tiistai 27. toukokuuta 2014

Jan Salminen: Äidinmaa

"Äiti meidän, joka olet maassa."
     
    
Jan Salmisen Äidinmaa ilmestyi huhtikuussa kaksi vuotta sitten.  Pistin teoksen nimen jo silloin ylös, mutta vasta nyt ehdin siihen tarttua. Vuosi 2012 oli selvästi vahvojen esikoisteosten vuosi, etenkin dystopiagenressä, sillä myös Emmi Itärannan Teemestarin kirja ilmestyi tuolloin. Jo heti Äidinmaan alussa ajattelin, että kädessäni on todella hyvä kirja. Toivoin, että sanojen ilotulitus jatkuisi teoksen loppuun saakka. On vaikeaa uskoa, että kyseessä on esikoisteos, sillä se on niin taidokkaasti kirjoitettu. Salmisen käyttämä kieli on todella monipuolista ja tuoretta. Jos olisi verratava johonkin aikaisemmin lukemaani, lähimmät vastineet ovat Leena Krohn ja Johanna Sinisalo.
 
Äidinmaalla on selvä pohja viime vuosien tapahtumissa ja niiden yhteiskunnallista vaikutusta on selvästi mietitty, esimerkiksi geenimuunneltu ruoka mainitaan teoksessa. Kuvattu tulevaisuus on paikoin pelottavan uskottava. Tapahtumat sijouttuvat lähitulevaisuuteen.  Aivan tarkkaan en tiedä, kuinka kauas - arvioisin, että ehkä noin seitsemänkymmenen vuoden päähän. Jotain on tapahtunut ja Suomesta on tullut Äidinmaa (Vapaiden kansalaisten sisarusliitto), kehityksen suunta on kääntynyt urbaanista ruraaliksi. Historiaa on sensuroitu, miehiä kutsutaan koiraiksi, joita kutsutaan persoonapronominilla se sanan hän sijaan.
 
Tilanne on vähän käänteinen kuin aikaisemmin, kun naista pidettiin alempana olentona ja lähempänä eläintä. Salmisen luomassa käänteisessä maailmassa on mies saanut tämän kyseenalaisen kunnian, olla ihmisen - naisen (Homo sapiens domina) - alalaji (Homo sapiens inferius). Jopa siinä määrin erilaistettu olio, ettei koiraiden uskota pystyvän osoittamaan esimerkiksi kiintymystä, vaan korkeintaan matkimaan naisten käyttäytymistä. Löytyypä eräästä kirjahyllystä teos "Miehet värikuvina - lajinmääritysopas".
  
Ei meidän ollut tarpeenkaan tietää kaikkea. Kaikki tieto ei ollut hyväksi kaikille, niin olivat kirjoittaneet Äidit. Koirasvallan ajalta oli olemassa paljon vaarallista tietoa. Sotien tietoa sodan ajalta, väkivaltojen ajalta. (s. 45)
    
Salminen on kärjistänyt tilanteen siihen pisteeseen, ettei miestä, tai siis koirasta, enää tarvita suvunjatkamiseenkaan. Naisten selkäydinnesteestä on kehitetty synteettinen sprema, joskin osa naisista käyttää edelleen "luovutettua" spermaa. Koirailla saattaa olla useampiakin pakkoluovutuksia vuodessa. Syntyvyyttä kontrolloitaessa yhden lapsen periaatteella: tyttölapsella on suuremmat mahdollisuudet selvitä alkuraskautta pidemmälle. Koiraslapsen (-pennun) synnyttäjiä pidetään uhrautuvaisina sankareina. Kaatuneitten muostopäivän sijaan Äidinmaassa juhlitaan Kantaneiden muistopäivää. Mihin siis koiraita tarvitaan? Osa töistä on edelleen koiraiden, toisin sanoen orjaluokan tekemiä. Tällaisia ovat esimerkiksi erilaiset raivaustyöt.
 
Heterosuhteet ("koiraisiin sekaantuminen") ja monogamia ovat kadonneet kokonaan. Jäänteenä menneisyydestä osa naisista elää pariseksuaaleina, mutta heitä pidetään yleisesti outoina, joiden olemassa olo tahdotaan kriminalisoida. Naiset elävät sisarkunnissa ja heimoissa, käytännössä polyamorisina lesboina. Jokaisessa taloudessa on päättävä nainen, eräänlainen alfanaaras, jolla on useita puolisoita ja usein myös tyttölapsi, joka täysi-ikäisenä muuttaa uuteen kotiin, toiseen naisyhteisöön. Tavanomainen synnytysikä on 40+. Julkisia hellyydenosoituksia pidetään siveellisyysrikoksina, sisarkunnissa ketään ei huomioida toista enemmän, vaan kaikki jaetaan.
 
Jaoimme kaiken, niin asiat olivat. Aluksi se oli tuntunut luonnolliselta, sillä niinhän oikeat ihmiset elivät, kaikki muut paitsi monot ja yksinasujat ja koriaisiinsekaantujat ja muu epäsosiaalinen ihmisromu, joka asutti kaupungin sisempää laitaa.  (s. 25)
 
Tarinaa kerrotaan vuoroin vartijana työskentelevän Anna-Liisan ja Benjamin-nimisen työläiskoiraan näkökulmista. Lukija pääsee siten kurkistamaan niin naisyhteisön sisälle kuin myös koiraiden maailmaan. Hyväasemaiset naiset asuvat maalaisidyylissä, heikompiasemaiset naiset, joita ei ollut hyväksytty heimoon lähiömäisessä miljöössä. Koiraat asustavat vanhan ydinkeskustan ränsistyneissä kerrostaloissa. Peilejä ei enää käytetä. Perustelut ovat hyvin samanlaisia kuin Veronica Rothin teoksessa Outolintu.
 
Turhamaisuus oli itsekeskeisyyttä ja itsekeskeisyys oli kaikkien paheiden sydän. Niin sanoi Jumalatar. (s. 66)

Jumalattarella on monta nimeä: Gaia, Diana, Kali, Tellervo, neito, soturi, äiti, aukko, Athene, Artemis, Hekate, Hestia... Myytit on korvattu uusilla myyteillä. Rahaa ei enää tunneta, vaan vaihtotavara talous on palannut käyttöön. Omaisuuden kerryttämistä pidetään pahana. Samoin eläinten syömistä. Yhteiskunta saa sähkönsä tuuli- ja aurinkovoimasta, ydinvoimaa ei käytetä. Teoksen naiset elävät utopiassa, mutta koiraiden näkökulmasta (ja minun mielestäni lukijana) maailma on dystooppinen. Teos ei täysin kattavasti kerro, onko tilanne samanlainen kaikkialla maailmassa, vai onko Äidinmaa/Suomi poikkeus.
  
Kuten usein Sinisalolla, myös Salmisen teoksessa on yhdistelty erilaisia tekstilajeja. Etenkin katkelmat yhteiskunnan historiasta ovat kiinnostavia. ne valaisevat mitä on tapahtunut aikaisemmin, joskin osa tiedoista on sensuroitu tai muunneltu. Vain osalla naisista on oikeus lukea tietoja tai osaa siitä, historia on salattu koirailta. Teoksella on mielenkiintoinen yhteys George Orwellin klassikkoon Vuonna 1984. Koiraita oli aikaisemmin, ennen tilanteen kärjistymistä, rangaistu esimerkiksi "rikollisesta kuvittelusta" (vrt. ajatusrikos), koiras siis esimerkiksi ajattelee seksiä naisen kanssa, joka Äidinmaassa käytännössä tarkoittaa raiskausta.

Minussa oli jotain vikaa. Olin löytänyt itsestäni hiushalkeamia, valuvikoja, vääristymiä syvärakenteessani. En olisi saanut haluta sellaista, en ollut normaali. (s. 25)

Salminen on mahtivoimaisa sanankäyttäjä, jonka luomia rivejä on ilo lukea. Kirjoitin lukuvihkoon ylisanoja ja mm. seuraavaa tajunnanvirtaa: "Innovatiivista ja intuitiivista, yhtä aikaa vähäeleistä ja kuvailevaa, ajatonta, yhteiskunnallista ja filosofista, tyylikästä ja eleganttia, ja silti paikoin niin raakaa ja makaaberia, vahvat kontrastierot. Hienovarainen, mutta kaiken läpäisevä ajankuva, muutosten esiintuominen ei päälleliimattua.".  Kerronta on paikoin jopa runollista, esim.  sielun olemassaolosta: "Kenties olin syntynyt ilman sitä ja sen tilalla oli hapeton onkalo, jossa uneksimattomien unien kohtuunkuolleet ruumiit hitaasti kivettyivät yksi toisensa päälle." (s. 335) Ainoan miinuksen teokselle voisin antaa siitä, että välillä oli vaikeaa erottaa, kuka on äänessä - mutta tämä voi olla myös kirjailijan tietoinen ratkaisu.

Teos on vangitseva. En voinut mennä nukkumaan, ennen kuin kirja oli luettu loppuun - painoin pääni tyynyyn vasta, kun ulkona jo sarasti ja varhaisimmat linnut aloittivat serenadinsa. Äidinmaan loppu hämmensi sen verran, että jouduin parin päivän ajan miettimään mitä ajattelen viimeisistä neljästäkymmenestä sivusta. Oli ahdistavaa lukea koiraiden huonosta kohtelusta, sillä heillä ei käytännössä ollut ihmisoikeuksia. Äidinmaa osoittaa herkullisesti, kuinka sukupuoli on oppimalla ja toistamalla ylläpidettävä rakenne. Suosittelen teosta lämpimästi dystopian ystäville!

Äidinmaasta tulee mieleen jakso Äärirajoilla (The Outer Limits) tv-sarjasta. Jakson nimi on Lithia (Season 4, Episode 17). Siinä lähes kaikki miehen ovat kuolleet taistelussa ja jäljelle jääneet ovat säilöttyinä cryostaasissa. Naiset elävät matalateknologisissa kommuuneissa. Katsokaapa huviksenne, jos löydätte jakson netistä, ja verratkaa näitä kahta keskenään.
 
Arvosana:
 
  
Takakannesta:
Benjamin on ikääntynyt työläinen, joka hoitaa Sofian ja Nean kotityöt. Mukana seuraa Anna-Liisa, myötätuntoinen vartija, joka käyttää säästeliäästi sähköpiiskaansa. Eipä silti, Benjaminin mielipidettä hänen kohtelustaan ei kysytä, hänen osansa on totella ja hävetä.
Benjamin muistaa vielä jotakin entisestä elämästä. Pojista, jotka juoksentelivat pitkin kaupungin katuja ja meren rantoja. Perheestä, jossa oli äiti ja isä. Sitten astuivat voimaan uudet lait, äidit ja isät katosivat, tilalle tulivat heimot ja kasvattilapset. Enää ei ole edes peilejä, joista nähdä oma kuvansa.
Iltaisin Benjamin palaa kaupungin rappeutuneelle puolelle työläisten asuntolaan, ohi kaupungin löyhkäävän kaatopaikan. Kaatopaikalta löytyy koiraan ruumis, jonka sisäelimet ovat kaavittu pois. Naisiakin alkaa kadota. Huhutaan, että asialla olisi kapinoiva koiras. Koko kaupunki on varuillaan.
Mitä on tapahtunut maassa, joka joskus oli Suomi? Mitä siellä tapahtuu nyt?
Asiasanat: dystopia: Suomi, ihmisoikeudet: miehet
   
Samantyylisiä kirjoja: Johanna Sinisalo: Auringon ydin, Joanna Russ: Naisten planeetta
  
392 sivua, Tammi 2012
   

6 kommenttia:

  1. Hyvänen aika, nyt vasta huomasin, etten ollut liittynyt edes lukijaksesi. Moka korjattu :) Tämä oli kyllä positiivinen yllätys ja arvaa alkoiko mua nyt kiinnostaa tuo Naisten planeetta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus huomaan itsekin olettaneeni olevani jonkun lukijana, mutta sitten paljastuukin, etten olekaan. En tiedä pitäisikö syyttää hattarapäätä vai tiputtaako Blogger lukijoita pois?

      Se on hyvä, etten turhaan kehunut Äidinmaata sinulle. :) On paljastettava, etten Naisten planeettaa ole itsekään vielä lukenut, mutta luennoitsija mainitsi sen viime syksyn Utopiat ja dystopiat-luentosarjassa. Laitoin heti nimen ylös kiinnostuneena.

      Poista
  2. Hieno kirjoitus! Olin itse eri mieltä uskottavuudesta, mutta kommenttisi rikkaasta kielestä allekirjoitan :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, Booksy! Paikoin meno toki oli uskottavuuden rajoilla ja joskus sen ylikin, mutta muutamissa kohdin tuntui kyllä siltä (esim. naisen vartaloa ajattelemalla saa raiskaustuomion), että välillä meinaa olla samaa tasoa kuin mitä olen keltaisen lehdistön otsikoita lukenut. Toivottavasti Salminen kirjoittaa jatkossa lisää kirjoja, sen verran rikas kieli hänellä on.

      Poista
  3. Olipa mukava lukea juttusi, Niina! Tämä kirja kolahti minuun kovasti ilmestyessään, niin paljon että hankin myös omaan hyllyyn vaikka en varmaan sitä ihan lähiaikoina uudestaan lukisikaan. Salmisen kieli on hienoa ja luotu maailma hurja, mutta mukaansatempaava.

    Pitää myös laittaa tuo Naisten planeetta korvan taakse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, Linnea! ♥ Tämä oli todellakin loistokas kirja, ja harmittaa kuinka pitkään venähti tämän bloggaamisen saaminen ilmoille. Jotenkin tämä toukokuu oli hyvin hiljaista blogi/lukueloa. Kadehdin Salmisen sananläyttö taitoa. Ehdottomasti seurattava, mitä hän seuraavaksi tekee.

      Naisten planeetta on klassikko, josta ei kuitenkaan paljoa ole blogeissa mainintoja. Täytyy kyllä itsekin siihen tarttua jossain vaiheessa.

      Poista