"Mikä pelimies sä kuvittelet olevasi, kun sä vaihdat tyttöä ja sit hetikohta dumppaat sen.
Sä oot... Sä oot sarjaimuttaja! Ihan jäätävä sarjaimuttaja!"
Merja Topin nuortenkirja Jäätävä sarjaimuttaja aloittaa uuden Melko mystistä -sarjan. Tämä kirja osasi yllättää. Harvoin tulee luettua teosta, josta ei voi arvata etukäteen mitä tapahtuu seuraavaksi tai millainen loppuratkaisu on jo ensimmäisen lauseen perusteella. Voisi sanoa kannen teemasta lohkaisten, että mopo lähtee keulimaan hyvin villeille poluille. Koska isosiskoni asuu Keski-Suomessa oli hauskaa bongailla tuttuja juttuja, kuten Harjun portaat Jyväskylässä ja Laukaa-Konnevesi lehti.
Kirjan päähenkilö on 14-vuotias Jari, jonka sisäinen maailma räjähtää, kun luokkaan astuu uusi oppilas, joka tuoksuu mangolle. Tytön nimi on Heli ja hän saa Jarin aivot muuttumaan vaaleanpunaiseksi vaahtokarkkimassaksi. Jarilla on pikkusisko Mustikka ja heidän vanhempansa ovat eronneet. He asuvat isän kanssa ja äidin luokse meneminen on kuin hammasta paikkaisi. Äidillä tuntuu olevan aina kamala kiire, vaikka väittää pyhittävänsä lapsiviikonloput perheen jutuille.
Sisään asteli Super Marion kaikkein kauneimman prinsessan säteilevä ruumiillistuma. Tytön pitkät, kullankeltaiset hiukset heilahtelivat hänen askeltensa tahtiin. -- Jari tunsi, miten puistatuksen aalto kuohui vatsanpohjasta -- ja otsalle muodostui hikihelmiä. Hän oli ehkä sairastunut. (s. 7)
Jari saa tietää, että Heli pitää vampyyreistä ja on kirjoittanut fanficiäkin. Alkaa suunnitelma vampyyrigenreen tutustumisessa tytön hurmaamiseksi. Ensin pikakelauksella kaikki Twilight-leffat, minkä pohjalta Jari yrittää kirjoittaa kimmeltävistä verenimijöistä. Vihtavuoren virallinen vampyyri Antero (joka pakoilee sillä hetkellä aurinkoa lehtiroskiksessa), on päätynyt Jarin blogiin ja naureskelee hänen räpellyksilleen tarjoutuen sitten itse haamukirjoittajaksi pojalle.
1800-luvulla vampyyriksi muuttunut Antero on Culleneiden tapaan "vegaani", eli hän juo vain eläinperäistä verta, jonka hän ostaa kaupan pakasteosastolta. Hänen mielestään ihmisellä itseään ravitsevat kaltaisensa ovat epäilyttäviä kannibaaleja. Antero kertoo käyttävänsä vuonna 1954 tien pielestä löytämäänsä kaljapulloa ja kahta teräspilliä, yhtä kummallekin imuhampaalle. Eettinen ja ekologinen kaveri!
Pitäisi esiintyä normaalisti. Pitäisi olla normaali. Jari kohensi etuheittoa ja pyöräytti kulmahampaan ympärille lepoon asetetun purukumin takaisin toimintaan.
"Moi."
Ei jumankeuta, se puhuu mulle. Jari. Nyt normaaliutta.
"Herve." Jarin aivot sylkivät epätoivoa: Ei. Sano hei. Sano terve. Mutta. Älä. Sano. Herve! (s. 16-17)
Tässä on jotain samaa kuin Mikko Koirasen esikoisessa Nauhoitettava ennen käyttöä ja Sini Helmisen Väkiveriset -sarjassa, etenkin toisessa osassa Kiven sisässä. Jännittävää kyllä kaikki nämä kolme kirjailijaa ovat julkaisseet Myllylahdelta. Tässä on vampyyrien lisäksi muitakin mytologisia olentoja, myös suomalaisia perinnehahmoja. Yksi kohtaus hauen kanssa tuo mieleen erikoisen Pienen hauen pyydystyksen. Hyvin kyllä huomasi, että tämä on "poikakirja", sillä en ole koskaan lukenut "tyttökirjaa", jonka päähenkilön täytyy käydä hätäkakalla... Ja pissatulehdusta ei muuten voi saada istumalla kylmällä alustalla, se on urbaani legenda.
Seuraava lainaus jakaa paljon mielipiteitäni. Toisaalta se voi hyvinkin kuvata sitä, kuinka vastaava tilanne voisi oikeassa elämässä mennä, mutta samaan aikaan se tuntuu todella keljulta sateenkaarevia kohtaan. En osaa kirjoittaa auki, mitä tarkalleen ajattelen. Ehkä kaikessaan sitä, että kuinka ei-ok on kirjoittaa tai tehdä huumoria saateenkaarevista ihmisistä tai tehdä sukupuolettavia oletuksia tai kuvailuja alaikäisten naisoletettujen kehoista kuulumatta itse tuohon ryhmään. (Case Miki Liukkonen ja ilmoitus mekkoon pukeutumisesta seuraavan kirjansa julkistamistilaisuudessa tulee mieleen.)
"Köhköh... Mikäs hänen nimensä on?" Iskä kysyi yskien itkua sivun.
"Antero", Jari mumisi.
"Ai... Aivan. Antero." Iskä pudotti katseensa juustoon ja alkoi höylätä siivuja.
"Luulin tytöksi, kun hänellä oli niin pitkä tukka. Mutta aika vanhanaikaista lokeroimista minulta."
Jari puri huulta. Anteron polkkatukka oli kyllä aika huvittava.
"Tietääkö äiti?"
"No, ei todellakaan", Jari purskautti.
"Ei äiti niin umpimielinen ole kuin sinusta saattaa tuntua", iskä sanoi juustosiivuille.
"Se sais kohtauksen, enkä mä pääsisi enää ikinä muualle kuin kouluun", Jari sanoi.--"Äitisi oli silloin yhtä nätin pyöreä kuin se sinun Anterosi. Me aloimme seurustelemaan kasilla, sinä olet vuoden edellä."--"En minä seurustele!" punanaamainen Antero keskeytti." (s. 149-150)
Facebookin kirjallisuusryhmissä on viime päivinä keskusteltu paljon kirjojen jatkumo-ongelmista, eli kuinka esimerkiksi kaulakorun metalli muuttuu parin sivun päästä. Näitä huomaan itsekin välillä. Jossakin tänä vuonna lukemassani kirjassa sade alkoi ja parin sivun päästä se alkoi uudelleen taukoamatta välissä. Jarikin kokee tällaisen déjà vun, kun hän matelee aamupäivän usvassa. Ensimmäisen kerran hän herää vasta ruotsintunnille lampsiessaan sivulla 15 ja heti seuraavalla sivulla hän heräsi vasta kun, Heli laittoi viestin luokan Whatsapp-ryhmään.
Ihmettelin hieman kohtaa, missä Jari pohtii parasta alustaa blogilleen: "Blogspot oli tuttu jo ennestään, ja ennen kaikkea se oli helppo, paljon helpompi kuin Blogger". Asia kun on niin, että tämä minunkin blogini on alustalla nimeltään Blogger, jonka osoite on blogspot.com. Eli olisiko tuossa pitänyt olla, että Bogger on helppo ja Wordpress vaikea?
"Minä en olekaan niitä, jotka toteuttavat itseään siemenlinkona ja lisääntyvät hillittömästi luonnon ja maapallon kustannuksella." (s. 221)
Toppi kirjoittaa todella notkeasti ja ilottelee sanoilla. Tällaista kielellistä akrobatiaa on aina kiva nähdä, mutta riippuu paljon lukijasta, onko näin rikas kieli pidemmän päälle jopa raskasta. Koko ajan on oltava valmiina koodaamaan auki, mitä oikein sanottiinkaan, puhumattakaan murteesta, joka saattaa olla nuorelle lukijoille vieras. Miksipä tyytyä sanomaan kännykkä tai älypuhelin, kun voi sanoa litteä laatta, joka vaatii huomiota.
Tässä muutamia muitakin kiinnostavia kuvailuja:
- repiä paperi pitkiksi hämähäkin jaloiksi
- luuston haurastava hymy
- nauru, joka putoilee pehmeiden huulien välistä pörröisinä Amorin nuolina suoraan Jarin rakkauselimeen, joka pomppoili iloisena
- banaani = vaaleankeltainen käyrä
- Helin kulmakarvamadot tekivät hitaita aaltoja
- silmien voiteluvesihanat aukesivat
- Jarin sydän turposi tunteista
- huulilihan pureminen ei auttanut
- Jarin keuhkoissa räjähti kauhun papattimatto
- tyttöpuolisen asujaimisto
- hiljainen kuin hammasharja
- Heli tuijotti Jaria kuin tämän silmäkulmista olisi työntynyt pieniä matoja, jotka ryhmittäytyivät Jarin poskipäille laulamaan Suvivirttä.
- Suomi on Euroopan peräpukama
- Jos kaikki yliopisto-opiskelijat olisivat tuollaisia ällöpyllyjä, niin hän menisi ammattikouluun
- löökiletti
On aina hauskaa, kun jokainen vampyyreistä kirjoittava lisää oman mausteensa legendaan. Tässä maailmassa verenimijät muuttuvat parveksi hyttysiä! Naureskelin, kun Antero sanoi emojeja hieroglyfeiksi, joilla hän luulee Jarin viestineen olevansa avun tarpeessa, vaikka vitsi onkin vanha ja tasoa iskät. Tykkään myös kovasti, kun kirjat tarjoavat lukuvinkkejä. Tässä mainitaan ainakin Anne Ricen kirjat ja "Simukan uusin". Jarin Ouluun muuttanut ystävä Mette järkyttyy kuullessaan pojan uudesta lukuharrastuksesta.
Ei hänkään olisi puolitoista viikkoa sitten voinut kuvitella lukevansa vapaaehtoisesti muuta kuin peliarvioita netistä ja Marjatan määräämiä "tosi kivoja" kirjoja. Jari ei pitänyt lukemisesta. (s. 108)
Loppuun yksi vuoden parhaista lainauksista. Näin vapaaehtoisesti lapsettomana tämä kolahti kovaa. Tekisi mieli tulostaa tämä seinälle.
"Ihmiset odottavat, että kaikki kulkevat samaa latua, koska he itse kulkevat sitä: menevät naimisiin, lisääntyvät, vanhenevat ja siirtyvät tuonpuoleiseen. Jos joku poikkeaa polulta, hänestä tulee silmätikku, josta puhutaan. Ja kun pahantahtoista puhetta on liikaa, on lähdettävä pois ja tultava takaisin vasta sitten, kun puhujat ovat kuolleet." Antero sanoi ääni paksuna (s. 93)
Arvosana:
Takakannesta:
Hulvattoman hauska ja mielikuvitusta kutkuttava varhaisnuorten romaani vampyyreista, ihastumisesta ja haamukirjoittamisesta.
Sitä luulee elävänsä tavallista seiskaluokkalaisen elämää, ja sitten tapaa vampyyrin paperiroskiksessa.
Prinsessa Persikan kaksoisolento Heli pompauttaa neljätoistavuotiaan Jarin elämän uusille raiteille: Jari jättää Pokémonien jahtaamisen ja perustaa blogin yhden vaaleanpunaisen valheen jälkimainingeissa. Pahaksi onneksi tökkivä tarinankerronta ei vakuuta edes paikallista vampyyria, joka ilmoittautuu Jarin haamukirjoittajaksi.
Kaikki vaikuttaa jo hyvältä, mutta väliin kiilaa Nico Jenola, joka ei ole ainoastaan sitä miltä näyttää eli ällöttävä kasiluokkalainen öljytukka. Kuka Nico oikeasti on? Ja mitä hän tahtoo Helistä ja lukuisista muista koulun tytöistä?
