sunnuntai 21. elokuuta 2016

Janne Kukkonen: Voro - Kolmen kuninkaan aarre

"Näyttää siltä, että jos mielin olla muuta kuin juoksupoika loppuelämäni, 
minun on otettava ohjat omiin käsiini!"
  
    
Janne Kukkosen Voro on komeaa suomalaista fantasiasarjakuvaa ja vieläpä esikoisteos. Päähenkilönä on Lilja-niminen vorokokelas, joka saa varkaiden kiltamestarilta vain pikkukeikkoja niin sukupuolensa kuin nuoren ikänsäkin vuoksi. Tyttö on omasta mielestään valmis johonkin suurempaan, jos vain saisi tilaisuuden osoittaa sen. 
   
Liljalla on kuitenkin tapana joutua kiinnostaviin vaikeuksiin, vaikka onkin hyvä työssään. Hänen kouluttajansa Seamus uskoo tytön kykyihin, sillä hän oli itsekin aikoinaan mestarivoro. Lilja huomaa lopulta tilaisuuden, johon tarttuessaan voi näyttää kaikille, miten hyvä varas hän on. Tavoitellessaan kunnioitusta hän tulee rikkoneeksi paria varkaiden sääntöä, mutta ajattelee, että tarkoitus pyhittää keinot. 
     
   
Nautin teoksen huumorista ja Kukkosen ilmaisuvoimaisesta piirrostyylistä, joka on yhtäaikaa jopa naiivin pelkistettyä. Aivan kuten Maija kirjoittaa, minunkin mielessä tämä vertautui hieman Luke Pearsonin Hilda ja kivipeikkoon, vaikka se onkin sopiva nuorillekin lukijoille. Vorossa on sen verran raakoja kohtauksia ja kiroilua, että suosittelisin sitä itse vasta 13+ vuotiaille.
  
Harmaasävyisyys toimi hienosti linnojen, aarrekammioiden ja hautaluolien värimaailmana. Kukkosella on taustaa animaatio-ohjajana, mikä näkyy kauniisti teoksen monipuolisissa kuvakulmissa ja dynamiikassa.
  
Kukkonen on sekoittanut tarinaansa klassisen fantasiaeepoksen aineksia ja materiaalia niin pohjoimaisesta mytologiasta kuin kuningas Arthur-typpisistä tarinoista tai Game of Thronesista. Mukana on myös perinteinen sinne ja takaisin esineiden keräystehtävä, joka osoittautuu hyvin vaaralliseksi paitsi Liljalle, ehkä myös koko maailmalle. 
  
Harmittaa, että ihastuttava, liki 300 sivuinen tarina päättyy. Toivon kovasti, että teos saa jatkoa, sillä lopussa jätettiin tilaa tällaiselle mahdollisuudelle. 
   
Arvosana:
  
Takakannesta:
Mestarivarkaan urasta haaveileva Lilja saa tilaisuuden todistaa taitonsa varkaiden killalle ja ottaa vastaan uhkarohkean tehtävän. Epäonnekseen Lilja herättää varkaudellaan vuosisatoja uinuneet, unohdetut voimat. Pian hän on sotkeutunut keskelle muinaista valtataistelua. Onko koko maailman kohtalo loppujen lopuksi pienen voron harteilla?
      
Janne Kukkosen Voro on taianomainen fantasiaseikkailu kaikenikäisille lukijoille.
  
280 sivua, Like 2016
Liljan seikkailuista on luettu täälläkin: Helsingin Sanomat, Kirjojen keskellä, Evarian kirjahylly, Sarjakuvaruutu, Timbuktor

lauantai 20. elokuuta 2016

Lastenkirjalauantai: Roald Dahl: Annok iplik

"Annok iplik on yksinkertaisesti kilpikonna väärinpäin", herra Hapuli selitti. 
 
   
Roald Dahl -lukuhaaste: Luettuja kirjoja 6 (Tynkätyiset, Nilviöt, Ilmarin ihmelääke, Taikasormi, Iso kiltti jätti, Annok iplik) = Matilda-taso
 
   
Annok iplik menee Roald Dahlin kepeämpien huumoriteosten joukkoon. Nopealukuinen tarina on yksinkertainen ja höpsö, mutta silti uskottavampi kuin mikään muu aikaisemmin lukemani Dahlin lastenklassikko. Teoksessa on koko ajan positiivinen vire ja mukana on myös hieman sitä Dahlille niin tyypillistä eriskummallisuutta. 
  
Herra Hapuli asuu rouva Hopia yläkerrassa. Herra Hapuli rakastaa kukkien hoitoa, minkä vuoksi hänen parvekkeensa on kuin viidakko. Hän rakastaa salaa myös naapuriaan, rouva Hopiaa, mutta ei saa kerrottua tunteistaan tälle. Rouva Hopia puolestaan rakastaa kilpikonnaansa Allua. 
  
Rouva Hopian parveke ulottuu hieman kauemmas talon seinästä kuin herra Hopian, niinpä mies pystyy kurkistelmaan kukkiensa takaa rouvaa, joka toivoo, että Allu kasvaisi nopeammin. Siitäpä entinen linja-automekaanikko herra Hapuli keksiikin mahtipontisen, mutta hyväntahtoisen juonen, jolla on onnellinen loppu.
  
Vielä ehtii osallistua Dahl -haasteeseen! Jaossa Art Housen sponsoroimia kirjapalkintoja.
      
Arvosana:
 
Takakannesta:
"Voi kuinka olenkaan kaivannut sinua!" rouva Hopia huudahti. Herra Hapuli toivoi enemmän kuin koskaan, että hän olisi voinut muuttua kilpikonnaksi.
  
Rakkauden sanotaan voittavan kaikki esteet. Joskus se tosin vaatii takaperoisia taikasanoja ja tusinoittain kilpikonnia! Saavatko ujo herra Hapuli ja rouva Hopia toisensa, ja elävätkö kaikki kilpikonnat elämänsä onnellisina loppuun asti?
  
Huumorista, lämmöstä ja iloisista yllätyksistä - niistä on Roald Dahlin kirjat tehty! Quentin Blaken vauhdikkaat piirrokset täydentävät uuden, sympaattisen Dahl-kirjojen sarjan.
   
Suomentanut: Sami Parkkinen, 70 sivua. Otava 2009 (1. suomenkielinen painos 1991 Art House)
   
Alkuperäinen nimi: Esio Triot (1990)
  
Kuvitus: Quentin Blake
   

Dahlin suomennetut lastenteokset:

keskiviikko 17. elokuuta 2016

J.K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta

"Lopulta he saavat tietää, että me puhumme totta, Harry ajatteli surkeana."
  
   
Lukuhaasteissa: Okklumeus -lukuhaaste (luettuja Potter-kirjoja: 4)
  
J.K. Rowlingin Harry Potter ja Feeniksin kilta on se teos, josta Hyllytontun höpinöitä -blogin Okklumeus -lukuhaaste on saanut nimensä. Okklumeus on taikuuden laji, jossa on tarkoituksena sulkea mieli ulkopuoliselta tunkeutumiselta, jolloin estetään esimerkiksi lukilitiksen eli ns. ajatustenlukuloitsun toiminta. 
  
Feeniksin kilta on Potter-sarjan tähän mennessä synkin osa. Olen lukenut sen vain kahdesti aikaisemmin. Luin tällä kertaa puolet kirjasta Potter-maratonin aikana ja loput vähän sen jälkeen. (Väliin mahtui mm. lukupiiriteos.) Olipas siinä urakkaa. Teosta olisi paikoin voinut tiivistää, sillä 1050 sivua on aikamoinen tiiliskivi ranteille. 
  
Silti missään vaiheessa ei kuitenkaan ollut tylsää, sillä kerronta etenee koko ajan kuin vuoristoradalla - välillä hidastetaan ylämäessä, vain jotta tarina saisi sen huipulle päästyään lisää vauhtia. Kolmannella kerralla teos tuntui paremmalta kuin muistikuvissa edellisiltä kerroilta. Silti järjestyksessä teos sijoittuu vasta viidenneksi, vain hieman Salaisuuksien kammion jälkeen.
  
Alkupuolella teosta pituutta kasvanut Harry makoilee paljon, niin hortensiapensaan takana kuuntelemassa uutisia kuin horteessa omassa sängyssään. Teini-Harry on täynnä angstia, sillä hänen ystävänsä eivät kerro kirjeissään mitään, mitä velhomaailmassa tapahtuu, eikä Päivän Profeetta ole sen parempi tietolähde. Voldemort palasi neljännen kirjan lopussa ja Harry oli tapahtuman ainoa todistaja. Hän lukee lehdestä vain kannen, sillä siinä vaiheessa, kun Voldemort aloittaisi saman terrorin kuin ollessaan voimissaan, se olisi etusivun uutinen.
  
Teoksen nimi viittaa Voldemortia vastaan nousseiden velhojen ja noitien ryhmään, johon Harryn vanhemmatkin aikoinaan kuuluivat. Moni alkuperäisen ryhmän jäsen on joko kuollut tai menettänyt järkensä Voldemortin ja tämän seuraajien, Kuolonsyöjien käsissä. Tuo ryhmä on nyt perustettu uudelleen varustettuna uusilla jäsenillä ja johdossaan Tylypahkan rehtori Albus Dumbledore. Ja Dumbledorellahan on työhuoneesaan feeniks nimeltään Fawkes. 
  
Kesät jästisukulaistensa luona viettävä Harry on erään kuuman päivän iltana kävelyllä, kunnes kohtaa tyhmän serkkunsa Dudleyn - ja pari ankeuttajaa. Harry joutuu loitsimaan suojeliuksen, vaikka tietää, ettei saisi taikao alaikäisenä Tylypahkan ulkopuolella, saati jästin läsnäollessa. Autettuaan Dudleyn kotiin hän jää odottamaan ministeriön pöllöä ja erotuskirjettä. Dumbledore onnistuu kuitenkin lykkäämään erotuksen ja niinpä Harryn täytyy mennä ministeriöön keskustelemaan illan tapahtumista.
   
Harry tapaa rakkaan kummisetänsä Siriuksen pitkästä aikaa, ja saa kuulla tältä jatkuvia vertailuja isänsä kanssa - niin hyvässä kuin pahassakin. Vuosia velhovankila Azkabanissa viettänyt Sirius tuntuu välillä sekoittavan parhaan ystävänsä ja tämän pojan. Harrya tämä ei kuitenkaan haittaa, vaan pitää Siriusta enemmän vertaisenaan kuin vanhemman korvikkena. Siksikin paluu joululomalta Tylypahkaan tuntuu ensimmäisen kerran epämiellytävältä.
   
Harrysta oli tuntunut, että hänen kauan odottamansa paluu Tylypahkaan oli täynnä arvaamattomia yllätyksiä, kuin riitasointuja tutussa laulussa. (s. 254)
  
Harry viides kouluvuosi on erityisen vaikea. Sen lisäksi, että taikaministeriö väittää hänen puheitaan Voldemortin paluusta valheeksi, on viides vuosi V.I.P. eli velhomaailman ihmeisiin perehtyttävän tutkinnon aikaa. Tutkinto vaikuttaa siihen, mihin oppilaiden on mahdollista työllistyä ja mitä aineita he kahtena viimeisenä vuotenaan opiskelevat. Harry haluaisi auroriksi, mutta se vaatisi lisää taikaliemiopintoja Kalkaroksen kanssa.

Valonpilkahdukset olivat totta kyllä aika heikkoja, mutta Harry oli kiitollinen vähäisistäkin päilähdyksistä senhetkisessä synkkyydessä; hän ei ollut ikinä elänyt niin hirveää ensimmäistä viikkoa Tylypahkassa. (s. 334)
  
Uutena pimeyden voimilta suojautumisen opettajana tavataan ministeriön nimeämänä rupikonnamainen ja vaaleanpunaisesta pitävä Dolores Pimento, jota Harry inhoaa vielä Kalkarostakin enemmän - vaikka ei tiennyt sen olevan mahdollista. Pimennolla on aivan erilainen tapa opettaa ainettaan, minkä takia Hermione ehdottaa, että Harryn tulisi vetää hänelle, Ronille ja parille muulle halukkaalle opintopiiriä aiheesta. Taikaeläinten hoidon opettajaksi on puolestaan palannut professori Matoisa-Lankku, sillä Hagrid on hoitamassa killan asioita.
  
Kuten aiempien osien perusteella voi odottaa, on tähänkin kirjoitettu lopputaistelu. Tällä kertaa Harryn ei tosin tarvitse hoitaa hommaa yksin, kuten aiemmin. Tämäkään taistelu ei pääty ilman verenvuodatusta ja menetyksiä ja siksi todella moni Potter-fani pitääkin tätä osaa sarjan surullisimpana. Raskaaksi Feeniksin killan lukemisen kuitenkin tekee Harryn jatkava ruikutus siitä, kuinka kukaan ei ymmärrä häntä ja kuinka vain hänellä on ongelmia, vaikka hänen ystävänsä antavat täyden tukensa. Harry vetäytyykin usein itsekseen murjottamaan ja potemaan arvessaan alati pahenevia kipuja.
  
Harry ei myöskään ole kovin hyvä tunneasioissa ("teelusikan tunneskaala"), vaan on jatkuvasti ymmällään Hermionen ja Chon kanssa. Harrylta tosiaan löytyy muutamia piirteitä, jotka sopivat paremmin luihuiselle kuin rohkelikolle, kuten se ylenkatse, jolla hän asennoituu suosikkihahmoani, ihanan outoa Luna Lovekivaa kohtaan. Luna edustaa teoksessa asioiden kyseenalaistamista ja ajattelun vapautta. Yhtenä uutena hahmona esitellään myös metamorfimaagi Tonks, joka on varsin erikoinen persoona hänkin. 
  
Arvosana:
        
Takakannesta:
Kesän siihen mennessä kuumin päivä iku päättymäisillään...
  
Viisitoistavuotias Harry kohtaa ankeuttajat jo ennen kuin lukuvuosi Tylypahkassa alkaa. Koulussa hän joutuu uuden opettajan, Dolores Pimennon, silmätikuksi. Arpea särkee polttavasti ja Harry näkee niin merkillisiä unia, että pelkää menettävänsä järkensä. Lordi Voldemort on liikkeellä, vai onko? Aina ei ole helppo tietää, mikä on totta ja kehen voi luottaa. 
  
J. K. Rowling esittelee viidennessä Harry Potter -kirjassaan uusia hahmoja ja kertoo lisää tutuista. Lukuvuoden aikana tapahtuu ja paljastuu asioita jotka mullistavat Harryn elämän.
  
Suomentanut: Jaana Kapari, 1050 sivua, Tammi 2004
  
Alkuperäinen nimi: Harry Potter and the Order of the Phoenix (2000)
  
Sarjassa ilmestyneet: 

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Sui Ishida: Tokyo Ghoul 2

  
Arvostelukappale
  
Sui Ishidan Tokyo Ghoulin toisessa osassa syvennetään ghoulien maailmankuvaa. Ken Kaneki tapaa coolin ghoulin, jonka tekemät naamiot auttavat ghouleja selviytymään heitä metsästäviltä tutkijoilta - joista muutama vilahtaa myös tämän pokkarin sivuilla. Ghoul Toukan (kannessa) elämästä saadaan lisää vihjeitä ja Ken oppii, mistä ne ghoulit, jotka eivät itse metsästä saavat ruokaa, johon ei liity huonoa omaatuntoa.  
  
    
Vaikka toinen osa tarjoaakin paljon uutta tietoa, siitä puutuu sitä jännitettä joka teki ensimmäisestä osasta niin hyvän. Kyseessä on kuitenkin 14 osainen sarja, eli joukkoon mahtuu myös enemmän taustoja pohjustavia teoksia, ei vain pelkkää toimintaa. Verenvuodatukselta ei kuitenkaan vältytyä. Uta ja Hinami (ujo tyttö) ovat mielenkiintoinen lisä hahmogalleriaan ja he tarjoavat uusia näkökulmia siihen, mitä tarkoittaa olla ghoul ja kuinka yllättävän vähän eroja ghouleilla ja ihmisillä lopulta on. 
  
Takakannesta:
Ghoulit elävät keskuudessamme. Niitä ei erota ihmisestä. Ne metsästävät meitä.
  
Ken Kanekin elämä tavallisena opiskelijana on historiaa. Nyt hän on puoliksi ihminen ja puoliksi ghouli, eikä elämä kahden yhteisön välissä ole helppoa, sillä myös ghouleja metsästetään.
    
Ikäsuositus: 15+
  
Suomentanut: Suvi Mäkelä, 208 sivua, Punainen jättiläinen 2016
  
Alkuperäinen nimi: Tokyo Ghoul (2011)
  
Tokyo Ghoulista on kirjoitettu myös täällä: Manga Puutarha
  
Sarjassa ilmestynyt:

lauantai 13. elokuuta 2016

Timo Parvela, Bjørn Sortland & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Kirja kolme: Matka

- Katso tarkkkaan. Tämä on viimeinen näkysi maanpinnalta, Ari huomautti.
- Ei tässä ole paljon ikävöimistä, Joni tuhahti.
   
Se oli tietysti totta. Auringon polttama kuiva autiomaa ei herättänyt erityistä haikeutta. 
Ehkä se oli vain hyvä. Sitä paitsi koko planeettahan oli aikaa myöten vääjäämättömästi 
muuttumassa juuri samanlaiseksi. Erämaaksi.
      
    
Kirjailijakaksikon Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin, sekä kuvittaja Pasi Pitkäsen yhteistyönä syntynyt Kepler62 on todella hieno kirjasarja monenikäisille lukijoille. Aikuisenakin olen viihtynyt hyvin näiden parissa. Kolmas osa, Matka, ei kaikilta osiltaan yltänyt aivan samalla tasolla kahden ensimmäisen osan kanssa, sillä tässä osassa pohjustetaan jonkin verran tulevia tapahtumia. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita löytyy tästäkin kirjasta. Ja Pitkäsen kuvitus on jälleen upeaa. 
    
Sarjan kolmas osa kertoo nimensä mukaisesti siitä matkasta, jonka valitut 12 lasta ja nuorta tekevät kohti uutta kotiaan, Kepler-systeemiä. Kepler62:ssa on paljon samaa kuin K.A. Applegaten Remnants-sarjassa. Molemmissa maapallo on tuhoutumassa (joskin eri syistä) ja ihmiskunta lähettää pienen toivonkipinän pimeään avaruuteen. Matka ei kuitenkaan suju ongelmitta. Cliffhanger, johon kirja päättyy on myös oikeasti yllättävä. 
  
- Miksi sinä olet mukana? Ari kysyi Marielta.
- Koska minä halusin niin. Minä saan yleensä kaiken sen mitä haluan. Minä halusin pois kotoa. Mahdollisimman kauas pois. Joskus pitäisi varoa, mitä toivoo, sillä se voi toteutua.  (s. 107)
    
  
Remnantsissa aluksen nimi on Mayflower, kuten sen laivan, joka kuljetti ensimmäisiä uudisraivaajia Amerikkaan ja Kepler62:ssa meduusamaiset tähtipurjehtijat (joiden sähköpurjeet on suunnitellut suomalainen Pekka Janhunen) ovat saaneet nimensä Kolumbuksen tutkimusretken laivueen mukaan: Santa Maria, Pinta ja Niña. Molemmissa sarjoissa matka kestää satoja vuosia, siksipä matkalaiset nukutetaan cryo-kapseleihin. Vaikka aluksen kulkisivat valonnopeudella, matka maapallolta Kepler-järjestlmään kestäisi 1200 vuotta. 
  
En malta odottaa seuraavaa osaa, jossa pioneerinuoret viimein pääsevät uudelle planeetalle. Se näyttää ainakin jo kansikuvansa puolesta todella kiehtovalta ja muistuttaa Beth Revisin Across the Universe-sarjan kolmatta osaa, Shades of Earth
  
Arvosana:

Takakannesta:
"On aika. Olkaa kunniaksi ihmiskunnalle." Vanha kenraali Livingstone hyvästelee joukon lapsia, jotka ovat lähdössä tuhoutuvalta maapallolta kauas avaruuteen etsimään uusia elämisen mahdollisuuksia. 
  
Sukkula vie heidät avaruusasemalle, jolla tähtipurjehtijat Santa María, Pina ja Niña odottavat matkalaisiaan. Ari pitää huolta pikkuveljestään Jonista ja epäilee, että lähtijöille ei ole kerrottu aivan kaikkea tulevasta tehtävästä. Kuka nukkuu aluksen ylimääräisessä kapselissa ja miksi Ari herää kesken lennon? Edessä on matka tuntemattomaan.
  
Samantyylisiä kirjoja: Beth Revis: Across the Universe - Matka alkaa, K.A. Applegate: Remants - Viimeinen avaruussukkula ja Määränpää tuntematon
   
159 sivua, WSOY 2016
  
Kepler62 on luettu myös täällä: Kirjavinkit, Luetaanko tämä?, Madonluvut
   
Sarjassa ovat ilmestyneet:
  1. Kutsu (2015)
  2. Lähtökaskenta (2015)
  3. Matka (2016)
  4. Pioneerit (Ilmestyy syksyllä 2016)
  5. (Ilmestyy kesällä 2017)
  6. (Ilmestyy syksyllä 2017)