Safia Elhillo: Home Is Not a Country

"so even here among my so called people

i do not fit"

  

  

Lukuhaasteissa: Sykähdyttävä säeromaani-haaste: Teoksen nimi on moniosainen, Helmet-lukuhaaste: 16. Kirjassa on valokuvia

  

all around me         smiling like

autumn leaves        are hundreds

of photographs (s. 195)

  

Safia Elhillon säeromaani Home Is Not a Country oli onnekas löytö kirjastosta. En ollut erityisesti etsimässä säeromaaneja, näin vain kauniskantisen teoksen nuorten englanninkielisten hyllyssä.

    

Teoksen päähenkilö on Nima, nuori ruskea tyttö arabiaa puhuvasta maasta, jonka lipussa on punaista, vihreää, mustaa ja valkoista. Hän on syntynyt Yhdysvalloissa, mutta kaihoaa voimakkaasti äitinsä kotimaata ja isää, joka on kuollut ennen hänen syntymäänsä. Nima inhoaa omaa nimeään ja haluaisi olla Yasmeen. Hän haaveilee usein olevansa tuo toinen tyttö, toisenlaisessa elämässä, jossa hänen perheensä on vielä kokonainen.

  

he's right

there's something wierd about me (s. 56)

  

Teoksessa on maagisia elementtejä, joita harvoin näkee säeromaaneissa (J.S. Meresmaan Dodo-trilogiaa lukuun ottamatta). Nima esimerkiksi muuttuu välillä näkymättömäksi. Tämä oli myös yllättävän ajankohtainen, sillä Nimaa lähestyy häntä huomattavasti vanhempi mies, joka tarjoutuu antamaan hänelle kyydin kotiin, mutta viekin nuoren hotelliin. Onnekkaasti Nima kuitenkin pääsee pakenemaan tilanteesta.

  

Kirjaa ei voi syyttää ennalta-arvattavaksi, sillä lukijaa riepotellaan kuin paperivenettä purossa suuntaan jos toiseen ja vasta loppupuolella palaset alkavat loksahdella paikalleen. Parasta kirjassa ovat kaikki kulttuuriset viittaukset, sillä minulla on todella heikot tiedot siitä alueesta, minne kirja sijoittuu.

  

at first i think i must be dreaming

or making it        all up (s. 112)

  

  

Arvosana:

            

Takakannesta:

A novel in verse about family, identity, and finding yourself in the most unexpected places.

  

Nima doesn't feel understood. By her mother, who grew up far away in a different land. By her suburban town, which makes her feel too much like an outsider to fit in and not enough like an outsider to feel like that she belongs somewhere else. At least she has her childhood friend Haitham, with whom she can let her guard down and be herself. Until she doesn't.

  

As the ground is pulled out from under her, Nima must grapple with the phantom of a life not chosen, the name her parents didn't give her at birth: Yasmeen. But that other name, that other girl, might just be more real than Nima knows. And more hungry. And the life Nima has, the one she keeps wishing were someone else's. . .she might have to fight for it with a fierceness she never knew she had.

  
211 sivua, Make Me a World 2021

  

Samankaltaista luettavaa:

• Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi
• Elizabeth Acevedo: Runoilija X, Maata jalkojen alle
• Hanna van der Steen: Punapipoinen poika
• Nicola Yoon: Aurinko on tähti
• Rainbow Rowell: Eleanor & Park

Naistenviikko | Johanna Förster: Unien sirkus

"Hän pelkäsi yötä, joka saattaisi sysätä hänet toiseen maailmaan.

Uneen, joka värähteli kuvitelmien, muistojen ja huijauksen rajamailla."

  

Kirja kuvattu Rovaniemellä, taustalla Vimma & Viima: Vallan vaaran merkit (2021)

    

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo, Naistenviikon lukuhaaste: 21.7. nimipäiväänsä viettävät Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna

  

Kotimainen YA, joka on sekoitus totalitaarista yhteiskuntaa ja maagista realismia puhuvia eläimiä täynnä olevine sirkuksineen kuulostaa ensisilmäyksellä täydelliseltä kirjalta minun makuuni. Tämän kanssa ei kuitenkaan tähtien asennot olleet suotuisat, vaan kärvistelin kirjan kanssa viikon ja lukuflowta ei syntynyt millään - päinvastoin, aloin välttelemään lukemista ja tartuin puhelimeen useammin kuin kirjaan. Ainoana porkkanana olivat lukupinossa odottavat muut kirjat. Onneksi en kuitenkaan täysimittaista lukujumia saanut.

  

"Jos hukkaa muistonsa, eksyy itseltään" (s. 154)

  

Mikä sitten tässä Johanna Försterin kauniskantisessa (à la Sami Saramäki) Unien sirkuksessa ei omalla kohdalla toiminut? Aloitetaan hahmoista. Päähenkilö on Juuli, alussa 17, mutta huomaamattaan kirjan aikana hän täyttää 18. Juuli näkee unta Eduardo Hopea -nimisestä ketusta ja hänen maagisesta sirkuksestaan, joista isä oli lapsuudessa kertonut iltasatuja. Hän tapaa vihreätukkaisen viulistin, Nikon sekä tämän siskon Ninin ja hyvän ystävän Iidan. Jotenkin heistä muodostuu Juulin löydetty perhe, mutta noita suhteita kuvataan niin pintapuolisesti, ettei itselleni syntynyt minkäänlaista sympatiaa, kun hahmot kohtaavat ongelmia.

  

"Mä en ymmärrä tätä, mutta et sä järjiltäsi ole." (s. 173)

  

Juuli kokee, että satujen kettu on oikeasti olemassa ja tämä toinen syy, miksi kirja ei iskenyt: kettuilu nimittäin menee kirjassa aivan överiksi (siis Madagascar 3 elokuvan päättömän kohelluksen tasolle) loppua kohden. Olin vielä aivan valmis uskomaan, että hän unissaan vieraili lapsuuden satusirkuksessa, mutta kun taruharhat alkoivat vuotaa todellisuuteen, en voinut kuin pyöritellä silmiäni. Maaginen realismi on yksi lempigenrejäni, mutta tässä ei saavutettu oikeanlaista tunnetta, vaan ne elementit tuntuivat liian lapsellisilta. Tässä myös oudosti eläimet olivat "hän" ja ihmiset "se", en ihan klikannut tyylivalinnan kanssa.

  

"Mitä kaikille musiikkiklubeille ja teattereille on tapahtunut?" hän kysyi -- 

"Se mitä kaikelle vapaalle kautta aikain tapahtuu, kun ajattelun valvonta kiristyy. Sama, mitä tehtiin Iranissa vallankumouksen jälkeen. Ne on ratsattu ja suljettu yksi kerrallaan." 

"Mutta täällä ei ole ollut vallankumousta", Juuli protestoi. 

"Ei ole, ei. Vain hiljainen vallan siirtymä. Se, mitä on äänestetty. Nyt maksetaan historian unohtamisesta. Ja kun valta vaihtuu, ensin tartutaan aina siihen, mikä näkyvimmin rikkoo rajoja ja kysyy kysymyksiä." (s. 230)

  

Mikä kirjassa sitten kolahti, oli totalitaristisen lähitulevaisuuden Euroopan kuvaus. Teokseen on poimittu teemoja, joista saamme päivittäin lukea lehdissä, kuten ilmastonmuutos, ilmastopakolaiset, sananvapaus, ihmisoikeuksien rajoittaminen ja joidenkin ihmisryhmien kohtaama syrjintä (tässä erityisen epätoivottuja ovat taiteilijat). Förster onkin osannut koostaa näistä aineksista pelottavan uskottavan kauhukuvan siitä, mihin suuntaan maailma voisi helposti kallistua, jos ihmiset eivät ole varovaisia. Pidin kovasti ihmisistä, jotka omilla pienillä teoillaan auttavat Juulia silloin, kun hänellä ei ole mitään, sekä heistä, jotka kuuluvat vastarintaan ja kapinoivat. Kauralattefestarit olivat ilmiö, jonka voisi kuvitella olevan todellisuutta jo nyt.

