sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Kore Yamazaki: Velhon morsian 1 ja 2

"Ei nukeissa mitään vikaa ole, mutta noin kalliista ostoksesta tahdon enemmän iloa."
   
   
Arvostelukappale
   
Kore Yamazakin Velhon morsian oli minulle loppuvuoden odotetuin alkava mangasarja, mutta ehdin bloggaamaan siitä vasta, kun sain jo toisenkin osan käsiini. Manga sijoittuu suurelta osin Englantiin, mutta miljöö vaihtelee usein. Tarina on täynnä fantasiagenrelle tuttuja hahmoja, mutta siinä on myös oma kiehtova tunnelmansa, joka varmasti miellyttää ainakin Hayao Miyazakin faneja. Alkaen jo kannessa esitellystä kallokasvoisesta hahmosta tiesin, että kyseessä on jotain ihan uutta suomalaisille mangalukijoille.
   
Ensimmäinen osa alkaa huutokaupalla. Päähenkilö, Chise Hatori, on myytävänä, sillä hän on Sleigh Beggy eli hän imee ympäriltään voimaa ja muuntaa sen kehossaan magiaksi. Hänet ostaa koirankalloinen velho, Elias Ainsworth, joka aikoo tehdä Chisestä paitsi oppilaansa, myös morsiamensa. Elias ei ole ihminen, keiju tai luonnonhenki, vaan hän kutsuu itseään väliinputoajaksi.
  
Mangan maailmassa velhoudella ja taikuudella on ero: taikurit soveltavat tiedettä nimeltään taikuus ja he muuttavat omaa energiaansa magiaksi, velho loitsii ottamalla taikuttaa ympäristöstä. Velhous viittaa myös mm. keijujen, henkien, aaveiden ja demonien voimin tehtyihin ihmeisiin. Sleigh Beggyt ovat vahvoja molemmissa, mutta heidän ruumiinsa on heikko ja lyhytikäinen.
  
  
Yksi suosikki luvuistani tapahtuu Islannissa, joka on viimeinen paikka, missä asuu lohikäärmeitä. Lohikäärmeitä on erilaisia ja ùir-lajin yksilöt muuttuvat kuollessaan puiksi. Chise tapaa elämänsä lopussa olevan lohikäärmeen, joka muuttuu lehmukseksi. Kun Chise jossain vaiheessa tarvitsee sauvan, hän saa luvan lohikäärmevanhukselta tulla keräämään tarvittavan materiaalin hänen puustaan. 
  
Toisessa osassa Chise tapaa Gealachin, eli keijukaiskuningatar Titanian. Hän hallitsee Tir na Nogissa, ikuisen nuoruuden maassa eli keijujen valtakunnassa. Hän kutsuu Britteinsaaria vanhalla nimellä Albioniksi. Ensimmäinen osa meni ahmien ja viimeistään Titanian ratsastaessa näyttämölle - konkreettisesti - olin myyty ja Yamazakin tyylin uusin fani. Hänen viivansa taipuu monenlaiseen. Nautin etenkin hänen maisemistaan ja kissa- ja keijuhahmoistaan.
   
Ihmisten ja keijujen lisäksi tässä mangassa on paljon eläimiä. Velhoilla voi olla familiaari, eli avustaja joka on eläin tai keiju, joita kutsutaan tarinassa myös naapureiksi. Kimaira puolestaan on eliö, joka syntyy kun kahta erilaista eläintä risteytetään. Tällä taikuuden muodolla voidaan vahvistaa ihmiskehoa, mutta teoksessa esiintyy kimaira, joka on paha. Kolmas osa kertonee lisää. Se liittyy Eliaksen ja Chisen jo aikaisemmin tutkimaan sielun sakkaan. Ensimmäisessä osassa on myös puhuvia kissoja ja kissojen valtakunta!
  
  
Kaikkea ei kerrota heti, vaan maailma avautuu pikkuhiljaa ja paljastaa yllätyksiä matkan varrella. Ennalta-arvaamattomuus tekee lukemisesta mieleenjäävän kokemuksen. Tarinassa on niin kauhun kuin huumorin elementtejä juuri oikeassa suhteessa ja kerronta nappaa mukaansa jo heti ensimmäiseltä sivulta.
 
Pidin suuresti erilaisten fonttien käytöstä tehokeinona. Eri puhujat ja heidän ominaisuutensa (esim. ihminen tai keiju) oli helppo erottaa toisistaan. En myöskään muista nähneeni suomennetussa mangassa kovinkaan usein pienaakkosia, tämä valinta toi tuoreutta sekä mahdollisti varmaan pidempiä puheenvuoroja kuin suuraakkoset. Oli ilahduttavaa nähdä myös värisivuja.

Velhon morsianta on ilmestynyt japaniksi kuusi osaa, joista osan 3 suomennos ilmestyy 13.4.2017.
  
Takakansista:
Elämäänsä ja maailmaan väsynyt nuori ihmistyttö. Keijujen ja henkien todellisuus, jonka vain harva näkee. Velho, joka ei kuulu täysin kumpaankaan.
   
Kun kaksi erilaista sielua kohtaa, syntyy kiehtova tarina.
  
***
  
Velhon oppilaaksi myyty Chise joutuu tositoimiin: Pienenkylän asujjaita, niin ihmisiä kuin kissojakin uhkaava "sielun sakka" on hävitettävä. Mutta vaarallinen aines kiinnostaa muistakin... Lisäksi Elias-velho salaa monia asioita suojatiltaan.
  
Ikäsuositus: 13+
  
Suomentanut: Antti Valkama, 192 sivua, Punainen jättiläinen (osa 1 2016, osa 2 2017)
  
Alkuperäinen nimi: Mahoutsukai no Yome volume 1 & 2 (2014).
 
Muualla sanottua: Harakan varpaat, Anime Garden, Manga Puutarha, Man Made Lifestyle

perjantai 24. helmikuuta 2017

Lukupiirissä: John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

"Mutta eivätkö kirjat ole tärkeitä?" Bruno kysyi.

"Ne kirjat, jotka kertovat asioista joilla on merkitystä maailmassa, totta kai. -- 
Mutta eivät satukirjat. Eivät kirjat asioista joita ei koskaan ole tapahtunut."
   
   
Helmikuun lukupiirikirja
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 45. Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: Kirja, joka on käännetty yli 10 kielelle
  
Kun kerroin lukevani irlantilaisen John Boynen romaania Poika raidallisessa pyjamassa, sain kuulla monelta teoksen lukeneelta, että kannattaa varata nenäliinoja käden ulottuville. Blogistani löytyy nenäliinavaroitus-tägi juuri tällaisia teoksia varten, mutta tämä teos ei minulle aiheuttanut silmien kostumista. Postauksen kuvat Auschwitzista ovat minun ottamiani kesältä 2011.
  
Tarina oli liian ennalta-arvattava, eikä genressään kovinkaan poikkeava, joskin hyvin sujuvasti kirjoitettu ja nopealukuinen teos onkin kyseessä. Olen aikaisemmin lukenut muitakin toisen maailmansodan ajasta kertovia, koskettavia tarinoita kuten Anthony Doerrin palkitun romaanin Kaikki se valo jota emme näe, sekä aikaisemmin lukupiirissäni käsitelty Markus Zusakin Kirjavaras. Ne synnyttivät paljon vahvemman lukukokemuksen, tämä oli vain sellainen ihan ok kirja, jonka päähenkilö on jopa hieman liiankin naiivi synnyttääkseen vahvan tunnesiteen lukijaan.
  
Tarina kerrotaan yhdeksänvuotiaan Brunon näkökulmasta. Hän asuu isän, äidin ja kolme vuotta vanhemman siskonsa Gretelin kanssa Berliinissä, kunnes eräänä päivänä Hilleri (Hitler) tulee illalliselle. Sen jälkeen koko perhe muuttaa Auschwitziin, tai niin kuin Bruno lausuu sen, Aus-vitsiin. Brunon isä on komendantti, joka on korkeassa asemassa Auschwitzin leirillä. Bruno tykkää tehdä tutkimusretkiä, mutta Auschwitz ei siihen tarjoa hyvää miljöötä, sillä ikkunastaan Bruno ei näe kuin kilometreittään piikkilanka-aitaa.
    
   
Bruno ei ymmärrä uuden kotitalon vieressä olevaa, korkealla aidalla rajattua auletta, joka on täynnä raidallisiin pyjamiin pukeutuneita ihmisiä. Hänestä on outoa, että vaikka ihmiset näyttävät samanlaisilta aidan kummallakin puolella, he olisivatkin jollain tapaa erilaisia. 
  
Ne ihmiset... no, ne eivät ole ihmisiä ollenkaan -- eivät ainakaann siinä mielessä miten me sen sanan ymmärrämme. (s. 55)
  
Bruno ei tiedä mitään syytä olla epäkohtelias kenellekään, joten kun uudessa kodissa olevaa juutalaista (sana, jonka Bruno oppii vasta lähes vuoden päästä Auschwitziin muuton jälkeen) palvelijaa kohdellaan huonosti, nuori päähenkilö on hyvin hämmentynyt ja suorastaan vihaa luutnantti Kotleria, joka käyttäytyy avoimen epäystävällisesti niin Brunoa kuin raitoihin pukeutuneita ihmisiä kohtaan.
  
