Runohaaste | Amber McBride: We Are All So Good at Smiling

"Everything starts in the middle

not the beginning or the end -

stories start in the middle"

  

  

Lukuhaasteissa: Runohaaste, Sykähdyttävä säeromaanihaaste, Helmet-lukuhaaste: 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita

  

Amber McBriden kauninkantinen YA-säeromaani We Are All So Good at Smiling on kuvaus masennuksesta ja lamauttavasta surusta, mutta myös juurevasta magiasta ja saduista, jotka heräävät säkeissä eloon odottamattomalla tavalla.

  

This is what I know:

my name is Whimsy & magic is real -

a fine glitter hovering in the air.

--

Hoodoo is real, witches & Fae people too.

--

Fairy Tales are real. (s. 3-5)

  

Päähenkilö on 18-vuotias Whimsy, joka sairastaa vakavaa masennusta. Hän tapaa viimeisimmän sairaalajaksonsa aikana samanikäisen pojan, jolla on mintunvihreä tukka. Aurinko paljastaa pojan salaisuuden: hänellä on siivet. Whimsyn maailmassa taikuus ja noidat ja keijut ovat totta. 

  

I think this is exactly how my mother magicked it
except it didn't work on me -
I am the only one in the universe
who remeber (most) of the truth (s. 191)

  

Nautin suuresti teoksen kauniista kielestä, tämä on yksi runollisimpia säeromaaneja jonka olen lukenut ja suosittelen lämpimästi tutustumaan, jos kuvaus masennuksesta ja viittaukset itsetuhoisiin ajatuksiin eivät ahdista.

  

  

Arvosana:

            

Takakannesta:
They Both Die at the End meets The Bell Jar in this haunting, beautiful young adult novel-in-verse about clinical depression and healing from trauma, from National Book Award Finalist Amber McBride.
  
Whimsy is back in the hospital for treatment of clinical depression. When she meets a boy named Faerry, she recognizes they both have magic in the marrow of their bones. And when Faerry and his family move to the same street, the two start to realize that their lifelines may have twined and untwined many times before.
  
They are both terrified of the forest at the end of Marsh Creek Lane.
  
The Forest whispers to Whimsy. The Forest might hold the answers to the part of Faerry he feels is missing. They discover the Forest holds monsters, fairy tales, and pain that they have both been running from for 11 years.

  
277 sivua, Feiwel & Friends 2023

  

Samankaltaista luettavaa:

• Seanan McGuire: Every Heart a Doorway 
• Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi
• Elizabeth Acevedo: Runoilija X
• Angie Thomas: Viha jonka kylvät
• Oona Pohjolainen & Adile Sevimli: Kärsimyskukkauuteaddiktio
• Lucy Holland: Sistersong 

Halloween-kirjoja perheen pienimmille

"Ei ole mitään sellaista järjestystä kuin hyvä noita tai huono noita. 

Ei noituuttaan voi menettää tai peruuttaa, vaikka epäonnistuisi loitsussa toisensa perään.

Loitsujen punominen vaatii harjoitusta!"

  

  

Ursula Mursun luoma ihastuttava pikkunoita Myrtti seikkailee jo toisessa kirjassaan, jossa tehdään tällä kertaa kudelmataikoja. Kun koulu menee kiinni köhäpöpön takia, pääsee Myrtti asumaan tätinsä Tuuven luokse Kuuilmaan. Isi vaan ei tiedä, että Tuuve ja Myrttikin ovat noitia vaan luulee siskonsa asuvan syrjäisellä maaseudulla. 

  

Syksyn lehdet olivat jo oransseja mutta vielä puissa, kun kaikki muuttui. Isin -- kasvoille ilmestyivät -- painaumat koko päivän tai yön pidetyistä suojamaskeista. -- Yhtäkkiä se oli kaikkialla ja kaikkien puheissa: köhäpöpö. (s. 7-8)

  

Noidat asuvat ihmisten tietämättä maapallon keskellä ja heillä on monia erilaisia tapoja sekä noitamaisuuksia, joihin Myrtti pääsee nyt tutustumaan läheisemmin. Esimerkiksi erilaisten taitojen kurssit ja tukkakekkerit, joilla juhlistetaan noitataitojen heräämistä, kun maitotukka on tippunut pois ja upouusi noitatukka on alkanut kasvaa. Periaatteessa kyseessä on siis uuden noitayhteisön jäsenen debyytti.

  

Hän yritti kurkistella söpöjen otusten suuntaan ja huomasi astuneensa johonkin kellertävään ja limaiseen. 

"Räästäisiä", Loviisa nauroi. "Jättävät jälkeensä räkävanan, mutta muuten harmittomia pikku otuksia." (s. 110)

   

Kudelmataikojen opettaja Rafael.

  

Myrtti osallistuu uuden ystävänsä Loviisan kanssa kudelmataikojen alkeiskurssille, jossa on oppilaita lapsista ihan aikuisiin asti - onhan jokaisen aloitettava uusien taitojen opettelu samalta viivalta. 

  

Myrtti kantoi Fuugan itkien keittiöön ja täti ehti jo säikähtää, että Myrtti itse oli murtanut jonkin raajansa, mitä epäilystä saattoi omalta osaltaan lietsoa Myrtin onneton "Se katkesi!" -huuto.

--

"Ei ole mitään hätää, kullanmuro", täti sanoi ja silitti puolestaan Myrttiä. "Hoidetaan se kuntoon. -- tässähän sinulle avautui erinomainen mahdollisuus harjoitella kudelmataikuuttasi. Voisitkin ommella repeämän kiinni itse. Tekemällä oppii." (s. 84-85)

  

Pidin tästä edellistä osaa enemmän. Kuten Dess Terentjeva sanoo tässä videossaan, on kirjalla paljon annettavaa myös aikuislukijalle. Yksi kirjan teemoista on nimittäin se, että ei haittaa, kun kokeilee uutta eikä heti onnistu, kunhan ei lannistu ja myös ihan ok, jos jokainen asia ei ole sinun juttusi. 

  

"Alvar ei ole tyttö eikä poika, mutta joskus hänestä tuntuu enemmän tyttömäiseltä ja joskus enemmän poikamaiselta. Sitten voi pukea vaatteet ja laittaa tukan sen mukaan, mikä milloinkin tuntuu hyvältä, ja vaihtaa vaikka lounasaikaan, jos siltä tuntuu. Siksi hänellä on kaksi nimeäkin. Voi pukea niistä ylleen sen, joka tuntuu sopivalta." (s. 78)

  

Kuinka mahtavaa, että lastenkirjaan on sisällytetty sateenkaarevuutta näin kivasti! Fuugan puhetapa on myös hurmaava, "Päivää että pätkähti!". Kirjassa myös muistutetaan, että on hyvä kysyä lupa, ennen kuin halaa ketään (henkilökohtaisesti tämä tuntui mahtavalta huomaavaisuudelta). Apila Pepitan kuvituksessa on ihastuttava violetti-turkoosi -värimaailma.

    

Ikäsuositus 5+

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Kankaisiin punottuja tunnetaikoja ja yllätyksiä yllätysten perään

  

Myrtti on hiljattain saanut tietää olevansa noitien sukua. Nyt hän on muuttanut noitien asuttamaan Kuuilmaan, onton maapallon sisäpinnalle.

  

Kuuilmassa edessä on tukkakekkerit, yksi noitien suurimmista juhlista. Siellä päivänsankareina ovat pienet noidat, joiden maitotukka on vastikään tipahtanut ja noitatukka alkanut kasvaa. Tukkakekkereissä on tapana, että päivänsankarit esittelevät pieniä punomiaan loitsuja.

 

Myrtti aloittaa kudelmataikojen oppiryhmässä, jossa kankaisiin punotaan erilaisia tunteita. Taikapa ei kuitenkaan taivu pikkunoidan tahtoon ihan tuosta vain, ja sekös Myrttiä harmittaa.

  

Myrtti ja kudelmataika jatkaa leikkisää ja sydämellistä Kuuilma-sarjaa, jossa pieni Myrtti-noita opettelee elämään kahden todellisuuden välissä.

 

144 sivua, Kumma kustannus 2022

  

Kuvittanut: Apila Pepita
   

Sarjassa ilmestyneet:

• Myrtti ja noitatukka
• Myrtti ja kudelmataika

  

*****

   

"Valitettavasti ainoa rään säilytykseen käypä astia oli tuo hiihoppaava kattila, 

joka oli muina kattiloina pompannut hyllyyn ja yritti piiloutua Nykypäivän noita

 ja höyrykoneet -nimisen hyvin pölyisen opuksen taakse."

  

  

Arvostelukappale

  

Tuukka Sandströmin kirjoittama ja Varpu Erosen kuvittama Rontti-kissa noitakoulussa oli aivan pakko lukea, sillä minulla oli nuorempana Rontti-niminen kissa. En ole vielä lukenut sarjan ensimmäistä osaa, Rontti-kissan kummallinen kesä, mutta nämä ovat sen verran itsenäisiä osia, että luulen, ettei haittaa, vaikka hyppäänkin mukaan tästä. Toki edellisen kirjan tapahtumiin viitattiin, mutta se ei lukemista haitannut.

   

Sitä taloa eivät nähneet kuin noidat sekä muut sellaiset olennot, joilla oli huomaamiseen taipumusta. 

Kissoilla sitä taipumusta on, varsinkin sellaisilla kissoilla, jotka ovat altistuneet keijupölylle. Ja Rontti-kissa oli kesällä sattunut saamaan aika ison annoksen keijupölyä nenäänsä, minkä vuoksi hän oli alkanut kärsiä ajoittain leijumiskohtauksista. 

Tyttökin huomasi talon varsin helposti. Hänen nimensä oli Vermiselli, ja hän oli melkein noita. Ei siis aivan täysi noita, mutta noidahko. Juuri siksi hän puhui tai oikeastaan naukui kissaa niin sujuvasti. Ja siksi hän myös näki kaikki värikkäät ja jännittävät talot, jotka on loitsuin kätketty tylsien betonirakennusten sekaan mahdollisimman pitkästyttäviin paikkoihin. (s. 9)

  

Rontti-kissa päätyy vahingossa oppilaaksi noitakouluun, vaikka ainoastaan 8-vuotiaan Vermisellin piti aloittaa siellä. Rontti halusi vain hakea apua leijumisongelmaansa, jonka vuoksi hän ei enää uskalla lähteä ulos yksin, jotta ei leijaile taivaalle. Koulussa on oma linjansa taikavoimaisille kissoille, mutta Rontti ei oikein koe sopivansa joukkoon. Lisäksi jokin tuntuu olevan pielessä koulussa, kun aikuistenkin tekemät loitsut menevät pieleen ja koko ajan tapahtuu jotain odottamatonta. Saadaanko koulun ongelmat ratkaistua, ennen kuin se lakkautetaan?

  

Tämä oli ihana! Paljon kielellä leikittelyä (myös noitakoulussa tehdään digiloikka ja opetetaan koodaamista, Wilman sijaan oppilaiden vanhemmat saavat viestejä Welhon kautta) ja hurmaava kuvitus, suosittelenkin ehdottomasti ääneen luettavaksi. Rontti on arka kissa, joka joutuu uskaltamaan ja kohtaamaan pelkonsa. Hän ei ole toiminnan kissa, joka etsii seikkailuja, ne vain sattuvat löytämään hänet. On kuitenkin juuri Rontin ansiota, että koulun päiväjärjestys palautuu normaaliin. 

  

– Kuulkaahan, naukui Rontti-kissa. – Minulla on ajatus. 

Kaikki näyttivät äkkiä hämmästyneiltä, ja kaikkein hämmästyneimmältä näytti Rontti-kissa. Ajattelu ei ei yleensä kuulunut hänen vahvuuksiinsa, mutta nyt hän todella tunsi, että hänen kissanaivoissaan oli kehkeytynyt aivan oikea ajatus. (s. 126)

  

Miinustan puoli tähteä täydestä viidestä, sillä tässä oli nykyaikaiseksi lastenkirjaksi vähän liikaa ulkonäköön liittyvää, negatiivista kommentointia, kuten isoon nenään, pyöreyteen tai "kuivankälpäkkyyteen" (mitä se ikinä onkaan) liittyen. Lisäksi kirjassa mainittiin villakoira, jolla on lakatut kynnet - tarpeetonta ja jopa vaarallista, koska tästä voi joku saada idean lakata oman koiransa kynnet. 

  

Ikäsuositus 5+

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Rontti-kissa pääsee noitakoulun kissalinjan oppilaaksi. Pian oudot tapahtumat tempaavat Rontin pyörteisiinsä. Oppitunneilla menee kaikki pieleen, eikä koulunkäynnistä tule yhtään mitään. On kuin koko koulu olisi kiukustunut oppilaille ja opettajille. Mutta miksi?

  

Muinaisen ennustuksen mukaan vain Kohtalon Kissa voi ratkaista arvoituksen ja pelastaa noitakoulun. Mutta mistä löytyy tuo mystinen sankari?

  

Lastenromaani Rontti-kissa noitakoulussa on itsenäinen jatko-osa teokselle Rontti-kissan kummallinen kesä.

  

Kirjailija Tuukka Sandström ja kuvataiteilija Varpu Eronen sekä heidän kaksi lastaan asuvat vanhalla maatilalla Haminassa. Heillä on kaksi kissaa, joista kummankaan nimi ei ole Rontti.

  

134 sivua, Avain 2022

  

Kuvittanut: Varpu Eronen

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Rontti-kissan kummallinen kesä
• Rontti-kissa noitakoulussa

  

  

*****

    

Loppuun vielä pari lyhytvinkkausta.

  

Barbara Cantinin Mortina ja hurja Halloween-yllätys on Mortina-sarjan viides osa.

  

Oletko aina ihmetellyt, missä Mortinan vanhemmat ovat? No, nyt siihen tulee selitys, vaikka itse toki tiesin, mitä tapahtui eräälle laivalle vuonna 1912, lapsilukijalle tämä luultavasti on uutta tietoa. Aivan kuten sekin, että kaikki Mortinan perheessä kuolevat muuttuvat aina zombeiksi!

  

Aika surullista, kun miettii, sillä se tarkoittaa että Mortinakin on kuollut, vaikka hänen olemassaolonsa jatkuukin zombina - aiemmin olen nimittäin jäänyt siihen käsitykseen, että hän olisi syntynyt zombiksi. Syytä hänen kuolemalleen ei kerrota, mutta ehkä kyseessä on jokin epidemia, kuten espanjantauti, joka sopisi hyvin ajallisesti. 

  

Kirjan tapahtuma-aikaa ei kerrota, mutta kuvituksen perusteella ei olla aivan nykyajassa vielä. Varovainen veikkaukseni on 1940-luku, toisen maailmansodan jälkeen, sen verran voimakkaasti kaupungin talojen savupiiput tupruttavat. Aivan ihastuttava, paikoin fotorealistinen kuvitus tarjoaa paljon tutkittavaa. 

  

Ikäsuositus 5+, 56 sivua, suom. Katariina Heilala, Tammi 2022

  

  

David Walliamsin kirjoittama ja Adam Stowerin suloisesti kuvittama Pikku hirviöt kertoo pikkuisesta ihmissudesta, joka ei kuulu joukkoon. Kaikki nauravat hänen kimeälle ulvonnalleen. Vanhemmat lähettävät hänet hirviökouluun, mutta jopa opettaja turhautuu ja lähettää hänet kotiin. Pikku ihmissudesta ei opettajan mielestä koskaan tule kunnollista hirviötä. Kotimatkalla surullinen ihmissusi kuitenkin tapaa joukon hirviöasuisia ihmislapsia, jotka kutsuvat hänet mukaansa, sillä onhan Halloween!

  

Tämä oli hurmaava kirja erilaisuudesta, hyväksynnästä ja oman paikan löytämisestä. Paljon samaa henkeä kuin Mortina ja Isadora Kuu -sarjoissa. 

  

Ikäsuositus 3+, 29 sivua, suom. Raija Rintamäki, Mäkelä 2021

Lukulomalla voi tarttua vaikka kauhukirjoihin

"Harteikas, tummanpuhuva hahmo vilahti puiden lomassa. Sillä näytti olevan taaksepäin kaartuvat sarvet ja keltaisena hohtavat silmät, mutta se käveli pystyssä kuten ihminen."

  

  

Anu Holopaisen Iik! -sarja on edennyt jo kahdeksanteen osaansa Krampus. Voiko kirja alkaa kauhistuttavammin kuin koulun hiihtopäivällä? Ei ainakaan minusta, sillä lukiessani aivan ensimmäisiä sivuja iski päälle ihan liioittelematta Vietnam flashbackit verenmaku suussa ja kyyneleet silmänurkissa itseäni vanhemmilla, lipsuvilla suksilla metsäladulla hiihtämisestä. Miten olikin, ettei voitelu ollut ikinä kohdillaan!

  

Ei hän ruudulla tapahtuvia juttuja pelännyt, vaan oikeita hirviöitä. Ja ehkä vielä enemmän hirviömäisiä ihmisiä, joista joskus kirjoitettiin iltalehdistön lööpeissä. Vampyyriin sentään tepsi pyhitetty vesi ja demoniin latinakielinen loitsu, ihmisiin ei aina edes järkipuhe. (s. 74)

  

Vaikka kirjan varsinainen kauhuaines kertookin nimenmukaisesti Krampuksesta, Joulupukin pelottavasta vastakohdasta, joka Wikipediaa lainatakseni on "keskieurooppalaisessa kansanperinteessä esiintyvä hahmo, joka on puoliksi pukki ja puoliksi paholainen", oli minusta tuo hiihtämispuoli paljon pelottavampaa. Oli pikemminkin melkein tyydyttävää, kun tuo sarvekas hiippari sieppaa kiukuttelevan Siirin. Hän nimittäin haluaa joululahjaksi ikärajoitetun pelin, mutta ihastuttavan järkevät vanhemmat eivät siihen onneksi suostu. 

  

– Hämmästyisin kyllä, jos metsässä tulisi vastaan susi. Ihan vain koska se olisi tavallinen, normaali susi. Mutta jos siellä tulisi vastaan ihmissusi, en ihmettelisi yhtään!

--

Miksi Vuohikylässä oli parin viime vuoden aikana tapahtunut kerrassaan kummallisia, ja mitä erityistä Siirissä oli? (s. 7-9)

  

Kaksoset Saku ja Sussa joutuvat taas kohtaamaan yliluonnollisen maailman, vaikka ne hommat alkavat jo vähän kyllästyttää. He pohtivat, miksi juuri heidän kohdalleen on sattunut niin paljon näitä epätavallisia yhteentörmäyksiä ja miksi Siirillä on outoja kykyjä. Jälkimmäiseen kysymykseen ei valitettavasti tullut lisätietoa, mutta ehkä jossakin seuraavassa osassa. 

  

Krampus vapautuu arkeologisen kaivauksen takia, mitä oli alaa yliopistossa vuosia opiskelleena todella cringeä lukea. Vaikka kyseessä on vain lasten romaani fiktiivisine kauhuhahmoineen, on kuitenkin tärkeää, ettei luotaisi aivan täysin villejä mielikuvia siitä, millaista arkeologia oikeasti on. Se on nimittäin todella paljon lähempänä pikkulasten hiekkalaatikkoleikkejä kuin Indiana Jonesia, kuten alla oleva, omilta koekaivauksiltani ottama kuva osoittaa.

  

  

– En olisi arvannut, että arkeologinen kaivaus olisi näin tylsä, Saku harmitteli. – Eihän täällä ole mitään. (s. 55)

   

Suomessa ei ole fossiileja tai luolamaalauksia vaan kalliomaalauksia, luolaihmisistä puhumattakaan - koska meillä ei ole niitä luoliakaan (Susiluola on alalla tunnettu tyhmyys, kun haluttiin rakentaa matkailun takia keskieurooppaa muistuttavaa kuvaa menneisyydestä, mikä ei edusta todellisuutta). Kaivauksia ei yleensä ole kuin kesällä, suunnilleen toukokuusta syyskuun loppuun välisenä aikana. Ja alussa kun ihmetellään räjäytystä muistuttavaa ääntä kaivausalueelta, niin sellainen ei todellakaan tavallisilla kaivauksilla tapahtuisi, ehkä korkeitaan, jos valvottaisiin kaupunkialueella olevan rakennustyömaata ja siellä sattuisi jokin kaasuputkiin liittyvä onnettomuus.

  

Kuinka kolme lasta edes kykenisi taistelemaan Krampusta vastaan ilman kunnon aseistusta, kuten vaikkapa raketinheitintä tai kranaatteja. (s. 81)

  

Tämä ei ollut aivan sarjan terävintä kärkeä, mutta edelleen oikein sujuvaa tekstiä. Suosittelen tätä etenkin joulunseutuun värisyttävän kirjallisuuden ystäville. Sarja sopii mainiosti etenkin 10-12-vuotiaille. Kirja loppuu varsin enteellisiin sanoihin ja Buffynsa katsoneelle varttuneemmalle lukijalle kovin tuttuihin tunnelmiin.

  

– Ai että Helvetti olisi meidän koulun alla? Sussa melkein naurahti epäuskosta, vaikka tilanteessa ei ollut mitään huvittavaa. 

– Ei kai sentään, Saku arveli. – Mutta jospa tässä on semmoinen kohta, mistä sinne pääsee. Jos reitin voisi avata missä vaan, miksi Krampus olisi vaivautunut tänne asti?

--

– Eikö muuten ole aika outoa, että se kuilu on meidän koulussa, Siiri supatti kaksosille, kun he kävelivät isän perässä. – Toivottavasti kukaan muu ei osaa avata sitä. (s. 104 ja 117) 

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Joulu on uhattuna! IIK!-sarjan kahdeksannen osan inspiraationa ovat keskieurooppalaiset kansantarut sekä suomalainen Rare Exports -kauhuelokuva. Helppolukuinen, maltillisen pituinen ja sopivan jännittävä tarina houkuttelee myös vähemmän lukevia lapsia uppoutumaan kirjaan.

  

Uuhivuorelta on löytynyt muinaisia kalliopiirroksia sekä outoja onkaloita, ja kansainvälinen säätiö aloittaa siellä arkeologisen kaivauksen. Saku ja Sussa kiinnostuvat paikasta, kun he Siirin kanssa kohtaavat metsässä kaksi merkillistä pikku-ukkoa, joista toisella on päässään säätiön logolla varustettu pipo.

  

Samaan aikaan Krampus, kaivausten myötä vapaaksi päässyt myyttinen jouluhirviö, kiinnittää huomionsa Siirin kiukutteluun joululahjoista. Krampus kerää tuhmat lapset jouluna säkkiinsä, ja jo ennen joulua sen tonttukäskyläiset yrittävät siepata Siirin kesken lumileikkien. Aattona Krampus onnistuukin viemään Siirin mukanaan. Kaksosten on kiiruhdettava perään ja keksittävä, kuinka he saavat pikkusiskon turvaan tonttujen suojatessa Krampuksen selustaa.

   

117 sivua, Myllylahti 2022
   
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Kauhukännykkä
• Kilikorven vampyyri
• Metsälammikon hirviö
• Nuku, nuku leluseni
• Plattilan noita
• Demonikuiskaaja
• Räyhähenki
• Krampus 
  

  

*****

  

"Kroklokkeja sukelsi esiin varjoista ja romujen seasta. Niitä tuntui tulevan joka puolelta, höyrymobiilinraatojen ovista ja ikkunoista, rakennusten kivijaloista ja viemäreistä. 

Pian ne täyttivät kadun kuin outo mielipuolinen sirkusryhmä."

  

   

Arvostelukappale

  

A.R.S. Horkka on pseudonyymi, jonka takaa löytyvät Anders Vacklin sekä Riina ja Sami Kaarla (mistä johtuen Pet Agents -kirjojen kuvituksissa onkin vilahdellut mainoksia tästä sarjasta), ja joka tekee myös cameoroolin kirjassa keisarillisena pyövelinä. Nordic Horror on nuorten kauhusarja, jossa tulee olemaan yhteensä seitsemän itsenäistä osaa, joista kolme on jo ilmestynyt. 

  

Kerran niin eloisa metropoli muistutti nyt nekropolia, kuolleiden kaupunkia, ja sen murjotut mukulakivikadut katakombeja.

--

Lyijykaupunki oli kuin aavekaupunki. Aivan kuin valtaisa hyökyaalto olisi noussut Höyrymereltä, pyyhkäissyt kaupungin yli ja huuhtonut sen asukkaat mennessään. (s. 23 ja 94)

  

Kellopelikuiskaajan idea on huima: steampunk-Helsinki, zombeja sekä rutto, I'm all in! Mutta harmillisesti himpun päälle pariin sataan sivuun ei ole saatu ihan niin paljon sisältöä kuin luulisi. Jo valmiiksi pienikokoisessa kirjassa on todella suuret marginaalit, mikä tarkoittaa, että tekstiä on vieläkin vähemmän. Ja siinäkin vähässä oli typoja: esimerkiksi sivulla 119 "Nainen pelkäsi Ilmeisesti paniikkikohtauksen iskevän" ja sivulla 180 "Keittiö oli likaisia astioita". 

  

Kaupunki oli pelkkää harmautta, raunioita ja luhistuneita kattoja.

--

Sota ja aika olivat muuttaneet kaupunkia hyvin paljon siitä, kun Orca oli kahdeksanvuotias. Hän muisti lapsuudestaan kauniit, karkkimaisen värikkäät talot, niiden valkoiset pilaririvit ja ulkonevat, monenmuotoiset erkkerit kattokoristeineen. Nyt kaikkea peitti paksu noki ja lika. Sota oli tosiaan tehnyt Helsingistä Lyijykaupungin! (s. 77 ja 172)

   

Tämä on kirjoitettu 15-vuotiaille ja sitä vanhemmille, mutta teksti on hyvin yksinkertaista (välillä ehkä tahattomastikin pelkistettyine lauseineen) ja samaan aikaan käytetään kuitenkin sanoja, jotka eivät välttämättä kaikille nuorille avaudu. Tällaisia ovat mm. topparoikka, dandy, fonografi ja savikiekko. Nuorten kirjoitus- ja lukutaito sekä keskittymiskyky ovat toisaalta nykyään aiempaa heikompia, eli en ihmettele jos kirjoja ilmestyy jatkossa entistä enemmän tällaisella riisutulla tyylillä. mikä on todella hyvä heikommille lukijoille sekä esim. heille, joilla suomi ei ole äidinkieli, mutta paljon lukeville tällainen tympeää. Näitä aineksia kun harvemmissa kotimaisissa tai edes suomeksi käännetyissä kirjoissa on tarjolla. 

  

Vasta kun sota oli riistänyt metropolikselta valot, saattoi ymmärtää, miten pimeä paikka maailma oli. (s. 12)

  

Kellopelikuiskaajan piti olla kauhua, mutta Furiosa-rutto (jonka epäilen olevan viittaus Mad Max: Fury Roadiin) ja kroklokit - joita ei juurikaan selitetty, kuten ei sitäkään, miksi sotaa käytiin, ehkäpä propagandan takia tietoa ei kauheasti ollutkaan - eivät nyt niin kammottavia olleet. Ällöttävin kohtaus nimittäin mielestäni oli, kun tyttöpäähenkilö ryömii kakkaojassa. Diktaattori esimerkiksi olisi voinut olla vielä asteen verran inhottavampi, sillä pahat ihmiset ovat kauhuolentoja paljon pelottavampia.

  

Lordiprotektorin uskonto suhtautui paitsi naisiin myös tieteeseen hyvin epäluuloisesti, miltei vihamielisesti.  

--

Oli parempi liikkua poikana, koska etenkin myöhään illalla yksin liikkuva tyttö herättäisi liikaa huomiota. (s. 128 ja 141)

  

Potentiaalia vieläkin hurjempaan tarinaan olisi ollut roppakaupalla, mutta teos keskittyi harmillisesti luomaan olematonta romanssia kahden nuoren hahmon Orcan ja Vaporin välille. He olivat alkupuolella kirjaa vain ohimennen mainittuja sivuhahmoja, pääfokuksen ollessa höyrytekniikan professori Aeriksen seikkailuissa suljetulla alueella ja loppupuolella he olivat ajautuneet vuodeksi eri kaupunkeihin. En itse kokenut minkäänlaista värähtelyä kaksikon välillä, enkä voi sanoa, että olisin edes oppinut tuntemaan heitä.

  

Sisäpuutarha oli kuin vihreä temppeli, tai elävä, mullantuoksuinen museo, jota hallitsivat luonnonlait ja vuorokauden ja vuodenaikojen vaihtelut. Trooppiset, sumuiset huoneet olivat kauniita kasvitieteellisiä pienoismaailmoja. (s. 126)

  

Loppu oli todella epätyydyttävä. Sivumäärän lähestyessä loppua sitä lukijana alkaa toivoa, että jotain tapahtuisi, sillä Mad Maxin tavoin, tässä keskityttiin aivan liikaa erilaisilla höyrykoneilla kaahailuun, juonen ja henkilöiden ollessa toissijaisia. Miljöön ansiosta kirja kuitenkin ansaitsee enemmän pisteitä. Kuvitusta löytyy kannen lisäksi myös sisäkansista ja se oli 5/5 eli aivan loistava suoritus sillä saralla ja olisin mielelläni nähnyt sitä vielä enemmänkin.

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Näkevätkö kellopelizombiet unta höyrylampaista?

  

Apokalyptinen matka steampunk-tunnelmaiseen Helsinkiin sodan, ruton ja zombien keskelle.

  

15-vuotiaat tiedekadetit Vapor ja Orca joutuvat hengenvaaralliselle matkalle Helsinkiin, Lyijykaupunkiin, etsiessään professoriaan Aerista, Keisarillista Kellopelikuiskaajaa. Aeriksella on keino parantaa ihmiskunta Furiosa-rutosta ja päättää loputon sota, mutta sitä varten hän tarvitsee Lyijykaupungissa sijaitsevasta vanhasta laboratoriostaan Tulikiven. Ruttoon sairastuneen professorin matkakumppaniksi päätyy pieni zombietyttö Alba, mutta aika alkaa käydä vähiin…

  

Nordic Horror -sarja on uutta pohjoismaista kauhua, jossa maanläheinen realismi, pohjoisen pimeys ja kylmyys, mysteerit, murhat ja mytologia pakkautuvat yhteen painajaisten kudelmiksi hyvinvointiyhteiskunnan pimeimmissä nurkkauksissa.

  

220 sivua, Tammi 2022

   
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Jäätävää
• Kellopelikuiskaaja
• Korvaaja
• Murhaballadit (ilmestyy helmikuussa 2023)

    

Luettu myös täällä: Siniset helmet, Luova ruho

  

*****

  

"Para oli taikaolento, joka luotiin noituuden avulla. 

Se valmistettiin langasta ja kangasräsyistä, jotka kiedottiin kuolleen lapsen sormen ympärille. 

Para heräsi eloon, kun sen valmistaja pudotti pisaran omaa vertaan sen päälle ja teki taikarituaalin."

  

   

Mitä olisikaan Halloween-lukuhaaste ilman Åsa Larssonin ja Ingela Korsellin kirjoittamia Pax-kirjoja? Nämä ovat oikeasti kammottavaa luettavaa vaikka kohderyhmänä ovat lukijat 12 ikävuodesta ylöspäin. Sarjassa ollaan kauhun ällöllä laidalla, joka saa takuuvarmasti aikaan kylmiä väreitä selkäpiissä. Lisäksi sarjan kirjat ovat todella lyhyitä ja Henrik Jonssonin taidokkaasti, sarjakuvamaisesti kuvittamia. Pax on täydellinen sarja kauhua kaipaaville varhaisnuorille ja sitä vanhemmille, joskaan ei kaikkein herkimmille lukijoille.

  

– Osasto eteenpäin, mars! kissalakkinen pikkupiru komensi ja osoitti suunnan keltaisilla kynsillään. 

Muut pikkupirut tungeksivat ja purivat toisiaan häntiin. Ne käkättivät ja mekastivat. 

– Kasasto kitaanpäin, kops! 

– Lipasto lapaanpäin, laps! (s. 64)

  

En ole koskaan ennen lukenut sarjaa, jonka luvuissa on juokseva numerointi osasta toiseen, eli vain ensimmäinen osa alkaa luvusta 1, muuta jatkavat siitä, mihin edellinen osa päättyi. Niinpä Para sisältää luvut 87-127. Kun Mariefredin koululaisilta katoaa ulkoilupäivän aikana puhelimia ja muuta arvotavaraa, osoittavat kaikkien syyttävät sormet kohti Alrikia. Kuka tai mikä on katoamisten takana? 

  

Alrik halusi kuitenkin jäädä Mariefrediin. Hän piti jopa salaisesta kirjastostakin. Hän piti ajatuksesta, että hän ja Viggo olivat valittuja jollain salaperäisellä tavalla ja että he kuuluivat yhteen kirjaston kanssa. He olivat osa jotain suurta ja tärkeää.

--

Hän oli yrittänyt, ettei alkaisi ajatella Laylahia ja Andersia "kotina", mutta jos rehellisiä oltiin: täällä hän tunsi olevansa enemmän kotonaan kuin missään ennen tätä. (s. 80)

  

Para ei harmillisesti kuulu sarjan parhaimmistoon. Mystinen kirjasto toimii harmillisesti deus ex machinana ja ratkaisee kaikki ongelmat poikien puolesta - toisaalta Viggolla on vaikeuksia lukea ADHD:nsa kanssa, eli tällainen oikominen auttaa häntä. Myös kirjan jännityselementit jäävät pintapuolisiksi ja aivan liikaa tilaa saa Alrikin ja Viggon kiusaaminen, jota tapahtuu niin muiden koululaisten kuin opettajienkin taholta. Ongelmallisiksi väitettyjä poikia syytetään, kun tavaroita alkaa katoamaan, vaikka heillä ei ole osaa tai arpaa tapahtumiin - tai ei ainakaan suoraan. Tämä kaikki vain siksi, että poikien äiti on alkoholisti ja pojat on otettu huostaan. Alrik pelkää, että viime aikaisten kohujen takia Anders ja Laylah eivät halua enää pitää heitä. 

  

Voisivatko he tehdä niin, erottaa hänet ja Alrikin toisistaan? Ilmeisesti, Aikuiset voivat tehdä mitä tahansa.

--

Sehän siinä juuri onkin, Alrik mietti. Kaikki olettavat, että hän ja Viggo ovat syypäitä kaikkeen. -- Tuntui todellakin siltä, kuin hänellä ja Viggolla olisi otsassaan leima, jossa luki: "Syytä vain minua!"

--

Viimeinen asia, mitä hän nyt tarvitsi, oli taas yksi aikuinen Andersin ja Laylahin kotona kertomassa, että hän teki vaikka mitä kamalaa. Eikä hän edes ollut tehnyt mitään! (s. 70, 140 ja 151)

  

Kiusaaja-Simonin perhetaustoja avataan hieman ja tarjotaan ainakin yksi selitys, miksi Simon on sellainen kuin on. Hänen isänsä on todella ankara, jopa väkivaltaan taipuvainen ja poika siirtää kipuilunsa vielä heikommassa asemassa olevien nälvimiseen. Toisten systemaattinen piinaaminen ei tokikaan ole oikein, mutta kiusaajalla itselläänkin on usein ongelmia. Mielenkiintoista tarttua sarjan seuraavaan osaan, kuinka korppipoikien tarina tästä etenee. 

  

Ulkona alkoi olla jo pimeä, mutta hän ei saanut mennä ihan vielä sisään.

--

– Vielä sata lyöntiä, niin olet valmis tältä päivältä, Puukässä-Thomas sanoi. – Jos saa köniinsä lastenmailoja käyttävältä aloittelijalta, on aika treenata kovemmin, eikö niin? 

– Kyllä isä, Simon vastasi. 

– Paino vasemmalla jalalla, Puukässä-Thomas käski ja läpsäisi Simonia takaraivoon. – Paino. Etummaisella. Jalalla. Kuinka monta kertaa minun pitää sanoa, ennen kuin se menee kalloosi? (s. 53)

Arvosana:

    

Takakannesta:

Menestyssarja täynnä hyytävää kauhua ja yliluonnollisia olentoja.

  

Veljekset Alrik ja Viggo ovat palauttaneet rauhan kotikaupunkiinsa Mariefrediin auttamalla raivostunutta henkiolentoa. Tyyni kausi jää kuitenkin lyhyeksi, kun asukkailta alkaa selittämättömästi kadota tavaroita. Alrik on helppo kohde syytöksille, vaikka tosiasiassa tapahtumien taustalla on noituus. Kuvioihin ilmaantunut salaperäinen Iris herättää yhä uusia kysymyksiä. Kuka hän oikein on?

  

Pohjoismaiseen mytologiaan perustuvassa Pax-sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet kirjat Loitsusauva, Tuonenkoira ja Ihtiriekko.

      

Suomentanut: Sirpa Alkunen, 192 sivua, Otava 2022

  

Alkuperäinen nimi: Bjäran (2015)
   
Kuvittanut: Henrik Jonsson

  

Sarjassa ilmestyneet osat:

• Loitsusauva
• Tuonenkoira
• Ihtiriekko
• Para
• Kummitus
• Näkki (ilmestyy helmikuussa 2023)

Nauruhermoja kutittava lastenkirjakimara

"Meressä on jotain outoa, mutta kukaan ei tiedä, mitä se on."

   

  

Arvostelukappale

  

Laura Ellen Andersonin lastenkirjasarjan neljännessä osassa, Amelia Kulmuri ja puolikuuloma, Amelia on ystävineen partioretkellä Namuluumusaarella. Yksisarviset Riku ja Kaarlo ovat perustaneet sateenkaaripartion ja heti ensimmäisellä retkellä Amelia, Kalmo ja Floora joutuvat uskomattomaan seikkailuun. 

  

Puu olikin melkoinen näky. Sen käppyräiset oksat kietoutuivat toisiinsa, ja niistä jokaisesta riippui pullea keltainen hedelmä, joka muistutti Yösydämessä kasvavia lemuluumuja, mutta oli vähemmän matoinen ja haiseva. (s. 75)

  

Syötyään kirottuja hedelmiä, he muuttuvat pikkuriikkisiksi. Heidän on keksittävä ratkaisu varsin vaikeaan tilanteeseensa. Tällä kertaa tarinassa ei ole varsinaista pahista ja siksipä tämä olikin juuri nyt todella mukavaa luettavaa.

  

     

Miinusta annan kirjalle ihonkalvennusvoiteesta. Vaikka se Amelian hieman turhamaisen äidin suusta kuultuna voikin vaikuttaa hauskalta ja vampyyrittarelle sopivalta, oikeassa maailmassakin on ihoa vaalentavia voiteita, joita markkinoidaan erityisesti aasialaisille naisille. Monissa kulttuureissa on asenne, että länsimaalaisen vaalea iho olisi jollakin tapaa parempi kuin tummemman sävyt (ja tätä asetelmaa on paljon ruokittu niin Euroopassa kuin Pohjois-Amerikassakin). On siis turhaa, jopa loukkaavaa jatkaa sen viljelemistä lastenkirjassa, edes vitsin varjolla. 

  

"Pelkään pahoin, että möröt ovat lisääntyneet entisestään. Meidän täytyy häätää ne pian, tai ne valtaavat koko talon." (s. 15)

   

Suosittelen tätä erityisesti Arthur ja minimoit -leffasarjan ystäville. (Ja 80-luvulla syntyneille nykyisten alakoululaisten vanhemmille, jotka pitivät aikoinaan Kultsi kutistin kakarat -komediasta.) Odotan mielenkiinnolla minne Amelia ystävineen seuraavassa kirjassa päätyy. Syyskuussa ilmestyvässä viidennessä osassa taidetaan etsiä jetien kadonneita aarteita.

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Amelia on koko valtakunnan rohkein pikkuvampyyri!

  

Amelia ja hänen ystävänsä ovat innoissaan tulevasta leiriviikosta Valon valtakunnassa. Salaperäisellä leirisaarella kaikki ei kuitenkaan ole aivan sitä, miltä näyttää. Joku ohjailee Amelian venettä matkalla meren yli, ja kaikki saaren asukkaat ovat mystisesti kadonneet. Tutkiessaan metsää Amelia ja hänen ystävänsä löytävät myös hohtavan luumupuun, jonka hedelmillä on heille pikkuruinen yllätys…

  

Amelia tajuaa jääneensä satimeen saarelle ja tarvitsevansa kaiken urheutensa ja nokkeluutensa päästäkseen kotiin.

    

Suomentanut: Sarianna Silvonen, 236 sivua, Kumma kustannus 2022
   
Alkuperäinen nimi: Amelia Fang and the Half-Moon Holiday (2019)
   
Sarjassa ilmestyneet:

• Amelia Kulmuri ja kauhukarkelot
• Amelia Kulmuri ja ylhäiset yksisarviset
• Amelia kulmuri ja muistovaras
• Amelia Kulmuri ja puolikuuloma
• Amelia Kulmuri ja jetien kadonneet aarteet (ilmestyy syyskuussa 2022)

    

*****

  

"Pölypallerot vain pölisivät metsän keskeltä kurottavan tumman tornitalon ikkunoista.

Kevät oli jälleen yllättänyt vanhan Myrtti noidan."

   

  

Arvostelukappale

  

Satu Varjosen kirjoittaman ja Mari Luoman kuvittaman Ylläripyllärin! päähenkilö Telma on tuttu pikkunoita jo kirjasta Voihan nenä! Tällä kertaa vietetään pääsiäistä niin ihmisten kuin noitienkin tyyliin. Millaisia yllätyksiä noidat piilottavat muniin? Entä miksi ihmislapset huitovat koristeltuja oksia naapureidensa ovilla? 

  

"Virveli varveli tuoreeks kuoreeks, risua sulle, muna mulle!" Telma loruili -- ja huiski vitsaa vimmatusti (s. 27)

  

Telma pääsee osallistumaan ensimmäistä kertaa Kyöpelinvuoren munajahtiin. Jumalatar Ostara munii vuosittain pari kolme erikoismunaa, joista on mahdollista saada itselleen taikakamu. Noitalapsilla kun ei ole lemmikkejä, on tilaisuus kutkuttava. Myrtti-muorin taikakamu on musta kissa, jonka erityisominaisuus on, että se on vegaani. Aarniometsän sammaleisella suonoidalla puolestaan on komea metsäpeurahirvas, jota likinäköiset noidat luulevat naulakoksi.

  

Telma -- yksinkertaisesti rakasti kevättä ja pääsiäistä, ja aivan erityisesti hän rakasti vuosittaista vierailua Kyöpelinvuorelle. (s. 11)

   

Telman ja hänen uuden ystävänsä Onervan täysin erilaiset maailmat synnyttävät hauskaa huumoria väärinkäsityksineen. Arvostan muuten suuresti, kun mukana on mytologiaa: Ostara on nousevan auringon jumalatar, josta myös pääsiäistä tarkoittava sana Easter on tullut mm. englannin kieleen. 

  

    

Pienen miinuksen annan tällekin kirjalle, tällä kertaa mopsin kutsumisesta söpöksi, nuo  reppanat kun eivät voi lyttyisellä kuonollaan edes hengittää kunnolla. Telma kyllä ihmettelee koiraparan kuonoa ja pohtii, onkohan se törmännyt seinään. Ennen kuin noitatyttö ehtii taikoa kuonon pidemmäksi, Onerva ehtii väliin selittämällä, että koira on jalosukuinen eli sen "söpöwöpön" naaman kuuluukin olla sellainen. Vaikka kirjailija ei siis suoranaisesti anna hyväksyntää rodulle, jolla on suuria vaikeuksia elää terveellistä elämää, on minusta kyseisten otusten söpöksi kutsuminen kuitenkin jossain määrin signaali, joka antaa käsittää ettei ko. rodussa olisi mitään vikaa. (Vrt. Presidenttipari päätti lopettaa Lennu-koiran julkiset esiintymiset.)

  

Kyöpelinvuori kuhisi noitia. Pitkiä, pätkiä, muhkeita ja nahkeita. Luisevia, puisevia, hirvittävän hurjia ja letkeän leppoisia. (s. 40)

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Noitatyttö Telman uudet kommellukset.
  
Kiltti pikkunoita Telma yrittää aina kovasti järjestää asiat parhain päin. Taikuus vaan nyt on sellainen juttu, että siitä tahtoo joskus seurata ihan odottamattomia asioita.
  
Nyt Telma-noidan kotona käy kova tohina. Kevätsiivous täytyy hoitaa, vieraita on tulossa ja Kyöpelinvuorella odottaa Suuri Munanetsintä palkintoineen. Noitien ja ihmisten pääsiäisperinteet aiheuttavat Telmalle päänvaivaa, etenkin kun liemeen pistävät lusikkansa myös Myrtti-mummi, kauhistuttava isotäti sekä uusi ystävä Onerva. Eivätkä taiatkaan aina ihan suunnitelmien mukaan suju.

  

56 sivua, Minerva 2022

  

Kuvittanut: Mari Luoma

    

Sarjassa ilmestyneet:

• Voihan nenä!
• Ylläripylläri!

  

Luettu myös täällä: 

*****

  

"En malta odottaa retkeä! Vanhat linnat ovat mahtavia! Kummitteleekohan siellä?"

    

    

Harriet Muncasterin kirjoittamasta ja kuvittamasta Isadora Kuu -sarjasta ilmestyy aina kaksi osaa kerrallaan. Luin osat 5 ja 6 ystävänpäivän lukumaratonilla ja osat 7 ja 8 pääsiäismaratonilla. 

  

Isadora Kuu joutuu vaikeuksiin

  

Isadoran serkku, noita-keiju Mirabella on tulossa kylään. Serkku on hieman Isadoraa vanhempi ja keksii hurjia ideoita. Isadoran koulussa on lemmikkipäivä ja Mirabelle taikoo Isadoralle lohikäärmeen. Se aiheuttaa kaaosta luokassa ja Isadora joutuu vaikeuksiin. Onneksi taika kestää vain yhden päivän.

  

"Minulla on parempi idea", hän sanoi. "Nukeilla leikkiminen on tylsää. Ollaan itse nukkeja!" 

"Mitä tarkoitat?" kysyin. 

"Kutistetaan itsemme!"Mirabelle ehdotti.

--

Hänen silmänsä säkenöivät vaarallisesti -- Aloin suhtautua varovasti Mirabellen "ideoihin". (s. 18 ja 43-45)

  

Tarina opettaa lempeästi pitämään puolia. Jos vain yksi saa aina päättää, ei se ole kivaa toisille pidemmän päälle. Myös valehtelemisesta kiinni jääminen on yksi nopealukuisen kirjan teemoista. Isadoran turhamainen vampyyri-isä saa erittäin oivallista opastusta kerskakuluttamisesta.

  

"En enää ikinä voi käyttää näitä! En mitenkään voi käyttää vohveleita, joihin on kuolattu! Millainen vampyyri sellainen olisi?" 

"Sellainen, joka välittää ympäristöstä", äiti huomautti kopauttaen tohveleita taikasauvallaan, jolloin lima hävisi. "Älä heitä niitä pois. Se olisi hyvin tuhlaavaista." (s. 57-58)

    

     

Isadora Kuu menee luokkaretkelle

  

Isadoran luokka menee retkelle linnamuseoon. Lapset pelkäävät, että linnassa kummittelee, ja niinpä siellä tosiaan tekeekin. Kirja opastaa lapsia hyväksymään erilaisuutta tuomitsematta pelkän ulkonäön takia.

  

"Et sinä voi olla ritari, sinä olet tyttö, Sashi", Bruno huomautti. 

"VOINPAS!" Sashi sanoi ja nappasi puvun -- ja veti sen kiireesti yllensä. "Tytötkin voivat olla ritareita." (s. 53)

  

*****

  

Isadora Kuu menee huvipuistoon

  

Oli lauantaiaamu ja aurinko paistoi ikkunoista sisään. Se sai oloni tuntumaan iloiselta ja kuplivalta, ihan kuin jotain jännittävää olisi tapahtumassa. (s. 7)

  

Isadora Kuu menee vanhempiensa ja serkkujensa kanssa ihmisten huvipuistoon. Mitä tapahtuukaan, kun keijut, vampyyrit ja noidat päättävät hiukan parannella laitteita? Ja korjausta ne tosiaan kaipaavatkin, vanha huvipuisto kun on ehtinyt hieman rapistumaan loistonsa päivistä.

  

"Onko tuo se?" Wilbur kysyi kuulostaen pettyneeltä. 

"Minusta se näyttää hiukan nuhjuiselta", isä huomautti mutristaen huuliaan. (s. 37)

  

Tässä maailmassa ei taida olla maagisella yhteisöllä sääntöä pysytellä huomaamattomana, sen verran tiheään tahtiin taikasauvat ja liemet viuhahtelevat julkisella paikalla. Isadora Kuut on suunnattu perheen nuorimmille ja toisto on tärkeää kyseiselle ikäryhmälle, mutta näin lyhkäisessä kirjassa on tuskin tarpeellista kommentoida kahdesti, kuinka Isadoran isä on vampyyri ja siksi nukkuu päivät.

  

Ihmiset tuijottivat meitä maan pinnalla suu auki. (s. 99) 

  

Kirjassa puhutaan siitä, kuinka taiat ovat vain väliaikaisia, mutta Isadoran eläväksi taiottu pehmolelu Pinkki-pupu on kuitenkin pysyvää laatua. 

  

******

  

Isadora Kuu tekee taikoja

  

Isadoran täti, Pohjoisnavalla iglussa asuva jääkeiju Crystal tulee kylään. Isadoran äiti puolestaan on kesäkeiju, ja taikansa siihen vuodenaikaan liittyviä. Ilmeisesti syntymäajankohdalla on vaikutusta siihen, minkä voima saa. Itse olisin tällä periaatteella syyskeiju ja aika mielelläni sellaisia syystaikoja tekisinkin - ruska-aika on ihanaa! 

  

Hän näytti kauniimmalta kuin muistin. Hänen hiuksensa leijuivat hänen päänsä ympärillä, ja niissä kimalsi pikkuruisia lumihiutaleita. (s. 18)

  

Hän taikoo tytölle luistelukentän omalle pihalle auttamaan mieliharmissa, kun tämä ei päässyt luokkakaverinsa synttäreille luistelemaan. Isadora tekee taikalumesta Lumipojan, joka herää henkiin. Tarinassa on paljon samaa kuin jouluklassikko Lumiukossa ("Voi ei", huudahdin. "Lumipoika, pelkään, että olet alkanut sulaa!") ja Lumikuningattaren tarinaankin viitataan raikkaalla tavalla.

  

"Mitä nämä ovat?" hän kysyi. "Ne näyttävät kiinnostavilta." 

"Ne ovat kirjoja!" selitin innostuneena. "Ne ovat täynnäkertomuksia ja erilaisia maailmoja!" (s. 43-44)

  

Ihmettelen vain, mitähän "ulko-ovelta kuuluva terävä klik klik klik" on, se ei kuulosta ovikellolta eikä koputukseltakaan. Oli myös erikoista, kuinka Isadoran äiti kaivoi varastosta vanhat luistimensa mutta taikoi sitten Isadoralle ja isälle omat parit. Miksi säilyttää luistimia, jos sellaiset saa aina uudet sauvaa heilauttamalla? 

  

     

Takakansista:

Isadora Kuu on innoissaan: hänen serkkunsa Mirabelle oli tulossa kylään, ihan koko viikoksi! Mirabelle on puoliksi noita, puoliksi keiju. Ja melkoisen ilkikurinen! Hän saa kaikenlaisia ideoita, joista toiset osoittautuvat erittäin hauskoiksi ja toiset hieman vähemmän… Isadora Kuun luokalla on lemmikkipäivä, jolloin jokainen tuo oman lemmikkinsä näytille. Isadora aikoo viedä Pinkki-pupun, mutta Mirabellellä on parempi idea…

  

--

  

Isadora Kuun luokka lähtee retkelle. Ihanaa! Mutta Isadoran isä haluaa lähteä mukaan valvojaksi. Hmm. Koska Isadoran isä on vampyyri, Isadora on aina vähän huolissaan, osaako isä käyttäytyä kunnolla ihmisten kanssa. Retken kohteena on vanha linna. Luokassa leviää huhu, että linnassa kummittelee. Oppilaat varustautuvat kummituksenkarkotussuihkein, mutta niin: kummitteleeko linnassa? Ja ovatko kummitukset oikeasti vaarallisia?

  

Isadora Kuu on erityinen, koska hän on erilainen.

  

--

  

Isadora Kuu pääsee ensimmäistä kertaa elämässään ihmisten huvipuistoon. Mutta siellä ei ole ihan sellaista kuin hän oli odottanut, vaan aika tylsältä vaikuttaa. Onneksi hänen ilkikurinen serkkunsa Mirabelle on mukana: hänen kanssaan asiat saavat vauhtia. Ehkä vähän liikaakin...

  

--

  

Isadoran täti Crystal tulee vierailulle ja taikoo takapihalle ihastuttavan talvisen maiseman jäätyneine lampineen. Isadora ja Pinkki-pupu tekevät lumesta kaverit itselleen, ja Isadora taikoo ne eläviksi. Mutta hän ei tullut ajatelleeksi, että ne sulavat kuten lumikin. Miten pelastaa ystäviksi muuttuneet lumikaverit?

    

Suomentanut: Maarit Varpu, 110-115 sivua, Aurinko kustannus 2021 ja 2022
  

Alkuperäinen nimi: Isadora Moon Gets in Trouble (2017), Isadora Moon Goes on a School Trip (2017), Isadora Moon Goes to the Fair (2018), Isadora Moon Makes Winter Magic (2018)

  
Sarjassa ilmestyneet:

1. Isadora Kuu menee kouluun
2. Isadora Kuu retkeilee
3. Isadora Kuu viettää syntymäpäivää
4. Isadora Kuu menee balettiin
5. Isadora Kuu joutuu hankaluuksiin
6. Isadora Kuu menee luokkaretkelle
7. Isadora Kuu menee huvipuistoon
8. Isadora Kuu tekee taikoja
9. Isadora Moon Has a Sleepover
10. Isadora Moon Puts on a Show
11. Isadora Moon Goes on Holiday
12. Isadora Moon Goes to a Wedding
13. Isadora Moon Meets The Tooth Fairy 
14. Isadora Moon and the Shooting Star
15. Isadora Moon Gets the Magic Pox

Sarjaimuttaja ja ärsyttävä isosisko

"Mikä pelimies sä kuvittelet olevasi, kun sä vaihdat tyttöä ja sit hetikohta dumppaat sen. 

Sä oot... Sä oot sarjaimuttaja! Ihan jäätävä sarjaimuttaja!"

  

  

Merja Topin nuortenkirja Jäätävä sarjaimuttaja aloittaa uuden Melko mystistä -sarjan. Tämä kirja osasi yllättää. Harvoin tulee luettua teosta, josta ei voi arvata etukäteen mitä tapahtuu seuraavaksi tai millainen loppuratkaisu on jo ensimmäisen lauseen perusteella. Voisi sanoa kannen teemasta lohkaisten, että mopo lähtee keulimaan hyvin villeille poluille. Koska isosiskoni asuu Keski-Suomessa oli hauskaa bongailla tuttuja juttuja, kuten Harjun portaat Jyväskylässä ja Laukaa-Konnevesi lehti.

  

Kirjan päähenkilö on 14-vuotias Jari, jonka sisäinen maailma räjähtää, kun luokkaan astuu uusi oppilas, joka tuoksuu mangolle. Tytön nimi on Heli ja hän saa Jarin aivot muuttumaan vaaleanpunaiseksi vaahtokarkkimassaksi. Jarilla on pikkusisko Mustikka ja heidän vanhempansa ovat eronneet. He asuvat isän kanssa ja äidin luokse meneminen on kuin hammasta paikkaisi. Äidillä tuntuu olevan aina kamala kiire, vaikka väittää pyhittävänsä lapsiviikonloput perheen jutuille.

  

Sisään asteli Super Marion kaikkein kauneimman prinsessan säteilevä ruumiillistuma. Tytön pitkät, kullankeltaiset hiukset heilahtelivat hänen askeltensa tahtiin. -- Jari tunsi, miten puistatuksen aalto kuohui vatsanpohjasta -- ja otsalle muodostui hikihelmiä. Hän oli ehkä sairastunut. (s. 7)

  

Jari saa tietää, että Heli pitää vampyyreistä ja on kirjoittanut fanficiäkin. Alkaa suunnitelma vampyyrigenreen tutustumisessa tytön hurmaamiseksi. Ensin pikakelauksella kaikki Twilight-leffat, minkä pohjalta Jari yrittää kirjoittaa kimmeltävistä verenimijöistä. Vihtavuoren virallinen vampyyri Antero (joka pakoilee sillä hetkellä aurinkoa lehtiroskiksessa), on päätynyt Jarin blogiin ja naureskelee hänen räpellyksilleen tarjoutuen sitten itse haamukirjoittajaksi pojalle.

  

1800-luvulla vampyyriksi muuttunut Antero on Culleneiden tapaan "vegaani", eli hän juo vain eläinperäistä verta, jonka hän ostaa kaupan pakasteosastolta. Hänen mielestään ihmisellä itseään ravitsevat kaltaisensa ovat epäilyttäviä kannibaaleja. Antero kertoo käyttävänsä vuonna 1954 tien pielestä löytämäänsä kaljapulloa ja kahta teräspilliä, yhtä kummallekin imuhampaalle. Eettinen ja ekologinen kaveri!

  

Pitäisi esiintyä normaalisti. Pitäisi olla normaali. Jari kohensi etuheittoa ja pyöräytti kulmahampaan ympärille lepoon asetetun purukumin takaisin toimintaan. 

"Moi." 

Ei jumankeuta, se puhuu mulle. Jari. Nyt normaaliutta. 

"Herve." Jarin aivot sylkivät epätoivoa: Ei. Sano hei. Sano terve. Mutta. Älä. Sano. Herve! (s. 16-17)

  

Tässä on jotain samaa kuin Mikko Koirasen esikoisessa Nauhoitettava ennen käyttöä ja Sini Helmisen Väkiveriset -sarjassa, etenkin toisessa osassa Kiven sisässä. Jännittävää kyllä kaikki nämä kolme kirjailijaa ovat julkaisseet Myllylahdelta. Tässä on vampyyrien lisäksi muitakin mytologisia olentoja, myös suomalaisia perinnehahmoja. Yksi kohtaus hauen kanssa tuo mieleen erikoisen Pienen hauen pyydystyksen. Hyvin kyllä huomasi, että tämä on "poikakirja", sillä en ole koskaan lukenut "tyttökirjaa", jonka päähenkilön täytyy käydä hätäkakalla... Ja pissatulehdusta ei muuten voi saada istumalla kylmällä alustalla, se on urbaani legenda.

  

Seuraava lainaus jakaa paljon mielipiteitäni. Toisaalta se voi hyvinkin kuvata sitä, kuinka vastaava tilanne voisi oikeassa elämässä mennä, mutta samaan aikaan se tuntuu todella keljulta sateenkaarevia kohtaan. En osaa kirjoittaa auki, mitä tarkalleen ajattelen. Ehkä kaikessaan sitä, että kuinka ei-ok on kirjoittaa tai tehdä huumoria saateenkaarevista ihmisistä tai tehdä sukupuolettavia oletuksia tai kuvailuja alaikäisten naisoletettujen kehoista kuulumatta itse tuohon ryhmään. (Case Miki Liukkonen ja ilmoitus mekkoon pukeutumisesta seuraavan kirjansa julkistamistilaisuudessa tulee mieleen.)

  

"Köhköh... Mikäs hänen nimensä on?" Iskä kysyi yskien itkua sivun. 

"Antero", Jari mumisi. 

"Ai... Aivan. Antero." Iskä pudotti katseensa juustoon ja alkoi höylätä siivuja. 

"Luulin tytöksi, kun hänellä oli niin pitkä tukka. Mutta aika vanhanaikaista lokeroimista minulta." 

Jari puri huulta. Anteron polkkatukka oli kyllä aika huvittava. 

"Tietääkö äiti?" 

"No, ei todellakaan", Jari purskautti. 

"Ei äiti niin umpimielinen ole kuin sinusta saattaa tuntua", iskä sanoi juustosiivuille. 

"Se sais kohtauksen, enkä mä pääsisi enää ikinä muualle kuin kouluun", Jari sanoi.

--

"Äitisi oli silloin yhtä nätin pyöreä kuin se sinun Anterosi. Me aloimme seurustelemaan kasilla, sinä olet vuoden edellä."

--

"En minä seurustele!" punanaamainen Antero keskeytti." (s. 149-150)

  

Facebookin kirjallisuusryhmissä on viime päivinä keskusteltu paljon kirjojen jatkumo-ongelmista, eli kuinka esimerkiksi kaulakorun metalli muuttuu parin sivun päästä. Näitä huomaan itsekin välillä. Jossakin tänä vuonna lukemassani kirjassa sade alkoi ja parin sivun päästä se alkoi uudelleen taukoamatta välissä. Jarikin kokee tällaisen déjà vun, kun hän matelee aamupäivän usvassa. Ensimmäisen kerran hän herää vasta ruotsintunnille lampsiessaan sivulla 15 ja heti seuraavalla sivulla hän heräsi vasta kun, Heli laittoi viestin luokan Whatsapp-ryhmään.

  

Ihmettelin hieman kohtaa, missä Jari pohtii parasta alustaa blogilleen: "Blogspot oli tuttu jo ennestään, ja ennen kaikkea se oli helppo, paljon helpompi kuin Blogger". Asia kun on niin, että tämä minunkin blogini on alustalla nimeltään Blogger, jonka osoite on blogspot.com. Eli olisiko tuossa pitänyt olla, että Bogger on helppo ja Wordpress vaikea?

  

"Minä en olekaan niitä, jotka toteuttavat itseään siemenlinkona ja lisääntyvät hillittömästi luonnon ja maapallon kustannuksella." (s. 221)

  

Toppi kirjoittaa todella notkeasti ja ilottelee sanoilla. Tällaista kielellistä akrobatiaa on aina kiva nähdä, mutta riippuu paljon lukijasta, onko näin rikas kieli pidemmän päälle jopa raskasta. Koko ajan on oltava valmiina koodaamaan auki, mitä oikein sanottiinkaan, puhumattakaan murteesta, joka saattaa olla nuorelle lukijoille vieras. Miksipä tyytyä sanomaan kännykkä tai älypuhelin, kun voi sanoa litteä laatta, joka vaatii huomiota.

  

Tässä muutamia muitakin kiinnostavia kuvailuja:

  

- repiä paperi pitkiksi hämähäkin jaloiksi

- luuston haurastava hymy

- nauru, joka putoilee pehmeiden huulien välistä pörröisinä Amorin nuolina suoraan Jarin rakkauselimeen, joka pomppoili iloisena

- banaani = vaaleankeltainen käyrä

- Helin kulmakarvamadot tekivät hitaita aaltoja

- silmien voiteluvesihanat aukesivat

- Jarin sydän turposi tunteista

- huulilihan pureminen ei auttanut

- Jarin keuhkoissa räjähti kauhun papattimatto

- tyttöpuolisen asujaimisto

- hiljainen kuin hammasharja

- Heli tuijotti Jaria kuin tämän silmäkulmista olisi työntynyt pieniä matoja, jotka ryhmittäytyivät Jarin poskipäille laulamaan Suvivirttä.

- Suomi on Euroopan peräpukama

- Jos kaikki yliopisto-opiskelijat olisivat tuollaisia ällöpyllyjä, niin hän menisi ammattikouluun

- löökiletti

  

On aina hauskaa, kun jokainen vampyyreistä kirjoittava lisää oman mausteensa legendaan. Tässä maailmassa verenimijät muuttuvat parveksi hyttysiä! Naureskelin, kun Antero sanoi emojeja hieroglyfeiksi, joilla hän luulee Jarin viestineen olevansa avun tarpeessa, vaikka vitsi onkin vanha ja tasoa iskät. Tykkään myös kovasti, kun kirjat tarjoavat lukuvinkkejä. Tässä mainitaan ainakin Anne Ricen kirjat ja "Simukan uusin". Jarin Ouluun muuttanut ystävä Mette järkyttyy kuullessaan pojan uudesta lukuharrastuksesta.

  

Ei hänkään olisi puolitoista viikkoa sitten voinut kuvitella lukevansa vapaaehtoisesti muuta kuin peliarvioita netistä ja Marjatan määräämiä "tosi kivoja" kirjoja. Jari ei pitänyt lukemisesta. (s. 108)

  

Loppuun yksi vuoden parhaista lainauksista. Näin vapaaehtoisesti lapsettomana tämä kolahti kovaa. Tekisi mieli tulostaa tämä seinälle.

  

"Ihmiset odottavat, että kaikki kulkevat samaa latua, koska he itse kulkevat sitä: menevät naimisiin, lisääntyvät, vanhenevat ja siirtyvät tuonpuoleiseen. Jos joku poikkeaa polulta, hänestä tulee silmätikku, josta puhutaan. Ja kun pahantahtoista puhetta on liikaa, on lähdettävä pois ja tultava takaisin vasta sitten, kun puhujat ovat kuolleet." Antero sanoi ääni paksuna (s. 93)

  

Arvosana:

 

Takakannesta:

Hulvattoman hauska ja mielikuvitusta kutkuttava varhaisnuorten romaani vampyyreista, ihastumisesta ja haamukirjoittamisesta.
  
Sitä luulee elävänsä tavallista seiskaluokkalaisen elämää, ja sitten tapaa vampyyrin paperiroskiksessa.
  
Prinsessa Persikan kaksoisolento Heli pompauttaa neljätoistavuotiaan Jarin elämän uusille raiteille: Jari jättää Pokémonien jahtaamisen ja perustaa blogin yhden vaaleanpunaisen valheen jälkimainingeissa. Pahaksi onneksi tökkivä tarinankerronta ei vakuuta edes paikallista vampyyria, joka ilmoittautuu Jarin haamukirjoittajaksi.
  
Kaikki vaikuttaa jo hyvältä, mutta väliin kiilaa Nico Jenola, joka ei ole ainoastaan sitä miltä näyttää eli ällöttävä kasiluokkalainen öljytukka. Kuka Nico oikeasti on? Ja mitä hän tahtoo Helistä ja lukuisista muista koulun tytöistä?
  
Merja Topin Jäätävä sarjaimuttaja aloittaa keskisuomalaiseen pikkukylään sijoittuvan kirjasarjan, jossa mytologiasta tutut hahmot hyppäävät kuperkeikalla nykypäivään. Toppi on jyväskyläläinen sanataideohjaaja ja kirjoittaja. Hänen kirjoittamistaan säestää hiljaisuuden, kissojen maukunan ja rytmimusiikin ennalta arvaamaton vaihtelu.  

  

116 sivua, Myllylahti 2021
 

Luettu myös täällä: Luova ruho

  

*****

  

"Mitä enemmän näen noituutta, sitä enemmän se näyttää vain helpolta tavalta tehdä kiusaa."

      

  

Vetämäni lukupiirin lokakuun kirjana oli Diana Wynne Jonesin lanuklassikko Noidan veli. Ja voi pojat, olipas tämä aikamoinen lukukokemus. Varoitus, postaus sisältää juonipaljastuksia!

  

Ostin Noidan veljen kesällä kirjaston poistomyynnistä. Sain kahdeksan kirjaa kahdella eurolla, tein siis varsin edullisia pelastuksia. Mutta asiaan. Vaikka Jonesin teokset, kuten Derkinhovin musta ruhtinas, Merlin-salaliitto ja Liikkuva linna ovat hurmanneet minut nuorempana, ei tämä hänen keskeiseksi tuotannokseen nimetyn Chrestomancin maailmat -sarjan avausosa onnistunut saamaan minua puolelleen. 

   

Kirjan nimi (jos siis pystyy lukemaan tuon aika haastavan kannen) antaa vihjeen, että tarinan keskeinen hahmo on miesoletettu yksilö, jolla on noitasisarus (tässä maailmassa kun noidat voivat olla mitä sukupuolta tahansa). Päähenkilö on Eric-niminen mitäänsanomaton poika, jota kaikki kutsuvat Kissaksi. Hänellä on vanhempi sisko Gwendolen, joka saattaa syrjäyttää Elina Pitkäkankaan Kuurassa olleen Inkan ärsyttävimpänä romaanihenkilönä. 

  

"Olen suoraan sanoen kurkkua myöten täynnä sitä tyttöä." (s. 77)

  

Sisarukset jäävät orvoiksi siipiratasalusonnettomuudessa. Gwendolen pitää veljeään lähinnä harmillisena sidekickinä, josta ei ole muuta hyötyä kuin käyttää hyväkseen. Gwendolenilla on voimakkaita kykyjä, joita hän pääsee harjoittamaan naapurustosta löytyvän opettajan ohjauksessa. Opettaja tosin on yhtä läpimätä kuin Gwendolenkin. He juonivat keskenään jotakin ja pian Chrestomanciksi kutsuttu mies ottaa lapset luokseen. Hänellä on kaksi lasta itselläänkin, Julia ja Roger. 

  

Gwendolen on hyvin tyytymätön Chrestomancin linnassa saamaansa kohteluun: heitä ei viedä sisälle pääovesta, teen kanssa tarjottavat syötävät ovat muka puutteellisia: "Kuolemme nälkään keskellä ylellisyyttä!", eikä Chrestomanci kiinnitä häneen mitään huomiota. Niinpä uhmaikäisen tasolle henkisesti taantunut tyttö ottaa ja suuttuu niin, että alkaa päivittäin tehdä mitä hurjempia taikoja, että hänet huomattaisiin. (Tulee ihan mieleen Pax-sarjan Viggo.) Hänen yrityksensä eivät kuitenkaan tuota hedelmää.

  

On luultavasti aika oikeutettua arvella, että kirjailija, joka jääköön nimeämättä on ottanut tästä vaikutteita omaan tuotantoonsa. Noidan veljessä on orpo maaginen poika, joka pääsee asumaan linnaan voimakkaan maagisen johtohahmon valvonnassa. Chrestomancin nimeä ei saa mainita tai hän tulee paikalle. Häntä kuvataankin mm. seuraavalla tavalla: "Henkilö Joka Asuu Tuolla Linnassa - hän ei ansaistse että hänen nimensä mainitaan". Chrestomanci jättää kertomatta Kissalle asioita aivan kuten Dumbledore Harrylle, moni konflikti olisi selvinnyt aikaisemmin, jos nämä tyypit olisivat vain keskustelleet asiat halki! Lisäksi teoksesta löytyy hirnyrkkitematiikkaa mm. Viulu-kissan tapauksessa.

  

"Minusta te teitte ihan väärin. Me olimme niin peloissamme -- ja Kissalle oli vähällä käydä hullusti. Teidän olisi pitänyt kertoa." (s. 235)

  

Kirja alkaa äärettömän hitaasti. Lukija saa todellakin olla pitkäjänteinen jaksaakseen kääntää sivuja. Lopussa mennäänkin sitten hurjalla pikakelauksella ja mukana on tietenkin kliseinen lopputaistelu (hiukan ennen kekriä), joka tulee hieman puskista, mutta kestää vain lyhyen hetken. Voisin melkein sanoa, että vain Houkutus-sarjan päätöstaistelu oli ohi nopeammin. 

  

Olin hyvin tyrmistynyt seuraavasta, rasistisesta kohdasta: "Hän venytti -- silmien nurkat vinoiksi kuin kiinalaisella". Oikeasti? Olikohan tuo ollut kauhean hyväksyttävää edes kirjan ilmestymisen aikaan. Oli myös todella harmillista lukea edes fiktiossa siitä, kuinka vasemman käden käyttö on aivan muutama vuosikymmen sitten ollut yhä paheksuttavaa. Kirsikkana kakun päällä, Kissan vanhemmat olivat keskenään serkkuja (mikä lisää magiaa hallitsevien lasten syntymisen todennäköisyyttä). "Mummu ei olisi antanut heidän mennä naimisiin, koska serkusavioliittoja ei pidetä hyvänä."

   

Kissa vilkuili Saundersiin vähän väliä nähdäkseen voisiko vaihtaa kynän oikeasta kädestä vasempaan. Häntä oli rangaistu niin monta kertaa vasemmalla kädellä kirjoittamisesta, että hän oli tottunut pitämään opettajia silmällä. 

--

"Vasuri!" Saunders jyrisi. "No miksi helskutissa et sitten kirjoita vasemmalla kädellä?" 

"Kun - kun joudun aina laiskalle siitä", Kissa sopersi aivan tyrmistyksissään, kun Saunders oli suuttunut niin merkillisestä syystä. 

"Sellaiset opettajat saa  sitoa solmuun ja paistaa roviolla!" Saunders karjui. -- "Älä tee niin kuin he sanovat tai joudut vielä vaikeuksiin! Jos näen sinun vielä kerrankin kirjoittavan oikealla kädellä sinulle ei kunnian kukko laula!" 

"En minä kirjoita", Kissa sanoi huojentuneena, mutta yhä ihmeissään. (s. 54-55)

  

Käännös oli hieman töksähtelevä. Harmillisesti uuden painoksen myötä sitä ei oltu edes tarkistettu. Teoksessa oli muutamia sanoja, joista kaikki eivät avautuneet minullekaan: krenatööri, retortti, maitopystö... Yksi sanavalinta tosin oli todella hyvin samastuttava, nimittäin herätä maanantaisena. Käyttistä! Sen sijaan sanan "letukka" käyttö lastenkirjassa tuli aika puun takaa. Tuskin menisi enää nykyään läpi. Olin myös hieman yllättynyt, kun Chrestomanci lyö Kissaa korville. 

  

"Minkä takia?" Kissa kysyi loukkaantuneena -- "Enhän minä ole tehnyt mitään." 

"Siksipä juuri", Chrestomancu sanoi. "Sinä et ole yrittänyt estää häntä." (s. 107)

  

Hauska fakta, kun julkaisin tässäkin postauksessa olevan kuvan Instagram-tililläni, kommentoi Anniina Mikama, että Noidan veli oli hänen lapsuutensa lempikirja. Siksipä olikin kiinnostavaa, kun kirjassa lueteltiin sivulla 112 erilaisia maagisia ammattinimikkeitä, oli siellä mainittu myös myrrysmiehet. Mikamaltahan ilmestyi tänä vuonna YA-kirja nimeltään Myrrys, jonka arvostelin Tähtivaeltajaan 4/2021. En ollut ennen Myrrystä edes koskaan kuullut tuota sanaa aikaisemmin.

  

Harmillisesti liki ainoat plussat kirja saa rinnakkaistodellisuuksista (joista tulee mieleen Claudia Grayn huima Firebird-trilogia) ja Janetin kommentista, kuinka "ompeleminen on naisten häpeällistä alistamista". Janet on siis yksi Gwendolenin "sijaisista", niin kuin tämä kutsuu muiden maailmojen minujaan tai ainakin sitä, joka astuu kirjan maailmaan hänen tilalleen. On melko turvallista olettaa, että Janet tulee meidän maailmastamme, jossa eletään 1970-lukua. Hän puhuu mm. lentokoneista ja älppäreistä. 

  

Maailmoja on vaikka millä mitalla, toiset ovat vain parempia kuin toiset, niitä syntyy kun historiassa tapahtuu jotakin suurta niin kuin sota tai maanjäristys joka voi päättyä kahdella tai monella eri tavalla. Se päättyy niillä kaikilla tavoilla, mutta ei yhdellä kertaa, vaan niin että maailma hajoaa eri maailmoiksi ja ne kehityvät siitä lähtien eri tavalla. (s. 115-116)

   

Arvosana:

  

Takakannesta:

Tervetuloa Chrestomancin maailmoihin, joissa taikuus on tavallista mutta väärissä käsissä vaarallista!
  
Chantin sisarukset Eric, lempinimeltään Kissa, ja hänen noitasisarensa Gwendolen ovat jääneet orvoiksi siipirataslaivan haaksirikossa. Ystävällisen rouva Sharpin hoteista he pääsevät asumaan Chrestomancin perheen loisteliaaseen linnaan. Taitavaa isosiskoaan kaikessa ihaileva Kissa tuntee pian itsensä mitättömäksi tapaukseksi, mutta hienostoperheen ynseisiin kakaroihin ja kaikenlaiseen koketeeraukseen kyllästynyt Gwendolen ryhtyy kostoksi keppostelemaan. Käytöstavat olisi kyllä syytä olla noidillakin hallussaan – sen Gwendolen oppii karvaasti pullikoidessaan isäntänsä määräyksiä vastaan. Kissa taasen, joka omasta mielestään ei hallitse taian taikaa, saa hämmästyksekseen kuulla, mikä tärkeä tehtävä onkaan varattu yhdeksän hengen kantajalle…
  
Noidan veli avaa Diana Wynne Jonesin pääteossarjan Chrestomancin maailmat. Humoristisen henkevä fantasiaromaani on kertomus ajoilta, jolloin noituus oli vielä arvossaan Brittein saarilla.

     

Suomentanut: Marikki Makkonen, 240 sivua, WSOY 2010 (1. painos 1980)

   
Alkuperäinen nimi: Charmed Life (1977) 

 

Luettu myös täällä: Oksan hyllyltä, Kujerruksia, Kirjamielellä

  

Sarjassa ilmestyneet:

1. Noidan veli, 1980 ja 2010 (Charmed Life, 1977)
2. Tietäjän lapsuus, 2010 (The Lives of Christopher Chant, 1988)
3. Witch Week, 1982
4. The Magicians of Caprona, 1980
5. Kohtalon koukkuja, 2012 (Conrad's Fate, 2005)
6. Taikuuden taakka, 2011, (The Pinhoe Egg, 2006)