  

"Me kuljemme vedenjakajalla, nyt on vielä mahdollista muuttaa politiikan suuntaa, mutta se vaatii kansalaisaktiivisuutta ja suurta rohkeutta." (s. 87)

    

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Syksy ja koulu ovat vasta alkamassa, ja silti seitsemäntoistavuotiaan Juulin jalat ja pää tuntuvat painavilta. Varsinkin pää. Juuli on matkalla töihin, kun hän törmää kadulla kettuun. Sen perään syöksyy Valvoja, joka ei onneksi huomaa Juulia. Arkinen maailma alkaa oudosti säröillä, kun sama kettu, Eduardo Hopea, alkaa ilmaantua Juulin uniin.
  
Samoihin aikoihin Juuli tutustuu katutaiteilijoihin ja aktivisteihin, Nikoon, tämän siskoon Niniin ja Iidaan, ja ystävystyy heidän kanssaan. Hetken kaikki tuntuu uudelta ja mahdolliselta – mutta sitten tapahtuu jotain kauheaa. Juuli lähtee etsimään ystäviään halki merkilliseksi muuttuneen Euroopan, ja palaa samalla tukahduttamiinsa lapsuusmuistoihin sirkuksesta, joka on tuhoutunut tulipalossa. Hän tempautuu huikeaan seikkailuun, jossa hän kohtaa sekä oman itsensä, kadonneen isänsä että menneisyyden tapahtumat.
  
Monikerroksisessa tarinassa liikutaan lähitulevaisuuden totalitaarisessa Euroopassa, maagisessa rinnakkaismaailmassa ja Juulin muistoissa. Näistä syntyy kudelma, jossa kontrolloivan ympäristön valheellisuus asettuu vastakkain ilon ja mielikuvituksen kanssa.
  
Unien sirkus kuvaa vetävästi sekä maailman että ihmismielen ylenpalttista moniulotteisuutta – ihmeellistä, traagista ja kaunista.
  
431 sivua, S&S 2024

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Tuulian lukunurkka

  

Samankaltaista luettavaa:

• Siri Kolu: Iltasatuja maailmanpalosta
• Mirjami Sirén: Kaupunki ilman koteja
• Oona Pohjolainen & Adile Sevimli: Kärsimyskukkauuteaddiktio
• Stephanie Garber: Caraval
• Mikko Kalajoki: Lanz Kalmar - Viimeinen perillinen
• Veera Salmi: Oboin kirja
• Cecelia Ahern: Viallinen
• Maria Turtschaninoff: Maresi - Punaisen luostarin kronikoita

Kirjoja erilaisuudesta

"Näkymättömät eivät tuntuneet koskaan ajattelevan, 

miten heidän toimintansa vaikutti muihin eläviin olentoihin."

    

   

Helena Immosen lastenkirjatrilogian toisessa osassa Näkymätön Milanna ja kielletty kirja Milanna ja Timi palaavat näkymättömien kaupunkiin, sillä he aistivat jonkin olevan pielessä. He saavat tehtäväkseen hankkia Näkymättömän kaupungin kielletty historia -kirjan kadonneiden kirjojen kirjastosta, sillä on tullut aika murtaa rinnakkaismaailman ihmiset näkymättömiksi tekevä kirous. Milanna pääsee näkemään kasvonsa ensimmäistä kertaa! En malta odottaa trilogian viimeistä osaa, jossa ratkotaan kirjan lopussa annettua tehtävää.

    

Kirjaa lukiessa oli hauska "kirja ja tosi elämä kohtaavat" -hetki, kun lapset ihmettelevät kadulla, mikä kaupungissa heidän lähtönsä jälkeen on muuttunut: "Savu alkoi jo ärsyttää hengittämistä" minullakin (tai siis ehkä olisi parempi sanoa keuhkoja), sillä meillä on tien toisella puolella muutama kesämökki ja joku kävi siellä ilmeisesti lämmittämässä saunaa tai takkaa ja kaikki savu pukkasi sisälle asuntoomme. 

  

Uusista hahmoista kirjastonhoitaja Artemis Codex oli vallan kiinnostava! Pidin myös paljon Piilotetusta puutarhasta, siinä oli jotain samaa hurmaavaa magiaa, jota löytyy mm. Karkkitehtaan kummituksen ja Myrtti-kirjojen kasvihuoneissa (jälkimmäisessä kasvoi muistaakseni lettuja puista). Hönttiäinen on saanut perheenlisäystä, huimat 15 lasta (velaihmiselle on hurjaa ajatella kaitsevansa edes yhtä lasta, saati tuollaista päiväkotiryhmän kokoluokkaa), mutta en oikein tykännyt, kun Milanna hihkaisee, kuinka ihana tuo uutinen on - onnitella toki saa, mutta ei lapsille tarvitse kuitenkaan tuputtaa lapsensaannin ihanuutta (Hönttinen onneksi kertoo, kuinka raskasta tällaisen lauman kanssa on). 

  

"Ei ihminen voi vain irrottaa itseään menneestä ja olettaa, ettei mikään seuraa perässä." (s. 54)

  

Vaikka Milannan seikkailu on suunnattu seitsemästä ikävuodesta ylöspäin, löytyy tästäkin poliittisia teemoja ja yhteiskuntakritiikkiä. On mm. puhetta siitä, mitä kaikkea johtajat voivat piilottaa kansalaisilta ja toimia omien itsekkäiden syiden ohjaamana. Samaan kategoriaan menevät myös Elina Rouhiaisen kirjoittamat Nelimaan tarinat -sarjan kirjat. 

  

Immonen toistelee hieman liian usein, että näkymättömien on käytettävä kuparisia vaatteita, jotta ne näkyvät heidän päällään. Toisto on toki hyvä tehokeino lastenkirjallisuudessa, mutta vähempikin riittäisi. Tekstissä vaihtelevat niin puuska- kuin puuhkahihat, joista minusta vain jälkimmäinen on olemassa oleva asia, olisikohan tähän jäänyt kirjoitusvirhe. "Hätä juoksi hänen äänessään" on vallan erikoinen ilmaus, olisin itse ehkä sanonut tavanomaisemmin, että hätä kuului. Ja onkohan "jännittävän tauon" pitäminen sama asia kuin taidepaussi? Puolipullea kuunsirppi puolestaan oli vallan ihastuttava kuvailu. 

  

  

Arvosana:

            

Takakannesta:

Milanna on tuiki tavallinen tyttö, jossa on vain yksi epätavallinen piirre — hän on näkymätön!

  

Milanna on palannut kotiin huimalta seikkailultaan Näkymättömien kaupungista, ja elämä on livahtanut takaisin tutuille raiteilleen. Kaikki kuitenkin muuttuu jälleen, kun Milannan ja hänen näkyvän ystävänsä Timin maagiset taikakivet alkavat väristä kummallisesti. Se voi tarkoittaa vain yhtä asiaa — jotain on tekeillä Näkymättömien kaupungissa!

  

Ilkeä pormestari on ottanut kaupungin haltuunsa, eikä virallista totuutta keltaisen sammakon loitsusta saa enää kyseenalaistaa. Jalot kapinalliset kasaavat joukkojaan, mutta lopulta vain kielletty opus Kadonneiden kirjojen kirjastosta voi auttaa lapsia pelastamaan näkymättömät hirmuhallinnon alta. Päästäkseen siihen käsiksi Milannan on kuitenkin luovuttava jostakin arvokkaasta: mitä hän on valmis tekemään purkaakseen loitsun, joka on riivannut itsekkäitä näkymättömiä jo satojen vuosien ajan?

  

Näkymätön Milanna ja kielletty kirja on taianomaisen Näkymätön Milanna -sarjan toinen osa. Se on henkeäsalpaava kertomus ystävyydestä ja rakkaudesta sekä siitä, miltä tuntuu olla erilainen kuin kaikki muut — ja miten suuria asioita voi tapahtua, kun oppii näkemään myös ne, jotka ovat itseä pienempiä.