Ja niin usin kuin hän oli katsonutkin ihmisiä, kaikkia niitä imisiä raidallisissa pyjamissaan, hänen päähänsä ei ollut koskaan pälkähtänyt todella pohtia, mistä oikein oli kysymys. 
Ja olivatko he todella niin erilaisia? 
Mutta mikä se ero oikeastaan oli? (s. 97-98)
  
Teoksen kiinnostavimmat hahmot ovat Brunon isoäiti ja Maria-palvelija, joista nähdään parissa kohtauksessa syvempiä tasoja kuin keskeisistä hahmoista. Isoäiti ei hyväksy fasismia vaan häpeää Brunon isää, joka on Hitlerin pelinappula ja äitiä, joka ihastelee isän univormua. Maria puolestaan kiinnostaa sen osalta, millainen hänen elämänsä oli ennen kuin hänestä tuli perheen palvelija. Tästä mainitaan harmillisesti vain parilla lauseella, olisin halunnut tietää enemmänkin. 
    
"Minä tahdon tietää aidasta -- miksi se on siinä?" 
"Tarkoitatko että et tiedä? -- aita ei ole siinä, jotta me emme voisi mennä sen toiselle puolelle. Se on siinä sitä varten, että he eivät voisi tulla tälle puolelle." 
"Mutta miksi?" hän kysyi. 
"Koska heidät täytyy pitää yhdessä -- muiden kaltaistensa kanssa." 
"Mitä tarkoitat kaltaistensa kanssa?" (s. 173)
  
  
Hän ajatteli kaikkia niitä ihmisiä raidallisissa pyjamissaan ja ihmetteli, mitä Aus-vitsissaä oli meneillään ja eikö se joka tapauksessa ollut hyvin huono idea, jos se sai ihmiset näyttämään noin sairailta. (s. 160)
  
Boyne selittää lopussa, että kirjoitti Brunosta naiivin, jotta hänen reaktionsa toisivat aitoutta ja kyseenalaistamista teokseen. Teos on suunnattu nuorille (mikä ei tietenkään estä aikuisia lukemasta tätä myös), mutta sanoisin, että vähäisempi alleviivaaminen voisi tuottaa raikkaampia oivalluksia. Bruno toki kehittyy hahmona teoksen aikana, mutta hieman liian hitaasti, hieman liian myöhään. Olen tottunut lapsihahmojen terävyyteen esimerkiksi Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjassa, joten tämä oli hieman pettymys. Paljastamatta mitään teoksen loppupuolesta, todettakoon, että tarinan teemana on ystävyys. 
  
Tietysti kaikki tämä tapahtui kauan aikaa sitten, eikä mitään sellaista voisi ikinä enää tapahtua.

Ei tähän maailman aikaan. (s. 204)
 
Teoksen merkittävin kohta minulle, on takakannen kohta: "Joka puolella maailmaa on samanlaisia aitoja. Toivottavasti sinun ei koskaan tarvitse kohdata sellaista aitaa." Tällaisia aitoja rakennetaan edelleen, mutta niitä voi olla vaikeaa havaita. Ne aidat ovat näkymättömiä. Ne ovat puheissa, jotka eriyttävät me ja muut. Tällaisia, ihmiset kahteen leiriin jakavia aitoja - tai pikemminkin muureja - halutaan edelleen rakentaakin, no, presidentti Trump ainakin sellaisesta haaveilee Yhdysvaltojen ja Meksikon väliin. Elämme mielenkiintoisia aikoja.
 
Arvosana:
  
Takakannesta:
Poika raidallisessa pyjamassa on koskettava tarina. Yleensä takakannessa kerrotaan jotain kirjan tapahtumista, mutta tässä tapauksessa se luultavasti häiritsisi lukukokemusta. On tärkeää, että aloitat kirjan lukemisen tietämättä liikaa sen juonesta.
    
Kun avaat tämän kirjan, lähdet matkalle yhdeksänvuotiaan Bruno-pojan kanssa. (Tämä ei kylläkään ole kirja yhdeksänvuotiaille.) Ennen pitkää saavutte Brunon kanssa aidalle. Joka puolella maailmaa on samanlaisia aitoja. Toivottavasti sinun ei koskaan tarvitse kohdata sellaista aitaa.
    
Samantyylisiä kirjoja: Markus Zusak: Kirjavaras, Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe, Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja
  
Suomentanut: Laura Beck, 204 sivua, Bazar 2008
  
Alkuperäinen nimi: The Boy in the Striped Pyjamas (2006)

lauantai 18. helmikuuta 2017

Lastenkirjalauantai: Chris Riddell: Ottilia ja keltainen kissa

"Visaisten pulmien ratkominen ja ovelien suunnitelmien laatiminen 
oli Ottiliasta jopa mukavampaa kuin lätäköissä loiskiminen."
   
   
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 24. Kirjassa selvitetään rikos
   
Chris Riddell on tullut tutuksi Ada Gootti lastenkirjoistaan. Osasinkin siis varautua ystävänpäivän lukumaratonissa tarttuessani Ottilia ja keltainen kissa -romaaniin hupaisaan tarinaan ja ihastuttavaan kuvitukseen. Mustavalkoisen kuvituksen väripiristeenä on punaista, vähän samaan tapaan kuin Kunnaksen siskojen lastenkirjasarjassa Kaheli sakki
  
   
Riddellin kertomukset ovat täynnä nonsense ilottelua, juuri sopivan pöhköä lastenkirjoihin. Ottilia asuu Pippurimyllytalon 24. kerroksessa, asunnossa numero 243. Seuranaan hänellä on Mauri-herra, Pieni, karvainen norjalainen suo-otus. Ottilian vanhemmat matkustavat ympäri maailmaa keräämässä mielenkiintoisia esineitä, kuten keisarien hattuja, meteoriitteja, hirveän pieniä maalauksia, naamioita ja erikoisia kelloja.

Ottilialla oli kaksi ikiomaa kokoelmaa. Toinen oli eriparikenkäkokoelma, josta hän oli hyvin ylpeä. Aina kun Ottilia osti kenkäparin, hän otti yhden kengän käyttöön ja pani toisen kokoelmaan. (s. 11)
  
Ottilian äiti lähettää tyttärelleen postikortteja matkoilta. Ne päättyvät aina P.S. merkintään, missä äiti antaa Ottilialle tai Mauri-herralle ajankohtaisia vinkkejä mm. asunnon siivoamisesta. Jälkikirjoitusten perusteella hän tuntuu tietävän koko ajan, mitä Ottilia puuhailee, vaikka onkin toisella puolella maailmaa. Ottilia on varsin omatoiminen tyttö, vaikka elääkin varakkaassa ympäristössä: hänen luonaan käy nimittäin päivittäin tyynynpöyhijä, siivoaja, ruokalähetti, valaistussuunnittelija, ovennuppien kiillottaja ja koko joukko muita erialojen ammattilaisia.
  
Ottilia rakasti postikorttikokoelmaansa jopa enemmän kuin eriparikenkäkokoelmaansa. Se johtui siitä, että kaikki kokoelman kortit olivat äidiltä ja isältä.
Ottiliasta oli kiva katsella kuvia kaikaisista paikoista korttien etupuolilla ja hänestä oli ihana lukea kirjoituksia niiden takaa, koska siloin hänestä tuntui, että äiti ja isä olivat vähän lähempänä. (s. 45)
   
Ottilia on valepukujen valtiatar, josta hänellä on Puijausopiston todistus. Valepuvuista onkin hyötyä, sillä kaupungissa tapahtuu jotain outoa: sylikoiria katoaa ja rikkaiden rouvien koruja varastetaan. Ottilia päättää selvittää, mikä on rikosaallon takana, apunaan luotettava ystävänsä Mauri-herra.
   
   
Ottilia sopii erityisesti 6-10-vuotiaille, niin ääneen luettuna kuin lukemaan oppineillekin. Ja ainakin nuorimmat lukijat nauttivat varmasti piirrosten yksityiskohtaisuudesta, kuten erikoisten esineiden bongaamisesta. Vinkki: katsokaapa ruokapöydän yläpuolisia valaisimia, ne ovat erilaiset joka kerta- minulla meni hetki aikaa huomata se. Heinäkuussa 2017 ilmestyy sarjan toinen osa, Ottilia menee kouluun.
   
Arvosana:
 
       
Takakannesta:
Tutustu Ottilia Ruskeamaahan ja hänen parhaaseen ystäväänsä Mauri-herraan. Visaisten arvoitusten selvittäminen on tmän nokkelan parivaljakon lempipuuhaa.
  
Hämmentävien mortovarkauksien aalto kuohuttaa Isoa Kaupunkia, ja sylikoiria katoaa mystisesti. Saavatko ottilia ja Mauri-herra paljastettua konnien ovelan suunnitelman?
   
Suomentanut: Jaana kapari-Jatta, 171 sivua, Gummerus 2017
    
Alkuperäinen nimi: Ottoline and the Yellow Cat (2007)
    
Teos on luettu myös täällä: Hurja hassu lukija
  
Ada Gootti -sarja:

torstai 16. helmikuuta 2017

BFF -lukuhaasteen kooste

   
Arca Fabulorum - Tarina-arkku -blogin Kira Niian BFF -lukuhaaste ystävyydestä alkoi marraskuussa 2016 ja päättyi nyt ystävänpäivänä - kuinka muutenkaan. ♥ En ehtinyt lukemaan haasteeseen niin paljoa kuin olisin halunnut ja bloggausjonossakin olisi vielä pari aiheeseen sopivaa teosta, mutta mennään näillä. 
  
Ei liene yllättävää, että ystävyys nousi monissa lastenkirjoissa esiin. Yhteensä kahdeksassa lukemassani ja bloggaamassani kirjassa ystävyys - tai yhdessä enemminkin sen puuttuminen - oli merkittävää tarinalle, Näissä kirjoissa ystäviä pelastetaan pulasta, heidän kanssaan seikkaillaan, riidellään ja sovitaan. Uusia ystävyyksiä solmitaan - välillä myös muidenkin kuin ihmisten kanssa, 
  
Kirjoja parhaista ystävistä, ja siitä, mitä kaikkea ystävän puolesta on valmis tekemään:
   
Kirjoja ystävyydestä, ystävättömyydestä ja petollisista ystävistä dystooppisessa maailmassa:

tiistai 14. helmikuuta 2017

Ystävänpäivän lukumaraton (päättynyt)

  
Tuntematon lukija -blogin Hande emännöi Ystävänpäivän lukumaratonia tänä vuonna. Lähdin ilolla mukaan tälläkin kertaa, viime vuonna olinkin vetämässä itse tätä tempausta.
  
Alla minun maratonpinoni. Aloitan maratonini 14.2. klo 18:00 Stephenie Meyerin Houkutuksella, jonka olen halunnut lukea uudelleen jo yli 10 vuotta (luin kirjan ensimmäisen kerran pian sen ilmestyttyä suomeksi 2005. Sain teoksen äidiltäni joululahjaksi samana vuonna, sillä halusin lukea sen uudelleen, mutta vasta nyt tartuin siihen). En tiedä ehdinkö lukemaan muuta, mutta Chris Riddellin uutuus Ottilia ja keltainen kissa voisi olla seuraavana jonossa.
 
   
Pinossa:
  • Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä (kesken)
  • John Galsworthy: Omenapuu
  • Anu Holopainen: Molemmin jaloin
  • Tove Jansson: Muumipapan urotyöt
  • Alexis Kouros: Gondwanan lapset
  • Stephenie Meyer: Houkutus
  • Chris Riddell: Ottilia ja keltainen kissa
  • Albert Sánchez Piñol: Kylmä iho
  • Voltaire: Candide
   
Keskellä siskoltani tullut ystävänpäivän kortti, joka saapui sopivasti 14.2. aamulla ilahduttamaan. ♥
   

Houkutus luettu loppuun 3:15, sivuja kasassa 417. Vielä ennen nukkumaanmenoa aloitan Ottilian. Se näyttää pikaisella selaamisella nopealukuiselta, kiitos Riddellin ihastuttavan kuvituksen. Riddeliä luin vielä herättyänikin, eli marotonin saldoksi kertyi lopulta 588 sivua. Vähän kolmattakin kirjaa olisin ehtinyt lukea, mutta kävin päivällä hakemassa postista paketin niin olen tyytyväinen tähänkin lopputulokseen. 
   
Oli ihanaa lukea Houkutus kokonaan yhdellä istumalla - milloin olen viimeksi lukenut teoksen niin lyhyessä ajassa, ihan liian kauan aikaa sitten. Täytyy kyllä lukea jokin toinekin kirja lähiaikoina samalla tapaa, niin ihanaa tarinaan uppoutuminen oli. Vaikka ei se enää kyllä säväyttänyt samalla tavalla kuin lukiossa ollessani (kiitos vaan mielikuvien pilaamisesta E.L. James, ei sen puoleen, että olisin kirjojaan lukenut), mutta nautin kuitenkin ajassa taaksepäin palaamisesta.