lauantai 8. kesäkuuta 2019

Elizabeth Acevedo: Runoilija X


"Pienet sanani 
tuntuvat tärkeiltä, tämän lyhyen hetken"
    
   
Arvostelukappale. Artikkelini on ilmestynyt Nörttityttöjen blogissa 14.3.2019
   
Nuorille suunnatut säeromaanit ovat kasvattaneet suosiotaan viime vuosina. Kirsti Kurosen Paha puuska (Karisto 2015) ja Pönttö (Karisto 2017) sekä Sarah Crossanin Yksi (suom. Kaisa Kattelus, S&S 2018) ovat viitoittaneet Suomessa tietä, jota myös helmikuussa ilmestynyt Elizabeth Acevedon Runoilija X kulkee. Acevedon päähenkilö on 15-vuotias newyorkilainen Xiomara, jonka sukujuuret ovat kirjailijan itsensä tavoin dominikaanisessa tasavallassa.
  
Jokin rinnassani räpiköi kuin lintu
jonka siipiä kahlitsee
 
tiukoista tiukin ote. (s. 74)
   
Xiomaran äiti on syvästi uskovainen katolilainen ja antanut sen mukaisen kasvatuksen lapsilleen, esimerkiksi että tamponeita käyttävät vain huonot naiset. Tyttären nimi ei kuitenkaan ole uskonnollinen, vaikka äiti olikin luullut sitä pyhimyksen nimeksi. Se tarkoittaa “se joka on sotaan valmis” ja Xiomara pitääkin kuvausta osuvana. Hänellä on kotiseutunsa kovaksi kasvattamana nahka, sillä aikaisin naisellisiin muotoihin kasvanut vartalo on herättänyt huomiota.
   
Joskus tuntuu että
            ainoa arvoni on hameen alla
 
eikä korvien välissä. (s. 20)
   
Amatsonin rakenteestaan huolimatta Xiomara kokee olevansa liian pieni kaikelle sille, mitä pitää sisällään. Hän saa kaksoisveljeltään Xavierilta muistikirjan, jotta hiljainen tyttö voi purkaa sinne ajatuksiaan. Ja Xiomara todellakin tekee näen, pukien sanansa runon vaatteisiin. Äidinkielenopettaja yrittää houkutella Xiomaraa mukaan lavarunouskerhoon. Vasta nähtyään tunnilla videon, jossa tummaihoinen nainen esittää runonsa, jossa kertoo millaista on “olla musta, olla nainen, miten kauneuskäsityksen mukaan hän ei ole kaunis”, Xiomara päättää lopulta käydä kokeilemassa. Tuon runoilijan sanat ovat koskettaneet häntä, saaneet tuntemaan tulleensa kuulluksi.
   
Sisälläni rakentuu runoja,
kuin olisin saanut lahjaksi laatikollisen vertauskuva-Legoja.
(s. 109)
   
Xiomara käy äitinsä mieliksi kirkossa ja valmistautuu uskonsa vahvistamiseen, vaikkei koekaan saavansa uskonnolta yhtä suurta sisältöä elämäänsä kuin äiti. Kyseenalaistaessaan liikaa asioita vahvistusopetuksessa isä Sean toteaa, ettei Xiomara taida olla vielä valmis, mutta ehkä seuraavana vuonna. Xiomara on kuitenkin valmis kokemaan, mitä tykkääminen on, vaikka äidin mielestä sellaiset asiat kuuluvatkin vasta avioliiton jälkeiseen elämään.
  
“Xiomara, sä näytät erilaiselta.
Ihan kuin sun sisälläs jotain olis liikahtanu.”
(s. 107)
   
Xiomara tutustuu koulussa biologian työpariinsa Amaniin ja päätyy jopa suutelemaan häntä. Hän ei ole kertonut äidilleen, ettei hänen tarvitse enää mennä kirkolle opiskelemaan, vaan käyttää yllättäen saadun vapaa-ajan  labraparinsa kanssa. Salainen suhde toimiikin jonkin aikaa, ennen kuin äiti sattuu samaan junaan Xiomaran kanssa ja näkee tämän pussailemassa poikaa. Äidistä kuoriutuu koston henki, joka pakottaa tyttärensä polvilleen riisipedille ja anelemaan armahdusta kotialttarin ääressä.
   
Jos kroppani olisi limupullo,

sitä olisi ravisteltu ja pudoteltu,

ja milloin tahansa se voisi pärskähtää auki

ja yllättää koko hemmetin maailman. (s. 111)
   
Muistikirjan sivuilla hän puhuu äidistä, uskonnosta ja pojista. Näiden runojen lukeminen ei ole ollenkaan vaivalloista, vaan ilmavia rivejä ahmii siinä missä romaaniakin. Kaunis kieli soljuu kevätpurojen voimalla ja tekstit kertovat eläväisesti nuoren naisen kipuilusta, kun äidin ja tyttären maailmat kolisevat vastakkain, hengästymisestä, kun rakkaus rymistelee elämään kuin metrojuna ja varovaisista askeleista, kun hänelle paljastuu, ettei veli koskaan toisikaan kylään tyttöä vaan pojan.
   
Veljeni syntyi hennoksi huiluksi:

vienoksi väreeksi, lempeäksi soinniksi.

Minä synnyin pyörremyrskyksi jota hän tarvitsi

nostamaan – ja paiskaamaan maahan – ne jotka häntä satuttivat. (s. 51)
   
Acevedo on palkittu runoilija, joka käsittelee teoksissaan rasismia, katolilaisuutta ja seksuaalisuutta. Näitä teemoja sivutaan myös Runoilija X:ssä, joiden lisäksi puhutaan myös koskemattomuudesta. Xiomaraa kähmitään koulun käytävällä, samankaltaisesti kuin päähenkilöä Jennifer Mathieun ya-romaanissa Näpit irti!, jonka arvostelin Nörttityttöjen blogiin.
   
Miten oudolta tuntuu muiden tuijotus

ja se kun kosketaan kuin yhteistä omaisuutta. (s. 225)
   
Voin rehellisesti suositella kokeilemaan tätä teosta ja muitakin säeromaaneja. Itse luin Runolija X:n kahdella istumalla. Xiomaran tarina vie mukanaan, kerronta on rentoa ja kuvailevaa. Loppupuolella sanat keräävät kierroksia ja äiti-tytär-suhde tulehtuu siihen tilanteeseen asti, että isä Seanin täytyy tulla väliensovittajaksi. Voisin kuvitella, että tähän kirjaan tarttuvat herkemmin sellaisetkin nuoret, joille normaalin romaanin lukeminen on haastavaa, koska tällainen rivitys muistuttaa paljon laululyriikoita.
   
Arvosana:
  
Takakannesta:
Xiomara Batista on aina pitänyt sanansa sisällään. Harlemin kaduilla kukaan ei kuuntele häntä, mutta kaikki kyllä näkevät hänet. Jotta epätoivottu huomio kohdistuisi minne tahansa paitsi hänen kehoonsa, Xiomara antaa nyrkkiensä puhua puolestaan. Raamatun sanomaa noudattavalle, ankaralle äidille hän ei voi uskoutua. Xiomaralla on kuitenkin paljon sanottavaa, ja hän vuodattaa turhautumisensa ja intohimonsa muistikirjan sivuille - erityisesti ihastuttuaan samalla kurssilla olevaan poikaan. Kun Xiomara saa kutsun koulun lavarunouskerhoon, hänelle tarjoutuu tilaisuus tulla kuulluksi. Mutta kykeneekö hän lausumaan ajatuksensa ääneen? 
  
Harlemin kaduille sijoittuva Runoilija X on suorasukainen ja uskalias säeromaani oman äänen löytämisestä ja omien mielipiteiden puolustamisesta. Sävähdyttävä New York Times -bestseller nostaa esiin ajankohtaisia teemoja, kuten rasismin, feminismin ja uskonnon. Teos on voittanut mm. arvostetun National Book Awardin.
     
Suomentanut: Leena Ojalatva, 368 sivua, Karisto 2019
  
Alkuperäinen nimi: The Poet X (2018)
  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti