perjantai 26. toukokuuta 2017

Elina Pitkäkangas: Kuura (Kuura #1)

"Sä elät jossain fantasiamaailmassa."
  
  
Arvostelukappale
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
  
Tiedätte varmaan tunteen, kun haluaisi pitää kirjasta enemmän kuin sitten lukiessaan lopulta pitääkään. Tällaisia teoksia osuu kohdalle silloin tällöin ja Elina Pitkäkankaan ihmissusitrilogian aloittava YA-esikoisteos Kuura on yksi niistä. Kauniin kannen on taiteillut Karin Niemi, joka on tehnyt myös Sini Helmisen teoksen Kaarnan kätkössä kannen.
  
Teoksen näkökulmahenkilöinä vurottelevat Inka ja Aaron, lukioikäiset nuoret, jotka asuvat Kuurankeron pikkukaupungissa lyhyen matkan päässä Turusta. Romaanin miljöö ja idea ovat mahtavat: ihmissusia (tai  hukkia, niin kuin heitä kirjassa kutsutaan) Suomen metsissä, kaupungit muurien suojassa ja rakkaustarina ihmisen ja hukan välillä. Ihmissudet sopivat todella hyvin Suomeen ja maailmassa on jopa dystopiaa lähenteleviä elementtejä, mutta mikä sitten tökki? 
  
En katunut mitään. Olin toiminut oikein alusta asti. Kaikki tekemäni oli sen arvoista. (s. 353)
  
Inka on hyvin rasittava teini. Hän on ajattelematon ja itsekeskeinen, kuten toki moni muukin teini, mutta Inka tuntuu vievän nämä ominaisuudet paljon pidemmälle. Hänen itsekkyytensä tuhoaa monien ihmisten elämän, mutta Inka pitää tekojaan oikeutettuina, koska tahtoo auttaa veljeään, joka makaa koomassa sairaalassa loukkaannuttuaan kiipeiltyään Kuurankeron kaupunginmuurilla. Ärsyttävyys on pienissä annoksissa ihan toimiva tehokeino, mutta sen lisäksi olisin halunnut Inkasti irti muutakin.
  
Inka kutsuu veljeään Tuukkaa Dukeksi. Tuukka loukkaantuu aivan teoksen alussa ja makaa koomassa koko teoksen ajan eli muutaman kuukauden. Ennuste hänen heräämiselleen ei ole kovinkaan positiivinen. Kun Inka yllättäen kohtaa poikkeuksellisen ihmissuden, joka voi halutessaan muuttua ihmisestä sudeksi ja takaisin riippumatta täysikuusta, hän haluaa vietellä miehen ja käyttää tätä hyväkseen parantaakseen Tuukan.
  
"Jos nyt totta puhutaan, mä pidän sua ehkä vähän naiivina." (s. 155)
  
Pidin paljon Pitkäkankaan paikoille antamista nimistä, jotka jatkuvasti nostavat esille, että maailmassa on jo yli sadan vuoden ajan tiedetty olevan ihmissusia. Ravintolan nimi on Kuutamokka, Inkan ihmissusirakastaja asuu Yökulkijankadulla ja Aaronin perheen purjeveneen nimi on Luna. Myös Pitkäkankaan hukkalore on kiinnostavaa: lykantropia on sairaus, joka tarttuu täydenkuun aikana hukan verestä ja syljestä. Muina aikoina hukan verta jopa nautitaan huumaavana mutta kiellettynä trippinä, niin kuin vampyyrien verta Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -romaaneissa. 
   
Minä olin ihana. Olin laittanut itseäni koko päivän. (s. 184)
  
Teoksen esittämä kuva ihmisistä on aika synkkä. Miehet eivät voi vastustaa meikattua ja vihjailevasti puettua naista, teinit ryyppävät ja "nussivat" keskenään jatkuvasti, ja ihmissusia metsästetään häikäilemättömästi sen sijaan, että parannusta lykantropiaan etsittäsiin samalla innolla. Romaanin normaalein ja pidettävin ihminen on Leo, joka on hukka. Leonkin pisteet laskivat kuitenkin silmissäni huomattavasti miehen ajettua kissan päälle. 
  
Hän oli pelkkä mies, eivätkä miehet voineet vastustaa tiettyjä asioita. (s. 115)
  
Inkan ja Aaroninkaan suhde ei ole kovinn terve: Inka käyttää Aaronia sidekickinään ja dumppaa pojan sivuun aina, kun ei enää tarvitse tätä, mutta ei salli pojan hakevan kumppanuutta muualta. Vaikka Inka kutsuu Aaronia "minun kundikseni", jolla on puolet tytön sielusta, ei kaksikko tunnusta välillään olevan mitään muuta kuin ystävyyttä. Silti Inka vähän väliä vertaa itseään Aaronin kulloisenkin hetken kumppaniin ja pitää itseään jokaista parempana.  
  
Esimerkiksi Madeline (Madde) "jonka tukka toi mieleen Irlannin nummen" on Inkan mielestä "tylsempi, tyhmempi ja läskimpi" kuin hän itse. Kuvittelin muuten jostain syystä Madden alussa tummaihoiseksi, enkä voinut karistaa luomaani kuvaa missään vaiheessa. Aaronin flirttailua oli vaivaannuttavaa lukea, sillä poika piti itseään siinä niin hyvänä, ollen kuitenkin vain kauhean läpinäkyvä tyrkky. Enkä osannut kuvitella Aaronia erityisen söpöksikään, ainakaan omalla mittapuullani. Varakkaasta perheestään ja casanovamaisuudestaan huolimatta Aaron on kuitenkin miellyttävämpi hahmo kuin Inka. 
  
Hätäsireenit ulvoivat kuin pommikoneet olisivat lähestyneet Kuurankeroa. (s. 316)
     
Kuura päättyy päähenkilöiden osalta varsin haastavaan tilanteeseen, joten toinen osa käynnistynee heti kiinnostavasti. Maailmalla on paljon potentiaalian ja Pitkäkankaan kerrontaa on mielekästä lukea ja hänen käyttämänsä kieli soljuu pääosin vaivattomasti. Vaikka hänen hahmonsa ovatkin vaikeasti samaistuttavia, odotan kaikesta huolimatta mielenkiinnolla sarjan tuoreen jatko-osan, Kajon, lukemista, ja se odotteleekin jo kesän lukupinossa. Minulla on aavistus, miten Inkan hahmo tulee muuttumaan siinä ja tahdon tietää, olenko oikeassa. 
   
Sitaattikunniamaininta luovutetaan tällä kertaa seuraavalle, ihanalle kohdalle: "Duke ja minä olimme pienenä leikkineet, että metsien hylätyt talot kätkivät sisälleen kokonaan uuden maailman. Tarinoihimme kuului henkiperheitä, totoroja ja muuta jännittävää." (s. 63)
 
Arvosana:
  
    
Takakannesta:
Urbaania fantasiaa ja romantiikkaa sekoittava Kuura ammentaa tiivistunnelmaisen tarinansa klassisista ihmissusimyyteistä. Nykypäivän Suomeen sijoittuvassa kertomuksessa pedon ja ihmisen kahtiajako on pelkkä veteen piirretty viiva. Kuura on trilogian avausosa.
  
Lukiolaiset ystävykset Inka ja Aaron elävät suojattua elämää Turun kupeessa sijaitsevassa, muurin ympäröimässä Kuurankeron pikkukaupungissa, jossa ihmissusiin törmää enää vain uutisissa tai historiankirjoissa. Tasainen arki saa kuitenkin säröjä, kun Inkan pikkuveli joutuu vakavaan onnettomuuteen. Pelko rakkaan menettämisestä pakottaa Inkan etsimään apua muurin varjoisalta puolelta, kylmästä susien yöstä. Teko repii auki salaisuuden, jonka seuraamuksilta edes Aaron ei voi välttyä – etenkään sen jälkeen, kun mukaan vedetään suloinen, pedontuoksuinen Matleena. 
  
Onko parempi varjella suurempaa hyvää vai rikkoa asetettuja rajoja rakkaimpiensa vuoksi?
       
353 sivua, Myllylahti 2016
   
   
Samantyylisiä kirjoja: Elina Rouhiainen: Susiraja -sarja, Stephanie Meyer: Houkutus -sarja, Maggie Stiefvater: Väristys -sarja, Jenny Kankaanpää: Sudenveri, Aino Kallas: Sudenmorsian, Annukka Salama: Faunoidit -sarja

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Dekkariviikko kirjablogeissa 12.-18.6.2017

    
Kesäkuussa vietetään jo neljättä kertaa dekkariviikkoa. Dekkarit ovat perinteikästä kesäluettavaa. Viikosta on uutisoitu mm. Dekkariviikko käynnistää kirjakesän. Kirjoitin vähän aikaa sitten suhteestani dekkareihin täällä. Vaikka en olekaan genren suurkuluttaja, on kirjasuosikeissani dekkareitakin. Tätä teemaviikkoa varten olen ajatellut lukevani ainakin Alan Bradleyn ihastuttavan Flavia de Luce -sarjan uusimman osan, Kuolleet linnut eivät laula ja ehkä innostun lukemaan muutakin. 
   
Teemaviikko käynnistyy maanantaina 12.6. MarikaOksan ehdottamalla tempauksella, jonka ideana on julkaista dekkariaiheisia postauksia blogeissa vähintään 12 tunnin ajan tai jopa kokonaisen vuorokauden, jos bloggaajia ilmoittautuu mukaan enemmänkin. Postauksia ilmestyisi siis kerran tunnissa, postaus/blogi (voi ajastaa etukäteen). Postaukset voivat esitellä yksittäisen teoksen tai käsitellä yleisemmin dekkarigenreä ja omaa suhdetta siihen, suosikkidekkareiden ja -dekkaristien esittelyä, kuvia omasta dekkarikokoelmasta, vain mielikuvitus on rajana. Kerro kommenttiosiossa, jos olet kiinnostunut osallistumaan myös tähän tempaukseen. Tuntivuorot jaetaan ilmoittautumisen mukaan. Vastaava tempaus järjestettiin Tove Janssonin juhlavuonna 2014 Bokbabbel-blogissa.

Maanantaitempauksessa mukana: (ajat alustavasti klo 10:00-22:00)
  
Teemaviikkoon voi osallistua myös tavallisten postausten muodossa koko viikon ajan. Samalla viikolla järjestetään myös ensimmäinen kolmesta kirjabloggaajien kesälukumaratonista 17.6. Somessa voi käyttää hästägiä #dekkariviikko. Teen viikosta koosteen maanantaina 19.6. ja haasteeseen osallistuvat voivat ilmoittaa lukemansa listana tai linkillä omaan koosteeseen joko tämän postauksen tai tulevan koosteen kommentteihin. Listaan osallistuvat blogit tähän alle ja kaikki luetut kirjat koosteeseen.

Kaikki osallistujat:

maanantai 22. toukokuuta 2017

Kesän ja syksyn 2017 odotetuimmat uutuudet






Kirjabloggaajat ja muut kirja-alan harrastajat ja ammattilaiset pääsevät nauttimaan kahdesti vuodessa tunteesta, että on palannut lapsuuteen ja on vierailemassa unelmien karkkikaupassa, sillä uutuuskatalogeista kiinnostavien, tulevien teosten bongaaminen on hyvin samanlaista kuin etsisi lempikarkkien rinnalle uusia makuelämyksiä: missä on kiiltävimmät paperit ja kirkkaimmat värit? Vai haluaako sittenkin melankolista ja kirpeää mustaa eli salmiakkia ja lakritsia? Tässä minun "karkkipussini" eli kesän ja syksyn kiinnostavimmat tulevat kirjat. Osa on kokonaan uusia tuttavuuksia ja maultaan yllättäviä, osaan on jo tutustunut sarjojen aikaisemmissa osissa. Onko sinun uutuuslistallasi samoja teoksia?

Aula & Co.:
  
Victoria Aveyard: Kunninkaan kahleet (heinäkuussa)
- YA-dystopia-sarjan kolmas osa

Bazar:

John Boyne: Poika vuoren huipulla (elokuu)
Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus (lokakuu)
- Seitsemäs suomennettu Flavia de Luce -kirja ♥


Diana Gabaldon: Koskemattomat (lokakuu)
- Novelleja Jamien nuoruudesta
Sarah J. Maas: Throne of Glass - Lasipalatsi (heinäkuu)
- Kiinnostavaa nuorten fantasiaa, joka on tullut vastaan monissa blogeissa englanninkielisenä
Chris Riddell: Ottilia menee kouluun (heinäkuu)
Erika Vik: Seleesian näkijä (elokuu)
- Corildonin ja Aleian seikkailu jatkuu. Mahtavaa saada toinen osa näin pian ensimmäisen jälkeen!

Karisto:

Magdalena Hai & Teemu Juhani: Kurnivamahainen kissa (elokuussa)
- Yksi suosikkikirjailijani yhdistää voimansa yhden suosikkikuvittajani kanssa. Must read.
Päivi Lukkarila & Emiliä Mäkinen: En ikinä luovuta (elokuussa)
Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä (kesäkuussa)

Lasten keskus:

Tittamari Marttinen & Lotta Kauppi: Emeliina ja hylätyn huvipuiston tapaus (syyskuussa)

Like:

Dmitri Gluhovski: Metro 2035 (lokakuussa)
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja (elokuussa)

Myllylahti:

Sini Helminen: Kiven sisässä (syyskuussa)
- Uusi näkökulmahenkilö Väkiveriset sarjaan.

Otava:

J.P. Delaney: Edellinen asukas (syyskuussa)
Johanna Holmström: Sielujen saari (syyskuussa)
Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani (toukokuussa)
- Harvinaisesti kiinnostuin Otavan katalogissa useammasta dekkarista ja trilleristä, sekä tästä chick lit-teoksesta
Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä (kesäkuu)
Helena Waris: Linnunsitoja (elokuussa)
- Jo esittelyteksti vei mukanaan, kiinnosta uutuus nuortenkirjarintamalla
Chris Weitz: The Young World - Kaaoksen päivät (kesäkuussa)
- Nuortendystopiaa!
Carlos Ruiz Zafón: Henkien labyrintti (elokuussa)

Pen & Paper:

Kiera Cass: Perijätär (elokuussa)
- Valinta-sarja täydentyy American tyttären näkökulmalla

Reuna:

Sonja Kinnunen: Univeljet (lokakuussa)

S&S:

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja (syyskuussa)
Elena Favilli & Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille (lokakuussa)
Vuokko Hurme: Kiepaus (elokuussa)


Christopher Dell: Noituus, magia ja okkultismi - Kuvitettu historia (lokakuussa)
Elly Griffiths: Januksen kivi (syyskuussa)
- Vaikka Risteyskohdat ei täysin ihastuttanutkaan, sen verran kuitenkin viihdyin Ryth Gallowayn kanssa, että kokeilen hänen tutkimuksiaan vielä toisenkin dekkarin verran.
Elina Rouhiainen: Muistojen lukija (syyskuu)
- Nykyajasta hienosti aineksia ammentava nuortenkirja
J.K. Rowling: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (syyskuu)
- Tätä elokuvakäsikirjoitusta olen odottanut jo pitkään, Newt ♥

WSOY:

Dan Brown: Alku (lokakuussa)
David Levithan & John Green: Will Grayson, Will Grayson (heinäkuussa)
- Tämä on usein mainittu Minä, Simon, Homo Sapiensin yhteydessä
Timo Parvela, Bjørn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Kirja viisi: Virus (heinäkuussa)
Timo Parvela, Bjørn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Kirja kuusi: Salaisuus (lokakuussa)
- Kepler62:n kaksi viimeistä osaa. Tätä loppuhuipennusta on odotettu.
Miia Pöllänen: Bujoilun voima (elokuussa)
 
