keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Halloween lukuhaasteen koonti

  
Lokakuu on tulossa loppuunsa ja on aika kerätä kaikki Halloween lukuhaasteessa luetut kirjat yhteen postaukseen. Luin itse kahdeksan kirjaa, kolme lastenkirjaa, kaksi dekkaria, yhden vampyyriromaanin, yhden maailmanlopun kertomuksen ja yhden sarjakuvan. Anu Holopaisen Sydänhengitystä sopisi tavallaan mukaan, sillä aivan kuten teoksen päähenkilö, olen itsekin vapaaehtoisesti lapseton, jonka kamalin painajainen on kaksi viivaa raskaustestissä. Jätin sen kuitenkin ulkopuolelle. 
  
Näistä lukemistani parhaat kokemukset olivat Hiljaiset joet, joka on yksi parhaista koko vuoden aikana lukemistani kirjoista, viimeisin suomennettu Flavia de Luce -dekkari On hieno paikka haudan povi sekä yllättävän monipuolinen Pure mua, johon sain kirjailijan nimmarin Helsingin kirjamessuilla. Pari suunnittelemaani jäi lukematta, kiitos kauhean messuflunssan, jonka nappasin kotiin viemisiksi.  Kuvitettu Azkabanin vanki oli tarkoitus ehtiä lukemaan, mutta se siirtyy nyt ensi kuulle. Samaisesta syystä lasten halloweenkirjakimara jää myöhemmin postattavaksi.
  
  • Alan Bradley: On hieno paikka haudan povi
  • Maarit Verronen: Hiljaiset joet
  • Elly Griffiths: Käärmeen kirous
  • Mila Teräs & Silja-Maria Wihersaari: Hotelli Hämärä ja kummituspurkki 
  • Juha-Pekka Koskinen & Miranda Koskinen: Hallava hevonen 
  • Chris Riddell: Ada Gootti ja synkeä sinfonia 
  • Terhi Tarkiainen: Pure mua
  • Joe Hill & Gabriel Rodríguez: Welcome to Lovecraft (Locke & Key #1)
     
  
Kommentoi lukemasi tämän postauksen kommentteihin tai linkkaa koosteeseesi, niin poimin kirjat vinkkilistaksi. Kiitos haasteeseen osallistuneille!

Haasteeseen luettua:

torstai 25. lokakuuta 2018

Elly Griffiths: Käärmeen kirous (Ruth Galloway #4)

"Kuinkahan monta luurankoa Smithien kaapista vielä vierähtääkään?"
  
   
Arvostelukappale
  
Lukuhaasteissa: Halloween -lukuhaaste
  
Elly Griffithsin Ruth Galloway -mysteerien sarjassa on ilmestynyt jo neljä osaa ja seuraava, Korppikuningas ilmestyy ensi keväänä. Yllätyin positiivisesti, että Halloween-lukuhaasteeseen mukaan ottamani Käärmeen kirous itse asiassa sijoittuu osin Halloweenin aikaan (valitsin kirjan haasteeseen kansikuvan, nimen ja sen oranssin värin takia). Pakko aina kehua näitä kansia, tässäkin niin kaunis. Erottuvat edukseen kliseisten dekkarikansien joukosta. 
  
Tarina alkaa 31.10.2009. On löydetty vanha luuranko, jonka arvellaan kuuluneen piispa Augustinelle. Ruth kutsutaan tutkimaan luita museolle, mutta tutkimus viivästyy, kun yksi museon työntekijä kuolee yllättäen. Piispan kerrotaan kironneen luunsa ja yllättäen moni luiden kanssa tekemisissä oleva sairastuu tai kuolee oudosti. Lisäksi erän järjestö on vaatinut museon varastossa olevien aboriginaalien luiden palauttamista kotimaahansa uhkailemalla käärmeen kirouksella. Ja yksi jos toinenkin käärme tarinassa tosiaan esiintyykin.

Vasta limukäytävää pitkin rynnistäessään Ruth huomaa, että pimeyden voimat ovat vallanneet marketin. Luudanvarret ja noitakattilat kamppailevat hyllytilasta muovikurpitsojen ja pimeässä hohtavien vapyyrihampaiden kanssa. Katosta roikkuu lepakoita. (s. 9-10)
    
Minua harmittaa, että Nelson ei saanut lapsena harrastaa ratsastamista, koska hänen isänsä mielestä se on tyttöjen juttu, niinpä hän tukahdutti haaveensa ja alkoi harrastaa jalkapalloa, niin kuin isänsä toivoi. Olisiko Nelson ollut mukavampi ihmisenä, jos hän olisi saanut tehdä mitä oikeasti halusi? Sarjan kiinnostavin hahmo on ehdottomasti druidi Cathbad, oikealta nimeltään Michael Mallone, joka osaa hämmentävästi olla aina oikeassa paikassa, kun häntä tarvitaan. Myös Ruthin naapuriin muuttava Bob on hauska uusi tuttavuus ja Max, pari kirjaa aiemmin tavattu Ruthin arkeologikollega tavataan jälleen. 
  
Harmillisesti kirjailija jatkaa Ruthin painon nälvimistä. Laskin montako kertaa Ruthin koko tai paino mainitaan naureskellen tai hänen itse itseensä kohdistamana ilkeilynä, sain lopputulokseksi 10. Painolla vitsailu ei ole hyvä huumoria, etenkin kun maininnat ovat tällaisia: 
  
Millaista on olla sängyssä niin läskin kanssa? (s. 85) 
Aiemmin hän pystyi unohtamaan tämän ollessaan Michellen kanssa, mutta nyt Ruth kummittelee mielessä kaiken aikaa kuin elefantti olohuoneessa. Nelson hymyilee itsekseen aavistuksen verran. Ruthia ilmaus varmaan huvittaisi. (s. 138)
  
Painoon liittyvien ongelmien lisäksi muutama hahmo teoksessa kommentoi muita seksistisesti tai rasistisesti, mutta näitä teemoja käsitellään onnistuneemmin, sillä joku toinen hahmo joko kommentoi tai ajattelee edes itsekseen, ettei sellainen käyttäytyminen ole ok. Yksi hahmo on myös homofoobinen, eikä hänen poikansa ole voinut olla avoimesti suhteessa ihmisten kanssa, joista hän oikeasti piti. Mutta näin oikeasti punaista vasta tämän lauseen kohdalla: "joka on selvästi miehestä naiseksi muuttunut transseksuaali" (s. 146), sillä minusta se on epäkunnioittavaa ja väärin ilmaistu. Vielä yhtenä teemana näiden kaikkien lisäksi ovat eläinten oikeudet ja ryhmittymä, joka yrittää radikaalein teoin vaikuttaa esimerkiksi eläinkokeisiin.
  
Isovaarilla oli kai teoria, että abot olivat vähän eri sortin väkeä, että he olivat luolamiesten sukua. (s. 104)
"Ja asenteet siihen aikaan -" 
"Ovat täsmälleen samat kuin nykyisin", Bob puuskahtaa. "Danforth Smithin kaltaisille miehille mustat eivät ole ihmisiä. -- Olemme eläimiä. Vähemmän kuin eläimiä." (s. 127) 
  
Käännöksessä oli muutamia sanoja, jotka olisivat sopineet paremmin 70-vuotiaan äitini suuhun kuin vuonna 2018 suomennettuun, nykyaikaan sijoittuvaan romaaniin. Esimerkiksi olla liesussa, pullikoida, sirkkua ja tukka länässä. Muutama muukin erikoinen sanavalinta oli teokseen päässyt, kuten massuttaa (mussuttaa tai maiskuttaa), pilkkiä (nuokkua), tössiä (tyriä, sössiä). Parissa kohdassa mietin uskottavuutta. Onko vuoden vanhalle yksinhuoltajan lapselle normaalia kaivata niin kovasti isää, joka ei ole missään vaiheessa ollut osa lapsen elämää, että kutsuu kaikkia miehiä isäkseen? Epäilin myös Ruthin hahmotuskykyä, sillä minusta K-kirjain on aina oikein päin, ellei siitä tee jotenkin mahdottoman koukeroista: 
  
"Yritin kaivertaa perunaan K:n mutta se meni pieleen. En tajunnut, että kirjain pitää tehdä peilikuvana, jotta leima tulee oikein päin." (s. 206) 
  
Griffithsin teokset eivät ole raskasta luettavaa, vaan ne ovat genrensä kevytsarjalaisia. Murhilla ei mässäillä, vaan tunnelma on lähempänä chick litiä. Kirjasarjalla alkaa olla myös yhdessä asiassa samankaltaisuutta Grayn Anatomian kanssa, että kaikki menevät sänkyyn kaikkien kanssa. Nähtäväksi jää, kuka lämmittää Ruthin sänkyä seuraavassa kirjassa. Nämä dekkarit sopivatkin lukijalle, joka haluaa viihtyä kirjan parissa, sillä ajoittaisesta höttöisyydestään huolimatta, ja vaikka muutamia juonenkäänteitä matkan varrella voi toisinaan ennakoida (niin kävi minulle tämän kanssa), lopullista ratkaisua ja rikollisia on joka kerta ollut yhtä vaikeaa arvata etukäteen. Kirjoja suomennetaan puolen vuoden välein, joten seuraavaa osaa ei tarvitse odottaa pitkään. 
  
Arvosana:
  

Takakannesta:
Salaperäinen kuolema museossa.
  
Elly Griffiths hurmaa jännitystä, tunnelmallisia brittimaisemia ja ihmissuhdesolmuja sisältävillä murhamysteereillään, sankarina terävä arkeologi Ruth Galloway.
  
Suosikkiarkeologi Ruth Galloway palaa lukijoiden iloksi Elly Griffithsin uudessa mysteerissä, jossa kohtaavat unohdetut luut, muinainen kirous ja tosielämän rikollisuus.
  
Arkeologi Ruth Gallowayn työpäivä saa kylmäävän käänteen, kun museosta löytyy ruumis. Tapausta tutkimaan kutsutaan komisario Harry Nelson, jota kohtaan Ruthilla on kovin ristiriitaisia tunteita. Museota vaaditaan palauttamaan aboriginaalien luiden kokoelma takaisin Australiaan tai Suuren käärmeen kirous tuhoaisi heidät. Kun seuraa toinen salaperäinen kuolema, Ruth joutuu kysymään itseltään, onko kyse todella kirouksesta vai onko tapahtumille sittenkin looginen selitys. Kunnes kirous uhkaa muuttaa kaiken myös Ruthin henkilökohtaisessa elämässä, ja hänen on pakko löytää ratkaisu.
   
Suomentanut: Anna Lönnroth, 329 sivua, Tammi 2018
  
Alkuperäinen nimi: A Room Full of Bones (2012)
  
Ruth Gallowayn kanssa mysteerejä ovat ratkaisseet myös: Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä, Kirjasähkökäyrä

     
Sarjassa ilmestyneet:

tiistai 23. lokakuuta 2018

Lukupiirissä | Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä - Blade Runner

"Jätteiden keruusta ja hävityksestä oli sodan jälkeen tullut yksi Maan 
tärkeimmistä elinkeinoista. Koko planeetta oli alkanut muuttua roskaksi ja 
jotta planeetta olisi pidetty asmiskelpoisena jäljellä olevalle väestölle, roska oli 
kuljetettava pois silloin tällöin... tai kuten Buster Ystävällinen halusi julistaa, 
Maa kuolisi - ei radioaktiivisen pölyn vaan - ryönäkerroksen alle."
      
  
Olen aiemmin lukenut Philip K. Dickiltä  Oraakkelin kirjan, mutta minun on ollut  jo kauan tarkoitus lukea häneltä tämä varsin tunnettu scifiromaani. Niinpä ehdotin kyseistä klassikkoa lukupiirilleni luettavaksi. Palkkionmetsästäjä on taipunut filmatisoinniksi Harrison Fordin tähdittämänä nimellä Blade Runner (1982), joka on saanut jatko-osankin Blade Runner 2049 (2017).  Alkuperäisen leffan olen nähnyt, uutta en, mutta aika kaukana tuntuivat olevan kirjan ja elokuvan versiot.
     
Kirja on yhdenpäivänromaani, joka tapahtuu tammikuun 3. vuonna 2021. Teoksen Maa on pahasti saastunut Lopullisen Maailmansodan jälkeen ja hyvin harvaan asuttu. Ihmiskunta on levittäytynyt siirtokuntiin, jokainen kolonisti saa palkintona omaan käyttötarkoitukseen personoidun androidin. Suurin osa Maahan jääneistä on poikkeavia eli ihmisiä, joiden DNA on säteilyn muuttamaa ja joiden älykkyysosamäärä on sen seurauksesta laskenut, eikä heillä siksi ole mahdollisuutta lähteä. 
  
Iskulause, jota julisteet, tv-mainokset ja hallituksen mainoskirjeet nykyisin rummuttivat kuului: "Emigroidu tai degeneroidu!" (s. 10-11)
  
Palkkionmetsästäjä Rick Deckardin tehtävänä on etsiä ja lopettaa vialliset androidit eli lyhyemmin andit. Ne ovat paenneet siirtokunnista ja luoneet itselleen identiteetin ihmisinä. Siis kunnollinen "koneen kummitus" -tarina. Deckard pitää andeja koneina, vailla mitään inhimillistä ja pystyy lopettamaan ne vailla omantunnontuskia. Andit saivat alkunsa sodan aikana käytetyn synteettisen vapaustaistelijan pohjalta ja niiden tuotekehittely jatkuu edelleen. Viimeisimpänä markkinoille on tullut ylivoimaisesti aiemmat mallit päihittävä Nexus-6 aivoyksikkö.
  
En tiedä miksi androideista piti tehdä niin ihmisenkaltaisia, että vain luuydintesti paljastaa sadan prosentin varmuudella andin ihmisestä. Mitä tarkoitusta niin täydellinen samankaltaisuus palvelee? Deckard ja muut palkkionmetsästäjät testaavat potentiaaliset androidit Voigt-Kampff -empatiatestin asteikkoa käyttäen. Sen heikkoutena on, että ihmiset, joilla on alikehittynyt empatiakyky tai skitsofrenia rekisteröityvät testissä andeiksi ja heidät on voitu poistaa vahinossa.  
  
Lisäksi kukaan ei nykyisin muistanut miksi sota oli syttynyt tai kuka, jos kukaan, sen oli voittanut. Pöly, joka oli saastuttanut suurimman osan planeetan pinnasta ei ollut ollut peräisin mistään maasta eikä kukaan, ei edes sodan aikainen vihollinen, ollut suunnitellut sitä. (s. 15)
  
Lopullisen Maailmansodan tai L.M.S.:n jälkeen on ollut rikollista olla omistamatta eläintä, ja edelleen eläimettömyyttä pidetään epämoraalisena ja epäempaattisena. Lisäksi eläimen koko ja harvinaisuus ovat statustekijöitä. Niinpä monet, joilla ei ole varaa aitoon eläimeen omistaa sähköisen kopion - joskin on epäkohteliasta kysyä, onko jonkun eläin aito vai ei. Deckardillakin on ollut alunperin elävä eläin, mutta se kuoli. Niinpä nykyinen eläin on sähkölammas, mikä masentaa Deckardia. Hänen peruspalkkansa ei riitä uuden eläimen ostamiseen, mutta andin nappaamisesta saa tonnin kappaleelta. Niinpä, kun poliisilaitoksen johtava palkkionmetsästäjä loukkaantuu kesken tehtävän, saa kakkosmies Deckard tilaisuuden suorittaa sen loppuun.
  
Hän muisti kuinka hänen lapsuudessaan oli havaittu että laji toisensa jälkeen oli kuollut sukupuuttoon ja kuinka sanomalehdet olivat kertoneet siitä päivittäin - ketuista yhtenä aamuna, mäyristä seuraavana, kunnes ihmiset olivat lakanneet lukemasta loputtomia eläinten kuolinilmoituksia. (s. 33-34)
  
Maa on niin saastunut, että käytännössä kaikkien yhä terveiden tulisi muuttaa sieltä pois. Deckard käy säännöllisesti testeissä, jotka kertovat, onko säteily alkanut vaikuttaa häneen. Lisäksi mies käyttää patentoitua säteilysuojattua kalukukkaroa, jotta hänen sukusolunsa eivät mutatoituisi. Yhdellä hahmolla on ollut lapsena erikoisia kykyjä, mutta paikallinen laki on kieltänyt sellaisen ja viranomaiset ovat "ilman hänen vanhempiensa suostumusta pommittaneet hänen aivoihinsa muodostunutta nystyrää -- radioaktiivisen koboltin avulla". Tästä tarinan rönsystä olisin kuullut mielelläni enemmänkin. Jäin miettimään, oliko kyky ollut hänellä luonnostaan vai säteilyn aiheuttamana.
  
Teoksessa on pari seksististä kohtaa, jotka saivat minun näkemään punaista. Romaanin maailmassa käytetään Penfieldin mielialanninta, joka aiheuttaa kohteelleen keinotekoisia tunteita. Deckard on puolisonsa kanssa, kunnes keskustelu on päättyä riitaan. Mies pohtii, pitäisikö hänen valita thalaminen vaimennus, mikä poistaisi hänen raivonsa vai thalaminen kiihotus, mikä saisi hänet tarpeeksi raivoihinsa, jotta hän voittaisi riidan. Lopulta "Konsolin luona hän valitsi 594:n miehen ylivoimaiseen viisauteen myöntymisen kaikissa asioissa." Toisessa todetaan, että useimmat naiset, nuoretkin, pitävät ruoanlaitosta, koska se on vaisto. Seuraava katkelmakin oli aika kauhea (Deckardn vaimo ei pidä miehensä työstä):
  
Kirottu nainen, hän sanoi itsekseen. Mitä hyötyä siitä on että minä vaarannan henkeni? Hän ei piittaa siitä omistammeko me strutsin tai emme; mikään ei mene läpi. Kunpa olisin hankkiutunut eroon hänestä kaksi vuotta sitten kun harkitsimme eroa. Minä voin edelleen tehdä sen, hän muistutti itseään. (s. 69)
  
Postauksen motossakin mainittu Buster Ystävällinen ja Hänen Ystävälliset Ystävänsä on vähän Ray Bradburyn Fahrenheit 451:ssäkin leikitellyn tv-viihde = ystävät ilmiön kanssa. Hienosti aikaansa edellä molemmat kirjailijat ovat tavallaan ennustaneet YouTuben, jossa ihmiset seuraavat jopa toisella puolen maailmaa asuvaa ihmistä, kommentoivat tälle ja ovat heidän seuraajinaan yhtä isoa "perhettä".
  
Mielialantimen ja andien lisäksi muita teoksessa mainittuja teknologiailmiöitä ovat mm. leijuautot ja ihmisten mielet fuusioiva empatialaatikko, jonka kahvoihin tarttumalla ihmiset voivat kokea yhdessä uskonnollisen johtajansa Wilbur Mercerin kärsimykseen. Minä en ymmärtänyt kyseisen uskonnon periaatetta ollenkaan: Mercer kiipeää ikuisesti vuoren rinnettä, jonkun heitellessä häntä kivillä. Fuusioituneet ihmiset saavat fyysisiä haavoja noista kivistä.  
    
"On joka tapauksessa riski murtautua vapaaksi ja tulla tänne Maahan, missä meitä ei pidetä edes eläiminä. Missä jokaista matoa ja puutäitä pidetään arvokkaampana kuin meitä kaikkia yhteensä." (s. 88)
   
Deckardilla on monimutkainen suhde androideihin ja sähköeläimiin. Hän mm. toteaa, että on nähnyt useimmilla andeilla enemmän elämänhalua ja eloisuutta kuin vaimollaan ja hän vihaa sähkölammastaan, josta on huolehdittava kuin se olisi oikea, "esineen tyranniaa", hän ajattelee. Sähköeläimillä ja andeilla on paljon samaa: keinolammas ei tajua Deckardin olevan olemassa, samoin kuin androiditkaan eivät arvosta toisten olemassaoloa. Silti Deckard pitää joitakin naispuolisia androideja kauniina, ja ihmettelee tuntemustaan, koska tietää älyllisesti andien olevan koneita, mutta reagoi näihin silti fyysisesti. 
  
Palkkionmetsästäjä on merkittävä teos androideja ja keinoälyä käsittelevässä genressä yhdessä sellaisten tekijöiden kuin Isaac Asimovin tuotannon kanssa. Etenkin kun puhutaan ihmisen ja koneen eroista (sekä samankaltaisuuksista). Myöhemmät teokset kumartavaksin näiden edelläkävijöiden suuntaan, kun puhutaan esimerkiksi I, Robot -elokuvasta (2004), Jaakko Markus Seppälän romaanista Lemen (2015) ja Detroit: Become Human -pelistä (2018). 

"Valitse 888", Rick sanoi -- "Halu katsella televisiota riippumatta siitä mitä sieltä tulee." (s. 9)
   
Kauhean sulavaliikkeinen lukukokemus se ei kuitenkaan ole, sillä olen kerran aikaisemmin aloittanut teoksen ja pääsin vain sivulle 50 asti. Nytkin sain kirjan luettua vain lukupiirin takia, minkä lisäksi kirja piti vielä lukea parissa päivässä, kun huomasin eräpäivän olevan jo nurkan takana ja kirjasta oli vielä varauksiakin. Olen kuitenkin tyytyväinen, että olen tämän klassikon viimein lukenut. Teos kaipaisis uuden painoksen paremmalla kansikuvalla ja uudella suomennoksella. Nimeksikin voisi tällä kertaa laittaa: "Näkevätkö androidit unta sähkölampaista?" nykyisen, hieman persoonattoman ammattinimikkeen sijaan. (Tosin alkuperäisen, nerokkaan nimen voi ymmärtää nukkumisen lisäksi myös haaveiluna.)

Arvosana:

  
Takakannesta:
Rick Deckardin tehtävänä on metsästää karanneita androideja, keinotekoisia ihmisiä. Niiden erottaminen oikeista ihmisistä on vaikeaa ja ne eivät halua joutua palkkionmetsästäjien tuhottaviksi.
  
Deckard on aikaisemmin tuhonnut androidit liikoja kyselemättä, mutta palkkionmetsästäjällekin voi tulla tunnonvaivoja...
  
Philip K. Dick oli eräs aikamme arvostetuimmista tieteiskirjailijoista. Hän sai Hugo-palkinnon v.uonna 1983. Palkkionmetsästäjä on hänen tunnetuin romaaninsa, jonka pohjalta on tehty menestyselokuva Blade Runner.
   
Suomentanut: Kari Nenonen, 169 sivua, Jalava 1989
    
Alkuperäinen nimiDo Androids Dream of Electric Sheep (1968)
  
Tämän klassikon ovat lukeneet myös:  Aikakone 1/1990 (P.A. Manninen), Hurja hassu lukija, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Tahaton lueskelija

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

"Kun lukee hyviä kirjoja, huonojen lukemisesta menee ilo."
   
  
Kun Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville ilmestyi 2010, huomasin kyllä teoksen kauniin kannen ja erikoisen nimen, mutten vielä silloin lisännyt sitä lukulistalle. Teoksen pohjalta ilmestyi elokuva tämän vuoden toukokuussa, ja katsottuani trailerin kiinnostuin lukemaan kirjan. Se tapahtui jo elokuussa, lukukokemuksesta postaaminen on vain vähän venähtänyt. Voin sanoa, että kannatti viimein lukea tämä. Se nimittäin on kirjavuoteni kohokohtia. Pidin ajankuvasta, miljööstä, hahmoista ja tyylistä. Suureksi yllätyksekseni tämä romaani on kirjoitettu kokonaan kirjeenvaihtona (kansikuva on siis vihje), mikä olikin alun hämmennyksen jälkeen hieno tapa kertoa tämä tarina.
 
Riensin kotiin, syöksyin portaat ylös ja paiskasin oven auki ja näin Robin istuvan kirjahyllyni edessä matalalla jakkaralla pahvilaatikoiden keskellä. Hän sulki juuri viimeistä laatikkoa liimanauhalla ja narulla. Laatikoita oli kahdeksan - kahdeksan laatikollista minun kirjojani oli suljettu vietäväksi kellariin! -- Siihen ei ollut sanoja! En pystynyt kauhistukseltani puhumaan. -- Minä pystyin vain kirkumaan: "Kuinka sinä uskallat! Mitä sinä olet TEHNYT?! Pane minun kirjani takaisin!" (s. 32-33)
   
Vuoteen 1946 sijoittuvan tarinan keskeinen henkilö on kolmekymmentäkaksivuotias kirjailija Juliet Ashton, joka kirjoitti sodan aikana palstaa lehteen ja etsii nyt aihetta uuteen kirjalliseen koitokseen. Sattumalta hän saa kirjeen Guernseyn saarella asuvalta mieheltä ja päätyy kirjoittamaan tälle useammin kuin kerran. Juliet saa kuulla saarella sodan aikana perustetusta kirjallisesta piiristä, joka piti osallistujiensa mielenterveyden edes jossain määrin kasassa - kiitos kirjojen ja keskustelun niiden ympärillä. Juliet päätyy matkustamaan Gurneseylle ja löytää sieltä tarinan lisäksi paljon muutakin.

 
Teos oli muodostaan huolimatta todella nopealukuinen. Se on kenties valoisin toisen maailmansodan jälkeen sijoittuva tarina, jonka olen lukenut. Vaikka sodan merkit ovat maisemassa ja ihmisissä edelleen näkyvissä, toivo, uusi alku ja rakkaus luovat sille hurmaavaa vastapainoa. Se on ylistyslaulu kirjallisuudelle ja täydellistä luettavaa romantiikan ystäville. Nyt haluan nähdä elokuvankin, vaikka luulen, että versiot ovat aika kaukana toisistaan. Tässä on jotain samaa kuin Jennifer Worthin Hakekaa kätilö! -muistelmissa ja Ylellä pyörineessä tv-sarjassa Muukalaiset keskellämme.

Olenko liian nirso? En halua naimisiin vain jotta olisin naimisissa. En osaa kuvitellakaan mitään yksinäisempää kuin viettää loppuelämä jonkun sellaisen vierellä kenen kanssa ei voi puhua, tai vielä pahempaa, jonkun sellaisen kenen kanssa ei voi olla hiljaa. (s. 14)
  
Teos on Mary Ann Shafferin esikoinen, jota hän ei kuitenkaan elinaikanaan ehtinyt kirjoittaa loppuun. Tarinan viimeistelyn teki hänen sisarentyttärensä Annie Barrows.
  
  
Arvosana:
           
Takakannesta:
Lontoo 1946. Kirjailijatar Juliet Ashton on etsimässä aihetta seuraavalle teokselleen, kun hän saa kirjeen tuntemattomalta mieheltä Guernseyn Kanaalisaarelta. Dawsey Adams on saanut käsiinsä kirjan, jonka sisäkanteen on kirjoitettu Julietin nimi. Hän kertoo kuuluvansa kirjalliseen piiriin, joka syntyi Guernseyn saksalaismiehityksen aikana, kun joukko saarelaisia jäi salaisen porsaspaisti-illallisen päätteeksi kiinni ulkonaliikkumiskiellon rikkomisesta. Juliet kirjoittaa ensin Dawseylle, sitten muillekin kirjallisuuspiirin jäsenille. Kirjeiden kautta hän saa kuulla hätkähdyttäviä ja lumoavia tarinoita Guernseystä ja sen omaperäisistä asukkaista. Kun Juliet vihdoin päättää matkustaa saarelle, hän ei ainoastaan löydä aihetta kirjalleen, vaan paljon enemmän.
  
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 298 sivua, Otava 2010

Alkuperäinen nimi: The Gurnsey Literary and Potato Peel Pie Society (2008)

torstai 18. lokakuuta 2018

Alan Bradley: On hieno paikka haudan povi (Flavia de Luce #9)

"Flavia", Claire sanoi, "olet sanalla sanoen hämmästyttävä. 
Kerta kaikkiaan. Ja myös pelottava."
--
"Olen sellainen ihminen, joka vielä muuttaa maailmaa", sanoin hänelle.
  
  
Onni suosii rohkeita tyttöjä (s. 202)
   
Arvostelukappale
  
Lukuhaasteissa: Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste
  
Alan Bradleyn sarja nerokkaasta myrkkyasiantuntijasta ja harrastelijasalapoliisi Flavia de Lucesta on edennyt jo yhdeksänteen suomennettuun osaansa, On hieno paikka haudan povi. Eletään kesää 1952. De Lucejen perhettä on kohdannut taas yksi murhenäytelmä ja sisaret Flavia, Ophelia ja Daphne ovat lomailemassa Doggerin, perheen palveluksissa olevan isän uskollisen ystävän kanssa. Ja kuinka ollakaan, Flavia onnistuu taas löytämään ruumiin. Hassua, kuinka paljon murhia brittiläisellä maaseudulla tapahtuukaan! 
  
Minulle ruumis, jota ei ole tutkittu, on tarina jota ei ole kerrottu: tiiviiksi puristettu tarinapallo, joka suorastaan vaatii tulla puretuksi aina viimeiseen langanpäähän asti! (s. 63)
  
Flavia tapaa tutkimustensa aikana pojan, joka muistuttaa hämmentävän paljon häntä itseään. Flavia ei ole tällä kertaa yhtä pikkuvanha kuin aikaisemmin, hän kasvaa kohti aikuisuutta - tai ainakin hän uskaltaa myöntää, kun ei tiedä jotain. Hieman ärsyttävä hän kuitenkin osaa olla näytellessään tietämätöntä, mutta onneksi hän muutamaan otteeseen näyttää myös todelliset kasvonsa. En muuten ole aikaisemmin tiennyt, että aikoinaan apteekkarit myös kehittivät kuvia. 
  
Orlando Whitbredin murhaaja oli tuhon oma. Tästä hetkestä lähtien hänellä ei ollut minkään valtakunnan mahdollisuuksia päästä karkuun parivaljakolta Dogger & De Luce. (s. 100-101)
  
Parasta tässä osassa on Flavian ja Doggerin suhde. Flavia on aina ollut hyvin etäinen perheensä kanssa, mutta uskoutuu Doggerille monista asioista. Dogger kohtelee nuorta ystäväänsä vertaisenaan ja he ratkovat joesta löytyneen nuoren miehen kuolemaa yhdessä. Olen aivan täpinöissäni tästä käänteestä, sillä vainuan, ettei kaksikon työskentely pääty tähän osaan. Ja mikä parasta, seuraava osa saadaan jo ensi keväänä, kun The Golden Tresses of the Dead ilmestyy suomeksi. Tavalliseen tapaan on jälleen kerran kiitettävä kääntäjä Maija Heikinheimoa, joka tekee upeaa työtä näiden teosten kanssa. 
  
"Miten voit tietää siitä?" hän kysyi. "Oletko noita?" 
"Olenhan minä", sanoin tilanteesta nauttien. "Harjoitan aivan erityistä noituutta, jota kutsutaan ajattelemiseksi. se on salaperäinen kyky." (s. 218) 
-- 
"Miten ihmeessä sinä voit tietää?" 
"Naisellisen intuition avulla", vastasin. Se oli silkka valhe. Naisellinen intuitio ei ole itään muuta kuin hyväksyttävä tekosyy naisen aivoille. (s. 299)
  
Minkä näköisenä muuten olette ajatelleet Flavian ja Doggerin? Minulle hahmot näyttävät Wednesday Addamsilta vuoden 1991 The Addams Family -elokuvasta, näyttelijänä Christina Ricci ja Edwin Jarvisilta Agent Carter -tv-sarjasta, näyttelijänä James D’Arcy. 
  
Juuri kun luulin hahmottavani mikä hän on miehiään, hän paljastaa aivan uuden ja yllättävän puolen itsestään. (s. 327)
  
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Kuolema ei lomaile
  
12-vuotias Flavia de Luce yrittää löytää sisältöä merkityksettömältä tuntuvaan elämäänsä järkyttävän perhetragedian jälkimainingeissa. Perheen uskollinen palvelija Dogger haluaa saada Flavian ajatukset muualle ja vie hänet isosiskoineen idylliselle jokiretkelle keskelle Englannin kauneinta maaseutua. Matkalla heidän veneensä lipuu ohi kirkon, missä pahamaineinen pastori on hiljattain saattanut kolme seurakuntalaistaan mullan alle myrkyttämällä ehtoollisviinin syanidilla.
  
Flavia lepuuttaa kättään vedessä, kun jokin yhtäkkiä hipaisee sitä. Flavia tarraa reaktiomaisesti kiinni pinnan alla odottavaan yllätykseen ja riuhtaisee sen ylös odottaen joutuvansa kasvokkain hölmistyneen kalan kanssa. Hänen otteessaan on kuitenkin jotain aivan muuta, ja löytö herättää kemian salat tuntevan ja rujoista henkirikoksista kiinnostuneen Flavian mielenkiinnon välittömästi.
  
Mikäpä muu voisikaan pyyhkiä surun paremmin pois Flavian mielestä kuin arvoituksellisen murhan ratkaiseminen – vaikka ratkaisu uhkaakin viedä harrastelijasalapoliisin ennenaikaiseen hautaan.
   
Suomentanut: Maija Heikinheimo, 393 sivua, Bazar 2018
    
Alkuperäinen nimiThe Grave's a Fine and Private Place (2018)
  
Flavia de Luce on tuttu myös täällä:  Kirjan vuoksi, Hima Saimi
     
Sarjassa ilmestyneet:
  1. Piiraan maku makea (2014) / The Sweetness at the Bottom of the Pie (2009) 
  2. Kuolema ei ole lasten leikkiä (2014) / The Weed That Strings the Hangman's Bag (2010) 
  3. Hopeisen hummerihaarukan tapaus (2015) / A Red Herring Without Mustard (2011) 
  4. Filminauha kohtalon käsissä (2016) / I Am Half-Sick of Shadows (2011) 
  5. Loppusoinnun kaiku kalmistossa (2016) / Speaking from Among the Bones (2013) 
  6. Kuolleet linnut eivät laula (2017) / The Dead in Their Vaulted Arches (2014) 
  7. Nokisen tomumajan arvoitus (2017) / As Chimney Sweepers Come to Dust (2015) 
  8. Kolmasti naukui kirjava kissa (2018) / Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd (2016)
  9. On hieno paikka haudan povi (2018) / The Grave's a Fine and Private Place (2018)
  10. The Golden Tresses of the Dead (2019) - Ilmestyy suomeksi keväällä 2019

maanantai 15. lokakuuta 2018

Maarit Verronen: Hiljaiset joet

"Kaikesta huolimatta olin sopeutunut maailmaan hyvin, 
ja minusta oli sääli, että se loppuisi."
  
    
Arvostelukappale
  
Tässä on yksi parhaista vuoden aikana lukemistani kirjoista. Maarit Verrosen varsin lyhyt, vain 177 sivuinen Hiljaiset joet oli pakko ahmia nopeasti. Olen lukenut kirjailijalta aiemmin teoksen Karsintavaihe ja minusta tuntuu, että Verrosesta on tulossa kovaa vauhtia yksi suosikkikirjailijoistani.

Koska olen dystopiakirjojen katastrofielokuvien iso fani, oli tämä maailmanlopun kuvaus täysosuma. Teoksen tunnelmassa on paljon samaa kuin Cormac McCarthyn Tiessä ja elokuvassa 2012. Teoksesta tuli myös mieleen Lars Wilderängin Tähtikirkas, Beth Revisin Across the Universe -sarja, Kass Morganin The 100 -kirjasarja ja sen pohjalta tehty tv-sarja sekä leffa The Day After Tomorrow.

Tehtiin se mitä ehdittiin. Olennaista oli, että mahdollisimman monilla säilyi mahdollisimman pitkään toivo selviytymisestä. (s. 118)

Kirja kertoo todella lakonisesti ja melankolisesti tarinan visissäkymmenissä olevasta Lia-nimisestä naisesta, jolla on Suomen passi, mutta asuu maailman pahimman maan naapurissa. Hän rakastaa jokea ja meloo sitä pitkin tavaraa keräten ja saarissa teltassa yöpyen. Toisinaan hän vierailee kylässä, jossa asuu naapurimaasta paenneita ihmisiä, kuten kaksi vuotta aikaisemmin joukkoon liittyneet viisi lasta, kolmesta eri perheestä, jotka Lia pelasti hajonneelta lautalta. Lapset saavat uudet nimet, River, Heather, Stella, Frost ja Neve.

Etelätaivaan outo kajo ei ollut aurinko. (s. 67)
  
Verronen menee heti asiaan. Maailmanloppu on kirjan ensimmäisen luvun kolmas sana. Lukija tietää siis jo tässä vaiheessa, millaiseen kirjaan on tarttunut. Aluksi syyt maailman tuhoutumiseen ovat epämääräisempiä ja ne tarkentuvat kirjan edetessä. Huolimatta alati pahenevista tuhoarvioista, teoksen selviytyjillä, Lialla ja lapsiviisikolla on alati eteenpäin vievää voimaa.

He tarttuvat kaikkiin pieniinkin toivon pilkahduksiin ja mahdollisuuksiin. Nomadin elämä on tuttua Lialle, joka kantaa kaikkiea maallista omaisuuttaan aina mukanaan ja lapsetkin ovat joutuneet tottumaan vähään, niinpä siinä missä tuhlailevaan yltäkyltäisyyteen tuudittautuneet ihmiset ovat pulassa, he pärjäävät vähemmällä, kunhan saavat vain olla yhdessä.

Nyt syynä maailmanloppuun ei ole sota tai ilmastonmuutos, zombievirus tai muukalaisten hyökkäys Maahan, vaan kosminen ryppy, jolta ei olisi mitenkään pystynyt suojautumaan. Mannerlaattojen rajoilla rakoilee, nukkuneetkin tulivuoret heräävät ja maa järisee lopulta yötä päivää. Onkin varsin raikasta lukea ihan uudentyyppisestä katastrofista.

Kenelläkään ei enää voinut olla epäilystä siitä, että tässä oli tosi kyseessä. Vähintään viisi miljardia kuollutta oli varovainen arvio. (s. 65)

Verronen kuljettaa tarinaa upeasti. Missään vaiheessa en arvannut mihin suuntaan tarinaa tuee kääntymään. Ja loppu oli yhtä yllätävä, mutta en olisi voinut toivoa parempaa huipennusta. Tätä voisi sanoa liki täydelliseksi lukukokemukseksi. Vaikka jotkin jonenkäänteet ovatkin hieman vaikeita uskoa, se ei haittaa tämäntyyppisessä tarinassa. Hiljaiset joet on vetävästi kirjoitettu selviytymistarina, todistus ihmisten sitkeydestä ja kyvystä aloittaa kaikki alusta.  Lämmin suosittelu, lukekaa tämä!
 
  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Jokivarressa työkseen retkeilevä Lia seuraa kaikkien muiden ihmisten tavoin huolestuneena, miten ympäristö tuhoutuu pala palalta äkillisen kosmisen mullistuksen seurauksena. Hän poimii mukaansa viisi tielleen osunutta lasta, jotka kaipaavat aikuisen tukea mullistuvassa maailmassa.
  
Hiljaiset joet kertoo henkilöidensä tarinan lakonisesti, uskottavasti ja myötäelävästi. Rankasta aiheestaan huolimatta Maarit Verrosen romaanin sivut henkivät merkillistä toiveikkuutta ja uskoa ihmisen selviytymiseen.
   
177 sivua, Aviador 2018
     

torstai 11. lokakuuta 2018

Tärppini Helsingin kirjamessuilla 25.-28.10.2018

   
Tässä postauksessa nostan esiin tärppejä Helsingin kirjamessuilta, eli nämä lavaohjelmat olen alustavasti suunnitellut meneväni katsomaan.  Tänä vuonna torstai on päivistä kaikkein kiinnostavin ja olenkin siellä koko päivän juoksemassa paikasta toiseen. Pari juttua menee päällekkäin, enkä ole vielä päättänyt, kumpaan haluan mennä. Perjantaina ja lauantaina minua saa nykäistä hihasta, jos haluaa moikata, etenkin bloggaaja-aamiaisella varmaan nähdään monien kanssa. Kannattaa seurata messukuulumisiani myös Instagramista. Sunnuntaina en tänä vuonna ole messuilla, sillä sain niin hyvät lentolipputarjoukset, että matkustan jo sunnuntaiaamuna takaisin Ouluun. 
   
Torstai 25.10.
  
Klo 10:30-11:00 Kallio | Erika Vik: Nefrin tytär
Klo 11:30-12:00 Kallio | Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta - Sensored Reality 1
Klo 12:00-12:30 Kallio | Paneeli: Ilmasto muuttuu - meidän pitäisi
Klo 13:30-14:00 Töölö | Kyllä nuoret lukevat! / Kallio | Helena Waris: Vedenkehrääjä
Klo 14:00-14:30 Töölö | Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Klo 15:00-15:30 Punavuori | Fantasiakeskustelu
Klo 15:30-16:00 Punavuori | Kauhua lapsille ja nuorille
Klo 16:00-16:30 Senaatintori | Don Rosa: Ankkalegenda / Kallio | Sini Helminen: Veden vallassa
Klo 16:30-17:00 Kallio | Elina Pitkäkangas: Ruska
Klo 17:00-17:30 Kallio | Elena Mady: Varjelija
Klo 17:30-18:00 Punavuori | Maailmanloppu Maarit Verrosen ja Esko Valtaojan mukaan / Kallio | Tusina
Klo 18:00-18:30 Punavuori | Maailmanloppu peruttu
Klo 19:00-19:30 Punavuori | Piia Leino: Taivas
  
  
Perjantai 26.10.
  
Klo 11:30-12:00 Kallio | Näkymätön sukupuoli - Ei-binäärisiä ihmisiä
Klo 12:00-12:30 Töölö | Lukutaito - mielesi supervoima
Klo 14:00-14:30 Punavuori: Terhi Tarkiainen: Pure mua
Klo 14:30-15:00 Kallio | Elina Rouhiainen: Aistienvartija
  
    
Lauantai 27.10.
     
Klo 11:30-12:00 Kallio | Salla Simukka: Sammuta valot! /Sytytä valot!
Klo 12:00-13:00 Kallio | Paneeli: Jos teiniangsti ei lopu
Klo 14:30-15:00 Kallio | Anu Holopainen: Sydänhengitystä
Klo 16:00-16:30 Kallio | Nonna Wasiljeff: Loukkupoika
Klo 16:30-17:00 Kallio | Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras
  

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Lastenkirjakimara osa 1 (Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Uusi maailma: Kaksi heimoa, Riikka Ala-Harja: Kahden perheen Ebba, Juha-Pekka Koskinen: Matilda pelastaa maailman & Leila Saarivirta: Nukkumatin vastaisku)

"Hän itki ihmisten pahuutta ja sitä, että paha tuntui nostavan päänsä 
aina uudelleen ja uudelleen, vaikka sitä yritti kuinka kitkeä."
  
   
Lukuhaasteissa: Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste
  
Kun Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin kirjoittaman ja Pasi Pitkäsen upeasti kuvittaman Kepler62 -kirjasarjan ensimmäinen kausi päättyi, jäin todella kiinnostuneena odottamaan jatkoa. Ensimmäiset kuusi kirjaa kun ehtivät vasta raapaisemaan pintaa hahmojen ja uuden planeetan tarinasta. Olinkin iloinen nähdessäni kirjaston varauhyllyssä, että Uusi maailma: Kaksi heimoa on lähes tuplapaksu aiempiin kirjoihin nähden. Seuraavaa kakkoskauden teosta tosin saakin sitten odottaa vuoden, eli Saari ilmestyy syyskuussa 2019. 
   
Kun aloitin kirjan lukemisen, en meinannut päästä kärryille siitä, missä mennään. Luulin unohtaneeni jotain tärkeää kuudennesta kirjasta. Kävi kuitenkin pian selville, että kausien välissä on kulunut jonkin verran aikaa. Ensimmäisinä uudelle planeetalle saapuneet lapset ja nuoret ovat nyt suunnannäyttäjiä ja asetettu johtajien saappaisiin. Kaikki eivät kuitenkaan pidä siitä, mihin suuntaan selviytyjien ryhmä on menossa ja porukka on jakaantunut kahteen heimoon, joista toinen on muuttanut uuteen leiriin. Jäljelle jääneen ryhmän sisälläkin on aatteellisia ryhmiä.

Sisäisten ristiriitojen lisäksi ryhmää uhkaa gangstakaneiksi nimettyjen olentojen rajoittamaton ruokahalu ja lisääntymiskyky. Maasta tuodut syötävien kasvien siemenet uhkaavat loppua kaninkaltaisten tuholaisten popsiessa kallisarvoiset sadot yksi toisensa jälkeen. Tarina kerrotaan Jonin näkökulmasta. Johtajuuden taakka on raskas nuorelle hahmolle, ei heimolle parhaan polun valitseminen ole helppoa. Uusien tulokkaiden joukosta nousee esiin todella kiinnostava hahmo, joka käyttää nimeä X. Hänestä tahdon kuulla lisää seuraavissa osissa.  
    
Joni katseli leikkiviä kyläläisiä. Eri puolilta maapalloa kerättyjä lapsia, jotka olivat paenneet tekoälyä, saaneet paikan tähtienvälisessä nooan arkissa ja uuden mahdollisuuden tällä planeetalla. (s. 121)
  
Siinä missä kirjan paksuus oli plussaa, ei tarinassa ollut aivan samaa tenhoa kuin aikaisemmin. Pidin kyllä aiempaakin synkemmästä juonesta ja takaumien kautta avautuvista kerroksista. Pitkäsen kuvitus oli edelleen kaunista katsella, mutta siitäkin puuttui se terä, joka edellisissä kirjoissa oli niin erityistä. Kokonaisuuten kirja oli kuitenkin ihan ok, vaikka ei täysin vastannutkaan odotuksiani. Laitoin kyllä rastin seuraavaan kalenteriin kirjan ilmestymiskuukauden kohdalle, sillä uskon, että takkuavasta alusta huolimatta, tulee Kepler62:n kakkoskausi olemaan ihan huikea, kunhan kerronta lähtee täysillä vauhtiin.
  
  
Arvosana:
               
Takakannesta:
Kepler62-avaruusseikkailun toinen kausi alkaa!
  
Suosittujen tekijöiden Kepler62-seikkailu vie lukijan jännittävälle matkalle läpi avaruuden. Uudisraivaajina tuntemattomalle planeetalle lähtevien lasten elämää kuvaava sarja on saavuttanut suuren suosion Suomessa ja ulkomailla.
  
Alkuperäisen Kepler62-retkikunnan nuorin jäsen, Joni on saanut harteilleen päällikön tehtävän, joka ei ole helppo. Leirissä on ongelmia: Joku sabotoi vähän kaikkea ja jättää uhkaavia viestejä ja merkkejä. Viljelykset eivät onnistu, sillä Keplerin tuholaiset syövät sadon toistuvasti. Jonin avuksi tulee kuitenkin juureton katutyttö, joka ei ole kotoisin mistään ja on siksi Keplerissä kuin kotonaan.
  
257 sivua, WSOY 2018
  
Kuvittanut: Pasi Pitkänen
    
Samankaltaista luettavaa: William Golding: Kärpästen herra
  
Muualla sanottua: Kirjahilla

"Miksi ne tyhmät erosi. Miksi ne pilasi mun elämän. 
Mä joudun lentämään kahden maan välillä ilman äitiä ja isää.
  
Mä haluaisin rauhalisempaa elämää."
 
 
Lukuhaasteissa: Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste
  
Riikka Ala-Harjan Ebba-sarja alkoi viime vuonna kirjalla Kahden maan Ebba. Siinä neljäsluokkalainen Ebba lensi Saksaan isänsä luokse itsenäisyyspäivän tienoilla ja tapasi isän uuden puolison sekä tämän muutaman vuoden nuoremman tyttären. Lentomatkalla Ebba tapasi lisäksi Hansin, jonka kanssa ystävystyi ja on sittemmin lentänyt monta meno-paluuta yhdessä. Kahden perheen Ebba kertoo siitä, kun isä tulee uuden perheensä kanssa Suomeen. Yllättäen myös Hans on tulossa, kun Ebban kaksi perhettä tapaavat. 
  
Haloo isä, mua ei enää kiinnsta mitkään jäätynet prinsessat! -- Mua kiinnostaa tubettajat, pari laulajaa ja yhden sikahyvän telkkarisarjan näyttelijät. (s. 12)
  
Toinen osa sarjaa on tunteiden vuoristorataa. Yksi Ebban ystävistä viettää synttäreitään Korkeasaaressa, eikä Ebbaa ollut kutsuttu. Itse asiassa ystävä oli sanonut ettei aio viettää synttäreitä ollenkaan tänä vuonna ja asia paljastuu vasta kavereiden kuvista. Ebbakin täyttää pian kaksitoista ja tämän kirja isoin juttu on kuukautiset. Mahtavaa, että lastenkirjassa tartuttu tähän normaaliin mutta tabuoituun asiaan ja selittää luontevasti, ettei asia ole maailmanloppu. 
  
Nostan pöntönkannen ylös ja lasken farkut alas. 
Mun pikkareissa on jotain. 
Jotain punaista.
--
Apua.
 
Alkoiko ne nyt? 
Just nyt. 
Täällä. 
Korkeasaaressa. 
Mun kuukautiset. (s. 52)
  
Ebba-kirjoissa on jotain samaa kuin Maria Kuutin Anna ja Elvis -sarjassa, ainoana erona, että pikkuisen vanhemmille suunnattujen Ebbojen pohjavire on paljon synkempi eikä niissä juurikaan ole huumoria. Ebba-kirjoissa käsitellään ajankohtaisia asioita, kuten terrorismia, kiusaamista,  eläintarhojen eettisyyttä, konmarittamista, kasvissyöntiä ja ilmastonmuutosta. 
  
Arvosana:
                 
Takakannesta:
Ebban kaksi perhettä kohtaavat, kun isä tulee käymään Saksasta uuden perheensä kanssa. Vierailu on yllätyksiä täynnä.
  
Viidesluokkalaisen Ebban ei tarvitse tänä keväänä lentää Berliiniin, sillä isä matkustaa Helsinkiin. Mukana tulevat isän uusi puoliso Jolanka ja Jolankan tytär Anna, joka roikkuu koko ajan Ebban kimpussa.
  
Korkeasaaren-retkellä Jolanka auttaa, kun Ebba kaivaa neuvoja hankalassa tilanteessa. ”Ihan kuin Jolanka tajuais mua. Ekaa kertaa kunnolla”, Ebba ajattelee. Lisää yllättäviä asioita on luvassa, kun Ebban kaksi perhettä kokoontuu yhteiselle aterialle.
  
Lue myös Kahden maan Ebba, joka oli Lasten- ja nuorten kirjallisuuden Finlandia- ja Arvid Lydecken -palkintoehdokkaana 2017.
   
110 sivua, Otava 2018
  
Kuvittanut: Marika Maijala
  
Muualla sanottua:  Kirjakko ruispellossa, Siniset helmet
  
"- Minulla on ollut pitkä päivä, äiti sanoi.
  
- Ei se maailmaa tuhoamalla lyhene, Matilda puuskahti.
  
- Teoriassa voi kyllä lyhetä, jos maailma tuhoutuu nopeasti, isä ehdotti."
    
        
Juha-Pekka Koskisen uutuuslastenkirja Matilda pelastaa maailman sisältää vahvasti vihreän ajatuksen. Päähenkilö on Matilda, jonka elämää seurataan syntymästä parikymppiseksi asti, mutta pääpaino on tytön lapsuudessa. Jo syntymässään Matilda on poikkeava lapsi: hän itkee kuin palosireeni aina, kun vanhemmat vaihtavat hänen kertakäyttövaippansa. Esikoulussa Matilda ei anna heittää mitään pois ja koko rakennus haisee kevyesti eltaantuneelta maidolta, sillä jokainen maito- ja jugurttipakkaus on säästetty.
  
Kun Matilda lähtee kouluun, vanhemmat saavat viestejä koulusta, kuinka ajattelevainen lapsi Matilda onkaan. Hän etsii tietoa, kunnes on lopulta valmis muuttamaan vanhempiensa asenteita. Virtasten perheessä ei ole enää roskaa, vaan kaiken voi kierrättää tai myydä tarpeettomana pois. Vanhempien ei ole aluksi helppoa noudattaa Matildan ohjeita, mutta kun tyttö alkaa puhua siitä, kuinka maailman eläimet kuolevat ja ihmisetkin ovat täynnä muovia, jokin vanhempien ajattelumallissa antaa pikku hiljaa periksi ja he huomaamattaan alkavat noudattaa vihreämpiä käyttäytymismalleja. 
  
Nyt oli Virtasten aika siirtyä nykyaikaan, isä ja äitikin olivat varmasti jo tarpeeksi vanhoja omaksumaan uusia aatteita. Roskia ei enää saanut viskata yhteen ja samaan pussiin, niitä piti lajitella. (s. 15)
  
Teoksen teema on mahtava, olen vihreitä arvoja, kierrättämistä ja uusiokäyttöä kannattava ja harjoittava ihminen. Välillä tekstistä tuli kuitenkin saarnaava ja tuputtava olo, mikä ei tässä maailmanajassa ole kuitenkaan välttämättä liikaa. Onhan viime kesän helteet Suomessa aika selkeä merkki siitä, että ilmastomme muuttuu. Mediassakin puhutaan jatkuvasti hirmumyrskyistä, sulavista jäätiköistä ja mehiläisten kuolemasta. Jos ihmisten tapoja ei muuteta nyt heti radikaalisti, on kohta edessä aika isoja muutoksia halusi tai ei.
  
Matilda on Peppi Pitkätossumainen hahmo, jolla on vahva moraalinen ja ekologinen aate, joiden mukaisesti voisivat ihan kaikki elää. Toivottavasti kirjan ajattelumalli tarttuisi edes jollakin asteella sitä lukeviin lapsiin ja aikuisiin. Meidän pitäisi yhdessä rakentaa parempi maailma. Ja niin kuin aikuiselta Matildalta viimeisessä luvussa kysytään, että kuinka yksi ihminen muka voisi vaikuttaa mitenkään - kun niitä yksittäisiä ihmisiä onkin paljon niin yhteinen panostus alkaa näkymään. 
  
Arvosana:
               
Takakannesta:
Kukaan ei voi yksin pelastaa maailmaa. Niin ajattelevat myös Juhani ja Hanna Virtanen, kunnes heille syntyy pieni Matilda-tyttö. Kun Matilda kasvaa, Virtasten jokapäiväinen huoleton elämä pakkauspahvien, muovipullojen ja tyhjien säilykepurkkien maailmassa saa uuden käänteen. Miksi keittiössä on yhden roska-astian sijaan kolme ja lastentarhassa alkaa haista hapan maito? Uskaltaako äiti ja isä enää syödä mitään, etteivät jääkarhut näänny ja linnut putoile taivaalta? 
  
Maailmassa ei todellakaan ole enää roskaa, kaiken voi käyttää uudestaan! Hauska ja tärkeä tarina toimeliaasta Matildasta on todellinen koko perheen kirja. Valloittavan kuvituksen on tehnyt lupaava nuori kuvittaja Paula Mela.
    
45 sivua, Karisto 2018 
  
Kuvittanut: Paula Mela
  
Muualla sanottua: Lastenkirjahylly

"Aikuiset ovat unohtaneet, kuinka tehokasta eliksiiriä uni on. He etsivät 
terveyttä vitamiinipurkeista, tehoa aivoihin älypeleistä ja kimmoisuutta 
ihoon kalliista voiteista, vaikka unipyörteeni voittaa ne kaikki."
  
  
Arvostelukappale
  
Luin bloggaajakollega Leila Saarivirran esikoislastenkirjan Nukkumatin vastaisku jo huhtikuussa, mutta ohkainen kirja oli hukkunut työpöydän paperikasaan. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
  
Teos kertoo Nukkumatista ja siitä, kuinka hän ei enää ole top 10 suositumpien fantsujen eli fantastisten hahmojen listalla, toisin kuin Joulupukki ja Hammaskeiju. Nukkumahti tästä tuohtuneena yrittää etsiä uusia kanavia tuoda itseään esille ja perustaa puikulaperunan muotoisen ystävänsä Pahkuran kanssa YouTube-tilin. Hän myös jakaa hyviä nukahtamisvinkkejä. 
    
"Onnen ja suosion etsiminen kannattaa aloittaa itsestä. Fanittakaamme siis aivan ensimmäiseksi itseämme ja heti sen jälkeen ystäviämme", Louna pamautti. Kuuntelin suu ammollaan, niin järkeviä lauseita soljui korviini. (s. 88)
  
Nukkumatti rikkoo neljättä seinää puhuttelemalla suoraan lukijoita ja kertomalla kuinka kirjoitti omaa kirjaansa. Minä en yleensä ole kyseisen kerronnan keinon fani, niinpä se ei uponnut. Moderni satu Nukkumatista noin muuten kylläkin. Hauska päivitys hahmon imagoon: parrakkaasta, sininuttuisesta tonttu-ukosta nuoreksi, sinitukkaikseksi pojaksi, joka hiekan sijaan nukuttaa unipyörteellä.

Arvosana:
             
Takakannesta:
Herätys! Nukkumatti bloggaa, tubettaa ja somettaa. Nykypäivän satuhahmossa on särmää ja hersyvää huumoria.
  
Nukkumatti huomaa järkytyksekseen tipahtaneensa Huippuhahmot-äänestyksessä häntäpäähän, kauas Joulupukin, Hammaskeijun ja jopa Tonttu Toljanterin taakse. Ihmiset ovat selvästi unohtaneet Nukkumatin ja unen tärkeyden.
  
93 sivua, Otava 2018
  
Kuvittanut: Pentti Otsamo