytykseltä. (s. 26)

   

Ruth joutuu kuulemaan surullisia uutisia. Hänen jo kuusivuotias tyttärensä Kate puolestaan pääsee näyttelemään Ihmemaan Liisaa jännittävään teatteriesitykseen. Ruth ei pidä lasten harrastuksista, eikä ole ilmoittanut Katea esimerkiksi balettiin. Hänen lapsuudessaan kun vaihtoehtoja oli vain partio tai ei mitään. "Ruth oli ollut vapaa lojumaan sängyssä ja lukemaan tuntitolkulla. Se oli täydellinen harrastus, eikä tarvinnut hankkia trikoita." 

  

Ruth -- katsoo skandinaavisia rikossarjoja, joissa kaikki on harmaata, jopa kukat (joita ei tosin juuri näy paitsi hautajaisseppeleissä). (s. 102)

  

Ruth pelkää jo etukäteen, mahtavatko Katen tulevaisuuden teiniystävät jaksaa tulla heille kylään, koska talo sijaitsee kaukana kaikesta, marskimaan reunalla. On kyllä huolestuttavaa olla huolissaan noin pitkän ajan päähän kuviteltuja tilanteita, joita ei välttämättä koskaan tapahdu. 

  

Mikä tahansa koti muuttuu paremmaksi, jos sinne hankitaan kissa. (s. 232)

     

Ruthin ulkonäöstä ja syömisestä puhutaan taas, mutta ehkä vähemmän kuin aiemmin, mikä on ihan positiivista. Cloughin syömisestä ja kalorien sisäistämisestä kuitenkin naljaillaan koko ajan ja Nelsonkin miettii, kannattaako syödä kokonaista kasaa muffineja. Alla kaikki kulmakarvoja kohottaneet kohdat jaettuna muutamaan kategoriaan:

   

Ruthin ulkonäköön, kuntoon ja syömiseen liittyvä kommentointi:

  

"Oletko kunnossa?" Ted kysyy. "Vaikutat hengästyneeltä."

"Joo, olen ihan ookoo", Ruth sanoo ja pinnistelee hengittääkseen normaalisti. (s. 14) 

Ruthin mielessä väikkyvät jo tee ja leivos -- Ruth ilahtuu, että Ted ja Quentin tilaavat molemmat leivoksen, koska se merkitsee hänellekin lupaa leivokseen. (s. 27 ja 31) 

"Eikö poliiseilla ole teetaukoja?" Ruth puolustelee. Hän on ottanut cappucinon, mutta silmäileee Nelsonin isoa kakunpalaa kateellisena. -- Nelson leikkaa kakunpalansa kahtia ja tarjoaa toisen puoliskon Ruthille. (s. 55 ja 57) 

Millaisen vaikutuksen häneen tekikään tämä älykäs nainen, joka tuntui niin itsevarmalta ja näytti vähän välittävän, mitä muut ajattelivat. Nyt kun Nelson tuntee Ruthin paremmin, hän tietää, ettei tämä ole ihan totta, mutta Ruth on silti älykkäin hänen tuntemansa henkilö. (s. 61) 

Hän yrittää laihduttaa, joten hänellä on eväänä kotona tehtyä salaattia. (s. 69-69)

Kamera kuulemma lisää painoon viisi kiloa, mutta Ruthista tuntuu, että oikea lukema lähentelee kahtakymmentäviittä. -- Kellerman on pitkä, laiha ja isonenäinen, mikä saa hänet muistuttamaan petolintua. (s. 72)

Ruth katsoo kelloaan. Kello on melkein kaksi. Hän on kyllä syönyt - salaattia taas - mutta siitä on ainakin kaksi tuntia. (s. 93)

Martin käy piiraansa kimppuun sellaisella innolla, jota vain hyvin laihojen ihmisten sallitaan näyttää. Ruth yrittää syödä leipänsä hitaasti ja jättää sen mukana tulleet sipsit sivuun. (s. 99, Onkohan tässä käännöskukkanen ja pitäisi olla ranskalaiset?) 

Hän -- on saavuttanut Katen suosion tarjoamalla tälle karkkeja isosta paperipussista. Ruthillekin olisi maistunut (he ehtivät vain pikaisesti syödä voileivät autossa), mutta hän ei halunnut vaikuttaa ahneelta. (s. 208)

  

Muiden ulkonäköön liittyvä kommentointi:

  

Nelsonille tulee mieleen tyttärien ystävät, nuo käsittämättömän laihat nuoret naiset -- Minne kaikki ne ylipainoiset finninaamanteinit oikein katosivat? Kun hän oli nuori, naapurikoulun tytöt eivät kyllä takuulla olleet lähellekään näin itsevarmoja ja viehättäviä. (s. 21) 

Hän on ihan miellyttävän näköinen, mutta jotenkin väritön. Nelson ei ylläty kuullessaan, että hän on IT-konsultti. (s. 156) 

Cassie on niin loistelias, että pistää silmään maalaismaisemassa Norfolkissa kuin gaselli kotieläinpuistossa. Mutta Nelsonin vaimo on myös erittäin kaunis, ja luottaahan hän tähän, eikö vain? (s. 256)

  

Sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvä kommentointi:

  

"Ehkä saamme tänne vihdoinkin oikein poliisimiehen", Nelson oli sanonut -- "Oikean poliisin", Judy oli korjannut. (s. 28) 

Nelson ajattelee usein, että Jo ei ole lainkaan niin viehättävä kuin kuvittelee olevansa. -- hän vaihtoi Tanyaan ("minulla on paljon homoseksuaaleja ystäviä") ja pärjäsi hiukan paremmin, koska Tanya on kunnianhimoinen eikä yleensä osaa lukea rivien välistä. (s. 29) 

Ruth -- huomaa, että Quentinilla on vihkisormus, ja miettii, mahtaako tämä olla homo vai hetero. Quentin on jotenkin androgyynin oloinen.  

"Vaimoni on täällä töissä."

Siinä on ainakin vastaus Ruthin pohdintoihin tämän seksuaalisesta suuntautumisesta. (s. 33 ja 192) 

Judy ei edes tiedä. onko hän homo vai hetero. (s. 125) 

Hän on komea poika -- Nelsonista tukka on kylläkin aavistuksen liian pitkä.  

"Hei, Caleb", Clough sanoo. "Siisti junarata. Rakensitko sen itse?"

"En, vaan Evie", Caleb sanoo. "Hän tykkää junista."

"Mistä sinä tykkäät?" Clough kysyy. "Jalkapallostako?"

"En. Tykkään näyttelemisestä ja tanssista", Caleb sanoo. (s. 158-159) 

Miltä Benedict Foster-Jones sinusta vaikutti?" Nelson kysyy.

"Vähän sellaiselta nykymieheltä", Clough sanoo. "Pitää sandaaleja, pyöräilee, syö luomuruokaa." (s. 160) 

"Yritätkö sanoa, että minun pitää pysyä kotona lasten kanssa, koska olen nainen?" (s. 163) 

Kun hän tuli kotiin, hän odotti näkevänsä Michellen keittiössä laittamassa ruokaa. Ruth sanoisi, että oletus on sovinistinen, mutta Nelson vakuuttaa itselleen, että ajattelee niin vain siksi, koska niin hänen elämässään on aina ollut. (s. 215) 

Hän oli jopa ajatellut, että kun hän ja Petra menevät naimisiin ensi vuonna, he voisivat pitää kirkkohäät, ja naispuolinen pappi voisi vihkiä heidät. Mutta Petra ei ollut innostunut, eikä Tanya ole valmis antamaan kirkolle anteeksi vuosisatojen naisvihaa ja homofobiaa vain siksi, että tutustui naiseen, joka pitää kaulapantaa. (s. 299)

Nelson tajuaa, että nykyään hän on töissä yhtä naisvaltaisessa ilmapiirissä kuin kotonakin. Miehet ovat vähemmistössä silloinkin kun Clough on paikalla. Niin sulava ja metroseksuaalinen kuin Tim olikin, hän olisi tasapainottanut tilanteen. Nyt Nelson on kuitenkin mitä ilmeisemmin vähemmistössä. Ei se varsinaisesti haittaa. Hän pitää naisista. Mutta vähän sopeutumista tämä kuitenkin vaatii. (s. 327)

   

Ruth-Nelson-Michelle -kuviossa tapahtuu parikin kiinnostavaa käännettä, vaikka en kyllä ihan ymmärrä, mitä Ruth näkee misogynistisessä Nelsonissa, jota päihittävää miestä ei ole löytynyt, ja jonka mielestä pahinta ei ole stressaava työ tai rakkauselämän sotkut vaan - hui kauhistus - naispomo. Hän ei pitänyt edellisestäkään pomosta ja "mikä tahansa muutos on parempaan päin -- Kuinka väärässä hän olikaan!" Nelson myös "pitää kunnia-asianaan ehättää rikkomaan mahdollisimman monta liikennesääntöä". Oikein mallikansalainen meidän Nelsonimme. 

  

"Olet ilmeisesti varsin läheisissä väleissä komisario Nelsonin kanssa." 

"Olemme tehneet paljon töitä yhdessä", Ruth sanoo. 

"Hän on kunnon mies", Jo sanoo. "Mutta hän ei vaikuta oikein tyytyväiseltä elämäänsä." 

"Miksi hän ei olisi tyytyväinen?" Ruth sanoo tietoisena siitä, ettei kuulosta kovin neutraalilta. "Viehättävä vaimo, mukava perhe ja niin poispäin." 

"Kaikki ei aina ole niin täydellistä kuin miltä näyttää", Jo sanoo. (s. 301-302)

  

Liisan lisäksi Hobittiin viitataan useita kertoja. Erästä hahmoa jopa kutsutaan Bilboksi, "mutta se tuskin on hänen oikea nimensä". Bilbo Reppuli on myös yhden teoksen lapsen kanin nimi. "Kolossa maan sisällä asui hobitti." Nelsonin kollega Clough on "mennyt -- syömään toisen aamiaisen" ja eräällä asunnottomalla miehellä kuvataan olevan "Gandalf-tyylinen tukka ja parta". Kirjailijalla (tai hänen kirjoittamallaan hahmolla) on käynyt pieni vahinko, kun puhutaan Sormusten herrasta. Kun oikaistaan keskustelukumppania, että kyseessä ei ole vain leffa vaan kirja - "tai oikeastaan kolme" - on trilogian ensimmäiseksi osaksi nimetty Hobitti, joka on ihan oma kirjansa. 

  

"Me miehet aiheutamme maailmassa paljon ongelmia." (s. 54)

  

Käännöksessä oli muutamia erikoisia kohtia, kuten superrikkaiden ydinsotabunkkereiden kutsuminen pakohuoneiksi eikä esimerkiksi turvahuoneiksi (venäläiset oligarkit mainittiin myös, paljon on kyllä muuttunut kirjan lukemisen jälkeen) ja höpöheinä (en yhtään osaa arvata, mitä kannabiksen synonyymiä alkuteoksessa on käytetty). Tästä löytyy myös klassisia dekkarikliseitä, kuten puhelimesta loppuu akku tai se on äänettömällä väärään aikaan. 

  

Ruth huomaa kiusaantuneena kyynelten kihoavan silmiin. Tämä on feministin painajainen, hän sanoo itselleen. Naisen valkoinen asu symboloi neitsyyttä, ja mies antaa hänet toisen miehen omaisuudeksi. (s. 341)

  

Tämä oli kokonaisuutena parempi kuin edellinen osa, Siniviittainen nainen. Sivut kääntyivät vaivattomasti ja olin henkisesti tiukasti mukana tarinan käänteissä, vaikka kuten edellä listasin, ei tämä aivan ongelmatonkaan ollut. Jatkan silti Ruthin matkassa, seuraavat kaksi osaa ovat jo lukupinossa tämän vuoden dekkariviikkoa varten. Seuraava lainaus on kaltaiseni velaihmisen todella vaikeaa ymmärtää.

  

Vastasyntyneen vauvan näkeminen oli niin ällistyttävän, pökerryttävän ilahduttavaa, että se näyttää pyyhkineen mennessään kaiken sitä edeltävän. Niinhän sen on pakko mennäkin, koska kuka muuten ikinä hankkisi lisää lapsia? (s. 136)

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Synkkä salaisuus syvällä maan uumenissa.

  

Lukijoiden rakastama Ruth Galloway joutuu syvälle kammottavien rituaalisurmien sotkuun. Viehättävä brittisarja yhdistelee rikoksia, ihmissuhteita ja arkeologiaa.

  

Norwichin alla risteilevistä vanhoista kaivoskäytävistä löydetään ihmisluita. Luut on haudattu vastikään – ja sitä ennen ne on keitetty. Samaan aikaan poliisi tutkii asunnottoman naisen katoamista. Naisen sanotaan painuneen maan alle – mutta onko se vain sanonta? Nykyään kaivoskäytävissä majailee asunnottomia, mutta niiden historiaan liittyy sekä rituaalisurmia että kannibalismia. Ruthin ja komisario Nelsonin on selvitettävä syvälle haudatut salaisuudet ennen kuin maa vaatii uuden uhrin.

  

Suomentanut: Anna Kangasmaa, 352 sivua, Tammi 2021

  

Alkuperäinen nimi: The Chalk Pit (2017)

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Risteyskohdat
• Januksen kivi
• Jyrkänteen reunalla
• Käärmeen kirous
• Korppikuningas
• Kadonneet ja kuolleet
• Aavekentät
• Siniviittainen nainen
• Maan alla
• Musta enkeli
• Kivikehä
• Lyhdynkantajat (tulossa syyskuussa 2022) 

   

Ruth Gallowayn kanssa mysteerejä ovat ratkaisseet myös: Kirjakaapin kummitus, Luetut.net, Kirja hyllyssä, Kirjasähkökäyrä, Kirjamuuri

Lukuviikko - Kirjaseikkailuja

"Lämpimästi tervetuloa mukaan tarinaan, astu tänne, kirjainten joukkoon. 

Mahdut hyvin, teen tilaa ihan jokaiselle mukaan haluavalle."

  

   

Arvostelukappale

    

Mustarunkoiset puut, niiden alla vihreät sammaleiset kivet ja mättäät, suuret aamukasteiset saniaiset, sammalten alla kiiltävien koppakuoriaisten ja matojen maailma, maatuneiden puiden ja sienirihmojen verkosto, luurankojen puutarha, mättäiden ympäröimänä outona kimmeltävä järvi. Ja sen pinnan alla jotakin ymmärryksen ylittävää. (s. 127)

  

Lukuviikon tämän vuoden teemana on "Lukemalla parempi maailma". Kun näin teeman, tiesin heti, mistä kirjasta bloggaisin tällä viikolla. "Kynä oli pahin ase." Veera Salmen Oboin kirja yhdistelee fantasiaa ja dystopiaa. Tämä kauniskantinen teos (kiitos Nelli Långstedtin) kertoo maailmasta, jossa kukaan ei osaa enää lukea ja kirjoja käytetään polttoaineena pitämässä vankilaa lämpimänä kuin Fahrenheit 451:ssä konsanaan. Kaikkia kirjoja ei kuitenkaan voida löytää, niitä jää piiloon hämäriin nurkkiin, joista innokas lukija ne voi löytää. Vankilan asukit puolestaan ovat tavallisesta varsin poikkeavia persoonia. 

   

Jokin tässä kaupungissa oli vinossa, mutta mikä? (s. 37)

   

Tarinan maailma on todella kiinnostava. Päähenkilö, 13-vuotias Oboi karkaa vankilasta ja päätyy futuristiseen kaupunkiin, jossa kaikilla on kämmenessään älypuhelinta muistuttava kjammen-implantti. "Omaa ajattelua ei tarvittu enää ollenkaan, kun vain oli kämmenen valo." Näitä zombimaisia ihmisiä kutsutaan normoiksi, "jotka tuijottavat omaa kämmentään ja väistelevät piippailevia tolppia". Heillä ei ole kykyä ymmärtää aikaa – ei ole eilistä eikä huomista, vain tämä hetki. Eivätkä he osaa lukea. 

   

– Ihmiset eivät lue! Lukeminen kiellettiin iät ja ajat sitten. Kaikki kirjoitettu on lakkautettu. Kukaan ei osaa enää lukea, eikä sellaista taitoa mihinkään tarvitakaan, sillä missään ei lue mitään. (s. 60)

   

Hirmuhallitsija Wanda pitää ihmisiä orjinaan. On tuotettava sähköä kuntopyörillä ja viljeltävä kasveja biosfääreissä tuottamaan happea, vaikka maailma voi jo paremmin. Teoksen maailmassa ilmastonmuutos on tapahtunut, napajäät sulaneet ja moni kaupunki jäänyt nousevan veden alle. Tarinan maailmassa on kaikesta huolimatta samanlaista toiveikkuutta kuin Siiri Enorannan Maailmantyttärissä. 

   

– Siis onko täältä happi loppumassa? 

– Ei enää, mutta sellainen uhka oli olemassa noin 150 vuotta sitten. Maailma voi hyvin nyt. Ainoa ongelma on se, etteivät ohjelmoidut ihmiset tiedä sitä. He vain jatkavat ja jatkavat. Jonkun pitäisi lopettaa tämä! (s. 88)

   

Oboin kirja oli aika haastava tapaus. Sen ideassa on pitkälti samaa kuin Michael Enden Tarinassa vailla loppua. Oboikin lukee kirjaa, joka kertoo hänestä, orpopojasta, jonka tehtävänä on pelastaa maailma. Tämä oli minusta kokonaisuutena klassikkoa parempi, mutta moni asia kuitenkin hiersi hampaankolossa. Erityisesti viruksen istuttaminen lepakkoihin meni hieman koronasalaliittoteorian tasolle. Salmen edellinen kirja, säeromaani Olin niinku aurinko paistais sijoittuu ensimmäisen koronakevään aikaan, mikä herättää kysymään olisiko korona siis jäänyt kummittelemaan kirjailijan ajatuksiin pidemmäksikin aikaa? Kirja olisi toiminut mainiosti ilman pandemiaakin. 

   

Kun torikauppias löi ensimmäisen räpistelevän lepakon pään poikki, tappavan vaarallinen virus lähti leviämään ympäri maailman

--

– Tapahtui niin, että tauti tarttui ihmiseen. Ja koska ihmiset kokoontuivat mielellään suurilla toreilla, kuuntelivat musiikkia suurissa konserttisaleissa, seurasivat urheilukilpailuja suurilla stadioneilla, tauti levisi nopeasti. -- sairaalat, krematoriot ja hautausmaat natisivat liitoksissaan. (s. 81 ja 91)

   

Teoksen vahvuutena on sen sisältämä viittailu kirjoihin. Sivuilla vilisee paljon tuttuja hahmoja. Lopusta löytyy lista kaikista kirjoista, jotka on tavalla tai toisella mainittu tekstissä. Lukuviikon teemaan sopien Oboi aktuaalisesti lukee maailmaa paremmaksi, sillä luetut kirjat todella muokkaavat teoksen todellisuutta. Oboi tapaa kirjan alkupuolella kiehtovan tytön, jota kutsutaan Thuleksi. Hänen ihonsa on aivan valkoinen, hiuksensa hopeiset ja huulensa siniset. Tuli mieleen Aino Joonas Riekkolan kirjasta Silkkomaahan kadonneet. Thule olisi voinut olla kirjassa mukana enemmänkin. Oboin kaksossiskot jäävät harmillisesti todella pieneen sivurooliin.  

  

– Tämä saattaa olla kaikkien aikojen paras kirja. 

Nostin kulmiani, hymyssä suin minäkin, ja sanoin:

– No, jokaisella on oma makunsa kirjojen suhteen. (s. 208)

  

Pidin joistakin kiinnostavasti kirjoitetuista lauseista erityisen paljon. Esimerkiksi "kastanjapuiden lehdet lensivät ilmassa kuin linnuilta irti revityt siivet", "vähän pölyyntynyt, niin kuin nyt ihmiset ovat, jos he elävät elämänsä vanhojen kirjojen keskellä", "sade nokki peltikattoja" ja "Sade oli liimannut hänen valkoiset hiuksensa poskiin kiinni, ja ne kulkivat ohuina noroina, saaden hänen ihonsa näyttämään särkyneeltä posliinilta". Välillä Salmi kuitenkin sortuu luetteloimaan, Oboi listaa asioita toisensa perään, vaikka yksikin esimerkki olisi jo välittänyt ajatuksen.

  

Kaiteita pitkin kipusi ylös runsaita kukkaköynnöksiä, jotka tuntuivat olevan ihan väärässä paikassa. -- käytävän sivuille aukesi kaksi valtavaa huonetta -- täynnä korkeita hyllyjä, ja hyllyt taas olivat pullollaan vanhoja pölyisiä kirjoja ja ruukkuja. Kaikista ruukuista luikerteli jokin pieni taimi, näytti kuin olisimme olleet jossain historiallisen kasvitieteellisen puutarhan ja kirjaston yhdistelmässä. (s. 51)

     

Oboin kirja on hyvin unenomainen – tai niin kuin eräs Goodreadsin käyttäjä kommentoi – psykedeelinen kirja. Salmi rikkoo useaan kertaan neljännen seinän ja teksti puhuttelee lukijaa suoraan. Tätä olisi kuitenkin voinut vielä hioa vähän, Oboi on raivostuttavan naiivi, juoni ennalta-arvattava ja kirjoitusvirheitäkin on jäänyt vielä muutama. Etenkin lopun "oliko kaikki vain unta" nyrjähdys oli harmillinen. Niin laiskaa taputella tarina kasaan kutsumalla tapahtumia vain kuumepainajaiseksi tai harhaksi. Lukija tosin saa itse päättää, pitääkö luettuja tapahtumia "tosina" vai ei. 
  

[Kirjat] olivat kuin se siemen. Kun ne olivat hyllyssä, ne olivat hiljaa, elämät sisällään. Mutta sillä hetkellä, kun joku tarttui kirjaan, avasi kannen, se heräsi eloon, tarina alkoi avautua. Kirjat avasivat maailmansa uupumatta, kerta toisensa jälkeen, aina vain uusien ihmisten edessä. Kertaheitolla ymmärsin sen ihmeen. Tarinan ihmeen. (s. 174)

  
Vapaaehtoisesti lapsettomana Lisäämö eli vauvatehdas hykerrytti, mutta tälle toiselle kohdalle pudistelin päätäni, sillä ollapa tuollainen tulevaisuus, ehkä maailman voisi silloin vielä pelastaa: "Maailmassa [ei] enää tarvittu tarinoita. Se osui sydämeeni kuin puukko, sillä minä olen kirjoittaja, enkä mitään muuta. Aivan samaan tapaan sinä järkyttyisit jos kuulisit, ettei lapsia enää tarvittaisi tulevaisuudessa mihinkään. (Älä pelkää, lapsia tarvitaan aina, se oli vain esimerkki.)"

  

Koko tilanne vaikutti ihan järjettömältä. Niin kuin minä olisin ollut joku helkkarin Liisa Ihmemaassa, enkä siis yhtään ihmetellyt, jos jostain olisi loikannut puhuva teepannu tai outo kani kello kädessään. (s. 55)

   

  

Arvosana:

        

Takakannesta:

Huikea romaani maailmasta, josta lukutaito on hävitetty, ja pojasta, joka ei usko tarinoihin.
  
13-vuotias Oboi on karannut etsimään entistä kotitaloaan. Hän päätyy katastrofin kärsineeseen kummalliseen kaupunkiin, jossa kukaan ei osaa lukea. Ihmisten toimia ohjaa kämmeneen kytketyn laitteen kautta salaperäinen Wanda, joka kertoo heille kaiken, mitä heidän pitää tietää ja tehdä. Kirpputorilla Oboi törmää naiseen, joka antaa hänelle kirjan. Naisen mukaan kirja voi muuttaa kaiken ja auttaa löytämään sen minkä Oboi luuli kadonneen ikuisesti. Ja yhtäkkiä tarinoita inhoava Oboi saakin huomata, että hänestä on tullut tarinan sankari, se orpo poika, jonka pitää pelastaa koko maailma.

  

304 sivua, Otava 2022

  

Kuvittanut: Nelli Långstedt

    

Luettu myös täällä: Helsingin Sanomat: Tuoreet lasten- ja nuortenkirjat pysäyttävät hyvien kysymysten ääreen, Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Kirsin kirjanurkka, Kirjavinkit, Hiiri kirjahyllyssä

  

*****

     

"Minun ei varmaankaan tarvitse kertoa teille, millainen voima kirjoilla on. 

Kirjat voivat muuttaa mielipiteitä ja maailmoja, avata ovia ja ajatuksia 

ja kylvää siemeniä joista voi kasvaa jotain satumaista tai peräti hirvittävää.

  

Sen tähden kirjat joutuvat usein sensuurin kohteeksi. 

Ne, jotka julistavat kirjoja pannaan tai polttavat niitä, pelkäävät niiden sisältöä."

    

    

Arvostelukappale

  

Kuulemieni kehujen perusteella odotin Anna Jamesin fantasiasarjan aloittavalta Tilly ja kirjamatkaajilta vielä enemmän. Perusideahan tässä on tosi houkutteleva: päästä tapaamaan romaanihenkilöitä lempikirjoista ja puhumaan sekä seikkailemaan heidän kanssaan kirjoissaan. Mihin kirjaan sinä haluaisit lähteä seikkailemaan? 

  

Tilly, koko nimeltään Matilda Pages, asuu isovanhempiensa kanssa kirjakauppa Pages & kumppanien yläkerrassa. Hänen äitinsö on kadonnut vuosia sitten, poliisin mukaan hänellä saattoi olla synnytyksen jälkeinen masennus. Tillyllä on mehiläisriipus kaulaketjussa, ainoa linkki äitiin. Isästä puolestaan ei ole mitään tietoa.

    

"Kirja, joita me lapsuudessamme rakastamme, muovaavat meitä aivan erityisesti. Kirjojemme henkilöt auttavat meitä päättämään, millaiseksi haluamme tulla." (s. 41)

   

Tilly pääsee Vihervaaran Annan Prinssi Edwardin saarelle ja Liisan mukaan Ihmemaahan. Eikä vain lukemalla noita lempikirjojaan, vaan aivan fyysisesti tarinan imuun. Nämä kirjat kirjoista ovat aina houkuttavia paljon lukeneelle. Tillyn äidin lempikirjaa, Pikku prinsessaa, en ole vielä lukenut, mutta ehkä kesän klassikkohaasteeseen luen sen. 

  

Kadonneen äidin ja kuolleen isän tarina oli tässä varsin onnistuneesti uniikki. Isovanhemmat olivat ihastuttavia, mutta Tillyn sidekick Oliver jäi hieman litteäksi. Hänellä on lukihäiriö, mitä ei turhan usein näe kirjoissa. Onko muuten kenelläkään käsitystä, millainen mahtaa olla kirja, joka on "painettu sellaiselle paperille, jota lukihäiriöisten oli helpompi lukea kuin tavallista kirjasivua"?  Irvikissa oli suosikkihahmoni.

  

"Onko sinulta koskaan mennyt ajantaju jonkin kirjan lumoissa? tai oletko joskus katseen nostaessani hetkisen hämmästellyt, missä oikein olet? Onko sinulta hämärtynyt, mitä ympärilläsi tapahtuu, ja sinä sen kuin luet tekstiin uppoutuneena?" (s. 210)

  

Jotain jäi lukukokemuksestani puuttumaan, ehkä kaikki tapahtui lopulta liian helposti ja vahingossa oikein. Tilly joutuu huimiin, pelottaviinkin seikkailuihin (jotain samaa kuin Ebenezerinkadun ihmeessä), mutta pelastuu niistä todella helposti. Tämän kirjan lukijoille on helppoa suositella ainakin Talventaian tarinoita, Nevermoor-sarjaa sekä Amari ja yön veljiä. Lisää lukuvinkkejä löytyy postauksen lopusta.  

  

Harry Pottereihin viitataan kirjassa toistuvasti. Harmillisesti kyseisen sarjan kirjailija on viime vuosina puhunut niin vahingoittavasti transihmisistä, etten voi katsoa enää tuota kymmeniä kertoja lukemaani sarjaa samalla tavalla. "Voiko ihminen olla ihan paha, jos hänellä oli hyllyssään koko Harry Potter -sarja?" 

    

"Mummi, tuntuuko sinusta koskaan, että sinä luet kirjoista paljon enemmän kuin muut ihmiset" 

"No kyllä, totta kai. Luen kirjoja työkseni, joten ihan varmasti luen enemmän kuin monet muut."

--

"En tarkoita kirjojen lukumäärää vaan tekstiin uppoutumista. Tuntuuko sinusta joskus lukiessasi, että olet suorastaan mukana siinä kirjassa tai jotain semmoista?" (s. 122)

  

Kuten HarperCollins Nordilta aiemmin lukemassani Tulvan jälkeen, tästäkin jokaisen luvun viimeiseltä sivulta puuttuu sivunumero. Kirjan fontti on miellyttävän iso ja tekee välillä erikoisia juttuja sivuilla (ks. kuva alla), lisäksi tekstin seassa on niin pieniä kuin kokonaisen sivunkin kuvituksia tehden tästä todella nopealukuisen teoksen. Täytynee antaa kirjasarjalle vielä uusi mahdollisuus ja lukea jatko-osakin jossakin vaiheessa. Niitä näyttää tulevan suomeksi nopeaa tahtia.

  

Ja vastauksena pitkäaikaiseen debaattiin:

  

"Minäkin tykkään siitä", Oskar sanoi. 

"Olet siis lukenut sen?" 

"No, olen kuunnellut äänikirjan. Kelpaako se?" 

"Ilman muuta", Tilly vastasi. (s. 80)

    

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

TYTTÖKIRJOJEN TIMANTTI

  

Ainutlaatuisen lahjakas kirjailija tarjoaa taianomaisen sarjan, joka vangitsee lukijan otteeseensa.

  

11-vuotias Tilly on asunut isovanhempiensa kirjakaupan yläpuolella siitä lähtien, kun hänen äitinsä katosi mystisesti pian Tillyn syntymän jälkeen.

  

Eräänä päivänä Tilly huomaa, että klassisia lastenkirjojen hahmoja alkaa vaellella kaupassa. Hahmot hyppäävät kirjojen sivuilta oikeaan elämään mystisellä kirjoissa matkustamisen taialla. Apulaisinaan Vihervaaran Anna ja Ihmemaan Liisa, Tilly päättää ratkaista hänen äitinsä katoamisen mysteerin.

  

Hän astuu rohkeasti kohti tuntematonta tietämättä, millainen seikkailu häntä odottaa ja mitä vaaroja hänellä on edessään...

  
Suomentanut: Merja Helanen, 386 sivua, HarperCollins Nordic 2021
  
Alkuperäinen nimi: Tilly and the Bookwanderers (2018)

  

Kuvittanut: Paola Escobar

    

Sarjassa ilmestyneet:

• Tilly ja kirjamatkaajat
• Tilly ja kadonneiden satujen arvoitus
• Tilly ja seikkailujen kartta (ilmestyy toukokuussa)

    

Luettu myös täällä: Kirjahilla, Lastenkirjahylly, Kirjavinkit, Kallellaan kertomuksiin, Kirjahullun päiväkirja, Kasoittain kirjoja

  

Samankaltaista luettavaa: Cornelia Funke: Mustesydän, Mila Teräs: Noitapeili ja Kadonnut kaupunki, Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja, Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla 

2x Elizabeth Acevedo

"Papilla oli kaksi elämää.

Kaksi tytärtä.

Papi oli kahtia jakautunut mies,

pelasi peliä itseään vastaan."

  

heti kun virkailija

lausuu sanan onnettomuus,

linoleumi avaa

                näykkivät leuat

pohjattoman mahan,

                minut nielee

tämä hainhampainen totuus. (s. 12)

  

Isän yllättävä kuolema paljastaa tällä olleen kaksi elämää, toinen New Yorkissa, toinen Dominikaanisessa tasavallassa. Elizabeth Acevedon säeromaanissa vuorottelevat 16-vuotiaiden tytärten Caminon ja Yahairan näkökulmat ja lopussa he kohtaavat. Kirjan pituutta ei kannata säikähtää, sillä sivut ovat todella ilmavia, riveillä on vain muutamia sanoja. 

  

Tunnen olevani lankarulla,

joka on pudotettu lattialle.

Kierin auki & purkaannun,

kun totuus alkaa valjeta.

Sisko. Sisko. Sisko. (s. 241)

  

Maata jalkojen alle on nopealukuinen, mutta ei ehkä aivan niin vaikuttava teos kuin Runoilija X.  Vahvaa #metoo ja BLM sanomaa kuitenkin tässä on. Naisen asema Dominikaanisessa tasavallassa on pelottavan kapea, ja etenkin Caminon ahdistelija hirvittää. Häntä jopa syytetään, että on tarkoiteuksella herättänyt ahdistelijansa huomion. Parasta kirjassa on Yahairan ja hänen paloportailla tomaatteja kasvattavan tyttöystävänsä Dren suhde.

  

somessa pyörii videoita, joissa

taas joku musta poika ammutaan (s. 190)

  

&-merkin käyttö ja-sanan sijaan oli aluksi ärsyttävää, mutta melko nopeasti ne alkoi lukea automaattisesti kuin olisi kirjoitettu auki. Romaanin taustalla on aito lento-onnettomuus vuodelta 2001. Turmassa kuolleet olivat enimmäkseen dominikaanisesta tasavallasta ja osalla matkustajista oli ollut kaksoiselämä. Tapahtuma on jäänyt uutispimentoon WTC-torneihin kohdistettujen iskujen takia. Miinusta annan siitä, ettei kaikkia espanjankielisiä ilmaisuja oltu suomennettu (olisi voinut avata vaikka viitteinä).

  

Haluaako kukaan koskaan

lähteä kotoaan?

--

Olisiko helpompaa leikkiä, että tämä on väliaikaista,

että jonain päivänä on turvallista palata?

--

Täällä, huolimatta pahasta & rumasta,

on kotini. & nyt toivon, että voisin jäädä. Haluaako kukaan koskaan

lähteä paikasta, jota rakastaa? (s. 401)

    

Samastuin jossakin määrin hahmojen kokemuksiin, sillä oma isäni kuoli yllättäen ollessani 14 ja olimme vain vuotta aiemmin joutuneet jättämään kotimme, jossa olin koko ikäni asunut. Ei liene ihmekään, että edelleenkin suurin osa unistani sijoittuu lapsuudenkotiini, vaikka olen asunut opiskelukaupungissani Oulussa jo pidempään kuin siellä. 

  

Ihmiskeho on kumma pala lihaa.

Se paisuu & tyhjenee

pitääkseen meidät hengissä,

mutta pienet sanat voivat sen täyttää

tai puhkoa siitä ilmat pihalle. (s. 273)

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Terävä romaani surusta, anteeksiannon vaikeudesta ja katkeransuloisista ihmissuhteista

  

Camino Rios asuu Dominikaanisessa tasavallassa ja haaveilee lääketieteen opinnoista New Yorkissa. Newyorkilainen Yahaira Rios puolestaan ei ole puhunut isälleen sitten edelliskesän, jolloin hän sai tietää tämän toisesta vaimosta.

  

Camino ja Yahaira saavat kuulla olevansa sisaruksia, kun heidän isänsä menehtyy lento-onnettomuudessa. Juuri kun he luulevat menettäneensä kaiken isästään, he löytävät toisensa. Isän kuolema paljastaa kipeät totuudet sekä rakkauden, jonka hän jakoi meren kaksin puolin.

  

Suomentanut: Leena Ojalatva, 421 sivua, Karisto 2021

  

Alkuperäinen nimi: Clap When You Land (2020)

  

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Maaseudun tulevaisuus, Kirjahilla, Kirjojen keskellä, Kirja vieköön!, Unelmien aika

    

*****

  

"Mä tiedän, että keittiössä mä olen onnellisempi kuin missään muualla.

Se on ainoa paikka, missä mä voin rentoutua ja missä riittää, kun keskittyy perusjuttuihin: makuun, tuoksuun, koostumukseen, yhdistelyyn, kauneuteen."

  

  

Elizabeth Acevedon kolmas suomennettu teos Kaikilla mausteilla oli nuortenkirjalukupiirin marraskuun kirjana. Kustantaja lupailee lämminhenkistä lukupalaa ja periaatteessa sainkin sen. Toisin kuin Acevedon aiemmat kirjat, tämä ei ole säeromaani. Harmillisesti kirjastosta lainaamastani kappaleesta oli joku aiempi lainaaja taitellut ison osan nurkista.

  

Emonilla on hieman vaikeaa selvitä paineiden alla. Hän on lukion viimeistä vuotta käyvä nuori, jolla on kaksivuotias lapsi. Emoni käy koulun ohessa töissä ja asuu mummonsa kanssa, joka on kasvattanut hänet. 'Buela auttaa hoitamaan myös taaperoa. Isä ei kestänyt vaimonsa kuolemaa ja muutti takaisin Puerto Ricoon, mistä vierailee joka kesä kuukauden ajan. 

  

Mä halusin antaa Babygirlille kivan nimen. Sellaisen, joka ei paljasta siitä liikaa etukäteen, niin kuin mun oma nimi. -- Ja vaikka meidän nimissä onkin samoja kirjaimia, mun oma on täynnä veitsenteräviä äänteitä: E-Maa-Ni, Emman nimi on pehmeä, se pyörähtää kieleltä kuin unelias kuiskaus. (s. 14)

  

Emonin tyttären nimi on Emma, mutta häntä kutsutaan 90% kirjasta Babygirliksi. "Toivon todella, että alkaisit kutsua Emmaa hänen oikealla nimellään. Tämä Babygirl-höpötys hämmentää häntä." Tytön isä on myös kuvioissa mukana sovittuina viikonloppuina, mutta muutoin Emoni ei häntä halua nähdä. Tyyppi tosin sattuu olemaan aika mustasukkainen ja on pyytänyt lähistöllä asuvia kavereitaan pitämään Emonia silmällä ja raportoimaan, jos tämän luona käy poikia.

  

Minun oli todella vaikeaa samaistua Emonin tilanteeseen. Etenkin siihen lapsi-osuuteen kirjasta, itse kun olen vapaaehtoisesti lapseton. "Valmiina äidin mahassa koputtelemassa iho-ovea, että pääsisin ulos." En myöskään ole hyvä kokkaamaan ja ihmettelin Emonin kykyä yhdistellä raaka-aineita luovasti herättäen syöjissä erilaisia tunteita ja muistoja. Sitä on kirjassa useaan otteeseen kuvattu maagisena. Kirjassa on myös pieni romanttinen sivujuoni ja tykkäsin siitä puolesta paljon. "Mä luulen, että se haluaisi ihan oikeasti tapailla mua."

  

Se oli luultavasti vaikein päätös, jonka mä olen koskaan tehnyt. Kenelläkään ei ollut oikeita vastauksia, kukaan ei tiennyt, pärjäisinkö mä äitinä vai pitäisikö mun antaa vauva adoptioon. Tai olisiko mun pitänyt tehdä abortti.

--

"Jos pidät vauvan, et enää ole oman elämäsi keskipiste, Sinun täytyy ottaa lapsi huomioon jokaisessa päätöksessä, jonka teet. Et voi enää olla itsekäs; et voi panna omia tarpeitasi vauvan tarpeiden edelle. Tämä on viimeinen kerta, kun joku kysyy ensin sinulta, mitä sinä haluat, ja vasta sitten, mitä vauvasi tarvitsee." (s. 119-120)

  

Emoni pidättää toistuvasti hengitystään niin, että hänen täytyy olla jo paha happivaje. Kohtia löytyy ainakin sivulta 84 "Mä päästän henkäyksen, jota en ollut huomannut pidätteleväni.", sivulta 95 "Mä päästän henkäyksen, jota en edes tajunnut pidätelleeni." sekä sivulta 240 "Kun lentokoneen pyörät koskettaa kiitoradan asfalttia, mä päästän henkäyksen, jota en tiennyt pidätelleeni." Lisäksi hän puree huultaan huomaamattaan, kuten sivulla 221 "Mun alahuuleen sattuu, ja mä tajuan purreeni sitä koko keskustelun ajan." ja sivulla 284 "Mä en edes huomannut purevani huultani." Hieman liikaa toisteisuutta makuuni. 

  

Kaikilla mausteilla on nopealukuinen ja hyvin kirjoitettu, kuten kaikki Acevedon teokset ja varustettu jälleen upean monipuolisella hahmogallerialla. Edustettuna on niin erilaisin etnisyyksin varustettuja ihmisiä kuin sateenkaaren värejäkin. Kaikilla mausteilla auttaa ymmärtämään hyvin erilaisessa asemassa olevan ihmisen näkökulmaa. Näitä on aina kivaa lukea juuri siksi, sillä välillä on erittäin tervetullutta hypätä aivan toisenlaisen ihmisen saappaisiin ja kokemusmaailmaan. Tämä tosin vahvisti entisestään tunnetta, etten halua lapsia. Toivottavasti Acevedo kirjoittaa lisää teoksia ja ne tullaan kääntämään suomeksikin. 

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Emoni Santiago on high school -opiskelija, pikaruokalan työntekijä ja pienen tytön yksinhuoltajaäiti. Kun luokkatoverit katsovat jo tulevaisuuteen, Emonin vaihtoehdot ovat rajatut. Keittiö onkin ainoa paikka, jossa hän voi päästää irti huolistaan. Keittiössä hän saa aikaan taikoja. Kun koulussa alkaa ruoanlaittokurssi, Emoni haluaa osallistua, vaikkei hänellä ole varaa kurssiin sisältyvään opintomatkaan. Hän päättää kuitenkin murehtia sitä myöhemmin. Lähipiirin sekä inspiroivan opettajan kannustuksen avulla Emonille aukeaa uusia, odottamattomia polkuja.

  

Palkitun runoilijan uutuusromaani on lämminhenkinen lukupala ja antaa äänen nuorille naisille, joiden tarinoista usein vaietaan.

  

Suomentanut: Leena Ojalatva, 334 sivua, Karisto 2020

  

Alkuperäinen nimi: With the Fire on High (2019)

  

Luettu myös täällä: Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja, Kirjojen keskellä, Kirjoihin kadonnut, Kirja vieköön!