torstai 18. lokakuuta 2018

Alan Bradley: On hieno paikka haudan povi (Flavia de Luce #9)

"Flavia", Claire sanoi, "olet sanalla sanoen hämmästyttävä. 
Kerta kaikkiaan. Ja myös pelottava."
--
"Olen sellainen ihminen, joka vielä muuttaa maailmaa", sanoin hänelle.
  
  
Onni suosii rohkeita tyttöjä (s. 202)
   
Arvostelukappale
  
Lukuhaasteissa: Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste
  
Alan Bradleyn sarja nerokkaasta myrkkyasiantuntijasta ja harrastelijasalapoliisi Flavia de Lucesta on edennyt jo yhdeksänteen suomennettuun osaansa, On hieno paikka haudan povi. Eletään kesää 1952. De Lucejen perhettä on kohdannut taas yksi murhenäytelmä ja sisaret Flavia, Ophelia ja Daphne ovat lomailemassa Doggerin, perheen palveluksissa olevan isän uskollisen ystävän kanssa. Ja kuinka ollakaan, Flavia onnistuu taas löytämään ruumiin. Hassua, kuinka paljon murhia brittiläisellä maaseudulla tapahtuukaan! 
  
Minulle ruumis, jota ei ole tutkittu, on tarina jota ei ole kerrottu: tiiviiksi puristettu tarinapallo, joka suorastaan vaatii tulla puretuksi aina viimeiseen langanpäähän asti! (s. 63)
  
Flavia tapaa tutkimustensa aikana pojan, joka muistuttaa hämmentävän paljon häntä itseään. Flavia ei ole tällä kertaa yhtä pikkuvanha kuin aikaisemmin, hän kasvaa kohti aikuisuutta - tai ainakin hän uskaltaa myöntää, kun ei tiedä jotain. Hieman ärsyttävä hän kuitenkin osaa olla näytellessään tietämätöntä, mutta onneksi hän muutamaan otteeseen näyttää myös todelliset kasvonsa. En muuten ole aikaisemmin tiennyt, että aikoinaan apteekkarit myös kehittivät kuvia. 
  
Orlando Whitbredin murhaaja oli tuhon oma. Tästä hetkestä lähtien hänellä ei ollut minkään valtakunnan mahdollisuuksia päästä karkuun parivaljakolta Dogger & De Luce. (s. 100-101)
  
Parasta tässä osassa on Flavian ja Doggerin suhde. Flavia on aina ollut hyvin etäinen perheensä kanssa, mutta uskoutuu Doggerille monista asioista. Dogger kohtelee nuorta ystäväänsä vertaisenaan ja he ratkovat joesta löytyneen nuoren miehen kuolemaa yhdessä. Olen aivan täpinöissäni tästä käänteestä, sillä vainuan, ettei kaksikon työskentely pääty tähän osaan. Ja mikä parasta, seuraava osa saadaan jo ensi keväänä, kun The Golden Tresses of the Dead ilmestyy suomeksi. Tavalliseen tapaan on jälleen kerran kiitettävä kääntäjä Maija Heikinheimoa, joka tekee upeaa työtä näiden teosten kanssa. 
  
"Miten voit tietää siitä?" hän kysyi. "Oletko noita?" 
"Olenhan minä", sanoin tilanteesta nauttien. "Harjoitan aivan erityistä noituutta, jota kutsutaan ajattelemiseksi. se on salaperäinen kyky." (s. 218) 
-- 
"Miten ihmeessä sinä voit tietää?" 
"Naisellisen intuition avulla", vastasin. Se oli silkka valhe. Naisellinen intuitio ei ole itään muuta kuin hyväksyttävä tekosyy naisen aivoille. (s. 299)
  
Minkä näköisenä muuten olette ajatelleet Flavian ja Doggerin? Minulle hahmot näyttävät Wednesday Addamsilta vuoden 1991 The Addams Family -elokuvasta, näyttelijänä Christina Ricci ja Edwin Jarvisilta Agent Carter -tv-sarjasta, näyttelijänä James D’Arcy. 
  
Juuri kun luulin hahmottavani mikä hän on miehiään, hän paljastaa aivan uuden ja yllättävän puolen itsestään. (s. 327)
  
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Kuolema ei lomaile
  
12-vuotias Flavia de Luce yrittää löytää sisältöä merkityksettömältä tuntuvaan elämäänsä järkyttävän perhetragedian jälkimainingeissa. Perheen uskollinen palvelija Dogger haluaa saada Flavian ajatukset muualle ja vie hänet isosiskoineen idylliselle jokiretkelle keskelle Englannin kauneinta maaseutua. Matkalla heidän veneensä lipuu ohi kirkon, missä pahamaineinen pastori on hiljattain saattanut kolme seurakuntalaistaan mullan alle myrkyttämällä ehtoollisviinin syanidilla.
  
Flavia lepuuttaa kättään vedessä, kun jokin yhtäkkiä hipaisee sitä. Flavia tarraa reaktiomaisesti kiinni pinnan alla odottavaan yllätykseen ja riuhtaisee sen ylös odottaen joutuvansa kasvokkain hölmistyneen kalan kanssa. Hänen otteessaan on kuitenkin jotain aivan muuta, ja löytö herättää kemian salat tuntevan ja rujoista henkirikoksista kiinnostuneen Flavian mielenkiinnon välittömästi.
  
Mikäpä muu voisikaan pyyhkiä surun paremmin pois Flavian mielestä kuin arvoituksellisen murhan ratkaiseminen – vaikka ratkaisu uhkaakin viedä harrastelijasalapoliisin ennenaikaiseen hautaan.
   
Suomentanut: Maija Heikinheimo, 393 sivua, Bazar 2018
    
Alkuperäinen nimiThe Grave's a Fine and Private Place (2018)
  
Flavia de Luce on tuttu myös täällä:  Kirjan vuoksi, Hima Saimi
     
Sarjassa ilmestyneet:
  1. Piiraan maku makea (2014) / The Sweetness at the Bottom of the Pie (2009) 
  2. Kuolema ei ole lasten leikkiä (2014) / The Weed That Strings the Hangman's Bag (2010) 
  3. Hopeisen hummerihaarukan tapaus (2015) / A Red Herring Without Mustard (2011) 
  4. Filminauha kohtalon käsissä (2016) / I Am Half-Sick of Shadows (2011) 
  5. Loppusoinnun kaiku kalmistossa (2016) / Speaking from Among the Bones (2013) 
  6. Kuolleet linnut eivät laula (2017) / The Dead in Their Vaulted Arches (2014) 
  7. Nokisen tomumajan arvoitus (2017) / As Chimney Sweepers Come to Dust (2015) 
  8. Kolmasti naukui kirjava kissa (2018) / Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd (2016)
  9. On hieno paikka haudan povi (2018) / The Grave's a Fine and Private Place (2018)
  10. The Golden Tresses of the Dead (2019) - Ilmestyy suomeksi keväällä 2019

maanantai 15. lokakuuta 2018

Maarit Verronen: Hiljaiset joet

"Kaikesta huolimatta olin sopeutunut maailmaan hyvin, 
ja minusta oli sääli, että se loppuisi."
  
    
Arvostelukappale
  
Tässä on yksi parhaista vuoden aikana lukemistani kirjoista. Maarit Verrosen varsin lyhyt, vain 177 sivuinen Hiljaiset joet oli pakko ahmia nopeasti. Olen lukenut kirjailijalta aiemmin teoksen Karsintavaihe ja minusta tuntuu, että Verrosesta on tulossa kovaa vauhtia yksi suosikkikirjailijoistani.

Koska olen dystopiakirjojen katastrofielokuvien iso fani, oli tämä maailmanlopun kuvaus täysosuma. Teoksen tunnelmassa on paljon samaa kuin Cormac McCarthyn Tiessä ja elokuvassa 2012. Teoksesta tuli myös mieleen Lars Wilderängin Tähtikirkas, Beth Revisin Across the Universe -sarja, Kass Morganin The 100 -kirjasarja ja sen pohjalta tehty tv-sarja sekä leffa The Day After Tomorrow.

Tehtiin se mitä ehdittiin. Olennaista oli, että mahdollisimman monilla säilyi mahdollisimman pitkään toivo selviytymisestä. (s. 118)

Kirja kertoo todella lakonisesti ja melankolisesti tarinan visissäkymmenissä olevasta Lia-nimisestä naisesta, jolla on Suomen passi, mutta asuu maailman pahimman maan naapurissa. Hän rakastaa jokea ja meloo sitä pitkin tavaraa keräten ja saarissa teltassa yöpyen. Toisinaan hän vierailee kylässä, jossa asuu naapurimaasta paenneita ihmisiä, kuten kaksi vuotta aikaisemmin joukkoon liittyneet viisi lasta, kolmesta eri perheestä, jotka Lia pelasti hajonneelta lautalta. Lapset saavat uudet nimet, River, Heather, Stella, Frost ja Neve.

Etelätaivaan outo kajo ei ollut aurinko. (s. 67)
  
Verronen menee heti asiaan. Maailmanloppu on kirjan ensimmäisen luvun kolmas sana. Lukija tietää siis jo tässä vaiheessa, millaiseen kirjaan on tarttunut. Aluksi syyt maailman tuhoutumiseen ovat epämääräisempiä ja ne tarkentuvat kirjan edetessä. Huolimatta alati pahenevista tuhoarvioista, teoksen selviytyjillä, Lialla ja lapsiviisikolla on alati eteenpäin vievää voimaa.

He tarttuvat kaikkiin pieniinkin toivon pilkahduksiin ja mahdollisuuksiin. Nomadin elämä on tuttua Lialle, joka kantaa kaikkiea maallista omaisuuttaan aina mukanaan ja lapsetkin ovat joutuneet tottumaan vähään, niinpä siinä missä tuhlailevaan yltäkyltäisyyteen tuudittautuneet ihmiset ovat pulassa, he pärjäävät vähemmällä, kunhan saavat vain olla yhdessä.

Nyt syynä maailmanloppuun ei ole sota tai ilmastonmuutos, zombievirus tai muukalaisten hyökkäys Maahan, vaan kosminen ryppy, jolta ei olisi mitenkään pystynyt suojautumaan. Mannerlaattojen rajoilla rakoilee, nukkuneetkin tulivuoret heräävät ja maa järisee lopulta yötä päivää. Onkin varsin raikasta lukea ihan uudentyyppisestä katastrofista.

Kenelläkään ei enää voinut olla epäilystä siitä, että tässä oli tosi kyseessä. Vähintään viisi miljardia kuollutta oli varovainen arvio. (s. 65)

Verronen kuljettaa tarinaa upeasti. Missään vaiheessa en arvannut mihin suuntaan tarinaa tuee kääntymään. Ja loppu oli yhtä yllätävä, mutta en olisi voinut toivoa parempaa huipennusta. Tätä voisi sanoa liki täydelliseksi lukukokemukseksi. Vaikka jotkin jonenkäänteet ovatkin hieman vaikeita uskoa, se ei haittaa tämäntyyppisessä tarinassa. Hiljaiset joet on vetävästi kirjoitettu selviytymistarina, todistus ihmisten sitkeydestä ja kyvystä aloittaa kaikki alusta.  Lämmin suosittelu, lukekaa tämä!
 
  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Jokivarressa työkseen retkeilevä Lia seuraa kaikkien muiden ihmisten tavoin huolestuneena, miten ympäristö tuhoutuu pala palalta äkillisen kosmisen mullistuksen seurauksena. Hän poimii mukaansa viisi tielleen osunutta lasta, jotka kaipaavat aikuisen tukea mullistuvassa maailmassa.
  
Hiljaiset joet kertoo henkilöidensä tarinan lakonisesti, uskottavasti ja myötäelävästi. Rankasta aiheestaan huolimatta Maarit Verrosen romaanin sivut henkivät merkillistä toiveikkuutta ja uskoa ihmisen selviytymiseen.
   
177 sivua, Aviador 2018
     

torstai 11. lokakuuta 2018

Tärppini Helsingin kirjamessuilla 25.-28.10.2018

   
Tässä postauksessa nostan esiin tärppejä Helsingin kirjamessuilta, eli nämä lavaohjelmat olen alustavasti suunnitellut meneväni katsomaan.  Tänä vuonna torstai on päivistä kaikkein kiinnostavin ja olenkin siellä koko päivän juoksemassa paikasta toiseen. Pari juttua menee päällekkäin, enkä ole vielä päättänyt, kumpaan haluan mennä. Perjantaina ja lauantaina minua saa nykäistä hihasta, jos haluaa moikata, etenkin bloggaaja-aamiaisella varmaan nähdään monien kanssa. Kannattaa seurata messukuulumisiani myös Instagramista. Sunnuntaina en tänä vuonna ole messuilla, sillä sain niin hyvät lentolipputarjoukset, että matkustan jo sunnuntaiaamuna takaisin Ouluun. 
   
Torstai 25.10.
  
Klo 10:30-11:00 Kallio | Erika Vik: Nefrin tytär
Klo 11:30-12:00 Kallio | Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta - Sensored Reality 1
Klo 12:00-12:30 Kallio | Paneeli: Ilmasto muuttuu - meidän pitäisi
Klo 13:30-14:00 Töölö | Kyllä nuoret lukevat! / Kallio | Helena Waris: Vedenkehrääjä
Klo 14:00-14:30 Töölö | Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Klo 15:00-15:30 Punavuori | Fantasiakeskustelu
Klo 15:30-16:00 Punavuori | Kauhua lapsille ja nuorille
Klo 16:00-16:30 Senaatintori | Don Rosa: Ankkalegenda / Kallio | Sini Helminen: Veden vallassa
Klo 16:30-17:00 Kallio | Elina Pitkäkangas: Ruska
Klo 17:00-17:30 Kallio | Elena Mady: Varjelija
Klo 17:30-18:00 Punavuori | Maailmanloppu Maarit Verrosen ja Esko Valtaojan mukaan
Klo 17:30-18:00 Kallio | Tusina
Klo 18:00-18:30 Punavuori | Maailmanloppu peruttu
Klo 19:00-19:30 Punavuori | Piia Leino: Taivas
  
  
Perjantai 26.10.
  
Klo 11:30-12:00 Kallio | Näkymätön sukupuoli - Ei-binäärisiä ihmisiä
Klo 12:00-12:30 Töölö | Lukutaito - mielesi supervoima
Klo 14:00-14:30 Punavuori: Terhi Tarkiainen: Pure mua
Klo 14:30-15:00 Kallio | Elina Rouhiainen: Aistienvartija
  
    
Lauantai 27.10.
     
Klo 11:30-12:00 Kallio | Salla Simukka: Sammuta valot! /Sytytä valot!
Klo 12:00-13:00 Kallio | Paneeli: Jos teiniangsti ei lopu
Klo 14:30-15:00 Kallio | Anu Holopainen: Sydänhengitystä
Klo 16:00-16:30 Kallio | Nonna Wasiljeff: Loukkupoika
Klo 16:30-17:00 Kallio | Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras
  

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Lastenkirjakimara osa 1 (Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Uusi maailma: Kaksi heimoa, Riikka Ala-Harja: Kahden perheen Ebba, Juha-Pekka Koskinen: Matilda pelastaa maailman & Leila Saarivirta: Nukkumatin vastaisku)

"Hän itki ihmisten pahuutta ja sitä, että paha tuntui nostavan päänsä 
aina uudelleen ja uudelleen, vaikka sitä yritti kuinka kitkeä."
  
   
Lukuhaasteissa: Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste
  
Kun Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin kirjoittaman ja Pasi Pitkäsen upeasti kuvittaman Kepler62 -kirjasarjan ensimmäinen kausi päättyi, jäin todella kiinnostuneena odottamaan jatkoa. Ensimmäiset kuusi kirjaa kun ehtivät vasta raapaisemaan pintaa hahmojen ja uuden planeetan tarinasta. Olinkin iloinen nähdessäni kirjaston varauhyllyssä, että Uusi maailma: Kaksi heimoa on lähes tuplapaksu aiempiin kirjoihin nähden. Seuraavaa kakkoskauden teosta tosin saakin sitten odottaa vuoden, eli Saari ilmestyy syyskuussa 2019. 
   
Kun aloitin kirjan lukemisen, en meinannut päästä kärryille siitä, missä mennään. Luulin unohtaneeni jotain tärkeää kuudennesta kirjasta. Kävi kuitenkin pian selville, että kausien välissä on kulunut jonkin verran aikaa. Ensimmäisinä uudelle planeetalle saapuneet lapset ja nuoret ovat nyt suunnannäyttäjiä ja asetettu johtajien saappaisiin. Kaikki eivät kuitenkaan pidä siitä, mihin suuntaan selviytyjien ryhmä on menossa ja porukka on jakaantunut kahteen heimoon, joista toinen on muuttanut uuteen leiriin. Jäljelle jääneen ryhmän sisälläkin on aatteellisia ryhmiä.

Sisäisten ristiriitojen lisäksi ryhmää uhkaa gangstakaneiksi nimettyjen olentojen rajoittamaton ruokahalu ja lisääntymiskyky. Maasta tuodut syötävien kasvien siemenet uhkaavat loppua kaninkaltaisten tuholaisten popsiessa kallisarvoiset sadot yksi toisensa jälkeen. Tarina kerrotaan Jonin näkökulmasta. Johtajuuden taakka on raskas nuorelle hahmolle, ei heimolle parhaan polun valitseminen ole helppoa. Uusien tulokkaiden joukosta nousee esiin todella kiinnostava hahmo, joka käyttää nimeä X. Hänestä tahdon kuulla lisää seuraavissa osissa.  
    
Joni katseli leikkiviä kyläläisiä. Eri puolilta maapalloa kerättyjä lapsia, jotka olivat paenneet tekoälyä, saaneet paikan tähtienvälisessä nooan arkissa ja uuden mahdollisuuden tällä planeetalla. (s. 121)
  
Siinä missä kirjan paksuus oli plussaa, ei tarinassa ollut aivan samaa tenhoa kuin aikaisemmin. Pidin kyllä aiempaakin synkemmästä juonesta ja takaumien kautta avautuvista kerroksista. Pitkäsen kuvitus oli edelleen kaunista katsella, mutta siitäkin puuttui se terä, joka edellisissä kirjoissa oli niin erityistä. Kokonaisuuten kirja oli kuitenkin ihan ok, vaikka ei täysin vastannutkaan odotuksiani. Laitoin kyllä rastin seuraavaan kalenteriin kirjan ilmestymiskuukauden kohdalle, sillä uskon, että takkuavasta alusta huolimatta, tulee Kepler62:n kakkoskausi olemaan ihan huikea, kunhan kerronta lähtee täysillä vauhtiin.
  
  
Arvosana:
               
Takakannesta:
Kepler62-avaruusseikkailun toinen kausi alkaa!
  
Suosittujen tekijöiden Kepler62-seikkailu vie lukijan jännittävälle matkalle läpi avaruuden. Uudisraivaajina tuntemattomalle planeetalle lähtevien lasten elämää kuvaava sarja on saavuttanut suuren suosion Suomessa ja ulkomailla.
  
Alkuperäisen Kepler62-retkikunnan nuorin jäsen, Joni on saanut harteilleen päällikön tehtävän, joka ei ole helppo. Leirissä on ongelmia: Joku sabotoi vähän kaikkea ja jättää uhkaavia viestejä ja merkkejä. Viljelykset eivät onnistu, sillä Keplerin tuholaiset syövät sadon toistuvasti. Jonin avuksi tulee kuitenkin juureton katutyttö, joka ei ole kotoisin mistään ja on siksi Keplerissä kuin kotonaan.
  
257 sivua, WSOY 2018
  
Kuvittanut: Pasi Pitkänen
    
Samankaltaista luettavaa: William Golding: Kärpästen herra
  
Muualla sanottua: Kirjahilla

"Miksi ne tyhmät erosi. Miksi ne pilasi mun elämän. 
Mä joudun lentämään kahden maan välillä ilman äitiä ja isää.
  
Mä haluaisin rauhalisempaa elämää."
 
 
Lukuhaasteissa: Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste
  
Riikka Ala-Harjan Ebba-sarja alkoi viime vuonna kirjalla Kahden maan Ebba. Siinä neljäsluokkalainen Ebba lensi Saksaan isänsä luokse itsenäisyyspäivän tienoilla ja tapasi isän uuden puolison sekä tämän muutaman vuoden nuoremman tyttären. Lentomatkalla Ebba tapasi lisäksi Hansin, jonka kanssa ystävystyi ja on sittemmin lentänyt monta meno-paluuta yhdessä. Kahden perheen Ebba kertoo siitä, kun isä tulee uuden perheensä kanssa Suomeen. Yllättäen myös Hans on tulossa, kun Ebban kaksi perhettä tapaavat. 
  
Haloo isä, mua ei enää kiinnsta mitkään jäätynet prinsessat! -- Mua kiinnostaa tubettajat, pari laulajaa ja yhden sikahyvän telkkarisarjan näyttelijät. (s. 12)
  
Toinen osa sarjaa on tunteiden vuoristorataa. Yksi Ebban ystävistä viettää synttäreitään Korkeasaaressa, eikä Ebbaa ollut kutsuttu. Itse asiassa ystävä oli sanonut ettei aio viettää synttäreitä ollenkaan tänä vuonna ja asia paljastuu vasta kavereiden kuvista. Ebbakin täyttää pian kaksitoista ja tämän kirja isoin juttu on kuukautiset. Mahtavaa, että lastenkirjassa tartuttu tähän normaaliin mutta tabuoituun asiaan ja selittää luontevasti, ettei asia ole maailmanloppu. 
  
Nostan pöntönkannen ylös ja lasken farkut alas. 
Mun pikkareissa on jotain. 
Jotain punaista.
--
Apua.
 
Alkoiko ne nyt? 
Just nyt. 
Täällä. 
Korkeasaaressa. 
Mun kuukautiset. (s. 52)
  
Ebba-kirjoissa on jotain samaa kuin Maria Kuutin Anna ja Elvis -sarjassa, ainoana erona, että pikkuisen vanhemmille suunnattujen Ebbojen pohjavire on paljon synkempi eikä niissä juurikaan ole huumoria. Ebba-kirjoissa käsitellään ajankohtaisia asioita, kuten terrorismia, kiusaamista,  eläintarhojen eettisyyttä, konmarittamista, kasvissyöntiä ja ilmastonmuutosta. 
  
Arvosana:
                 
Takakannesta:
Ebban kaksi perhettä kohtaavat, kun isä tulee käymään Saksasta uuden perheensä kanssa. Vierailu on yllätyksiä täynnä.
  
Viidesluokkalaisen Ebban ei tarvitse tänä keväänä lentää Berliiniin, sillä isä matkustaa Helsinkiin. Mukana tulevat isän uusi puoliso Jolanka ja Jolankan tytär Anna, joka roikkuu koko ajan Ebban kimpussa.
  
Korkeasaaren-retkellä Jolanka auttaa, kun Ebba kaivaa neuvoja hankalassa tilanteessa. ”Ihan kuin Jolanka tajuais mua. Ekaa kertaa kunnolla”, Ebba ajattelee. Lisää yllättäviä asioita on luvassa, kun Ebban kaksi perhettä kokoontuu yhteiselle aterialle.
  
Lue myös Kahden maan Ebba, joka oli Lasten- ja nuorten kirjallisuuden Finlandia- ja Arvid Lydecken -palkintoehdokkaana 2017.
   
110 sivua, Otava 2018
  
Kuvittanut: Marika Maijala
  
Muualla sanottua:  Kirjakko ruispellossa, Siniset helmet
  
"- Minulla on ollut pitkä päivä, äiti sanoi.
  
- Ei se maailmaa tuhoamalla lyhene, Matilda puuskahti.
  
- Teoriassa voi kyllä lyhetä, jos maailma tuhoutuu nopeasti, isä ehdotti."
    
        
Juha-Pekka Koskisen uutuuslastenkirja Matilda pelastaa maailman sisältää vahvasti vihreän ajatuksen. Päähenkilö on Matilda, jonka elämää seurataan syntymästä parikymppiseksi asti, mutta pääpaino on tytön lapsuudessa. Jo syntymässään Matilda on poikkeava lapsi: hän itkee kuin palosireeni aina, kun vanhemmat vaihtavat hänen kertakäyttövaippansa. Esikoulussa Matilda ei anna heittää mitään pois ja koko rakennus haisee kevyesti eltaantuneelta maidolta, sillä jokainen maito- ja jugurttipakkaus on säästetty.
  
Kun Matilda lähtee kouluun, vanhemmat saavat viestejä koulusta, kuinka ajattelevainen lapsi Matilda onkaan. Hän etsii tietoa, kunnes on lopulta valmis muuttamaan vanhempiensa asenteita. Virtasten perheessä ei ole enää roskaa, vaan kaiken voi kierrättää tai myydä tarpeettomana pois. Vanhempien ei ole aluksi helppoa noudattaa Matildan ohjeita, mutta kun tyttö alkaa puhua siitä, kuinka maailman eläimet kuolevat ja ihmisetkin ovat täynnä muovia, jokin vanhempien ajattelumallissa antaa pikku hiljaa periksi ja he huomaamattaan alkavat noudattaa vihreämpiä käyttäytymismalleja. 
  
Nyt oli Virtasten aika siirtyä nykyaikaan, isä ja äitikin olivat varmasti jo tarpeeksi vanhoja omaksumaan uusia aatteita. Roskia ei enää saanut viskata yhteen ja samaan pussiin, niitä piti lajitella. (s. 15)
  
Teoksen teema on mahtava, olen vihreitä arvoja, kierrättämistä ja uusiokäyttöä kannattava ja harjoittava ihminen. Välillä tekstistä tuli kuitenkin saarnaava ja tuputtava olo, mikä ei tässä maailmanajassa ole kuitenkaan välttämättä liikaa. Onhan viime kesän helteet Suomessa aika selkeä merkki siitä, että ilmastomme muuttuu. Mediassakin puhutaan jatkuvasti hirmumyrskyistä, sulavista jäätiköistä ja mehiläisten kuolemasta. Jos ihmisten tapoja ei muuteta nyt heti radikaalisti, on kohta edessä aika isoja muutoksia halusi tai ei.
  
Matilda on Peppi Pitkätossumainen hahmo, jolla on vahva moraalinen ja ekologinen aate, joiden mukaisesti voisivat ihan kaikki elää. Toivottavasti kirjan ajattelumalli tarttuisi edes jollakin asteella sitä lukeviin lapsiin ja aikuisiin. Meidän pitäisi yhdessä rakentaa parempi maailma. Ja niin kuin aikuiselta Matildalta viimeisessä luvussa kysytään, että kuinka yksi ihminen muka voisi vaikuttaa mitenkään - kun niitä yksittäisiä ihmisiä onkin paljon niin yhteinen panostus alkaa näkymään. 
  
Arvosana:
               
Takakannesta:
Kukaan ei voi yksin pelastaa maailmaa. Niin ajattelevat myös Juhani ja Hanna Virtanen, kunnes heille syntyy pieni Matilda-tyttö. Kun Matilda kasvaa, Virtasten jokapäiväinen huoleton elämä pakkauspahvien, muovipullojen ja tyhjien säilykepurkkien maailmassa saa uuden käänteen. Miksi keittiössä on yhden roska-astian sijaan kolme ja lastentarhassa alkaa haista hapan maito? Uskaltaako äiti ja isä enää syödä mitään, etteivät jääkarhut näänny ja linnut putoile taivaalta? 
  
Maailmassa ei todellakaan ole enää roskaa, kaiken voi käyttää uudestaan! Hauska ja tärkeä tarina toimeliaasta Matildasta on todellinen koko perheen kirja. Valloittavan kuvituksen on tehnyt lupaava nuori kuvittaja Paula Mela.
    
45 sivua, Karisto 2018 
  
Kuvittanut: Paula Mela
  
Muualla sanottua: Lastenkirjahylly

"Aikuiset ovat unohtaneet, kuinka tehokasta eliksiiriä uni on. He etsivät 
terveyttä vitamiinipurkeista, tehoa aivoihin älypeleistä ja kimmoisuutta 
ihoon kalliista voiteista, vaikka unipyörteeni voittaa ne kaikki."
  
  
Arvostelukappale
  
Luin bloggaajakollega Leila Saarivirran esikoislastenkirjan Nukkumatin vastaisku jo huhtikuussa, mutta ohkainen kirja oli hukkunut työpöydän paperikasaan. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
  
Teos kertoo Nukkumatista ja siitä, kuinka hän ei enää ole top 10 suositumpien fantsujen eli fantastisten hahmojen listalla, toisin kuin Joulupukki ja Hammaskeiju. Nukkumahti tästä tuohtuneena yrittää etsiä uusia kanavia tuoda itseään esille ja perustaa puikulaperunan muotoisen ystävänsä Pahkuran kanssa YouTube-tilin. Hän myös jakaa hyviä nukahtamisvinkkejä. 
    
"Onnen ja suosion etsiminen kannattaa aloittaa itsestä. Fanittakaamme siis aivan ensimmäiseksi itseämme ja heti sen jälkeen ystäviämme", Louna pamautti. Kuuntelin suu ammollaan, niin järkeviä lauseita soljui korviini. (s. 88)
  
Nukkumatti rikkoo neljättä seinää puhuttelemalla suoraan lukijoita ja kertomalla kuinka kirjoitti omaa kirjaansa. Minä en yleensä ole kyseisen kerronnan keinon fani, niinpä se ei uponnut. Moderni satu Nukkumatista noin muuten kylläkin. Hauska päivitys hahmon imagoon: parrakkaasta, sininuttuisesta tonttu-ukosta nuoreksi, sinitukkaikseksi pojaksi, joka hiekan sijaan nukuttaa unipyörteellä.

Arvosana:
             
Takakannesta:
Herätys! Nukkumatti bloggaa, tubettaa ja somettaa. Nykypäivän satuhahmossa on särmää ja hersyvää huumoria.
  
Nukkumatti huomaa järkytyksekseen tipahtaneensa Huippuhahmot-äänestyksessä häntäpäähän, kauas Joulupukin, Hammaskeijun ja jopa Tonttu Toljanterin taakse. Ihmiset ovat selvästi unohtaneet Nukkumatin ja unen tärkeyden.
  
93 sivua, Otava 2018
  
Kuvittanut: Pentti Otsamo
  

torstai 4. lokakuuta 2018

3 x ajattomia satuja ja tarinoita osa 2 (Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira, Marjatta Kurenniemi: Puuhiset & Mary Norton: Kätkijät)

"Jotakin kummallista tässä oli. Siis epäjärjestystä."
    
  
  
Hiljattain edesmenneen Eduard Uspenskin lastenkirjallisuuden klassikkoteos Fedja-setä, kissa ja koira on kaikille vähintään nimenä tuttu. Itsekin muistan ala-asteelta saakka teosta mainitun milloin missäkin yhteydessä ja siitä on muodostunut mielikuva yhtenä lastenkirjallisuuden riemuvoitoista. Mutta minulle se ei ainakaan nyt aikuisiällä ensikertaa luettuna maistunut ollenkaan. Se oli lukukokemuksena kuin kengän kärkeen ruttaantuva sukka.
  
Fedja-setä on vakavamielinen kuusivuotias (vaikka luulin hänen olevan vanha mies), joka pitää eläimistä. Hänen äitinsä mielestä lapsi ei tarvitse ystäviä, kävyt ja tikut riittävät mainiosti. Niinpä Fedja-setä karkaa kotoa kissan kanssa. Hän päätyy autioituneeseen kylään, josta kaikki asukkaat ovat muuttaneet joen toiselle puolelle rakennettuihin kerrostaloihin. Kylässä kaksikko kohtaa koiran ja valitsee useista tyhjistä taloista yhden, joka täyttää kaikkien toiveet.
  
- Ottakaa kiinni! parkaisi isä. - Kuume lentää karkuun! (s. 108)
  
Teos on hyvin omituinen. En saanut oikein missään vaiheessa otetta siitä. Kun kolmikko tarvitsee rahaa, he menevät etsimään aarretta, joka löytyy jo ensimmäiselä lapion raapaisulla. Kun he etsivät keinoa lämmittää talonsa kaatamatta puita, tilataan talouteen miniaurinko. Jokainen teoksen hahmoista on jollain tapaa outo. Lehmä syö verhot, traktori käy bensan sijaan ruoalla ja posteljooni Petshkin menee jatkuvasti sekaisin. 
  
Monet kirjan lapsena lukeneet ovat lukeneet sen omille lapsilleen ja usein se toimii sukupolvesta toiseen. En tiedä, mitä olisin kirjasta pitänyt lapsena, mutta nyt tämä ei tarjonnut minulle kovinkaan hyvää lukukokemusta. Monet Roald Dahlin kirjat, joita myöskään en lapsena lukenut, ovat kuitenkin toimineet aikuis-minulle, eli syy ei ole ainakaan ainoastaan ns. tarkoitetulle kohderyhmälle suunnatussa sisällössä. Kaikki kirjat eivät vain sovi kaikille ja joissakin ikävaiheissa jokin kirja maistuu paremmin kuin toisessa. Plussaa kuitenkin se, että nyt tiedän mistä kirja kertoo, eikä tarvitse valitella, etten ole sitä lukenut.

Arvosana:
             
Takakannesta:
Isällä ja äidillä oli poika. Vaikka hän oli vasta kuusivuotias, häntä sanottiin Fedja-sedäksi, sillä hän oli aina ollut hyvin totinen lapsi. Kaikki olisi ollut hyvin, mutta äiti ei pitänyt pojan eläimistä. Ja niin Fedja-setä muutti pois kotoa Matroskin-kissan ja Musti-koiran kanssa. He asettuivat Prostokvashino-nimiseen maalaiskylään asumaan ja hankkivat Mirri-lehmän sekä iloisen traktorin, joka toimi ruoalla.
  
Lastenkirjallisuuden suosikkihahmo Fedja-setä tunnetaan ympäri maailman. Kirjailija Eduard Uspenskin teos on lämpimän humoristinen.
  
Suomentanut: Matti Anhava, 112 sivua, Otava 2017 (17. painos, 1. painos 1975)
  
Kuvittanut: Gennadi Kalinovski
   
Alkuperäinen nimi: Djadja-Fjodor, Pjor i Kot (1974)
  
  
"Hänellä oli aavistus, että kaikki ei Tohinalinnassa ollut niinkuin olisi pitänyt."
    
      
    
Tänä vuonna vietetään Marjatta Kurenniemen satavuotisjuhlaa. Olen lukenut aikaisemmin Kuinka-Kum-Maa on kaikkialla (josta kirjoittaessani nimesin Kurenniemen Suomen Astrid Lindgreniksi) ja Höpsökärpäsen, josta en kirjoittanut postausta, koska se ei ollut kauhean hyvä. Puuhiset on ollut pitkään lukulistalla ja se olikin odottamisen arvoinen teos. Se on Michael Morpurgon Sotahevosen kanssa paras Ajattomia satuja ja tarinoita kolmannen kierroksen lukukokemus.
   
Satumainen tarina kertoo Marista, Arista ja puuhisten-kansasta. Mari ja Ari olivat kohdanneet ollessaan aivan pieniä. Heidän varjonsa vaihtuivat ja vuosien ajan he ovat eläneet väärän varjon kanssa. Lapset ovat jo kouluikäisiä, kun he tapaavat uudelleen. Eräänä yönä, kun Mari nukkuu, hnen varjonsa karkaa saatuaan tarpeekseen tyttöjen leikeistä. Se haluaa seikkailla, kiipeillä puissa ja tehdä poikien juttuja.  
   
Äiti järkyttyy aamulla jhuomatessaan, että Marilla ei ole varjoa ja ostaa kangaskaupasta ohutta kangasta, josta leikkaa Marille korvaavan varjon, joka ommellaan kiinni hänen sukkiinsa. Kurenniemi on ovelasti ujuttanut Peter Panin tarinan mukaan, sillä Mari ottaa teoksen kirjahyllystään ja lukee karkailevasta varjosta. Seuraavana yönä Mari saa kirjeen varjolta, jossa se pyytää apua. 
  
Mari päätyy kiipeämään vaahteran oksan varjoa pitkin puuhun, jossa asuu vaahterapuuhisten kansa. Matka puuhisten maailmaan onnistuu nenänpäähän kiinnitetyn vaahteransiemenn avulla. Mari tapaa puuhiset Plintin, Pullukan ja Suhusiinan, joilla kaikilla on omanlaiset persoonansa. 
   
- Oletko kuullut puhuttavan maahisista ja vetehisistä? 
- Olen kyllä, Mari vastasi. - Ne ovat eräänlaisia menninkäisiä tai haltioita, kuinka sen nyt sanoisin. 
- Aivan oikein, sanoi puuhinen. - Me kuulumme samaan heimoon. Mutta koska asumme puussa, sanotaan meitä puuhisiksi. (s. 18)
 
Vaahterapuuhisten päämiehenä on Yyliö, joka suhisee kauniisti (luulitko, että puut suhisivat ilman apua?). Hän on kuitenkin hyvin kiireinen miekkonen, jonka täytyy ajatella valtiollisia asioita ja on nimennyt itsensä kaikkiin johtaviin virkoihin. Mari  huomaa heti saavuttuaan, että jokin on hullusti: puuhiset muuttavat päivittäin ja Mari vertaa tapahtumaa Hölmöläisten peiton jatkamiseen. Hän alkaa tutkia asioita ja lopulta ratkaisee valtiolliset ongelmat. Myös Ari päätyy puuhisten valtakuntaan auttamaan, kun sota vaahterapuuhisten ja mähtypuuhisten välillä uhkaa.
   
Tämä oli loistava satuseikkailu, joka ei tuntunut kärsineen yhtään ajan hampaissa. Suosittelenkin lämpimästi lukemaan tätä lastenkirjallisuuden ehdotonta klassikkoa yhä edelleen! Minulla on ollut mielessä lukea häneltä seuraavaksi Onnelin ja Annelin talo, jos Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaaste saa vetäjän seuraavalle kierrokselle. 
    
  
Arvosana:
             
Takakannesta:
Kun Mari ja Ari olivat vauvoja heidän varjonsa vaihtuivat. Marin varjo oli villi ja seikkailunhaluinen ja lopulta se karkasi ja joutui kiipeliin. Marin oli lähdettävä sitä pelastamaan puuhisten satuvaltakuntaan.
  
Olet varmasti kuullut maahisista ja vetehisistä, mutta tiesitkö, että puissa asuu puuhisia? On vaahterapuuhisia ja mäntypuuhisia ja monia muitakin. Marjatta Kurenniemen valloittavan saturomaanin on kuvittanut Maija Karma, ja se ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1956.
  
144 sivua, Tammi 2002 (2. painos, 1. painos 1956)
  
Kuvittanut: Maija Karma
    
Samankaltaista luettavaa: Timothée de Fombelle: Tobi Lolness, Roald Dahl: Tynkätyiset
  
Muualla sanottua:  Storytime is over
  
"Hallin kullanhohtoinen kivilattia näytti ulottuvan äärettömyyteen; 
matot olivat kuin hehkuvassa meressä uiskentelevia saaria, 
ulko-ovi kuin satumaahan johtava unelmaportti."
  
  
   
Mary Nortonin lastenkirjallisuuden klassikko Kätkijät nousi uudelleen esiin, kun Studio Ghibli teki sen pohjalta animaatioelokuvan 2010. Niinpä tarinan pääpiirteet olivat minulle tuttuja. Olikin ihanaa, kun vähän elokuvan näkemisen jälkeen, löysin eräällä Helsingin reissulla kirpparilta kolme neljästä suomennetusta osasta alkuperäiskuvituksella. 
    
- Onko niitä? kysyi Kati. 
- Mitä niitä? 
- Sellaisia olentoja, jotka asuvat täällä talossa ja kätkevät tavaroita? 
- Mitä sinä itse arvelet? kysyi rouva Mei ja virkkauksensa syrjään.
--
- En tiedä -- Eihän niitä voi olla. Mutta sittenkin, sittenkin minusta joskus tuntuu, että niitä täytyy olla. 
 
- Kuinka niin? kysyi rouva Mei. 
- Sen vuoksi että tavaroita katoaa yhtä mittaa. Hakaneuloja esimerkiksi. -- Missä ne ovat? -- mihin ne aina joutuvat? (s. 6-7)
  
Tarina kertoo pikkuruisista ihmismäisistä hahmoista, joita kutsutaan kätkijöiksi (engl. borrowers). Pidän alkuperäiskielisestä termistä enemmän, sillä lainaaminen kuvaa paremmin hahmojen toimia kuin kätkeminen. Tarinan kätkijöistä kertoo rouva Mei Katille, kun he ompelevat peiton paloja yhteen. Rouva Mein veli oli lapsena nähnyt kätkijöitä vanhassa talossa. Lattialautojen alla asuvaan kätkijä-perheeseen kuuluivat isä Podi, äiti Hemmeli ja tytär Arietta. Aiemmin kätkijöitä oli asunut talossa enemmänkin, mutta pikku hiljaa muut perheet olivat muuttaneet pois ja Kellolaisten perhe on viimeinen jäljellä.
  
Arietta elää suojattua elämää. Hän ei koskaan poistu ison kaappikellon alta alkavan tunnelin päässä sijaitsevasta kotikolosta. Koska parilla on vain yksi lapsi, Podin on lopulta opetettava kätkemisen (eli ihmisiltä lainaamisen) taito, vaikka yksikään tyttö ei ole koskaan aikaisemmin kätkenyt mitään. Arietta tapaa reissullaan ihmispojan, rouva Mein veljen. Poika antaa kätkijöille nukketalon huonekaluja, mutta lopulta perhe joutuu ongelmiin. Jatko-osien nimet ovatkin Kätkijät taivasalla, Kätkijät virran vieminä ja Kätkijät yläilmoissa. Perhe joutuu siis seuraavissa tarinoissa aikamoiseen seikkailuun. 
  
Pidin suuresti animaatioversion tarinasta, ja se on joissakin kohdissa ehdottomasti kirjallista esikuvaansa onnistuneempi. Suosittelen kyllä tutustumaan molempiin versioihin. Tässä ensimmäisessä kirjassa ei kauheasti vielä ehtinyt tutustua hahmoihin, eli tulen todennäköisesti lukemaan jatko-osatkin jossain vaiheessa. Naureskelin, kun kirjan loppupuolella kuvioihin tulee rotanpyydystäjä, jolla on sama nimi kuin puolisollani. En ole aiemmin törmännyt samaan nimiyhdistelmään muualla, joten se oli todella yllättävää. 
  
Arvosana:
             
Takakannesta:
Mary Norton, meidän aikamme lastenkirjallisuuden klassikko, kertoo maineikkaassa 4-osaisessa Kätkijät-sarjassaan lumoavan sadun peukaloisperheestä, joka kokee ihmisten jättiläismaailmassa huimia seikkailuja. Ensimmäisessä kirjassa kätkijäperheen isä, äiti ja Arietta-tyttö asuvat keittiön alla pienessä nukkemaisessa kodissaan. Mutta pikku perheelle alkaa järkytysten aika, kun heidän kotinsa keksitään. Kirjan uudessa laitoksessa on Diana Stanleyn alkuperäiskuvitus.
  
Suomentanut: Ulla Lehtonen, 148 sivua, WSOY 1979 (2. painos)
  
Kuvittanut: Diana Stanley
   
Alkuperäinen nimi: The Borrowers (1952)
  

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Syyskuun luetut, kuulumisia, Ajattomia satuja ja tarinoita 3 -haastekooste ja lokakuun lukusuunnitelmia Halloween-tunnelmissa

1 ja 8: Isosiskon perheen rescue-kissa Milli, 2, 3 ja 7: Syksyisiä tunnelmia siskon luota, 4: Michael Morpurgon Sotahevonen oli yksi kuukauden onnistuneimmista lukukokemuksista, 5: Isosiskon 50-vuotisjuhlia vietettiin kuvankauniissa kartanossa, 6: Kuvitettujen Harry Pottereiden luku-urakka eteni, kun tartuin Jim Kayn upeasti kuvittamaan Salaisuuksien kammioon.
  
Syyskuu oli varsin nopea kuukausi. Tuntuu, että sehän alkoi ihan vasta ja nyt se on jo ohitse. Kuukauden aikana täytin 32 ja isosiskoni, jolla on sama syntymäpäivä kuin minulla, mutta 18 vuotta ikäeroa, vietti 50-vuotisjuhliaan. Käväisin siis viikonloppureissun Keski-Suomessa. Puolisoni kävi puolestaan äitinsä kanssa syntymäpäiväni aikaan lomareissulla Lontoossa ja toi sieltä tuliaisena Potter-juttuja. Kuukauden kruunasi Hel-YA kirjallisuustapahtuma Helsingissä. Kauhean paljoa ei ole siis kotona ehtinyt olla. 
  
1: Hel-YA saalista, 2: Ehdin käydä ennen Hel-YA:ta kirpparilla ja löysin kolme kirjaa 1€/kpl, 3 ja 4: Puolisoni osti minulla "muutaman" Potter-teemaisen synttärilahjan. Sain viimein kutsukirjeen Tylypahkaan!
  
Kirjoja luin peräti 15 (3110 sivua). Parhaat lukukokemukset tarjoilivat Ajattomia satuja ja tarinoita kolmannen kierroksen loppuspurtissa lukemani Sotahevonen ja Puuhiset, kuvitettu Salaisuuksien kammio ja feministinen YA-kirja Näpit irti! Suurimmat pettymykset puolestaan aiheuttivat Täydellinen, Kepler62: Uusi maailma - Kaksi heimoa ja Fedja-setä, kissa ja koira
  
Sain elämäni pahimman flunssan, jota olen nyt parantelemassa jo kolmatta viikkoa. Onneksi välillä on jakasanut lukea. Vielä on aikamoinen pino bloggaamattomia, mutta jospa tässä saisin niitä kirjoitettua lähiaikoina, kunhan kunto kohenee. Tällä viikolla tulee ainakin toinen osa lanuklassikkokoosteista ja Nörttityttöjen blogin puolella ilmestyy 4.10. raporttini Hel-YA:sta. Harmi, että olin Hel-YA:ssa niin pahasti kipeänä, että en halunnut tartuttaa tautia eteenpäin juttelemalla tutuille.
  
Kaikki kuukauden aikana lukemani teokset:
  • Taru Kumara-Moisio, Anne Leinonen & Minna Roininen (toim.): Naamiot
  • Michael Morpurgo: Sotahevonen
  • E.B. White: Lotta ystäväni
  • Mari Ahokoivu: Oksi
  • J.K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja salaisuuksien kammio
  • Cecelia Ahern: Täydellinen
  • Mae Korvensivu: Clownfish Twister 1  
  • Juha-Pekka Koskinen: Matilda pelastaa maailman  
  • Riikka Ala-harja: Kahden perheen Ebba  
  • Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira  
  • Marjatta Kureniemi: Puuhiset  
  • Margery Sharp: Pelastuspartio Bernard ja Bianca
  • Mary Norton: Kätkijät  
  • Jennifer Mathieu: Näpit irti!  
  • Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Uusi maailma: Kaksi heimoa
  
      
Ajattomia satuja ja tarinoita kolmannen kierroksen saalinani on kymmenen teosta, joista kuusi luin syyskuun aikana. Kiitos Hanna-chan haasteen vetämisestä! Toivottavasti joku tarttuu haasteeseen ja haluaa vetää neljännen kierroksen, huhuilin Twitterissä kiinnostuneita. Tein jo sitä silmällä pitäen alustavaa lukulistaa, sillä näiden lanuklassikoiden lukeminen on todella kiehtovaa.
  
Lokakuu on Halloween-kuukausi, niinpä lukupinoni onkin sen näköinen. Muutamaa teosta odottelen vielä kirjaston varauksesta. 
  
  • Elly Griffiths: Käärmeen kirous
  • Magdalena Hai: Haiseva käsi
  • Joe Hill & Gabriel Rodriguez: Locke & Key: Welcome to Lovecraft
  • Elina Pitkäkangas: Kajo
  • J.K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja Azkabanin vanki
  • Terhi Tarkiainen: Pure mua
  • Maarit Verronen: Hiljaiset joet