Merja Topin Jäätävä sarjaimuttaja aloittaa keskisuomalaiseen pikkukylään sijoittuvan kirjasarjan, jossa mytologiasta tutut hahmot hyppäävät kuperkeikalla nykypäivään. Toppi on jyväskyläläinen sanataideohjaaja ja kirjoittaja. Hänen kirjoittamistaan säestää hiljaisuuden, kissojen maukunan ja rytmimusiikin ennalta arvaamaton vaihtelu.
Sitä luulee elävänsä tavallista seiskaluokkalaisen elämää, ja sitten tapaa vampyyrin paperiroskiksessa.
Prinsessa Persikan kaksoisolento Heli pompauttaa neljätoistavuotiaan Jarin elämän uusille raiteille: Jari jättää Pokémonien jahtaamisen ja perustaa blogin yhden vaaleanpunaisen valheen jälkimainingeissa. Pahaksi onneksi tökkivä tarinankerronta ei vakuuta edes paikallista vampyyria, joka ilmoittautuu Jarin haamukirjoittajaksi.
Kaikki vaikuttaa jo hyvältä, mutta väliin kiilaa Nico Jenola, joka ei ole ainoastaan sitä miltä näyttää eli ällöttävä kasiluokkalainen öljytukka. Kuka Nico oikeasti on? Ja mitä hän tahtoo Helistä ja lukuisista muista koulun tytöistä?
Merja Topin Jäätävä sarjaimuttaja aloittaa keskisuomalaiseen pikkukylään sijoittuvan kirjasarjan, jossa mytologiasta tutut hahmot hyppäävät kuperkeikalla nykypäivään. Toppi on jyväskyläläinen sanataideohjaaja ja kirjoittaja. Hänen kirjoittamistaan säestää hiljaisuuden, kissojen maukunan ja rytmimusiikin ennalta arvaamaton vaihtelu.
116 sivua, Myllylahti 2021
Luettu myös täällä: Luova ruho
*****
"Mitä enemmän näen noituutta, sitä enemmän se näyttää vain helpolta tavalta tehdä kiusaa."
Ostin Noidan veljen kesällä kirjaston poistomyynnistä. Sain kahdeksan kirjaa kahdella eurolla, tein siis varsin edullisia pelastuksia. Mutta asiaan. Vaikka Jonesin teokset, kuten Derkinhovin musta ruhtinas, Merlin-salaliitto ja Liikkuva linna ovat hurmanneet minut nuorempana, ei tämä hänen keskeiseksi tuotannokseen nimetyn Chrestomancin maailmat -sarjan avausosa onnistunut saamaan minua puolelleen.
Kirjan nimi (jos siis pystyy lukemaan tuon aika haastavan kannen) antaa vihjeen, että tarinan keskeinen hahmo on miesoletettu yksilö, jolla on noitasisarus (tässä maailmassa kun noidat voivat olla mitä sukupuolta tahansa). Päähenkilö on Eric-niminen mitäänsanomaton poika, jota kaikki kutsuvat Kissaksi. Hänellä on vanhempi sisko Gwendolen, joka saattaa syrjäyttää Elina Pitkäkankaan Kuurassa olleen Inkan ärsyttävimpänä romaanihenkilönä.
"Olen suoraan sanoen kurkkua myöten täynnä sitä tyttöä." (s. 77)
Sisarukset jäävät orvoiksi siipiratasalusonnettomuudessa. Gwendolen pitää veljeään lähinnä harmillisena sidekickinä, josta ei ole muuta hyötyä kuin käyttää hyväkseen. Gwendolenilla on voimakkaita kykyjä, joita hän pääsee harjoittamaan naapurustosta löytyvän opettajan ohjauksessa. Opettaja tosin on yhtä läpimätä kuin Gwendolenkin. He juonivat keskenään jotakin ja pian Chrestomanciksi kutsuttu mies ottaa lapset luokseen. Hänellä on kaksi lasta itselläänkin, Julia ja Roger.
Gwendolen on hyvin tyytymätön Chrestomancin linnassa saamaansa kohteluun: heitä ei viedä sisälle pääovesta, teen kanssa tarjottavat syötävät ovat muka puutteellisia: "Kuolemme nälkään keskellä ylellisyyttä!", eikä Chrestomanci kiinnitä häneen mitään huomiota. Niinpä uhmaikäisen tasolle henkisesti taantunut tyttö ottaa ja suuttuu niin, että alkaa päivittäin tehdä mitä hurjempia taikoja, että hänet huomattaisiin. (Tulee ihan mieleen Pax-sarjan Viggo.) Hänen yrityksensä eivät kuitenkaan tuota hedelmää.
On luultavasti aika oikeutettua arvella, että kirjailija, joka jääköön nimeämättä on ottanut tästä vaikutteita omaan tuotantoonsa. Noidan veljessä on orpo maaginen poika, joka pääsee asumaan linnaan voimakkaan maagisen johtohahmon valvonnassa. Chrestomancin nimeä ei saa mainita tai hän tulee paikalle. Häntä kuvataankin mm. seuraavalla tavalla: "Henkilö Joka Asuu Tuolla Linnassa - hän ei ansaistse että hänen nimensä mainitaan". Chrestomanci jättää kertomatta Kissalle asioita aivan kuten Dumbledore Harrylle, moni konflikti olisi selvinnyt aikaisemmin, jos nämä tyypit olisivat vain keskustelleet asiat halki! Lisäksi teoksesta löytyy hirnyrkkitematiikkaa mm. Viulu-kissan tapauksessa.
"Minusta te teitte ihan väärin. Me olimme niin peloissamme -- ja Kissalle oli vähällä käydä hullusti. Teidän olisi pitänyt kertoa." (s. 235)
Kirja alkaa äärettömän hitaasti. Lukija saa todellakin olla pitkäjänteinen jaksaakseen kääntää sivuja. Lopussa mennäänkin sitten hurjalla pikakelauksella ja mukana on tietenkin kliseinen lopputaistelu (hiukan ennen kekriä), joka tulee hieman puskista, mutta kestää vain lyhyen hetken. Voisin melkein sanoa, että vain Houkutus-sarjan päätöstaistelu oli ohi nopeammin.
Olin hyvin tyrmistynyt seuraavasta, rasistisesta kohdasta: "Hän venytti -- silmien nurkat vinoiksi kuin kiinalaisella". Oikeasti? Olikohan tuo ollut kauhean hyväksyttävää edes kirjan ilmestymisen aikaan. Oli myös todella harmillista lukea edes fiktiossa siitä, kuinka vasemman käden käyttö on aivan muutama vuosikymmen sitten ollut yhä paheksuttavaa. Kirsikkana kakun päällä, Kissan vanhemmat olivat keskenään serkkuja (mikä lisää magiaa hallitsevien lasten syntymisen todennäköisyyttä). "Mummu ei olisi antanut heidän mennä naimisiin, koska serkusavioliittoja ei pidetä hyvänä."
Kissa vilkuili Saundersiin vähän väliä nähdäkseen voisiko vaihtaa kynän oikeasta kädestä vasempaan. Häntä oli rangaistu niin monta kertaa vasemmalla kädellä kirjoittamisesta, että hän oli tottunut pitämään opettajia silmällä.--"Vasuri!" Saunders jyrisi. "No miksi helskutissa et sitten kirjoita vasemmalla kädellä?"
"Kun - kun joudun aina laiskalle siitä", Kissa sopersi aivan tyrmistyksissään, kun Saunders oli suuttunut niin merkillisestä syystä.
"Sellaiset opettajat saa sitoa solmuun ja paistaa roviolla!" Saunders karjui. -- "Älä tee niin kuin he sanovat tai joudut vielä vaikeuksiin! Jos näen sinun vielä kerrankin kirjoittavan oikealla kädellä sinulle ei kunnian kukko laula!"
"En minä kirjoita", Kissa sanoi huojentuneena, mutta yhä ihmeissään. (s. 54-55)
Käännös oli hieman töksähtelevä. Harmillisesti uuden painoksen myötä sitä ei oltu edes tarkistettu. Teoksessa oli muutamia sanoja, joista kaikki eivät avautuneet minullekaan: krenatööri, retortti, maitopystö... Yksi sanavalinta tosin oli todella hyvin samastuttava, nimittäin herätä maanantaisena. Käyttistä! Sen sijaan sanan "letukka" käyttö lastenkirjassa tuli aika puun takaa. Tuskin menisi enää nykyään läpi. Olin myös hieman yllättynyt, kun Chrestomanci lyö Kissaa korville.
