Viimeisimmät luetut

Näytetään tekstit, joissa on tunniste klassikot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste klassikot. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 19. maaliskuuta 2025

Minna Canth: Ihmisen kuvia (toim. Minna Maijala)

"Hän odotti aamua ja kärsi; mutta aamu viipyi, 
yön kauhut olivat valloillaan ja poltteen liekit riutunutta ruumista repivät."
  
    
Minna Canth -lukuhaaste täyttää tänä vuonna 10 vuotta eli kyseessä on haasteen 11. kierros.  Voitin Minna Maijalan toimittaman kokoelman Minna Canthin novelleja, Ihmisen kuvia, Minnan juhlavuoden arvonnasta. Muistin omistavani teoksen viimein nyt #minullaoncanthia-haasteen juhlavuoden tiimoilta ja kaivelin sen kirjakokoelmastani luettavaksi. Osan novelleista olen lukenut aikaisemmin (niihin linkit alla) ja tämän vuoden postausta varten valitsin kaksi uutta tutustuttavaksi. 
  
Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Luonto nukkui ja ihmiset, luonnon nuorimmat lapset, nukkuivat myös. (s. 41)
  
Kuolevan lapsen tarinan perusidea on tuttu Minna & miehet -sarjakuvasta. Olen kirjoittanut siitä pääsiäisen 2023 lukumaratonin koontipostauksessa seuraavaa (luin tuolloin toisen Canthin tuotantoon pohjaavan sarjakuvan, Välittäjä, jonka esikuvana on ollut Kauppa-Lopo): "Kuoleva lapsi onkin ainoa tuon kokoelman sarjakuva, jonka muistan, ja josta olen Goodreadsissa kommentoinut." Enkä siis lyhyessä kommentissani paljoa tuota sarjisantologiaa kehu, sillä mainitsen siinä vain, että tähän novelliin pohjaava tarina tuntui noudattavan parhaiten Canthin alkuteosta, vaikken sitä entuudestaan tuntenut. Nyt olikin siis kiinnostavaa paikata tuo aukko sivistyksestäni. Novellina Kuoleva lapsi on vain kymmenen sivua pitkä, eli sen lukaisee todella nopsaan. Sisällöltään teksti ei, kuten nimikin vihjaa, ole kuitenkaan kepeää viihdettä. 
  
- Mitä varten lieneekin toiselle ihmiselle täällä annettu niin paljon huolta ja ristiä kannettavaksi. Toinen taas pääsee helpommalla maailmansa läpi.  (s. 46)
  
Kuoleva lapsi on seitsemänvuotias Eevi, joka sairastaa hivutustautia eli mikä ilmeisimmin googlaamisen perusteella tarkoittaa tuberkuloosia tai sitten se on vain yleisilmaus kaikille riuduttaville sairauksille. Eevi sairastui tulirokkoon ollessaan vasta kaksivuotias ja lääkäri sanoi, ettei häntä kannata hoitaa, koska kuolo tulee hänet kuitenkin pian korjaamaan. Toisin kävi ja nyt tyttöraasu on vuosien kärsimisen jälkeen viimein pääsemässä rauhaan. Hänen surkastunut kehonsa muistuttaa häntä-joka-jääköön-nimeämättä ja en tässä mene siihen kuvaukseen, millaista kehogorea Minna on kirjoittanut. Siis todellista kauhuleffamateriaalia, mutta voi, niin niin rehellistä ja uskottavaa, koska tätä tapahtui aikoinaan oikeasti ja tapahtuu edelleenkin. Samaan aikaan siis todella tuttua Minnaa, mutta myös niin odottamatonta ällöttävyydessään. Eli todellakin sisältövaroitus, jos aiot tämän novellin lukea!
  
He olivat kasvaneet kiinni toisiinsa. Sydämmestä sydämmeen meni satoja tuhansia hienoja säikeitä, joita myöten lämmin ja suloinen tunnevirta edestakaisin värähteli. (s. 124)
  
Ystävykset on näistä kahdesta hieman pidempi novelli, mutta sekin vain 16 sivua. Se kertoo kahdesta ystävyksestä, Siiristä ja Sannista, jotka ovat erottamattomat. Heidän ystävyytensä saa särön, kun eräiden tanssiaisten aikaan herra Körner kiinnostuu Sannista. Siiri, joka ei koskaan halua mennä naimisiin, kokee tämän heidän ystävyytensä pettämiseksi. Lienee ylitulkintaa, mutta minulle tästä syntyi sellainen mielikuva, että Siiri ei pitänyt Sannista vain ystävänä, vaan että hänen rakkautensa on syvempää laatua. Kerrotaanhan Siirin kainostelevan toista sukupuolta ja hän suutelee Sannia pariinkin kertaan tulkintani mukaan suoraan suulle, ei poskelle. Olisikin hauskaa tietää, onko muilla lukijoilla tullut tästä LGBTIQA+ fiiliksiä. (Tässäpä oivallinen pohja Canth-fanifiktiolle: "minulla ei ole huulia enää... hän panee ne murskaksi..."!)
  
Hän tällä haavaa melkein vihasi Sannia, eikä voinut kuitenkaan silmiään hänestä ottaa. Kauniimpi, kauniimpi, kauniimpi kuin koskaan ennen hän oli. -- Sanni ei rakastanut häntä niinkuin hän Sannia, se nyt ainakin oli päivän selvää. -- antanut hänelle koko sydämmensä. (s. 127-128)
  
Loppuun tuttuun tapaa muutamia poimintoja vanhoista ilmaisuista:
- "kävertyneiden ohkaisten luiden päällä"
- "oli hapiasti syönyt velliään"
- "yhdessä selvitelleet järkeään"
- kuvertti = kirjekuori
- "vilu ruumista pöyristeli"

Sisällysluettelo:
  • Lukijalle
  • Minna Maijala: Canthin kirjalliset ihmiskokeet
  • Kuoleva lapsi (1887)
  • Epäluulo (1891)
  • Lääkäri (1981-82)
  • Ystävykset (1890)
  • Agnes (1892)
  • Kauppias Roller (1887)
  • Missä onni? (1895)
  • Hullu suutari (ajoittamaton)
  • Eräänä sunnuntaina (1888)
  • Canthin tuotanto

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!
  
    
Takakannesta:
Juhlavuottaan viettävä Minna Canth koki kirjailijanroolinsa itselleen kaikkein tärkeimmäksi. Sitä kunnioittaen julkaisemme kirjallisuudentutkija Minna Maijalan toimittaman kokoelman Canthin tuntemattomampia novelleja, jotka kirkastavat hänen kirjailijakuvaansa ja riisuvat hänen päältään 175 vuoden pönäkkyyden.
  
Maijala kertoo kokoelman esipuheessa, kuinka Canthin kertomukset kärsimyksestä pyrkivät tarkoituksellisesti synnyttämään lukijoissa sokkivaikutuksen, jotta he ryhtyisivät vaatimaan yhteiskunnallista muutosta.
  
Canthin novellit kuvaavat tavallisen ihmisen arkea aikana, jolloin normeista poikkeaminen johti usein lääketieteelliseen diagnoosiin. Muotidiagnooseja olivat muun muassa melankolia, hysteria ja hermoheikkous. Canth piti aikansa hermostuneisuuden syynä modernin ajan liian nopeaa kehitystä, joka vaati ihmisiltä jatkuvaa olemassaolon kamppailua. Olemmeko vieläkään oppineet hiljentämään tahtia?
  
  

Minna Canthin tuotantoa:

   
Näytelmiä:
  
Novelleja ja pienosromaaneja:
Lukemisiin: klo 1 kommentti:
Tunnisteet: , , , , , , , ,

perjantai 31. tammikuuta 2025

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 20 | Isaac Asimov: Teräsluolat

"– See äf ee? Mitä se tarkoittaa?

– Hiilen ja raudan kemialliset merkit, ei muuta. Ihmiselämän pohjana on hiili ja robotit taas on rakennettu raudasta. On käytännöllistä puhua C/Fe:stä tarkoittaessa kulttuuria, jossa molempien parhaat puolet yhtyvät tasaveroiselta mutta rinnakkaiselta pohjalta."
  
  
Robotti-lukuhaaste: Robotiikan kolme lakia. Klassikkohaasteen 20. kierroksen vetäjänä toimii Tuulevin lukublogi.
  
Isaac Asimovin tuotanto on aina kiinnostanut minua, osittain ehkä 2004 ilmestyneen I, Robot -elokuvankin takia. Olikin siis yllätys, kun jossain vaiheessa aloin tutkimaan tuon scifin klassikkojen kirjoittajan tuotantoa ja mikään yksittäinen kirja ei ole suoraan ollut leffan pohjalla, vaan enemminkin siihen oli poimittu ideatasolla juttuja useammasta teoksesta. Toki Asimovin tuotannossa on jopa teos nimeltään I, Robot, mutta käsittääkseni se on novellikokoelma, eikä senkään sisältö ole yhtenevä elokuva idean kanssa, vaikka sen pohjalta on kyllä kirjoitettu aikoinaan käsikirjoitus. 
  
– Meidät kaikkiko korvattaisiin toisilla? Pötyä. Niin paljon harjaantuneita ammattimiehiä ei ole olemassakaan. 
– R:iä, poliisipäällikkö tokaisi. – Niitä on olemassa. 
– Mitä? 
– R. Sammy on vain alkua. Hän juoksee asioita. -- On olemassa R:iä jotka pystyvät tekemään sinun työsi ja minun, Meidät voidaan alentaa. Älä luulekaan mitään muuta.
--
Baley kysäisi: – Milloin tällainen syrjäytteleminen oikeastaan on alkanut? 
– Sinä olet nyt hiukan naiivi, Lije. Sitä on tapahtunut koko ajan. Sitä on tapahtunut kaksikymmentäviisi vuotta, siitä lähtien kun avarauuslaiset tulivat. Sinä kyllä tiedät sen. Se alkaa vain nyt ulottua ylemmäksi, siinä kaikki. (s. 14)
  
Pähkäilin pitkään lukisinko ensimmäisen osan Robotti- vai Säätiö-sarjasta, ja päädyin lopulta valitsemaan Robotti-sarjan ensimmäisen osan, vuonna 1953 jatkokertomuksena ja 1954 kirjana ilmestyneen, 1974 suomennetun Teräsluolat, josta löytyy peräti kappaletta Oulun kirjastoista. Tässä vaikutti olevan lähimpänä yksittäisenä teoksena samaa I, Robotin kanssa, onhan tässä isona juonena murhan selvittely. Toisin sanoen tämä on scifidekkari! Päähenkilö on 44-vuotias siviilipukuinen etsivä Elijah Baley, lempinimeltään Lije. Hän saa partnerikseen Daneel Olivaw nimisen Avaruuskaupungin nimeämän henkilön. Paitsi että Daneel on robotti, ei ihminen. 
  
Baley osoitti yhtä [kuvaa] ja sanoi yllättyneenä: – Et kai tuossa ole sinä? 
R. Daneel vastasi: – En, Elijah, se on minun suunnittelijani, tohtori Sarton.
--
– Hän loi sinut omaksi kuvakseen? Baley kysyi ivallisesti, mutta hän ei saanut vastausta eikä rehellisesti puhuen oikeastaan odottanutkaan. Raamattua ei ulkomaailmoissa luettu juuri ollenkaan. (s. 93-94)
  
Kuten elokuvassakin, murhattu on ollut robotiikan asiantuntija. Hän on ulkomaailmasta, toisin sanoen toisella planeetalla asuvan ihmisyhteisön jäsen ja hienompien robottien rakentaja kuin mihin Maassa ollaan totuttu. Daneel meneekin aivan ihmisestä. Daneelin hahmossa on paljon samaa kuin I, Robotin Sonnyssa, mutta nimensä se on saanut kai toisen robotin, poliisilaitoksen "juoksupojan" Sammyn mukaan. Lije miettii usein ärtynenä, mihin robotteja edes tarvitaan, kun ihminenkin voisi tehdä samat asiat. Ja siinä missä Sonny on kuin riisipaperiin kääritty mallinukke, Daneel on niin paljon ihmismäisempi (jopa vaatteiden alta). Se voi jopa simuloida syömistä, joskin joutuu tyhjentämään ruokapussinsa pian toiminnan jälkeen, jottei alkaisi tuoksua mädäntyneeltä. 
  
Hän oli tottunut toimistossa olevan R. Sammyn kaltaisiin robotteihin. Hän oli odottanut tapaavansa olion, jonka iho olisi ollut kovaa ja kiiltävää muovia, väriltään miltei elottoman valkoista. Hän oli kuvitellut näkevänsä kasvot, joille olisi viritetty luonnoton typerän hyväntahtoinen ilme. -- R. Daneelissa ei ollut mitään sellaista. (s. 29)
  
Lije on melkoisen robottivastainen (vrt. Almost Human -tv-sarja ja Detroit Become Human -peli, kummassakin on samanhenkinen poliisihahmo), koska ne varastavat työt ihmisiltä, mutta pitkin tarinaa hän tutustuu kumppaniinsa paremmin ja alkaa ymmärtää keino-olentojakin. Ja ehkä jopa haaveilemaan paremmasta maailmasta, koska joutuu ajattelemaan itselleen tuttuja asioita selittäessään niitä Daneelille. Samaan aikaan hän syyttää robottia luojansa murhaamisesta ei vain kerran vaan peräti kahdesti. Tällainenkin kohtaus löytyy I, Robotista. Asimovin vaikutus scifikirjallisuuteen on kiistämätön, kehittihän hän robotiikan kolme lakiakin, joihin on sen jälkeen viittailtu muidenkin kirjailijoiden tuotannoissa.
  
  1. Robotti ei saa vahingoittaa ihmisolentoa tai laiminlyönnein saattaa tätä vahingoittumaan.
  2. Robotin on noudatettava ihmisolentojen sille antamia määräyksiä, paitsi jos ne ovat ristiriidassa Ensimmäisen pääsäännön kanssa.
  3. Robotin on suojeltava omaa olemassaoloaan, kuitenkin siten, että sen toimet eivät ole ristiriidassa Ensimmäisen ja Toisen pääsäännön kanssa.
  
Asimovin naiskuva sen sijaan on kovin köykäinen, eikä naisia juurikaan kirjassa nähdä. Lije kuvaa kuinka Raamatun paheellisen naisen Jezebelin mukaan nimetty vaimonsa ei juurikaan ole muuttunut avioliiton aikana, mutta listaa kuitenkin kuinka tämä on nykyään pyöräkkäämpi, ryppyisempi ja hiuksetkin ovat menettäneet nuorekkuutensa. Lije kutsuu vaimoaan vauvamaiseksi, kun tämä on peloissaan, sekä käskee tätä olemaan kiltti tyttö ja rauhoittumaan. Jessien on myös meikattava itsensä edustuskuntoon, ennen kuin he pääsevät lähtemään poliisilaitokselta.
  
Hänen kosketuksessaan ja liikkeissään oli sitä herkkyyttä ja suloa, jota naiset eivät näytä menettävän edes suurimman ahdingon hetkinä. (s. 189)
  
Oikeassa elämässään kirjailija oli varsinainen käppäukko, sillä hän nautti suuresti naisten lähentelystä ja kähmimisestä. Sain kuulla tästä hänen puolestaan, kun olin puolivälissä kirjaa ja se kyllä huomattavasti hidasti kirjan etenemistä. Kieleltään teos on kuitenkin yllättävän helppolukuinen, mitä nyt välillä käytetään hieman vanhahtavia sanoja ja lauserakenteita - onhan käännöskin jo yli 50 vuoden takaa. Samoin ajatonta oli erään kauppaan sijoittuvan konfliktin kuvaus, koska kyseessä on pesunkestävä Karen.
  
– Luuletteko te että minä antaisin niiden kosketella minua kylmillä rasvaisilla sormillaan? Minä luulin tänne tullessani että minua kohdellaan kuin ihmistä. Minä olen tämän kaupungin kansalainen. Minulla on oikeus vaatia, että minua palvelevat ihmiset.
--
– Jos olisitte suostunut palveltavaksi, olisitte jo ulkona. Te rettelöitte aivan turhista. Olkaapa nyt ihmisiksi.
--
– Minä olen kovaa työtä tekevä nainen ja minulla on omat oikeuteni.

Hänen suustaan valui sanoja tasaisena loputtomana virtana. (s. 35-36)
  
Parasta antia Asimovin luomassa maailmassa ovat sen yhtäaikainen tuttuus sekä ne isommat ja pienemmät asiat, jotka ovat toisin. Autojen tai muiden kulkupelien sijaan paikasta toiseen siirrytään käytännössä liukuhihnoja pitkin. Ihmiskunta on rakentanut Maahan kaupunkeja, ja sanan merkitys on aivan toinen kuin miten me sen ymmärrämme. Kaupungit ovat enemmänkin osavaltion kokoisia  massiivisia rakennelmia ja ne on katettu, mistä teoksen nimi Teräsluolat tulee. Harva tietää millaista on elää paikassa, jossa katto ei ole aina pään yllä eli voi nähdä taivaan ja tähdet sekä tuntea tuulen ihollaan. Tämä on varmasti osittain samankaltaista massojen hallintaa kuin portaat Siilossa. Ei voi haaveilla pois loppuun kulutetulta planeetalta pakenemista johonkin toiseen viidestäkymmenestä asutusta maailmasta, jos ei ole koko ajan avointa taivasta siitä kapeasta mahdollisuudesta muistuttamassa. 
  
Hän oli neljänkymmenenneljän vuoden ikään ehdittyään vain harvoin nähnyt sadetta, tai mitään muitakaan luonnonilmiöitä, jos niikseen tuli.
--
– Nykyelämän ongelmat juontuvat siitä, että me olemme irtautuneet luonnosta.
--
Maan asukasluku voisi kasvaa biljoonaan tai kahteen. Miksi ei voisi? Oli ollut aika, jolloin nykyistä kahdeksan miljardin määrää olisi pidetty mahdottomana. -- Maa olisi, ja tulisi olemaan, hiuskarvan paksuuden päässä täydellisestä katastrofista, mikäli yhteenkin koko aurinkokunnan laajuisen mekanismin osaan tulisi pienikin vika. (s. 8 ja 178-179)
  
Tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin, mutta tämä 300-vuotias kaupunki on vain sama vain nimen tasolla kuin se meidän tuntemamme - sen paikalla on nimittäin ollut samannimisiä kaupunkeja jo 3000 vuoden ajan. Olemme siis hyvän matkaa tulevaisuudessa. Elämä teräksen ja betonin muodostamissa onkaloissa on hyvin rajoitettua. Ruokakin koostuu enimmäkseen hiivasta, onhan ruokittavia suita jo kahdeksan miljardia (tämä määrähän meitä on oikeasti tällä hetkellä, kirjan kirjoittamisaikana vasta kolme miljardia), vaikka lisääntymistäkin kontrolloidaan. Ulkomaailmoissa ihmisillä puolestaan on ongelmana alhainen lisääntyminen, koska elinikää on keinotekoisesti muokkaamalla saatu pitenemään satoihin vuosiin. Kirjan yhteiskunta herättelee todella paljon ajatuksia myös siitä maailmasta, missä elämme nyt, niistä päätöksistä joita hallituksemme tekevät ja mihin suuntaan planeettamme asiat ovat menossa esimerkiksi ilmastollisesti sekä väestönkasvullisesti. 
  
Joskus tulisi päivä jolloin kaikista kaupunkien käytössä olevista keinoista huolimatta kalorien määrä henkilöä kohti laskisi toimeentulominimin alapuolelle.
--
Hallitus oli sanonut näitä asioita kasvukivuiksi. Hallitus oli pudistellut surullisena päätään ja vakuuttanut kaikille, että välttämättömän sopeutumiskauden jälkeen jokaiselle olisi tarjolla uusi ja parempi elämä.
--
Pelkkä asuminen nykyaikaisessa kaupungissa varmisti perustoimeentulon niillekin, jotka oli alennettu kokonaan arvottomiksi. Miten niukka tämä toimeentulo oli, sen hän tiesi liiankin hyvin. -- Silti kukaan, oli hänen asenteensa miten filosofinen tahansa, ei kyennyt tyynesti luopumaan etuoikeuksistaan kerran ne saatuaan. (s. 25, 31 ja 112-113)
  
Kirjoitustyyliltään tämä on hyvin helppo, ellei jopa köykäinen, paljoa ei tapahdu ja kuvailua on maltillisesti, mitään kovinkaan haastavia konsepteja ei esitetä robottien positroniaivojen lisäksi ja niistäkin mainitaan hyvin kepeästi ohimennen. Toisin sanoen jopa kaltaiseni humanisti pysyi hyvin kärryillä. Jos puolestaan haluaa todella haastavan scifiteoksen, silloin kannattaa lukea mieluummin vaikka Andy Weirin Operaatio Ave Maria tai Peter Wattsin Sokeanäkö, niissä on tiedejargonia riittämiin. Oli ihan viihdyttävää tutustua tähän robottiklassikkoon, vaikkei se kirjana niin kummoinen ollutkaan. Onneksi lukeminen ei kuitenkaan pakkopullaksikaan muodostunut, vaikkei tästä osasta paljoa varmaan tule mieleen jäämään. Sarjan myöhemmät osat ovat saaneet paljon kehuvampia arvioita, että ehkä joskus tulee katkettua näiden parissa, mutta se ei varmasti tule tapahtumaan aivan lähitulevaisuudessa. 
  
– Minä kyllä tunnen ne tyypit, joista tulee medievalisteja. He ovat pehmeää, unelmoivaa väkeä joista nykyelämä tuntuu liian raskaalta ja jotka pakenevat menneisyyden ihanteelliseen maailmaan, jota ei koskaan ole edes ollut olemassa.
--
– Ihmiset joskus erehtyvät luulemaan omia vikojaan yhteiskunnan vioiksi ja haluavat uudistaa kaupungit, koska he eivät pysty uudistamaan itseään. (s. 182-183 ja 191)

Asimovin ohjeistama lukujärjestys Robotti- ja Säätiö-sarjojen teoksille:
  1. Teräsluolat (The Caves of Steel, 1954)
  2. Alaston aurinko (The Naked Sun, 1957)
  3. Aamunkoiton robotit (The Robots of Dawn, 1983)
  4. Robotit ja Imperiumi (Robots and Empire, 1985)
  5. Avaruuden merivirrat (The Currents of Space, 1952)
  6. Tähdet kuin tomua (The Stars, Like Dust, 1951)
  7. Pebble in the Sky (1950)
  8. Säätiön alkusoitto (Prelude to Foundation,1988)
  9. Kohti Säätiötä (Forward the Foundation, 1993)
  10. Säätiö (Foundation, 1951)
  11. Säätiö ja Imperiumi (Foundation and Empire, 1952)
  12. Toinen Säätiö (Second Foundation, 1953)
  13. Säätiö veitsen terällä (Foundation´s Edge, 1982)
  14. Säätiö ja Maa (Foundation and Earth, 1986)
  
  
Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:
      
William Golding: Kärpästen herra
L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
George Orwell: Vuonna 1984
C.S. Lewis: Velho ja leijona
Tove Jansson: Näkymätön lapsi
Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu
Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi
Minna Canth: Papin perhe
Kate Chopin: Herääminen
Octavia E. Butler: Aamunkoitto
Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
Vonda N. McIntyre: Unikäärme
Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari
Waldemar Bonsels: Maija Mehiläinen
      
Arvosana:
        
Takakannesta:
Avaruuskaupungin johtava tiedemies oli murhattu. Etsivä Lije Baley ei lainkaan pitänyt ajatuksesta, että hänen apunaan murhan tutkimuksissa olisi avaruuslainen.
  
Vielä vähemmän hän oli innostunut saadessaan tietää, että etsivä Olivaw oli robotti, ulkomuodoltaan ja toiminnoiltaan täysin ihmisen kaltainen, mutta ilman inhimillisiä puutteita. Ja nyt se oli pantu tutkimaan suunnittelijansa kuolemaa!
  
Miksi tiedemies oli murhattu? Oliko murhaaja ihminen vai robotti, avaruuslainen vai maan asukas? Vastaukset oli löydettävä nopeasti jättiläiskaupungin valtavasta teräsluolasta, sillä kysymyksessä oli enemmän kuin yhden miehen kuolema.
  
Suomentanut: Matti Kannosto, 259 sivua, Kirjayhtymä 1974
  
Alkuperäinen nimi: The Caves of Steel (1953)
  
Luettu myös täällä: Nörttitytöt, Jokken kirjanurkka
Lukemisiin: klo 2 kommenttia:
Tunnisteet: , , , , , ,

keskiviikko 31. heinäkuuta 2024

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 19 | Michael Ende: Momo - Merkillinen tarina harmaista herroista ja tytöstä, joka antoi ihmisille takaisin ajan

"Hänen suurin seikkailunsa oli vääjäämättä alkanut."
  
  
Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste 19, Helmet-lukuhaaste: 42. Kirjan nimessä on alaotsikko 
  
Michael Ende tunnetaan parhaiten teoksestaan, joka on myös filmatisoitu, Tarina vailla loppua. Hänen tuotannossaan on toinenkin lastenkirjaklassikko, jolla on ajatuksia herättävä sanoma myös nykypäivään. Momo - Merkillinen tarina harmaista herroista ja tytöstä, joka antoi ihmisille takaisin ajan, on todellakin nimensä mukaisesti merkillinen tarina. Momo on koditon lapsi, joka muuttaa asumaan amfiteatterin raunioihin. Hänellä on erikoiskyky: hän osaa kuunnella ihmisiä tavalla, joka saa puhujan tajuamaan merkittäviä asioita itsestään tai ongelmasta, josta on Momolle tullut puhumaan.
  
Momo istui pitkään yksin vanhan amfiteatterin isossa pyöreässä kivikatsomossa, jonka ylle kaareutui tähtikirkas taivas. Hän kuunteli suurta hiljaisuutta. 
Silloin hän tunsi istuvansa kuin keskellä suurta korvaa, joka kuunteli tähtimaailmaa. (s. 21)
  
Lähialueiden ihmiset tottuvat pian kysymään apua Momolta asiassa kuin asiassa, vaikka Momo ei itse sanokaan yhtään mitään. Hän myös leikkii mielellään lasten kanssa, niin köyhien kuin rikkaidenkin. Aluksi kaveripiiri koostuu köyhemmistä lapsista, joille pahvilaatikosta tulee merta halkova alus, myöhemmin mukaan tulee myös lapsia, jotka tuovat mukanaan kalliita leluja, kuten kauko-ohjattavia robotteja. Lapset ihmettelevät, kuinka vähän aikaa heidän vanhemmillaan on ollut viime aikoina. Ajan ovat vieneet harmaat herrat, joista tulee mieleen Fringe-tv-sarjan Tarkkailijat (ks. kuva alla). 
  
Nämä herrat olivat pukeutuneet kiireestä kantapäähän hämähäkin seitin harmaaseen. Heidän kasvonsakin olivat kuin harmaata tuhkaa. Heillä oli knallihatut päässä ja he polttivat pieniä tuhkanvärisiä sikareita. Kaikilla oli aina kädessä lyijynharmaa asiakirjasalkku. (s. 38)
  
Nuo kaljut, muistikirjojaan selaavat herrat saavat ihmiset tekemään töitään tehokkaammin, nauttimaan vapaa-ajastaan vähemmän ja heittämään kaiken turhan pois. Lopulta kaduilla leikkivät lapsetkin viedään erityisiin lapsivarastoihin, joissa heidät opetetaan leikkimään hyödyllisesti. Tässä on kyllä hienoja teemoja nykyajan älyttömyydestä, kuinka ihmiset tekevät epämiellyttävää työtä saadakseen enemmän rahaa ja ostaakseen enemmän tarpeettomia asioita, mutta kukaan ei enää nauti työstään. 
  
– Minun on lähetettävä sinut suunnattomaan vaaraan, mestari Hora sanoi. (s. 213)
  
Momon tehtäväksi tulee pelastaa ystävänsä ja kaikki aikuiset, mutta erityisesti Gigi Turistiopas ja Beppo Kadunlakaisija harmaiden herrojen luomasta vankilasta. Siihen hän saa apua kilpikonna Kassiopeialta ja mestari Horalta. Seikkailu saa aika hurjiakin käänteitä, mutta en usko, että kovin moni nykylapsi ja -nuori enää viihtyisi tämän kirjan parissa. Tässä käytettiin myös sanoja "letukka" ja "pallinaama", joita tuskin modernista lanusta ihan heti voisi bongata. Siinä missä Tarina vailla loppua oli kirjoitettu puoliksi punaisella, puoliksi vihreällä fontilla, Momon fontin väri on tässä juhlapainoksessa luumunvioletti ja niin pieni, että se alkaa jo vaikuttaa lukumukavuuteen.
  
  
Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:
    
William Golding: Kärpästen herra
L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
George Orwell: Vuonna 1984
C.S. Lewis: Velho ja leijona
Tove Jansson: Näkymätön lapsi
Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu
Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi
Minna Canth: Papin perhe
Kate Chopin: Herääminen
Octavia E. Butler: Aamunkoitto
Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
Vonda N. McIntyre: Unikäärme
Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari
Waldemar Bonsels: Maija Mehiläinen
    
Arvosana:
        
Takakannesta:
Michael Enden saturomaani sijoittuu isoon, vanhaan kaupunkiin, joka yhä on suurkaupunki. Erääseen vanhaan, raunioituneeseen amfiteatteriin asettuu asumaan pieni tyttö, Momo. Ystävälliset naapurit auttavat tyttöä kunnostamalla asumusta ja antamalla hänelle ruokaa, Momo puolestaan on erinomainen kuuntelija, siten heille korvaamaton. Momon parhaat ystävät ovat vanha, verkkainen Beppo Kadunlakaisija ja herkästi naurava, lörpöttelevä poika Gigi Turistiopas. 
  
Kun kaupunkiin soluttautuu Aikapankin agentteja, harmaita herroja, ihmiset alkavat muuttua. He jättävät kaiken joutavalta tuntuvan puuhailun ja jutustelun, keskittyvät vain nopeaan suorittamiseen ja kuvittelevat siten säästävänsä aikaa. Momo ryhtyy taistelemaan harmaita aikarosvoja vastaan. Elämän antaja, mestari Hora, antaa hänelle ihmekukan ja oppaaksi Kassiopeia-kilpikonnan.
  
Suomentanut: Marikki Makkonen, 235 sivua, WSOY 2004 (2. painos, 1. painos 1977)
  
Alkuperäinen nimi: Momo - Die seltsame Geschichte von den Zeit-Dieben und von dem Kind, das den Menschen die gestohlene Zeit zurückbrachte (1973)
  
Kuvittanut: Michael Ende
  
Luettu myös täällä: Kallellaan kertomuksiin, Mythopoeia, Lokikirja
Lukemisiin: klo 4 kommenttia:
Tunnisteet: , , , , , , ,

Klassikkohaaste 19 koontipostaus

   
Kirjabloggaajien klassikkohaasteen 19. kierrokselle ilmoittautui 24 kirjasomettajaa. Kokoan tähän postaukseen kommentoineiden ja linkin omaan klassikkopostaukseensa jättäneiden luetuista teoksista listan, josta voi poimia lukuvinkkejä, vaikkapa seuraavalle klassikkokierrokselle 31.1., jonka vetää Tuulevin lukublogi - linkin takaa löytyy ilmoittautumispostaus.      
  
Somessa voi käyttää tunnisteita #klassikkohaaste ja #klassikkohaaste19.
 
Kiitos kaikille osallistuneille. ♥
Mahtavaa, että olette edelleen löytäneet lukemattomia klassikoita!

Lukemisiin: klo 33 kommenttia:
Tunnisteet: , , ,

maanantai 15. huhtikuuta 2024

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 19 (31.7.2024)

   
Tervetuloa mukaan perinteiseen, puolivuosittain järjestettävään klassikkojen lukuhaasteeseen. Klassikosta postataan 31.7.2024. Ilmoittaudu mukaan kommenttikentässä. Voit kertoa samalla, minkä klassikon ajattelit selättää, mutta ei haittaa, jos et vielä tarkalleen tiedä, mitä aiot lukea. Voit myös vaihtaa ilmoittamasi kirjan kesken kaiken tai valita kirjan myöhemmin ilmoittautumisen jälkeen, päätöstä ei siis vielä tarvita eikä se ole sitova. Somessa haasteen tunnus on #klassikkohaaste.
  
Klassikkohaasteen säännöt:
  1. Valitse klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea (mutta et ole vielä lukenut), ja ilmoita valinnastasi tämän postauksen kommenttikenttään. Voit myös vain ilmoittaa osallistumisestasi haasteeseen ja päättää klassikon myöhemmin.
  2. Lue valitsemasi klassikko.
  3. Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.7.2024. Linkitä postauksesi koontipostaukseen, jonka julkaisen blogissani edellisenä päivänä.
  4. Kehu itseäsi: selätit klassikon – ja ehkä jopa nautit siitä!
  5. Toista kohta neljä useasti!
  
Voit osallistua myös ilman blogia. Kirjoita silloin lukemastasi klassikosta koontipostauksen kommenttikenttään. Voit ilmoittautua mukaan milloin vain, mutta muista julkaista postaus kirjasta 31.7.2024.

Aiempien kierrosten koonneista löytyy runsaasti lukuvinkkejä:

  

Osa 1: Reader, why did I marry him? (Omppu Martin)
Osa 2: Tuijata. Kulttuuripohdintoja (Tuija Takala)
Osa 3: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä (Marile)
Osa 4: Yöpöydän kirjat (Niina T.)
Osa 5: Tekstiluola (Tuomas)
Osa 6: Kirjapöllön huhuiluja (Heidi P)
Osa 7: Unelmien aika (Johanna)
Osa 8: Tarukirja (Margit)
Osa 9: Tuntematon lukija (Hande)
Osa 10: Taikakirjaimet (Raija)
Osa 11: Kirjan jos toisenkin (Jane)
Osa 12: Jotakin syötäväksi kelvotonta (Gregorius)
Osa 13: Kirjakaapin kummitus (Jonna)
Osa 14: Kartanon kruunaamaton lukija (Elegia)
Osa 15: Ankin kirjablogi (Anki)
Osa 16: Kirjaluotsi (Tiina)
Osa 17: Oksan hyllyltä (MarikaOksa)
Osa 18: Ankin kirjablogi (Anki)
  
Mukana haasteessa:
Lukemisiin: klo 45 kommenttia:
Tunnisteet: , , ,

tiistai 19. maaliskuuta 2024

Minna Canth: Kovan onnen lapsia

Topra-Heikki: "Mikä on vihaa ja vainoa? Sekö, että pidämme puoliamme? -- Että tahdomme elää?
Eikö se ole jokaisen ihmisen oikeus? Ja emmekö me ole ihmisiä? -- Rikkaita nostetaan, köyhiä
poljetaan -- Rikkaita laki suojelee, mutta meitä se vainoo. Ja meidän pitäisi vaan olla nöyriä ja
totella. Ei, aikansa sitä kestää, mutta viimein mieli kumminkin myrtyy. -- Semmoiset ne ovat
asetukset meillä. Varallisten omaisuutta kyllä suojelevat, köyhän työtä ne eivät suojele."
  
  
Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!
  
Valitsin tämän vuoden Canth-klassikokseni Kovan onnen lapsia (1888 / 2003 WSOY), koska kuvauksen perusteella se tuntui puhuttelevan voimakkaasti viimeaikaisessa poliittisessa ilmapiirissä (hallituksen heikennykset ihmisten tukemisessa, meneillään oleva suurlakko jne.). Näytelmä on ilmestynyt yhteispainoksena Työmiehen vaimon kanssa ja sen takakannessa lukee mm. seuraavaa: "Kovan onnen lapsia kuvaa oman aikansa työläisten kurjuutta, mutta nykylukija näkee siinä myös ajattoman analyysin työttömyyden aiheuttamista reaktioista."
  
Topra-Heikki: Vai sekö, mielestänne, olisi niin suuri synti, että tahdoin auttaa köyhiä ja kurjia? Niitä, jotka kärsivät vääryyttä, joita maan mahtavat ahdistavat ja polkevat. 
--
Silja: Eiväthän kaikki voi olla rikkaita. Toisten täytyy olla köyhiä, sen on Jumala viisaudessaan niin määrännyt... -- kun vaan iloisella ja nöyrällä mielellä taipuu kärsimisen alle. Luulen että silloin jo täälläkin annetaan joskus taivaan esimakua.
  
Sata sivuinen näytelmä sai ensi-iltansa marraskuussa 1888, mutta katsojat reagoivat siihen niin voimakkaasti, että esitys jäi tuolloin ainoaksi (ilmeisesti salissa uhkailtiin jopa pommilla) ja seuraavan kerran se oli näyttämöllä vasta 1904. Paheksuntaa aiheutti, että köyhät hahmot tavoittelivat parempaa elämää, pelättiin että Canthin hahmojen toiminta houkuttelisi katsojatkin lavealle tielle. Keskeistä hahmoa Topra-Heikkiä on kutsuttu niin suomen kirjallisuuden ensimmäiseksi kommunistiksi, anarkistiksi kuin myös Robin Hoodiksi.
  
Mikko: Etkö sinä ole kääntynyt vaivaishoitoon, Antti? 
Antti: Koetin minä jo sitäkin. 
Topra-Heikki: No, ja mitä he? 
Antti: Haukkuivat ja ajoivat pois. "Vanhemmat parhaassa ijässä", sanoivat, "eikä kuin kolme lasta. Tehkööt työtä." 
Topra-Heikki: Pöllöt! Olisit ärjäissyt heille, että "antakaa työtä!" 
  
Näytelmässä on kolme näytöstä. Ensimmäisessä esitellään Silja ja hänen lapsensa Maiju, Ville ja vielä nimetön kehtolapsi. Ville on ollut jo pitkään sairaana ja Antti-isä on juuri saanut kuulla, ettei hänellä ole pian enää töitä. Rautatietyöt keskeytyvät lähestyvän talven ajaksi, eikä työmiehillä ole mitään mahdollisuuksia etsiä uusia töitä tähän hätään. Viranomaiset tulevat etsimään Antin tuvassa piilottelevaa Topra-Heikkiä, joka kuitenkin pakenee heidän neniensä edestä.

Topra-Heikki: Saisimme vaan köyhän väen kokoon, ei enempää tarvitsisi. -- Viha niissä kytee kaikissa. Kipinän kun heittää, niin tuli syttyy, leimahtaa ja leviää kuin kulovalkea 
--
Matlena: Nytpä ei ole sota. 
Topra-Heikki: Eikö ole sota rikkaitten ja köyhäin välillä? Eikö siinä meikäläinen taistele henkensä edestä?

Toisessa näytöksessä ollaan vähän myöhemmin keskellä metsää. Topra-Heikki ja pari muuta työtöntä miestä ryyppää ja syö vähäisiä särpimiään. Topra-Heikki saa miljoonan taalan idean: poltetaan seudun rikkaan miehen riihi ja kaikkien ollessa samuttamassa paloa, hän hiippailee sisälle tämän hienoon kartanoon ja näpistää rahaa. Heillähän on kaikki oikeus ottaa takaisin se, mitä rikkaat ovat heidän selkänahastaan repineet!

Antti: Työt lakkautettiin ja miehet jäivät joutilaiksi. 
Silja: Herra siunaa! 
Matlena: Lakkautettiin. Ihanko tykkänään? 
Antti: Talven ajaksi kumminkin. 
Matlena: Mutta, hyvä Jumala, millä ihmiset elävät talven yli? Nälkäänhän ne kuolevat. 
Antti: Kukas siitä välittää. Syntyypä toisia sijaan.

Viimeisessä näytöksessä Ville parka kuolee nälkään ja sairauteensa, mutta äitinsä Silja vain ylistää Jumalan armoa ja hyvyyttä. Antti, Topra-Heikki ja koko loppu konkkaronkka saapuu tupaan vähän myöhemmin. Antti intoilee, että nyt loppuu talossa nälkä ja sairaus, mutta hän ei tiedä tulleensa liian myöhään. Sinitakit saapuvat pian ottamaan miehet haltuunsa ja Topra-Heikkiä odottaa muita julmempi kohtalo.
  
Topra-Heikki: Arvaas kuinka paljon sinua rakastan, Matlena? Arvaas. 
Matlena: Ehkä niin paljon, että tekisit minut onnettomaksi. Sehän se tavallista. Poikain rakkaus johtaa tytöille Hämeenlinnaan tien.
--
Topra-Heikki: Noin siivo ja sävyisä tyttö, mitä se välittää tämmöisestä rutjusta, maankulkijasta, roistosta. -- Sanoitko sinä, Matlena, että rakastat minua? Että tahdot tulla minulle? Minulle? Ikuiseksi toveriksi? 
Matlena: Niin, jos huolit. 
Topra-Heikki: Jos huolin? Siitäkö se vaan riippuu? – Ei muusta? Sinä tulisit minulle, vaikka olen niin köyhä, ettei ole muuta kuin kaksi tyhjää kättä? Ja vaikka olen tämmöinen hylkynä, tarpeettomana miehenä maailmassa? 
Matlena: Mitä minä siitä välitän. Eihän se ole sinun syysi.
  
Pidin Topra-Heikin hahmosta suuresti. Hän tuntui aidoimmalta ihmiseltä koko hahmokaartista: hän oli räiskähtelevä, idearikas, toiminnantäyteinen ja hurmuri. Matlena lankesi mieheen, mutta onnea heille ei tässä näytelmässä suotu. Topra-Heikki olisi voinut aivan hyvin olla jonkin YA:n päähenkilö, jolla oli ADHD-piirteitä: levottomuutta, hän jäi toistelemaan tiettyjä lauseita, puhui silloin, kun piti kuunnella ja hänen keskittymiskykynsä harhaili. (Loistava hahmo fanficiin!)

Matlena: Semmoista tapahtuu vaan saduissa. 
Maiju: Niin, vaan minäpä olen lukenut sen oikein kirjasta. 
Matlena: Tosiako ne sitten kaikki ovat, mitä kirjoissa luetaan.

Tämä on yksi harvoja Canthin teoksia, jotka eivät herätelleet niin suuria tunteita kuin odotin. Toki löysin paljon samaistumisen hetkiä hahmojen kanssa, mutta jotenkin tämä oli hyvin pikakelauksella oleva näytelmä, pidempäänkin tarinaan oli ainekset. Pidin suuresti Topra-Heikin ja Matlenan lyhyeksi jääneestä romanssista. Mutta esipuhe oli aivan timanttinen (käykää lukemassa vaikka tämä katkelma)!

Topra-Heikki: Mutta pois täältä! Pois maasta, jossa työntekijä on kuin koira, – ei, mitä sanon, pahempi kuin koira, sillä koirallekin jo annetaan enemmän arvoa.

Inhosin Siljan ruikuttavaa hahmoa, joka tukeutui kaikessa Jumalaan, vaikka tämä ei näyttänyt hänelle koskaan palkkiota horjumattomasta uskostaan. Lopussa tulkitsin, että hänen toinenkin lapsensa Maiju kuolee (vetotautiin?), mikä lienee lempeää ajatellen, että hänen isänsä on vankilassa, eikä tienaamassa leipärahaa ja äiti nälän ja unen näännyttämänä sekopäinen. Näytelmän nimi pitää hyvin paikkansa. 

"Tekemällä epäkohdat näkyviksi, kuvaamalla, mihin työttömyys, pätkätyöt, ihmisten jättäminen ilman oikeuksia ja ajaminen liian ahtaalle johtavat, hän halusi vaikuttaa yhteiskunnalliseen kehitykseen ennaltaehkäisevästi ja herättää hyväosaisissa kysymyksiä: Mitä tapahtuu, jos ero kaikkein köyhimpien ja rikkaimpien välillä pääsee kasvamaan kovin suureksi? Minkälaiseksi muuttuu maa, jossa terve mies tai nainen ei enää pärjää omalla työllään? Voiko rikas elää onnellisen elämän, jos naapurissa kuollaan nälkään?"
- Esipuhe: Laura Ruohonen, 2002

Tuttuun tapaan Canth-postauksen loppuun kuuluu lista vaikeista ja eri tavoin kuin totutusti taivutetuista sanoista ja sanonnoista: kalmankarvainen, syntyisi silloin elää, panna hampaat naulaan, hyppiset, kuorsnata, pilkkoisten pimeä, kamottaa, hopotus, kihnustella, "Omansa kunkin hyvä, sammakonkin nuijapää."

Antti: Sinä et vielä tiedä, Topra, mitä täällä on tapahtunut. – Ville on eronnut meistä? 
Topra-Heikki: Eronnut –? 
Antti: Ville on kuollut. Kylmä ruumis tuossa vaan on jäljellä.

   

Minna Canthin tuotantoa:

   
Näytelmiä:
  
Novelleja ja pienosromaaneja:
Lukemisiin: klo 4 kommenttia:
Tunnisteet: , , , , , , , ,

keskiviikko 31. tammikuuta 2024

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 18 | John Marsden: Tomorrow, When the War Began

'It's probably the start of World War Three', said Lee.
'We're probably been invaded and don't even know.'
  
  
Lukuhaasteissa: Helmet 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa, Kirjabloggaajien klassikkohaaste 18
  
John Marsdenin Tomorrow, When the War Began on hämmentävän hyvin aikaa kestänyt nuortenkirjallisuuden klassikko Australiasta. Se on listattu neljänneksi rakastetuimmaksi kirjaksi kotimaassaan, sitä on myyty miljoonia kappaleita ja sen pohjalta on tullut myös elokuva Huomenna taistelun alettua (2010), jonka olen joskus vuosia sitten nähnyt. Suomessa teos ei kuitenkaan ole kauhean tunnettu. Kirjaan tarttuessani olin jo kokonaan unohtanut leffan juonen, tiesin vain, että joku hyökkää päähenkilöiden kotimaahan, mutta en muistanut edes sitä, että tapahtumapaikkana on Australia. 
  
Seitsemän 17-vuotiasta nuorta, Ellie, Corrie, Homer, Lee, Fi, Robyn ja Kevin lähtevät joululomalla patikkaretkelle. Kun he palaavat paratiisimaisesta paikasta, hurmaavasti nimeltään The Hell, he huomaavat, että vieras valtio (jota ei ensimmäisessä kirjassa nimetä) on valloittanut maan ja ottanut heidän perheensä vangiksi. Nuoret olivat kyllä huomanneet lentokoneita, mutta olettivat niiden liittyvän juhlapäivään, joka tapahtui samaan aikaan heidän ollessaan retkellä. 
  
I can't think of any books I've read - or films I've seen - that relate much to us. We've all had to rewrite the scripts of our lives the last few weeks. (s. 16)
  
Mitä tehdä tällaisessa tilanteessa? Nuoret keräävät selviytymisen kannalta tarpeellisia tarvikkeita sekä ruokaa kodeistaan ja linnoittautuvat patikkaretkellään löytämälleen aukiolle. Sieltä käsin he tarkkailevat tilannetta ja taistelevat vastaan. Tapahtumat ovat siis jotenkin turhankin uskottavia näinä aikoina, kun Europassa soditaan, mutta hurjistakin käänteistä huolimatta ikävillä asioilla ei mässäillä.
  
Kirjassa on romanttisia virityksiä, loukkaantumisia ja paljon kuvausta selviytymisestä niin fyysisesti kuin henkisestikin. Harmillisesti tarina loppuu kesken, sillä se kattaa vain noin kuukauden ajanjakson. Sarjassa on seitsemän osaa ja voisin kuvitella, että vasta viimeisessä, 1999 ilmestyneessä osassa, sota lopulta päättyy. Kirjastoon ei kuitenkaan ole sarjan muita osia hankittu. Voin silti suositella tämän lukemista, vaikka ratkaisua ei tässä vielä saadakaan. 
  
This was the new reality of our lives. (s. 84)
  
Selviytymisen rinnalla kuljetetaan legendaa The Hellissä asuneesta erakosta, jonka puhuttiin murhanneen vaimonsa. Tämä oli todella irrallinen osanen, mutta tarjoaa toisaalta hengähdystaukoja jatkuvan toiminnan ja epävarmuuden rinnalle. Kummastelin myös vela-ihmisenä, kun yksi hahmoista kommentoi, että he, siis lapset, antavat vanhempiensa elämille merkityksen. Ihan kiva, jos koet niin, mutta ehkäpä niillä vanhemmilla on muutakin merkittävää elämässään. 
  
Tässä mainittiin muutamia kirjoja nimeltä, hauskasti muiden joukossa mm. lukion englanninkurssille aloittamani Joseph Konradin The Heart Of Darkness, joka jäi kesken ja jätti vuosiksi olon, etten halua lukea mitään englanniksi (tämä Marsdenin kirja olisi ollut paljon parempi). Toinen hyvin mieleen jäänyt maininta oli Robert C. O'Brienin Z for Zacharias, jonka luin tammikuun 2021 klassikkohaasteen kirjana, linkki alla. 

All these words, words like 'evil' and 'visious' they meant nothing to Nature. Yes, evil was a human invention. (s. 243)
   
Kirja on saanut Goodreadsissa muutamia erikoisia, negatiivisia kommentteja mm. epäuskottavuudesta. Eräs käyttäjä valitti, ettei kirjassa puhuttu ollenkaan kuukautissuojista tavaroiden keruun yhteydessä, mutta kyllä tässä minun lukemassani kappaleessa oli maininta tampooneista (sivulla 112). Moni valitti myös miksi tällaiseen selviytymiskamppailuun on sekoitettu romantiikkaa. Minusta se käy kuitenkin järkeen, että synkimpinä aikoina sitä hakee turvaa toisista ihmisistä ja teineillä on yleensä myös varsin aktiivinen hormonitoiminta. 
   
  
Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:
    
William Golding: Kärpästen herra
L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
George Orwell: Vuonna 1984
C.S. Lewis: Velho ja leijona
Tove Jansson: Näkymätön lapsi
Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu
Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi
Minna Canth: Papin perhe
Kate Chopin: Herääminen
Octavia E. Butler: Aamunkoitto
Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
Vonda N. McIntyre: Unikäärme
Otfried Preussler: Mustan myllyn mestari
Waldemar Bonsels: Maija Mehiläinen
  
Arvosana:
      
Takakannesta:
The astonishing adventure begins...
  
Seventeen-year-old Ellie Linton wants one final adventure with her friends before the school holidays are over. Packed in Ellie's parents' Land-Rover they drive to the famously beautiful camp in the hills. 
  
Returning to their home town of Wirrawee, the seven teenagers realise that something is seriously wrong.  Their world has changed forever.
  
Would you give up everything? Would you fight? Would you sacrifice life itself?
  
Tomorrow When the War Began asks the questions you may one day have to answer.
  
286 sivua, Quercus 2011 (1. painos 1993)
Lukemisiin: klo 8 kommenttia:
Tunnisteet: , , , , , , , , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)