  

131 sivua, Kumma 2022

  

Kuvittanut: Nora Surojegin

  

Sarjassa julkaistu:

• Näkymätön Milanna
• Näkymätön Milanna ja kielletty kirja
• Näkymätön Milanna ja sisimanteri (ilmestyy maaliskuussa 2023)

  

*****

  

"Kirjojen, teatterin ja elokuvien hienous onkin juuri siinä, 

että voimme eläytyä ihan toisenlaisiin ihmisiin kuin mitä itse olemme."

  

    

Löysin Saku Heinäsen vuonna 2014 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaanakin olleen Zaida ja lumienkeli viime vuoden huhtikuussa Oulun pääkirjaston vaihtohyllystä kirjagrammaajamiitin jälkeen. Kauhean kauan tämä kirja ei siis jäänyt lepäilemään omaan hyllyyn ja seuraavaksi se meneekin sitten siskoni kouluun ilahduttamaan viides- ja kuudesluokkalaisia lukijoita. 

  

– Mitä vikaa kummallisessa nyt on, Ainu nauroi. (s. 109)

  

Hitaan alun jälkeen Zaidan tarina nappasi mukaansa. Yölliset hiippailut lukitussa, lumisessa puistossa mystisen Ainun kanssa ovat täydellinen vastapaino koulun ikäville kaksostytöille (jotkut muutkin ilkeilevät esimerkiksi Zaidan nimestä). Zaidan isä tosin sanoo, että kiusaajilla on itsellään jokin kipeä paikka, minkä vuoksi he kylvävät pahaa oloaan eteenpäin. Zaidalla on aivan ihanat vanhemmat, vaikka he ovatkin vähän vanhempia kuin muilla (samaistuttavaa), lisäksi hän jakaa ajatuksiaan niin perheen koiralle Ludwigille kuin päiväkirjalleenkin. Kiusaamisesta hän ei kuitenkaan halua vanhemmilleen kertoa, jotta heille ei tulisi paha mieli.

  

Adoptoitu. Adoptio. En pitänyt noista sanoista, joista tuli mieleen amputoitu tai abortoitu. Ne olivat kummallisia aikuisten sanoja, joilla peitettiin jotakin kipeää tai häpeällistä. (s. 50)

  

Heinänen on käsitellyt hienosti vaikeitakin teemoja, kuten erilaisuutta, millaista on olla adoptoitu, koulukiusaamista (tulipa elävästi mieleen omat ala-asteajat mm. palvelijaksi pakottamisesta ja toisten tyttöjen reppujen kantamisesta), keskenmenoa, alkoholismia ja kuolemaa. Pidin suuresti ripauksesta yliluonnollista, tästä tulikin mieleen usein Tuutikki Tolosen Agnes-sarja. Rinnakkaisluokan Otto oli kiinnostava hahmo, josta haluan tietää lisää, pitäneekin ehkä tutustua niihin kahteen jatko-osaan, jotka on myös julkaistu.

    

Otto oli varmaankin ensimmäinen, joka nimitti minua oudoksi niin, että siitä tuli hyvä olo. Se tapa, jolla hän sen sanoi, hänen äänensä sointi, sai minut luottamaan häneen.

--

– Sun nimi... oonks mä sanonut jo että se on aika makee? Zorro, Zlatan, Tarzan, tosi monissa siisteissä nimissä on z. Se on vähän tollanen... sankarinimi. 

Sisälläni kävi lämmin ailahdus. Kerrankin joku piti nimestäni! (s. 175 ja 183)

  

Heinänen on paitsi kuvittanut kirjan, myös fontti, jolla kirja on painettu on hänen suunnittelemansa Freya (josta joku oli Goodreadsissa sanonut, että fontin takia kirjassa oli viljelty sellaisia erikoisempia nimiä kuin Zaida ja Ludwig, mutta minä en kiinnittänyt fonttiin sen kummempaa huomiota ennen kuin löysin tiedon viimeisen sivun jälkeen, että kyseessä on Heinäsen design, enkä usko, että sitä olisi juuri tätä kirjaa varten kehitelty). Jännittävästi kirjan loppupuolella, kun Zaida lukee kirjettä peiton alla, tekstissä hän käyttää kännykkänsä valoa, mutta kuvituksessa hänellä on kuitenkin kädessään taskulamppu. 

  

Makasin sängylläni ja katselin elokuva-aiheista kuvakirjaa. Vertailin naisnäyttelijöitä. Tutkin erityisen tarkkaan tummaihoisia ja itämaisen näköisiä. Moni heistä oli aika kaunis, arvioin mielestäni asiantuntevasti ja puolueettomasti. (s. 163)

  

Hieman heteronormatiivinenhan tämä on, Zaidan setäkin on tytön ollessa vasta päiväkodissa kysellyt poikaystävistä (voitaisiinko lopettaa tällainen) ja kaikilla tuntui olevan heterovanhemmat. Zaida kauhistuu pohtiessaan, onkohan sillä tiukalla opettajallakin puoliso ja lapsia, koska opettajalla oli uusi mekko (sillä ilmeisesti vain miehet voivat ostaa naisille lahjaksi mekkoja, niitä ei voi mitenkään yksinasuvana hankkia itselle). Tosin maahanmuuttajuutta ja toisesta maasta adoptointia on sitten kuvattu positiivisesti. Hämmentävästi tässä ei sanottu tarkalleen, minne tarina sijoittuu (oletan Helsinkiin, koska ratikat vuonna 2014) ja että mistä Zaida on adoptoitu (viittaukset johdattavat vahvasti Intian suuntaan).

  

Äiti sanoi, että oli hyvä, ettei Aimolla ollut lapsia. Minusta oli myös surullista, että hän ei ehtinyt saada lapsia, vaikka en oikeastaan tiennyt, oliko hän edes koskaan halunnut niitä. (s. 193)

  

Kaikkein kiehtovinta kirjan lukemisesta teki useat tähtitiede- ja scifiviittaukset (suhteellisuusteoria, elämän todennäköisyys maailmakaikkeudessa, kuinka elämä alkoi vedessä, aika-avaruuden taipuminen, kommunikointi toiselta planeetalta kotoisin olevan kanssa), sillä luin tämän heti Andy Weirin Operaatio Ave Marian jälkeen.  Voin kyllä suositella lukemaan tämän, vaikka muutama pieni rösö toki mukana onkin. 

  

– Mä en oo koskaan tajunnut, miks on erikseen tyttöjen ja poikien leikkejä, rohkaistuin sanomaan. – Mä en oo esimerkiksi ikinä tykännyt hirveesti mistään prinsessajutuista. Enkä mä silti poikamainen oo. 

– Oot sopivasti, Otto hymyili. 

– No joo! Mut oikeesti, mä oon tykännyt rakentamisesta, Ja leikkiautoistakin! Ja tietty futiksesta ja muusta urheilusta. 

– Kai aikuiset on päättäneet, että on tyttöjen juttuja ja poikien juttuja, Otto mietti. 

– Niin kuin naisten ja miesten, jatkoin. – Meillä kyllä isä laittaa ruokaa ja äiti tekee remonttia. Isällä ei pysy edes ruuvimeisseli kädessä!

Otto nauroi. 

– Sun pitäis nähdä mun äiti, hän sanoi. – Se käyttää sujuvasti vaikka moottorisahaa. (s. 198-199)

  

Zaidan huone on ihana! Haluaisin itsekin tuollaisen leveän ikkunalaudan. ♥

  

Arvosana:

            

Takakannesta:

Talviöiden taianomaista tunnelmaa!
  
Finlandia Junior -ehdokkaaksi 2014 valittu kertomus yksitoistavuotiaan Zaidan kouluvuodesta yhdistelee arkea, fantasiaa ja kummitustarinaa ja tarjoaa huippukohdissaan lukijalle hiukset nostattavia oivalluksen hetkiä.
  
Zaida on adoptoitu ulkomailta, ja epäsuomalaisen ulkonäkönsä vuoksi hän joutuu koulussa joskus huomion keskipisteeksi. Varsinkin kaksostytöt Janika ja Stiina ovat ottaneet hänet silmätikukseen, ja nyt he ovat ilkeämpiä kuin koskaan. Onneksi elämään ilmestyy Ainu, joka on kuin Zaidan vaalea kaksoisolento. Ainu johdattaa Zaidan seikkailulle öiseen puistoon, jossa ajantaju hämärtyy ja tapahtuu merkillisiä asioita. Kuka Ainu oikein on, ja miksi hän on tullut Zaidan elämään juuri nyt? Liittyykö hän jotenkin salaisuuteen, jonka äiti Zaidalle paljastaa? 

  

Zaida ja lumienkeli on kertomus sisaruksen kaipuusta, perheiden kipeistä salaisuuksista ja siitä, kuinka yksinäisyyden voi voittaa. Saku Heinäsen oma, upea mustavalkokuvitus rytmittää tarinaa ja luo sille vahvan oman maailman.

  

208 sivua, Tammi 2014

    

Luettu myös täällä: Värikäs päivä -lastenkirjablogi, Keskisuomalainen, Mari A:n kirjablogi, Nuorille ja naperoille

  

Sarjassa julkaistu:

• Zaida ja lumienkeli
• Zaida ja elovalkeat
• Zaida ja taistelupari

Sateenkaarevaa spefiä

"Uuteen kirkkoon verrattuna entinen näytti ikivanhalta rauniolta. Villiviini peitti 

tiilimuurin kirkon takana, mikä soi rakennukselle tuuhean, varjoisan, vihreän taustan."

  

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa:  Helmet: 15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää

  

Aiden Thomasin Hautausmaan pojat on ihana, top 3 vuoden parhaiden lukukokemusten joukossa. Tämä sopii hyvin esimerkiksi vetämääni Halloween-lukuhaasteeseen, joka tulee taas lokakuussa! Kuoleman ympärillä liikkuvasta teemastaan huolimatta tässä oli paljon huumoria. 

  

Päähenkilö Yadriel kuuluu taikavoimaisiin brujxeihin, jotka kykenevät aistimaan sairautta ja vammoja elävissä ihmisissä sekä näkemään kuolleiden henkiä. Mutta Yadriel sattuu olemaan transnuori sekä homo, mikä ei kitkatta sovi vanhoilliseen ja sukupuolittuneeseen latinx-kulttuuriin, jo pelkästään kieli muistuttaa koko ajan sukupuolittuneella sanastollaan, ettei Yadrielia ole vieläkään hyväksytty sellaisenaan osaksi yhteisöä. Perinteiden rikkominen koetaan rienaamisena.

  

"Ei ole mitenkään mahdollista, että teikäläisiä on ollut olemassa tuhansia vuosia ilman, että joukossa olisi ollut yhtäkään tyyppiä, ei mahdu tähän 'miehet ovat tällaisia, naiset ovat tällaisia' -paskaluokitteluun." (s. 201-202)

  

Hautausmaalla koko ikänsä asunut Yadriel päättää kapinoida perinteitä vastaan ja suorittaa itse pojan initiaatioriitin serkkunsa Maritzan avustuksella. Maritza on myös oman tiensä kulkija. Hän ei halua olla muiden naisten tapaan bjuja-parantaja, sillä ei vegaanina halua käyttää eläinten verta loitsuissa, vaan aikoo seurata isänsä jalanjälkiä ja takoa veitsiä brujoille. Veitsillä voi katkaista ihmisten maailmaan jääneen hengen liean, joka sitoo häntä johonkin esineeseen. Yadriel haluaa todistaa olevansa brujo ja kutsuu löytämäänsä pyhimyskoruun kiinnittyneen hengen vapauttaakseen tämän. Mutta tuo henki onkin poikkeuksellisen ärsyttävä - ja ehkä vähän ihanakin.

  

"Olet sietämätön --" 

"Jep, mutta minäpä luulen, että sinä vähän tykkäät siitä", Julian tokaisi ja kohautti huolettomasti olkiaan. (s. 226)

  

Pidin todella paljon Yadrielin, Maritzan ja Julianin dynamiikasta ja persoonallisuuksista. Maritza on aina pitämässä serkkunsa puolia ja Julian puolestaan saa mm. houkuteltua Yadrielin käyttämään ensimmäistä kertaa poikien vessaa. Yadrielin binderin käyttämisestä oli muutamaan kertaan puhetta. Minä olen sitä mieltä, että kuinka hyvä olisi, jos transnuorilla olisi mahdollisuus käyttää puberteetin pysäyttäviä lääkkeitä, jolloin välttyisi isolta osalta kehodysmorfiaa, eikä olisi tarvetta pitää noita puristavia, väärin käytettynä jopa vaarallisia apuvälineitä tai mennä korjausleikkauksiin, vaan voisi sitten, kun on valmis käydä läpi oikean sukupuolen puberteetin. 

  

Yadriel tunsi häntä kohtaan samanlaista vetoa, jota koiperhonen tuntee liekkejä kohtaan. Hänen huimapäistä charmiaan ja hätkähdyttävän komeita piirteitään. Julian oli tuskallisen kaunis, mutta samalla tavalla kuin ukkosmyrsky oli kaunis - villi, raju, sähköinen. (s. 291)

  

Oli paikoin todella raskasta lukea, kuinka Yadrielin isä ja mummi väärinsukupuolittavat, deadnameavat ja vähättelevät häntä. Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu, ja hänet nähdään viimein kokonaisena. Arvasin tarinan pahiksen puolessa välissä kirjaa, mutta vasta kun silmiini sattui Goodreadsissa arvostelu, jossa todettiin ympäripyöreästi, että lukija oli arvannut pahiksen aikaisessa vaiheessa. Onneksi tämä ei haitannut lukukokemusta. 

  

Kirja tulee jäämään hyllyni pysyväisasukiksi. Tässä on tosi kiinnostavia sanoja, kuten kalmotomu, oudokki, hyläkki, energiajuomapölly... Hautausmaan pojista tulee suuresti mieleen Coco-leffa, joka niin ikään tapahtuu Día de Muertosin aikaan. Tosi kiinnostavaa oppia tästä kulttuurista lisää, en esimerkiksi tiennyt niiden keltaisten kukkien, mitä Cocossakin näkyy paljon, olevan samettikukkia, joita äiti kasvatti lapsuudessani maalla asuessamme kesäkukiksi.

  

"Kumpi meistä on tämän käsikirjoituksen Tuhkimo?" 

Yadrielin suuta kuivasi, ja hänen oli vaikea puhua. "Minä olen hyvä haltiatar", hän onnistui raakkumaan. "Eli se taitaa tehdä sinusta kurpitsan." (s. 308)

  

Arvosana:

        

Takakannesta:
Yltäkylläinen YA-romaani yhdistelee murhamysteeriä, kummitustarinaa ja romantiikkaa. Transpoika Yadrielin isä ei halua hänen osallistuvan siirtymäriittiin, jossa nuoret brujo-miehet saavat voiman vapauttaa esi-isien henkiä tuonpuoleiseen. Yadriel päättää suorittaa rituaalin luvatta.Kun murha vavisuttaa tiivistä yhteisöä, Yadriel yrittää todistaa kykynsä vapauttamalla uhrin hengen. Hän kuitenkin kutsuu esiin väärän henkilön: hurmaavan mutta raivostuttavan Julianin. Liittyvätkö kuolemat toisiinsa, ja onko Yadriel valmis luopumaan Julianista?

  
Suomentanut: Inka Parpola, 372 sivua, Karisto 2021
  
Alkuperäinen nimi: Cemetery Boys (2020)

  

Luettu myös täällä: Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja

   

*****

  

"Kasvihuonerakennus on näyttävä, metallikaari ja piikkimäiset kattokoristeet tuovat 

viktoriaanisen näköistä vanhahtavaa lumoa ja se nököttää kohosteisesti mäen päällä."

   

   

Arvostelukappale

  

Sini Helmisen Sysi jatkaa Lujaverinen-sarjaa. Hyvän kirjallisuuden tunnistaa siitä, että kirjaa on mahdoton laskea käsistään ja Sysi kuuluu ehdottomasti tähän kategoriaan. Luin kirjaa lähinnä nukkumaan mennessä ja puoliso ehti nukahtaa aina ensin, kun itse olin kykenemätön laskemaan kirjaa käsistäni ennen kuin olin lukenut vähintään 50 sivua kerrallaan. Helminen näpäyttää teoksessaan osuvasti huonosti tunnetuista kotimaisen kansanperinteen hengistä - onneksi viime vuosina on saatu kuulla vähän lisääkin meidän omasta mytologiasta kumpuavista hahmoista kirjallisuudessa.

  

Vaikuttaa siltä, että Samuel on rikkonut pelin sääntöjä ja on nyt offgame kuollut.

--

Samuelin kuolema ja ruumiin näkeminen on järkyttänyt muita pelaajia huomattavasti enemmän kuin minua ja Islaa, jotka molemmat olemme joutuneet tekemisiin vainajien kanssa niin monesti, että siitä on jo tullut arkea. Miten voi tottua johonkin sellaiseen, mihin kenenkään ei pitäisi? Tekeekö se minusta huonomman ihmisen? (s. 172 ja 185)

  

Pidin todella paljon siitä, että tällä kertaa päästiin kurkistamaan myös Hallan näkökulmaan ja kuulemaan lisää kalmanväestä. Seela ja muut ensimmäisestä osasata tutut hahmot ovat toki edelleen mukana. Tällä kertaa isona juonena kirjassa on kuolleen opiskelijakaverin räyhähengeksi muuttunut henki - se haluaa kostoa ei omalle vaan poikaystävänsä kuolemalle. Toisena isona teemana tarinassa ovat ihmissuhteiden vaikeudet - joku on jatkuvasti mököttämässä, kun sukset menevät ristiin.

  

Joskus mietin, että sukupuoliroolit ovat kuin kalterit, ja että kaikkein surullisinta on se, että osaa niiden kahlehtimista pelottaa eniten häkin avoin ovi. (s. 65)

  

Teoksessa on ovelasti tiputeltu tekstin sekaan mainintoja ilmastonmuutoksen takia vetisiksi muuttuneista talvista, turhasta sähkönkulutuksesta, puhelimessa puhumisen ahdistavuudesta, ruokahävikistä ja kasvissyönnistä, seurustelukumppaneiden terminologiasta sekä vaikeudesta löytää itselleen oikealla merkillä varustettua vessaa ilman, että ne tuntuvat saarnaavilta. 

  

"Kauhean vaikeaa näitä nykyään ymmärtää..." 

"Ei mikään oo oikeastaan muuttunut, vaikka nyt onkin paremmin jutuille sanoja. Aina on ollut muitakin kuin vain miehiä ja naisia, vaikkei sulle varmaan ole niin koulussa opetettu. Ihmiset ei vaan suostu enää vääriin muotteihin." (s. 153)

  

Arvostan aina suunnattomasti, kun kirjailijat mainitsevat kohdullisten hahmojensa kuukautisista, tässä vieläpä kuukupin kanssa! Näin sekin osa ihmisten arjesta muuttuu normaaliksi, pieni teko kerrallaan - ajatella, että vielä 2020-luvulla kuukautiset ovat tabu aihe. Samaan hengenvetoon olen sitä mieltä, että toki jokainen saa päättää omista karvoistaan, mutta yhteiskunnan painostus naisoletettujen sileistä sääristä ja kainaloista on misogynististä (tämä yleisenä havaintona, ei kirjailijaan kohdistuen). 

  

Silloin, kun nuorempana joitakin kertoja höyläsin jalkojani (sekä vahingossa palasen sormenpäästäni), eivät takaisin kasvavat karvat todellakaan tuntuneet silkkisiltä, niin kuin Halla kuvaa Seelan jalkoja silittäessään, vaan ennemminkin kuin rautalangan pätkiltä - yksi syy, miksi en jaksanut touhua kovin pitkään. Tällä hetkellä vessan kaapista kylläkin löytyy Geisha shaver, sillä edelleen joskus tulee hetkiä, että koen epävarmuutta säärikarvoistani, mutta ainakin voin ajella ne vastuullisesti, jos tarvitsee. 

  

Ihannekuvani: kova, itsenäinen, nyrkit pystyssä niitä kusipäitä vastaan, jotka käyttävät privilegioitaan ahdisteluun ja perseilyyn. Ajattelin, että olen vegaani ja feministi, tiedostava, tiukkamoraalinen, mutta nyt sisälläni kaihertaa epävarmuus. (s. 191)

  

Arvasin pari isoa juonenkäännettä jo todella alussa, mutta lukukokemukseen sillä ei ollut merkitystä. Niin hienoa, kun larppaaminen on juonen kannalta isossa roolissa kirjassa! Suosikkilauseitani olivat "komeita pitkätukkaisia tyyppejä panssaripaidoissa" sekä "tässä mekossa on taskutkin" - voisipa tuo viimeksi mainittu olla todellisuutta fantasiakirjallisuuden ulkopuolellakin... Oli ihastuttavaa bongailla paikkoja (talvipuutarha, luonnontieteellinen museo) ja kulttuuriviittauksia, kuten Kuudes aisti, Carmina Burana, Good Omens, Karjupukki ja Doctor Who. 

  

Harpon vaatekaappini luo ja vedän oven auki. Seela rientää kurkistamaan sisään. 

"Vau! Sulla on täällä kokonainen Narnia." (s. 262)

  

Tuttuun tapaan Helminen kirjoittaa todella hauskoja ja luovia kielikuvia: vatsanpohjassa pistelee kuusenneulasia, suussa tuntuu kostean illan jälkeen kissanhiekkalaatikolta, muistisairasta kuvataan itsensä aaveeksi, ruumiiksi, jonka mieli on jo lähtenyt, katumus polttelee iholla kuin nokkoset... Kielellinen notkeus onkin Helmisen suurimpia vahvuuksia yhteiskunnallisten teemojen ja spefin elementtien pyörittelyn ohella. 

  

Tunnen itseni riikinkukoksi keskellä varisparvea. Onneksi kaupunkilaiset ovat enimmäkseen tottuneet kaikkeen, eivät räpäytä silmiään sateenkaari-irokeesille tai supersankaripuvulle. (s. 66)

  

Osaan ilmaisuista tuntui tosin lipsahtaneen käänteinen sana, esimerkiksi teipillä "vuorattu" bofferimiekka kuulostaa erikoiselta (vrt. takin vuori), ja itse olisinkin valinnut sanaksi "päällystetty". Ja tässä lauseessa en hahmotushäiriöisenä ymmärtänyt liikkuvia palikoita: "Äiti kolauttaa perässäni oven auki ja pakkasen löyhäys astuu sisään hänen mukanaan." Ovien auki kolauttaminen on tuttua jo Hurmeesta. Vain yhden oikean typon löysin sivulta 303: "Sellaiselta, jolla ei ole kumpakaakaan, mutta joka ei haluaisi menettää hyvää ystävää." Kirjan loppu saa odottamaan seuraavaa osaa, sillä sellaiseen cliffhangeriin se jää. 

  

Tunnelma ei voisi olla omituisempi, vaikka olisimme Hullun Hatuntekijän teekutsuilla. (s. 249-250)

     

Arvosana:

        

Takakannesta:

Dark academia kohtaa Beetlejuicen! Mustanhumoristinen Sysi sekoittaa urbaania fantasiaa, kauhua ja sateenkaariromantiikkaa. 

Hurmeesta tuttu salaperäinen Halla saa oman näkökulmansa esiin opiskelijapiirien hyytävissä tapahtumissa. Halla ja Seela ovat taiteentutkimuksen opiskelijoiden pikkujouluissa, kun yksi juhlijoista löytyy kuolleena. Eivätkä oudot kuolemantapaukset jää siihen. Yksi manan majoille lähetetyistä ei jätä Seelaa ja Hallaa rauhaan, ja niinpä heidän on pakko alkaa selvittää, kuka opiskelijapiireissä liikkuva tappaja on. 

   

Soluttautuminen 20-luvun larppiin vaikuttaa ainoalta keinolta päästä murhaajan jäljille. Halla ja Seela jatkavat yhä salaa suhdettaan, vaikka tietävät liikkuvansa vaarallisilla vesillä. Kalmanväki ei katso rajoja rikkovaa rakkautta hyvällä, eikä kiellettyjä tunteita ole helppo pitää kätkössä. 

Sysi tarjoaa kuolettavan hyvää young adult -viihdettä ja sopii niin yläkoululaisille kuin nuorille aikuisillekin. Romaani jatkaa Hurmeen (2021) aloittamaa Lujaverinen-trilogiaa. 

  

Sini Helminen (s. 1987) on syntyjään hollolalainen kirjallisuustieteen maisteri, lasten ja nuorten kirjastonhoitaja ja kirjavinkkari. Häneltä on aiemmin ilmestynyt myös kotimaiseen mytologiaan keskittynyt neliosainen nuortenfantasiasarja Väkiveriset. Silloin kun hän ei kirjoita romaaneja lohikäärmepehmo kainalossa, hän tanssii lindy hopia tai tubettaa YA-kirjoista.  

  
320 sivua, Myllylahti 2022

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Hurme
• Sysi

    

Luettu myös täällä: Luova ruho, Kirjapöllön huhuiluja, Oksan hyllyltä, Kehrääjä, Kirjoja ja kikatuksia

Lukupiirissä | Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

"Metsästä tuli kukkuluuraajia, sinipiikoja ja kuippanoita. 

Metsästä tuli keijusia ja hyyhäärösiä ja hittolaisia. 

Otuksia, joilla ei ollut nimeä eikä juuri muotoakaan. 

Ne häälyivät vuoroin näkyvillä ja vuoroin näkymättömissä, yöhön sekoittuvina."

  

   

Lukupiirin toukokuun kirja

  

Luin Juhani Karilan Pienen hauen pyydystyksen jo helmikuussa, vaikka se oli lukupiirikirjana vasta toukokuussa. Varasin nimittäin kevään lukupiirin kirjat joulukuussa heti valintojen varmistuttua ja satuin saamaan teoksen helmikuussa, jolloin siihen oli Oulussa edelleen yli 200 varausta jälkeeni. Joku toinen olisi laittanut varauksen tauolle ja ajoittanut lukemisen lähemmäksi piirin virtuaalista kokoontumista, mutta en osannut odottaa jo 2019 ilmestyneen kirjan olevan edelleen noin suosittu. Kirjasta on myös otettu useita painoksia, mikä tietenkin on huimaa nykyaikana. 

- Oli kakarana aina nenä kiinni kirjassa. Senki pitäis olla huutomerkki muille, että rietas on päässy näpelöimään sen sielua. Ei kukkaan normaali ihminen luje niin palion. Eikä se puhunu lukemastaan mittään. -- tieto kehkeyty sen päässä pimmeyen välineiksi. Kerranki ko muut lapset meni välitunnilla nurkkajaakkoa niin tämä yks luki jottain opusta keinussa ja talakkari tuli siihen ja kysy että mitä sinä lujet niin se mulukas talakkaria niin pahasti että se oli kusta housuunsa. (s. 108)

  

Onpa kirja käännetty puolaksikin, minkä lisäksi se sai Tähtifantasia -palkinnon ensimmäisenä kotimaisena kirjana. Säntömuutoksen myötä myös kotimainen kirjallisuus voi nykyään kilpailla tuosta palkinnosta, jonka raatiin kuulun tästä vuodesta eteenpäin. Lisäksi kirja on saanut Kalevi Jäntin, Jarkko Laine- ja Lappi-kirjallisuuspalkinnot. Kirjaan ei ole voinut olla törmäämättä kirjagramissa, Twitterin ja Facebookin kirjallisuusryhmissä.

  

Tyhjiä navettarakennuksia, jotka olivat kuin suunnattomien hyönteisten toukkavaiheen kuoria. (s. 103)

  

Tällaisesta hehkutuksesta ei kuitenkaan aina ole hyötyä kirjalle. Olen toki hyvin kiinnostunut hauki-ilmiöstä, kuinka spefiä lukemattomat ovat innoissaan hypettäneet teosta, vaikka tuskin olisivat siihen tarttuneet, jos se olisi luokiteltu kirjastossa fantasia-hyllyyn. Tarkka genre lienee suomikumma, kotoinen versiomme maagisesta realismista. Itsekään en ennen lukemista tiennyt kirjan sisältävän koko joukkoa suomalaisen kansanperinteen hahmoja ja muutakin yliluonnollista. Tieto olisi vamaan lisännyt ennakkokiinnostumistani.

  

Elinan johtamat soturit taivalsivat jonossa synkkinä kuin maapallon viimeiset eloonjääneet. Retkikunnan vierellä astui kuin kauko-ohjattuna heidän ainoa aseensa, ihmeellinen sekämetsän ylijäämästä kasattu olio, jonka iskukyky oli tuntematon. (s. 238)

  

Voisikin siis luulla, että spefiä lähes päivittäin lukevana olisin ihastunut kirjaan. No... en. Olen niitä harvoja, joille kirja oli vain ihan ok kolmen tähden lukukokemus. Ei kirjassa mitään suurta vikaa ollut, se ei vaan kolahtanut. Spefiin vähemmän perehtyneelle se varmaankin on huikean kekseliäs ja uutuuden viehätys voi korottaa kokemuksen eri sfääreihin, minulle tämä tarjosi vain muutamia yllätyksen hetkiä. Ennemminkin se oli hyvin hämmentävä teos, joka eteni hieman tahmeasti. 

  

Moukku-Olli sani, että ihmisen aika oli ohitse sellaisena kuin se nyt tunnettiin. Että vedet nousisivat ja sitten laskisivat, ja sitten nousisivat tuliset vedet. Maa muovautuisi kokonaan uudeksi. Muta virtaisi. Kanjonit avautuisivat ja kiehuisivat. 

- Vuoret ovat jo liikkeellä, Moukku-Olli sanoi. (s. 129)

  

Jos minulla ei olisi ollut varausjonon takia kovaa lukupaineitta, olisi voinut kirja jäädä keskenkin. Voin siitä huolimatta kyllä suositella kirjaa jos se vähänkään kiinnostaa. Monien lukijoiden mielestä on parasta olla tietämättä juonesta ja teoksen sisällöstä mitään, mutta minä olisin halunnut tietää siitä paljon enemmän ennen lukemstani. Salaperäinen hyssyttely kirjasta luo toki arvotuksellisen ilmapiirin lukukokemukseen, mutta vaarana on se, ettei kirja kolahdakaan itselle niin paljon kuin olisi halunnut. Tässä kohtaa kannattaakin miettiä, haluaako lukea tätä arviota enempää vai antaa teoksen vaikuttaa puhtaalta pöydältä. Annan kuitenkin tässä välissä emetofobiavaroituksen, eli kirjassa on loppupuolella kohtauksia, jotka saattavat aiheuttaa huonoa oloa. 

  

Äidin mukaan hauki oli suurlähettiläs, jolla oli valtuudet uida maailmasta toiseen ilman korvausta. Tämäkin yksilö oli saattanut vierailla sadoissa ulottuvuuksissa. Kokea todellisuuksia, jotka rikkoivat ihmiseltä tajunnan. (s. 87)

  

Päähenkilö on aika vanillaa. Elinan oli kirjailija ensin kirjoittanut mieheksi, mutta vaimonsa ehdotuksesta oli sitten vaihtanut sukupuolen naiseksi (kaiketi mieshahmon seikkailu oli ollut tylsä ja pakko kyllä myöntää, että vaihtaminen kannatti). Elinan on palattava Lappiin vanhalle kotitilalleen ja pyydystettävä eräästä lammesta hauki kesäkuun 18. päivään mennessä tai hän kuolee. Jäin kaipaamaan syvempiä hahmoja, niin kovin litteitä he olivat ja moni lappilainen kuvattiin stereotyyppisenä, liki pilapiirrosmaisena. Oma suosikkini on poliisi Janatuinen, joka jollakin tapaa muistuttaa minusta Snowpiercer-sarjan Bess Tilliä. 

  

Lapin idea on koon ja tyhjyyden yhdistelmässä. Resuisten kuusten puhkomassa taivaanrannassa, jonka kammottava autuius pitää ihmiset mykkinä ja myytit vahvoina. Myytit, ne syövät pelkoa. Niistä tiivistyy hirviöitä, jotka vaeltavat jänkiä kuin ammoin käynnistetyt koneet, joita kukaan ei osaa nää sammuttaa. (s. 7)

  

Lappi on villi ja myytit ovat vielä elossa, noh, jotenkuten. Olennot ovat käymässä harvinaisemmiksi ja ilmaston lämpeneminenkin on mukana kuviossa. "Uutisten mukaan helleaalto oli tauttinut koko maassa. Tutkijat varoittivat, että ensi vuosi saattaa olla entistä pahempi." Peijoonit ja vainajien henget, yöllinen olentojen kulkue muumaailmallisine kaijuineen, näkki ja Moukku-Olli ovat kirjan ehdottomasti parasta antia. Onkin kivaa nähdä, että kotimainen kirjallisuus on viime aikoina alkanut ammentamaan paikallisesta mytologiasta. Esim. Sini Helmisen tuotannossa on nähty paljon suomalaisia olentoja. 

  

Näkki -- kohosi vedestä hitaasti kuin laskuveden paljastama patsas. Se oli kaunis kuin kreikkalainen jumala. Elina tiesi, että se näytti mieheltä tai naiselta sen mukaan, ketä sen oli tarkoitus houkutella. -- Elina mietti, mistä johtui, että toisen maailman olennot olivat joko hirvittävän kauniita ja älykkäitä tai sitten uskomattoman rumia ja tyhmiä. (s. 37 ja 68)

    

Samastuin suuresti Elinan muistoihin, kannesta kanteen uskoa osattuun Valittujen Palojen lintukirjaan (luulenpa, että minulla oli mummolta saatuna sama, pöllökantinen kirja, joka on rähjääntynyt paljosta lukemisesta) ja kuinka häntä oli kiusattu koulussa. Pipo kiskaistiin päästä ja heitettiin pois (Elinan pihlajaan, minun alas pulkkamäkeä) ja joku poika tuo sen takaisin. Tukkaa piti leikata, kun sinne oli joku heittänyt tahmean palleron (Elinalla purkkaa, minulla sinitarraa). Voisi melkein luulla, että kirjailija olisi ollut samalla ala-asteella 90-luvulla kuin minä, mutta nämä tapaukset ovat aivan liian yleisiä ja uutisten perusteella tuntuvat vain pahentuvan (nettikiusaaminen, pahoinpitely). "Elina seisoi välitunnit pääovien vieressä mykkänä ja luoksepääsemättömänä ja oli siksi ihanteellinen maalitaulu."

  

- Mutta kuolleet ei ole samallaisia ko elävät. Niillä on omat valtakunnat ja hierarkiat ja neuvostot. Ne ylenee tai alenee tai saa uusia muotoja. Työtehtäviä. Kuolema itsessään ei tarkoita vielä mitään. Kuolemassa meikäläinen siirtyy toiseen yhteiskuntaan toisten lakien alaiseksi ja niitten lakien alla toimii vaihantatallous ja valluuttaa on sielu itte. Tuonpuoleisessa sielut on ko muovia jota saatana kierrättää. Ko tuonpuoleiseen huutaa ei ikinä tiiä mikä vastaa. Se jota haetaan saattaa olla osa jotaki muuta. (s. 115)

  

Teoksen kansi oli ainakin minulle haastava katsoa - violettiin taittava sininen ja oranssi luovat niin vahvan kontrastin, että silmiin sattui lukea takakannen tekstiä. (Ja jos olisin pystynyt lukemaan sen ennen kirjaan tutustumista, olisin saanut jo ennakkotietoa näkistä kumppaneineen, eikä tämä aines olisi päässyt yllättämään niin voimakkaasti.) Siksipä valitsin teoksen kirjagram-kuvaksi sisälehden version kansikuvan hauesta. Huvittavaa kyllä, keväällä tuli luettua vähän ajan sisällä muutama muukin teos, joissa oli violettia tai sinistä ja oranssia, Junji Iton Fragments of Horror, Robert C. O'Brienin Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta, Chris Rylanderin Gregin kohtalo ja Thomas Taylorin Gargantis.

  

Joskus minusta tuntuu, että maailma ei uppoa mereen tai aavikoidu vaan yksinkertaisesti soistuu. -- järvien ja valtamerienkin päälle suo levittäytyy kuin jokin vastenmielinen tauti niin, että kaloilta pimenee aurinko ja Afrikasta voi kävellä Amerikkaan yhtenäistä hyllyvää, tupasvillojen täyttämää nevaa pitkin -- ja uusi älykäs eliö liikkuu kosteuden yllä pitkillä, mekaanisilla jaloilla. (s. 9)

    

Arvosana:

    

Takakannesta:

Elina Ylijaako palaa kotiseudulleen Itä-Lappiin saattamaan loppuun sen, mikä on pantu alulle vuosia sitten.

  

Elina joutuu hyväksymään erakkomaisen äitinsä perinnön ja selvittämään suhdettaan lahjakkaaseen taiteilijaan. Lopulta hänelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin kohdata niin ensirakkautensa kuin lampea vartioiva hirmuinen näkki.

  

Ylikonstaapeli Janatuinen on tullut pidättämään Elinan murhasta epäiltynä. Ennen epäillyn löytymistä hänen täytyy suoriutua onkireissusta peijoonin kanssa ja väkiyöstä – kuolleiden karnevaalista, josta kovaverisinkin noita ymmärtää pysyä erossa.

  

Jängillä vaeltaa tieteelle tuntemattomia olioita kuin ammoin käynnistettyjä koneita, joita kukaan ei osaa sammuttaa. Keittiöön murtautuu peikko, joka syö eilen tehdyn nakkikeiton. Vuosisatoja vanha riivaaja löytää uuden kodin kunnanjohtajasta. Ja lammessa keskellä suota asuu hauki, josta riippuu kaikki.

280 sivua, Siltala 2019

  

Luettu myös täällä: Kirjaluotsi, Kirsin kirjanurkka, Kirja hyllyssä, Mitä luimme kerran, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjavinkit, Kirjahullun päiväkirja

Jessica Schiefauer: Pojat

"Tämä kertomus on tarkoitettu niille, jotka haluavat nähdä, 

jotka uskaltavat tarttua suurennuslasiin ja tutkia selittämätöntä. 

Jos olet sokea sellaiselle, tämä ei ole sinun tarinasi, 

mutta jos sinulla on avoimet silmät, kuuntele tarkasti."

    

    

Lukuhaasteissa: Pride-lukuhaaste, #fantastinenkesä2021: Maaginen realismi

   

Jessica Schiefauerin kauniskantinen Pojat on unenomainen, nopealukuinen, rujo ja yllättävä teos. Kolme ystävystä lapsuuden ja aikuisuuden rajamailla, merkillinen kukka, jonka mesi antaa juojalleen vastakkaiseen sukupuolen kehon, mutta vain siihen asti, kunnes menee nukkumaan. Yöt, jotka muuttavat kaiken. "Se mitä meille tapahtui oli mahdotonta, se ei mitenkään voinut tapahtua ja kuitenkin tapahtui. Se ei ollut unta eikä leikkiä."

  

Hänen kukkapenkkinsä räiskyivät kuin uudenvuoden ilotulitukset -- Me elimme keskellä tätä räiskettä, ja se sai minut unohtamaan, että olin Kim, jonka vartalo kasvoi ryöppyämällä. -- olin hontelo, surkeannäköinen otus, jolla oli luisevat jalat ja liian iso pää. -- Vihasin sitä.  

Vartaloni oli minussa kiinni kuin jokin kummallinen kumipuku, joka tarrautui ja hankasi eikä hievahtanutkaan, vaikka kuinka revin ja raavin sitä kynsilläni. Öisin näin unia, joissa kehoni putosi yltäni. -- kuorin päälimmäisen nahan yltäni, riisuin sen kuin likaisen vaatteen. (s. 16-18)

  

Kim, Bella ja Momo ovat 14-vuotiaita ja heidän lapsenruumiinsa ovat kasvamassa naisellisiksi, herättäen poikien huomion. Pojat eivät kysele tai pyytele anteeksi, vaan kourivat ja nuolevat tyttöjä koulun käytävillä ja huutavat perään alatyylisillä nimillä. "Oli vain yksi toimiva tapa kohdata heidät: oli pidettävä suu kiinni, selkä suorana, naamio paikallaan, vaikka joka päivä heidän sanansa ja eleensä läpäisivät kuoren ja piueutuivat tiukasti kiinni." En ymmärrä, miksi opettajat eivät puutu asiaan. Tulee mieleen Jennifer Mathieun Näpit irti! 

  

Opettaja seisoi lähistöllä -- Hän näki ja kuuli kaiken, mutta hän ei tehnyt elettäkään puuttuakseen asiaan. -- Pojat olivat jo täysin tottuneita siihen, että he saattoivar tehdä meille mitä halusivat. (s. 41-42)

    

Momon vanhemmat ovat taiteilijoita (isä on arkkitehti ja äiti ompelee), Bella asuu lääkekoukussa olevan isänsä kanssa ja hoittaa mummoltaan saamassa lasiruutuisessa kasvihuoneessa eksoottisia lajeja. Kimin perhe on "tavallinen" tai ainakaan hänen vanhempansa eivät juurikaan eroa seinätapetista. Vaikka vain Bellan perhe on rikkonainen, eivät muidenkaan tyttöjen vanhemmat tunnu olevan kovinkaan läsnä nuortensa elämässä. 

  

Kolmikko leikkii vielä, salaa. Pysyttelevät Bellan kasvihuoneessa, piilossa hormoneilta ja kehollisilta muutoksilta. Momo keksii järjestää naamiaisia ja ompelee asut, joiden avulla heistä tulee toisia olentoja, jotta he eivät kasvaisi aikuisiksi. Kim nauttii ensimmäisestä asustaan, Lintuvaltiaasta, joka "siloitti kartionmuotoiset tytänrintani tasaiseksi rintakehäksi". Kun nuoret keksivät ihmeellisen kukan salaisuuden Kim livahtaa yö toisensa jälkeen ulos ikkunasta, pukeutuu toisiin nahkoihin, joutuu huonoon seuraan, varastelee ja pakenee poliisia. "Halusin pitkittää jokaista minuuttia, jokaista sekunttia jonka elin tässä ihmeellisessä uudessa todellisuudessa."

  

Rintamme olivat kadonneet ja lantion kaaret suoristuneet -- eikä jalkojemme välissä ollut enää vakoa. Karvoitus oli jäljellä -- ja puskan alla reisien välissä oli penis.  

  -- 

Seisoimme paikallamme uusi elämä käsissämme. Katsoimme uusia kehoja, jännitimme ja venytimme uusia raajoja ja tunsimme jotain uutta veressämme. Silmäilimme pojanvartaloitamme -- ja silmiimme syttyi valo. (s. 50-51)

  

Kimin äiti katselee huolestuneena tyttärensä "vastapuhjenneita naisenmuotoja" kuin tietäen, että tässä maailmassa on vaarallista olla nainen. Teoksen esittämä maskuliinisuus on äärimmäisen toksista. Miehen malli on hyvin kapea, on oltava lihaksikas alfa-hetero, joka tulee ja ottaa naisensa, halusi tämä tai ei. Poikana on pakko polttaa tupakkaa, vaikka ei haluaisi. Teoksen maailmassa onkin ymmärrettävää, miksi tytöt (erityisesti näkökulmahenkilö Kim) haluavat juoda mettä ja kokea olevansa vallassa.

  

Kimistä syntyy vahva vaikutelma, että hän on transmies. Momolle ja Bellalle riitti muutama kokeilu toisenlaisessa kehossa, eikä Kim voi ymmärtää miksi he valitsevat heikkouden ja kehon, jonka itsemääräämisoikeutta heillä ei ole. Hän ei voi kulkea samaa polkua heidän kanssaan. Ollessaan kaupungilla tyttönä Kim tuntee olevansa nähty, kaikkien näkemä, mutta hänen heijastuksensa heidän pupilleissaan on väärä. Kaikki tyttövuodet tuntuvat siltä kuin ne olisivat tapahtuneet jollekin toiselle. Tytönvartalo on kuin huonosti istuva vaate, kuukautiset vääjäämätön todiste väränlaisen kehon toiminnasta, muutoksesta. "En ollut mikään tyttö, hänestä olin jo kauan sitten hankkiutunut eroon."

  

Olisin halunnut niin kovasti pukea taas naamion itseni ja maailman väliin. Sujahtaa pukuun, joka tekisi minusta jonkun toisen. (s. 45)

    

Kirja kerronta tapahtuu suurelta osin takaumina. Ensimmäisessä luvussa ilmenee, että Kim ei ole enää teini-ikäinen ja vasta teoksen loppupuolella selviää, mitkä tapahtumat ovat johtaneet hänen tiensä kauas Bellasta ja Momosta. Vaikka tarina keskittyy aikaan, kun kolmikko on 14-vuotiaita, ovat tapahtumat paikoin niin rajuja, etten suosittelisi kirjaa kaikkein herkimmille lukijoille. Yläasteikäisille teosessa on kuitenkin paljon pureskeltavaa.

  

Vaikka Kim on ymmärrettävistä syistä teoksen päähenkilö, olin itse enemmän kiinnostunut kahdesta muusta tytöstä. Etenkin Momo tuntui kolmikon täyteläisimmältä hahmolta, Kim puolestaan on hyvin ohkainen, tapahtumien kieputuksesta huolimatta. Oudon kukan lajia ei kirjassa määritellä tai sitä, kuinka kasvi päätyi Bellan tilauksen mukaan. Se on kuitenkin todella kiehtova konsepti, etenkin kun meden vaikutus kestää vain siihen asti, kunnes nauttija nukahtaa.

  

Kirjasta on tehty myös elokuva, Girl Lost (Pojkarna, 2015).

  

Momon naamioiden alla olivat aina omat kasvoni. Minun tytönsilmäni katsoivat kipsiin leikatuista silmäaukoista. Peilikuvaa liikutti minun tytönkehoni, joka oli syvällä kankaiden ja saumojen alla. Peilin pojalla ei kuitenkaan ollut asua, jonka voisi riisua. Iho oli minun ihoni mutta kuitenkin toinen. -- Ei ollut ylimääräistä ihoa, ei kankaanpalaa, jonka voisi rullata tai vetää syrjään kuin jonkin minkä on pukenut ylleen. Uusi ihoni istui siten kuin ihon kuuluu istua. (s. 69)

     

  

Arvosana:

           

Takakannesta:

Neljätoistavuotiaat ystävykset Kim, Bella ja Momo häilyvät lapsuuden ja aikuisuuden rajamailla. Kesäiltaisin he kokoontuvat Bellan kasvihuoneeseen, vapaalle vyöhykkeelle, jossa kaikki saavat olla sellaisia kuin ovat ympäristön paineista välittämättä. Kun Bella eräänä päivänä tilaa postimyynnistä erikoisia siemeniä, tyttöjen elämä muuttuu. Siemenistä versoava kasvi on kaikkea muuta kuin tavallinen. Se avaa heille ovet poikien maailmaan.

  

Pojat on huima realismia ja fantasiaa sekoitteleva nuortenromaani, joka on palkittu parhaan lasten- ja nuortenkirjan August-palkinnolla Ruotsissa ja ollut ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolle. Kirja kuvaa teinityttöjen kasvukipuja, identiteetin etsimistä ja sukupuolirooleja hätkähdyttävällä tavalla ja tuulettaa samalla ennakkoluulottomasti nuortenkirjallisuuden perinteitä.

  

Suomentanut: Säde Loponen, 188 sivua, Karisto 2015

  

Alkuperäinen nimi: Pojkarna (2011)

   

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Eniten minua kiinnostaa tie, Notko, se lukeva peikko, Lastenkirjahylly

  

Samankaltaista luettavaa: Jennifer Mathieu: Näpit irti!, Meredith Russo: Tyttösi sun, Eun-Ha Jo& Sang-Sun Park: Les Bijoux