"Minkä takia?" Kissa kysyi loukkaantuneena -- "Enhän minä ole tehnyt mitään."
"Siksipä juuri", Chrestomancu sanoi. "Sinä et ole yrittänyt estää häntä." (s. 107)
Hauska fakta, kun julkaisin tässäkin postauksessa olevan kuvan Instagram-tililläni, kommentoi Anniina Mikama, että Noidan veli oli hänen lapsuutensa lempikirja. Siksipä olikin kiinnostavaa, kun kirjassa lueteltiin sivulla 112 erilaisia maagisia ammattinimikkeitä, oli siellä mainittu myös myrrysmiehet. Mikamaltahan ilmestyi tänä vuonna YA-kirja nimeltään Myrrys, jonka arvostelin Tähtivaeltajaan 4/2021. En ollut ennen Myrrystä edes koskaan kuullut tuota sanaa aikaisemmin.
Harmillisesti liki ainoat plussat kirja saa rinnakkaistodellisuuksista (joista tulee mieleen Claudia Grayn huima Firebird-trilogia) ja Janetin kommentista, kuinka "ompeleminen on naisten häpeällistä alistamista". Janet on siis yksi Gwendolenin "sijaisista", niin kuin tämä kutsuu muiden maailmojen minujaan tai ainakin sitä, joka astuu kirjan maailmaan hänen tilalleen. On melko turvallista olettaa, että Janet tulee meidän maailmastamme, jossa eletään 1970-lukua. Hän puhuu mm. lentokoneista ja älppäreistä.
Maailmoja on vaikka millä mitalla, toiset ovat vain parempia kuin toiset, niitä syntyy kun historiassa tapahtuu jotakin suurta niin kuin sota tai maanjäristys joka voi päättyä kahdella tai monella eri tavalla. Se päättyy niillä kaikilla tavoilla, mutta ei yhdellä kertaa, vaan niin että maailma hajoaa eri maailmoiksi ja ne kehityvät siitä lähtien eri tavalla. (s. 115-116)
Arvosana:
Takakannesta:
Tervetuloa Chrestomancin maailmoihin, joissa taikuus on tavallista mutta väärissä käsissä vaarallista!Chantin sisarukset Eric, lempinimeltään Kissa, ja hänen noitasisarensa Gwendolen ovat jääneet orvoiksi siipirataslaivan haaksirikossa. Ystävällisen rouva Sharpin hoteista he pääsevät asumaan Chrestomancin perheen loisteliaaseen linnaan. Taitavaa isosiskoaan kaikessa ihaileva Kissa tuntee pian itsensä mitättömäksi tapaukseksi, mutta hienostoperheen ynseisiin kakaroihin ja kaikenlaiseen koketeeraukseen kyllästynyt Gwendolen ryhtyy kostoksi keppostelemaan. Käytöstavat olisi kyllä syytä olla noidillakin hallussaan – sen Gwendolen oppii karvaasti pullikoidessaan isäntänsä määräyksiä vastaan. Kissa taasen, joka omasta mielestään ei hallitse taian taikaa, saa hämmästyksekseen kuulla, mikä tärkeä tehtävä onkaan varattu yhdeksän hengen kantajalle…
Noidan veli avaa Diana Wynne Jonesin pääteossarjan Chrestomancin maailmat. Humoristisen henkevä fantasiaromaani on kertomus ajoilta, jolloin noituus oli vielä arvossaan Brittein saarilla.
Suomentanut: Marikki Makkonen, 240 sivua, WSOY 2010 (1. painos 1980)
Alkuperäinen nimi: Charmed Life (1977)
Sarjassa ilmestyneet:
- Noidan veli, 1980 ja 2010 (Charmed Life, 1977)
- Tietäjän lapsuus, 2010 (The Lives of Christopher Chant, 1988)
- Witch Week, 1982
- The Magicians of Caprona, 1980
- Kohtalon koukkuja, 2012 (Conrad's Fate, 2005)
- Taikuuden taakka, 2011, (The Pinhoe Egg, 2006)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti