lauantai 30. kesäkuuta 2018

Pride-viikon koontipostaus


       
Pride-viikko on tämän haasteen muodossa tulossa päätökseen ja onkin aika koota kaikki luetut kirjat ja muut teemaan liittyvät postaukset. Linkkaa oma koosteesi tai kommentoi lukemasi ja/tai postausten linkit alle.
  

Kiitos kaikille mukana olleille!



Vinkkilistoja ja muita teemaa käsitteleviä postauksia:

Luettuja teoksia:
   

keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Lukupiirissä | Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

"Katsotko tätä saarta ja uskot näkeväsi totuuden asioista?"
   
   
Toukokuun lukupiirikirja

Lukuhaasteissa: Pride-viikon lukuhaaste, Spefi-lukuhaaste: 23. Kirja, joka on voittanut Kuvastaja-palkinnon, Kirjoja ulapalta ‒ merellinen lukuhaasteKirjankansibingo kesälle 2018: Kaupunki

Pride-viikon lukuhaasteen tarkoituksena on nostaa esille kirjallisuutta, jossa esiintyy sukupuoleltaan ja/tai seksuaalisuudeltaan sateenkaarevia hahmoja.
  
Luin Emmi Itärannan Teemestarin kirjan viitisen vuotta sitten ja vaikutuin teoksen kielestä ja maailmasta. Olinkin iloinen, kun Itärannalta ilmestyi pari vuotta myöhemmin toinen teos. Se sijoittuu aivan toiseen maailmaan, vaikka Teemestarin kirja päättyikin niin, että siihen olisi voinut kirjoittaa jatkoakin. En ole tullut lukeneeksi Kudottujen kujien kaupunkia aikaisemmin, sillä se on samana vuonna ilmestyneen Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävän kanssa niitä harvoja teoksia, joista en saanut pyytämääni arvostelukappaletta - ehkä Postin surullisen kuuluisan pakettien hukkaamiskyvyn takia. Teoksilla on myös muutamia kiinnostavia samankaltaisuuksia, kuten sijoittuminen saarelle.
   
Olen lainannut kirjan ainakin kerran aikaisemmin, mutta palautin sen koskaan siihen kertaakaan tarttumatta - se jäi sivuun tuoreempien tai sillä hetkellä kiinnostavampien teosten noustessa lukupinoissa sen ohitse. Niinpä ehdotinkin lopulta teosta vetämäni lukupiirin näillä näkymin viimeiseen kevätlistaan ja siitä tuli toukokuun kirja. Viimeinen lukupiiriteos se ei kuitenkaan ole, sillä tapaamme vielä kolme kertaa kesän aikana. 
  
Päättelen hänet naiseksi, sillä en ole nähnyt yhtään miespuolista vartijaa. Hänen ruumiinrakenteensa on kuitenkin rotevalla tavalla kulmikas, ja hänen kasvonsa näyttävät sukupuolettomilta.
--
"Kun katsot minua", Ila sanoo, "mitä näet?"
 
"En tiedä", sanon. 
"Ei tiennyt se kätilökään, joka auttoi minut maailmaan. -- Tiedätkö, mitä saarella tehdään niille vastasyntyneille, joita ei osata nimetä suoralta kädeltä mieheksi tai naiseksi?" -- "Jos et ole ennen nähnyt kaltaistani, se ei johdu siitä, ettei meitä syntyisi tähän maailmaan -- se johtuu siitäm ettei meidän anneta elää." (s. 207 ja 284-285)
  
Kudottujen kujien kaupungin päähenkilönä on Eliana-niminen nuori kutojanainen. Tarina nytkähtää käyntiin, kun hän on menossa kutomaan seinäseittiä Seittien Taloon ja verilammikossa makaava tuntematon nainen kiinnittää hänen huomionsa. Nainen on vaiennettu, hänen kielensä on leikattu pois, mikä herättää paljon kysymyksiä. Mitä hän ei saanut kertoa? Myöhemmin ilmenee, että hänen nimensä on Valeria ja naisten kohtalot solmiintuvat yhteen - he rakastuvat toisiinsa. Elianalla on oma osansa saaren kohtalossa, linkkinä menneen ja tulevan välillä. Teoksen kiinnostavin henkilö on kuitenkin intersukupuolinen Ila. Teos sopiikin hyvin Pride-viikon lukutempaukseen
  
Olen sisältä sulaa lasia ja pieniä liekkejä -- minulla on kaikki menetettävänä, nostan käteni hänen niskaansa ja suutelen htäntä. -- Hitaasti, histaasti hän ohjaa kättäni, ja opettelemme kumpikin sellaista, mitä emme vielä osaa. (s. 158)
  
Teoksen maailma on hyvin ahdistava, sillä ihmisillä on hyvin vähän mahdollisuuksia valintoja. Saarella on muutamia Tietojen Taloja, kuten Seittien Talo, jonne pääsevät vain naiset ja Sanojen Talo, jonne pääsevät vain miehet - kuinkas muutenkaan. Taloihin on kuitenkin rajattu pääsy ja muita ammattivaihtoehtoja on mainittu vain vähän, esimerkiksi parantaja, kalastaja ja tatuoija. Eliana ja hänen Sanojen Taloon päässyt veljensä ovat monien sukupolvien ajalta, jotka ovat muuta kuin merenkulkijoita ja kalastajia.
  
Oli kamalaa lukea yhteisöstä, jossa naisille ei opeteta lukemisen ja kirjoittamisen taitoja. Eliana oli oppinut taidon vahingossa. Myös se, ettei Seittien Talossa saa luoda uutta oli outoa ja yhteen muottiin pakottavaa. Siellä on kyllä aiemmin valmistettu värikkäitä kuvakudoksia, mutta jostain syystä niiden tekeminen on nykyään kielletty - eikä vain siksi, että silkkilevä on kuollut sukupuuttoon satoja vuosi sitten - ja kutojat saavat tehdä vain seinäseittien ennalta määrättyä kuviota. 
  
Ne ovat painajan kasvot, joihin valo ei koskaan osu ja joiden piirteitä en milloinkaan erota. Ne katsovat suoraan minuun, ja niiden nimi on pimeys. (s. 140)
  
Saarella on muutamia vuosikymmeniä aikaisemmin ollut sairaus nimeltään Unirutto, johon sairastuneet on poltettu roviolla. Nyt tuo mystinen sairaus on Neuvoston mukaan tulossa takaisin ja kaikkia unia näkeviä pidetään sairastuneina ja heidät lähetetään Tahrattujen Taloon. Unia paljon näkevänä olisin ollut varmaan ensimmäisenä pois passitettavien joukossa, toisin kuin Eliana, joka kapinoi hiljaa sääntöä vastaan ja pystyy unissaan kontrolloimaan niiden maailmaa. 
   
Vangitut ihmisparat pakotetaan työskentelemään epäinhimillisissä olosuhteissa ainoana tavoitteenaan kerätä arvokasta materiaalia, jota käytetään väriaineen tekemiseen ja myydään mantereella. Tästä tulee mieleen Anneli Kannon ja Terhi Rannelan Kuparisaari-trilogia. Unissa monet ihmiset kohtaavat painaja-riivaajan. Lukupiirissä keskustelimme, että painaja-kuvaukset tuntuivat pohjaavan unihalvaukseen, josta osallistujilla ei ollut omaa kokemusta, mutta jokainen tunsi jonkun, joka sai näitä kohtauksia välillä.
  
Ne ovat painajan kasvot, joihin valo ei koskaan osu ja joiden piirteitä en milloinkaan erota. Ne katsovat suoraan minuun, ja niiden nimi on pimeys. (s. 140)
      
Ensimmäinen ajatukseni kirjan viimeisen rivin jälkeen oli pienoinen pettymys, johon toisaalta olin osannut varautua. Olin kuullut monilta, että he pitivät joko Teemestarin kirjasta tai Kudottujen kujien kupungista, mutta eivät molemmista. Minä kallistuin ensin mainitun suuntaan. Kudottujen kujien kaupungissa oli kyllä edellisen teoksen tapaan kauniin runollista kieltä, mutta myös keskeneräisyyden tunnetta. Kummassakin teoksessa on nimittäin paljon aukkoja ja kertomattomia asioita, joita minä ja lukupiiriläiseni jäivät kaipaamaan täytettäviksi sanoilla.
  
Juonellisesti Teemestarin kirja tuntuu lisäksi eheämmältä, mutta se voi johtua osittain siitä, että luin kirjan niin kauan aikaa sitten, enkä voi aivan rehellisesti vertailla teoksia keskenään. Myös genren osalta se maistui minulle paremmin, sillä vaikka fantasia olikin yläaste- ja lukioikäisenä lempigenreni, on minun nykyään vaikeaa nauttia fantasiateosten lukemisesta - en silti lakkaa yrittämästä. Itärannan luoma maailma oli ilahduttavan realistista fantasiaa, joka ei yrittänyt kikkailla nimillä, joissa käytetään suomalaisittain harvinaisempia kirjaimia kuten f, q, x ja z. 
    
Mutta tätä varten Lasilehto on. Täällä ei säilytetä jäänteitä. Kun tuhkat lähtevät Tulen Talosta, ne sirotellaan mereen. Saarela on myös toinen kalmisto, paikka, jossa useimmat ihmiset nykyisin kävivät. Olen kuullut, että siellä kuolleet on suljettu tummiin lasiarkkuihin, joiden kansien läpi heidän piirteensä saattaa selvästi nähdä. Heidän ruumiinsa on käsitelty siten, että ne näyttävät elämän pysähtyneeltä kuvalta vielä vuosikymmenien jälkeen. Omaiset käyvät tapaamassa heitä ja puhumassa heille, ja vastassaan heillä on vaitonainen tuijotus, joka katsoo heitä muuttumattomana ja silti kokonaan toisena. (s. 73)

Eksotiikkaa kuitenkin löytyy, teoksessa on niin laulumeduusoja, Kutoja-Neitsyt -mytologiaa ja Puhtaan Unen Talon propagandaa. Tulen tuoman valon sijaan teoksessa käytetään loistelevää lasiastioissa, mikä on hieno keksintö. Levä välillä nukahtaa ja sammuu, ja sitä on heiluteltava, jotta se hehkuisi taas. Mielenkiintoisesti eräs hahmo käyttää mikroskooppia, joita on todellisessa maailmassa ollut jo useita vuosisatoja, eli se ei ole aivan niin iso immersion rikkoja kuin aluksi koin, mutta silti erikoinen ratkaisu, sillä muuta teknologiaa ei ilmagondilien ja vesilennättimen lisäksi ole mainittu.
  
Tuulet ja sateet ovat kuluttaneet kivikaaren ulkopinnan sileäksi, mutta sisäpuolella saattaa yhä erottaa himmeitä jälkiä hahmoista, jotka porttiin on kerran kaiverrettu. Niiden muoto ei ole ihmisen, vaan vanhempi, vieraampii. Erotan enemmän kuin kaksi raajaa, ja jotakin, mikä voisi olla lankojen verkosto tai ainoastaan ajan ja sään hanpaanjälkiä jäkälän peittämässä kivessä. (s. 71)
  
Tapahtumapaikka on keskellä merta sijaitseva saari, joka kärsii toistuvista tulvista. Itäranta ei todellakaan tuhlaa rivejä saaren, sen ympäristön ja sijainnin kuvailuun. Jossain on manner, jonne osa uneksijoista on karkotettu ja missä ainakin kaksi vuosikymmentä aikaisemmin asui osa saaren asukkaista, jotka palasivat saarelle kerran vuodessa, vuositatuoinnin ottamista varten. Minulle saari kuvastui kreikalais-tyyppisen kulttuurin raunioiden päälle asettuneen myöhemmän uudisasukkaiden joukon kotina. 
  
"Vettä on paljon ja maata vähän", sanon. "Jotkin meret ovat liian suuria laivojen ylittää. -- Kaikkialla ei ole samanlaista kuin saarella. On paikkoja, joissa ihmisillä on lupa uneksi vapaasti." (s. 308)
  
Saarella on paljon salaisuuksia ja mitä pitemmälle kirjaa lukee, sen enemmän niitä paljastuu. Yksi kirjan mielenkiintoisimmista kohtauksista liittyy seremoniaan nimeltään Sanojen Tuhkaus. Se herättää ajattelemaan, mahdetaanko hitoriaa kirjoittaa samalla uudelleen kuten George Orwellin teoksessa Vuonna 1984
  
He kantavat kirstut tuhkauskentän laidalle ja avaavat ne. Kirstut ovat täynnä kuluneisiin nahkakansiin sidottuja sanoja.  
Nämä ovat Kuolleita Koodekseja: niiden paperi on liian vanhaa ja haurasta käännettäväksi. Kirjurit ovat huolella kopioineet niiden sanat vahvalle, tuoreelle paperille kuluneen vuoden aikana, jotta niiden sisältö ei katoaisi. Kun niiden paino jättää saaren keskitalven savuna, vuosi on valmis kääntymään ja uusi kasvu alkamaan. (s. 125)
  
Joidenkin mielestä teoksella on dystooppisiakin ulottuvuuksia, sillä kuvailtu maailma natisee murtumispisteessä sisäisten ja ulkoisten voimien mitellessä voimiaan. Minulle teos on kuitenkin puhtaasti fantasiaa, sillä dystopia tarkoittaa epätoivottua tulevaisuutta ja en usko, että teoksessa kuvattu maailma olisi Teemestarin kirjan tavoin omamme mutta vuosikymmenien tai satojen päässä. Neuvoston hallitsema totalitaarinen yhteiskuntajärjestys ja ekologinen katastrofi eivät riitä tekemään tästä dystopiaa. Saahan teos saa välillä jopa Taru sormusten herrasta -tyylisiä vivahteita:
  
Korventava silmä hehkuu ylläni -- Näen pupillissa Tornin huipulla loimottavan auringon, joka tuijottaa takaisin minuun punaisena ja valmiina polttamaan maailman tuhkaksi. (s. 217)
  
Teoksen loppu tuntuu keuhean kiirehdityltä ja vähemmän ajatuksen kanssa kirjoitetulta. Asioita alkaa tapahtumaan päätä huimaavaan tahtiin ja kirjailija unohtaa ne vähäisimmätkin selitykset, mitä muun teoksen aikana on tarjoitu lukijalle. Silti olen tyytyväinen siihen, että olen nyt viimein saanut luettua tämän lukulistoilla pitkään keikkuneen teoksen. 
  
Palaan varmasti lukemaan tulevia Itärannan teoksia, vaikka tähän mennessä ilmestyneista romaaneista ensimmäinen oli hitti ja toinen, jos ei aivan kokonaan huti, niin silti prantamisen varaa jäi. Itärannan ekofeminismi, siis huoli luonnon tilasta ja naisen asemasta ovat kiinnostavia ja hänessä on vähän samaa kuin China Miévillessä, joka kirjoittaa jokaisen teoksensa eri tyylillä ja eri genreen. Nähtäväksi jää mitä saamme häneltä seuraavaksi!
 
     
Arvosana:
   
Takakannesta:
Toistuvien tulvien piinaamalla saarella nuori kutoja Eliana löytää Seittien Talon pihasta vieraan nuoren naisen, jolta on leikattu kieli. Puhekyvyttömän naisen ihoon on kuitenkin kirjoitettu nimi. Elianan nimi. Tulvien pahetessa myös aiemmin tuntematon sairaus on alkanut vaivata niin kasveja, eläimiä kuin ihmisiäkin.

Saarta hallitseva neuvosto ei suostu tekemään mitään asian korjaamiseksi, mutta Eliana alkaa ymmärtää, että mykän naisen kutoma seinävaate kertoo tarinaa siitä, mitä tälle on tapahtunut ja kuinka Eliana liittyy koko saaren kohtaloon. Eliana joutuu toimimaan äärimmäisen varovaisesti, sillä hän kantaa mukanaan salaisuutta, jonka paljastuminen veisi hänet vääjäämättä Tahrattujen Taloon, josta ei ole paluuta: hän näkee unia.

Kudottujen kujien kaupunki on esikoisteoksellaan maailmanmainetta niittäneen Emmi Itärannan toinen romaani. Sen mestarillisesti kudottu juoni, syvä inhimillisyys ja tarkka, kaunis kieli näyttävät maailman joka on meillekin totta.
  
335 sivua, Teos 2015
     
  
Samankaltaista luettavaa: Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia, Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä, Anneli Kanto & Terhi Rannela: Kuparisaari-trilogia, Nonna Wasiljeff: Loukkupoika

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Riina Mattila: Järistyksiä

"Miltä tuntui olla neljätoista ja tajuta,
että haaveilemasi rakkaus oli kielletty neljällä matereella?"
   
   
Lukuhaasteissa: Pride-viikon lukuhaaste, YA-lukuhaaste: Lyhyt kirja
    
Pride-viikon lukuhaasteen tarkoituksena on nostaa esille kirjallisuutta, jossa esiintyy sukupuoleltaan ja/tai seksuaalisuudeltaan sateenkaarevia hahmoja.
 
Korkkaan Pride-viikon lukuhaasteen Riina Mattilan lyhyellä, young adult -teoksella Järistyksiä, jota minulle suositeltiin Twitterissä. Teos tuli toiseksi WSOY:n Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailussa ja se julkaistiin aluksi vain e-kirjana. Onkin kiva, että siitä tuli myös paperiversio kaltaisilleni lukijoille, joilla ei ole käytettävissä lukulaitetta.
 
Harmillisesti Järistyksiä ei ollut lukukokemuksena minulle nimensä veroinen. Yhtenä syynä se, etten oppinut tuntemaan teoksen hahmoja riittävästi, jotta olisin solminut heihin kovin syviä tunnesiteitä. Kirja on paitsi sateenkaareva kertomus oman itsen löytämisestä, myös teos rakkaudesta ja sen voimasta. Minulle asti tämä voima ei harmillisesti kuitenkaan ylettynyt täydellä teholla.
 
Tyttö, poika, ooksä transu vai tahallas ruma, keinuessa se kaikki unohtuu ja pikkukiviä ahmineet tennarinpohjat uskaltavat kurottaa niin korkealle, että niiden rikkinäisyys katoaa näkyvistä. (s. 13)
  
Kirjan päähenkilönä tavataan muunsukupuolinen Eelia, joka esittelee itsensä näin: "Moi mä olen Eelia, sukupuoleton ja kotoisin pesäpallokauoungista". Ymmärrän hyvin, mitä Eelia tarkoittaa "pesäpallokaupungilla". Asuin itse 13 vuotta maalla, ja koulussamme oli erittäin tärkeää osata pelata pesistä ja minä en osannut, mikä teki minusta joukosta erottuvan ja viimeisenä joukkueeseen valittavan. Pesäpallokaupungeissa - tai pikkukylissä - ei saa olla millään tavalla erilainen.

Seitsemäntoista vuotta valeasun sisällä sai riittää. (s. 135)

Eelia pääsee taidepainotteiseen lukioon, tuttavallisesti Vällyyn, joka tarjoaa myös majoituksen lukukausien aikana. Eelia tapaa koulun vapauttavassa ilmapiirissä Isla-nimisen tytön, joka on lesbo. Pohjoisesta tullut Isla tuntuu minusta Eeliaa kiinnostavammalta hahmolta, tyttö esimerkiksi julisti vuotta aikaisemmin terveystiedon opettajalleen ettei voisi vastata tämän antamaan tehtävään, jossa tytöille oli jaettu siniset ja pojille punaiset laput, joihin olisi pitänyt kirjoittaa, mitä toivoi seurustelukumppaniltaan kysymättä, minkä värisen lapun kukin haluaa, vaan tehnyt heteronormatiivisen olettamuksen.

Neljänsadan kilometrin päässä kotoa kaappini ovi uskalsi tipahtaa saranoiltaan. -- Ensimmäistä kertaa uskalsin katsoa peiliin ja tuijottaa silmiin ihmistä, joka näytti minulta. Ei tytöltä pojan vaatteissa, ei hämmentävän netimäiseltä pojalta, ainoastaan Eelialta vaan(s. 28)

Mattila kuvaa uskottavasti sitä tunnetta, millaista on olla erilainen, etenkin tuntea olevansa erilainen kuin biologinen keho antaisi olettaa. Kuinka oikea sana saa aikaa järistyksiä, kun saa tietää, ettei ole yksin erilaisuutensa kanssa, vaan monet muutkin kokevat samaa, "Kun vaatteiden alla oli koko ajan jotenkin väärä olo, ei sitä osannut muille selittää". Eelian vanhemmat ovat hyvin konservatiivisia, eivätkä he ymmärrä tai edes halua ymmärtää Eeliaa ja tämän kamppailua, vaan varoittavat, ettei tämä sekoittaisi pikkuveljensä päätä "ristiinpukeutumisellaan", sillä heidän mielestään ei ole normaalia erottua joukosta ja että yksikin "epänormaali" lapsi taloudessa riittää.
 
"Sun mutsi on kasvanut jossain pensaassa, missä elää sen luulojen mukaan pelkkiä kivoja heterolapsia. Joku päivä se pensas kaadetaan ja se jää yksin se ajatustensa kanssa." (s. 65)
    
Toivoin teoksen olevan yhtä koukuttava kuin Becky Albertallin Minä, Simon, Homo Sapiens, mutta en saanut aivan sitä mitä odotin. Se kertoo kuitenkin tärkeän sanoman ihmisyyden moninaisuudesta ja suosittelenkin teosta esimerkiksi edellä mainitun Simonin, Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin ja Meredith Russon Tyttösi sun kanssa lukupakettina avartamaan näkökulmia yläasteen sekä lukion äidinkielen ja kirjallisuuden tunneille.
 
Ihan sama ootko sä lintu vai kala vai dinosaurus, kunhan sä vaan oot sä. (s. 59)
  
   
Arvosana:
  
Takakannesta:
Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kilpailun 2. palkinto
  
WSOY:n kirjoituskilpailussa palkittu esikoisromaani kertoo rohkeudesta rakastaa ja tulla rakastetuksi, tarpeesta tulla kohdatuksi sellaisena kuin todella on.
  
Eelia ei tunne olevansa tyttö eikä poika, eikä sitä katsota hyvällä hänen pienessä kotikaupungissaan. Sitten löytyy lukio muualta, löytyy yhteisö, jossa voi vihdoin antaa kuorien murtua ja maan järistä. Löytyy omia ihmisiä, jotka auttavat näkemään maailman kaikissa väreissä. Löytyy rakkaus, jota kohti on vain uskallettava ottaa se ensimmäinen askel. Än yy tee nyt.
  
"Kilpailun toiselle sijalle sijoitimme tekstin, joka kuvaa rakastumista sellaisella voimalla, herkkyydellä ja tarkkuudella, että lukija tuntee jokaisen värähdyksen omassa vatsanpohjassaan saakka." - Salla Simukka, kilpailuraadin jäsen
  
151 sivua, WSOY 2018

lauantai 23. kesäkuuta 2018

Neil Gaiman: Hautausmaan poika

"Minä haluan nähdä elämää", Eikku sanoi. 
"Haluan pidellä sitä käsissäni. 
Haluan jättää jalanjälkeni aution saaren hiekkaan"
  
   
Lukuhaasteissa: Spefi-lukuhaaste: 20. Kirja, jonka kirjailija on ollut Finnconin kunniavieras  
Tunnelmamusiikkia: The Danny Elfman Tim Burton 25th Anniversary Music Box Suite, Simon & Garfunkel: The Sound of Silence, Gary Jules: Mad World, Woodkid: Run Boy Run, Jeremy Messersmith: A Girl, A Boy, and a Graveyard, Delta Rae: Dance In The Graveyards
  
Minulla on ristiriitaisia kokemuksia Neil Gaimanin teoksista. Coraline on hieno teos, jonka olen lukenut useampaan otteeseen, kun Tähtisumua on puolestaan elokuvana alkuteosta onnistuneempi. Hautausmaan poika menee johonkin puoliväliin. Kiinnostava idea, mutta jäin kaipaamaan sitä kuuluisaa "jotain". Lukukokemus jäi siis vain ihan ok-tasolle, vaikka ideassa olisi ollut potentiaalia enempäänkin. Vähän siis sama ongelma kuin Gaimanin yhdessä Terry Pratchettin kanssa kirjoittamassa Hyvä enteitä -teoksessa. 
     
Krakovassa, Wawelin kukkulalla, on luolia, joita kutsutaan Lohikäärmeen pesäksi ammoin kuolleen lohikäärmeen mukaan. Nämä ovat ne luolat, jotka turistit tuntevat. Luolien alla on toisia luolia, joita turistit eivät tunne ja joihin he eivät kuunaan pääse tutustumaankaan. Ne ulottuvat syvälle maan sisään, ja niissä on asukkaita. (s. 231)
  
Hautausmaan poika alkaa murhasta. Jack-niminen murhaaja tappaa päähenkilön vanhemmat ja isosiskon, mutta vaippaikäinen sankarimme pääsee taapertamaan karkuun. Hän päätyy vanhalle, luonnonsuojelualueeksi muutetulle hautausmaalle, jonne vuosisatojen aikana haudattujen ihmisten haamut ottavat pojan suojaansa. Hautausmaa on ihastuttava, mielikuvitusta ruokkiva ja seikkailuihin houkutteleva miljöö!
   
Lapseton Owensin pariskunta ottaa pojan kasvatettavaksensa ja he antavat hänelle uuden nimen, Ei-Kukaan Owens, lyhyemmin Eikku. Hänet nimetään kunniakuolleeksi ja häntä koulutetaan vuosien ajan heidän kaltaisekseen. Niinpä hän saa mm. kyvyn olla näkymätön. Vanhempien lisäksi Eikulla on holhooja, salaperäinen Silas, joka pystyy poistumaan hautausmaalta ja hankkimaan pojalle ruokaa ja vaatteita, joita tämä elävänä lapsena tarvitsee.
    
"Toivoin, että olisi täällä. Että voisin hyvästellä." 
"Minä olen aina täällä." 
"Mutta ethän sinä ole kuollut, ethän, Ei-Kukaan Owens?" 
"En tietenkään." 
"Et sinä voi pysytellä täällä loppuikääsi, vai voitko? Jonain päivänä sinä kasvat isoksi, ja sinun on pakko mennä asumaan ulkomaailmaan." (s. 62)
  
Perusjuonessa on vähän samaa kuin Harry Pottereissa: on olemassa ennustus lapsesta, joka tulee muuttamaan maailman. Jokamiesten ryhmä ei pidä muutoksesta, vaan lapsi yritetään tappaa, mikä väistämättä johtaa siihen, että ennustus toteutuu. Eikku on turvassa ainoastaan ollessaan hautausmaalla, sillä hänen epäonnistunut murhansa odottaa edelleen tekijäänsä, mutta poika haluaa kaikesta huolimatta mennä kouluun, mihin vainajat suostuvat pitkin hampain, sillä ulkomaailma on siihen tottumattomalle haastava. Eikku joutuukin useampaan seikkailuun, joista kiinnostavin tapahtuu toisessa maailmassa. 
  
Jokaisella hautausmaalla on yksi hauta, joka kuuluu guuleille. Jos vaellatte riittävän kauan millä hyvänsä hautausmaalla, löydätte sen - se on vedensyömä ja se pullottaa, sen kivi on säröillyt tai lohjennut, sen ympärillä rehottaa ruokkoamatonta ruohoa tai pistävänhajuisia rikkaruohoja, ja kun sen luo tulee, aistii siitä huokuvan hylkäämisen tunteen. Se saattaa olla muita hautakiviä vanhempi, ja kiveen kaiverrettua nimeä on usein mahdoton lukea. -- Mikäli hautausmaalla on hauta, joka näyttää siltä kuin se olisi joutunut vähäpätöisten vandaalien tuhon kohteeksi, se on guuliportti. Jos hauta saa teidät tuntemaan, että olisitte mieluiten jossain muualla, se on guuliportti. (s. 64)
  
Kirjassa on kuvitusta ja vain kahdeksan pitkää lukua, joiden väleissä aika kuluu vuosien harppauksissa, kunnes Eikku on viisitoistavuotias. Teoksen saa englanninkielisenä myös Chris Riddellin kuvittamana, joka on varmasti kiinnostavampi kuin tämä suomennetussa versiossa oleva Dave McKeanin. Haamujen ja guulien lisäksi kirjassa esitellään koko joukko muitakin kiinnostavia olentoja, kuten druidien ajoilta peräisin oleva Hurmeleikki, Jumalan koira ja pimeänkaidat. 
    
  
Arvosana:
        
Takakannesta:
”Tämän lapsen kasvattamiseen tarvitaan enemmän kuin pari hyväsydämistä sielua. Siihen tarvitaan”, Silas sanoi, ”koko hautuumaa.”
  
Ei-Kukaan ”Eikku” on ihan tavallinen poika. Paitsi, että hän asuu vanhassa haudassa ja hänelle on myönnetty kunniakuolleen arvo. Aaveet suojelevat orvoksi jäänyttä poikaa kaikkialla vaanivilta jokamiehiltä.
  
Hautausmaalla kasvaneelle Eikulle aaveet ovat tutumpia kuin pitsa tai koulunkäynti. Hän ei aina muista, että kalmisto kätkee sisäänsä myös karmivia asioita.
  
Elävien pitää kuitenkin elää eikä viettää koko elämäänsä hautausmaalla. Onnistuuko Eikku aaveilta oppimillaan taidoilla kukistamaan julmat Jack-jokamiehet? Ja miten hän pärjää hautausmaan muurien ulkopuolella – ilman aaveiden apua?
  
Suomentanut: Inka Parpola, 299 sivua, Otava 2009

Kuvittanut: Dave McKean

Alkuperäinen nimi: The Graveyard book (2008)
  
Samankaltaista luettavaa: Lauren DeStefano: A Curious Tale of the In-Between, Patrick Ness: Hirviön kutsu, Catherynne M. Valente: Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Kesäkuun lukumaraton (päättynyt)

       
Kesän ensimmäisen lukumaratonin emäntänä on Sivujen välissä -blogin Hanna. Maraton starttaa omalta osaltani klo 22:00 Riina Mattilan Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kilpailussa palkitulla esikoisromaanilla Järistyksiä.
   

Klo 0:00 Järistyksiä luettu, 151 sivua. Olin hieman pettynyt, ettei kirjan nimi ollut enteellinen sisällön suhteen. Ihan kiva. En saanut kosketusta hahmoista, joskin sivuhahmot olivat päähenkilö kiinnostavampia. Odotin kirjalta enemmän Minä, Simon, Homo Sapiensin kaltaista rakkaustarinaa, mutta sain enemmän Kesän jälkeen kaikki on toisin ja Tyttösi sun vähemmän tunnetun serkun. Mattilan kieli oli puolestaan kiinnostavaa ja odotan mielenkiinnolla kirjailijan tulevia teoksia.

Maraton jatkuu klo 10:00 Alexandra Brackenin nuortendystopialla The Darkest Minds, jonka halusin lukea ennen elokuvaa, joka saa ensi-iltansa elokuussa.

 
Maraton päättyy klo 22:00. Luin The Darkest Mindsia sivulle 162 asti eli yhteisaldoksi kertyi 313 sivua. Ei huono. Tällä kertaa en lukenut ollenkaan sarjakuvaa tai runoja, mikä osaltaan selittää "laihempaa" sivumäärää, mutta etenkin Brackenin teos tarjoili laatua, joka on tietenkin aina määrää parempi (kirjassa on liki 500 sivua luettavaa, eli tähän maailmaan pääsee vielä uppotumaan pitkään, plus sarjassa on ilmestynyt jo pari jatko-osaakin ja neljäs ilmestyy kesän aikana). 

perjantai 15. kesäkuuta 2018

Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär

"Rikoksen ratkaiseminen on kuin lankakerän selvittämistä."
  
   
Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Dekkariviikko kirjablogeissaJatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste
    
"Kerron sinulle nyt tarinan, joka ylittää villeimpienkin kuvitelmiesi rajat ja ällistyttää sinua kaikin mahdollisin tavoin." (s. 73)
  
Leonard Golbergin uutuusteos Sherlock Holmesin tytär houkutteli tarttumaan kauniilla kannellaan ja naisnäkökulmalla Lontoon rikoksiin. Tai niin luulin. Olin hieman pettynyt, että kertojana onkin tohtori Watsonin poika, John Watson nuorempi, joka on jatkanut isänsä viitoittamalla tiellä ja kouluttautunut lääkäriksi, eikä kuuluisan etsivän tytär, kuten nimestä voisi päätellä. 
  
Eräänä päivänä surupukuinen nainen tulee Watsonin puheille. Hän haluaa edesmenneen Sherlock Holmesin ystävänä tunnetun, jo eläkkeelle jääneen tohtorin ratkaisevan kuolemantapauksen, joka poliisin mielestä on itsemurha, mutta jota nainen pitää murhana. Kun Watson poikansa kanssa alkaa selvittää epäilyttävissä olosuhteissa tapahtunutta kuolemaa, ei kestä kauaa, kun ruumiita tulee lisääkin.
  
"Hän on älykäs ja uppiniskainen ja tekee ihan mitä lystää." (s. 33)
  
Mysteeriä tutkimassa on mukana myös Sherlock Holmesin tytär, jonka poika oli todistamassa ensimmäistä kuolemaa. Salatun tyttären äiti kuoli vähän synnytyksen jälkeen ja anonyymin adoption järjesti vanhempi Watson. Teoksen tyyli muistuttaa hieman alkuperäisiä Sherlock Holmes -tarinoita, ja teoksen keskiössä olevat henkilöt ovat vanhojen tuttujen lapsia. Käytännössä teos on siis Sherlock Holmes 2.0, sillä uusi sukupolvi ottaa vanhempiensa roolin tapahtumissa. 
  
"Kuka tuo rouva Blalock on?"
--
"Lontoon ensimmäinen naissalapoliisi."
(s. 57)
  
Tarina on harmillisen ennalta-arvattava. Pidin kyllä Holmesin tyttärestä, Joanna Blalockista, joka on älykäs, suorapuheinen ja saa helposti kiskottua miehistä tietoa, sillä nämä vähättelevät häntä sukupuolen takia. Ei ollut mitenkään vaikeaa päätellä, että leskirouva Blalock ja nuorempi John Watson mieltyvät toisiinsa. Olihan Joannan ensimmäinenkin mies John-niminen lääkäri. 
   
Hahmot ovat välillä äärimmäisen epäuskottavia. Esimerkiksi eräässä kohtauksessa molemmat Watsonit ja Joanna, jolla on sairaanhoitajan koulutus, eivät  tunnista erästä lääketieteellistä työvälinettä, vaikka lukijalle se on ilmeinen. Myös teoksen käännös jättää hieman toivomisen varaa, osa sanavalinnoista tuntui hämentäviltä eikä kirjoitusvirheiltäkään ollut säästytty. 
  
"Mistä haalit kaiken tietosi?" 
"Kirjoista. Luen paljon", hän vastasi. (s. 172)
    
Ei siis aivan täydellinen lukukokemus, mutta onneksi teos on hyvin nopealukuinen. En ole suuri Sherlock Holmes -fani, joskin olen lukupiirissä lukenut Baskervillen koiran ja katsonut osan BBC:n uusimmasta Sherlock-tv-sarjasta. En siis osaa sanoa, mitä mieltä tosifanit ovat tällaisesta fanifiktiosta, joka jatkaa tunnettujen hahmojen tarinaa. Plussaa annan kuitenkin siitä, että Goldberg lisäsi Holmesin sukuhaaraan tyttären eikä poikaa. 
  
  
Arvosana:

   
Takakannesta:
Kiehtova murhamysteeri 1900-luvun alun Lontoossa
  
Lontoo 1914. Charles Harrelston kuolee hämärissä olosuhteissa ja Scotland Yard tulee tutkimuksissaan lopputulokseen, että kyseessä on tapaturma. Harrelstonin perhe ei tätä niele, vaan he pyytävät Sherlock Holmesin legendaarista apuria, tohtori John H. Watsonia, tutkimaan kuolemantapausta.
  
Iäkäs Watson lähtee yhdessä poikansa John Watson juniorin kanssa tapaamaan tapahtuman silminnäkijöitä, Joanna Blalockia ja tämän kymmenvuotiasta Johnnie-poikaa. Teräväpäinen Joanna, joka ei myöskään usko kuolemaa itsemurhaksi, lähtee Watsonien mukaan jatkamaan tutkimuksia tapahtumapaikalle. Kolmikon löytäessä uusia johtolankoja heille käy pian selväksi, että kyseessä on murha. Murhaaja tuntuu kuitenkin olevan jatkuvasti askeleen edellä. Ehtivätkö he löytämään riittävät todisteet syyllisen kiinnisaamiseksi ennen kuin on liian myöhäistä?
     
Suomentanut: Marja Helanen, 329 sivua, Bazar 2018
    
Alkuperäinen nimiThe Daughter of Sherlock Holmes (2017)
     
Sarjassa ilmestyneet:
  • Sherlock Holmesin tytär (2018) | The Daughter of Sherlock Holmes (2017)
  • A Study in Treason (2018)

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla (Ruth Galloway #3)

"Kaikki on ihan kuin jostain jännäristä."
  
   
Arvostelukappale
  
  
Kun olin saanut edellisen Elly Griffithsin Ruth Galloway -mysteerin (Januksen kivi) luettua, halusin jatkoa heti perään. Niinpä pyysin Jyrkänteen reunalla arvostelukappaleena ja ahmaisen sen samantien kun paljastin kirjan postikuorestaan. Olin erityisen kiinnostunut sarjan tästä osasta, koska tällä kertaa ratkotaan toisen maailmansodan aikaisen joukkohaudan mysteeriä. 
    
Sea's End House kohoaa edessä harmaana harmaana taivasta vasten. Kirkkaine valoineen se näytti uivan esiin sumun kätköstä kuin jäävuorta kohti kiitävä tuhoon tuomittu valtamerilaiva. (s. 29-30)
   
Ruthin arkeologi kollegat ovat inventoimassa rapautuneita rantatörmiä, kun törmäävät yllätyksekseen esillä törröttävään luurankoon. He ilmoittavat löydöstä Ruthille, joka rientää paikalle tutkimaan jäänteitä. Vainajia onkin enemmän ja heidät päätetään kaivaa esille ja selvittää, miksi heidät on haudattu niin omituiseen paikkaan. Paikkakunnalla on aikoinaan ollut huhuja sakasalaisten hyökkäyksestä rannikolle ja herääkin kysymys, ovatko nämä miehet saksalaisia sotilaita, jotka on tapettu sodan aikana.
  
Brittiläisiä, maaseudulle sijoittuvia poliisi-sarjoja katsoessa tulee usein mieleen kysymys, kuinka niin pienillä paikkakunnilla voi tapahtua noin paljon rikoksia. Samaa ovat pohtineet monet Alan Bradleyn Flavia de Luce-sarjan lukijat. (Lisäksi murhien ratkominen ei ole erityisen turvallista puhaa, koska niitä tutkivat päätyvät joka kerta hengenvaaraan.) Jyrkänteen reunalla esittelee ihmisen Ruthin menneisyydestä, joka ihmettelee samaa. 

"Ja Norfolkissako tehdään paljon vakavia rikoksia?" Tatjana jatkaa edelleen huvittuneena. 
"Hämmästyttävän paljon", Ruth sanoo. (s. 123)
  
Vaikka rikos, jota forensinen arkeologi ja tuore äiti Ruth selvittää komisario Harry Nelsonin (mikä on muuten erittäin sopiva nimi poliisille) kanssa on sarjan tähän mennessä kiinnostavin, on sen tutkinta myös hieman epäsukottavaa. Tiedän, että dekkariteoksia ja rikos-sarjoja tehdään niin, että lukija/katsoja tajuaa tärkeitä johtolankoja tai peräti rakaisee rikoksen ennen poliisia ja kokee siitä tyydytystä, mutta muutama kohta tässä kirjassa sai minut pyörittelemään silmiäni ja sanomaan ääneen: "kuinka te ette muka tuota tajunneet jo aikaisemmin". 
  
Samoin ollakseen akateemisesti koulutettu tutkija, Ruth kysyy muutaman kerran liikaa "Mikä se on?". Toisaalta, hyvin älykkäillä ihmisillä on omat sokeat pisteensä, kuten Bones tv-sarjan (joka pohjaa Kathy Reichsin kirjoihin) Temperance Brennan osoittaa sosiaalisissa tilanteissa. Kävelytuoli pitäisi kuitenkin olla konseptina tuttu, vaikka ei lasten kanssa paljoa olisikaan tekemisissä. Yksi suosikkikohtaukseni tästä osasta sarjaa onkin, kun Ruth avaa lahjan ja ihmettelee sitä. Isona Doctor Who fanina en voinut olla hymähtämättä. 

Paketissa oli vaaleanpunaisella ruutukankaalla verhottu tuoli, joka oli kiinnitetty isoon, pyörälliseen alustaan. -- Kokonaisuus näytti levottomuutta herättävältä, kuin jonkin pinkkiruutuisen olennon hyökkäysasemalta. Ruthin mieleen välähti kohtaus, jossa Tohtori Kuka taistelee dalekien kanssa. Tuhotkaa, tuhotkaa. (s. 142) 
  
Sarjaa on suomennettu todella nopeassa tahdissa: kaksi kirjaa vuodessa, ja seuraava osa Käärmeen kirous tulee jo syksyllä. En malta odottaa, että saan sen käsiini. Iso plussa kustantajalle kääntäjän valinnasta, sillä Anna Lönnrothilla on arkeologian koulutus. 
   
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Mukava mutta omapäinen Ruth Galloway hurmaa jälleen sarjan kolmannessa mysteerissä.
  
Armoton meri kaivertaa Norfolkin rantoja vuodesta toiseen, ja kuin sattuman oikusta jyrkänteiden alta paljastuu luita. Poliisi kutsuu paikalle arkeologi Ruth Gallowayn, sillä ehkä kyseessä ei olekaan onnettomuus. Jäljet johtavat toiseen maailmansotaan, jolloin Britanniassa pelättiin natsi-Saksan maihinnousua. Mitä Norfolkissa tuolloin tapahtui ja miksi siitä yhä visusti vaietaan? Arvoitus vetää Ruthia vastustamattomasti puoleensa samalla kun äitiys ja pulmallinen suhde poliisi Harry Nelsoniin heittävät kapuloita rattaisiin
   
Suomentanut: Anna Lönnroth, 346 sivua, Tammi 2018
  
Alkuperäinen nimi: The House at Sea's End (2011)
  
Ruth Gallowayn kanssa mysteerejä ovat ratkaisseet myös: Kirsin kirjanurkka
     
Sarjassa ilmestyneet:
  
Samantyylisiä kirjoja: Kathy Reichs: Temperance Brennan -sarja, Nora Roberts: Menneisyyden vangit

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Elly Griffiths: Januksen kivi (Ruth Galloway #2)

"Ja hän aikoo nyt viettää kotona muutamia leppoisia päiviä
lueskellen luista, mädäntymisestä ja kuolemasta."
   
    
Arvostelukappale
  
    
Vaikka en ollut aivan täysin ihastunut Elly Griffithsin Ruth Galloway -myysteerien ensimmäisestä osasta, Risteyskohdat, ajattelin antaa sarjalle toisen mahdollisuuden. Januksen kivi ilmestyi jo syyskuussa ja kirja on siitä asti odottanut lukupinossa sopivaa lukufiilistä, joka tuli viimein. Eli esittelen sen dekkariviikon ensimmäisenä teoksena. Januksen kivessä on mielestäni todella kaunis kansi ja lukukokemuksenakin se peittosi ensimmäisen osan, jopa siinä määrin, että pyysin heti luettuani seuraavankin osan kustantajalta. 
  
Forensinen arkeologi Ruth, 40, on raskaana, kun saa kutsun tulla tutkimaan lapsen luurankoa, joka on löytynyt purettavan talon kivijalasta. Talolla on kirjava historia ja se on yhdessä vaiheessa ollut nunnien ylläpitämä orpokoti. Toisaalla on myös roomalaisen asuinpaikan kaivaus, josta on mainittu Time Teamissa, mikä on ihan oikea arkeologinen tv-sarja Briteissä. Ruth sukkuloi molempien kaivausten välillä joutuen jälleen rikollisen silmätikuksi ja hengenvaaraan.
   
Rikosta tutkivana osapuolena tavataan edellisen osan tapaan komisario Harry Nelson. Ruth ja Nelson ovat kuin Temperance Brennan eli Bones ja FBI agentti Seeley Booth tv-sarjasta Bones (joka perustuu Kathy Reichsin kirjasarjaan). Eli kemiaa kaksikon väliltä löytyy, vaikka he yrittävätkin kieltää tunteensa - onhan Nelson sentään naimisissa ja kahden teinitytön isä. Eräs tuttuni (koulutukseltaan arkeologi) pohti, että teoksessa on harvinaisen paljon suhteita naimisissa oleviin, mikä on minustakin aika mielenkiintoinen ratkaisu kirjoittajan osalta.
  
"Sinusta nimeksi pitäisi kai tulla Harry", Ruth sanoo. 
"Harryko? Ei. Sen helkkarin Harry Potterin jälkeen nimestä on tullut painajainen.
--
"Voisin kysyä Cathbadilta."
 
"Jessus. Hän kuitenkin ehdottaisi Jupiter Kuu Litutilliä tai jotain sellaista. Eikö lapselle voi antaa jotain normaalia nimeä? Niin kuin vaikka Tom." (s. 179)
  
Janus on roomalainen ovien ja kulkuväylien, alkujen ja loppujen kaksikasvoinen jumala. Tammikuu on nimetty hänen mukaansa monissa kielissä, kuten englannissa January.  Lapsi saattaa olla uhrattu Janukselle, mutta milloin hänet on haudattu selviää vasta kun luista on tehty radiohiiliajoitus. Kerronnassa vuorottelee lainauksia päiväkirjasta, jonka kirjoittaja kertoo, kuinka uhraa vanhoille jumalille. Kirjassa Nelson alaisineen tutkii, kuka tämä uhraaja on.
  
Ruth yrittää piilotella raskauttaan entistä löysempien vaatteiden alle ja tuskailee ylipainoaan (hän painaa n. 80kg). Rehellisesti sanottuna sain jo ensimmäisessä osassa tarpeekseni Ruthin itsensä ja hänen lähipiirinsä kommenteista Ruthin ulkomuotoon. Toivoin niin kovin, että kirjailija olisi tehnyt hänestä hieman itsevarmemman ja vähemmän pinnallisen tai painoasioita olisi pohdittu hieman eri näkökulmasta, mutta onneksi siihen ei kiinnitetty ihan niin paljon huomiota kuin ensimmäisessä osassa.
  
Ruthin vanhemmat ovat uskovaisia ja heistä se, että Ruth on hankkiutunut raskaaksi eikä ole naimisissa on katastrofi. Ruth pohtii, että sitten kun vanhempansa alkavat puhua jumalasta lapsenlapselleen, hän aikoo lisätä, että kyseessä on satu, ihan niin kuin Lumikkikin. Ruth itse ei kuulu mihinkään uskontokuntaan, ja pystyinkin samaistumaan hänen ajatuksiinsa. 
  
Tasainen marskimaa on kadonnut yöhön, ja kilometrien matkalla ei näy muita valoja kuin hänen omat ajovalonsa. Onko muu maailma lakannut olemasta? Joskus tuntuu siltä. (s. 53)
  
Suosikkihahmoni sarjassa on ollut Cathbad, osa-aikainen druidi. Hän on hyvin eksentrinen henkilö, joka ilmestyy odottamatta juuri oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Ruthilla on Flint (suom. Piikivi) niminen kissa, joka kuuluu niin ikään suosikkeihini. Pidän myös paljon suolamarskista, jonka reunalla Ruth asuu kaukana sivistyksestä ja muista ihmisistä. Hänellä on vain kaksi naapuria, joskin toinen taloista on tyhjillään ja toinen kesämökki. 
  
Arvostan suuresti, että sarjan kääntäjäksi on valittu Anna Lönnroth, jolla on arkeologinen koulutus taustallaan. Olen itse opiskellut neljä vuotta arkeologiaa ja teoksessa kuvattu ammattisanasto on itselleni tuttua ja hyvin aidon tuntuista. Lisää Ruthin seikkailuista on luvassa keskiviikkona, jolloin julkaisen postauksen sarjan seuraavasta osasta, Jyrkänteen reunalla.
  
   
Arvosana:

    
Takakannesta:
Särmikäs suosikkiarkeologi uuden mysteerin äärellä
  
Hurmaavan brittidekkarisarjan toisessa osassa arkeologi Ruth Galloway tempautuu mukaan harvinaisen kiperään rikostutkintaan. Norwichilaisen talon purkutyömaalta on löytynyt lapsen luita, ja vieläpä kynnyksen alle haudattuina. Luita tutkiva Ruth tietää vallan mainiosti, että muinaiset roomalaiset hautasivat uhrinsa seinien ja kynnysten alle lepyttääkseen Janusta, kaksikasvoista jumalaa. Mutta talossa on toiminut myös katolinen lastenkoti, joten kuinka vanhoja luut ovatkaan?
  
Ruth Gallowayn vastaparilla, komisario Harry Nelsonilla, on oma näkemyksensä syyllisestä - niin kuin monista muistakin asioista. Pakkaa sekoittaa entisestään salaisuus, jota Ruth ei haluaisi paljastaa
   
Suomentanut: Anna Lönnroth, 335 sivua, Tammi 2017
  
Alkuperäinen nimi: The Janus Stone (2010)
  
Ruth Gallowayn kanssa mysteerejä ovat ratkaisseet myös: Kirsin kirjanurkka, Luetut.net, Kirja hyllyssä 
     
Sarjassa ilmestyneet:
  • Risteyskohdat
  • Januksen kivi
  • Jyrkänteen reunalla 
  • Käärmeen kirous (tulossa syyskuussa 2018)
  
Samantyylisiä kirjoja: Kathy Reichs: Temperance Brennan -sarja, Nora Roberts: Menneisyyden vangit, J.D. Robb: Kuoleman riitit ja Kuoleman enkeli

torstai 7. kesäkuuta 2018

Pride-viikon lukuhaaste (25.6.-1.7.2018)

 
Aloitin pari vuotta sitten Pride-viikon lukuhaasteen ja se on tulossa tänäkin vuonna. Kirjoitan tätä haasteen aloituspostausta Pori Jazz -kohun jälkeen ajatellen, että pride-kulkueet ja esimerkiksi tämä haaste ovat enemmän kuin tarpeeseen - edelleen. Twitterissä jo kommentoinkin, että lähipiirissäni on paljon LGBTI+ ihmisiä ja haluan tukea heitä ja antaa heidän äänilleen lisää kaikupohjaa. Olenkin tänä vuonna osallistumassa ensimmäistä kertaa pride-kulkueeseen, koska Ouluun saatiin oma Pride-viikko 16. –22. 7. 2018.
  
Haasteen tarkoituksena on nostaa esille LGBTI+ sateenkaarevuutta kirjallisuudessa. Haasteeseen saa lukea mitä vain, lasten kuvakirjoja, nuorten romaaneja, viihdettä, dekkareita, historiaa, tietoa... Yhden tai useamman kirjan, kunhan teoksessa on LGBTI+ hahmoja tai todellisia ihmisiä. Kirjojen lisäksi teeman kaikenlainen muukin käsittely on erittäin suotavaa. Haasteeseen voi osallistua kuka vain, ainoana vaatimuksena on ehdoton ei vihapuheelle. Kommentoi siis alle, jos olet kiinnostunut osallistumaan!

Sosiaalisessa mediassa voi käyttää aihetunnisteita #prideviikko ja #sateenkaarikirja
  
Blogissani esiteltyjä sateenkaarikirjoja: