lauantai 30. lokakuuta 2021

Ihania lastenkirjoja, joilla pääsee Halloween-tunnelmaan

"Pian he löysivät taas kirjeen, joka istui sammalen ja muratin verhoaman 
kierreportaikon metallikaiteella. He -- näkivät lehtiverhon kätköissä oven. 
-- Kynnykseltä kiemursi makeisjono kolkkoon käytävään."
  
  
David O'Connellin Hämäränhyssyn mysteerit -sarjan aloittavassa Karkkitehtaan kummituksessa yhdistyvät Jali ja suklaatehdas ja Hunajaherttuan maagisuus. "Kukapa osaisikaan paremmin johtaa karkkitehdasta kuin lapsi?"
  
Archie McArkki perii isosetänsä karkkitehtaan ja päätyy selvittämään arvoitusta, joka hänelle suvun työn jatkajana on annettu. Matkalla hän saa kaksi ystävää ja tapaa monenlaisia enemmän tai vähemmän maagisia olentoja. Myös eräs epämiellyttävä sukulainen kahden lapsensa kanssa vaanii varjoissa. 
  
Hän istui huomattavan hulppean Hunajakiven kartanon huomattavan hulppeassa kirjastossa, joka oli lattiasta kattoon täynnä kirjoja - kuinka jollakulla saattoikin olla niin monta kirjaa? - sekä ikivanhoja, huteria ja erittäin pölyisiä huonekaluja. Olivatko kaikki hämähäkinseitit oikeita, vai oliko Joka Kodin Kummittelukonserni käynyt varta vasten toimittamassa ne? (s. 9)
   
Archien isä on kuollut ja hänen mukanaan kodista on kadonnut ilo. Perintö tuo mukanaan uuden alun, vaikka isä olikin jättänyt kertomatta, että hän on sukua kuuluisalle karkkitehtailijalle. Archie saa apua tutkimuksiinsa Flissiltä ja Billyltä. "Outous on luonnollinen olotilani", Billy mörisi yksitoikkoisesti kuin olisi mainostanut kauhuelokuvaa. "Minä elän varjoissa.
  
"Mennään Myky Myttysem kahvilaan", Billy ehdotti. "Hänen kaakaonsa on tummaa kuin Pimeyden ruhtinaan sielu pohjattomassa synkkyyden kuilussa - keskiyöllä, kun valot on sammutettu." (s. 113)
    
O'Connellin tyylissä on paljon samaa kuin monilla muillakin brittiläisillä lastenkirjailijoilla, kuten Roald Dahlilla, David Walliamsilla ja Jack Meggitt Phillipsillä. Tämä käy hyvin ilmi esimerkisi siitä, kuinka hovimestari Haitula on kirjoitettu. "Haitula näytti siltä kuin olisi tupsahtanut suoraan pölynimurin sisuksista: hän muistutti harmaata pölypalloa, joka oli kurottu kokoon irtohiuksilla ja kynsileikkeillä." Kuvittaja Claire Powellin piirrosjäljessä puolestaan on jotakin samaa kuin Teemu Juhanilla.
     
Kirjan suositusikänä on 7+, mutta tämä menee kevyesti vielä 10-vuotiaallekin ja sitä vanhemmallkin. Kukaan ei ole liian vanha astuakseen satujen ja seikkailun maailmoihin.
  
Vaikka Archie oli vasta muuttanut kartanoon, kirjastosta oli jo tullut hänen lempihuoneensa. Sen kirjapaljoudessa ja takan ääressä nököttävässä vanhassa sohvassa oli jotakin lohdullista. (s. 92)
        
  
Arvosana:

  
Takakannesta:

Archie McArkki tietää, että tänään hänen onnea tuovat housunsa ovat todella toimineet. Archie saa selville, että hän on perinyt isosedältään sekä valtavan kartanon että koko maailmankuulun McArkin karkki ja konvehti -yrityksen. Uusi koti, mieletön omaisuus ja loputtomasti makeisia — melkoinen lottovoitto!
  
Mutta uusi elämä ei tuokaan mukanaan pelkkiä purkkapalloja ja nallekarkkeja. Kun Archie lukee isosetänsä jättämän salaperäisen kirjeen, hän päätyy ratkomaan mysteeriä, jonka tarkoituksena on pelastaa perheyritys tuholta. Jos Archie ystävineen ei onnistu selvittämään kartanon kätkemää arvoitusta, hänen makea tulevaisuutensa uhkaa sulaa pois kuin aurinkoon jäänyt mehujää!
  
Karkkitehtaan kummitus aloittaa herkullisen kirjasarjan, joka on täynnä outoja johtolankoja, erikoisia olentoja, pahansuopia sukulaisia ja kasoittain makeisia. Mielikuvitusta ja mysteerejä pursuavaa sarjaa on käännetty seitsemälle kielelle, ja Isossa-Britanniassa ensimmäistä kirjaa on myyty yli 18 000 kappaletta.
  
Suomentanut: Annukka Kolehmainen, 204 sivua, Kumma kustannus 2021
   
Alkuperäinen nimi: The Dundoodle Mysteries — The Chocolate Factory Ghost (2018)
  
Kuvittanut: Claire Powell
 
Sarjassa ilmestyneet:
  • Karkkitehtaan kummitus
  • Hammastohtori ja katala juoni
  
Luettu myös täällä: Colour Outside the Lines
  
*****
  
"Sen piti olla ihan tavallinen syntymäpäivä, johon ei mitenkään liittyisi violettitukkaisia noitia, eksyneitä dinosauruksia tai puissa kasvavia pannukakkuja."
      
  
Ursula Mursun Myrtti ja noitatukka tuli tietoisuuteeni Instagramissa useamman seuraamani ihmisen nostettua sen esiin stooreissaan tai julkaisuissaan. Niinpä varasin sen kirjastosta Halloween-lukuhaasteessa luettavaksi. Kahdeksanvuotissyntymäpäivänään Myrtti joutuu elämänsä isoimpaan seikkailuun, kun hänen tätinsä Tuuve vie hänet ja Fuugan huvipuistoon. 
  
Fuuga oli Myrtin paras ystävä ja saikkailutoveri. Se oli pehmolelu, mutta ei mikä tahansa nalle tai koira vaan ihka aito muurahaiskarhu. -- Ja toisin kuin muut Myrtin pehmolelut, Fuuga osasi liikkua ja puhua ihan oikeasti. Sen he pitivät aikuisilta salassa. (s. 7)
    
Myrtti menee kummitusjunaan ja päätyy vahingossa maapallon sisällä sijaitsevaan notien maahan Kuuilmaan. Myrtti tapaa todella villin joukon erilaisia otuksia, kuten tiskilohikäärmeen ja toki koko joukon persoonallisia noitia, joiden tukka on aina räväkän värinen. Tiesitkö, että noitien maitotukka putoaa suunnilleen kahdeksan vuoden vanhana ja sen jälkeen tilalle kasvaa noitatukka?
  
"Isi on tosi hyvä keksimään nimiä. Hän on harjoitellut. Keksi itselleenkin uuden, kun vanha jäi pieneksi. Isille oli annettu vauvana vahingossa tytönnimi, ja se ei sitten oikein sopinut, kun myöhemmin kävi ilmi, että isi olikin poika." Myrtti kohautti olkiaan. "Niin käy joskus." (s. 45)
  
Tästä tulee jollakin tapaa mieleen mm. Noitapeili ja Neiti Kymenen ihmeellinen talo, johon luulen Myrtin itsekin viittaavan puhuessaan lempikirjastaan. Elävät lelut ovat aina hurmaavia (minullekin olisi lapsena kelvannut sellainen pehmokaveri) ja kirjan sisältämä sateenkaareva representaatio on ihastuttavaa! Myrtin isän lisäksi kirjasta löytyy ainakin yksi toinen LGBTQIA+ hahmo. "Noita voi yhtä hyvin olla nainen tai mies, tai jotain muuta, niin kuin vaikka Kanerva - naapurini".
  
Myrtti ja noitatukka aloittaa Kuuilma-sarjan. Kirja sopii viisivuotiaasta eteenpäin. Apila Pepitan kuvitus on ihanan rempesää väri-ilottelua. 
  
Yöpöydällä lepäsi kirjapino. Ei - mitään yöpöytää ei ollut. Koko hökötys oli pelkkää korkeaa kirjapinoa. (s. 82)
  
  
Arvosana:
  
Takakannesta:

Myrtin 8-vuotissynttärireissu Riemulaiturin huvipuistoon on superhauska — kunnes kummitusjunassa vaunu rysähtää hurjaan pudotukseen. Ykskaks Myrtti löytää itsensä onton maapallon sisäpinnalta, noitien asuttamasta Kuuilmasta, joka pursuaa ihmettä, jännitystä ja taikaa!
  
Henkiin herännyt muovinen dino ja uskollinen muurahaiskarhupehmo seuranaan Myrtti alkaa etsiä tietään kotiin. Matkalla kohdataan monenmoisia otuksia, kuten kaunopuheinen karhu sekä tiskilohikäärme. Mutta jännittävimpiä ovat lukuisat noidat, joilla on räiskyvä noitatukka. Myrtillä itsellään on ihan tavallinen tukka, sillä hänhän ei ole noita...
  
Ursula Mursu elää maapallon ulkopinnalla ja punoo taikojaan sanoista, langoista sekä taikinoista. Toisessa elämässään kirjoittamisen opettajana hänet tunnetaan vähemmän mursumaisella nimellä.
      
144 sivua, Kumma kustannus 2021
  
Kuvittanut: Apila Pepita
   
Luettu myös täällä: Nörttitytöt
  
*****
  
"Eräänä kirpakkana syysaamuna, kun Telma taas kyseli kyselemistään, isoäiti teki päätöksen. 
Tyttö oli vietävä kouluun. Siellä opettaja saisi vuorostaan vastailla loputtomiin uteluihin, 
ja hän itse voisi keskittyä liemien keittelyyn."
    
   
Voihan nenä! on Satu Varjosen esikoisteos, joka aloittaa Telma-sarjan ja sen on kuvittanut Mari Luoma, jonka sarjakuvateoksen Romeo & hirviöt luin pari viikkoa sitten. Luoman tyylissä on jotain samaa kuin Anni Nykäsellä, todella raikasta ja tämän hetken lastenkirjoihin mainiosti sopivaa. Voihan nenä! on todella hurmaava lastenkirja pikkunoidasta, jonka nenä herättää huomiota koulussa. 
   
Synkeän metsän sylissä seisoi tornimainen talo. Vähän vinossa, himpun verran homeessa ja mustana kuin variksen varvas. (s. 5)
      
Telman isoäiti Myrtti (hauskaa, että tämä on jo toinen Myrtti tässä postauksessa) yrittää opettaa parhaansa mukaan kaiken tietämänsä uteliaalle tytölle, mutta ihan kaikkiin kysymyksiin ei hänkään osaa vastata. Niinpä Telman on aika mennä kouluun. Puheliaalle tytölle on kuitenkin melkoisen haastavaa odottaa omaa vuoroaan viittaamalla. 
  
Kaikilla luokan tytöillä on aina samanlainen paita, esimerkiksi sellainen missä "vaaleapalmikkoinen tyttö hymyili ovelan näköisesti keskellä lumipyryä". Porukan johtaja Onerva kysyy Telmalta, miksi tällä kasvaa palsternakka keskellä naamaa. Noidillahan on tunnetusti komeat tuulenhalkaisijat. Telma ratkoo ulkonäköön liittyvän hankalan tilanteen keittämällä taikaliemiä ja kokeilemalla erilaisia nenämalleja, mutta päättää lopulta, että se oma on paras.
  
Myrtti-mummin hiuksissa asustaa vaikka mitä otuksia ja luulen, että pikkulukijoilla onkin hauskaa bongailla kuka harakanpesä-kampauksessa tällä kertaa nököttää. Telma päättää testata myös eräänlaista luonnonmukaista life hackia eli hän kiepauttaa tukkansa papiljottien sijaan käpyjen ympärille.
  
"Tervehdys teille tänä kauniina aamuna!" Telma kajautti sumumaisen sateen kastellessa heitä hiljalleen harmaan pilvilautan syvyyksistä. (s. 24)
  
Mainiota luettavaa erityisesti 5-9-vuotiaille. Tämän avulla voi käsitellä koulukiusaamista, joskin ulkonäköön liittyvää kiusaamista peruskoulussa kokeneena kyseenalaistan jossakin määrin lopun käänteen, jossa Telma ja Onerva ystävystyvät. Ainoa miinus tulee parista sanavalinnasta, etenkin friikki tuntui ainakin minusta erikoiselta tämän ikäryhmän teokseen. 
    
  
Arvosana:

  
Takakannesta:
Noitatyttö Telma aloittaa koulun ja joutuu kirjaimellisesti nokakkain luokan johtohahmon Onervan kanssa. Persoonallinen pikkunoita ei uhoamisesta hätkähdä, mutta alkaa tehdä kaikkensa, jotta sopisi porukkaan. Erinäisten kommellusten kautta Telma tajuaa, että muiden miellyttäminen ei ikinä onnistu ja on parasta pysyä omana itsenään.
  
Kertomuksen kulma osuu ulkonäköön perustuvaan kiusaamiseen ja erilaisuuden hyväksymiseen. Noitatytön tarinassa on huumoria ja taikaa, jonka Mari Luoman hauska kuvitus herättää herkullisesti henkiin. Teksti kutittelee aivonystyröitä, kieli on värikästä ja kirja sopii niin ääneen luettavaksi kuin jo lukemaan oppineillekin.
  
49 sivua, Mäkelä 2021
  
Luettu myös täällä: Siniset helmet

lauantai 16. lokakuuta 2021

Astetta synkempi lastenkirjakimara

"Lehtensä pudottaneiden puiden laihat, 
alastomat oksat kurottivat taivasta peittäviä mustia pilviä kohti. 
Sää tuntui korostavan aavemaista tunnelmaa, joka oli taas kerran vallannut heidän elämänsä."
  
  
Anu Holopaisen lastenkauhusarja Iik! on edennyt jo kuudenteen osaansa, Demonikuiskaaja.
  
Tämänkertaisen tarinan juonessa on paljon tuttua kaikille Manaaja-elokuvan nähneille: löytyy niin projektiili oksentamista, sängyn yllä leijumista kuin se itse manaaminenkin. Yllättävän pelottava lastenkirjaksi. Voin vain kuvitella, millaiset väristykset selkäpiissä meneekään sillä lukijalla, jolle tämä on ensikosketus Manaajaan
  
Saku ja Sussa vierailevat vanhempiensa ja pikkusiskonsa Siirin kanssa naapurikaupungin museossa. Muut luokkakaverit kävivät siellä jo aiemmin, mutta kaksosten piti jäädä kotiin, koska olivat kipeänä. Erikoista kyllä Siiri on todella kiinnostunut näyttelyn esineistä, jotka on löydetty vain vähän aikaisemmin arkeologisilta kaivauksilta Itä-Euroopasta, aiemmin tuntemattomasta kaupungista. Esineiden joukossa on shakaalinpäänmuotoinen veistos, joka katoaa näyttelykaapin yllättäen hajotessa. 
  
Samastuin paljon ohimennen mainittuun nuoreen museo-oppaaseen, joka oli "pukeutunut muinaisasun jäljennökseen". Olen nimittäin itsekin ollut kuukauden verran museo-oppaana kouluryhmille kivikauden kylässä, pukeutuneena asiaankuuluvaan ruskeaan asuun. Paita ja housut olivat ruskeaa kangasta, mutta niiden päälle vedettiin nahkainen mekko. Asuun kuului myös pörröinen ketunnahka, jossa oli pää, tassut ja häntä mukana (se oli muistaakseni eläinpuistossa vanhuuteen kuolleen ketun nahka eli ei tarkoituksella asua varten metsästetty). 
  
Siirillä on uusi mielikuvitusystävä Heissulivei, jonka nimestä tulee vahvoja Superhessu viboja. Hän alkaa nähdä painajaisia pian museovierailun jälkeen. Isoveli Luikku vertaa Siiriä Emily Roseen. Hänen oireitaan yritetään selittää lääketieteellisesti unihalvauksen ja mahapöpön aiheuttamina, mutta Saku ja Sussa löytävät yliopistolta tutkijan, jonka mielestä kaikkea ei voi selittää tieteellisesti. "Psykologien ja lääkärien mielestä riivaukset on sairauksia, jotain harvinaisempia vain, tai eri sairauksien epätavallisia yhdistelmiä.
   
 Jos niissä maasta kaivetuissa kamoissa olikin joku muinainen virus tai bakteeri, Sussa ehdotti. - Semmoinen tauti, jota ei enää tunneta. 
-- 
Saku mietti, mutta pudisti sitten päätään. 
 Vaikea kuvitella, että kukaan muu ei olisi saanut tartuntaa. Onhan siellä kaivauksilla ollut vaikka kuinka paljon ihmisiä töissä, ja näyttelyesineitä on kuljeteltu pitkin maailmaa. Varmaan olisi jo huomattu, jos niissä olisi jotain haitallista. (s. 59)
    
Nopeatempinen ja lyhyt kirja on omiaan neljäs-kuudesluokkalaisille lukijoille, jotka eivät pelkää yöunten menettämistä. Välillä aikuislukijaakin kauhistuttaa. Minusta on aina hauskaa bongailla kirjoista viittauksia toisiin kirjoihin. Esimerkiksi Demonikuiskaajassa Siiri lukee Magdalena Hain Painajaispuoti-kirjaa.
  
– Miksi sun pitää tämmösiä lukea? Saku ihmetteli. – Eikö meidän hirviöseikkailuissa ole ollut tarpeeksi? 

 Ei se ole pelottava, Siiri kikatti. – Saat lukea sen sitten kun mä olen lukenut sen uudestaan. Jos uskallat! (s. 45)
  
Arvosana:

 
Takakannesta:
Manaajat tulevat! Alakouluikäisille suunnatun IIK!-kauhukirjasarjan tarinat ovat helppolukuisia, maltillisen pituisia ja sopivan jännittäviä – juuri sopivia houkuttelemaan myös vähemmän lukevia lapsia kirjan pariin.
  
Sarjan kuudennessa osassa kaksoset Sussa ja Saku perheineen tekevät retken museoon, jossa esitellään muinaisen kaupungin esineistöä. Eräs vitriini särkyy äkillisesti, ja teknisen vian katkaistessa valot pikkusisko Siiri hiipii pimeyden turvin lasinsirpaleiden keskelle.
  
Pian uutisissa kerrotaan, että vitriinissä ollut pieni hyeenanpääpatsas on kadonnut, ja Siirikin saa kertoa poliisille kaiken mitä asiasta tietää. Veistoksen arvellaan päätyneen rikkoutuneen lasin mukana kaatopaikalle, mutta Sakulla ja Sussalla on omat epäilyksensä – varsinkin kun Siiri alkaa nähdä painajaisia jopa keskellä päivää. Vähitellen alkaa tapahtua vieläkin oudompia. Kun kaksosille selviää, että hyeenaveistoksessa saattaa asustella vaarallinen demoni, on apua saatava nopeasti!
  
116 sivua, Myllylahti 2021
 
Sarjassa ilmestyneet osat:
*****
  
"Syysaurinko paistoi puiden lomasta. Oli melko lämmintä lokakuuksi."
  
  
Arvostelukappale
  
On heti alkuun varoitettava, että Åsa Larssonin ja Ingela Korsellin kirjoittama ja Henrik Jonssonin kuvittama Pax-sarjan toinen osa Tuonenkoira ei sovi herkemmille lukijoille tai koiraihmisille. Ikäsuosituksena sanoisin, että varauksella viides-kuudesluokkalaisille, eikä seiskaluokkalaisellekaan näissä ole liian lapsellinen meininki. Verta ja suolenpätkiä nimittäin riittää.
  
Loitsusauvassa alkanut hurja tarina veljeksistä, jotka saivat sijaiskodin pieneltä paikkakunnalta jatkuu nopeatempoisesti harvinaisesti luvusta 20. Sarjaa voinee siis pitää yhtenä, pienempiin osiin jaettuna kirjana. Poikien äiti on alkoholisti, eikä voi siis pitää huolta heistä. Sijaisvanhemmat Laylah ja Anders ovat kivat, mutta koulussa poikia piinaa Simonin johtama poikaporukka. Simonin isä on opettaja, joka ei suostu uskomaan veljeksiä, jotka kertovat Simonin kiusaamisesta. Kaksikolla kun oli jo tullessaan hankalien lasten leima huostaanoton takia, ennen kuin kukaan edes on ehtinyt tutustua heihin.
  
Veljistä nuorempi Viggo on todella tuliluontoinen kaveri, joka kiihtyy nollasta sataan sekunneissa ja kiipeilee puissa huomiohakuisesti. Hänen jatkuva "Katsokaa minua!" -huutelunsa on hieman ärsyttävää. Jopa Alrik kommentoi, kuinka on "aika kyllästynyt siihen, että [Viggon] pitää ain olla huomion keskipiste". Hänen keskittymiskykynsä puuttuminen vanhan, maagisen kirjaston opusten parissa lupaa Viggolle aika haastavaa tulevaisuutta, ovathan pojat ennustuksen mukaiset valitut sankarit, joiden tulee taistella pahaa vastaan. 
    
Kuvia vielä saattoi sietää, mutta Viggo vihasi lukemista. Heti luettuaan yhden lauseen hän oli jo unohtanut sen. Kun hän jatkoi seuraavaan ja sitä seuraavaan lauseeseen, hän ei ymmärtänyt mitään.  
-- 
 Vihaan kirjoja, Viggo mutisi. – Varsinkin homeelta haisevia!(s. 81-82)
  
Isoveli Alrik on harkitsevampi ja pitää koirista. Mariefredissä nähdään arka kulkukoira samaan aikaan, kun jokin iso koirankaltainen olento raatelee ihmisiä öisin. Alrik on varma, ettei hänen ruokkimansa koira ole vastuussa hyökkäyksistä, mutta kuinka hän voisi muuttaa yleisen mielipiteen - pidetäänhän häntä itseäänkin hieman arveluttavana. Alrik lukee kirjoja erilaisista yliluonnollisista koiruuksista, ihmissusista, muodonmuuttajista ja muista myyttisistä karvaisista nelijalkaisista, mutta mikään kuvaus ei tunnu aivan istuvan.
  
Kirjaston vanhat vartijat Estrid ja Magnar saavat varsin vaikuttavannäköisen, yllättävän vieraan. Damir ajaa moottoripyörällä ja kertoo olevansa varattoman soturipiirin velho. "Viggo ja Alrik hämmästyivät, että hän näytti niin nuorelta. Eivätkö moottoripyörillä aja vain vanhat äijät?" Hauskasti eräs sivuhenkilö harrastaa geokätköilyä.
  
Miehellä oli pitkä musta parta, joka roikkui letitettynä rinnalla. Myös hiukset oli letitetty, ja letti ulottui pitkälle selkään. 
Hän saattoi olla pisin ihminen, jonka Alrik ja Viggo olivat koskaan nähneet. 
-- 
Mies näytti erilaiselta kuin kukaan heidän tapaamansa. -- Jo pelkkä nenä oli erikoinen. Se oli ikään kuin litistynyt, ja siinä oli kaksi pitkulaista sierainta kuin viirut keskellä pölyisiä kasvoja. (s. 41-43)
   
    
Arvosana:
   
Takakannesta:
Jännittävä kauhufantasiasarja vie keskelle pohjoismaisen mytologian karmivimpia seikkailuja ja hirvittävimpiä otuksia.
  
Ruotsalaiskaupunki Mariefredin rauha rikkoutuu, kun tuntematon peto alkaa hyökkäillä eläinten ja ihmisten kimppuun. Veljekset Alrik ja Viggo joutuvat selvittämään, millainen epäluonnollinen olento on oikein kyseessä ja ennen kaikkea miten se taltutetaan. Samaan aikaan heidän vartioimaansa salaiseen kirjastoon ilmestyy neuvojen toivossa noitamestari, jonka aikeet vaikuttavat epäilyttäviltä.
  
Tarinaa vauhdittaa upea sarjakuvamainen kuvitus.
     
Suomentanut: Sirpa Alkunen, 185 sivua, Otava 2021
 
Sarjassa ilmestyneet osat:

*****
  
"Usein on perempi olla hieman syrjässä, koska siten näkee paremmin."
  
  
Arvostelukappale
     
Eva Frantzin toinen lastenkirja Yön kuningatar alkaa aika hurjasti: siinä eletään 1700-luvun loppua ja nainen, jota syytetään lapsensa murhaamisesta ollaan mestaamassa. Melkoisen karmaiseva alku lastenkirjalle! Suosittelisinkin tätä 10-vuotiaasta eteenpäin.
  
Kirjan päätarina kuitenkin sijoittuu vuoteen 1915. 12-vuotias Viktor on muuttanut vuotta aikaisemmin Pariisista Helsinkiin. Hänen äitinsä on oopperalaulaja. Äidillä on ollut vaikeaa, mutta nyt häntä pyydetään Venäläisen teatterin Taikahuiluun Yön kuningattareksi. Roolin aiempi haltija on loukkaantunut harjoituksissa. 
    
Miksi olin niin kauhuissani? Mitä kummallista siinä muka oli, että teatteritalon käytävällä kulki hyräilevä nainen? Silti sydämeni hakkasi rinnassani kuin bassorumpu, ja näköjään olin unohtanut myös hengittää. (s. 32)
    
Teatterin pimeillä käytävillä kuuluu surumielistä laulua. Viktorin uusi ystävä Agnes kertoo, että sen täytyy olla Musta primadonna, joka on kuollut vuosikymmeniä aikaisemmin. Primadonnan lisäksi teatterilla on jotakin muutakin yliluonnolista. "Mikä hirvittävä olento pimeydessä piileskeli?"   
  
Sääliksi kävi Viktoria, jota ei kotona huomaa kukaan. Ei halveksiva isoäiti tai välinpitämätön äiti. Ainoat, jotka tuntuivat pitävän pojasta, olivat kotiapulainen Helmi ja Agnes. Lisäksi häntä kiusaa yksi luokan pojista. Välillä Viktor on todella nokkela, mutta toisinaan hänellä kestää hyvin pitkään yhdistellä yksinkertaisia johtolankoja ja tuntuu ikäistään nuoremmalta.
  
Toisinaan mietin, miltä tuntuisi olla pidetty. Olla koko perheen silmäterä, saada paljon leikkikavereita ja tavata ihmisiä, jotka haluaisivat olla seurassasi. Saada joka päivä halauksia ja suukkoja, rakastavia sanoja ja kehuja. (s. 43)
  
Pidin tarinan sijoittumisesta 1900-luvun alkuun. Kirja oli hyvin raikas, eikä alleviivannut ajankuvaa liikaa. Aina toisinaan vihjaistaan, kuinka kaduilla kulkee vossikoita ja teatterin pukuhuoneiden vanhalla puolella on kaasulamput uuden puolen sähkön sijaan. Pari kertaa mietin anakronismeja, koska en tiedä riittävästi tuosta ajasta, etenkään kirjan lopussa mainitusta ensimmäisestä maailmansodasta. 
  
Esimerkiksi, kun Viktor syö perunamuusia ja lihapullia havahduin ajattelemaan, että onko tuo ruokalaji ollut olemassa tosiaan jo ennen Suomen itsenäistymistä. Nopea googlaaminen paljasti, että lihapullat ovat tulleet Pohjolaan jo 1700-luvun alussa, kiitos Ruotsin kuninkaan Kaarle XII:n vierailtua Turkissa. Kyllä lukeminen kannattaa aina, en tätäkään välttämättä muutoin olisi tullut selvittäneeksi.
  
Teatterin ullakko oli täynnä vanhoja lavasteita, risoja kattukruunuja ja tuoleja, joista puuttui yksi jalka tai käsinoja. 
Ullakko oli pölyinen, likainen ja todella jännittävä paikka. Tarpeettomiksi jääneissä kalusteissa oli jotakin kaunista ja surumielistä. (s. 100-101)
      
Lukuhaasteissa: Helmet 2021: 13. kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin
  
Arvosana:

 
Takakannesta:
Jännitys tiiviistyy teatterin kulisseissa
  
Eletään vuotta 1915, ja 12-vuotias Viktor uneksii pääsevänsä pois Helsingistä. Hän asuu Bulevardilla äitinsä ja isoäitinsä hienossa asunnossa, mutta heti pihalla hän törmää talonmiehen poikaan Algotiin kumppaneineen. Kukaan ei tunnu pitävän Viktorista, paitsi ehkä Helmi-sisäkkö.
  
Kun he vielä asuivat Pariisissa, Viktorin äiti Margareta oli arvostettu oopperalaulaja. Helsingissä hän saa Yön kuningattaren roolin Venäläisen teatterin Taikahuilussa, ja kaikki näyttää lupaavalta. Myös Viktor viihtyy teatterissa ja saa ystävän lavastajan tyttärestä Agnesista, jolla vaikuttaa olevan selvännäkijän kykyjä. Mutta kuka on nainen, joka laulaa niin kammottavasti äidin huoneen ulkopuolella? Ja miksi teatterissa sattuu yhtenään erikoisia onnettomuuksia, erityisesti Yön kuningattarelle?
  
Jotakin kauhistuttavaa ja pahantahtoista on piiloutunut teatterirakennuksen perustusten alle. Mutta uskaltaako Viktor todella puuttua peliin ja pelastaa äitinsä ennen kuin on liian myöhäistä?
  
Yön kuningatar on Eva Frantzin toinen lastenkirja. Sen edeltäjä, Osasto 23, palkittiin Runeberg Juniorilla 2019.
  
179 sivua, S&S 2021
 
Eva Frantzilta julkaistuja lastenkirjoja:
  
Kirja on luettu myös täällä: Siniset helmet, Kirjahilla

keskiviikko 13. lokakuuta 2021

Lukupiirissä | Zoe Sugg & Amy McCulloch: The Magpie Society - Salaseura

"Kuka olisi arvannut, että näin pieni koulu voi olla näin täynnä draamaa?"
    
  
Syyskuun teos nuortenkirjalukupiirissä oli Zoe Suggin ja Amy McCullochin dark academia henkinen The Magpie Society - Salaseura. Kyseessä on nopealukuinen teinimysteeri, joka sijoittuu sisäoppilaitokseen.  "Hemmetti, koulunkäynti on jo ihan riittävän monimutkaista ilman, että siihen lisätään murhia, salaseuroja ja peittelyä." Tarina avautuu kahden näkökulmahenkilön vuorotellessa. Harmillisesti muutamaa hienoa miljöökuvailua lukuunottamatta, ei tarina saanut koukutettua minua.
  
Se on kuin suoraan jonkin shakespearelaisen elokuvan lavasteista - pitkä suorakulmainen tila, jossa tummat, mahonkiset kattoparrut risteilevät laivan luurangon lailla kermanvärisen katon alla. Seinillä roikkuu valtavia gobeliineja, joihin on kuvattu kohtauksia myyteistä ja legendoista. (s. 74)
  
Audrey muuttaa yhdysvalloista Isoon-Britanniaan, Illumen Hall -nimiseen kouluun, jota kuvaa sanoilla ankeampi versio Tylypahkasta, "se sai minut tuntemaan, että olen astunut ajassa taaksepäin ja tyystin eri vuosisadalle. Koulurakennus on kuin suoraan keskiajalta."
  
Hän jakaa huoneen toisen kertojaäänen, Ivyn kanssa. Molemmat jäävät harmillisesti etäisiksi hahmoisi. Minulle kyllä kelpaisi heidän huoneensa erkkeri, jonka Audrey kertoo olevan ihanteellinen lukunurkaksi. "Jopa minä saattaisin tuntea houkutusta käpertyä siihen silloin tällöin kirjan kera". Plussaa myös Ivylle, että hän lukee Orjattaresi-romaania. 
  
Minulla on kotoisa tunne ensimmäistä kertaa viiden koulussa viettämäni viikon aikana, ja pystyn nauttimaan ympäristöstäni. Kuten kirjastosta. En ollut aiemmin juuri piitannut koko paikasta, mutta nyt se on minun silmissäni kuin suoraan jostakin viktoriaanisesta romaanista. Siellä leijuu vahva hylätyn tuntu, mutta samanaikaisesti epäilen, että jos tietäisin salasanan, voisin löytää miljoonia sen uumeniin haudattuja mysteereitä. Salissa on tikkaita, joita myöten pääsee käsiksi ylempiin hyllyihin, jotka on kielletty kaikilta muilta paitsi kahden viimeisen vuoden oppilailta (eli meiltä) ja kirjastonhoitajalta sekä opettajilta. (s. 201)
  
Ollakseen hyvin kirjavastainen, Audrey kyllä tietää todella paljon kirjallisia viittauksia - tai ainakin kirjoihin pohjaavien elokuvien ja tv-sarjojen (kuten Game of Thrones) viittauksia. Ivy puolestaan vertaa yläsiipeä, jossa säilytetään vanhoja kirjoja Tylypahkan kiellettyjen kirjojen osastoon. Koulu on eksoottinen yhdistelmä vanhaa ja uutta, rakennuksista uusimmat ovat viktoriaaniselta ajalta, mutta kirjaston katalogi on iPadilla, monissa kirjoissa on GPS-paikannin, ovissa on sähkölukot ja valvontakameroita on kaikkialla.
  
Kummallakin nuorella on lähimenneisyydessään traaginen kokemus. Audrey halusi tapahtumien vuoksi muuttaa pois kotimaastaan ja joutuu kohtaamaan uudessa koulussa toisen. Yksi Illumen Hallin oppilaista kuoli kevätlukukauden päättävissä juhlissa. Nyt joku on alkanut tekemään podcastia, jossa väitetään, ettei kuolema ollutkaan onnettomuus, niin kuin poliisit ovat tutkinnoissaan todenneet, vaan siihen liittyisi rikos ja selvittämättömiä johtolankoja. Podcastin jokaisessa jaksossa tuntematon ääni paljastaa omien tutkimustensa satoa.
  
Herra Tavistockin mökki on kuin suoraan satukirja sivuilta. Ikäkulut seinätiilet eroavat toisistaan niin koon kuin värinkin suhteen, mutta sopivat silti jollain ilveellä täydellisesti yhteen. Olkikatto roikkuu ulko-oven päälle, ja villiviini kohoaa köynnöskehikolla. Kuunvalossa paikka näyttää aivan mielettömän hurmaavalta. Juuri tällaiseksi minä Englannin kuvittelin, ennen kuin saavuin tänne. (s. 222)
  
Kirjan harakkatematiikka oli kiinnostavaa. Koulun mailla asuu paljon harakoita, niille uhrataan pikkurahoja ja muuta kiiltävää suihkulähteeseen ja onpa olemassa huhu, että joskus vuosikymmeniä aikaisemmin koulussa olisi toiminut Harakkaseuraksi kutsuttu ryhmä, joka suojeli opiskelijoita ja taisteli korruptiota vastaan. Koulu on täynnä salaisia, pölyisiä käytäviä. Audrey ei voi olla ajattelematta, "että jokaisen seinän taakse on piilotettu salakäytävä".
  
"Koulun pohjapiirros on takuulla samanlainen kuin Winchesterin mysteerikartanossa." (s. 266)
  
Tässäkin käännöksessä eräs poika käyttää verkkareita, vaikka kyseessä ovat todennäköisimmin sweat pantsit eli collegehousut, jotka ovat materiaaliltaan erilaiset ja sopivat paremmin eliittikoulun oppilaalle. (Verkkarit aiheuttavat aina kunnon flasbackin ala-asteen kammottaville liikkatunneille.) Audrey toivoo yhdessä vaiheessa erittäin samaistuttavasti, kuinka "olisi mahtavaa, jos [kahvin] saisi annosteltua suoraan suoneen tippaletkun välityksellä". Alkoi kyllä kovasti tehdä mieli hänen tilaamaansa kurpitsalattea. 
  
Ensimmäinen kirja päättyy samhain-juhlaan, joka ei mene aivan suunnitelmien mukaan. Jatko-osa Siivenisku ilmestyy marraskuussa 2021.
  
Valo lankeaa lattialle vanhasta säröilleestä ikkunasta, ja seinillä roikkuu lukinseittejä kuin Halloween-koristeita. (s. 214)
    
Jos muuten osaatte vinkata hyviä dark academia kirjoja, niin jättäkää kommenttia alle!
  
Arvosana:
               
Takakannesta:
Tähtivloggaajan uutuus!
  
Tähtivloggaaja Zoe Suggin a.k.a Zoellan ja kirjailija Amy McCullochin yhdessä kirjoittama kirja on villi, salaperäinen ja vetävä tarina eliittisisäoppilaitoksen varjoelämästä.
  
Magpie Society yhdistää Girl Onlinen ja Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Illumen Hallin lukuvuoden päättäjäisbileissä järvenrantaan ajautuu oppilaan ruumis. Uhrin selkään on tatuoitu valtava, taidokas harakka. Uusi oppilas Audrey, joka pakenee omia salaisuuksiaan, joutuu vasten tahtoaan keskelle murhamysteeriä, sillä hänen kämppiksensä Ivy oli murhatun tytön paras ystävä. Vaikka Audrey ja Ivy eivät voi sietää toisiaan, jokin tuntematon vetää heitä kohti koulun synkkiä salaisuuksia. The Magpie Society julkaistaan syksyllä 2020 suomeksi samana päivänä alkuteoksen kanssa.
  
Suomentanut: Inka Parpola, 333 sivua, WSOY 2020
  
Alkuperäinen nimi: The Magpie Society - One For Sorrow (2020)
   
Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja
  
Samankaltaista luettavaa: Katharine McGee: Tuhat kerrosta -sarja, Libba Bray: Kauhun ja kauneuedn valtakunta, Karen M. McManus: Yksi meistä valehtelee

lauantai 9. lokakuuta 2021

Lastenkirjoja Halloween-mausteilla

"Huokailevat haamut sentään, että minä sitten rakastan kurpitsoja."
    
  
Arvostelukappale
   
Laura Ellen Andersonin kirjoittama ja kuvittama Amelia Kulmuri -sarja sai vähän aikaa sitten kolmannen osansa. Nämä ovat todellisia helmiä lastenkirjallisuuden laajalla merellä. Sarjassa on paljon huumoria, mutta myös ajatuksia herättäviä syvällisiä teemoja. Tällä kertaa reipas Amelia ratkoo kadonneiden muistojen arvoitusta. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä synkempää meno on, mutta loppu on onnellinen. 
  
Amelian kouluun on tullut vaihto-oppilaita Valon valtakunnasta. Sarjan edellisessä osassa paljastui, että yksisarviset olivat levittäneet propagandaa Valon ja Pimeän olennoista toisilleen ja luoneet pelon ilmapiirin. Vaihdossa on saatu myös keittotaidon opettaja. Jeti-Floora ja Kalmo Niittomies eivät kuitenkaan kokkaamisesta innostu, vaan onnistuvat vain häiritsemään Amelian ja Tanginen (puoliksi vampyyri, puoliksi keiju, tuleva kuningas) keksien leipomista. Amelia haluaa ottaa tehtävän tosissaan, sillä eniten keksjä myynyt ryhmä saa liput Kurpitsaparatiisi-nimiseen huvipuistoon.
  
Amelian syntymäpäiväjuhlat - tai oikeastaan syntymäyöjuhlat - lähestyvät. Juhlien valmisteluja varjostaa Amelian riitä äidin kanssa. Amelia kun haluaa opiskella kurpitsojen tutkijaksi eikä toteuttaa perinteisen vampyyrittaren roolia juhlien järjestäjänä. Kun Amelian yhdestoista syntymäyö koittaa, ei juhlapaikalla olekaan ketään, sillä kaikki ovat unohtaneet. Ja mikä vielä pahempaa, Tanginen isä tiedä oma nimeään tai sitä, että on kuningas, eikä hän ole ainoa, jota vaivaa paha muistinmenetys. Kaikki tuntuvat unohtaneen, ettei Pimeän ja Valon valtakuntien asukkaiden tarvitse enää pelätä toisiaan. On Amelian tehtävä ratkaista mysteeri.
  
Tämä on oivallinen kirja esimerkiksi jos joku läheinen on muistisairas ja siitä haluaa lapsen kanssa keskustella, mutta tämä toimii mainiosti myös muutoinkin.
  
"Taisin taas sotkea itseni peikonlimasuperliimaan", Amelia sanoi. "Olen melko varma siitä, että olemme  tarttuneet toisiimme... 
-- 
"Vai niin", äiti sanoi. "Meidän täytyy sitten kai halata ikuisesti!" 
"Ei kuulosta hullummalta", Amelia sanoi (s. 212)
  
Arvosana:


Takakannesta:

Amelia Kulmurin, kaikkien suosikkivampyyrin, seikkailut jatkuvat!
  
Amelian isot ja huikeat syntymäiltajuhlat ovat aivan nurkan takana, ja hän on TODELLA innoissaan. Mutta Yösydämen asukkaat ovat alkaneet käyttäytyä oudosti. Kukaan ei tunnu muistavan mitään — kuten omia nimiään tai Amelian juhlia.
  
Alkaa näyttää siltä, että joku varastelee heidän muistojaan. Pystyykö Amelia selvittämään syyn ja pelastamaan perheensä ja ystävänsä ennen kuin kaikki unohtavat, kuka hän on?
    
Suomentanut: Sarianna Silvonen, 212 sivua, Kumma kustannus 2021
 
Alkuperäinen nimi: Amelia Fang and the Memory Thief (2018)
 
Sarjassa ilmestyneet:
  
  *****

"Pikkuisia lumihiutaleita oli alkanut putoilla. 
Ne näyttivät pikkiriikkisiltä pyörähteleviltä ballerinoilta."
    
  
Harriet Muncasterin kirjoittamaa ja kuvittamaa Isadora Kuu -sarjan on tullut kaksi osaa lisää. Viime vuonna julkaistiin kaksi ensimmäistä kirjaa. Toivottavasti loputkin sarjasta suomennettaisiin. Näitä on englanniksi jo 15 osaa! Sarjassa ei ole jatkuvaa juonta, vaan teoksia voi ensimmäisen kirjan jälkeen lukea aika vapaassa järjestyksessä.
  
Isadora Kuu on puoliksi vampyyri, puoliksi keiju ja hän käy ihmisten koulua, jossa jokainen on erilainen. Isadora kokeekin sopivansa sinne paremmin kuin vanhempiensa käymiin kouluihin. Vanhempien omalaatuisuus aiheuttaa välillä päänvaivaa, niin kuin nyt, kun he ilmoittautuvat vapaaehtoisiksi valvojiksi koulun retkelle. 
  
Vampyyri-isä nukkuu liian pitkään eikä ehdi kammata hiuksiaan ja hän joutuu turhamaisuutensa vuoksi lentämään junan kiinni. Keiju-äidin mielestä kaupungissa on liian harmaata, mutta kukkien taikominen julkisella ei välttämättä ole kaikkein fiksuinta.

 "Uskomatonta, että sinä et ole matkustanut ennen junalla!" päivitteli Zoe -- "Kaikki ovat matkustaneet junalla aiemmin." 
-- 
Rautatieasema oli suuri ja harmaa ja meluisa. Junat näyttivät valtavilta metallisilta perhosen toukilta, jotka ryämivät raiteita edestakaisin. (s. 43-44)
  
Isadora ja hänen eläväksi taiottu vaaleanpunainen pehmokaninsa Pinnki-pupu pitävät baletista ja toivovat joskus olevansa itsekin balleriinoja kuten idolinsa Tatjana Tutu. Koulun retki Liisa Ihmemaassa -balettiin onkin ihana tilaisuus nähdä Tatjana lavalla, mutta Pinkki-pupu katoaaa. Ja kuka itkee pukuhuoneessa? Kirjassa on lempeä opetus siitä, kuinka tärkeää on aina olla ystävällinen, pienissäkin asioissa. Voisin itsekin mielläni mennä katsomaan tuon balettiesityksen.
  
Kuten Ameliakin, myös Isadoralla on synttärit, mutta hän haluaa viettää syntymäpäivänsäkin ihmisten tapaan. Siitäkös melkoinen soppa syntyykin, kun vanhemmat päättävät järjestää Isadoran juhlat omalla maagisella tavallaan.
  
"Älkää muuttuko", Zoe pyysi. "Me rakastamme sinua ja perhettäsi sellaisina kuin olette, Isadora." 
"Juuri niin", Oliver sanoi. "On hauskaa, kun perheenne on erilainen." (s. 93)
  
Arvosanat:
 ja 
  
Takakannesta:

Isadoran äiti on keiju, isä vampyyri, ja hän itse on vähän kumpaakin. Isadora rakastaa yötä, lepakoita ja mustaa tutuaan, mutta hän rakastaa myös auringonpaistetta, taikasauvaansa ja Pinkki-pupuaan. Pinkki on Isadoran paras ystävä, sillä Isadoran äiti loihti Pinkin eläväksi.
  
Isadora ja Pinkki-pupu ovat innoissaan baletista, he harjoittelevat keskenään ja pitävät esityksiä Isadoran perheelle. Kun Isadoran luokka lähtee katsomaan oikeaa balettinäytäntöä, Isadora on on innoissaan, kunnes hänen vanhempansa ilmoittavat lähtevänsä vapaaehtoisiksi retkelle...
  
--
  
Isadoralla on pian syntymäpäivä, ja hän haluaa kutsua juhliinsa ihmisystäviään, koska siitä lähtien, kun hän aloitti ihmiskoulun, hän on ollut monilla kaveriensa syntymäpäivillä. Isadora ei halua järjestää kavereilleen vampyyrisyntymäpäiviä, koska ne järjestetään yön pimeimmällä hetkellä, eikä myöskään keijusyntymäpäiviä, koska niihin kuuluu uimista hyvin kylmässä vedessä, jossa on paljon kaloja... millaiset siis Isadoran syntymäpäiväjuhlista tuleekaan?
  
Isadora Kuu on erityinen, koska hän on erilainen. Kaksivärinen vampyyrikuvitus. Ei kun keijukuvitus. Ei kun... no, joka tapauksessa: erityisen hieno kuvitus!
  
Suomentanut: Maarit Varpu, 212 sivua, Aurinko kustannus 2021
 
Alkuperäinen nimi: Isadora Moon has a Birthday (2016), Isadora Moon Goes to the Ballet (2016)
  
Sarjassa ilmestyneet:

lauantai 2. lokakuuta 2021

Syyskuun luetut

  
Menipäs syyskuu uskomattoman nopeasti! Ihan niin paljon kuvia en ulkona ehtinyt kuukauden aikana ottaa kuin halusin, kun plantaarifaskiitti vaivaa. Täällä blogin puolellakin on ollut kamala postausjumitus. Ei vaan millään ole tullut tartuttua Chrome Bookiin ja näpytellä. Olen miettinyt, jos jatkossa tekisin enemmän lyhyitä postauksia useammasta kirjasta kerrallaan. Halloween-lukuhaaste alkaa tänään ja kestää kuukauden loppuun asti. 
  
Luin syyskuun aikana 17 kirjaa (3813 sivua), joista seitsemän sarjakuvaa Aami-lukumaratonin aikana. Parhaat lukuhetket vietin 5/5 Valkeantuoja-lastenkirjan ja Beasts of Burden - Animal Rites -sarjakuvan parissa. Muita loistavia teoksia olivat Kepler62 - Terra: Kloonit (sarjan toiseksi viimeinen osa, loppu häämöttää jo), suloinen  The Tea Dragon Society -sarjakuva ja Auschwitzin tatuoija.
 
  • Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle
  • Maami Snellman: Merena ja lumottu peili
  • Elina Rouhiainen & Kaisa Ranta: Valkeantuoja  
  • Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Terra: Kloonit
  • Sari Peltoniemi: Vaihdokaat
  • Johanna Hulkko: Geoetsivät ja revontulten salaisuus
  • Anniina Mikama: Myrrys
  • Heather Morris: Auschwitzin tatuoija
  • Kay O'Neill: The Tea Dragon Society
  • Minna & miehet - Minna Canthiasarjakuvana
  • Aino LouhI: Mielikuvitustyttö
  • Emilia Carroll: Through the Woods
  • Rui Tenteiro: Metsän pidot
  • Evan Dorkin & Jill Thompson: Beasts of Burden - Animal Rites
  • Fábio Moonin & Gabriel Bá: Daytripper
  • Yoko Ogawa: Muistipoliisi
  • Siri Pettersen: Rautasusi
  
Helmet-lukuhaasteessa suoritetut kohdat:
  
3. Historiallinen romaani - Anniina Mikama: Myrrys  
6. Kirja kertoo rakkaudesta - Heather Morris: Auschwitzin tatuoija 
21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan - Johanna Hulkko: Geoetsivät ja revontulten salaisuus 
43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä - Yoko Ogawa: Muistipoliisi 
45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija - Siri Pettersen: Rautasusi 
  
Lokakuun lukupino:
  
  • Agatha Christie: Kurpitsajuhla 
  • Diana Wynne Jones: Noidan veli 
  • Zoe Sugg & Amy McCulloch: The Magpie Society - Salaseura 
  • Sarah Waters: Silmänkääntäjä 
  • Evie Wyld: Me olemme susia