 
10 kiinnostavinta tulevaa teosta:
  1. Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus 
  2. Kiera Cass: Perijätär
  3. Magdalena Hai & Teemu Juhani: Kurnivamahainen kissa
  4. Sarah J. Maas: Throne of Glass - Lasipalatsi
  5. Timo Parvela, Bjørn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Kirja viisi: Virus
  6. Timo Parvela, Bjørn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Kirja kuusi: Salaisuus
  7. J.K. Rowling: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat
  8. Erika Vik: Seleesian näkijä
  9. Helena Waris: Linnunsitoja
  10. Chris Weitz: The Young World - Kaaoksen päivät

lauantai 20. toukokuuta 2017

Lastenkirjalauantai: Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio

"Oli kerran kuninkaanpoika, joka oli kuutamolla ratsastamassa."
 
  
  
Luin viime kuussa Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamielen. Se on Mio, poikani Mion ja Ronja ryövärintyttären kanssa lapsuuden suosikkejani. Halusin lukea lisää Lindgreniä ja tartuinkin nyt kolmikon viimeiseen teokseen, jota en ole ainakaan kymmeneen vuoteen lukenut uudelleen.
  
Mio, poikani Mion lukeminen oli nostalgista. Muistin, kuinka lapsena lukemassani versiossa oli kuva lapsista satuja kuiskivan kaivon ympärillä, mikä on mielestäni tämän uusimman painoksen kantta kiinnostavampi. Tämä oli tosi jännä lukukokemus ala-asteella. Minulla on yhä tallessa siskoni vuonna 2000 ope-koulutuksessa ryhmätyönä tekemä kuunnelma teoksesta cd:llä. Kuuntelin sitä yläasteikäisenä hyvin usein ja parhaiten mieleen ovat jääneet laulut, jotka ryhmä sävelsi ja sovitti. Siskoni esitti Eenon roolia. 
  
Alussa 9-vuotiaan Mion nimi on Juhani Ville Hämäläinen, tai kavereille Jussi. Eedla-täti ja Kosti-setä olivat ottaneet hänet vuoden ikäisenä lastenkodista, vaikka olivat toivoneet tyttölasta, mutta sellaista ei tuolloin ollut tarjolla. Kasvattivanhemmat eivät paljoakaan välittäneet Miosta. Eedla-täti inhosi erityisesti Mion lukuharrastusta.
  
- Taasko sinä istut nenä kirjassa, hän sanoi. - Sen tähden oletkin niin pieni ja kalpea ja surkea - kun et viitsi olla ulkona niin kuin muut lapset. (s. 70)
   
Satumaisten käänteiden jälkeen Mio pääsee Kaukaisuuden Maahan, jossa hän tapaa isänsä kuninkaan. Hän saa oman hevosen, kultaharjaisen ja -kavioisen Miramis-ratsun ja tapaa uusia ystäviä, Jum-Jumin, Nonnon ja Jirin sisaruksineen. Kaukaisuuden Maassa asiat näyttävät päällisin puolin aurinkoiselta unelmalta, mutta Hämärän Metsän toisella puolella alkaa Autiuden Maa, jossa ritari Kaamolla on linna. Julma ritari Kaamo on ryöstänyt lapsia ja tehnyt heistä lumottuja lintuja. 
  
Tuhannen tuhatta vuotta sitten oli määrätty, että poika, jolla on kuninkaallista verta, ja joka ratsastaa valkoisella kultaharjaisella ratsulla yhden ystävän kanssa on ainoa, joka voi nousta ritari Kaamoa vastaan. Ritari Kaamolla on kivisydän ja rautakynsi toisen kätensä tilalla. Rautakynnellään hän voi ottaa pois sydämen ja antaa tilalle samanlaisen kiven kuin itselläänkin on. 
  
Mio saa satuseitinkutojalta taikakankaan viittansa vuoreen ja se pelastaakin hänet monta kertaa. Hänellä on mukanaan myös Jirin varastetun pikkusiskon lusikka ja Nonnon vuolema pajuhuilu, joille molemmille tuleekin käyttöä, sekä Miekantakojan tuhannen tuhatta vuotta takoma miekka, joka leikkaa kiveä. Vain tämä erikoismiekka voi tuhota Kaamon. 
  
Tulimme Kuolleeseen Metsään. Se oli metsä, jossa ei tuuli soitellut eivätkä lehdet suhisseet, sillä siellä ei ollut pieniä vihreitä lehtiä, jotka olisivat voineet suhista. Siellä oli vain kuolleita mustia puunrunkoja ja niissä mustia, vääntyneitä, kuolleita oksia. (s. 108)
  
Mio pakenee Kaamon tornista, jonne hänet ja Jum-Jum on vangittu. Hän kohtaa Kaamon voitokkaassa taistelussa, joka kestää tunnin. Mietin, että miksei hän näkymättömyysviittansa alla vain surmannut Kaamoa takaapäin, vaan ilmoitti läsnäolostaan. Onko lastenkirjoissa jalompaa tappaa toinen rehellisessä kaksintaistelussa kuin tuikata odottamatta pahista selkään? 
  
Mion tietämättömyyttä ihmetellään jatkuvasti, vaikka hän on kasvanut toisessa maassa eikä voisi mitenkään tietää samoja asioita tai ennustusta, joka häntä koskee. On mielenkiintoista, että usein kummastellaan nuortenkirjojen päähenkilöitä, joiden tulee kapinoida ja muuttaa maailmansa (kuten Nälkäpelin Katniss), vaikka onhan näitä ollut jo pitkään, esimerkiksi Lindgrenin Mio ja Joonatan Leijonamieli sekä C.S. Lewisin Narnia-sarjan sisaruusnelikko ovat myös tällaisia klassisia sankareita, joiden tulee päihittää maailman paha.  
  
Ilona Wiklandin kuvitusta
    
En muistanut, kuinka paljon teoksessa oli toisteisia fraaseja. Etenkin Jum-Jum toistelee paljon lauseita kuten "- Kunpa tie ei olisi niin pimeä, Jum-Jum sanoi. - Kunpa vuoret eivät olisi niin mustia ja kunpa emme olisi niin pieniä ja niin yksin." (s. 89) ja Mion isä kutsuu poikaansa aina "Mio, poikani Mioksi". Mion seikkailuissa on paljon samaa kuin Harry Pottereissa: on mm. näkymättömyysviitta ja pahis, joka lapsen on ennustettu voittavan ja jota pahis pelkää suhteettoman paljon.
  
Pidin Mion hahmosta enemmän kuin Leijonamielen veljeksistä, sillä Miossa yhdistyivät Kaarlen pelokkuus ja Joonatanin sankarillisuus. Mio voittaa oman pelkonsa ja pelastaa lumotut lapset. Kuollut Metsäkin herää eloon. Eeno tuo Miolle ensimmäisen lehden, joka metsässä kasvaa, mutta poika ei juurikaan anna tuolle eleelle arvoa, vaikka minusta se on ihana ja tuo mieleen Röllin ja usvametsänneidon tarinan, jossa Rölli auttaa kuollutta metsää kasvamaan kauniilla ajatuksilla. 
  
Mio, poikani Mio on paitsi kertomus hyvän ja pahan taistelusta, myös kuvaus lapsen kaipuusta tulla rakastetuksi. Ottovanhemmilta ei Mio ole rakkautta saanut, mutta isä haluaa leikkiä poikansa kanssa, vaikka tällä on kokonainen valtakunta hoidettavanaan. 

Isälläni kuninkaalla oli niin paljon puuhaa suuressa valtakunnassaan, mutta aina häneltä sentään riitti aikaa minulle. Koskaan hän ei sanonut "Mene tiehesi, minä en ehdi nyt!" Hän oli mielellään minun kanssani. (s. 55-56)
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Jännittävä ja samalla hellä tarina hyvän ja pahan taistelusta
  
Eräänä iltana katoaa kotoaan Jussi, yhdeksänvuotias. Hänestä on tullut prinssi Mio, ja hän asuu Kaukaisuuden Maassa isänsä, kuninkaan luona. Kaikki rakastavat pientä Mioa, mutta kukaan ei voi vapauttaa häntä tehtävästä, joka hänelle on aikojen alussa määrätty: yksin ja kenenkään auttamatta hänen tulee taistella kivisydämistä Kaamoa vastaan…
  
Astrid Lindgrenin tarkkasilmäisissä, lämminhenkisissä tarinoissa todellisuus ja kuvitelmat kietoutuvat yhteen ainutlaatuisella tavalla. Ilon Wiklandin herkkä mustavalkoinen piiroskuvitus rytmittää tarinaa ja tuo siihen uusia ulottuvuuksia.
   
Suomentanut: Kristiina Kivivuori, 192 sivua, WSOY 2015 (tarkistettu suomennos, 1. suomennos 1955)
  
Kuvittanut: Ilon Wikland
  
Alkuperäinen nimi: Mio, min Mio (1954)
  
Myös näissä blogeissa on matkattu Mion kanssa on Kaukaisuuden Maahan: Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Morren maailma, Salkan saari

perjantai 19. toukokuuta 2017

Eoin Colfer: Supernaturalisti

"Otus oli sylilapsen kokoinen ja sillä oli sileä, läpikuultavan sininen iho, 
neljä hoikkaa raajaa ja soikea pää. Sen suonissa kulki veren sijasta kipinöitä."
   
   
Lukuhaasteissa: Hyllynlämmittäjä
  
Olen lukenut Artemis Fowl-sarjasta parhaiten tunnetulta Eoin Colferilta aikaisemmin vain yhden kirjan (Toivomuslista), josta pidin lukiolaisena suuresti. Kappaleeni Supernaturalistista olen joskus ostanut kirpparilta ilman kansipaperia (ehkä hyvä niin, tuo kansi ei kauheasti herättele kiinnostustani), mutta tiesin kirjasta etukäteen sen verran, että oletin ehkä tykkääväni siitä. Hyllynlämmittäjä-lukupinossa odottelisi vielä toinenkin kirjailijan steampunk-romaani Siipimies.
  
Vielä vähän aikaa sitten maailma ratkesi liitoksistaan. Maapallolla ei yksinkertaisesti ollut tilaa kaikille. (s. 145)
  
Tapahtumamiljöönä on Sateliittikaupunki lähitulevaisuudessa. Kaupunkia kutsutaan toiselta nimeltä Romutarhaksi, sillä monet talot on rakennettu romuraudasta ja niiden rakenteissa asuu ruostepunkkeja, uusi elämänmuoto, joka selviytyy torakoitakin paremmin. Kaupungin yllä leijuu valtava Myishi 9-sateliitti, joka hoitaa isoa osaa kaupungin logistisista asioista, kuten ohjaa autoja ja vastaa tv-lähetyksistä. 
  
Ennen auringonnousut olivat olleet oransseja. Nykyään ne saattoivat olla vaikka minkä värisiä, kun aurinko hehkui ilmaan päästetyistä kemikaaleista. Tänään savusumu oli violettia, mikä tarkoitti luultavasti hyönteismyrkkyjä. Puolen päivän aikaan koko kaupunki löyhkäisi. Oli se kuitenkin parempi kuin punainen. Kukaan ei mennyt ulos ilman hengityssuojaimia, kun savusumu oli punaista. (s. 63)
   
Päähenkilö on Cosmo Hill, orpo. Hän on saanut nimensä löytöpaikkansa mukaan (Cosmonaut Hill) ja koska hänen vanhempiaan ei voitu jäljittää DNA-arkistosta, poika päätyi Clarissa Fraynen koulukotiin hoitajarajoitteisille pojille. Clarissa Frayne on erikoistunut tuotetestaukseen, eli se saa rahoituksensa altistamalla orvot mm. uusille lääkkeille ja muunnelluille ruoka-aineille. Orvot voivat päästä pois Clarissa Fraynesta joko tulemalla adoptoiduksi, kuolemalla tai pakenemalla. Koska Cosmo on jo 14-vuotias, ei kukaan halua häntä enää adoptoida, on ainoa vaihtoehto paeta, ennen kuin orpojen syömä ruoka ehtii tuhota hänen elimistönsä - orpojen keski-ikä on vain 15 vuotta.
  
Jos Romutarha oli tulevaisuuden kaupunki, hän lähtisi koska vaan menneisyyteen. (s. 64)
  
Cosmolle tarjoutuu odottamatta tilaisuus paeta, vaikka hänen henkensä onkin hiuskarvan varassa. Hänen onnekseen ryhmä nuorista koostuvia supernaturalisteja löytää pojan ja pelastaa tämän, koska Cosmo on heidän tavoin yksi harvoista ihmisistä, jotka voivat nähdä siniset parasiitit, jotka näyttävät imevän energiaa haavoittuneista ihmisistä. Cosmo liittyy pienen porukan jatkoksi parasiitteja vastaan käytyyn taisteluun ja oppii yhden jos toisenkin seikan kaupungistaan. 
  
Peilissä näkyvä hahmo toi hänen mieleensä onnettomat sotalapset, joita näki historiavideoilla. Laiha ja murjottu, riutunut ja kurja. Hän oli kuin pienoiskokoinen Frankensteinin hirviö. Kursittu kokoon sekalaisista osista. Yksikään niistä ei ollut oikean kokoinen eikä kaikkia ollut edes tarkoitettu ihmiselle. (s. 46-47)
  
Supernaturalisteista kiinnostavin hahmo on Toisto. Hän näyttää pikkupojalta, vaikka on 28-vuotias. Toisto on bartolilapsi. Tohtori Ferdinand Bartoli teki geenikokeiluja lapsilla tarkoituksenaan luoda yli-ihmisiä, joilla olisi poikkeuksellisia kykyjä. Geenimuuntelun sivuvaikutuksena lasten pituuskasvu pysähtyi ennen aikojaan.
  
Me sanomme itseämme supernaturalisteiksi, koska metsästämme yliluonnollisia olentoja. (s. 55)

Pidin paljon Colferin ja suomentaja Jaakko Kankaanpään yhteistyössä syntyneestä kielellisestä leikittelystä. Mutta vaikka teoksessa onkin hieno miljöö, vähintään yksi kiinnostava hahmo ja pari suurta käännettä, se jokin jäi puuttumaan, jotta olisin nauttinut kirjasta vielä enemmän. Olisin ehkä pitänyt teoksesta vielä enemmän, jos se aloittaisi sarjan, joka kertoo supernaturalistien muistakin seikkailuista. Maailmalla olisi ollut potentiaalia jatko-osiinkin.
  
Arvosana:
    
Takakannesta:
Satelliittikaupungin pimeällä puolella elävät ne kurjat, jotka syntyivät ilman sponsoria tai tunnistettavia vanhempia. Yksi orpojen loppusijoituspaikka on pahamainen Clarissa Fraynen koulukoti, jonka kolkoissa kammioissa on 14 vuotta - eli koko ikänsä - asunut poika nimeltä Cosmo Hill. Hän on suunnitellut pakoa jo pitkään.
  
Kun tilaisuus viimein koitaa, Cosmo menettää pakomatkan päätteeksi melkein henkensä. Merkillinen, supernaturalisteiksi itseään kutsuva joukkio pelastaa hänet pienten sinisten parasiittien kynsistä.
  
Vain harvat näkevät nämä salaperäiset olennot. Cosmo kuuluu onnekseen valittujen jukkoon. Nyt on hänen vuoronsa antaa arvokkaat kyvyt pelastajien käyttöön... 
  
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää, 277 sivua, WSOY 2004
  
Alkuperäinen nimi: The Supernatural (2004)
  
Parasiitteja on jahdattu myös täällä: Turun Sanomat