keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Jessica Townsend: Meinioseppä - Morriganin kutsumus (Nevermoor #2)

Pienet sylkipisarat lennähtelivät hänen kuihtuneesta suustaan.  
"Sinä olet... hirviö... jo nyt. Minun tehtäväni ei ole... pelastaa sinua... itseltäsi. 
Tehtäväni on osoittaa... sinulle, ettei sinua... voi pelastaa. Ketään... sinunlaistasi... ei voi..."
   
   
Arvostelukappale
    
Jessica Townsendin Nevermoor on harmillisesti jälleen sellainen lasten- ja nuortenkirjallisuuden sarja, jota on markkinoinnissa verrattu Pottereihin. Harva asia nimittäin ärsyttää minua enemmän kuin "Tässäkö uusi Harry Potter?" ja "Pottereiden haastaja" -tyyppinen pöhinä, aivan kuin kirja ei voisi menestyä omilla ansioillaan. 
  
En kiistä, etteikö Morriganilla olisi paljon yhteistä Harryn kanssa: häntä kohdeltiin perheessään julmasti, pidettiin miltei näkymättömänä, paitsi jos jotain pahaa tapahtui, Morrigania syytettiin siitä. Onneksi hän pääsee maagiseen maailmaan ja kouluun opiskelemaan kykyjensä käyttöä. Lisäksi molemmat sarjat on kääntänyt Jaana Kapari-Jatta (tällä ainakin selvästi yritetään kosiskella Potter-faneja). Ja tottahan se on, että moni Potterit lukenut pitänee tästäkin. Paljon. Minä ainakin.
  
Laiturin seiniä peittivät monenmoisten kerhojen, ryhmien, bändien ja Seuran sisäisten seurojen ilmoittautumislomakkeet. -- hän arveli, että saattaisi liittyä Äärimmäisen Anonyymeihin Introvertteihin, joka lupasi ettei minkäänlaisia kokouksia tai tapaamisia järjestettäisi millloinkaan. (s. 70)
   
Silti Nevermoorin maailma Meineikkaine Seuroineen on aivan omanlaisensa verrattuna Tylypahkaan ja jästeiltä piilossa elävään taikayhteisöön. Vaikkakin Seuran suhtautuminen opiskelijoiden vaarantamiseen on samalla tasolla kuin Tylypahkassa. Townsend osaa kirjoittaa todella koukuttavasti, ja kirjaa on vaikea laskea käsistään. Nevermoor on upea kaupunki, maaginen, ennalta-arvaamaton, pelottavakin. Ja siihen tutustutaan tässä kirjassa entistä syvemmin. 
   
Pidin Morriganista paljon jo ensimmäisen osan Morriganin koetukset aikana, mutta tämä toinen osa Meinioseppä - Morriganin kutsumus on jopa parempi ja symppaan Morrigania mahdottoman paljon. Se, että joku on meinioseppä ei nimittäin ole helppo taakka. Vaikka hän ei osaa käyttää kykyjään ollenkaan, saati tehdä niillä pahaa, kaikki olettavat sitä automaattisesti. Pahinta on, ettei Morrigan saa kertoa taidoistaan kenellekään.
  
"Olemme siis kumpikin vaarallisia otuksia. Kaksi samassa yksikössä, olipa rohkea valinta." Sointu nauroi vähän kitkerästi. "Vaativatko he suojauksen?" 
"Vaativat", Morrigan vastasi. 
-- 
"Minullekin", Sointu sanoi. "Kolme allekirjoittajaa. Sinulla?" 
"Yhdeksän." 
Sointu vihlesi pitkään ja matalasti. (s. 57-58)
  
Morriganin lisäksi hänen ystävänsä lohikäärmeratsastaja Pihlaja pääsi Seuraan. Kaikkein kiinnostavimpia ryhmäläisiä ovat (Morriganin lisäksi siis) Lambeth ja Sointu, jotka ovat joukosta ainoat mystisten laitokselle kuuluvat, muut ovat arkisten puolella. Sointu on mesmeristi, jota kukaan ei koskaan muista. Paitsi Morrigan.
  
Morrigan on syntynyt meiniosepäksi, eikä voi sille mitään, miksi se siis on väärin? Vain Jupiter on sitä mieltä, että kaikki meiniosepät eivät voineet järjestelmällisesti olla pahoja. Hän sanoo Morriganille, että kyky on hänen lahjansa, kutsumuksensa. Ja että Morrigan saa päättää, mitä merkitsee olla meinioseppä.  
  
"Meiniosepät loivat koko Nevermoorin kaupungin aikojen kuluessa. Kieltäydyn uskomasta, että he olivat kaikki häijyjä tai hyödyttömiä. -- Kaikissa niissä meinioseppäsukupolvissa, jotka rakensivat tämän tyhjästä, on väkisinkin ollut joukossa hyviä." (s. 117)
  
Pidin paljon kirjan kuvailuista, esimerkiksi: "Hän tunsi lämmintä aurinkoista hehkua keskellä rintaansa, ikään kuin kissa olisi käpertynyt siihen kehräämään tyytyväisenä." ja "Morrigan kömpi pöyheistä huovista pyöräytettyyn toukan koteloa muistuttavaan pesään, jollaiseksi hänen sänkynsä oli siksi yöksi muuntautunut". On aina ihanaa lukea tekstiä, joka saa aivoni kehräämään samoin, kuin tuossa lainauksessa. 
      
Odotan mielenkiinnolla sarjan seuraavaa osaa, näiden kahden ensimmäisen perusteella kyseessä on mitä mainioin nuorten fantasiasarja, jota aikustenkaan ei pidä ylenkatsoa. Kolmannen osan on tarkoitus ilmestyä englanniksi maaliskuussa ja sen nimi on Hollowpox: The Hunt for Morrigan Crow
  
Arvosana:
           
Takakannesta:
Astu Nevermooriin – kaupunkiin, jossa mielikuvitus ja toivo heräävät eloon.
  
Morrigan Korppi ja Pihlaja Swift ovat läpäisseet vaaralliset koetukset, ja ovat nyt Nevermoorin Meineikkaan Seuran koulutettavia. Mutta Morriganin taival maagisessa Nevermoorissa, sen salaisuuksien keskellä on vasta alussa. Pian käy selväksi, että kaikkia kykyjä ei suinkaan käytetä hyvään...
  
Ensimmäinen Nevermoor-kirja, Morriganin koetukset kahmi maailmalla lukuisia palkintoja ja ylistystä.
  
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 397 sivua, Otava 2019
 
Alkuperäinen nimiWundersmith - The Calling of Morrigan Crow (2018)
   
Sarjassa ilmestynet:
   

sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Nonna Wasiljeff: Tomupoika

    "Haluamme olla kaukana kun Syvyys repäisee tiensä maanpinnalle."
       
       
    Arvostelukappale
       
    Nonna Wasiljeffin Tomupoika oli minulle yksi viime vuoden odotetuimmista kirjoista. Hänen esikoisensa Loukkupoika oli hieno lukukokemus, joten odottelin malttamattomana tämän toisen osan julkaisua, joka siirtyi keväältä syksylle. Kirjailija ja hänen kustannustoimittajansa halusivat nimittäin hioa kirjasta mahdollisimman hyvän, mikä on aina tarinan ja sen lukijan etu, vaikka Helsingin kirjamessuilla Wasiljeff totesikin saaneensa muokkaamisesta jo tarpeekseen: "Me hinkattiin ja hinkattiin niitä vitsin kohtia."
       
    Aaron on päässyt pois Loukusta ja yrittää löytää Tomun itsestään. Univormu ei silti istu päälle vaan saa hänet tuntemaan itsensä epäonnistuneeksi - onhan hänelle koko ikänsä ajan opetettu, että Tomuja tulee pelätäja nyt hän onkin yksi heistä. Toiset Tomut eivät silti pidä hänestä, Loukussa syntyneestä pojasta, jolla on vieläpä outo Syvyydensilmä, joka vuotaa välillä verta. Hänellä on ikävä vanhoja ystäviään, vaikka onnistuu saamaan helposti uusia. Ongelma on kuitenkin siinä, että Aaronin läheisille sattuu ja tapahtuu aika ikäviä asioita. Isän etsiminen ei myöskään etene, sillä kukaan ei pysty muistamaan hänen nimeään. 
       
    Tomupojassa tuntuu etenkin aluksi olevan vähemmän toimintaa, mutta enemmän hahmonkehitystä kuin sarjan ensimmäisessä osassa. Uusina hahmoina tavataan muiden muassa Tomut Lazar ja Praerus, joista kummastakaan en pitänyt alussa ollenkaan, mutta kun opin tuntemaan heidät kirjan aikana, he paljastuivat paljon täyteläisemmiksi ja kiinnostaviksi persooniksi kuin arvasinkaan. Suosikkihahmoni on Sabina:
      
    "Minä olen muutakin kuin kahvinkeittäjä. Haluan pois pölyisestä toimistosta, haluan ulos partioiden mukaan." (s. 92)
    "En halua olla toimistossa asettelemassa pikkuleipiä lautaselle ja keittämässä kahvia. Voisin olla niin paljon enemmän!" (s. 231-232) 
       
    Vaikka kirjan alku ja keskivaiheet ovatkin melankolisia ja kerronta hitaampaa niin huh, millainen rymistelyloppu sillä onkaan. Wasiljeff nimittäin nostaa jalan pois jarrulta ja pistää hahmonsa kulkemaan aikamoiseen myllyn lävitse. Etenkin viimeiset 50 sivua ahmin hengitystä pidätellen. 
      
    Kirjailijan kieli on luovaa, esimerkiksi eräs hahmo kuvataan seisomaan paikoillaan kuin piirustus. Yhdessä suosikkikodassani kuvataan kirjoituskoneen naputtelua metallisten jalkojen kantapäiden iskuina paperiin. Välillä hän tosin tuntuu jäävän kiinni tiettyihin sanoihin ja kuvailuihin. Esimerkiksi yhden kohtauksen aikana useampi hahmo käyttää sanaa karsea eri yhteyksissä. Lisäksi Aaron on kehittänyt itselleen hikiset kämmenet -syndrooman, sillä laskin ainakin kahdeksan kertaa, kun hän hankaa hikisiä kämmeniään lahkeisiinsa. Pahimmillaan kahdesti samalla sivulla. 
        
    Hyllyrivejä täynnä sameita purnukoita. Purnukoissa oli jotakin. Erotin raajoja ja epämuodostuneita kasvoja, mutta en ymmärtänyt mitä ne olivat. (s. 272)
      
    Aivan kuten Loukkupojankin kanssa, Tomupoikaa lukiessani koin maailman oli hyvin animemaisena. Mutta aina kun Aaron kulki varhoissa, näin nuo osiot mielessäni kuin vauhdikkaan lyijykynäpiirromaisena eli viivat eivät pysyneet paikallaan vaan liikkuivat kuin elävinä ja muuttuivat koko ajan. 
       
    Olen käsittänyt, että Wasiljeff on kirjoittamassa jo seuraavaa kirjaa, joka sijoittuu samaan maailmaan, mutta esittelee uuden näkökulmahenkilön - tai näin hän ainakin Helsingin kirjamessuilla kertoi. Odotan mielenkiinnolla, millainen tuo teos on. Sain kirjan mukana ihanan yllätyksen, kirjailijan Lazarista piirtämästä kuvasta tehdyn kirjanmerkin! 
        
     
    Arvosana:
      
    Takakannesta:
    Loukku ei päästä otteestaan. Jatkoa upealle fantasiatrillerille Loukkupoika.
     
    Aaron on paennut Loukusta keskelle Tomuja. Hänen syvyyden silmänsä herättää pelkoa ja vetää puoleensa outoa väkeä. Kaikkialla häntä seuraa varjona salaperäinen nocturna Lazar, joka vahtii hänen jokaista liikettään.
     
    Aaron yrittää selvitä Tomujen kovassa koulussa, mutta kun hänen uusi ystävänsä joutuu Tomujen kynsiin, hänen on vielä kerran palattava Loukkuun.
      
    334 sivua, Otava 2019
       
    Sarjassa ilmestyneet:

    torstai 16. tammikuuta 2020

    Nora Roberts: Toinen koitos (Valitun aikakirjat #2)

    "Hän näki välähdyksiä tulevasta ja tiesi, että maailma liekehtisi ja vuotaisi verta. "
     
         
    Arvostelukappale
        
    Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste
       
    Nora Robertsin Valitun aikakirjat -sarjan aloittanut Ensimmäinen vuosi oli sekoitus maailmanloppua ja fantasiaa. Sarjan toinen osa, Toinen koitos menee paljon vahvemmin fantasian suuntaan, sillä edeltävän kirjan tapahtumista on aikaa jo 13 vuotta. On jälleenrakennettu yhteisöjä ja Surman kauhut ovat monille jo kaukaista menneisyyttä tai tapahtunut ennen heidän syntymäänsä. On kuitenkin tullut aika ennustusten Valitun aloittaa koulutuksensa, jonka jälkeen on koottava armeija pimeyden voimien kukistamiseksi. 
        
    "Aika kuluu nopeasti ja hän pärjää varmasti mainiosti. Sehän on niin kuin velhojen sisäoppilaitos ja hän tietää jo paljon enemmän kuin Harry Potter." (s. 48-49)
      
    Pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä osasta, sillä fantasiaelementit tuntuivat istuvan maailmaan paremmin. Valittu on ensimmäisessä kirjassa keskeisen hahmon tytär. Kerronnassa keskitytään pitkälti hänen kaksi vuotta kestävään koulutukseensa ja kasvuun tuona aikana. Fallon Swift -nimisen tytön täytyy suorittaa koulutuksensa aikana erilaisia tehtäviä, joiden aikana hänen tulee voittaa muinaisten olentojen luottamus. Hän tosin tuntuvat onnistuvan hieman liian helpon oloisesti.
        
    Usein hän suri sitä, mikä hänestä oli määrä tulla. Jokin häntä ja hänen vanhempiaan suurempi voima määräsi hänen kohtalostaan. Hän suri sitä, että joutuisi jättämään perheensä ja kotinsa. (s. 28)
      
    Hahmot edellisessä osassa olivat enimmäkseen pari-kolmekymppisiä, kun taas tämä jatko-osa keskittyy heidän teini-ikäisiin lapsiinsa. Niinpä sarja sopii myös YA-kirjallisuuden luikijoille. Fallon on melko kliseinen hahmo, mutta se ei haittaa, sillä tällaisessa kevyemmässä kirjallisuudessa antaa enemmän anteeksi pieniä ennalta-arvattavuuksia ja stereotypioita. Pituudestaan huolimatta kirja on nopealukuinen ja juoni rullaa helposti eteenpäin. Voin siis suositella esimerkiksi kesälomalukemistoon tätä sarjaa, joka tavoittaa samaa tunnelmaa kuin pari vuotta ennen blogin perustamista Robertsilta lukemani Kuuden piiri -sarja (Morriganin risti, Jumalten tanssi, Hiljaisuuden laakso). 
      
    "Kun me pari vuotta kaupungin asuttamisen jälkeen äänestimme pakollisen kierrätyksen ja kompostoinnin puolesta, jotkut reagoivat kuin olisimme kannattaneet orjuutta. Siitäkin kuitenkin selvittiin ja nyt kaikki kierrättävät." (s. 405)
      
    Fallonin tähtihetkiä ovat, kun hän tapaa samhainina kuolleen isänsä (kohtaus, jonka aikana myönnän itkeneeni) ja se, kun hänen yli tuhatvuotisesta unestaan herännyt opettajansa kysyy Fallonin vuodoista. Fallon huudahtaa tuohtuneena, kuinka hänen äitinsä oli oikeassa siitä, että jos nainen on vähänkään poissa tolaltaan, miehet olettavat sen johtuvan kuukautisista. 

    "Miesten olisi hyvä olla hiljaa siihen asti kunnes alkavat itse joka kuukausi vuotaa ja kärsiä kivuista. " (s. 116)

    Isoin miinus sarjassa ovat olleet loitsut, joiden sisältö tuntuu kuin emo-teinin riimittelyiltä. Lisäksi kohottelin pariinkin kertaan kulmakarvoja hyvin voimallisesti. Esimerkiksi tämä oli täysin tarpeeton kohta ja aiheutti vain ällötystä: "paita oli myös äidin vanha, ja sen alla kohosivat tytölle kasvaneet rinnannupukat niin kuin Lana niitä kutsui. Simon ei halunnut ajatella asiaa." Toinen kohta kuvaa suudelmaa, jollaista en itse kyllä mielelläni kokisi: "vaikersi mielihyvästä, kun Duncanin kieli lipoi hänen omaansa".
      
    "Kolmen kehässä tieto virtaa, luottamus kun rakentaa siltaa. Olemme sinun lapsiasi", hän sanoi, kun heidän verensä sekoittuivat ja alkoivat hehkua kuumana. "Olemme niin kuin on kirjoitettu. Yksi, kaksi, kolme, kolme, kaksi, yksi. Jaetulla tiedolla täytetyksi. Lahjani virtaa sisaruksiin. Sillä näin tahdon, tapahtukoon niin." (s. 409)
      
    Kuten sarjan päätösosan nimi Viimeinen taistelu lupailee, on suurin osa rähinästä säästelty kolmanteen kirjaan. Odotan mielenkiinnolla millaisen lopetuksen Roberts sarjalleen antaa. Toivottavasti taistelua kuitenkin on oikeasti tulossa, eikä tämä sorru samaan kuin Stephenie Meyerin Aamunkoitto, jossa koko kirjan ajan kasvanut jännite lysähtää kasaan kuin liian aikaisin uunista otettu kohokas. En siis pidä väkivallasta, mutta esimerkiksi eeppiseen fantasiaan kuuluu hurmeinen kamppailu. 
      
    Valon Kummat ja Mustat Kummat, hyvät ja pahat ihmiset, kaikki taistelivat verisellä, ruumiiden täyttämällä tantereella. (s. 43)
         
       
    Arvosana:
      
    Takakannesta:
    Fallon Swift viettää pian kolmetoistavuotissyntymäpäiviään rauhaisalla maatilalla. Seesteisyys on kuitenkin vain silmänlumetta. Hänellä ei ole kokemusta siitä, millainen maailma oli ennen Surmaa, kulkutautia, joka vei miljardeja ihmisiä. Surman jälkeisessä ajassa matkustaminen on vaarallista, sillä fanaattiset Puhtauden Soturit etsivät seuraavaa uhriaan. Fallonilla on lahja, ja juuri hänenkaltaisiaan Soturit vainoavat.
       
    Fallonin todellista luontoa ei voi loputtomiin pitää salassa. Hän on Valittu. Kouluttautumalla ja harjoittelemalla hänestä on tulossa se, joksi hänen kuuluu tulla. Ja kun aika on kypsä, hän tarttuu miekkaan ehjän maailman puolesta ja taistelee
          
    Suomentanut: Lauri Sallamo & Heidi Tihveröinen, 444 sivua, Gummerus 2019
      
    Alkuperäinen nimi: Of Blood and Bone (2018)
       
    Sarjassa ilmestyneet:

    maanantai 13. tammikuuta 2020

    Chris Rylander: Gregin kirous (Eeppisten epäonnistumisten sarja #2)

    "Nykymaailma hoippuu toinen jalka haudassa. Sillä on enää vähän aikaa."
        
        
    Arvostelukappale
       
    Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 25. Kirjassa ollaan saarella
       
    Chris Rylanderin Eeppisten epäonnistumisten sarjan toinen osa Gregin kirous on ensimmäinen uuden vuosikymmenen puolella lukemani kirja. Hauskasti aloitin myös vuoden 2019 samalla sarjalla, kuin luin sen ensimmäisen osan Gregin legenda. Teokset luvut on otsikoitu todella humoristisesti ja ne houkuttavat lukemaan lisää, jotta selviäisi, mitä kummaa siinä luvussa tapahtuu, sen verran erikoisia kuvaukset ovat. (Olen muuten ollut vähällä kirjoittaa useaan otteeseen sarjan nimeksi Surkeiden epäonnistumisten sarja, sillä luin ollessani yläasteella ja lukiossa Lemony Snicketin Surkeiden sattumusten sarjaa ja nämä kaksi menevät jostain syystä helpsoti sekaisin.) 
        
    Pöksyistäni tuprahti höyrypurkaus, joka ryöpsähti ylleni kuin pikkuinen sienipilvi. (s. 26)
       
        
    Greg on teinipoika, joka saa tietää olevansa kääpiö. Ensimmäisen kirjan tapahtumien myötä hänen isänsä on alkanut käyttäytymään erikoisesti ja poika yrittää löytää jonkun, joka osaisi auttaa tätä. Samaan aikaan tuhansia vuosia sitten piilotettu taikuus on palaamassa ja sitä enteilevät sadat  yliluonnolliset havainnot ympäri maailmaa. Greg kääpiöystävineen on koulutettu hirviöiden hillintätehtäviin. Ja tämä olisi suoritettava niin, etteivät ihmiset saisi tietää (vielä) maagisesta maailmasta.
       
    Ihan tavallinen kääpiöjengi hengailemassa keskiöisellä, kummittelevalla hautausmaalla. (s. 182)
       
    Sähkökatkot, myyttiset olennot ja haamuhavainnot saavat ihmiset keksimään moninaisia teorioita. Johtuvatko ilmiöt auringonpurkauksista? Vai ovatko avaruusolennot kaiken takana? Mitä jos syynä onkin ilmastonmuutos? Onko Harmageddon tulossa? Entä jos kaikki onkin vain osa hallituksen salaliittoa? 
       
    Puhu hänen kanssaan kuin haravoisit. Haravoisit lehtiä syksyllä. Ja siellä on myös orava, joka katselee teitä kumpaakin. (s. 43)
       
    Parannuskeinoa höpsähtäneelle isälleen etsiessään Greg päätyy Alctraziin ja olemaan tahtomattaan olemaan erossa niin ystävistään kuin maagisesta, puhuvasta kirveestään (joka on välillä hieman rasittava). Greg päättää unohtaa kääpiöiden pessimismin, sukunsa ennustetun kohtalon ja olla oma itsensä. Hän onkin kääpiöiden joukossa niitä harvoja, jotka ovat valmiita päivittämään käsityksiään esimerkiksi kivipeikoista ja haltioista. Hän on jopa kannustanut muita lopettamaan haukkuvien ilmaisujen käyttämisen haltioista puhuttaessa. 
       
    Kääpiöt eivät osaa päästää irti menneestä, ja se sumentaa heidän arvostelukykyään -- jokainen olento maan päällä on taipuvainen siihen – tuomitsemaan hätäisesti, antamaan stereotyyppien ja vaistojen vaikuttaa ajatteluunsa. (s. 152)
       
    Uutena (ainakin periaatteessa) mukaan tulevat kivipeikko ja haltianeito (sekä pari muuta kansansa jäsentä) ovat parhaita hahmoja teoksessa. Saamme tietää lisää käääpiöiden ja haltioiden uskonnoista ja Gregin kääpiöystävistä Arista (kuinka hänen isänsä pakotti tämän syömään lihaa, vaikka hän on kääpiöille erittäin harvinaisesti vegaani) ja Glemistä (joka yllättäen nauttii lukemisesta, etenkin ikivanhoista keijuromansseista).
       
    Hänen tarinansa, joissa vilisi moottoriteitä täynnä paikalleen jääneitä, puhkiruostuneita autoja ja vaeltavia ihmisjoukkoja soihtuineen ja lapioineen taistelemassa valtavia skorpioneja vastaan -- olivat minusta synkkiä ja kauhistuttavia. (s. 61)
       
    Taikuuden paluu tarkoittaa nykyisen maailman liki täydellistä muuttumista, koska sen jälkeen kaikki moottoroitu tai sähköinen lakkaa toimimasta. Niinpä tulevaisuus vaikuttaa hyvinkin apokalyptiseltä. Käykö näin todella, se selviää vasta kolmannessa kirjassa. Gregin parhaan ystävän kanta asiaan on, että taikuuden uusi tuleminen täytyy estää, mutta Gregin isän mielestä paras tapa saavuttaa maailman rauha on antaa taikuuden tulla.   
      
    Lähestyimme keskustaa ja ohitimme kujalla kyyhöttävän kodittoman. Mies kuuli varmastikin hyvän matkaa keskusteluistamme, sillä hän tuijotti meitä kuin henkiin heränneitä leivänpaahtimia. (s. 15)
       
    Huumori ei ollut aivan samalla tasolla kuin ensimmäisessä osassa, mutta kyllä Rylander osaa silti käyttää sanansäiläänsä. Isoimman miinuksen annan harmillisista veganismiin liittyvistä naljailuista ja "kääpiöt eivät itke"-asenteesta, joita en enää mielelläni näin kaksituhattaluvun toisella vuosikymmenellä näkisi nuortenkirjassa. 
       
    Tapahtumat olivat häämöttävästä maailmanlopusta huolimatta vähän laimeampia kuin maailman esitelleessä edeltäjässään, mutta mielenkiinto pysyi kyllä yllä koko ajan. Samastuin vahvasti Gregiin, kun tästä paljastuu, etteivät supersankarileffat kiinnosta häntä. Parasta antia kirjassa on jälkimmäinen kolmannes, kun Greg on erillä ystävistään Alcatrazilla ja pohtii asioita. 
        
    Luulisi, että poika jolla on iso pala kosteaa peurannahkaa sidottuna vyötäisilleen kuin kiltti keräisi varsin paljon tuijotuksia ja oudoksuvia katseita. 
    No, chicagolaisessa lähijunassa yökahdelta ei. Jos jotain, niin Chicagon metropolialueen julkisessa liikenteessä siihen aikaan matkustavat pikemminkin välttelivät katsomasta toisiinsa riippumatta siitä kuinka oudosti joku käyttäytyi. Oikeastaan mitä oudommalta vaikutti, sitä varmemmin kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota. (s. 32)
       
    Arvosana:
               
    Takakannesta:
    Greg Belmont tietää, että asiat eivät koskaan palaa ennalleen. Salaa hän kaipaa aikoja, jolloin hän luuli olevansa vain tavallinen 13-vuotias - ennen kuin hän sai tietää, että onkin oikeasti kääpiö, ja vieläpä kyvykäs sellainen.
     
    Kaikista villeistä muutoksista viis, Gregin surkea onni ei suinkaan ole kääntynyt. Taikuus on alkanut houkutella esiin myyttisiä hirviöitä valmiina aiheuttamaan hirvittävää sekasortoa. Lisäksi leviää huhuja, että haltiat suunnittelevat hyökkäystä - johdossaan kukas muu kuin Gregin entinen paras kaveri.
     
    Greg ja hänen kääpiöystävänsä tempautuvat mukaan hengenvaarallisiin tilanteisiin, joihin heidän koulutuksensa ei todellakaan ole heitä valmistanut. Pystyvätkö Greg ja hänen verenhimoinen puhuva kirveensä suojelemaan muita - vai puuttuuko peliin taas eeppinen epäonnistuminen?
     
    Gregin kirous on Eeppisten epäonnistumisten sarjan toinen osa, Gregin legendan hulvaton jatko-osa.
     
    Chris Rylander on amerikkalainen lasten- ja nuortenkirjailija, joka pitää hillosta ja sarvettomista yksisarvisista ja asuu Chicagossa.
       
    Suomentanut: Kaisa Ranta, 333 sivua, Jalava 2019
      
    Alkuperäinen nimi: The Curse of Greg: Book Two of an Epic Series of Failures (2019)
        
    Sarjassa ilmestyneet:
        
    Samankaltaista luettavaa: Angie Sage: Septimus Heap -sarja, Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset ja Meinioseppä - Morriganin kutsumus, J.K. Rowling: Harry Potter -sarja

    perjantai 10. tammikuuta 2020

    Ørjan Nordhus Karlsson: Yön ja päivän välissä

    "Tässä paholaisen odotushuoneessa ei totisesti ole kunnon miehiä tungokseen asti."
       
        
    Arvostelukappale
      
    Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste
       
    Ørjan Nordhus Karlssonin useasta näkökulmasta kerrottu Yön ja päivän välissä oli yksi viime vuoden yllättäjistä ja päätyi parhaiden lukukokemusten joukkoon. Tartuin kirjaan vailla mitään muuta ennakkotietoa kuin mitä takakansi ja kustantamon sivu kirjasta kertoivat. Kyseessä on siis scifiteos, joka sijoittuu sadan vuoden päähän tulevaisuuteen. Voisinpa väittää teoksessa olevan aineksia kyberpunkiinkin.
     
    Päähenkilö on haastavien tilanteiden kovaksi hioma, biotuunattu 33-vuotias Marko Eldfell. Hän on monien metsästämä sotilaskarkuri, joka yrittää vain elää elämäänsä mahdollisimman huomaamattomasti, mutta joutuu silti odottamattomiin tilanteisiin. Marko on todella kiinnostava hahmo. Pidin hänestä heti alusta alkaen, sillä vaikka hän saattaakin olla taistelujen arpeuttama, äkkiseltään pelottavalta vaikuttava ilmestys, hänessä on paljon pehmeitäkin puolia.
     
    Sotilaalliset biosentriset sovellukset erottivat Markon ja ehkä non sata muuta miestä ja naista maailman muusta väestöstä. Biosovellukset oli kytketty suoraan hermostoon, ja ne sallivat hänen kasvattaa hetkellisesti jalka- ja käsivoimiaan, parantaa kognitiivisia kykyjään, tarkentaa pimeänäköään ja lisätä hapenottokykyään. (s. 12)

    Takakansi sanoo sisällön olevan hengästyttävän vauhdikasta ja olen samaa mieltä. Paljoa ei olla paikallaan, vaan koko ajan mennään ja talla pohjassa. Mikä ei tällaisessa kirjassa haittaa ollenkaan. Mutta aivan päätöntä kohellusta tämä ei kuitenkaan ole. Toiminnalla on aina jokin syy (sekä seuraus) ja monet kohtaukset tuntuvat hyvin pelimäisiltä (kuten seuraavat kaksi lainausta osoittavat, joskin minusta tuntuu, että jälkimmäisen katkelman kuskilla tulisi olla käsissään ohjakset, ei suitset).
     
    Hän tutki ruumiit. Saalis ei ollut hassumpi. Hän löysi gangstereilta kaksi konepistoolia, joista toinen oli ladattu panssaria läpäisevillä ammuksilla, neljä täyttä lipasta, käsikranaatin ja Snickersin. 
    Kaikkein eniten hän ilahtui suklaapatukasta. (s. 88)
    Tällaista tapahtuu vain elokuvissa. Marko nousi istumaan ja varisteli heiniä takistaan. Kärry, johon hän oli ikkunan läpi syöksyttyään niin odottamatta tipahtanut, keinahteli hieman sivusuunnassa, ja rautavahvisteiset pyörät iskivät kipinää katukivistä. Kuski nuokkui etukenossa suitset löysänä käsien välissä. Nukkuiko hän? Siltä vaikutti. Mutta hevonen tuntui tietävän, minne sen piti mennä. (s. 189)
       
    Suomennos on loistava, kuten olen osannut alkaa Likeltä odottamaankin. Kirjan taidokkaan käännöksen takana on Aino Ahonen. Ilahduin mahdottomasti, kun huomasin, että tässä käytettiin sanaa drone suomentamattomana, sillä drooni on minusta aivan kauhea viralliseksi käännökseksi. Vain parissa kohtaa jäin miettimään käännöstä. Esimerkiksi viikatelanka ihmetytti, vaikka sanana se onkin loistava. Pohdin nimittäin, onko kyseessä siis razor wire -tyyppinen asia, vai ihan oma futuristinen juttunsa?
     
    Teoksen kuvailut olivat todella hienoja. Muutamia suosikkejani: "Talossa oli hiljaista kuin viikinkihaudassa, ja yhtä tyhjää", "vartiotornit kyyhöttivät sisäänkäynnin päällä kuin kaksi lihavaa korppikotkaa", "hän oli luultavasti vain varjo muiden varjojen joukossa, mitätön nippeli isossa koneistossa", "nenä sojotti vasemmalle kuin haaksirikkoutunut laiva", "hikipisarat alkoivat tipahdella otsalta lattialle. Niiden jättämät vanat toivat Markolle mieleen etanaliman", "helvetillinen rytinä, kuin hulluksi tullut sirkkelisaha, leikkasi pois loput lauseesta".
       
    Miehen iho oli vaaleansininen ja monin paikoin täysin läpinäkyvä. Kuin kovakuorinen korvameduusa. Verisuonet kiemurtelivat mutkikkaana verkostona kallon lasimaisen luuston päällä, ja sen alta Marko erotti harmaan aivoaineen. Tosin harmaa ei oikein riittänyt kuvaamaan sitä. Epätasaisella pinnalla tanssahteli pieniä valonvälähdyksiä, sähköisiä tulikärpäsiä.  (s. 168)
      
    En löytänyt ainuttakaan blogipostausta tästä kirjasta, mikä on todella sääli. Kansikuva ei kieltämättä ole kaikkein houkuttelevin, mutta suosittelen todella lämpimästi tarttumaan tähän. Yön ja päivän välissä on minun vuoden 2019 luettujen kärkijoukkoa ja odotan mielenkiinnolla trilogian seuraavaa osaa! 
        
      
    Arvosana:
            
    Takakannesta:
    Hengästyttävän vauhdikas ja ylistetty scifitrilogian aloitusosa
      
    Sadan vuoden päästä eliitti hallitsee rautaisella otteella maailmaa, jossa muut elävät rikollisuuden ja köyhyyden kurimuksessa. Sotilasyksiköstään karannut Marko Eldfell pakenee takaa-ajajiaan henkensä edestä. Geenikokeiden seurauksena hänestä on tullut vaarallisen tehokas taistelukone. Mutta äärikykyjen aktivoiminen tekee hänestä myös haavoittuvan – liikkuvan maalin vihollistensa tähtäimeen.
       
    Suomentanut: Aino Ahonen, 345 sivua, Like 2019
      
    Alkuperäinen nimi: Huset mellom natt og dag (2014)