keskiviikko 24. marraskuuta 2021

Kalman hajua

"Yritän räpyttää silmiä, saada näyn katoamaan, mutta siinä se on. Käsi. Se ei vaikuta 
olevan kiinni kenessäkään, kohoaa vain sormi sormelta suoraan edessäni, läpi pöydästä.
Sormet, luonnottoman valkeat ja kelmeäkyntiset, ryömivät minua kohti kuin hämähäkin jalat."
  
  
Arvostelukappale
 
Sini Helmisen Hurme on sateenkaarenkirjava ja kalman hajuinen teos, joka aloittaa Lujaverinen-sarjan. Tämä YA-teos on suunnattu hieman vanhemmille lukijoille kuin Helmisen aikaisempi Väkiveriset-sarja. Onnistunut kansi on Karin Niemen käsialaa. Ihan alkuun on annetava kirjasta emetofobiavaroitus (kohtauksia löytyy sivuilta 205 ja 261, jos asia siis vaivaa sinua niin kuin minuakin). Huomaa kyllä, kuinka koronan jälkeisenä aikana moni ennen niin normaali asia tuntuu nykyään... erikoiselta. Esimerkiksi kuten seuraava lainaus:
  
Törmään Stepaan, joka tervehtii kovaäänisellä töräyksellä nenäliinaan. 
"Oletko sä nyt ihan varma, ettei sun kannattaisi vaan mennä kotiin?"
--
"En kai mä nyt voi ikuisesti kotona maata vaan sen takia, että mulla on vähän nuhaa..." -- Stepa tukahduttaa kädellään aivastuksen, niin että hänen nenästään kuuluu hassu tussahtava ääni.  (s. 261-264)
  
Seela Kalmankari on muuttanut Helsinkiin yliopisto-opintojen takia. Kurssikavereita ovat mm. Stefanos Huang eli Stepa, jolta kysellään aina, mistä hän on kotoisin (Keravalta) ja mystinen Halla, jolla on ihanan persoonallinen pukeutumistyyli ja heterochromia eli hänen silmänsä ovat keskenään eriväriset. Seela asuu enonsa Sepon luona, suvun omistaman hautaustoimiston yläkerrassa. 
  
"Halla... onks se muuten miehen vai naisen nimi?" 
Stepan kysymys saa kastikkeenpisarat leviämään naamalleni kun spagetti leviää irti haarukasta. -- vilkaisen sivulleni Hallaan. Hänen valkeat kasvonsa ovat ilmeettömät, vain toinen terävästi rajattu kulmakarva värähtää. 
"Se on mun nimi." (s. 42)
  
Tarina käynnistyy infernaalisella tavalla pieleen menneistä Tinder-treffeistä. Oikealle pyyhkäisty Anton (jonka nimi tosin on ainakin yhden kerran typotettu muotoon Antto) nauraa Seelalle päin naamaa hänen kerrottuaan olevansa vegaani ja käy vetämässä välillä vessassa kokaiinia. Pian treffien jälkeen Anton alkaa ghostaamaan, kirjaimellisesti.
  
Seelan kissalla Darth Maulla on korvatulehdus, mutta opiskelijabudjetista on vaikea raapia kasaan eläinlääkärilaskun verran rahaa. Kun Seppo sattumalta kutsutaan hakemaan Antonin ruumis sairaalalta, Seela saa tilaisuuden pölliä miehen pöksyihinsä piilotaman mömmöpussin. Myymällä sen jotenkin hän voisi auttaa karvakaveriaan. (Itse olisin ottanut vain opintolainan kuin sekaantunut noin kyseenlaiseen toimintaan, mutta ainakin se tuo tarinaan hyvin kiinnostavia käänteitä.)
  
Toinen käteni ei kuuntele, se haparoi tiensä alushousuihin ja tyhjensin mieleni ajatuksista, että tässä kaivelen kuolleen munia -- käsiini osuu -- jotakin mitä en todellakaan ole etsimässä -- Rigor mortis, kuolonkankeus, vaikuttaa ilmeisesti kaikkiin ruumiin jäseniin... (s. 26)
  
Samastuin vahvasti Seelan fuksivuoden fiiliksiin (tosin Oulussa kulttuurialojen opiskelijoiden piti itse hommata haalarit ja ne saatiin vasta keväällä, tässä fuksiporukka kirmailee jo syksyllä "uudenkarheissa haalareissaan"), haluun muuttaa kauaksi kotoa opiskelemaan ja likinäköisyyteen. Seela pohtii useasti kuinka "ilman silmälasejani tai piilolinssejä maailman hahmot ovat reunaltaan epämääräisiä." I feel you. Hän on lisäksi lukija-ihminen. Tykkään kuin hamsteri vessapaperihylsyihin piilotetuista herkuista, kun kirjailijat tekevät jostakin hahmostaan lukutoukan.
  
Vaatekaapin päällä lojuvat fantasia- scifikirjapinot, päälimmäisinä Brandon Sandersonia, Robin Hobbia, George R.R. Martinia ja Terry Pratchettia. (s. 16)
  
Helminen käyttää hauskoja ja varsin luoviakin kielikuvia (esim. "kielitaitoni on ruosteessa kuin pihalle sateiseksi kesäksi jätetty kuokka"), mutta välillä kohottelin kulmiani joillekin erikoisille ilmaisuille, kuten kolauttaa auton ovi auki. Kiinni laitettaessa tuo olisi ihan loogista. Ja ovea tosiaan kolautellaan lukuisia kertoja. Mietin myös kohtaa, jossa eräs hahmo kommentoi Seelalle, ettei käytä "kolaa", että onko tuo jokin uusi katunimi kamalle vai kirjoitusvirhe kokasta (cokiksesta ei liene ollut kyse)? 
  
Sentään lattia on siisti äidin eilisen yllätysvierailun aiheuttaman pikasiivouksen jäljiltä, eikä näkyvillä loju dildoja tai käytettyjä pikkuhousuja. (s. 220)
  
Ihmettelin, kun Seela kaataa boolin loput hellan vieressä olevan kukan juurelle eikä esimerkiksi pesualtaaseen (joka varmaan oli lähistöllä). Kukka parka. Hauskasti myrrysmies mainittiin tässäkin kirjassa, kolmannen kerran tänä vuonna lukemissani kirjoissa. Tässä juhlittiin myös kekriä / Halloween-bileitä, ollen ainakin viides lukemani nuortenkirja tänä vuonna, missä ko. tapatuma ollut.
  
Kirjassa oli pari tilaisuutta, josisa juoni olisi voinut lähteä Pet Cemetery linjalle, mutta onneksi tähän ei oltu sorruttu. Osaako joku muuten sanoa, onko tosiaan niin, ettei kissan murtuneita kylkiluita osaa Suomessa hoitaa kuin muutama lääkäri ja että potilaan pitää odottaa leikkausta useampi päivä? Katson paljon eläinlääkärisarjoja maailmalta (englantia puhuvista maista), ja tuollainen väite tuntuu aivan uskomattomalta.
  
Mieleni pyörittää yhä uudestaan Sepon eilisiä sanoja kuin karusellia, jossa kirmaa luurankohevosia. Lujaveriset, jotka näkevät aaveita; se kuulosti huonolta tv-sarjan käsikirjoitukselta. (s. 111)
  
Oli kiinnostavaa, kuinka kirjailija on hyvin tiedostavainen hahmojen sateenkaarevuudesta (kuten panseksuaalisuudesta, they/them pronomieista, deadnamesta ja siitä, kuinka Halla inhoaa tulla kutsutuksi eksoottiseksi), mutta laittaa sitten erään pojan kommentoimaan Seelalle, että tämä voisi tuoda bileisiin pari siideriä itselleen - koska siideri on ultimaattinen tyttöjen juoma. Entäs jos Seela pitäisikin vaikka oluesta? Tai ei juo alkoholia ollenkaan?
  
"Luuletko että se käyttää naisten vai miesten vessaa?" toinen nutturakaksosista on sanomassa ja minulla on ikävä tunne, että arvaan, kenestä he puhuvat.
--
"No mutta sö varmaan tiedätkin?" toinen, se joka neuloo, kääntyy minun puoleeni ja madaltaa ääntään. "Että se Halla. Mitä sillä oikein  on housuissa?" (s. 230-231)
  
Mielenkiintoista nähdä mihin suuntaan sarja etenee, jatko-osat kun ovat käsittääkseni ns. itsenäisiä teoksia. Mahdollista on siis, ettei samoja hahmoja nähdä enää tai näkökulmahenkilö muuttuu. Suosikkihahmojani olivat ehdottomasti Mau ja Halla. Oisikin kiehtovaa lukea seuraavaksi Hallan näkökulmasta kirjoitettu kirja.
  
"Onko mikään enää koskaan normaalia? Tai koskaan ollutkaan?" naurahdan. Kapeat viileät sormet lomittuvat hetkeksi omiini, ennen kuin ne taas erkanevat.  
"Ei", Hallan hymy levenee. "Toivottavasti ei." (s. 146)
  
Ymmärsin vertauksen Mullan alla -sarjaan (jota katsoin muutamia satunnaisia jaksoja joskus lukiolaisena), sillä kummassakin keskeisenä on perheen ammatti, kuolleiden kuljettamista ja hautauspalveluja. Addams Family on minulle vähemmän tuttu, lähinnä olen törmännyt siihen erilaisten viittausten muodossa. Pitänee joskus ottaa asiakseen perehtyä siihen paremmin. Oletan, että kyseessä on pitkälti samanlainen koheltava perhe kuin Debi Gliorin Strega-Borgiat -kirjasarjassa.
   
Kirjailija, tubettaja Joonas Riekkola kommentoi kanavallaan Luova ruho myös noita viittauksia ja tarttuu etenkin leipää ampuvan revolverin ongelmallisuuteen. Se on kieltämättä hieman särähtävä kohta muutoin mainiossa teoksessa, vaikka lukiessani en kokenut niinkään ongelmaksi sitä, kuinka leipä toimii aseena aaveita vastaan tai kestääkö se ampumisen, vaan kuinka ase ei tuntunut täysin sopivan teoksen maailmaan. Siitä on tosin myöhemmin hyötyä deus ex machina -tyyliin. Onneksi miljöö, jossa leivästä tehdä ballistinen objekti, on niinkin komea kuin Rikhardinkadun kirjasto. 
  
En voi olla miettimättä, mitä se meistä suomalaisista kertoo, että sekä yliopiston päärakennus että Kansalliskirjasto on koristeltu klassisilla kreikkalaisilla aiheilla, ei olmalla mytologiallamme, jonka Ukko on suurimmalle osalle suomalaisista vieraampi kuin salamoitaan syöksevä Zeus. (s. 225)
  
Arvosana:
    
Takakannesta:
Mustankirjava Hurme yhdistelee urbaanin fantasian, kauhun ja romantiikan piirteitä kaikissa sateenkaaren sävyissä. Hirtehisellä huumorilla varustetussa teoksessa Mullan alla kohtaa Addams Familyn.
  
Kuinka pieleen treffit ovat menneet, jos toinen alkaa niiden jälkeen kirjaimellisesti ghostata?
  
Seela muuttaa opiskelemaan Helsinkiin ja majoittuu enonsa hautaustoimiston yläkertaan. Opiskelujen ohella hänen pitäisi autella hautauspalveluissa, mutta vainajat eivät ole niin säyseitä asiakkaita kuin hän oli toivonut. Kuolettavan katastrofaalisesti päättyneiden Tinder-treffien jälkeen Seelan elämää sotkevat vielä kummitteleva deitti ja alusvaatelaatikon kätköihin päätynyt huumepussi.
  
Luennoilla Seela ei pysty pitämään silmiään irti salaperäisestä Hallasta, joka saa hänen sisuksensa veteläksi, vaikka lähestymisyrityksiä seuraakin kylmä vastaanotto. Salaisuudet eivät kuitenkaan tahdo pysyä pimennossa, eikä Seelan menneisyys haudassaan.
  
Hurme tarjoaa kuolettavan hyvää young adult -viihdettä ja sopii niin yläkoululaisille kuin nuorille aikuisillekin. Romaani aloittaa itsenäisistä osista koostuvan Lujaverinen-trilogian.
  
324 sivua, Myllylahti 2021
  
  
Samankaltaista luettavaa: Mintie Das: Kuolleetkin ghostaa, Salla Simukka: Lukitut
  
*****

"Aiemmin näin kuolleita ihmisiä melko useinkin. Onneksi en samalla kahjolla tavalla kuin se poikaparka Kuudennesta aistista, jolle kuolleet tuntemattomat kummittelivat 24/7. 
Minun vieraani olivat vain kuolleita sukuaisia, jotka tulivat ja menivät. 
Nykyisin he eivät vieraile lainkaan. Tai ainakin olen saanut itseni uskomaan niin."
    

Arvostelukappale
  
Mintie Dasin ruumishuoneelta alkavassa YA-kirjassa Kuolleetkin ghostaa käsitellään paljon raskaita teemoja, #metoo -hengessä ei-suostumuksellisesta seksistä ja nettiin vuotaneesta videosta, jossa eräs alaikäinen tyttö on sängyssä kahden pojan kanssa sekä päähenkilö Violetin intialaisen ulkonäön mukanaan tuomista haasteista (rasismi, täytyy tehdä asiat paremmin kuin kantaväestö, positiivinen syrjintä, monikulttuurikiintiöt, miksi sana "eksoottinen" on ongelmallinen jne.). 
  
Tarkalleen ottaen olen (selitän tämän ruokatermein, koska niillä minun näköisiäni ruskeita tyttöjä yleensä kuvaillaan) olen karamelli-frappuccino, jossa on ripaus maapähkinävoita. Ruskeuteni on peräisin Intiasta. (s. 14)
  
Kaiken lisäksi Violet ei ole aivan tavallinen teini vaan vuosituhantisen perinteen jatkaja. Hän on Aiedeojen perillinen. "Aiedeot ovat voimakkaiden soturikuningattarien perikunta, joka suojelee maailmaa." Hän pystyy näkemään henkiä ja joutuu tulevaisuudessa taistelemaan hyvän ja pahan välisessä sodassa. Paitsi ettei Violet halua tätä. Hän on pakottanut itsensä unohtamaan kaiken.
  
Olen -- geneerinen ruskea tyttö -- Suurine tummine silmineni, pikimustine hiuksineni ja pyöreine kasvoineni ulkonäköni edustaa sitä monitulkintaista vähemmistöulkonäköä, jonka ansiosta sovin moneen lokeroon. Vaikka näytän omasta mielestäni niin intialaiselta, että kuvani kuuluisi basmatiriisinpaketin kylkeen, minua luullaan usein meksikolaiseksi tai monietniseksi. -- juntit luulevat minua arabiksi ja sitten tavallisesti vielä möläyttelevät valikoituja etnisiä solvauksiaan. Sellaisia rasistit ovat - he eivät juuri koskaan osu rasismissaan oikeaan.
--
Olen asunut Yhdysvalloissa kolmetoista vuotta ja käynyt Intiassa vain muutaman kerran.
--
Mistä olet kotoisin? Minä vastaan aina: "Täältä." Sitten he kysyvät eri lailla. Joskus he jopa sanovat sen hitaammin siltä varalta, etten ymmärtänyt. Mistä olet oikeasti kotoisin? 
Minä ymmärrän aina. Olen ulkomaalainen, toinen, ulkopuolinen kaikille muille paitsi itselleni. (s. 22-27)
  
Violet oli aika ärsyttävä hahmo. Hän tekee kovasti töitä sulautuakseen massaan, ollakseen samanlainen kuin muutkin. Onneksi tarinan aikana hän kasvaa hieman ja oppii ymmärtämään empatian voiman. Vaikka Dasin hahmot ovat nuorempia kuin Hurmeessa, on kirjan sisältö paljon rankempaa. En pitänyt yhtään siitä, kuinka tytöt ämmittelivät ja lehmittelivät toisiaan. Koulussa on anonyymi juorusivusto "Hiehot ja horot -- Meadowdalen oma Gossip Girl 3.0." Tästä tulee mieleen mm. Karen M. McManuksen Yksi meistä valehtelee.
    
Tytöt ovat lutkia. Siihen se kaikki tavallaan palautuu. Tuntuu siltä, että kaikesta mitä teemme tai emme tee, meidät tuomitaan. Kaikki tuomitsevat, mukaan lukien me itse. (s. 232)
    
Kaksi kolmasosaa kirjasta oli hieman sekavaa haahuilua ja teos vilisee populaarikulttuuriviittauksia laidasta laitaan. Onneksi viimeisessä kolmanneksessa tarina muuttui kiinnostavammaksi ja Das käänsi tapahtumien volyymi- ja kauhunupit kaakkoon. Epilogi päättyy niin kiinnostavasti, että saatanpa lukea jatko-osankin. "Sellaisia tarinat ovat, Kaikki riippuu siitä, kuka niitä kertoo."
   
Edessäni avautuva näkymä on kuin suoraan jostain kauhuleffasta tai scififantasiasta -- kaikki ovat hiuksettomia, ihottomia ja mikä vielä hämmentävämpää - kasvottomia. Silmien, nenien ja suiden paikoilla on ontot aukot. Iho on kuoriutunut pois kuin palovammojen uhreilla, ja liha, jänteet, luut ja sisäelimet ovat paljaina. (s. 251)
  
En suosittele kirjaa hammaslääkäripelkoiselle, minkä lisäksi tämäkin annan tämänkin kirjan kohdalla emetofobiavaroituksen (sivuilla 69, 75, 126 ja 260). Kuolleiden näkeminen ja Violetin ystävän perheen omistama hautaustoimisto vertautuvat Sini Helmisen Hurmeeseen. Taikavoimat ja niiden periytyminen puolestaan muistuttavat hieman Toni Adeyemin Veren ja luun lapsia
  
En tiedä, kuinka paljon Aiedeoja on yhteensä, mutta ne, jotka olen nähnyt, ovat laidasta laitaan eri ikäisiä, kokoisia ja värisiä. Jos meidät kaikki koottaisiin yhteen, olen varma, että näyttäisimme -- monikulttuurisuussateenkaarelta (s. 57)
    
Arvosana:
            
Takakannesta:
Violet tahtoisi vain sulautua joukkoon, mutta se ei ole helppoa. Hän on yksi Meadowdalen harvoista ruskeista tytöistä ja kuuluu koulussa suosittuun porukkaan. Kaiken lisäksi hän sattuu näkemään henkiä, sillä hän on Aiedeo, soturikuningattarien perillinen.
  
Kun koulun huutosakin kapteeni tapetaan pian hänestä kuvatun seksivideon päädyttyä sosiaaliseen mediaan, Violetin on aika osoittaa kykynsä ja näyttää, että hän on valmis seuraamaan soturiesiäitiensä jalanjäljissä. Violet joutuu tulikokeeseen, ja hänen on löydettävä tappaja – tai muuten hän on seuraava uhri.
  
Kuolleetkin ghostaa on yliluonnollinen #metoo-trilleri ilkeistä tytöistä, murhasta ja henkimaailman sotureista yhdysvaltalaisessa pikkukaupungissa. Kirja on ensimmäinen osa uutta ya-sarjaa.
      
Suomentanut: Kristiina Vaara, 299 sivua, Into 2021
  
Alkuperäinen nimi: Brown Girl Ghosted (2020)
   
Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Luova ruho
  
Samankaltaista luettavaa: Sini Helminen: Hurme, Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti