lauantai 17. helmikuuta 2018

Patrick Ness: Hirviön kutsu

"Tarinat ovat villeintä mitä on, hirviö jyrisi.
Tarinat vainoava, purevat ja polttavat."
  
   
Kuten blogiani aiemmin lukeneet ehkä muistavatkin, tein itselleni uuden vuoden lupauksen, että lukisin tänä vuonna enemmän parempaa kirjallisuutta ja vähemmän ihan ok, kolmen tähden teoksia. Tähän asti on lupaus pitänyt varsin mallikkaasti, sillä helmikuun puoleen väliin mennessä luettujen kirjojen keskiarvo on 3,68 eli hienosti tavoiterajan yläpuolella. Hirviön kutsu on jälleen yksi onnistunut lukukokemus lisää. 
  
Vaikka teoksen teemat ovat aika synkkiä, ahmin parissa päivässä ja se menee helposti seuraavan lukusuositeltavan kirjarimpsun jatkoksi: R.J. Palacio: Ihme, Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista, Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan. Lisäksi lukukokemuksesta tulee paikoin mieleen John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe. Kelpo romaani sekin.
  
Kaikilla tarinoilla ei ole onnellista loppua. (s. 144)
    
  
Teoksen pohjaidea ja hahmot ovat Siobhan Dowdin luomia, mutta hän kuoli rintasyöpään 2007 ennen kuin sai kirjan valmiiksi. Patrick Nessiä pyydettiin työstämään tarina loppuun. Kirjan on kuvittanut Jim Kay, joka tunnetaan mm. Harry Pottereiden kuvitetuista versiosta. Kuvitus onkin tärkeä osa tarinaa, eikä aikuisen lukijan tarvitse kavahtaa sitä. Tyylikäs mustavalkoinen taide oli ainakin minun makuuni erittäin onnistunut. 
  
Päähenkilö on 13-vuotias Conor O'Malley. Hänen äitinsä on sairastunut syöpään noin vuotta aikaisemmin ja käy edelleen hoidoissa. Conor näkee painajaisia ja koulussa hän on muuttunut käytännössä näkymättömäksi. Tosin yksi poika ja hänen ilkeät sanansa sekä nyrkkinsä tuntuvat aina näkevän hänet.  
  
"Kyllä minä näen, mitä Harry puuhaa", neiti Kang sanoi. "Kiusaaja on kuusaaja, vaikka olisi kuinka vetovoimainen ja hyvä koulussa." Hän huokaisi ärtyneenä. "Harrysta luultavasti tulee vielä pääministeri. Luoja auttakoon." (s. 82)
    
  
Conor tutustuu tarinan aikana hirviöön, joka ottaa mielellään marjakuusen hahmon. Eräänä iltana hirviö tulee Conorin luo ja sanoo pojalle, että tämä on kutsunut sen auttamaan. Hirviö kertoo kolme tarinaa niistä kerroista, kun se aiemmilla kerroilla on lähtenyt liikkeelle auttamaan ja Conorin tulee kertoa neljäs, jonka jälkeen hirviö on suorittanut tehtävänsä ja lähtee. 
  
Hirviön kertomat tarinat noudattavat sadun kaavaa, mutta niissä ei aina ole hyviksiä ja pahiksia, vaan ihmisiä jostain siltä väliltä. Olen kullut jonkin verran pettyneitä kommentteja kirjan ennalta-arvattavuudesta, mutta minusta teos ei ole sitä huonolla tavalla. Toki alussa voi jo aavistaa, kuinka kirja tulee päättymään, mutta välille mahtuu monenlaista käännöstä, joka pitää lukemisen mielekkäänä ja yllättävänä. 
  
Äiti vakuuttelee Conorille, että hän tulee voimaan paremmin ihan pian, mutta vaikka poika haluaa uskoa äitiään, epäilyksen siemen itää. Teos on yhtä aikaa hienovarainen ja kaunis sekä raju ja ahdistava kuvaus siitä, kuinka äidin sairaus vaikuttaa poikaan. Miten voisi hyväksyä sen, että joutuu luopumaan yhdestä tärkeimmistä ihmisistä.  

   
Teos sopii monenikäiselle lukijalle. Nessin tapa kuljettaa tarinaa muistuttaa suruprosessin vaiheita, jotka ovat kieltäminen, viha, neuvottelu, masennus ja hyväksyminen. Teos saattaakin olla hyvä väline lukijalle, jonka elämässä on tapahtunut tai meneillään jotain, johon liittyy luopumista ja surua. Teoksen pohjalta on myös tehty elokuva, joka sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2016.
     
Tarinat ovat tärkeitä, hirviö sanoi. Ne voivat olla tärkeintä mitä on. (s. 151)
  
  
Arvosana:
     
Takakannesta:
Hirviö ilmestyy paikalle seitsemän minuuttia yli keskiyön. Se kertoo Conorille kolme tarinaa, mutta neljäs tarina Conorin pitää kertoa itse. Patrick Ness punoo riipaisevan ja jännittävän kertomuksen 13-vuotiaasta pojasta, joka saa avukseen hirviön, kun äiti sairastuu syöpään. 
  
Jim Kayn hienosti kuvittama teos on yhtä aikaa monikerroksinen satu, hurja seikkailu ja henkeäsalpaava romaani. Hirviön kutsu on mestariteos, joka puhuttelee monenikäisiä lukijoita ja jota lukee henkeään pidättäen: pystyykö hirviö auttamaan Conoria ja hänen äitiään
  
Kirjan idea on kirjailija Siobhan Dowdin, joka sairastui syöpään eikä pystynyt itse kirjoittamaan tarinaa ennen kuolemaansa. Hirviön kutsu on palkittu sekä Carnegie -mitalilla että Kate Greenway -mitalilla (Jim Kaylle teoksen kuvituksesta). Jim Kay kuvittaa myös J. K. Rowlingin koko Harry Potter -kirjasarjan. Hirviön kutsun käännösoikeudet on myyty jo 34 kielelle. Kirjan pohjalta tehty elokuva tulee teattereihin syksyllä 2016.
  
Suomentanut: Kaisa Kattelus, 215 sivua, Tammi 2016

Alkuperäinen nimi: A Monster Calls (2011)
  
Samankaltaista luettavaa: R.J. Palacio: Ihme, Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista, Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan, John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe, Steven Rowley: Lily ja mustekala

torstai 15. helmikuuta 2018

Nonna Wasiljeff: Loukkupoika

"Miten sinä olet joutunut tänne?"
"En ole joutunut. Minä synnyin täällä."
"Synnyit? Täällä? Et ole koskaan ollut vapaa?"
"En ole koskaan ollut ulkomaailmassa."
    
   
Arvostelukappale
  
Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: Suomalainen kirjailija, Helmet 2018: Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
  
Tiedätte varmaan, kun joskus kirjasta syntyy etukäteen jokin mielikuva, joka lukiessa sitten korvautuu toisella. Nonna Wasiljeffin Loukkupojan kohdalla kävi niin, että Otavan kevään katalogia lukiessani sain päähäni, että takakannessa mainittu Toinen taso tarkoittaisi, että Loukku, jonne päähenkilö, 15-vuotias Aaron on syntynyt, on jonkinlainen kellari tai maanalainen luola (vrt. Ann Aguirren Enclave tai Dmitri Gluhovskin Metro 2033). Tämä ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa, mutta en ollekaan pettynyt siihen, millaisena maailma oli kuvattu. 
  
Erikoisempaa on, että tämä on ensimmäinen romaani, joka muuttuu mielessäni elokuvamaisen kerronnan sijasta animeksi, eli japanilaiseksi animaatioksi. Tähän saattoi osittain vaikuttaa, että samoihin aikoihin, kun luin kirjaa katsoin Made in Abyss -animea (jolle voin antaa suositukseni). Lisäksi nämä kaksi maailmaa sopivat jotenkin kiehtovalla tavalla hyvin yhteen, vaikka ovatkin varsin erilaisia. Olen katsonut myös Foxilla parhaillaan pyörivää The Gifted -sarjaa, joka sijoittuu X-menversen maailmaan ja sekin keskustelee hyvin kirjan teemojen kanssa. Minulle tuli luettuani mieleen hieman myös Affinity Konarin Elävien kirja.

"Te ette ole ihmisiä." 
"No luonnokkaita sitten. Miksi Tomut vievät luonnokkaita?" (s. 19)
    
Aaron on luonnokas, eli ihminen, jolla on erikoisia kykyjä (vrt. Victoria Aveyard: Punainen kuningatar, Veronica Roth: Viillot ja Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti riskummallisille lapsille sekä Kolkko kaupunki). Kaikille näille teoksille on yhteistä, että maailma on jakaantunut kahteen leiriin, karkeasti niputettuna niihin joilla on voimia ja niihin, joilla voimia ei ole. Loukkupojassa on luonnokkaiden lisäksi Tomuja, jotka ylläpitävät vankilamaista laitosta, jonne luonnokkaat päätyvät, jos käyttävät kykyjään avoimesti.
  
"Miksi luontoa ei saa käyttää hyvään?" 
"Koska luonto on pahaa. Se on pahaa aina. Ihmiset ajattelevat, että luonnon käyttäminen kostautuu jotenkin heille. Että vaikka sillä tekisi jotain tärkeää, kaikki kuitenkin pilaantuu, vahingossa tai tarkoituksella. He näkevät luonnon pahana. Meidät pahana. Se, mitä he eivät ymmärrä tai osaa, on heistä pahaa ja vaarallista." (s. 41)
  
Teos on siis fantasiaelementeillä höystetty YA-romaani. Loukkupojan maailma on kiehtova, sillä maagiset voimat, paikka maailmojen välissä, autot ja elokuvat ovat kaikki yhtä aikaa olemassa olevia asioita. Puhtaasti urbaaniksi fantasiaksi en tätä kuitenkaan lähtisi määrittämään, mutta ehkä vaihtoehtohistoriallinen fantasia voisi sopia. Toivottavasti kirjailija avaa maailmaa lisää, ja etenkin maailmojen välistä verhoa.
  
Aivan täyttä kuvaa en tapahtuma-ajasta ja kulttuurista saanut, mutta mielikuvissani ihmiset pukeutuivat 1800-luvun loppupuolen tavoin, mutta autot ja junat olivat 1930-50-lukulaisia. Arvostan kirjailijan ilmavaa kuvailua, sillä lukijalle jää tällöin enemmän valtaa nähdä hahmot ja paikat sellaisena kuin haluaa. Olisikin kiinnostavaa kuulla, kuinka muut lukijat maailmaan kuvittelivat, en nimittäin tätä kirjoittaessani vielä löytänyt yhtään bloggausta teoksesta. 
   
Pidin Wasiljeffin kielestä ruohotöppöineen ja rähmäkökkäreineen, jotka varmasti tarttuvat käyttööni. Maailma oli kiinnostava ja tuntui tuoreelta, hahmoista en vielä saanut tiukkaa otetta, sillä keskusjoukosta tuntui paljastuvan koko ajan uutta, joka muokkaa lukijan mielikuvaa heistä. Tarinan sisällä kulkee toinen tarina, mikä oli varsin onnistunut ratkaisu. Harmillisesti arvasin pari juonikäännettä etukäteen, mutta ne eivät suuresti vaikuttaneet lukukokemukseen. Odotan mielenkiinnolla, mihin suuntaan sarjan seuraava osa tarinaa vie, sillä tässä osassa vasta pohjustettiin jotain suurempaa. 
  
Ei tarinoille voi olla liian vanha. (s. 13)
   
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Nimeni on Aaron. Olen ainoa, joka on syntynyt Loukussa. Ihmiset tulevat ja menevät. Jotkut ovat hetken, toiset vuosia. jotkut menevät eivätkä koskaan tule takaisin. Sillä tavalla Loukku toimii.
  
15-vuotias Aaron on elänyt koko elämänsä Loukussa, vankilassa, jota hallitsevat harmaaunivormuiset Tomut. Loukusta on vain yksi tie ulos: salaperäinen Toinen taso, josta kukaan ei halua puhua.
  
Aaron on oppinut selviämään pysyttelemällä näkymättömänä, kunnes eräänä päivänä Loukkuun tuodaan nuoret veljekset, jotka alkavat suunnitella pakoa.
  
Aaronilla ei ole mitään aikomusta päästää uusia ystäviään lähtemään, mutta kun kaikki menee kammottavalla tavalla pieleen, hänen on valittava: yhä vaarallisemmaksi käyvä vankeus tai kammottu Toinen taso, joka vilisee Tomuja.
  
Sarjan avaus. Upea fantasiatrilleri vankeuteen syntyneestä pojasta, jonka kohtalo heittää vaaralliselle matkalle. 
  
336 sivua, Otava 2018
   
Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: KirjavinkitEniten minua kiinnostaa tie, Kirsin kirjanurkka
    
Samantyylisiä kirjoja: Victoria Aveyard: Punainen kuningatar, Veronica Roth: Viillot, Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti riskummallisille lapsille ja Kolkko kaupunki

tiistai 13. helmikuuta 2018

Ystävänpäivän lukumaraton (päättynyt)

  
Oli alunperin tarkoitus aloittaa maratonini jo sunnuntaina, heti oululaisten kirjabloggaajien kuukausimiitin jälkeen. Mutta olimme menossa mieheni kanssa viettämään kahdeksatta kihlajaispäiväämme kaupungille maanantaina, joten siirsin maratonin alkamaan vasta tänään. Maratonia emännöi tällä kertaa Kirjavarkaan tunnustuksia -blogi.
  
Luen ensimmäisenä loppuun kesken olevan Lauren DeStefanon kirjoittaman A Curious Tale of the In-Between. Se kertoo 1950-60-luvulla elävästä tytöstä, joka pystyy näkemään aaveita. 
  
Lukumaraton alkaa klo 20:00
  
 
Klo 22:30 Luettu A Curious Tale of the In-Between loppuun sivulta 183. Saldo 43 sivua. Seuraavaksi luettavana Liv Strömquistin Kielletty hedelmä.


Klo 0:45 Kielletty hedelmä luettu, saldo 186 sivua. Seuraavaksi luettavana Madelaine L'Englen Hyppy ajassa.

   
Klo 20:00 Maraton päättyy. Luin vielä Hyppy ajassa jälkeen Knut Nærumin ja Karstein Vollen Vinossa sarjakuvan. Saldoksi kertyi: 471 sivua.
 
    
Tässä muut lukupinooni varatut teokset (kivaa olla paljon vaihtoehtoja):
  

maanantai 12. helmikuuta 2018

JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja

"Jos ihmisen elämälle on määriteltävissä jokin tarkoitus,
on se eittämättä hyvästä ruoasta nauttiminen."
  
   
Arvostelukappale
  
Tunnelmamusiikkia: Katy Perry ft. Migos: Bon Appétit (P.S. Kannattaa katsoa musiikkivideo linkin takaa)
  
Notkeasti genren kuin genren omakseen ottavan JP Koskisen Kannibaalien keittokirja oli jonkin aikaa hilloutuneena arvostelukappalepinoon. Teos päätyi viimein luettavakseni tammikuun lopussa, koska tarkoituksenani oli lukea vielä mahdollisimman monta vuonna 2017 ilmestynyttä kirjaa ennen Blogistanian kirjaäänestystä vuoden parhaista kirjoista. Lukukokemus ei ollut ihan sellainen kuin olisin toivonut. Harvoin tulee luettua kirjaa, joka on jakanut mielipiteeni näin kahtia. Vähän ennen kuin tartuin kirjaan peräti kahdessa blogissa (Kirsin kirjanurkka ja Bibbidi Bobbidi Book) julkaistiin kokemuksia teoksesta ja bloggaajien mielipiteet olivat kiinnostavasti skaalan ääripäissä.
   
Ihminen ei ole uhanalainen laji. (s. 143)
    
Teoksen alkupuolen 86 sivua kattaa parodisen keittokirjaosuuden, jossa esitellään  reseptejä erityyppisille ihmislihoille, 18 arkiruokaa ja yksi jälkiruoka. Pissiksistä täytyy poistaa ruoaksi kelpaamattomia osia, kuten silikonia, toimitusjohtajien aivoja ei voi syödä korkean ureapitoisuuden vuoksi, kansanedustajien selkäranka on erittäin pehmeä tai jopa kokonaan surkastunut, vapaat taiteilijat maistuvat riistaisalle, suvakki sopii jälkiruokiin, rasistin liha on puolestaan myrkyllistä. Pidin tämän osuuden mustasta huumorista ja ihmistyyppien karikatyyreistä, nauroin välillä ääneen ja siteerasin katkelmia miehelleni lukiessani kirjaa sängyssä ennen nukkumaan menoa.

Suolatut, rapeat korvanlehdet ovat nuorison herkkua. (s. 61)
  
Loppupuoli kertoo Kannibaalien keittokirjan kirjoittajasta, sivutoimisesta ravintolakriitikosta, joka syö ihmisiä. Hän tekee töitä kotoa, koska ahdistuu ihmisten keskellä, sillä hänellä on poikkeukselliset haju- ja makuaisti. Hänellä on jopa lääkärin todistus, jossa suositellaan etätyöskentelyä, mutta uusi pomo ei välitä siitä, vaan pakottaa päähenkilöreppanan takaisin mainostoimistolle olemaan läsnä. Hankalan pomon lisäksi miehellä on veli, joka elää yhteiskunnan ulkopuolella ja kaivelee hieman laittomastikin tietoja ihmisistä, etenkin lapsuuden kodin epämääräisestä naapurista.
  
Kaupungissa ihminen alkoi helposti kuvitella itsestään liikoja. Pimeydessä suunnattoman tähtitaivaan alla näki, kuinka mitätön roska maapallo oli universumin syleilyssä. (s. 118)
  
Jälkimmäinen, dekkaristinen puolisko ei ollut samalla tasolla alun kanssa. Vaikka välillä saatoin samaistua päähenkilöön, jäi se kuuluisa jokin puuttumaan lukukokemuksesta. Eräs naissivuhenkilö onneksi toi teokseen mukaan paljon kiinnostavuutta ja ilman häntä loppupuolesta olisi ollut vaikeaa mainita hyviä puolia. Teos tarjoaa todella kiinnostavan ratkaisun maapallon ruokapulaan ja väestönkasvun hillintään (olen itse heittänyt vastaavan idean joskus vitsinä kahvipöytäkeskusteluissa). Tämä olisi toiminut ehkä paremmin pelkkänä vitsikkäänä reseptikokoelmana kuin romaaniksi venytettynä. 
  
Laumautumista suositaan valtioiden taholta sen vuoksi, että suurtakin lammaskatrasta voi kaitsea yksi koira. Itsenäinen ajattelu on aina ollut vaarallista. (s. 142)
    
      
Arvosana:
  

Takakannesta:
Musta satiiri lihansyönnin maailmasta
  
"Kun katsoin lentokoneen ikkunasta alhaalla siintävää maata, näin auringon polttaman maan. Kuumuudesta väreilevä ilmakuiski minulle, että joskus ihmisenkin olisi pakko osallistua maailman pelastamiseen. Lupasin, että sen aika oli koittanut."
  
Kannibaalien keittokirja on mustan huumorin sävyttämä trilleri, genrerajoilla leikittelevä romaani erityisestä miehestä, jolla on erityinen lahjakkuus.
  
251 sivua, Like 2017
   

lauantai 10. helmikuuta 2018

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan

"Noin fiksuksi pojaksi olet kyllä aika pöllö joissakin asioissa."
  
    
Soittolistani kirjalle: Vangelis: Alpha, Walk The Moon: One Foot, Edward Sharpe & The Magnetic Zeros: Home, Roger Subirana: Between Worlds, Symphony of Science feat. Neil deGrasse Tyson & Brian Cox: Onward to the Edge
  
Minä olen Alex Petroski ja meidän talo on Rockview'ssa, Coloradossa, Amerikan yhdysvalloissa, planeetalla Maa. Olen yksitoista vuotta ja kahdeksan kuukautta, Yhdysvallat on kaksisataaneljäkymmentäkaksi ja Maa on 4,5 miljoonaa vuotta vanha. En tiedä, kuinka vanha meidän talo on. (s. 7)

Jack Chengin romaanin Kosmoksessa tavataan päähenkilö Alex äänittää maan ääniä kultaiselle iPodille sankarinsa Carl Saganin innoittamana. Hän on nimennyt koiransakin tuon tähtitieteilijänä, astrofyysikkona, astrobiologina ja tieteen yleistajuistajana tunnetun sekä Cosmos tv-sarjaa ennen Neil deGrasse Tysonia tehneen miehen mukaan. Kirja muistuttaa päiväkirjaromaania, sillä jokainen luku on yksi äänitiedosto.

Alex on rakentanut raketin, jonka aikoo laukaista Sharfissa, rakettifestivaaleilla. Raketin kyytiin on tarkoitus laittaa tuo iPod äänitteineen, jotta maapallon ulkopuolinen elämä voisi saada päivitettyä tietoa ihmisistä. Alex on sopinut Rocketforum.orgissa tuntemiensa käyttäjien kanssa osittaisesta kimppakyydistä autiomaahan lähelle New Mexicon Albuequerqueta. Homma meinaa epäonnistua jo alussa, sillä Alex on liian nuori matkustamaan yksin junassa. Onneksi vähän vanhempi, tuntematon poika auttaa esiintymällä Alexin isoveljenä. Matkan aikana Alex tapaa paljon uusia uskomattoman hyväsydämisiä ihmisiä, joista osa on mukana loppuun saakka.
 
Tämä antaa kattavan kuvan koko teoksesta, sillä Alexille tapahtuu vastaavaa pitkin tarinaa. Onnia onnettomuudessa. Mikä onkin hyvä, sillä kotona ei onnea paljon ole. Isoveli on muuttanut toiselle paikkakunnalle työskentelemään ja lähettää rahaa taloudenhoitoon. Äiti puolestaan makaa joko sängyssä, tuijottaa tv:tä tai on pitkällä kävelyllä. Alex toteaa, että äidillä on toisinaan tällaisia hiljaisia päiviä, jolloin on hänen tehtävänsä käydä kaupassa ja laittaa ruokaa. Ilman koiraa ja rakettiharrastusta pojalla mahtaisi olla aika paljon kurjempaa.

Ehkä kun olette saaneet minulta kultaisen iPodin, tulette maahan, ja siihen mennessä meidän planeettalla ei ole enää ihmisiä, koska tulitte katsomaan liian myöhään. (s. 81)

Alex on tehnyt tilin Ancestry.comiin. Hänen äitinsä on kotoisin Filippiineiltä ja isän, joka oli kuollut kun poika oli ollut vielä liian pieni muistamaan, suku on tullut Euroopasta joskus 1800-luvun puolivälin jälkeen. Sivuston kautta Alex saa tietää miehestä, jolla on sama nimi ja sama syntymäpäivä, mutta joka asuu Las Vegasissa. Niinpä Alex päätyy tuohon kaupunkiin selvittämään, olisiko hänen isänsä sittenkin hengissä.

Alex on reipas, hauska ja fiksu pikkukaveri. En muista milloin viimeksi kirja on saanut minut naurahtelemaan ääneen, mutta tämä lukukokemus kuuluu niihin. Poika kuvaa esimerkiksi yhden toisen rakettiforumilaisen partaa kilinparraksi, koska se ei ole kasvanut vielä täyteen mittaan ollakseen pukinparta. Tarinalla on kuitenkin muitakin puolia, aika synkkiäkin, mutta hyvässä tarinassa kuuluukin olla monia tasoja. Tässä jälleen suosituksen arvoinen teos, jota aikuisenkin sopii lukea.
 
Mietin mitä ajattelette, kun kuuntelette näitä äänityksiä ja kuulette millaisia ääniä kuuluu maaplaneetan pojasta, joka yrittää olla urhea, pojasta, joka yrittää löytää totuuden, joka rakastaa perhettään ja ystäviään ja koiraansa - koiraa jonka hän nimesi sankarinsa mukaan. (s. 322)
    
Arvosana:
         
Takakannesta:
Kosmoksessa tavataan on Jack Chengin ensimmäinen kirja lapsille ja nuorille, mutta yhtä hyvin sen voi lukea aikuinenkin. Se kertoo 11-vuotiaasta Alex Petroskista, joka matkustaa Coloradosta New Mexicoon ja Las Vegasista Los Angelesiin ja tallentaa kaiken kokemansa kultaiseen iPodiin. Hän aikoo lähettää sen avaruuteen aivan kuten hänen sankarinsa Carl Sagan vuonna 1977 lähetti Voyager-luotainten mukana maapallon ulkopuolisille älyllisille olennoille kultaisen äänilevyn, joka sisälsi mm. tervehdyksen 55 eri kielellä, valaiden ääntelyä, rakastuneen naisen aivoaaltoja ja vastasyntyneen vauvan naurua.

Matkalla Alexille paljastuu salaisuuksia, jotka muuttavat hänen elämänsä. Myös lukija oppii paljon terävästä, intohimoisesta ja ajoittain sydäntä särkevästä tarinasta – hyvä voi voittaa vaikeinakin aikoina ja odottamattomat tahot voivat antaa voimia muutokseen. Kosmoksessa tavataan on hieno osoitus pyyteettömän rakkauden ja anteeksiannon tärkeydestä maailmassa, joka on epäreilu. Se muistuttaa lukijaa siitä, että toivoaan ei koskaan saa heittää.
  
Suomentanut: Terhi Kuusisto, 322 sivua, Aula & Co 2017

Alkuperäinen nimiSee You in the Cosmos (2016)
  
Samankaltaista luettavaa: R.J. Palacio: Ihme, Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista,  Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus