Lukulomalla voi tarttua vaikka kauhukirjoihin

"Harteikas, tummanpuhuva hahmo vilahti puiden lomassa. Sillä näytti olevan taaksepäin kaartuvat sarvet ja keltaisena hohtavat silmät, mutta se käveli pystyssä kuten ihminen."

  

  

Anu Holopaisen Iik! -sarja on edennyt jo kahdeksanteen osaansa Krampus. Voiko kirja alkaa kauhistuttavammin kuin koulun hiihtopäivällä? Ei ainakaan minusta, sillä lukiessani aivan ensimmäisiä sivuja iski päälle ihan liioittelematta Vietnam flashbackit verenmaku suussa ja kyyneleet silmänurkissa itseäni vanhemmilla, lipsuvilla suksilla metsäladulla hiihtämisestä. Miten olikin, ettei voitelu ollut ikinä kohdillaan!

  

Ei hän ruudulla tapahtuvia juttuja pelännyt, vaan oikeita hirviöitä. Ja ehkä vielä enemmän hirviömäisiä ihmisiä, joista joskus kirjoitettiin iltalehdistön lööpeissä. Vampyyriin sentään tepsi pyhitetty vesi ja demoniin latinakielinen loitsu, ihmisiin ei aina edes järkipuhe. (s. 74)

  

Vaikka kirjan varsinainen kauhuaines kertookin nimenmukaisesti Krampuksesta, Joulupukin pelottavasta vastakohdasta, joka Wikipediaa lainatakseni on "keskieurooppalaisessa kansanperinteessä esiintyvä hahmo, joka on puoliksi pukki ja puoliksi paholainen", oli minusta tuo hiihtämispuoli paljon pelottavampaa. Oli pikemminkin melkein tyydyttävää, kun tuo sarvekas hiippari sieppaa kiukuttelevan Siirin. Hän nimittäin haluaa joululahjaksi ikärajoitetun pelin, mutta ihastuttavan järkevät vanhemmat eivät siihen onneksi suostu. 

  

– Hämmästyisin kyllä, jos metsässä tulisi vastaan susi. Ihan vain koska se olisi tavallinen, normaali susi. Mutta jos siellä tulisi vastaan ihmissusi, en ihmettelisi yhtään!

--

Miksi Vuohikylässä oli parin viime vuoden aikana tapahtunut kerrassaan kummallisia, ja mitä erityistä Siirissä oli? (s. 7-9)

  

Kaksoset Saku ja Sussa joutuvat taas kohtaamaan yliluonnollisen maailman, vaikka ne hommat alkavat jo vähän kyllästyttää. He pohtivat, miksi juuri heidän kohdalleen on sattunut niin paljon näitä epätavallisia yhteentörmäyksiä ja miksi Siirillä on outoja kykyjä. Jälkimmäiseen kysymykseen ei valitettavasti tullut lisätietoa, mutta ehkä jossakin seuraavassa osassa. 

  

Krampus vapautuu arkeologisen kaivauksen takia, mitä oli alaa yliopistossa vuosia opiskelleena todella cringeä lukea. Vaikka kyseessä on vain lasten romaani fiktiivisine kauhuhahmoineen, on kuitenkin tärkeää, ettei luotaisi aivan täysin villejä mielikuvia siitä, millaista arkeologia oikeasti on. Se on nimittäin todella paljon lähempänä pikkulasten hiekkalaatikkoleikkejä kuin Indiana Jonesia, kuten alla oleva, omilta koekaivauksiltani ottama kuva osoittaa.

  

  

– En olisi arvannut, että arkeologinen kaivaus olisi näin tylsä, Saku harmitteli. – Eihän täällä ole mitään. (s. 55)

   

Suomessa ei ole fossiileja tai luolamaalauksia vaan kalliomaalauksia, luolaihmisistä puhumattakaan - koska meillä ei ole niitä luoliakaan (Susiluola on alalla tunnettu tyhmyys, kun haluttiin rakentaa matkailun takia keskieurooppaa muistuttavaa kuvaa menneisyydestä, mikä ei edusta todellisuutta). Kaivauksia ei yleensä ole kuin kesällä, suunnilleen toukokuusta syyskuun loppuun välisenä aikana. Ja alussa kun ihmetellään räjäytystä muistuttavaa ääntä kaivausalueelta, niin sellainen ei todellakaan tavallisilla kaivauksilla tapahtuisi, ehkä korkeitaan, jos valvottaisiin kaupunkialueella olevan rakennustyömaata ja siellä sattuisi jokin kaasuputkiin liittyvä onnettomuus.

  

Kuinka kolme lasta edes kykenisi taistelemaan Krampusta vastaan ilman kunnon aseistusta, kuten vaikkapa raketinheitintä tai kranaatteja. (s. 81)

  

Tämä ei ollut aivan sarjan terävintä kärkeä, mutta edelleen oikein sujuvaa tekstiä. Suosittelen tätä etenkin joulunseutuun värisyttävän kirjallisuuden ystäville. Sarja sopii mainiosti etenkin 10-12-vuotiaille. Kirja loppuu varsin enteellisiin sanoihin ja Buffynsa katsoneelle varttuneemmalle lukijalle kovin tuttuihin tunnelmiin.

  

– Ai että Helvetti olisi meidän koulun alla? Sussa melkein naurahti epäuskosta, vaikka tilanteessa ei ollut mitään huvittavaa. 

– Ei kai sentään, Saku arveli. – Mutta jospa tässä on semmoinen kohta, mistä sinne pääsee. Jos reitin voisi avata missä vaan, miksi Krampus olisi vaivautunut tänne asti?

--

– Eikö muuten ole aika outoa, että se kuilu on meidän koulussa, Siiri supatti kaksosille, kun he kävelivät isän perässä. – Toivottavasti kukaan muu ei osaa avata sitä. (s. 104 ja 117) 

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Joulu on uhattuna! IIK!-sarjan kahdeksannen osan inspiraationa ovat keskieurooppalaiset kansantarut sekä suomalainen Rare Exports -kauhuelokuva. Helppolukuinen, maltillisen pituinen ja sopivan jännittävä tarina houkuttelee myös vähemmän lukevia lapsia uppoutumaan kirjaan.

  

Uuhivuorelta on löytynyt muinaisia kalliopiirroksia sekä outoja onkaloita, ja kansainvälinen säätiö aloittaa siellä arkeologisen kaivauksen. Saku ja Sussa kiinnostuvat paikasta, kun he Siirin kanssa kohtaavat metsässä kaksi merkillistä pikku-ukkoa, joista toisella on päässään säätiön logolla varustettu pipo.

  

Samaan aikaan Krampus, kaivausten myötä vapaaksi päässyt myyttinen jouluhirviö, kiinnittää huomionsa Siirin kiukutteluun joululahjoista. Krampus kerää tuhmat lapset jouluna säkkiinsä, ja jo ennen joulua sen tonttukäskyläiset yrittävät siepata Siirin kesken lumileikkien. Aattona Krampus onnistuukin viemään Siirin mukanaan. Kaksosten on kiiruhdettava perään ja keksittävä, kuinka he saavat pikkusiskon turvaan tonttujen suojatessa Krampuksen selustaa.

   

117 sivua, Myllylahti 2022
   
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Kauhukännykkä
• Kilikorven vampyyri
• Metsälammikon hirviö
• Nuku, nuku leluseni
• Plattilan noita
• Demonikuiskaaja
• Räyhähenki
• Krampus 
  

  

*****

  

"Kroklokkeja sukelsi esiin varjoista ja romujen seasta. Niitä tuntui tulevan joka puolelta, höyrymobiilinraatojen ovista ja ikkunoista, rakennusten kivijaloista ja viemäreistä. 

Pian ne täyttivät kadun kuin outo mielipuolinen sirkusryhmä."

  

   

Arvostelukappale

  

A.R.S. Horkka on pseudonyymi, jonka takaa löytyvät Anders Vacklin sekä Riina ja Sami Kaarla (mistä johtuen Pet Agents -kirjojen kuvituksissa onkin vilahdellut mainoksia tästä sarjasta), ja joka tekee myös cameoroolin kirjassa keisarillisena pyövelinä. Nordic Horror on nuorten kauhusarja, jossa tulee olemaan yhteensä seitsemän itsenäistä osaa, joista kolme on jo ilmestynyt. 

  

Kerran niin eloisa metropoli muistutti nyt nekropolia, kuolleiden kaupunkia, ja sen murjotut mukulakivikadut katakombeja.

--

Lyijykaupunki oli kuin aavekaupunki. Aivan kuin valtaisa hyökyaalto olisi noussut Höyrymereltä, pyyhkäissyt kaupungin yli ja huuhtonut sen asukkaat mennessään. (s. 23 ja 94)

  

Kellopelikuiskaajan idea on huima: steampunk-Helsinki, zombeja sekä rutto, I'm all in! Mutta harmillisesti himpun päälle pariin sataan sivuun ei ole saatu ihan niin paljon sisältöä kuin luulisi. Jo valmiiksi pienikokoisessa kirjassa on todella suuret marginaalit, mikä tarkoittaa, että tekstiä on vieläkin vähemmän. Ja siinäkin vähässä oli typoja: esimerkiksi sivulla 119 "Nainen pelkäsi Ilmeisesti paniikkikohtauksen iskevän" ja sivulla 180 "Keittiö oli likaisia astioita". 

  

Kaupunki oli pelkkää harmautta, raunioita ja luhistuneita kattoja.

--

Sota ja aika olivat muuttaneet kaupunkia hyvin paljon siitä, kun Orca oli kahdeksanvuotias. Hän muisti lapsuudestaan kauniit, karkkimaisen värikkäät talot, niiden valkoiset pilaririvit ja ulkonevat, monenmuotoiset erkkerit kattokoristeineen. Nyt kaikkea peitti paksu noki ja lika. Sota oli tosiaan tehnyt Helsingistä Lyijykaupungin! (s. 77 ja 172)

   

Tämä on kirjoitettu 15-vuotiaille ja sitä vanhemmille, mutta teksti on hyvin yksinkertaista (välillä ehkä tahattomastikin pelkistettyine lauseineen) ja samaan aikaan käytetään kuitenkin sanoja, jotka eivät välttämättä kaikille nuorille avaudu. Tällaisia ovat mm. topparoikka, dandy, fonografi ja savikiekko. Nuorten kirjoitus- ja lukutaito sekä keskittymiskyky ovat toisaalta nykyään aiempaa heikompia, eli en ihmettele jos kirjoja ilmestyy jatkossa entistä enemmän tällaisella riisutulla tyylillä. mikä on todella hyvä heikommille lukijoille sekä esim. heille, joilla suomi ei ole äidinkieli, mutta paljon lukeville tällainen tympeää. Näitä aineksia kun harvemmissa kotimaisissa tai edes suomeksi käännetyissä kirjoissa on tarjolla. 

  

Vasta kun sota oli riistänyt metropolikselta valot, saattoi ymmärtää, miten pimeä paikka maailma oli. (s. 12)

  

Kellopelikuiskaajan piti olla kauhua, mutta Furiosa-rutto (jonka epäilen olevan viittaus Mad Max: Fury Roadiin) ja kroklokit - joita ei juurikaan selitetty, kuten ei sitäkään, miksi sotaa käytiin, ehkäpä propagandan takia tietoa ei kauheasti ollutkaan - eivät nyt niin kammottavia olleet. Ällöttävin kohtaus nimittäin mielestäni oli, kun tyttöpäähenkilö ryömii kakkaojassa. Diktaattori esimerkiksi olisi voinut olla vielä asteen verran inhottavampi, sillä pahat ihmiset ovat kauhuolentoja paljon pelottavampia.

  

Lordiprotektorin uskonto suhtautui paitsi naisiin myös tieteeseen hyvin epäluuloisesti, miltei vihamielisesti.  

--

Oli parempi liikkua poikana, koska etenkin myöhään illalla yksin liikkuva tyttö herättäisi liikaa huomiota. (s. 128 ja 141)

  

Potentiaalia vieläkin hurjempaan tarinaan olisi ollut roppakaupalla, mutta teos keskittyi harmillisesti luomaan olematonta romanssia kahden nuoren hahmon Orcan ja Vaporin välille. He olivat alkupuolella kirjaa vain ohimennen mainittuja sivuhahmoja, pääfokuksen ollessa höyrytekniikan professori Aeriksen seikkailuissa suljetulla alueella ja loppupuolella he olivat ajautuneet vuodeksi eri kaupunkeihin. En itse kokenut minkäänlaista värähtelyä kaksikon välillä, enkä voi sanoa, että olisin edes oppinut tuntemaan heitä.

  

Sisäpuutarha oli kuin vihreä temppeli, tai elävä, mullantuoksuinen museo, jota hallitsivat luonnonlait ja vuorokauden ja vuodenaikojen vaihtelut. Trooppiset, sumuiset huoneet olivat kauniita kasvitieteellisiä pienoismaailmoja. (s. 126)

  

Loppu oli todella epätyydyttävä. Sivumäärän lähestyessä loppua sitä lukijana alkaa toivoa, että jotain tapahtuisi, sillä Mad Maxin tavoin, tässä keskityttiin aivan liikaa erilaisilla höyrykoneilla kaahailuun, juonen ja henkilöiden ollessa toissijaisia. Miljöön ansiosta kirja kuitenkin ansaitsee enemmän pisteitä. Kuvitusta löytyy kannen lisäksi myös sisäkansista ja se oli 5/5 eli aivan loistava suoritus sillä saralla ja olisin mielelläni nähnyt sitä vielä enemmänkin.

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Näkevätkö kellopelizombiet unta höyrylampaista?

  

Apokalyptinen matka steampunk-tunnelmaiseen Helsinkiin sodan, ruton ja zombien keskelle.

  

15-vuotiaat tiedekadetit Vapor ja Orca joutuvat hengenvaaralliselle matkalle Helsinkiin, Lyijykaupunkiin, etsiessään professoriaan Aerista, Keisarillista Kellopelikuiskaajaa. Aeriksella on keino parantaa ihmiskunta Furiosa-rutosta ja päättää loputon sota, mutta sitä varten hän tarvitsee Lyijykaupungissa sijaitsevasta vanhasta laboratoriostaan Tulikiven. Ruttoon sairastuneen professorin matkakumppaniksi päätyy pieni zombietyttö Alba, mutta aika alkaa käydä vähiin…

  

Nordic Horror -sarja on uutta pohjoismaista kauhua, jossa maanläheinen realismi, pohjoisen pimeys ja kylmyys, mysteerit, murhat ja mytologia pakkautuvat yhteen painajaisten kudelmiksi hyvinvointiyhteiskunnan pimeimmissä nurkkauksissa.

  

220 sivua, Tammi 2022

   
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Jäätävää
• Kellopelikuiskaaja
• Korvaaja
• Murhaballadit (ilmestyy helmikuussa 2023)

    

Luettu myös täällä: Siniset helmet, Luova ruho

  

*****

  

"Para oli taikaolento, joka luotiin noituuden avulla. 

Se valmistettiin langasta ja kangasräsyistä, jotka kiedottiin kuolleen lapsen sormen ympärille. 

Para heräsi eloon, kun sen valmistaja pudotti pisaran omaa vertaan sen päälle ja teki taikarituaalin."

  

   

Mitä olisikaan Halloween-lukuhaaste ilman Åsa Larssonin ja Ingela Korsellin kirjoittamia Pax-kirjoja? Nämä ovat oikeasti kammottavaa luettavaa vaikka kohderyhmänä ovat lukijat 12 ikävuodesta ylöspäin. Sarjassa ollaan kauhun ällöllä laidalla, joka saa takuuvarmasti aikaan kylmiä väreitä selkäpiissä. Lisäksi sarjan kirjat ovat todella lyhyitä ja Henrik Jonssonin taidokkaasti, sarjakuvamaisesti kuvittamia. Pax on täydellinen sarja kauhua kaipaaville varhaisnuorille ja sitä vanhemmille, joskaan ei kaikkein herkimmille lukijoille.

  

– Osasto eteenpäin, mars! kissalakkinen pikkupiru komensi ja osoitti suunnan keltaisilla kynsillään. 

Muut pikkupirut tungeksivat ja purivat toisiaan häntiin. Ne käkättivät ja mekastivat. 

– Kasasto kitaanpäin, kops! 

– Lipasto lapaanpäin, laps! (s. 64)

  

En ole koskaan ennen lukenut sarjaa, jonka luvuissa on juokseva numerointi osasta toiseen, eli vain ensimmäinen osa alkaa luvusta 1, muuta jatkavat siitä, mihin edellinen osa päättyi. Niinpä Para sisältää luvut 87-127. Kun Mariefredin koululaisilta katoaa ulkoilupäivän aikana puhelimia ja muuta arvotavaraa, osoittavat kaikkien syyttävät sormet kohti Alrikia. Kuka tai mikä on katoamisten takana? 

  

Alrik halusi kuitenkin jäädä Mariefrediin. Hän piti jopa salaisesta kirjastostakin. Hän piti ajatuksesta, että hän ja Viggo olivat valittuja jollain salaperäisellä tavalla ja että he kuuluivat yhteen kirjaston kanssa. He olivat osa jotain suurta ja tärkeää.

--

Hän oli yrittänyt, ettei alkaisi ajatella Laylahia ja Andersia "kotina", mutta jos rehellisiä oltiin: täällä hän tunsi olevansa enemmän kotonaan kuin missään ennen tätä. (s. 80)

  

Para ei harmillisesti kuulu sarjan parhaimmistoon. Mystinen kirjasto toimii harmillisesti deus ex machinana ja ratkaisee kaikki ongelmat poikien puolesta - toisaalta Viggolla on vaikeuksia lukea ADHD:nsa kanssa, eli tällainen oikominen auttaa häntä. Myös kirjan jännityselementit jäävät pintapuolisiksi ja aivan liikaa tilaa saa Alrikin ja Viggon kiusaaminen, jota tapahtuu niin muiden koululaisten kuin opettajienkin taholta. Ongelmallisiksi väitettyjä poikia syytetään, kun tavaroita alkaa katoamaan, vaikka heillä ei ole osaa tai arpaa tapahtumiin - tai ei ainakaan suoraan. Tämä kaikki vain siksi, että poikien äiti on alkoholisti ja pojat on otettu huostaan. Alrik pelkää, että viime aikaisten kohujen takia Anders ja Laylah eivät halua enää pitää heitä. 

  

Voisivatko he tehdä niin, erottaa hänet ja Alrikin toisistaan? Ilmeisesti, Aikuiset voivat tehdä mitä tahansa.

--

Sehän siinä juuri onkin, Alrik mietti. Kaikki olettavat, että hän ja Viggo ovat syypäitä kaikkeen. -- Tuntui todellakin siltä, kuin hänellä ja Viggolla olisi otsassaan leima, jossa luki: "Syytä vain minua!"

--

Viimeinen asia, mitä hän nyt tarvitsi, oli taas yksi aikuinen Andersin ja Laylahin kotona kertomassa, että hän teki vaikka mitä kamalaa. Eikä hän edes ollut tehnyt mitään! (s. 70, 140 ja 151)

  

Kiusaaja-Simonin perhetaustoja avataan hieman ja tarjotaan ainakin yksi selitys, miksi Simon on sellainen kuin on. Hänen isänsä on todella ankara, jopa väkivaltaan taipuvainen ja poika siirtää kipuilunsa vielä heikommassa asemassa olevien nälvimiseen. Toisten systemaattinen piinaaminen ei tokikaan ole oikein, mutta kiusaajalla itselläänkin on usein ongelmia. Mielenkiintoista tarttua sarjan seuraavaan osaan, kuinka korppipoikien tarina tästä etenee. 

  

Ulkona alkoi olla jo pimeä, mutta hän ei saanut mennä ihan vielä sisään.

--

– Vielä sata lyöntiä, niin olet valmis tältä päivältä, Puukässä-Thomas sanoi. – Jos saa köniinsä lastenmailoja käyttävältä aloittelijalta, on aika treenata kovemmin, eikö niin? 

– Kyllä isä, Simon vastasi. 

– Paino vasemmalla jalalla, Puukässä-Thomas käski ja läpsäisi Simonia takaraivoon. – Paino. Etummaisella. Jalalla. Kuinka monta kertaa minun pitää sanoa, ennen kuin se menee kalloosi? (s. 53)

Arvosana:

    

Takakannesta:

Menestyssarja täynnä hyytävää kauhua ja yliluonnollisia olentoja.

  

Veljekset Alrik ja Viggo ovat palauttaneet rauhan kotikaupunkiinsa Mariefrediin auttamalla raivostunutta henkiolentoa. Tyyni kausi jää kuitenkin lyhyeksi, kun asukkailta alkaa selittämättömästi kadota tavaroita. Alrik on helppo kohde syytöksille, vaikka tosiasiassa tapahtumien taustalla on noituus. Kuvioihin ilmaantunut salaperäinen Iris herättää yhä uusia kysymyksiä. Kuka hän oikein on?

  

Pohjoismaiseen mytologiaan perustuvassa Pax-sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Loitsusauva, Tuonenkoira ja Ihtiriekko.

      

Suomentanut: Sirpa Alkunen, 192 sivua, Otava 2022

  

Alkuperäinen nimi: Bjäran (2015)
   
Kuvittanut: Henrik Jonsson

  

Sarjassa ilmestyneet osat:

• Loitsusauva
• Tuonenkoira
• Ihtiriekko
• Para
• Kummitus
• Näkki (ilmestyy helmikuussa 2023)

Kolme vuoden 2020 kovimmin kolahtanutta lukukokemusta

Vuosi 2020 piti sisällään kaikenlaista, paljon kivaa ja paljon sellaista, mitä ei välttämättä omana elinaikanaan osannut odottaa (kuten maailmanlaajuinen pandemia). Viimeksi mainitun takia upposinkin jopa aiempaa syvemmälle kirjojen maailmoihin, enhän voinut matkustella tai tavata ystäviäni ja perhettäni. Luin peräti kuusi viiden tähden teosta (edellisen kerran luin yhtä vaikuttavia teoksia vuonna 2018, kun tutustuin Holly Bournen Normaali-trilogiaan). Tässä siis yhteispostauksessa kolme kovinta kirjaa vuodelta 2020.

    

"- Se päivä, jolloin me kohtasimme…

Olen monta kertaa toivonut, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut.

- Niin minäkin, sanoi Mina.

- Ja siitä huolimatta se oli elämäni onnellisin päivä.

- Niin myös minun."

    

  

Arvostelukappale

  

Ensireaktioni kirjasta Goodreadsista kopioituna (9.4.2020): "Miten käsittämättömän upea loppuhuipennus sarjalle! Annan kirjoille viisi tähteä todella, todella harvoin, mutta Tinasotamiehet ei voi mitenkään ansaita yhtään vähempää. Pidätin hengitystäni hahmojen puolesta, sillä niin mielettömään pyöritykseen he joutuvat. Kaikki palaset vain loksahtivat täydellisesti paikalleen.

  

Magiaa, upeita miljöitä, rakkauskertomus, jännittäviä takaa-ajokohtauksia ja maailmaa syventäviä tiedonmurusia, joita olin jäänyt kaipaamaan kahdessa edellisessä osassa. Tämä on vuoden tähän mennessä paras lukukokemus ja luulen, että se pysyykin sellaisena. Aplodit, silinterihatun nosto ja kumarrus sinulle, Anniina Mikama. Bravo!"

  

Kuten sanottua, on Tinasotamiehet sarjan kolmas osa (edelliset kaksi osaa ovat Taikuri ja taskuvaras ja Huijarin oppipoika). Näin ollen tässä postauksessa saattaa olla juonipaljastuksia aiemmista osista.

  

Sarjassa ollaan 1890-luvun Suomessa ja Englannissaa (keskimmäisessä osassa tosin miljöönä on  Puola kuutisenkymmentä vuotta aikaisemmin), mutta aivan täydellistä historiankirjamaista kuvaa ne eivät maalaa. Kirjailija ottaa (kuten lupa onkin) vapauksia ajoittamalla esimerkiksi liukuportaat hieman aikaisemmaksi keksinnöksi kuin ne ovat meidän tuntemassamme maailmassa.

  

Tämä täytyy muistaa, jos jää esimerkiksi pohtimaan, milloin vessapaperirullat tulivat arkikäyttöön Suomessa (tarkistin asian, 1900-luvun alussa ja ensimmäisenä niitä tuotti Nokian tehdas!) ja olivatko tuon ajan naiset todella korsettivastaisia, vai onko tämä nykynäkökulman vuotamista tekstiin. Vastaus lienee jossain puolimatkassa: osa varmasti käytti korsettia sen kummemmin ajattelematta, toiset taas vastustivat niitä, eiväthän ihmiset nykyäänkään ole massaa, jolla on vain yksi yhteinen tapa ajatella.

  

- E-en minä usko, että tarvitsen korsettia, yritti Mina estellä. Hän oli lukenut noista hirmuisista vaatekappaleista, joiden avulla englantilaisnaiset kuroivat uumansa niin kireälle, että heidän kylkiluunsa ja sisuskalunsa rusentuivat pysyvästi kasaan. 

- Mutta totta kai neiti tarvitsee korsetin! kiljaisi vaatturimestarin rouva. - Nykypäivänä ainoastaan palvelusväki kulkee ilman korsettia. -- ripein ottein kietoi korsetin Minan keskivartalon ympäri ja alkoi vähän kerrallaan vetää selkämyksen nauhoja kierämmälle. 

- Jo riittää! sanoi Mina. Hän sai hädin tuskin äänensä kuuluville, kun valaanluista rakennettu pakkopaita pusersi ilman hänen keuhkoistaan. -- - Minä rusennun hengiltä!  (s. 81-82)

  

Mina on entinen taskuvaras, taikuri-Tomin avustaja ja tähän palavasti rakastunut. Tom kuitenkin on toistuvasti torjunut Minan sanomalla, että tämä tulisi onnellisemmaksi jonkun toisen kanssa. “Voisit saada perheen. Minua ei ole luotu sellaiseen.” Mina kipuilee tämän kanssa ja yrittää ottaa etäisyyttä mieheen, mutta tuntuu, että tämä on kaikkialla. Kuinka hän voisi unohtaa yhteiset seikkailut?

  

Professori ja Tom saavat kutsun matkustaa Lontooseen ja Mina paitsi Tomin, myös Professorin avustajana pääsee myös mukaan. Suurkaupunki kuvataan eläväisenä, moninaisine äänineen ja hajuineen. Talot ovat kivihiilen polttamisen takia tummentuneet “säästämättä sen enempää halpoja vuokrataloja kuin palatsejakaan”. patsaatkin ovat noen mustaamia kuin “savupirtin saunatontut”.

  

Höyrykoneet jyskäsivät, myllynkivet jauhoivat viljaa, kehruukoneet kolkkasivat, telat ja vinssit vinkuivat kun kuormia lastattiin ja purettiin ja pyörät kolisivat mukulakiveä vasten. pillit vislasivat ja konepajojen piiput tupruttivat mustaa savua. 

- Voisi luulla, että käynnissä on sotaharjoitukset! Mina sanoi. - Ihan kuin koko kaupunki olisi liikkeellä. (s. 61)

  

Paitsi historiallista fiktiota, scifiä ja rakkautta, on kirjassa isossa roolissa myös kuningas Arthurin, Merlinin ja pyöreän pöydän ritareiden legenda. Mikama on onnistunut tuomaan taruun jotain uutta ja yllättävää, mikä toimii tarinan viitekehyksessä varsin mainiosti. Harvoin pääsee lukijana kokemaan vastaavaa ennalta-arvaamattomuutta.

  

- Bertie -- harrastaa Englannin vanhojen legendojen tutkimusta. Hän on vuosikausia yrittänyt todistaa, että kuningas Arthur ja tämän neuvonantaja, velho merlin olivat todellisia henkilöitä. (s. 18)

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Maaginen seikkailu viktoriaanisessa Lontoossa

  

Palkitun Taikuri ja taskuvaras -trilogian päätösosassa taikuri Tom ja hänen rakastettunsa Mina kohtaavat vaarallisimman vihollisensa kaukaa toisesta ajasta.

  

Tomin ja Minan nimet näyttävät hyvältä yhteisen taikashow’n mainosjulisteessa. Kulissien takana Mina pohtii voiko hän rakastaa Tomia, vai ovatko he tuomittuja olemaan toisilleen vain hyviä ystäviä?Matka Lontooseen tarjoaa seikkailuja suuren maailman tyyliin. Tom tutkii omaan menneisyyteensä kytkeytyvää arvoitusta ja käynnistää tapahtumaketjun, jonka seurauksena vanha vihollinen pääsee hänen jäljilleen. Mina ja Tom yhdistävät vielä kerran voimansa taistelussa, apunaan uskollinen Tinasotamies, Tomin mekaaninen kaksoisolento.

  

397 sivua, WSOY 2020

  

Luettu myös täällä: Bibbidi Bobbidi Book, Kosmoskynä, Oksan hyllyltä, Kirsin kirjanurkka, Unelmien aika, Kirjahilla, Kaamos kuutamolla

  

*****

  

"Armonvuosi ei enää ole tarina, myytti, jotakin, mikä tapahtuu sitten joskus.

Se tapahtuu nyt."

  

  

Arvostelukappale

  

Ensimmäiset reaktioni kirjasta Goodreadsista kopioituna (22.5.2020): "Mikä kirja! Mikä mielettömän upea kirja! Tämä on jo toinen 5/5 tähden kirja tälle kevättä (se toinen oli siis Anniina Mikaman Tinasotamiehet ja vertailun vuoksi on sanottava, että näitä edeltävän kerran luin viiden tähden teoksen kaksi vuotta sitten). Olen aivan hurmioissani."

  

Kim Liggettin Armonvuosi on ahdistavan, mutta uskottavan kuuloinen kuvaus erään uskonnollisen, patriarkaalisen yhteisön vuodesta, jolloin tytöistä tulee naisia - hyvässä lykyssä vaimoja, huonossa työläisiä - jos he vain selviävät koettelemuksestaan. Yhteisössä uskotaan, että tyttöjen on vietettävä vuosi erillään muista, jotta heissä olevan magia pääsee vapautumaan, eikä voi enää vaikuttaa miehiin.

  

Meitä kutsutaan heikommaksi sukupuoleksi. -- Eevan syytä -- pojat saavat päättää kaikesta, enkä minä ymmärrä minkä vuoksi. -- Meillä kaikilla on aivot. Näen miesten ja naisten välillä vain muutamia eroavaisuuksia, mutta useimmat miehet tuntuvat ajattelevan juuri sillä erilaisella osallaan. (s. 22)

  

En ole aivan varma, onko kirjan maailma a) dystopiaa, jonnekin määrittelemättömään, taantuneeseen tulevaisuuteen sijoittuen, b) vaihtoehtohistoriallinen tarina, joka sijoittuu suunnilleen 1600-1700-luvun paikkeille vai c) kuvaus The Village -elokuvan kaltaisesta kulttiyhteisöstä, joka elää eristyksessä muusta maailmasta. Siitä, mitä yhteisön ulkopuolisessa maailmaasa on vain vähän kuvauksia.

  

En ole eläessäni kuullut kenenkään jääneen henkiin kertomaan tarinoita siitä, mitä on meidän maailmamme ulkopuolella. Miesten mukaan Garnerin piirikunta on utopia. Taivas maan päällä. Valhetta kukaties, mutta sitä ei käy kiistäminen, että perinteemme ja elämäntapamme ovat pitäneet meidät hengissä jo sukupolvien ajan. Ja jos miesten käsitys on totta, minua puistattaa ajatella, mikä meitä odottaisi metsien takana, vuorten ja tasankojen tuolla puolen. Kenties tuntemattoman pelko on se, mikä sitoo meidät tänne. (s. 73)

  

Armonvuosi on kuin sekoitus Nälkäpeliä ja Orjattaresi-romaania, johon teoksen mottolausekin viittaa. Isät kaupittelevat tyttäriään poikien isille kuin karjaa. On erityisen tärkeää saada tyttäret naitettua, sillä ilman huntua merkkinä avioliitosta sinä päivänä, kun armonvuoden tytöt lähtevät, tulee heistä työläisiä palatessaan. Tierneylle tämä tosin olisi ihanteellista, sillä hän ei halua joutua jonkun toisen komenneltavaksi vaan säilyttää itsenäisyytensä.

  

Kaikki eivät kuitenkaan naimisiin pääse, sillä poikia ja leskimiehiä on vähemmän kuin tyttöjä. Jos joku ei palaa kotiin eikä hänen ruumistaan löydetä, hänen nuoremman siskonsa joutuvat kärsimään rangaistuksen: karkotuksen laitamaille. Jokaisen tytön jalkapohjaan on poltettu syntymän hetkellä isän tunnus, niin että hänet tunnistettaisiin.

  

Hevoset on pyntätty koreiksi siinä missä meidätkin. ja mieleeni juolahtaa, että meidät taidetaan nähdäkin samalla tavalla… olemme vain kiimoihimme tulleita siitostammoja. (s. 36)

   

Naisten on pidettävä hiukset aina sidottuina. Palmikkonauhan väri kertoo heidän statuksensa. Nuorille tytöillä nauha on valkoinen, viattomuuden väri, armonvuoden tytöillä punainen, mikä viittaa vereen ja vaimoilla musta, mikä symboloi kuolemaa. Hiuksia ei myöskään saa leikata, paitsi jos aviomies päättää rangaista vaimoaan.

  

Hänen lanteensa ovat kapoiset, vuoteeseen vietäväksi hän kernaasti kelpaa, mutta synnyttäjäksi hänestä ei ole. On toki miehiä, jotka pitävät hauraista, särkyvistä asioista. 

He nauttivat päästessään särkemään niitä. (s. 47)

  

Tässä oli vain kaikki palaset paikallaan. Olin sitoutunut päähenkilöön ja jännitin hänen puolestaan aivan fyysisesti. Armonvuosi on sellainen teos, jonka haluaa ahmia mahdollisimman nopeasti, mutta samaan aikaan nauttia pienissä paloissa, jotta se riittäisi pidemmäksi aikaa. Myös sivuhenkilöt olivat todella hienosti kirjoitettuja. Vaikka teoksen naiset ovatkin hyvin alistettuja, pinnan alla kytee kapina. On puhetta vallantavoittelijasta, joka lietsoo muutoksen tuulia. 

  

Aiemmin uskoin, että olin löytänyt oman taikavoimani - että minulla oli kyky nähdä sellaista, mitä muut eivät nähneet - sellaista, mitä muut eivät edes mielessään tahtoneet myöntää todeksi. Mutta siihen ei tarvita taikavoimaa, riittää kun avaa silmänsä. 

Minun silmäni ovat auki. (s. 10)

  

Samaistuin paljon Tierneyhyn. Hän viettää mielellään aikaa metsissä, kiipeilee puissa eikä juurikaan välitä hienoista mekoista ja kaikki hänen ajatuksensa näkyvät hänen kasvoistaan. Hänellä on neljä sisarusta, pari vanhempaa, jo naimisissa olevaa siskoa ja kaksi pikkusiskoa, joille hän toivoisi parempaa tulevaisuutta.

  

Tierney sanoo olevansa lähimpänä isänsä kovasti kaipaamaa poikalasta. Minulla on kaksi isosiskoa (ja heillä molemmilla yksi tytär liki samoilla ikäeroilla kuin meillä siskoillakin) ja isä toivoi niin ikään kovasti poikaa. Niinpä hän, kuten Tierneynkin isä, opetti tyttärilleen poikamaisia taitoja. Ja aivan kuten Tierneyn äidin peukalo on vain tynkä, samoin minunkin äitini on menettänyt lähes koko sormen (tosin työtapaturman takia).

   

Pidän suuni visusti supussa, vaikka mieleni tekisi kirkua. Naitetuksi tuleminen ei minun silmissäni ole mikään etuoikeus. Mukava elämä ei jätä tilaa vapaudelle. Avioliiton kahleet ovat pehmustettuja, mutta kahleita yhtä kaikki. Työläisten talossa elämäni kuuluu edelleen minulle. Ruumiini kuuluu minulle. (s. 17)

   

Tierney on huikea päähenkilö. ja yhteiskunta, jonka normeja vastaan hän käy aivan kamala. Feministisen fiktion saralla tämä päihittää kirkkaasti esimerkiksi Naomi Aldermanin äärimmäisen ahdistavan Voiman, jossa sorretut naiset kostavat miehille ja alentavat heidän koiraan alhaisemmaksi olennoksi, en vain voi mitenkään suositella ko. kirjaa. Vaikka paljoa ei tasa-arvo eteen kirjassa tehdä, on rivien väleissä ripaus toivoa.    

Naiset eivät saa kokoontua, heidän tulee rukoilla ääneen ja unetkin on kielletty, kaikki taikuuden pelon takia. Tierneyn äiti tietää tyttärensä unista, mutta kehottaa tätä pitämään kiinni niistä, sillä vain unet ovat oikeasti naisten omia. 

   

Elämä on jatkuvaa taistelua, jos joutuu alati kamppailemaan omaa luontoaan ja muiden ihmisten odotuksia vastaan. (s. 34)

  

Tämä sopii nuorille ja aikuislukijoille, jotka haluavat lukea kirjan, jossa on vahva, mutta samaistuttava päähenkilö, joka herättelee feministisiä ajatuksia, jotka kaipaavat romantiikkaa, mutta eivät liian valmiiksi pureskeltua tarinaa ja maailmaa. Asioita avattiin sopivasti, mutta jotain jätettiin myös arvailujen varaan lukijan täytettäväksi. En tiedä, kuinka itse selviäisin armonvuodesta, mutta herätti kyllä paljon ajatuksia ja tunteita. 

Huh, en voi sanoa kuin, että lukekaa tämä kirja! Erityisesti kirja sopii dystopioiden lukijoille, mutta koska kirja ei puhtaasti ole scifiä, sen pystyy lukemaan erittäin hyvin myös historiallisena teoksena, vaikka muutoin olisikin allerginen spefille.

  

Jännittävästi kaikissa näissä kolmessa oli korsettiin liittyvä kohtaus. Tierney reagoi kapistukseen näin: "Kun hän avaa korsetinnyörit haukon henkeä. Tekee melkein kipeää saada keuhkot täyteen ilmaa. Se muistuttaa minua vapaudesta, jonka olen menettänyt."

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Tytöillä on taito vietellä miehet, villitä viattomat pojat ja syöstä vaimot mustasukkaisuuden syövereihin. Siksi heidät karkotetaan erämaahan naiseuden kynnyksellä, päästämään taikuutensa valloilleen ennen avioon asettumista. Kaikki eivät kuitenkaan palaa.

   

Tierney ei tunne oloaan voimakkaaksi tai maagiseksi. Ja nyt hänen on selviydyttävä kokonaisesta vuodesta luonnon armoilla.

  

Armonvuosi on hengästyttävä feministinen dystopia, joka tarkastelee teräväkatseisesti tyttöjen keskinäisiä suhteita, naiseutta jota he lähestyvät ja vaikeita päätöksiä, joita he joutuvat tekemään. Se on tarina toivosta, kapinasta ja siitä hinnasta, jonka joudumme maksamaan, kun naisten oikeudet ja arvo kiistetään.

  

Suomentanut: Leena Ojalatva, 453 sivua, Tammi 2020

  

Alkuperäinen nimi: The Grace year (2019)

  

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Tähtivaeltaja (Toni Jerrman), Siniset helmet, Kirjavinkit, Kirjoihin kadonnut

  

*****

  

"Älä vain yritä väittää, että olet langennut charmiini", mies sanoi olkansa yli.

“Vakuutan, että mitään hyvää ei seuraisi välisestämme intohimisesta suhteesta.”

  

  

Arvostelukappale

  

Ensireaktioni kirjasta lainattuna Goodreadsista (14.11.2020): "Yleensä en tykkää kutsua kirjoja lukusukkuloiksi, mutta tämä Margaret Rogersonin Kirjojen tytär on ehdottomasti sellainen: ahmittava kirja, jonka sivut kääntyvät kuin itsestään, vaikka samaan aikaan haluaisi nautiskella kirjasta hitaasti ja pitkän aikaa.

  

Paikoin kirjassa tuli vastaan kliseisiä ja yliampuvia kohtia, mutta ne annettakoon anteeksi, sillä kirjan miljöö ja hahmot (niin pää- kuin sivurooleissakin olevat) olivat ihastuttavia persoonallisuuksia. Etenkin demonikissa on ehdoton ykkössuosikkini. Tämä tulee jäämään pysyväisasukkaaksi kirjahyllyyni."

  

On äärimmäisen harvinaista saada käsiinsä spefikirjaa, joka ei aloita sarjaa. Kirjojen tytär on kuitenkin tällainen. Neljän ja puolensadan sivun aikana kerrotaan erittäin täyteläisestä ja elävältä tuntuvasta fantasiamaailmasta kuitenkaan luetteloimatta ja jaarittelematta. Olisin tietenkin halunnut lukea tähän maailmaan sijoittuvia kirjoja enemmänkin, mutta tämä hurmaava teos pystyy erittäin pätevästi seisomaan omilla jaloillaan. Kuka voisi olla rakastamatta maailmaa, missä on eläviä kirjoja!

  

Äänten sorina täytti kaikuvan tilan ja sitä katkoivat satunnaiset yskäisyt tai kuorsaukset. Useimmat näistä äänistä eivät kuuluneet sinikaapuisille kirjastonhoitajille, joita harppoi edestakaisin atriumin kaakelilattian poikki. Ne olivat peräisin loitsukirjoista, jotka mumisivat itsekseen hyllyissään. (s. 17)

  

Elisabeth on oppilaana yhdessä Suurista kirjastoista, Summershallissa. Hän haluaisi vartijaksi, korkeimman tason maagisten kirjojen vahdiksi, mutta hän voi hakea Kollegioon vasta vuoden päästä, kun täyttäisi seitsemäntoista. Tarina alkaa, kun kirjastoon tuodaan vaarallinen loitsukirja. Käynnistyy tapahtumien ketju, joka tempaisee Elisabethin pois kaikesta tutusta ja lisäksi häntä syytetään kamalasta teosta.

  

Finch ei ikinä uskoisi häntä, sillä mies ei halunnut uskoa. Elisabethin syyllisyys oli paras lahja, jonka hän oli koskaan saanut. Johtaja oli päättänyt rakastaa Elisabethia eikä häntä, ja lopultakin Finch oli saanut tilaisuuden rangaista tyttöä sen takia. (s. 50)

  

Nuori velho Nathaniel Thorn tulee hakemaan Elisabethin tuomittavaksi pääkaupungissa. Matkan aikana he oppivat paljon toisistaan. Elisabeth alkaa myös kyseenalaistaa hänelle opetettua tietoa velhoista. Hän ei kavahda nuoren miehen käyttämää magiaa, vaan pitää sitä peräti kauniina. Samoin aluksi pelottava velhokin alkaa näyttäytyä Elisabethin silmissä varsin komealta.

  

Hän oli oppinut melkein kaiken tietämänsä joko mestari Hargrovelta, joka ei ollut yli puoleen vuosisataan käynyt muualla kuin vessassa, tai kirjoista, joista monet olivat satoja vuosia ajastaan jäljessä. -- Nyt hän alkoi ihmetellä, kuinka monet niistä tarinoista olivat olleet täyttä valetta. (s. 87)

  

Kirjan luontokuvaus, ja kuvailu muutoinkin on ihanaa. Havainnot esimerkiksi ruskalehdistä ja patsaita pitkin kiemurtelevista murattiköynnöksistä ovat nautinnollisia ja tunnelmallista. Esimerkiksi tämä lainaus on jotenkin todella viehättävä: "Muuan mielikuva nousi Elisabethin mieleen kuin hukkunut aavemainen kukka, joka nousee esiin syvästä lammikosta."

  

Myös päähenkilöiden kemian kuvaaminen on hurmaavaa. On heti ensikohtaamisesta alkaen selvää, että näiden kahden välillä kihisee sähköinen lataus. Vaikka välillä Rogerson jääkin kuvailemaan Nathanielia hieman liian kioskipokkarimaisesti (kuten ulkoilman aistillisesti punaamia posket, joiden vaikutelmaa kyyninen katse lisäsi).

  

“Minua varoitettiin, että näkisin maaseudulla outoja asioita”, hän sanoi. “Mutta pitää tunnustaa, etten olisi ikinä uskonut löytäväni villiä kirjastonhoitajaa vaanimassa kirjapinojen keskellä.” (s. 31)

  

Minusta on hauskaa, kuinka teoksen suomennettu nimi viittaa Elisabethiin ja englanninkielinen Nathanieliin. Vaikka yleensä pidänkin suoraan käännetyistä tai kääntämättä jätetyistä teosnimistä, sopii tässä tapauksessa nimi kirjalle erittäin hienosti. Teoksessa on paljon samaa henkeä kuin Pottereissa. Tämä onkin erittäin potentiaalinen lohtukirja, jonka haluan lukea uudelleen.

  

Elisabethkin joutuu kohtaamaan korsetin. Hänen reaktionsa oli seuraavanlainen: "Hannah alkoi nyörittää korsettia selkäpuolelta ja Elisabethin henki salpautui. "Minä en pysty hengittämään", hän sanoi ja kynsi rintaansa. Hannah tarttui lujasti hänen käsiinsä ja painoi ne sivuille. "Se on muodinmukaista, neiti.""

    

En tiedä, onko Rogerson kirjoittanut muutakin, mutta jos on niin toivottavasti nekin käännettäisiin, jos ovat lähellekään näin hyviä. Suosittelen Kirjojen tytärtä kaikille fantasian lukijoille, jotka pitävät romantiikasta, vauhdikkaasta seikkailusta, elävistä kirjoista ja kissoista. Mutta muistakaa:

  

Kirjastot ovat kuitenkin vaarallisia paikkoja. (s. 21)

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Elisabeth on aina tiennyt, että velhot ovat pahoja ja taikuus vaarallista. Hän on kasvanut yhdessä Austermeerin suurkirjastoista, hyllyiltään kuiskailevien ja rautakahleitaan kalistelevien loitsukirjojen ympäröimänä. Elisabeth toivookin kohoavansa tulevaisuudessa näiden vaarallisten kirjojen vartijaksi.

  

Kun joku vapauttaa kirjaston vaarallisimman kirjan, Elisabeth vaikuttaa syylliseltä ja hänet kiidätetään pääkaupunkiin kuulemaan tuomionsa. Elisabethin ei auta kuin turvautua pelkäämäänsä velho Nathaniel Thorniin ja tämän salaperäiseen palvelijaan. Pian hän löytää itsensä keskeltä vuosisatoja vanhaa juonta, joka uhkaa syöstä kirjastot ja niiden mukana koko maailman turmioon.

  

Suomentanut: Mika Kivimäki, 453 sivua, Karisto 2020

  

Alkuperäinen nimi: Sorcery of Thorns (2019)

  

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Kirjoihin kadonnut, Yksi luku vielä

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

"Minasta tuntui kuin hän olisi astunut kokonaan toiseen maailmaan, 
unien ja taikuuden valtakuntaan."

   

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Marko Suomen YA-haaste

    

Jostakin käsittämättömästä syystä Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras unohtui lukupinooni, kunnes vasta viime vuoden joulukuussa luin sen. Olin kyllä kuullut teoksesta todella monesta paikasta ja varsin ylistävään sävyyn. Esimerkiksi Hel-YA:ssa palkittiin teoksen kansi (Sami Saramäki) ja teoksen päähenkilöt Mina ja Tom äänestettiin parhaaksi pariksi. Ehkäpä tämä kaikki hype sai minut sitten siirtämään teoksen lukemista eteenpäin, usein kun kaikkien kehumat kirjat kasvattavat odotuksia liikaa ja sitten pettyy varmemmin. 

   

Tämä oli kuitenkin kaikkien kehujensa arvoinen ja vielä vähän enemmänkin, sillä se nousi koko viime vuoden parhaiden lukukokemusten kärkeen. Voinkin siis ilomielin suositella tätä, vaikka sinulla olisikin kirjan suhteen varautunut asenne. Eikä kannata säikähtää siksikään, että olen kirjan liittänyt osaksi Scifi-lukuhaastettani, sillä teoksen tieteisfiktio on (enimmäkseen, spoilaamatta sisältöä) steampunkkia, mutta kirjassa on niin paljon enemmän kuin yhden genremäärittelyn alle voi laittaa.

Mina inhosi kenkiään enemmän kuin koskaan, kun niistä alkoi huoneen lämpimässä kohota tympeää hevosenlannan hajua. (s. 29)

 
Kirjan tapahtumapaikkana on 1800-luvun lopun Helsinki. Mikama on kuvannut miljöötä todella uskottavasti vaatteineen, tapoineen ja hajuineen. Myös keskustelu naisen asemasta nousee toistuvasti esiin, ainakin rivien väleissä. 16-vuotiaassa Minassa on jotain samaa itsepäisyyttä ja sisäistä voimaa kuin Minna Canthissa, esimerkiksi hän toivoo voivansa joskus jatkaa koulussa käymistä, vaikka vanhempien kuoltua hän onkin päätynyt asumaan luhistumaisillaan olevaan vajaan hökkelikylän perukoille, tunkion viereen ja elättämään itsensä näpistelemällä. Hän myös haaveilee matkustavansa Amerikkaan tai Afrikkaan tai oikeastaan ihan minne tahansa, pois.

   

Hän tapaa Tomin aivan sattumalta. Mies tulee ulos kellosepän liikkeestä ja Mina päättää käyttää katurotan taitojaan ja anastaa rikkaalta vaikuttavan miehen kellon - tai niin Mina aluksi luulee. Tom kuitenkin löytää hänen piilomajansa ja pyytää tyttöä tulemaan hänelle töihin. Mina, joka on rähjäisestä ulkoasustaan huolimatta hyvin kasvatettu nuori nainen, pitää miehen tarjousta aivan säädyttömänä, sillä miksi hieno herra palkkaisi apulaisekseen taskuvarkaan.
   

Miehen katse pysähtyi kojeeseen, jota Mina piti hämmentyneenä sormissaan kuin orava käpyä. 

– Se on sydän, mies sanoi viimein. -- – Tuo, mitä neiti pitelee käsissään, on sydän. 

– Eihän ole. Se on vain jonkun koneen pala, kellon tai höyrykoneen tai jonkun semmoisen sisältä. 

– Eikö se ole sama asia? Ettekä usko, että koneellakin on oltava sydän? (s. 219)

  

Tom on taikuri, illusionisti, joka luo katsojiensa edessä uskomattomia tarinoita ja esittää temppuja, joiden ei pitäisi olla mahdollisia. Hän rakentaa koneita, jotka ovat aivan kuin eläviä. Vielä 1800-luvulla uskottiin eri tavalla taikuuteen. Nykyihmisen on vaikeampaa uskoa näkemäänsä kyseenalaistamatta, millä on niin hyvät kuin huonotkin puolensa. Moderni ihminen kun mietii aina, kuka on nukkemestari, joka liikuttelee lankoja kulisseissa.  

   

Mikaman kieli on ällistyttävän ihanaa. Aivan liian harvoin pääsee lukemaan tällaista teosta, josta haluaisin kirjoittaa melkein kaiken muistikirjaani, sillä jokainen sana on kuin siemaus kalleinta viiniä. Nostan siis silinterihattuani (joka nököttää eteisen hattuhyllyllä) sinulle Anniina Mikama, lumosit minut sanoillasi.

 

– Väitin aiemmin, etten ole koskaan matkustanut, Mina sanoi silmäillen kirjahyllyjä. – Enkä minä olekaan. En muuten kuin kirjojen sivuilla. 

– Mutta sehän onkin maailman nopein ja mukavin tapa matkustaa! sanoi Tom. – Avaat vain kirjan ja ryhdyt lukemaan, ja siinä samassa sinut on tempaistu jonnekin kauas omasta nojatuolistasi. Pääset kokemaan seikkailuja ja tutustumaan merkillisiin ihmisiin, joita et olisi koskaan tavannut oikeassa elämässä. Ja saatat päästä jopa sellaisiin paikkoihin, joissa yksikään toinen ihminen ei ole ennen käynyt. (s. 46)

      

Vasta lukemalla ymmärsin, miksi Goodreadsissa eräs lukija oli verrannut kirjaa yhteen 1980-luvun tieteis-toimintaelokuvaan. Kirjasta tulivat mieleen myös loistavat leffat The Illusionist ja The Prestige. On vaikeaa keksiä samankaltaisia kirjoja, mutta ainakin tämä on paljon parempi kuin monien kehuma Erin Morgensternin Yösirkus, joka oli minulle pettymys. Stephanie Garberin Caraval pääsee  tunnelmissaan lähemmäksi (hyvä lukukokemus sekin, kannattaa lukea).

Mutta esimerkiksi samankaltaisia aineksia roboteista sisältävä Ian McEwanin Kaltaiseni koneet on niin huono, etten voi suositella sen lukemista kenellekään, sillä vaikka kirjan kuvaus antaakin olettaa jotain Black Mirrorin jakson kaltaista, älkää menkö halpaan (en ole edes jaksanut kirjoittaa vielä postausta siitä). Tomin rakentamista kojeista tulee mieleen myös joskus vuosia sitten kierrätyskeskukselta kesälomareissulla löytämäni Han Suyinin teos Lumoojatar, jota luin tuolloin, mutta jäi kesken (pitänee joskus lukea loppuun, mielikuviin jäänyt ihan positiivinen tunnelma).

 

Hänen kanssaan Mina oli lapsena harrastanut kuvitteluleikkiä -- He olivat matkustaneet monta kertaa maailman ympäri maaten vieretysten selällään nurmikolla ja katsellen taivasta, jolla ei ollut ääriä eikä rajaa. Illan hämärtyessä isä oli sytyttänyt tulen taikalyhdyn lamppuun ja heijastanut sillä Minan huoneen seinälle kuvia kaukaisten maiden kaupungeista, ihmisistä ja eläimistä. (s. 31)

Mikama on ripotellut vihjeitä tarinan loppupuolella tapahtuvista käänteistä jo todella varhaisessa vaiheessa kirjaa. Vasta kun kävin läpi tarralappuja, joilla olin lukiessani merkinnyt kauniit lauseet ja potentiaalisesti merkittävät kohdat, huomasin kuinka paljon lukijalle annetaan leivänmurusia pitkin tarinaa. Loppu ei siis tullut aivan yllättäen, vaan osasin jo kesken lukemisenkin alkaa muodostaa arvauksiani. Se ei kuitenkaan yhdään himmentänyt myöhempien juonenkäänteiden hohdetta, vaan ne olivat pikemminkin ilolla tervehdittyjä pilkahduksia, silmäniskuja kirjailijalta tarkkaavaiselle lukijalle.

Ah, harvan kirjan jälkeen tulee vastaavaa krapulaa kuin tämän luettuani. Onneksi joulukuussa luin toinen toistaan parempia kirjoja, niin ei tarvinnut tipahtaa näistä euforisista tunnelmista liian aikaisin. Tässä vaiheessa kun kirjoitan kirjasta blogiin, olen lukenut jo sarjan toisenkin osan, Huijarin oppipoka ja vaikka se ei ollutkaan aivan yhtä hengästyttävän hieno, se avasi paljon Tomin ja Professorin yhteisestä menneisyydestä (vaikka jäinkin kaipaamaan vielä lisää). Odotan malttamattomana, että trilogian viimeinen osa Tinasotamiehet ilmestyy melko tarkalleen kuukauden päästä. Suosittelenkin siis (myös aikuiskukijoille): lukekaa tämä kirja!

 

Eivät kaikki tarinat lopu siihen, kuinka "he elivät onnnellisina elämänsä loppuun asti". Mutta eihän tämä olekaan loppu. Tämä saattaa olla vasta alku. (s. 410)

   

Arvosana:

  

Takakannesta:

Mikä tahansa on mahdollista, jos sen vain osaa uneksia.

  

Mina asuu kadulla ja varastelee henkensä pitimiksi. Tom on nuori keksijä ja taikuri, jonka Ihmeiden teatteri lumoaa yleisönsä ilta illan jälkeen. Mina ja Tom kohtaavat Helsingissä talvella 1890. Ensi hetkestä lähtien heidän kohtalonsa tuntuvat kietoutuvan merkillisellä tavalla yhteen, ja pian Mina työskentelee Tomin taikashow'ssa, jossa mekaaniset koneet heräävät eloon. Molempien menneisyydessä on kuitenkin pahoja, selvittämättömiä asioita. He joutuvat juonittelun pyörteeseen ja ajojahtiin, josta he voivat selviytyä vain rohkeutensa avulla – muutama taikatemppu hihassaan.

  

Taikuri ja taskuvaras aloittaa maagisen trilogian täynnä silmänkääntötemppuja, romantiikkaa ja jännitystä. Toinen osa, Huijarin oppipoika, ilmestyy 2019.

    

411 sivua, WSOY 2018

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Taikuri ja taskuvaras
• Huijarin oppipoika
• Tinasotamiehet

   

Mikaman esikoisteos on luettu myös täällä: Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä, Kirjapöllön huhuiluja, Muissa maailmoissa, Kirjoihin kadonnut, Todella vaiheessa 

Erika Vik: Seleesian näkijä (Kaksosauringot #2)

"Sinun nimesi ei ole Aleia.

Sinä olet jotakin muuta."

    

    

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 14.9.2018.

Lukuhaasteissa: Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste, Helmet 2018: 4. Kirjan nimessä on jokin paikka

  

Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia aloitti kotimaisen fantasiaepookin, joka yhdistelee genren perinteiseen kuvastoon steampunkkia ja westerniä varsin onnistuneesti. Siinä, missä ensimmäinen osa sarjaa esittelee maailmaa matkakertomuksen muodossa, Seleesian näkijä tuntuu ylipitkältä roadtripiltä. Hahmot ovat jatkuvassa liikkeessä paikasta toiseen ja missään vaiheessa ei ehditä vetää kovinkaan montaa hengenvetoa ennen kuin lähdetään taas tien päälle jalan, hevosen selässä, vaunuissa, laivalla tai zeppeliinillä.

  

Matkan puolivälissä he ohittivat kaupungin, jonka nimi oli Mariath. Joen korkeilla töyräillä kohosi veistoksellisia huviloita, jotka oli koristeltu hienopiirteisin hehkumarmorikauverruksin. (s. 493)

   

Aleia on nuori nainen, joka on unohtanut menneisyytensä. Hän heräsi seleesimies Corildonin luona. Mies otti hänet suojatikseen ja saatuaan vihiä Aleian lumouksesta kaksikko teki ensimmäisen kirjan mittaisen matkan koko Dwyrin mantereen halki. Toinen osa alkaa laivasta, joka vie päähenkilöitä Seleesiaan, joka ei ole saari, niin kuin jotkut vähättelevät, vaan kokonainen toinen manner. Siellä levoton vaeltaminen jatkuu.

    

Niin paljon oli muuttunut lyhyessä ajassa. Ja Aleiasta tuntui, ettei vähiten hän itse. (s. 498)

  

Aleian lumous on epätavallinen ja vaarallinen kaikille, jotka siitä tietävät. Naisen perässä on useampi henkilö ja kaikilla ei välttämättä ole hyviä aikeita häntä kohtaan. Kehen Aleian pitäisi luottaa ilman muistojaan? Seleesian näkijä esittelee Corildonin perheen ja sen värikkäät henkilöt. Teoksen nimessä mainittu näkijä on Corildonin äiti, jolta toivotaan vastauksia Aleian erikoiseen tilanteeseen. Tuttujakin hahmoja, kuten Esme, Arata Erren ja Mateo nähdään lyhyissä välähdyksissä, mutta pääpaino on Seleesiassa.

  

"Kuka minä olen?" Aleia kuiskasi. Sanat maistuivat tomulta hänen suussaan. (s. 553)

Corildonin perhe kuuluu kuumaveriseen sukuun, eli kaikki sen jäsenet omaavat vahvan toisen pulssin. Pulssi antaa osalle seleeseistä kyvyn manipuloida esimerkiksi vettä, tuulta tai tulta. Tämän kyvyn sekä erikoisten silmiensä vuoksi seleesejä kutsutaan pilkkaavasti demoneiksi. Seleesit ovat kovin salamyhkäisiä pulssistaan ja se on omiaan ruokkimaan epäluuloa ja huhuja kykyjen ympärillä.

  

"Miksi nuo seleesit nyppivät ruohonkorsia?" 

"Koska niitä pureskellessa tulee hupsu olo."
--
"Onko se vähän kuin kissanminttu teille?" 

"Ei kissavitsejä täällä, se on loukkaavaa." 

"Anteeksi, en tiennyt." (s. 74)

  

Seleesian näkijä syventää seleesien kulttuuria. Historiaa, uskomuksia ja tapoja on ripoteltu tekstin joukkoon luontevasti kaatamatta kaikkea informaatiota kerralla lukijan niskaan. Seleesit esimerkiksi kutsuvat läheisiään hellittelynimillä. Hahmot onkin helppo sekoittaa toisiinsa tai ajatella eri henkilöiksi, sillä välillä heitä kutsutaan koko nimellä, välillä hellitellen. Esimerkiksi Corildonin nuorin sisko on nimeltään Tiranja, mutta kaikki kutsuvat häntä Tigraniksi.

  

"Tässä on pohjimmiltaan kyse todellisen tiedon ja oletuksiin perustuvien tunneperäisten uskomusten välisestä ristiriidasta. Kyse on myyttien murtamisesta, eikä se kosketa pelkästään ihmisten ja tulilintujen käsityksiä vaan myös meitä." (s. 375)

  

Monilla hahmoilla on monimutkaisia suhteita. Esme tapaa miehen, joka saa hänet unohtamaan Corildoniin liittyvät haaveet. Mutta mitä tapahtuu, kun tämä saa tietää naisen olevan kuuluisa Tammihovin diiva? Corildon on vältellyt perhettään kauan, mutta halu auttaa Aleiaa lähentää hänen välejään vanhempiin ja sisaruksiin. Ja Aleian sydän sykkii jo Mateolle, tai niin hän ainakin vakuuttelee eräälle hahmolle, joka yllättäen suutelee häntä.

  

"Tämä kaveri kuulemma näytti siltä kuin olisi juuri nähnyt kalmojen nousevan haudoistaan ja vaeltavan pitkin pääkatua." (s. 579)

  

Toisten osien kirouksena on hyvin usein hahmottomuus. Se vaivaa Seleesian näkijääkin. Tarina, maailma ja sen hahmot on jo alustettu ensimmäisessä osassa ja matka päättyy vasta viimeisessä osassa. Mitään lopullista ei vielä voi tapahtua ja draaman kaari jääkin vajaaksi, sillä tarina on suurelta osin puuduttavan tasainen rakentaen hiljalleen jännitettä seuraavaan teokseen. Siitä huolimatta Seleesian näkijä on kuitenkin kokonaisuutena kohtalaisen viihdyttävää luettavaa. Fantasiatrilogioille epätyypillisesti suuri taistelu saa alkunsa jo toisessa osassa, kun seleesien pahimmat vastustajat, tulilinnut, palaavat.

  

Näytti siltä, että Matius oli aikeissa ampua savukkeen pään irti. -- Kun Matius painoi liipasimesta aseen suusta leiskahti pitkä liekki. (s. 254)

  

Välillä teos onnahtelee kielellisesti. Vikin sanonnat ja luontoon liittyvät sanavalinnat osaavat ihastuttaa runollisuudellaan, mutta mukaan mahtuu myös vähemmän onnistunutta kuvailua. Esimerkiksi verbi tussahdella löytyy ainakin kolme kertaa varsin lyhyessä ajassa. Tekstiin on jäänyt pari anakronismia tai muutoin ehkä hieman huonosti teoksen maailmaan sopivia asioita. Tuuletusikkuna ja aseen näköinen tupakansytytin eivät välttämättä lisää immersiota Kaksosaurinkojen maailmaan. Uskon, että kirjailijan tyyli kehittyy jokaisen teoksen myötä, joten odotan mielenkiinnolla Vikin jatkossakin kirjoittamia romaaneja.

  

Nyt kaikki saisivat tietää hänen kauhean salaisuutensa. Että hän oli hyödytön yksilö, vääränlainen, kaikin mahdollisin tavoin. -- eikä hän edes siirtäisi sukunsa kuumaa verta seuraavaan sukupolveen. Koska eihän se ollut mitenkään mahdollista sellaisessa suhteessa, josta hän unelmoi. (s. 329)

  

On ihastuttavaa löytää sateenkaarevia hahmoja spefistäkin. Vikin molemmissa teoksissa esitellään hahmoja, jotka eivät sijoitu cis-heterolokeroo,n vaan haluavat jotain muuta kuin viktoriaanisesta kuvastosta ammentava yhteiskunta sanelee niin sanotuksi normaaliksi. Kotimaiset kirjailijat ovatkin kantaneet kortensa hienosti kekoon tällä saralla. Esimerkiksi Emmi Itäranta, Siiri Enoranta ja J.S. Meresmaa tunnetaan hahmoistaan, jotka edustavat hyvin laajaa skaalaa ihmisyyden eri osapuolista.

    

"Toiseudelle, joka asuu vartalosi äärien sisäpuolella, ei ole kielessämme tarpeeksi osuvaa sanaa", Parsifal huokasi. "Siksi jatkamme sen kutsumista lumoukseksi. Sinä, parahin neiti Aleia, olet kuin koteloitunut perhosen toukka. Olento sisälläsi on yhtä kanssasi samalla lailla kuin varjosi. Sinua se ei vahingoita. Ongelma on, että me emme tiedä millainen perhonen sinusta lopulta kuoriutuu ja koska se tapahtuu." (s. 293)

  

Trilogian viimeinen osa, Nefrin tytär, ilmestyy lokakuussa ja sen harteille on sälytetty paljon. Koko sarjan ideana tuntuu olevan selvittää, kuka Aleia oikeastaan on ja mitä seleeseille käy maailmassa, joka on lähes kokonaan heitä vastaan. Yksi keskeinen teema teoksissa onkin erilaisuuden hyväksyntä.

  

"Ajat muuttuvat, ja meidän on muututtava niiden mukana." (s. 461)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Corildon ja Aleia ovat saapuneet Seleesiaan selvittääkseen, kuinka Aleiassa olevan lumouksen saisi purettua. Corildonin menneisyys ei jätä miestä rauhaan. Tapahtumia varjostaa Seleesian sisäpoliittinen kuohunta, sillä villit huhut kuiskivat tulilinnuista, jotka karkotettiin puoli vuosisataa sitten.

  

Toisaalla Esme koettaa suojella elämänsä suurinta rakkautta ja pitää Mateon hengissä. Ihmisten maailmassa valmistellaan suunnitelmia, jotka asettavat koko Seleesian tulevaisuuden vaakalaudalle. Kaiken tämän keskellä on Aleia, joka pystyy samaan kuin huonot tuulet. Ihminen, joka vaistoaa seleesien toisen pulssin. Mitä tapahtuu, jos lumouksen saakin purettua? Voiko hän olla uhka seleeseille?

  

Seleesian näkijä on mukaansatempaava fantasiaromaani totuuden etsimisestä, viholliskuvien murtamisesta, vaikutusvaltaisten vastuusta sekä anteeksiannosta. Kiitetyn Kaksosauringot-trilogian toinen osa tarjoaa jälleen seikkailua ja ruudinsavua sekä tappavaa tulta ja syvältä kumpuavaa taikuutta.

  

613 sivua, Gummerus 2017

     

Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: Nörttitytöt, Carry on Reading, Hurja hassu lukija, Lukujonossa, Kirjaluotsi, Eniten minua kiinnostaa tie, Pauline von Dahl, Hyllytontun höpinöitä, Mustetta paperilla

  

Sarjassa ilmestynyt: 

• Hän sanoi nimekseen Aleia (2017)
• Seleesian näkijä (2017)
• Nefrin tytär (syyskuussa 2018)