torstai 31. tammikuuta 2019

Klassikkohaaste osa 8 | Minna Canth: Papin perhe

"Kohta saatte nähdä, että minulla on enemmän itsenäisyyttä kuin yhdelläkään teistä."
  
   
Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 8, Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste, Helmet: 32. Kirjan nimessä on ammatti 
   
Edellisen klassikkohaastekierroksen jälkeen päätin, että luen jonkin naisen kirjoittaman klassikkoteoksen, mieluiten suomalaisen. Jo silloin Minna Canthin nimi kohosi mieleeni, sillä nautin aina suuresti Canthin teosten lukemisesta ja niitä on vielä useampia kokematta. Lueskelin netistä hänen tuotantoonsa kuuluvien näytelmien ja kirjojen kuvauksia päätyen aika nopeasti Papin perheeseen. Ja tälläkin kertaa sain yllättyä Canthin kielen ja havaintojen tuoreudesta, terävästä yhteiskuntakritiikistä ja harmistua, kuinka vähän moni asia on muuttunut. Ilpo Tiitinen kertoo esipuheessa, että Canth hyödynsi pastorin repliikkeihin aikalaisensa kuopiolaisen piispan monologeja. 
  
Pastori: Mitä ovat nuo niinsanotut uudet aatteet: naiskysymys, työväenkysymys, yleinen äänivalta, - mitä ne muuta ovat kuin juuri samoja itsekkäisyyden ja vallanhimon ilmauksia? Samoja ilmauksia, joita tapaamme kautta koko ihmissuvun historian. Uutta tässä on ainoastaan se julkeus ja röhkeys, joilla ne meidän aikanamme esiintyvät, ja joille tosiaan ei tähän saakka vertoja löydy.  
Jussi: Ajan henki pyytää auttaa kaikkia ihmisellisiin oikeuksiinsa, se ei salli, että toisia poljetaan, toisia nostetaan. (s. 59)
   
Papin perhe on nelinäytöksinen näytelmä Valtarin perheestä, johon kuuluvat isä eli pastori Henrik, äiti Elisabeth, tyttäret Hanna ja Maiju sekä poika Jussi. Vain Maiju asuu enää kotona, ja hän onkin teoksen keskeinen henkilö, johon samaistuin useassa kohtauksessa. Lapset edustavat uutta ajattelusuuntaa, joka on ristiriidassa heidän isänsä näkemyksen kanssa. Maiju haluaa näyttelijäksi, mikä on isän mielestä täysin mahdotonta. Hän mieluummin lukitsisi tyttären kotiin ja kieltäisi tältä miesseuran missään yhteydessä, vaikka Maiju on jo 17. Tytär on kuitenkin jo kysynyt helsinkiläisen näytelmäteatterin johtajalta, voisiko tulla koenäytökseen ja saanut myönteisen vastauksen.
  
Jussi: Turmiossa juuri ollaan parast'aikaa. ei "uusien" aatteiden tähden, vaan siitä syystä, että "vanhat" aatteet eivät enää pidä kutiaan. (s. 64)
   
Hanna on jatko-opiskelemassa opettajaksi, jäljellä on vain vuosi ennen valmistumista, kun isä ilmoittaa, että hänen täytyy lopettaa. Pastori on sanonut puolisolleen, ettei Hannan opiskelusta ole mihinkään, sillä tällä on enemmän intoa kuin taitoa ja koska opettajan paikkoihin on liikaa kilpailua, ei tyttärellä ole mitään mahdollisuuksia työllistyä. Mitäs hyötyä opinnoilla silloin olisi. Äiti pistää väliin, ettei ole nähnyt miehensä kovin tarkkaan Hannan opintoja katsovan. 
  
Paljastuu, että Hannan opintojen tiellä onkin isän viimeisin sijoitus: hän on laittanut rahansa kristillisen lehden Aamurusko pystyssä pitämiseen ja alkanut päätoimittaa sitä, sillä on huolissaan aikansa tilasta ja haluaa käyttää tätä kanavaa saarnojensa levittämiseen. Hän haluaisi myös poikansa mukaan lehden toimtuskuntaan. Elisabeth epäilee miehensä olevan menossa väärään suuntaan uskossaan, mihin pastori kommentoi "Ei sitä pitäisi puhua tuolla tavalla, vaikka onkin nainen." Pastori väheksyykin puolisoaan ja tyttäriään jokaisessa tilanteessa ja yrittää pakottaa poikansa töihin lehteensä. 
   
Jussi: Tietääkö hän ylipäätään, että sinua on olemassakaan? Sinua tai äitiä? Muulloin kuin milloin hän teitä halveksien sysää syrjään. (s. 118)
    
Jussi toteaa, ettei voisi työskennellä aatteitaan vastustavassa lehdessä, vaan on laittanut jo hakemuksen samanmieliseen Nuoreen Suomeen. Hän kun on omien sanojensa mukaan vapaamielinen ja haluaa kehittyä realistiseen suuntaan, eikä siis kannata isänsä konservatiivisia aatteita. Tämä saa isän raivostumaan, sillä eihän nuorella voi olla vielä omia mielipiteitä. "Vähän vanhenet, niin opit ymmärtämään, ettei siinä suunnassa mitään kehitystä hyvään ole -- lokaviemäriin se johtaa, ei muuhun." 
  
Jussi: Papan mielestä pitäisi aina vain sokeasti uskoa, mitä tyrkytetään, ei käyttää ajatusta eikä järkeä. - Mihin ihmiskunta viimein joutuisi sillä tavoin? Hukkuisi varmaan omaan tyhmyyteensä. (s. 58)
  
Yhden asian suhteen on muuttunut paljon: Äiti sanoo Maijulle, että tämä on liian nuori tietämään, mitä haluaa tehdä isona. Nykyään, jos ei tiedä jo peruskoulun viimeisinä vuosina, mitä haluaa opiskella, on vaarassa syrjäytyä. Yhä nuorempien pitää tietää, mitä haluaa tehdä töikseen. Vaikka tosiasia on, ettei moni tiedä vielä kolmekymppisenäkään, mitä haluaa tehdä elämällään. Maiju on kuitenkin itsepäinen nuori nainen, joka ottaa ja karkaa Jussin opiskelijakaveri Teuvo Rastaan avulla junalla Helsinkiin.
  
Kuten tavallisestikin, on Canthin teoksissa muutamia sanoja, joita en enää nykyihmisen näkökulmasta tunnista. Yksi näistä on verstaat-sanan käyttö yhdyssanoissa, kuten kirjoitusverstaat ja kahviverstaat. Käsitin sen olevan synonyymi välineille, jolloin kirjoitusverstaat ovat mustepullo, mustekynä ja paperia sekä kirjekuori, kahviverstaat kahvipannu/kannu, kupit, asetit, lusikat ja mahdollisesti maitoa sekä sokeria. Siis välinestö, jolla kyseisen toimen voi tehdä (kirjeen kirjoittaminen, kahvihetki). 
  
Jussi: Runoilija sen voisi tehdä, niinkuin Ibsen tahi Tolstoi ynnä muut. He saattavat kirjoissaan haaveilla yhtä toista mahdotonta, vaikka hyvin tietävät, että hukka olisi käsissä, jos heidän aatteitaan seurattaisiin. (s. 103)
  
Näytelmä ei kerro aivan kokonaan, mitä nuorille tapahtuu esiripun laskeuduttua. Teosta on sanottu Canthin maltillisimmaksi, mutta kyllä tässäkin on aimo annos kritiikkiä uskovia kohtaan ja emansipaatiota. Näin useampaan kertaan punaista pastorin tulikivenkatkuisten puheenvuorojen aikana. Onneksi lapset pitävät päänsä ja tavoittelevat omia unelmiaan. Näytelmän asetelma vanhojen näkökulmien ja uusien ajatusten yhteentörmäämisestä on ajaton. Tältä kannalta katsottuna jotkin näytelmän kohtauksista voisivat ottaa paikkansa nykyhetkessä.
     
Jussi: Tahdon vain sanoa vielä sen, ettei vanhempi sukupolvi saa laittaa nuorelle aituuksia -- sillä vapaus, se on aina pääasia.  
Hanna (nojautuu hänen käsivarteensa): Eipäs olekaan, Jussi! Eipäs ole kuin rakkaus. 
Jussi (vetää häntä luokseen, katsoo häntä silmiin): Rakkaus? (s. 130-131)
  
Näytelmän lopusta sain aika mielenkiintoisia viboja Jussin ja Hannan suhteesta. En tiedä, onko minulla liian vilkas mielikuvitus vai onko Game of Thrones muuttanut merkittävästi ajattelutapaani. Onko muilla käynyt sama mielessä näiden sisarusten kanssa? 
   
Jussi: Kuule, Hanna, elä sinä halveksi naimista, se se kumminkin on naiselle tärkeintä kaikessa. (s. 109)
  
   
Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:
  
William Golding: Kärpästen herra
L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
George Orwell: Vuonna 1984
C.S. Lewis: Velho ja leijona
Tove Jansson: Näkymätön lapsi
Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu
Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi
    
Arvosana:
  
Takakannesta:
"Tahdoin vain sanoa vielä sen, ettei vanhempi sukupolvi saa laittaa nuorelle aituuksia, sillä -."
  
Maiju on lopen kyllästynyt elämäänsä kotipappilassa, Hanna koettelee sopivuuden rajoja, Jussi kapinoi avoimesti isäänsä vastaan. Mitä tapahtuu, kun perheen nuorilla on toisenlaiset ihanteet kuin vanhemmillaan?
  
Papin perheessä (1891) Minna Canth käsittelee sukupolvien ristiriitaa. Vanha- ja nuorsuomalaisten valtataistelu kytkee näytelmän kulttuurihistoriaamme, mutta perheen ongelmien esittelijänä näytelmä on edelleen ajankohtainen. Kirjailijan vastaus kysymykseen on rakkauden oppi. Papin perhe on Canthin sovinnollisin näytelmä.

131 sivua, WSOY 1999 (Näytelmän ensi-ilta 23.1.1891)
   
   
Minna Canthin tuotantoa:

Näytelmiä:

Novelleja ja pienosromaaneja:

  • Hanna (1886)
  • Köyhää kansaa (1886)
  • Salakari (1887)
  • Lain mukaan (1889)
  • Kauppa-Lopo (1889)
  • Agnes (1892)

tiistai 29. tammikuuta 2019

Chris Rylander: Gregin legenda (Eeppisten epäonnistumisten sarja #1)

"Ei ole helppoa kertoa tätä", Dunmor aloitti ja suki tavattoman valtavaa ja 
takkuista punaista partaansa. "Sanon siis vain suoraan. Greg... sinä olet kääpiö."
   
   
Arvostelukappale
  
Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä, Popsugar 2019: 12. A book inspired by myth/legend/folklore, Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste 
      
Joulukuussa 2018 ilmestynyt Chris Rylanderin Gregin legenda oli minulla matkalukemisena uuden vuoden vaihteessa, kun kävin lyhyellä lomalla äidin luona ja vaihdoimme siskojeni kanssa joululahjat. Kyseessä on huumorilla väritetty kertomus pojasta, Gregistä, joka saa tietää, ettei hänen perheensä olekaan aivan niin tavallinen kuin hän oli kuvitellut. Lisäksi parhaasta ystävästäkin paljastuu jotain, mikä muuttaa kaiken heidän välillään. 
  
Greg on lyhyehkö ja hieman pyöreä poika, joka käy erikoisluvalla rikkaiden yksityiskoulua, jonka nimi lyhennettynä on PISSA (Isaacsonin Potentiaalisten Intellektuellien Syvällisen Sivistyksen Akatemia). Gregin hieman eksentrisellä isällä on kauppa, jossa hän myy esimerkiksi itse tekemiään saippuoita ja teesekoituksia. Isä on paljon poissa kotoa matkustaessaan ympäri maailmaa etsimässä mitä erikoisempia aineksia uusiin tuotteisiinsa. 
  
Chicagossa on toki kaikenlaisia outoja tyyppejä (kuten ne kolme, jotka näin kerran ihan tavallisena helmikuisena iltana pukeutuneina päästä varpaisiin upeisiin Haamujengi-asuihin), mutta kuusi nuorta täysissä taisteluvarusteissa varsin aidon näköisinä aseineen herätti silti sangen paljon huomiota. (s. 307)
     
  
Tarina käynnistyy heti ensi sivuilta. Gregin koulu on retkellä eläintarhaan, kun yksi jääkarhuista murtautuu ulos aitauksestaan ja jahtaa poikaa. Samana iltapäivänä isän kaupalle tulee kaksi outoa miestä, jotka sieppaavat isän matkaansa lyhyen kamppailun jälkeen. Greg päätyy Ghicagon alla olevaan tunneliverkostoon ja saa kuulla isän vuosia salanneen hänen oikean luontonsa: he ovat kääpiöitä. Tarinan aikana Greg tutustuu tähän uuteen puoleen itsessään ja tapaa muita nuoria kääpiöitä, kuten Glamenhildan, joka on vuosisatoihin ensimmäinen alaikäinen naiskääpiö, jolla kasvaa komeat viikset (sillä kääpiöistä karvaisissa naisissa on sitä jotain). 
  
Kukin tykkää mistä tykkää, joten miksipä kenenkään pitäisi piitata siitä, pitivätkö muut sitä outona vai eivät tai sopiko se johonkin kuvitelmaan "normaalista" tai "toivotusta". (s. 253)
   
Kääpiöt ja heidän arkkivihollisensa haltiat (sekä koko joukko muita mytologisia kansoja) elivät aikojen alussa, siis jo kauan ennen pyramidien aikaa, Erillisessä maassa. Sama planeetta, mutta aivan toisenlainen, raaempi maailma, jossa oli taikuutta muttei vielä ihmisiä. Keijut kyllästyivät noiden kahden kansan alituiseen vihapitoon ja pelkäsivät heidän tuhoavan koko planeetan, niinpä he piilottivat taikuuden kaikilta. Nyt kääpiöt valmistautuvat taikuuden palaamiseen, sillä mystistä galdervatn-nimistä ainetta on alkanut nousta maan pinnalle. Jos ja kun taikuus palaa, teknologian aikakausi päättyy, kuten myös maailma sellaisena kuin me sen tunnemme. 
  
Mutta pääasia on tämä Greg, Haltiat ja Kääpiöt ovat yksilöinä ihan yhtä epätäydellisiä kuin ihmisetkin. Jotkut ovat hyviä, jotkut pahoja. Ja kaikki tekevät virheitä. Ei siitä ole mitään hyötyä, että osoittelee kumpaa kukin on. Se on vain typerää ja rasistista. (s. 179-180)
   
Tämä kirja jos mikä ansaisee aihetunnisteen #pojatkinlukee. Rylanderin huumori on todella nokkelaa, ja se on minulle kaikkein vaikein genre, joten viihdyttävä huumori on harvinaista. Etenkin lukujen verbaali-ilottelevat otsikoinnit ja eri asioiden lyhenteet, jotka tuovat mieleen Aku Ankasta tuttujen Sudenpentujen ansiomerkkien sanaleikittelyn. Lisäksi luvut ovat lyhyitä ja kirjoitettu niin, että ne houkuttavat lukemaan vielä yhden lisää. Teoksessa on myös vahvasti feministinen, rasismia vastustava ja yksilöllisyyttä korostava pohjavire, josta iso plussa. Voinkin siis lämpimästi suositella lukemaan tämän. 
  
"Kääpiönaiset eivät ota miehensä nimeä naimisiin mennessään. Kääpiöt ovat jo kauan pitäneet arvossa naisten voimaa ja omaa identiteettiä. Emme ole koskaan, emme edes Erillisen maan aikoina, kohdelleen naisia omaisuutena, jonka voisi valloittaa, voittaa tai nimikoida -- Oman nimen vaihtaminen elämänkumppanin löytämisen vuoksi on suorastaan sivistymätön alkukantainen tapa. Kääpiönaiset kunnioittavat itseään ja sitä, keitä ovat." (s. 105)  
     
  
Arvosana:
           
Takakannesta:
Entä jos yhtäkkiä kuulisitkin olevasi kääpiö?
  
Greg Belmont on tavallinen 13-vuotias poika, jolla on paras mahdollinen kaveri (okei, vain yksi kaveri) ja aika siisti isä (joka tosin pitää outoa ekokauppaa). Harmi vain, että Gregillä käy huono tuuri aina torstaisin. Eräänä erityisen epäonnisena torstaina hänen kimppuunsa hyökkää jättimäinen jääkarhu, ja samana iltana hänen isänsä siepataan.
  
Gregille valkenee ällistyttävä totuus: hän onkin kääpiö. Siis ihan oikea, Taru sormusten herrasta -kääpiö! Greg tempautuu Chicagon katujen alle myyttiseen maailmaan, jossa syödään kilokaupalla kuivalihaa, keskustellaan puhuvan kirveen kanssa ja valmistaudutaan muinaisen taikuuden paluuseen – ja sotaan haltioita vastaan.
  
Gregin legenda aloittaa riehakkaan trilogian, Eeppisten epäonnistumisten sarjan.
   
Suomentanut: Kaisa Ranta, 356 sivua, Jalava 2018
  
Alkuperäinen nimi: The Legend of Greg: Book One of an Epic Series of Failures (2018)
    
Kirja on luettu myös täällä: Exlibris
  
Samankaltaista luettavaa: Angie Sage: Septimus Heap -sarja, Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset, J.K. Rowling: Harry Potter -sarja

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Lukupiirissä | Katja Kettu: Kätilö

"Toivon, että näiden rivien kautta paljastuu itsellenikin, kuinka pahaisesta punikin 
pennusta ja kylähullun narttukoirasta tuli Kolmannen Valtakunnan Enkeli ja 
SS-Oberführerin pelätty patjanlämmittäjä ja kuinka päädyin Titovkan Zweiglager 
322:een oriinpalleja kuohitsemaan ja Kuoleman Enkelin töitä toimittamaan."
   
   
Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot, Pohjoinen lukuhaaste: 9.   Kirja, joka sijoittuu Pohjois-Suomeen 
   
Uusi vuosi on korkattu myös lukupiirin osalta. Vuoden ensimmäinen lukupiiriteos on Katja Ketun Kätilö. Lainasin kirjan pohjalta tehdyn elokuvankin, mutta sitä en ehtinyt katsoa ennen lukupiirin tapaamista. Tein muuten kirjabloggaajien yhteiselle YouTube-kanavalle Kirjakulttiin videon lukupiiristä
   
Olen yrittänyt kerran aikaisemmin lukea kirjan, mutta en päässyt kovinkaan pitkälle. Lukeminen hyytyi jo parin sivun jälkeen. Lukupiiri antoi jälleen hyvän syyn lukea teoksen loppuun asti. Yksi lukupiiriläinen itse asiassa kummasteli, luenko todella jokaisen lukupiirikirjan loppuun asti, vaikka en pitäisikään niistä. Koen, että piirin vetäjänä minun on hyvä tietää koko tarina, jotta voin vetää teoksen pohjalta keskusteluja. 
    
Minähän taas en tiedon valtavirroilla sytkytellyt. Ainoa kirja jota iso-Lamperilla luettiin oli Katekismus -- ja muita lestadiolaisjulkaisuja. Suomen Kuvalehteä pääsi joskus selaamaan naapurin hyyskässä kun siihen pylly pyyhittiin. (s. 43)
    
Täysin sujuvaa lukeminen ei tälläkään kertaa ollut, sillä Ketun käyttämä, takakannen sanavalintaa käyttäen "omaa luokkaansa" oleva kieli oli varsin raskasta.  Hän käyttää nimittäin murressanojen lisäksi myriadin erilaisia genitaalisynonyymejä kuten sienimulkero, suonijänö, hyppymulkku, haaromansikka, "miehän en reikää rattiin päästä". Ensimmäinen muistiipanoni teoksesta oli "pillut ja kullit vain vilahtelevat". Tai välttääkseni vulgaaria kieltä, lainaan Magdalena Haita: "Ripsipiirakat rapisee". 
  
Kirjassa on jopa pari kohtaa, joissa päähenkilö listaa koko joukon ilmaisuja. Tuntuu siltä, kuin Kettu olisi kysellyt vähän iäkkäämmiltä pohjoissuomalaisilta mitä genitaaleihin ja seksiin liittyviä ilmaisuja he tietävät ja käyttämättä jääneet sanat sitten päätyivät listaan. Osa näistä kuulostaa aivan sienilajikkeilta samaa sarjaa kuin mönjävahakas, karvarousku, haisuhapero, hytyrypykkä, tytönhapero, haaraheltta, kalpea tympönen ja munahapero. 
  
Minä en ole karvahorsma, enkä rämekettana, en kenenkään kulliharja, lempipersku, haarohölttänä, en tumppurisakas, helluntain heikonpala, paloaseman esikuntapoikain posetiivi, liivinakuttaja, ritsakuski, pirssihuora, kapiaisen karvalelu tai ruikkukuksa. En häpyheitto, saksanmarkan mälliniilu, lapinlisä, kulkulupa, käyntikortti, lapinportti. (s. 282-283)
  
Kirjan tarina kerrotaan epälineaarisesti ja lukijalla kestääkin hetki päästä kärryille, miten tapahtumat muodostavat kokonaiskuvan. Ilman alapäätyylistä kieli-ilottelua tarina on hyvin kiinnostava ja monella tasolla surullinenkin. Ketun viljelemät ilmaisut eivät minulla lisänneet maailman syvyyttä, vaan olivat enemmänkin kuin pikkuvanhan lapsen pystyyn pistämä näytös nimeltään "katsokaapas mitä kaikkia tuhmia sanoja mitä tiedän". Karsimalla osan kehollisuudesta, olisi tarina noussut vahvemmin esille.
   
Tarina kerrotaan useasta näkökulmasta. Kätilönaisen kirjeiden, saksalaisen upseerin päiväkirjamerkintöjen ja salaperäisen Kuolleen Miehen tekemien merkintöjen kautta. Päähenkilönaista ei koskaan nimetä, hänestä käytetään vain ilmaisua Vikasilmä (joka elokuvasta näkemieni kuvien perusteella kenties viittaa siihen, että hän käyttää silmälaseja) tai Villisilmä (upseerin antama nimi). On kuitenkin syytä epäillä, että naisen nimi olisi Helena. 
   
- No tämä on kätilönä sellainen uuen ajan voimakas nainen, semmosia saksa tarttee. Ja Suomi kansa. (s. 33)
  
Teos sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Tarina alkaa hieman ennen Lapin sotaa. Hahmot liikkuvat Suomen ja Norjan Lapissa sekä Venäjän puolella. Kätilö on pohjoissuomalainen naimaton nainen, joka iskee silmänsä erääseen saksalaiseen upseeriin, Johann Angelhurstiin (jolla on sattumalta suomalainen äiti). Hän seuraisi tätä vaikka maailman ääriin, paikkaan kuten Titovkan leiri, jonne tuodaan muiden muassa venäläisiä vankeja. Päähenkilön täytyy tarkastaa saapuvien miesvankien elimet, onko niistä poistettu esinahka (juutalaisia) ja sairauksien kuten "sokeriterskan" varalta.
  
Saattaa nyt lapsi tällaiseen maailmaan josta ei voi tietää, seisooko taivas vielä aamulla saranoillaan. (s. 241)
  
Leirillä on myös rakennus, jota kutsutaan Operaatio Navetaksi, jonne viedään kaikki naisvangit. Ei liene vaikeaa arvata, mitä heille tapahtuu. Sota on julma kummallakin puolella oleville. Johann on traumatisoitunut aiempien kokemustensa myötä. Hänellä on muistissaan aukko ja Titovkassa hän on jatkuvasti adolfiiniksi nimetyn aineen vaikutuksen alaisena. On historiallinen fakta, että suomalaisetkin sotilaat puskivat vihollista vastaan heroiinin ja amfetamiinin voimalla, ja samanlaista tavaraa tuo Hitlerin mukaan nimetty mömmökin on.
  
Täällä maailman ääressä tuntuu monesti, ettei kukaan ole se joksi väittää itseään. Että kaikki valehtelevat ja kaikki valheet uskotaan. (s. 240)

Kätilö ei joudu turhaan haikailemaan Johannin perään, vaan heillä on parin viikon kuherrusjakso, jolla on kauaskantoisia seurauksia. Johann ei kestä maailmaa kuin kameransa linssin lävise, mutta Villisilmänsä kanssa hän pystyy nukkumaan ilman lääkkeitä. Tarinan loppu ei kuitenkaan ole onnellinen kummallekaan, mutta kuinka sinne päästään on varsin mutkainen. Ketun ansioksi on sanottava, etten arvannut teoksen juonenkäänteitä etukäteen. 
  
En ollut aiemmin kuullut, että raskaana olevat naiset himoitsevat valkoista savea syödäkseen. Toki raskauteen liittyvät erikoiset mielihalut ovat yleinen ilmiö, mutta tuo oli minulle uusi juttu. Kaipa siinä on jotain lapsen kehittymisen kannalta tärkeää ainetta tai sitten se on vain täysin irrattionaalinen halu. Hämmennyin myös kätilön purressa napanuoran poikki. Ei ehkä ihan hygieenisin apa hoitaa homma. 
  
Hiukseni sekoittuisivat bulgarialaisiin, juutalaisiin, ukrainalaisiin, liettualaisiin, egyptiläisiin, mustalaisiin, hiuksiin. Jos oikeus tapahtuisi, kaikkien maailman naisten hiukset kudottaisiin yhteen ja ne levittäytyisivät aavikoiden, metsien ja kylien ylle syyttävänä, harmajana seittinä. (s. 287)
  
Opin kirjasta, että Pobeda on muutakin kuin suomalainen yhtye, nimittäin salauskoodi (ja Googlen mukaan myös automerkkikin). Sumunheitinkin sai selityksen googlaamalla, se on saksalainen raketinheitin. Teoksessa vilahtavat myös "kumipää" (siansuolesta tehty kondomi) ja "sampankalja", sekä mysteeriksi jäävät tainarisaappaat. Sanonta tuusannuuska lienee useille lukijoille tuttu, mutta Kettu käyttää tätä verbinä "tusauttaa nuuskaksi". Eipä ole tuohon versioon tullut aikaisemmin törmättyä. Tai kuoleman kutsumiseen pelkäksi vetiseksi vaarinhousuksi.

Lukupiiriläisiä huvitti lausahdus: "Hihattoman mekon liha-aukot antoivat näkymää kuin Helvetin portit." Eräs piiriläinen sanoi vitsillä alkavansa käyttää jatkossa hihansuista ja kaula-aukoista ilmaisua liha-aukot. Muutamat teoksessa esiintyvät suomalaiset kutsuvat Hitleriä Hilleriksi, ja yksi lukupiiriläinen muisteli, että samoin olisi John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa -teoksen nuori päähenkilökin tehnyt. Yksi sivuhenkilö jopa pyysi kätilöä vannomaan "Hillerin pierun" kautta. 
    
Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Kieli ja koskemattomuus. Se, että saa sanansa kuuluville ja se, ettei joudu makaamaan renkkusängyssä pillu paljaana uutta kyrpää peläten. Kieli ja koskemattomuus, ja kumpikin minulta oli viety. (s. 285)
    
Huolimatta hyvin eläimellisestä (hirvaat, vaatimet, oriit jne.) ja elimellisestä kielestä, löysin kirjasta myös runollisempiakin ilmaisuja. Etenkin luontokuvauksissaan Kettu pääsi paremmin ihoni alle. Oletko sinä lukenut tätä Blogistanian Finlandiankin (2011) voittanutta kirjaa tai muita Ketun teoksia? Olitko vakuuttunut hänen kielestään? 
    
Arvosana:
   
Takakannesta:
"Jumalani, tuon miehen mie haluan. Jos Jumalani tuon saan, niin toista en vaadi."
  
Suuri romaani Lapin sodasta.
  
Kätilö on tosipohjainen kertomus suomalaisnaisen ja SS-upseerin yhteentörmäyksestä Lapin sodan kynnyksellä. Se on väkevä todistus siitä mihin ihminen on valmis rakkauden tähden. 
  
Katja Ketun vahvaääninen romaani taikoo esiin vaietun historian, vankileirien ja saksalaissotilaiden sotamorsianten Suomen.
  
Katja Ketun kieli on omaa luokkaansa, kokonaisuuden loistokas osa.
   
344 sivua, WSOY 2011
     
Samankaltaista luettavaa: Affinity Konar: Elävien kirja, John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, Kurt Vonnegut: Teurastamo 5, Audrey Magee: Sopimus, Markus Zusak: Kirjavaras, Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe, Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa, Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja, Jennifer Woth: Hakekaa kätilö!

torstai 24. tammikuuta 2019

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2018

  
Kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2018 parhaista kirjoista neljässä eri kategoriassa. Kategoriat ovat:
  • Blogistanian Finlandia
  • Blogistanian Globalia
  • Blogistanian Kuopus
  • Blogistanian Tieto
  
Bloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan sunnuntaina 24.2.2019 klo 10.00 (tarkemmat äänestysohjeet löydät kategoriakuvausten jälkeen). Tulokset julkaistaan ääntenlaskijablogeissa maanantaina 25.2.2019 klo 10.00.
  
  
Blogistanian Finlandia 2018
  
Blogistanian Finlandia 2018 -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Äänestys koskee vuonna 2018 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.
  
Blogistanian Finlandia -äänestys järjestetään kahdeksatta kertaa. Aiemmin on palkittu Rosa Liksomin Everstinna (Like 2017), Minna Rytisalon Lempi (Gummerus 2016), Laura Lindstedtin Oneiron (Teos 2015) Anni Kytömäen Kultarinta (Gummerus 2014), Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus 2013), Aki Ollikaisen Nälkävuosi (Siltala 2012) ja Katja Ketun Kätilö (WSOY 2011). Finlandian ääntenlaskusta on vastuussa Tuntematon lukija -blogi.
   
   
Blogistanian Globalia 2018
  
Blogistanian Globalia 2018 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia käännöskirjoja. Äänestys koskee vuonna 2018 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.
  
Blogistanian Globalia -äänestys järjestetään kahdeksatta kertaa. Aiemmin on palkittu Hanya Yanagiharan Pieni elämä (Tammi 2017, suom. Arto Schroderus), Sadie Jonesin Kotiinpaluu (Otava 2016, suom. Marianna Kurtto), John Williamsin Stoner (Bazar 2015, suom. Ilkka Rekiaro) Kate Atkinsonin Elämä elämältä (Schildts & Söderströms 2014, suom. Kaisa Kattelus), Haruki Murakamin 1Q84 (Tammi 2013, suom. Aleksi Milonoff), Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012, suom. Päivi Kivelä) ja Sarah Watersin Vieras kartanossa (Tammi 2011, suom. Helene Bützow). Globalian äänenlaskusta on vastuussa Kirjamies -blogi. 
   
   
Blogistanian Kuopus 2018
  
Blogistanian Kuopus 2018 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Äänestys koskee vuonna 2018 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Tieto -kategoriassa.
  
Blogistanian Kuopus -äänestys järjestetään seitsemättä kertaa. Aiemmin on palkittu Angie Thomasin Viha jonka kylvät (Otava 2017), Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava 2016), Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä (WSOY 2015), Jenna Kosteen (Kostet) Lautturi (Robustos 2014), Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta (WSOY 2013) ja Annukka Salaman Käärmeenlumooja (WSOY 2012). Kuopuksen äänenlaskusta on vastuussa Yöpöydän kirjat -blogi.
   
Blogistanian Tieto 2018
  
Blogistanian Tieto 2018 -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia tietokirjoja. Äänestys koskee kotimaisia vuonna 2018 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2018 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa.
   
Blogistanian Tieto -äänestys järjestetään kuudetta kertaa. Aiemmin on palkittu Koko Hubaran Ruskeat tytöt – tunne-esseitä (Like 2017), Mari Mannisen Yhden lapsen kansa - Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret (Aten, 2016), Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani (Like 2015, suom. Petri Stenman) Minna Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (Otava 2014) sekä Tuula Karjalaisen Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta (Tammi 2013). Tiedon äänenlaskusta on vastuussa Hannan kirjokansi -blogi.
   
Äänestysohjeet
  
Äänestyksen edellytys on, että bloggaaja on lukenut äänestämänsä teokset ja kirjoittanut niistä blogiinsa. Bloggaaja voi äänestää yhdessä tai useammassa kategoriassa. Jokaisessa kategoriassa voi äänestää kolmea eri kirjaa siten, että paras kirja saa kolme (3) pistettä, toiseksi paras kirja kaksi (2) pistettä ja kolmanneksi paras kirja yhden (1) pisteen. Ääntenlaskennan vuoksi on tärkeää, että pisteet merkitään teoskohtaisesti. Pelkkä listaus yhdestä kolmeen ei riitä, koska listan paremmuusjärjestyksen voi tulkita olevan nouseva tai laskeva.
  
Mikäli bloggaaja haluaa asettaa ehdolle vain kaksi kirjaa, menee pisteytys seuraavasti: parempi kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä. Jos bloggaaja asettaa ehdolle vain yhden kirjan, saa se kolme (3) pistettä.
  
Osallistuja julkaisee blogissaan sunnuntaina 24.2.2019 klo 10.00 blogijutun, jossa on listattu äänestetyt kirjat ja niiden saamat pistemäärät. Jokainen pisteitä saava kirja on linkattava siitä kirjoitettuun blogijuttuun. Samaan bloggaukseen voi koostaa kaikissa kategorioissa annetut pisteet tai jokaisen kategorian pisteistä voi julkaista oman juttunsa. Tärkeintä on, että kaikki annetut pisteet julkaistaan 24.2.2019 klo 10.00.
  
Käy linkittämässä äänestyspostauksesi ääntenlaskijablogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikenttään. Ääntenkeräyspostaukset julkaistaan kussakin ääntenlaskijablogissa viikkoa ennen itse äänestystä (18.2.2019). Halutessaan bloggaaja voi ajastaa juttunsa julkaisun. Ajastaminen riippuu blogialustan asetuksista. Myöhästyneitä pisteitä ei huomioida eikä pisteitä saa julkaista etukäteen. Etukäteen ajastetusta äänestyspostauksesta voi ilmoittaa ääntenlaskijablogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikentässä etukäteen sitten, kun äänestyspostaus on ajastettu julkaistavaksi.
  
Äänestyksen voittaja
  
Äänestyksen voittaja on teos, joka saa eniten pisteitä. Mikäli kaksi tai useampi kirja on kärjessä samoilla pisteillä, ratkaistaan voittaja vertaamalla bloggareiden kirjoille antamia sijoituksia. Tasatilanteessa voittaa siis kirja, jolla on eniten ykkössijoituksia. Tarvittaessa verrataan myös kakkossijoituksia. Jos voittaja ei tälläkään keinolla ratkea, arpa määrää voittajan.
  
Järjestelyt
  
Blogistanian kirjallisuuspalkintoja organisoivat kotimaiset kirjabloggaajat. Äänestys on epäkaupallinen ja järjestetään vapaaehtoisvoimin. Kirjallisuuspalkinnon voittajille myönnetään tunnustuksena kunniakirja.
   
Palkinnon järjestely- ja tiedotustoiminnasta tai ensi vuoden ääntenlaskuvastuusta kiinnostuneet kirjabloggaajat voivat ilmaista osallistumishalukkuutensa lähettämällä viestin Facebookin Kotimaiset kirjablogit -ryhmän postilaatikkoon.

perjantai 18. tammikuuta 2019

Alexandra Bracken: The Darkest Minds (The Darkest Minds #1)

"The government was never scared of the kids who might die, 
or the empty spaces they would leave behind.
   
   They were afraid of us - the ones who lived."
  
     
Soundtrackini kirjalle: Unsecret Ft. Ruelle: Revolution, The Phantoms: Dark Days, C21 FX: Blood Red RosesTake Me Home, Country Roads, Cliff Lin: This is War, Ruelle: Live Like Legends
  
Tämä postaus Alexandra Brackenin YA-teoksesta The Darkest Minds on jäänyt lojumaan luonnoksiin. Luin kirjan jo kesäkuussa ja se on yksi vuoden 2018 aikana lukemieni kärkijoukkoa. Niinpä ajattelin kirjoittaa tästä jotain blogiin vielä näinkin pitkän ajan kuluttua. Tein teoksen luettuani 12 A4-ruutupaperillista muistiinpanoja, molemmilta puolilta kirjoitettuna, eli se herätti paljon ajatuksia ja talletin arkistooni useita hienoja lainauksia. Hämmentävää, ettei tätä ole vielä suomennettu!
 
The darkest minds tend to hide behind the most unlikely faces. (s. 456)

Miksi en julkaissut tätä postausta aikaisemmin? Koska olin ajatellut käydä katsomassa sen pohjalta tehdyn elokuvan elokuussa. Katsoin trailerin ainakin kymmeneen kertaan ja sain siitä joka kerta kylmiä väreitä musiikin, leikkauksen, näyttelijävalintojen (Amandla Stenberg) ja lupaavan näköisen tarinankerronnan ansioista - kirjaankin itseasiassa tartuin trailerin perusteella. Pääsin sitten yllättäen kuukaudeksi kesätöihin ja leffaan meno siirtyi syyskuulle. Siinä vaiheessa olin kuitenkin kuullut niin negatiivisia palautteita filmatisoinnista, että ajattelin jäädä odottamaa Netflix tai DVD-versiota.
    
If you can hear this, you're one of us. if you're one of us, you can find us. (s. 265)
    
   
Five years feels like a lifetime when one day bleeds into the next, and your world doesn't stretch any farther than the gray electric fence surrounding two miles of shoddy buildings and mud. (s. 26)
   
Teoksen päähenkilö on 16-vuotias Ruby. Hän asuu muutaman muun nuoren kanssa samassa mökissä leirillä, jonka tarkoituksena ei ole pitää hauskaa, kaukana siitä. Rubylla on erikoiskykyjä, jonka takia hänet ja kaikki muut alaikäiset nähdään vaarallisina. Suurin osa Yhdysvaltojen alle 14-vuotiasta on sairastunut ja kuollut outoon tautiin. Jäljelle jääneet ovat muuttuneet ja saaneet noita outoja kykyjä. Hallitus on kerännyt lapset ja nuoret, joskus jopa ilman vanhempien suostumusta, tarkasti vartioiduille alueille, jotka aseenkantajien punaisia hihamerkkejä myöten tuovat mieleen keskitysleirit, ja missä päivät täytetään melko tarpeettomilla ja toisteisilla askareilla.

It wasn't like they had us doing important work, or that we had deadlines to meet. Every task we were assigned was just glorified busywork to keep our hands moving, our bodies occupied, and our minds dead with boredom. (s. 28)
 
Nuoret on luokiteltu kykyjen mukaan eri vaarallisuusasteisiin. Rubyn kyky olisi oikeasti kaikkein vaarallisimmassa kategoriassa, mutta hän onnistuu testauksessa muuttamaan tuloksiaan ja päätyy matalimman vaarallisuuden tasolle vihreäksi. Vihreät on suurin ryhmä, siihen kuuluvilla on matemaattista älykkyyttä ja hyvä muisti, sinisten erikoiskyky on telekinesia, keltaiset pystyvät hallitsemaan sähköä, oranssit (kuten Ruby) pystyvät lukemaan, manipuloimaan ja poistamaan muistoja ja punaiset ovat pyrokineetikkoja.

Abilities. Powers that defied explanation, mental talents so freakish, doctors and scientists reclassified our entire generation as Psi. We were no longer human. Our brains broke that mold. (s. 42)
      
Ruby on ollut leirillä viisi vuotta. Myöhemmin tulleet kertovat huhuista, joiden mukaan olisi olemassa hallitusta vastustava ryhmä, joka haluaa lakkauttaa leirit. Yksi tällaiseen ryhmään kuuluva soluttautuja auttaa Rubyn pakoon. Tästä käynnistyy monipolvinen seikkailu halki monella tapaa muuttuneen Pohjois-Amerikan. Hän tapaa matkalla ryhmän nuoria, joilla on kykyjä. He kertovat Rubylle etsivänsä paikkaa, jossa leireiltä paenneita nuoria elää vapaana.

The earliest kids they had brought in, the first guinea pigs, had been subjected to a whole array of electroshocks and brain-chop-shop terrors. -- The scientists were looking for ways to strip the kids' abilities - "rehabilitate" them - but they had mostly just stripped their will to live. (s. 50)
 
Ensimmäinen osa sarjasta pohjustaa hienosti maailman tilan ja esittelee joukon keskeisiä hahmoja. Loppu on kyllä yksi odottamattomimmista pitkiin aikoihin. Joskin yhdessä kotimaisessa teoksessa on pitkälti vastaava. Suosittelen lämpimästi lukemaan! Muita osia ei harmillisesti oltu hankittu kirjastolle, mutta haluan ehdottomasti josasin vaiheessa jatkaa tämän dystopian parissa, joka ostamalla seuraavan kirjan itselle tai kaukolainaamalla sen. Jatko-osat ovat Never Fade, In The Afterlight ja The Darkest Legacy, joka ilmestyi viime vuonna.

The fat drops were falling too fast for the windshield wipers to keep us up with them, making it look as though we were headed straight into an impressionist's vision of West Virginia. Silver skies were above and a black road was below - and somewhere in between, the luminescent glow of the trees with their new spring coats. (s. 109)

Minusta on erikoista niin tämän teoksen maailmassa kuin vaikkapa Sally Greenin Puoliksi pahassa, että nuorta, jollain tapaa poikkeavaa päähenkilöä pelätään niin paljon, että tätä rankaistaan olemassaolostaan pitämällä tätä vangittuna - aivan kuin tuon oletetun "pahuuden" voisi huonolla kohtelulla saada tästä pois. Ja sitten kummastellaan, kuinka tällaiset hahmot nousevat vangitsijoitaan vastaan. Eikö psi-kykyjä omaavista lapsista olisi voinut vaikkapa kouluttaa uuden sukupolven ammattilaisia: koodaajia, sähköasentajia, psykiatreja jne.?

White husks of former homes and vehicles. Several of the larger, more permanent trailers had entire walls ripped or charred away, revealing kitchens and living rooms with their insides still intact, if not waterlogged and infested with animals and slowly rotting leaves from the trees, it was like a mass grave of past lives. (s. 138)

  
Arvosana:
   
Takakannesta:
When Ruby woke up on her tenth birthday, something about her had changed. Something frightening enough to make her parents lock her in the garage and call the police. Something that got her sent to Thurmond, a brutal government “rehabilitation camp.” She might have survived the mysterious disease that had killed most of America’s children, but she and the others emerged with something far worse: frightening abilities they could not control.
  
Now sixteen, Ruby is one of the dangerous ones. When the truth comes out, Ruby barely escapes Thurmond with her life. She is on the run, desperate to find the only safe haven left for kids like her—East River. She joins a group of kids who have escaped their own camp. Liam, their brave leader, is falling hard for Ruby. But no matter how much she aches for him, Ruby can’t risk getting close. Not after what happened to her parents. When they arrive at East River, nothing is as it seems, least of all its mysterious leader. But there are other forces at work, people who will stop at nothing to use Ruby in their fight against the government. Ruby will be faced with a terrible choice, one that may mean giving up her only chance at having a life worth living.
   
488 s. Hyperion 2013 (1. painos 2012)
   
Kirja luettu myös täällä: Kirjaneidon tornihuone  
  
Samankaltaista luettavaa: Ally Condie: Rajalla, Rick Yancey: 5. aalto, Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla, M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö, Veronica Roth: Outolintu, Chris Weitz: The Young World - Kaaoksen päivät, Suzanne Collins: Nälkäpeli

perjantai 11. tammikuuta 2019

Vuoden 2018 kooste

Muutamia suosikkejani viime vuonna julkaisemistani Instagram-kuvista.

Kirjavuosi 2018 oli aika huikea. Luin 185 kirjaa / 38 156 sivua (35 kirjaa yli Goodreadsiin asettamani "tavoitteen"), kiitos toinen toistaan innostavampien lukuhaasteiden, kuten Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaaste, joka innoitti lukemaan peräti 62 sarjakuvateosta.

Osallistuin paitsi seitsemälle lukumaratonille (ystävänpäivänä, toukokuussa, kesäkuussa, heinäkuussa, elokuussa sekä syyskuussa ja Harry Potter -maratonille) myös Helmet-lukuhaasteeseen, Marjatta Kurenniemen 100-vuotisjuhlintaan lukemalla Kuinka-Kum-Maa on kaikkialla, Puuhiset sekä Onnelin ja Annelin talven, Kirjabloggaajien klassikkohaasteen kierroksille kuusi ja seitsemänYA-bingoon, Ajattomia satuja ja tarinoita kolmannelle kierrokselle, Runohaasteeseen, ja kirjabloggaajien yhteiseen joulukalenteriin luukkulla 20.
 
Vedin useamman haasteen itsekin: vuosittaiset Pride-viikonHalloween ja Minna Canthin päivän -lukuhaasteen sekä Kirjabloggaajien dekkariviikon. Näiden lisäksi vedin kertaluontoiset elokuun lukumaratonin ja Ajattomia satuja ja tarinoita toisen kierroksen. Viime vuonna alkanut Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste jatkuu vielä helmikuun loppuun. Muita vuoden kohokohtia olivat tapahtumista Blogistanian kirjaäänestysHelsingin kirjamessut, Hel-YA ja Gamescom.

Lukupiirissä luin yhdeksän teosta, R.J. Palacion Ihmeen, Kazuo Ishiguron Ole luonani aina, Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillisen tapauksen, Robert C. O'Brienin Hiirirouvan ja ruusupensaan viisaat, Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupungin, Ursula K. Le Guinin Pimeyden vasemman käden, Philip K. Dickin Blade Runner - Palkkionmetsästäjän, Sally Greenin Puoliksi pahan sekä Arkadi ja Boris Strugatskin Stalkerin
  
Luetut kuukausittain ja parhaat lukuhetket:
 
Kauneimmat kansikuvat:

   
Tilastoja vuodesta 2018:
  
  • Luin kotimaisia teoksia 68 ja käännösteoksia 117, jotka oli käännetty englannin lisäksi mm. japanista, ruotsista, ranskasta, venäjästä, norjasta ja yksi oli intialaiselta kirjailijalta
  • 126 kirjaa lainasin kirjastosta, 52 sain arvostelukappaleena ja omasta hyllystä luin 7 kirjaa (joista Arkadi ja Boris Strugatskin Stalker - Huviretki tienpientarelle oli hyllynlämmittäjä-pinosta), lisäksi lainasin yhden kirjan eli Sally Greenin Puoliksi pahan siskontyttäreltäni
  • 2018 ilmestyneitä luin 71, 2017 ilmestyneitä 45, 2000-2016 ilmestyneitä 51 ja 1900-1999 ilmestyneitä 16, vanhin teos oli Minna Canthin novelli Agnes vuodelta 1892
  • Romaaneista 22 oli luokiteltu ensisijaisesti aikuisille, 29 YA- tai nuortenkirjallisuudeksi ja 22 lapsille tai varhaisnuorille
  • Lisäksi luin 8 teosta englanniksi, 63 sarjakuvaa, 18 runokokoelmaa, 4 novellikokoelmaa, 3 tietokirjaluokituksen saanutta teosta, joista kaksi oli sarjakuvaa (Emmi Nieminen ja Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet, Liv Strömquist: Kielletty hedelmä), yhden selkokirjan (Mervi Heikkilä ja Marjo Nygård: Kissatalon asukit), 5 helppolukuista ja 5 kuvakirjaa
  • Genreittäin eniten luin fantasiaa / maagista relismia (16), feministisiä teoksia (16), klassikoita (15), dystopiaa / post-apokalyptisiä teoksia (14) ja scifiä (12). Dekkareitakin luin seitsemän eli yllättävän paljon. 
  • 6 kirjaa, jotka luokittelisin vitsikkäiksi, mutta joista en yhdestäkään postannut (näitä olivat  Lauri Luomasen Aasiakas ei ole koskaan oikeassa, Jen Campbellin Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa, Anne Taintorin Onhan tässä palaustusoikeus?, Adam Mansbachin Nyt vittu nukkumaan, Alice Beavenin Kelvottomia ohjeita pienten pilttien kasvatukseen ja Ines Lukkasen Taidevandalismi)
  • Luin kirjoja 45 eri kustantamon kustantamina, kärjestä löytyy 35 mangalla Punainen Jättiläinen ja Sangatsu Manga, jotka laskin yhteen. En ollut yllättynyt kärjen muista kustantamoista, ainoastaan listan viimeinen on ns. musta hevonen: Otava (21), Tammi (17), WSOY (16), Gummerus (13) ja Sammakko (8). Yhden teoksen verran edustettuina oli liki puolet eli 20 kustantamoa.  
  • Bloggaamattomia teoksia oli yhtensä 59, mutta parista näistä tulee postaus vielä vuoden 2019 alkupuolella paitsi omassa blogissa, myös Risingshadow-sivustolle arvosteltuna. Tähtivaeltajaan kirjoitin viisi kritiikkiä (Siri Pettersenin Kuplasta, Matt Haigin teoksesta Kuinka aika pysäytetään, Taru Kumara-Moision, Anne Leinosen ja Minna Roinisen toimittamasta antologiasta Naamiot, Risto Isomäen Viiden meren kansasta ja Johanna Sinisalon Renaten tarinasta). 

perjantai 4. tammikuuta 2019

Holly Bourne: ...ja onnellista uutta vuotta? (Normaali #3.5)

"Se uskomaton collegen viimeinen vuosi ennen kuin meidät oli revitty irti toisistamme ja laskettu eri virtoihin, jotka veivät kohti isoa pelottavaa pahaa, jota kutsuttiin aikuisuudeksi."
  
   
Viimeinen vuonna 2018 lukemani kirja oli Holly Bournen Normaali-trilogian jälkeen sijoittuva "lisäosa", jossa varsinaisen sarjan aikana ystävystyneet Evie, Amber ja Lottie pääsevät kaikki vuorotellen ääneen. Kuten kirjan nimi ...ja onnellista uutta vuotta? kertoo, teos sijoittuu vuoden vaihtumisen aikaan, vanhan vuoden viimeisiin tunteihin. Amber on järjestänyt bileet uuden vuoden vastaanottamiseksi, vaikka ei edes pidä kyseisestä juhlapäivästä. Hänen amerikkalainen poikaystävänsä Kyle kysyykin, miksi Amber sitten on päättänyt järjestää ne. Vastaus on "Niin vain kuuluu tehdä."
  
"Kaikki muuttuu", mutisin Kylen kovaan olkapäähän. 
"Sellaista elämä vain on." 
"Mutta mä en halua että asiat muuttuu." (s. 121)
  
Evie käy kotikaupunkinsa yliopistoa, Lottie on muuttanut opiskelemaan Lontooseen, koska tavoittelee poliittista uraa ja Amber on saanut opiskelupaikan Rhode Islandilla sijaitsevaan taidekouluun, joskaan muut eivät vielä tiedä sitä. Tyttöjen elämät menevät siis eri polkuja ja heidän ystävyytensä rakoilee.
  
Yksikään meistä ei täysin tiennyt miten olla toistemme kanssa. Ja se sai minut todella surulliseksi. Emme osanneet olla enää toistemme seurassa. Me. Vanhatpiiat. Nämä tytöt, joille olin rehellisempi kuin itselleni. -- Me muutuimme, me kasvoimme. Olimmeko kasvamassa erillemme? (s. 144)
  
Lottie ei pidä Lontoosta niin paljon kuin väittää. Hänen kämppiksensä naureskelevat feminismistä paljon puhuvalle Lottielle eikä hän ole löytänyt uusia ystäviä. Niinpä hän ei häpeillessään ole halunnut kutsu Amberia ja ja Evietä vierailemaan. Lisäksi poikaystävän välttelevä käytös huolestuttaa. Kulissit on kuitenkin pidettävä ylhäällä ja hän väittää kaiken olevan loistavasti. ja on hänen elämässään tapahtunut hyviäkin asioita: hänellä on oma kolumni yliopistolehdessä ja hän liittyi Women's Equality Party -puolueeseen.
  
Olin vain hölmö ja epävarma, koska yliopistossa ei ollut ihan sellaista kuin olin kuvitellut... Enkä ollut kertonut siitä kenellekään, koska minua hävetti niin paljon. (s. 17)
  
Eviekään ei ole päässyt helpolla. Hän pelkää OCD:nsä uusiutuvan, mutta ei ole varautunut, että se onkin Oli, hänen poikaystävänsä, jonka terveys horjuu. Kun lukukautta on kestänyt vain kuukauden, Oli romahtaa, eikä pysty poistumaan kotoaan. Hänen terapeuttinsa joutuu tekemään kotikäyntejä. Amberilla menee porukasa helpoiten: ei ryppyjä rakkaudessa, ainoana salaisuutena tuleva muutto maasta. 
  
Se tuntui kivalta ja turvalliselta ja mukavalta, niin kuin vanhat pyjamahousuni, joiden persaus on melkein kulunut puhki. (s. 33)
   
Lottie saa vahingossa tietää Amberin opiskelusuunnitelmista aiemmin kuin oli tarkoitus. Hän huutaa Amberille, kuinka itsekäs tämä on muuttaessaan toiselle puolelle maailmaa ja kuinka huono feministi hän on, kun seuraa miestä tämän kotimaahan. Minusta tuntui tosi oudolta, että omien unelmien tavoitteleminen ja koulupaikan vastaanottaminen olisi nähtävissä itsekkyytenä, etenkään Lottien mielestä.
  
Huomasin puhuvani aina vain Lontoosta. Puhuvani siitä täytä hemmetin hölynpölyä vastapainoksi kaikille ristiriitaisille ajatuksille päässäni. (s. 34)
  
Evie opiskelee psykologiaa ja tekee teräviä havaintoja Lottien todellisista syistä pysytellä kaukana. Lopussa kolmikko vetäytyy bileistä penkille, mistä kaikki alkoi ja minne kaikki päättyy. Tuntui oudolta, että tämän tiiviin tyttöporukan ystävyys ei kestäisi opiskeluvuosia, ainakaan niin, että jo ensimmäisen syksyn aikana syntyisi näin suuria railoja. Se, että Amber ei pääse joka viikonloppu istumaan penkille fyysisesti ei tarkoita, etteivätkö he voisi pitää tiiviisti yhteyttä edelleen.
  
Olin tottumassa siihen, ettei hän ollut elämässäni, mutta en ollut siitä iloinen. Minusta tuntui kuin yksi raajoistani olisi amputoiti. (s. 84)
  
Jokainen tytöistä pohdiskelee omissa luvuissaan, kuinka tyhmää on, että he ovat antaneet ystävyytensä mennä rappiolle. Miksi he eivät sitten ole avanneet suutaan aikaisemmin, vaan antavat asioiden mennä aina vain huonommin? Toki monet ystävyyssuhteet kuolevat, kun koulu päättyy (kenelle meistä ei muka olisi käynyt niin), mutta jotenkin en osannut odottaa tällaista teinidraamailua niin huiman hienoja teoksia kirjoittaneelta Bournelta. Kirjoitin Goodreadsissa, että kadun kirjan lukemista, sillä hahmot eivät tunnu omilta itseltään, varjostaen nyt koko aiempaa sarjaa, ja tapahtumien saamat kääneet olivat epäuskottavia. Harmi.
    
Englantilainen kännienvetokulttuuri oli tarttumassa häneen. Se teki hänestä miljoona kertaa enemmän ihanan. (s. 94)
  
Sen lisäksi, että kirjan tyttökolmikko tuntui aiemmat kirjat lukeneelle vieraalta, tapahtumien saamat käänteet ja hahmojen tarkat analyysit teoistaan epäuskottavalta, oli vieläpä teoksen käännöksessäkin kiireen tuntua. Osa lauseista tuntui viimeistelemättömiltä. En ole varma on beer pongilla ja chill pillillä vakiintuneita suomennoksia, mutta jotenkin korvaani rasahtelivat ilmaisut kaljatennis ja rentoutuspilleri. Kaljapingis sopisi minusta paremmin. Rentoutuspilleristä tulee mieleen lihasrelaksantit tai unilääke, mutta en tiedä, kuinka sen voisi kääntää muutoin kuin muuttamalla koko lauseen toisenlaiseksi, tyyliin "rentouduhan vähän". 
  
Kaikki olemme hajoamassa, koska olimme pitäneet salaisuuksia toisiltamme. Koska olimme yrittäneet kohdata asiat yksin sen sijaan, että olisimme kohdanneet ne yhdessä. Siksi sidokset katkeilivat. Me olimme menneet ja aloittaneet uudet elämät, ja pelkäsimme liikaa myöntää, ei ainoastaan itsellemme vaan myös toisillemme, että nämä uudet elämät eivät sujuneet suunnitelmien mukaan. (s. 150)
  
Arvosana:
            
Takakannesta:
Evie, Amber ja Lottie ovat selättäneet koviakin vaikeuksia ystävyyden, feminismin ja juustonaksujen voimin. Nyt he ovat pitkästä aikaa koolla taas, ja heillä on paljon kuulumisia päivitettävänään: Miten Evie pärjää nykyään OCD:n kanssa? Aikooko Amber viettää enemmän aikaa Amerikassa? Ja millaiseen ratkaisuun Lottie päätyi opintojensa suhteen?

On myös hauskanpidon aika, joten tytöt järjestävät kaikkien aikojen uudenvuodenjuhlat. Nyt nautitaan elämästä ja flirttaillaan, pussaillaan ja vedetään shotteja. Nyt ei itketä, saada raivokohtauksia eikä paljasteta kamalia salaisuuksia, sillä tästä iäisyyteen näiden kolmen vanhanpiian elämä on yhtä juhlaa! Niinhän?

Holly Bournen Normaali-sarjan bonusosa kietoo kirjoista Oonko ihan normaali?, Mikä kaikki voi mennä pieleen? ja Mitä tytön täytyy tehdä? tuttujen Evien, Amberin ja Lottien tarinat vielä kerran yhteen.
  
Suomentanut: Kristiina Vaara, 155 sivua, Gummerus 2018

Alkuperäinen nimi: ... And a Happy New Year? (2016)