JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja

"Jos ihmisen elämälle on määriteltävissä jokin tarkoitus,

on se eittämättä hyvästä ruoasta nauttiminen."

  

   

Arvostelukappale

  

Tunnelmamusiikkia: Katy Perry ft. Migos: Bon Appétit (P.S. Kannattaa katsoa musiikkivideo linkin takaa)

  

Notkeasti genren kuin genren omakseen ottavan JP Koskisen Kannibaalien keittokirja oli jonkin aikaa hilloutuneena arvostelukappalepinoon. Teos päätyi viimein luettavakseni tammikuun lopussa, koska tarkoituksenani oli lukea vielä mahdollisimman monta vuonna 2017 ilmestynyttä kirjaa ennen Blogistanian kirjaäänestystä vuoden parhaista kirjoista. Lukukokemus ei ollut ihan sellainen kuin olisin toivonut. Harvoin tulee luettua kirjaa, joka on jakanut mielipiteeni näin kahtia. Vähän ennen kuin tartuin kirjaan peräti kahdessa blogissa (Kirsin kirjanurkka ja Bibbidi Bobbidi Book) julkaistiin kokemuksia teoksesta ja bloggaajien mielipiteet olivat kiinnostavasti skaalan ääripäissä.

   

Ihminen ei ole uhanalainen laji. (s. 143)

    

Teoksen alkupuolen 86 sivua kattaa parodisen keittokirjaosuuden, jossa esitellään  reseptejä erityyppisille ihmislihoille, 18 arkiruokaa ja yksi jälkiruoka. Pissiksistä täytyy poistaa ruoaksi kelpaamattomia osia, kuten silikonia, toimitusjohtajien aivoja ei voi syödä korkean ureapitoisuuden vuoksi, kansanedustajien selkäranka on erittäin pehmeä tai jopa kokonaan surkastunut, vapaat taiteilijat maistuvat riistaisalle, suvakki sopii jälkiruokiin, rasistin liha on puolestaan myrkyllistä. Pidin tämän osuuden mustasta huumorista ja ihmistyyppien karikatyyreistä, nauroin välillä ääneen ja siteerasin katkelmia miehelleni lukiessani kirjaa sängyssä ennen nukkumaan menoa.

Suolatut, rapeat korvanlehdet ovat nuorison herkkua. (s. 61)

  

Loppupuoli kertoo Kannibaalien keittokirjan kirjoittajasta, sivutoimisesta ravintolakriitikosta, joka syö ihmisiä. Hän tekee töitä kotoa, koska ahdistuu ihmisten keskellä, sillä hänellä on poikkeukselliset haju- ja makuaisti. Hänellä on jopa lääkärin todistus, jossa suositellaan etätyöskentelyä, mutta uusi pomo ei välitä siitä, vaan pakottaa päähenkilöreppanan takaisin mainostoimistolle olemaan läsnä. Hankalan pomon lisäksi miehellä on veli, joka elää yhteiskunnan ulkopuolella ja kaivelee hieman laittomastikin tietoja ihmisistä, etenkin lapsuuden kodin epämääräisestä naapurista.

  

Kaupungissa ihminen alkoi helposti kuvitella itsestään liikoja. Pimeydessä suunnattoman tähtitaivaan alla näki, kuinka mitätön roska maapallo oli universumin syleilyssä. (s. 118)

  

Jälkimmäinen, dekkaristinen puolisko ei ollut samalla tasolla alun kanssa. Vaikka välillä saatoin samaistua päähenkilöön, jäi se kuuluisa jokin puuttumaan lukukokemuksesta. Eräs naissivuhenkilö onneksi toi teokseen mukaan paljon kiinnostavuutta ja ilman häntä loppupuolesta olisi ollut vaikeaa mainita hyviä puolia. Teos tarjoaa todella kiinnostavan ratkaisun maapallon ruokapulaan ja väestönkasvun hillintään (olen itse heittänyt vastaavan idean joskus vitsinä kahvipöytäkeskusteluissa). Tämä olisi toiminut ehkä paremmin pelkkänä vitsikkäänä reseptikokoelmana kuin romaaniksi venytettynä. 

  

Laumautumista suositaan valtioiden taholta sen vuoksi, että suurtakin lammaskatrasta voi kaitsea yksi koira. Itsenäinen ajattelu on aina ollut vaarallista. (s. 142)

    

      

Arvosana:

  

Takakannesta:

Musta satiiri lihansyönnin maailmasta

  

"Kun katsoin lentokoneen ikkunasta alhaalla siintävää maata, näin auringon polttaman maan. Kuumuudesta väreilevä ilmakuiski minulle, että joskus ihmisenkin olisi pakko osallistua maailman pelastamiseen. Lupasin, että sen aika oli koittanut."

  

Kannibaalien keittokirja on mustan huumorin sävyttämä trilleri, genrerajoilla leikittelevä romaani erityisestä miehestä, jolla on erityinen lahjakkuus.

  

251 sivua, Like 2017

   

Muita lukukokemuksia: Aamulehti, Kirjavinkit, Kirsin kirjanurkka, Bibbidi Bobbidi Book, Kulttuuri kukoistaa

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Flavia de Luce #5)

"Teetä, verta ja suolenpätkiä."

  

   

Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarja kuuluu blogissani niihin harvinaisiin sarjoihin, jonka osia olen ahminut nopealla tahdilla. Edellinen vastaava tapaus oli Ann Aguirren Razorland-trilogia. Loppusoinnun kaiku kalmistossa on sarjan viides osa, ja ehkä kiinnostavin tähän mennessä. Tämä on ensimmäinen pikalainana lukemani kirja, sillä tiesin, että kahden viikon laina-aika on enemmän kuin riittävästi tämän lukemiseen.

Arkeologiryhmä on tullut avaamaan Bishop's Laceyn pyhimyksen Tancredin haudan tämän juhlavuoden kunniaksi. Pyhimyksen haudasta löytyy tosin hieman tuoreempikin ruumis ja Flavia on tietenkin mukana tapahtumien keskipisteessä.

  

Tapahtumat ajoittuvat pääsiäisen aikaan. Aikaisemmat neljä osaa kattoivat yhden vuoden, eli Flavia on pian 12-vuotias. Voisin päätellä, että sarja tulee jatkamaankin samaan tahtiin. Kuudes osa ilmestyy ensi vuoden toukokuussa, enkä tiedä kuinka jaksan odottaa sitä. Suomennoksen nimi tulee olemaan "Kuolleet linnut eivät laula" ja päätellen siitä, kuinka tämä osa päättyi ja mitä seuraavasta kerrottiin Bazarin kuvastossa, osa de Lucejen isoista salaisuuksista paljastuu viimein.

  

Vasta nyt, polkiessani kastanjakujaa pitkin kotiin päin, huomasin miten nukkavierulta ja ränsistyneeltä täällä näytti. -- Kartano näytti laiminlyödyltä, ja se repi minun sydäntäni. (s. 96-97)

   

De Lucejen tulevaisuus on epävarma, sillä Buckshaw ilmoitetaan myytäväksi isän rahatilanteen heikennyttyä entisestään. Edellisessä osassa esitettiin yksi keino pelastaa perheen koti, mutta Haviland ei tarttunut oljenkorteen. Reagoin tilanteeseen samoin kuin Flavia: "Senkin itsepäinen hölmö!" olisin halunnut huutaa hänelle. (s. 163)

  

Flavia on vain niin ihana hahmo. Hän inhoaa puuroa (ihan niin kuin minäkin), jakelee ajatuksissaan myrkkyjä avokätisesti, kuuntelee levysoittimellaan niin Griegiä kuin Mozartia, ihmettelee, miksi kaikki aina siteraavat Hamletia halutessaan antaa itsestään viisan vaikutelman ja ovelana tyttönä hän on lukenut lääketieteen kirjoja kirjastossa vaihtamalla kansia Enid Blytonin Seikkailu -sarjan teosten kanssa. Yksi uusi hahmo (joka välillä näyttää Irvikissalta), jopa kohtelee Flaviaa kuin aikuista, sen jälkeen kun hän kertoo, ettei pidä itseään lapsena.

   

Flavia kutsuu nenäliinaa töräyttelyliinaksi ja koska luin kirjaa syksyn/alkavan talven toisen flunssan aikaan (hyggeillen peiton alla), otin tuon ilmaisun käyttöön omaan sanavarastooni. Yhdessä kohtaa Flavia toteaa, että toisten ihmisten tavaroiden tutkiminen on nautinnollista ja voin allekirjoittaa tämän täysin. Kävin yläasteella usein mummoni luona ja siivoilin mielellään hänen kaappejaan, vaikka oma huoneeni oli aina luovassa kaaoksessa. 

  

Kirjat nostavat sielun lentoon. (s. 156)

  

  

Opin tästä teoksesta paljon, sillä välillä oli pakko käydä googlaamassa joitakin faktoideja, että pitävätkö ne todella paikkaansa. Tällaisia olivat mm. meriveden käyttö verensiirrossa, sisältääkö maniokki tosiaan syanidia, oliko toisen maailmansodan aikaan oikeasti Mikki Hiiri -kaasunaamareita, eikö luonnonkukkia todellakaan saa tuoda alttarille Englannissa (ev.lut. kirkossa kun niitä saa olla)?

  

Tämä olisi ollut oikein oivallista luettavaa Halloweenin aikaan, mutta dekkarit sopivat hyvin myös marraskuulle. Suosittelen lämpimästi tutustumaan Flaviaan, sillä hänessä on jotain kiehtovaa. Loppuun erityisen sitaattimaininnan saa seuraava karmiva kohta: "En tiedä, mitä kirkkoherran rouvan mielessä liikkui, kun hän näki saastaisen, tahranaamaisen, lemuavan ilmestyksen ryömivän ylös haudasta aivan silmiensä edessä." (s. 94)

  

Arvosana:

 
Takakannesta:

Flavia de Luce, 11-vuotias harrastelijasalapoliisi ja mestarimyrkyttäjä, on tottunut kaivelemaan esiin johtolankoja kemian avulla myös sietämättömien sisartensa päiväkirjoista. Mutta ruumiita hän ei ole aiemmin kaivellut esiin.

  

Kun Bishop’s Laceyn kylän suojelupyhimyksen Pyhän Tancredin kuolinpäivän 500-vuotisjuhla lähestyy, halutaan pyhimyksen hauta avata asiaan kuuluvin menoin. Ja kukapa muu olisi ensimmäisenä kirkon kryptassa kurkistamassa hautapaaden sisään kuin Flavia? Juhlapäivän järjestelyt joudutaan kuitenkin äkkiä pysäyttämään, kun kivipaaden kannen alta löytyy kylän urkurin ruumis selittämättömästi naamioituna. 

  

Kuka kylässä on hautonut kostoa urkuriparalle? Ja miksi hänen naamioitu ruumiinsa on piilotettu pyhimyksen hautaan? Lannistumaton Flavia päättää selvittää asian. Ja se mitä hän kalmistosta kaivaa esiin, ei välttämättä kestä päivänvaloa. 

 

Suomentanut: Maija Heikinheimo, 410 sivua, Bazar 2016

    

Alkuperäinen nimi: Speaking from Among the Bones (2013)

  

Flavia de Luce on tuttu myös täällä: Kirjavinkit, Kirjasähkökäyrä, Hurja hassu lukija, Hyllytontun höpinöitä, Kirjojen keskellä, Ullan luetut kirjat, Kirja vieköön!, Lukijan kirjahylly

     

Sarjassa ilmestyneet:

• Piiraan maku makea (2014) / The Sweetness at the Bottom of the Pie (2009) 
• Kuolema ei ole lasten leikkiä (2014) / The Weed That Strings the Hangman's Bag (2010) 
• Hopeisen hummerihaarukan tapaus (2015) / A Red Herring Without Mustard (2011) 
• Filminauha kohtalon käsissä (2016) / I Am Half-Sick of Shadows (2011) 
• Loppusoinnun kaiku kalmistossa (2016) / Speaking from Among the Bones (2013) 
• Kuolleet linnut eivät laula (ilmestyy toukokuussa 2017) / The Dead in Their Vaulted Arches (2014) 
• As Chimney Sweepers Come to Dust (2015) 
• Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd (ilmestyi syyskuussa 2016)

Yu Tomofuji: Tähdet laitumen yllä & Sui Ishida: Tokyo Ghoul 3

"Erinäisistä syistä olen päätynyt Hokkaidolle. 

Paikkaan, joka on autiompi kuin osasin edes kuvitella"

  

    

Arvostelukappale

  

Ex-malli Sosuke Mozu menettää työpaikkansa ja hänet sijoitetaan Ogan perhetilalle Hokkaidolle. Mallimaailman glamour vaihtuu lannanluontiin ja aikaisiin aamutöihin. Alun hankaluuksien jälkeen Mozu kuitenkin löytää oman paikkansa ja havahtuu huomaamaan, ettei maatilalla asuminen olekaan ollenkaan hassumpaa. etenkin kun kuvioissa pyörii tilan tytär Yukito. Luvassa on siis maatilan arkea ja romantiikkaa.

  

Tähdet laitumen yllä on perusaineksista koottu hyvän mielen manga. Sen tarina ei ole kovin uniikki, mutta Yu Tomofujin piirrostyyli on silti miellyttävää ja vaikka tapahtumien tempo on leppoisaa, ei romanttisen eläinmagan kanssa tule koskaan tylsää. Pokkarin lopussa on myös minitarina Minä, sinä ja pyörivä maailma. Sen päähenkilönä on yksinäinen koulutyttö Nanoka Totani, joka pitää itseään tarpeettomana maailmalle. 

  

Sangatsu Manga on julkaissut aikaisemmin Tomofujin Wolfull Moon -mangan.

   

Takakannesta:

Nuori mallipoika Tokiosta päätyy apulaiseksi syrjäiselle maatilalle, lumikenttien keskelle. Työtä tahdittavat kiukkuinen Rudolf-poni ja muut eläimet sekä nuori mutta vaativa kouluttaja. Voiko suurkaupungin kasvatille löytyä tavoittelemisen arvoinen tulevaisuus talvisen Hokkaidon perukoilta?

    

Suomentanut: Antti Valkama, 183 sivua, Sangatsu Manga 2016

  

Alkuperäinen nimi: Hoshi furu makiba! (2013)

  

 myös täällä: Harakan varpaat - Ajatuksia sarjakuvista, AnimeGarden!, Manga Puutarha,

  

"En voi kuvitella, että on oikein olla varma siitä, 

että joku ei saisi olla olemassa tuntematta häntä."

    

    

Arvostelukappale

    

Tokyo Ghoulin kolmannessa osassa Kaneki soluttautuu Toukan kanssa CCG:hen, eli ghoulien vastaisen komision piiriosastoon. He kertovat väärän vihjeen Himanin (kannessa) olinpaikasta suojellakseen tyttöä. Kaneki oppii lisää ghoulien ja ihmisten välisestä taistelusta ja tajuaa, että on ainoa, joka voi toimia kahden vastapuolen välisenä sovittelijana. Vaikka osa ghouleista tappaakin ihmisiä ilman suurempia tunnontuskia, se ei tarkoita, että kaikki ghoulit olisivat murhaajia.

  

    

Tokyo Ghoul 4 ilmestyy 14.10.2016

  

Takakannesta:

Ghoulit elävät keskuudessamme. Niitä ei erota ihmisestä. Ne metsästävät meitä.

  

Ghoulinmetsästäjät ovat Hinamin kintereillä. Kaneki ja Touka päättävät suojella tyttöä hinnalla millä hyvänsä. Onko heistä vastusta kokeneille tutkijoille?

     

Ikäsuositus: 15+

   

Suomentanut: Suvi Mäkelä, 194 sivua, Punainen jättiläinen 2016

  

Alkuperäinen nimi: Tokyo Ghoul (2011)

    

Sarjassa ilmestynyt:

• Tokyo Ghoul 1
• Tokyo Ghoul 2

Dekkariviikko | Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä (Flavia de Luce #2)

"Mulfordin porteilta katsoen Buckshaw näytti aina hiukan surulliselta ja hylätyltä, 
kuin sieltä puuttuisi jokin olennainen ja elintärkeä."

  

   

MarikaOksan käynnistämä kirjabloggaajien dekkariviikko päättyi jo viime sunnuntaina 12.6., mutta Kirjakauppaliiton dekkariviikko päättyy vasta tänään 19.6. Vaikka en siis ensimmäiselle teemaviikolle tätä ehtinyt lukemaan, ei se haittaa, ovathan dekkarit yleisesti mielletty kesälukemiseksi, vaikka ei mitään erityistä teemaviikkoa olisikaan. Kristan kesäbingossakin on kohta dekkari, jonka tällä teoksella rastitan. 

  

    

Jo Alan Bradleyn ensimmäinen, suloisesta myrkynkeittäjästä Flavia de Lucesta kirjoittama teos Piiraan maku makea hurmasi, ja sarjan toinen osa Kuolema ei ole lastenleikkiä jatkaa samalla tasokkaalla ja koukuttavalla linjalla.
      

Bishop's Laceyyn saapuu kuuluisa nukketeatteritaitelija Rupert Porson apulaisensa Niallan kanssa. Flavialle käy nopeasti selväksi millainen ihminen Rupert on ja alkaa hienovaraisesti käärimään auki salaisuuksien päälle ohuelti kiedottuja verhoja. Rupert kuolee kesken Jaakko ja pavunvarsi-esityksen ja nokkela 11-vuotias tajuaa pian ettei miehen ennenaikainen kuolema ollut onnettomuus. Lopulta nuori etsivä ratkaisee tietenkin koko tapauksen, mutta sitä ennen lukijaa pyöritellään paikasta toiseen ja mahdollisia syyllisiä esitetään runsaasti.
 

"Sinun täytyy antaa anteeksi pikkusiskolleni", hän sanoi kevyesti naurahtaen. "Hän on epäterveellä tavalla kiinnostunut kuolemasta." (s. 238)

  

Bradley on maalannut sanoillaan upean tarkan kuvan 1950-luvun maaseutukylän dynamiikasta. Juorut kulkevat nopeasti ja nojaamalla kylän puheliaimpien naisten epäsuoraan apuun Flavia pystyy kokoamaan palapeliin monta puuttuvaa palaa. Hän turvautuu myös Tar-enolta perimäänsä laboratorioon selvittäkseen lukuisia kiinnostavia asioita, mm. mitä herra Gordon viljelee keskellä metsää.

En voinut olla samaistumatta jollain tasolla Flaviaan, joka nauttii mm. maatuvien lehtien tuoksusta. Ja kun vertaa Flaviaa esimerkiksi Tylypahkan ensimmäisen vuoden oppilaisiin, en voi olla näkemättä yhtäläisyyksia hänen ja Hermionen välillä: molemmilla on terävä mieli sekä halu oppia ja sisäistää monimutkaistakin tietoa. Flavia on pikkuvanha, mutta ei ollenkaan rasittava sellainen.

Flavia heittelee jatkuvasti viittauksia useisiin tiedemiehiin ja heidän menetelmiinsä, kirjallisuuteen ja taidehistoriaan ja hänen huomioitansa on ihanaa lukea. Pidän suuresti Bradleyn suomentajan, Laura Beckin sanavalinnoista. Teksti virtaa eheästi ja pysähdyinkin usein lukemaan joitakin kohtia uudelleen, sillä niin taidokkaasti hän on pystynyt välittämään alkuperäisen teoksen sanoman.

Kirjoitin parhaita kohtia A4-kokoiseen sitaattivihkooni neljä ja puoli sivua. Mukaan tarttui mm. Flavian kuvaus auringon laajenemisen aiheuttamasta maailmanlopulta ja mekaanisista koppakuoriaista, mutta myös useita viipyileviä luontokuvauksia pimeästä metsästä, aamusumusta ja kastepisaroista.
 

Kuten olin tiennytkin, kaikki metsässä oli märkää. Värähdin nihkeää kylmyyttä, terästäydyin ja vaelsin kasvullisuuden sekaan. Ennen kuin olin astunut kymmentkään askelta saniaisten ja sananjalkojen välissä, olin litimärkä polviin asti. (s. 243)

On kuitenkin hetkiä, jolloin Flavian ikä lempeästi paljastuu. Esimerkiksi silloin kun hän kysyy ystävältään Doggerilta - Buckshawin kartanon yleismieheltä, jonka työnkuvaan kuuluvat muiden muassa niin hovimestarin kuin puutarhurin tehtävät - ihmissuhteista, tai kun hän polkee kauan sitten kuolleen äitinsä Harrietin polkupyörällä, Gladysillä, paikasta toiseen ja kuvailee sen päästämiä ääniä milloin iloiseksi, milloin kiireiseksi.

Flavia ei edelleenkään tule toimeen vanhempien siskojensa Ophelian (Feely) ja Daphnen (Daffy) kanssa, vaan nämä keksivät jatkuvasti keinoja kiusata toisiaan. Flavia onkin hieman kuin Tuhkimo omassa perheessään. Siskot syyttävät Flaviaa mm. Harrietin kuolemasta. Harriet kuoli vuorikiipeilyonnettomuudessa Tiibetissä ja Feely ja Daffy väittävät hänen astuneen tahallaan harhaan, koska oli masentunut Flavian takia.

Suurimman osan aikaa tunsin olevani huijari, vaihdokas, säkkiin ja tuhkaan verhoutunut korvike tuolle kultaiselle tytölle, jonka Kohtalo oli napannut ja viskannut alas vuorenrinteeltä eräässä käsittämättömän kaukaisessa maassa. Tuntui siltä että kaikki olisivat olleet hyvin paljon onnellisempia, jos Harriet olisi herätetty henkiin ja minusta olisi hankkiuduttu eroon. (s. 307)

Tyttöjen isä Haviland on taloudellisissa ongelmissa ja hänen sisarensa Felicity saapuu paikalle selvittämään tilannetta. Flavia ei pidä tädistään, mutta saa kuulla tältä yllättäviä tietoja äidistään. Feely iskee silmänsä saksalaiseen Dieteriin, joka viisi vuotta aiemmin oli sotavankina jäänyt maahan. Mies on hyvin kiinnostava persoona: hänen isänsä oli kustantaja ja äitinsä arkeologi. Kotiopettajan kasvattama poika oli rakastunut brittiläiseen kirjallisuuteen puhui täydellistä englantia.

Bradley on mestari luomaan kiinnostavia, moniulotteisia hahmoja ja hänen juonen käsittelynsä on erittäin miellyttävää luettavaa. Tulenkin siis ehdottomasti jatkamaan Flavian tutkimusten lukemista. Sarjassa on ilmestynyt englanniksi jo seitsemän osaa ja kahdeksannen pitäisi olla saatavissa syyksuussa. Viidennen osan suomennos, Loppusoinnun kaiku kalmistossa, ilmestyy niinikään syyskuussa.

  

Arvosana:

   
Takakannesta:

Vaarallisen älykäs Flavia De Luce asuu leski-isänsä ja kahden ärsyttävän siskonsa kanssa Bishop's Laceyn rauhaisassa kylässä Englannin maaseudulla.

  

Kylän rauha järkkyy, kun nukketeatterin pakettiauto hajoaa Bishop's Laceyn hautausmaan nurkalle. Maankuulu marionettitaiteilija Rubert Porson päättää laittaa näytöksen pystyyn seurakuntatalolla  - arvaamattomin seurauksin. Nokkelan Flavia de Lucen tarkoituksena ei ollut tutkia enää yhtään murhaa, mutta eipä nukkemestarinkaan ollut tarkoitus kuolla! 

  

Huono-onnisen näytöksen jälkeen Flavia alkaa penkoa idyllisen kotikylänsä vaiettuja salaisuuksia. On nimittäin mahdollista, että Porsonin pakettiauto ei hajonnutkaan sattumalta juuri Bishop's Laceyssa. 

  

Kuka veteleekään langoista ja tanssittaa poliisia marionettien lailla?

   

Suomentanut: Laura Beck, 389 sivua, Bazar 2014

    

Alkuperäinen nimi: The Weed that Strings Hangman's Bag (2010)

Sarjassa ilmestyneet:

1. Piiraan maku makea (2014) / The Sweetness at the Bottom of the Pie (2009)
2. Kuolema ei ole lasten leikkiä (2014) / The Weed That Strings the Hangman's Bag (2010)
3. Hopeisen hummerihaarukan tapaus (2015) / A Red Herring Without Mustard (2011)
4. Filminauha kohtalon käsissä (2016) / I Am Half-Sick of Shadows (2011)
5. Loppusoinnun kaiku kalmistossa (2016) / Speaking from Among the Bones (2012)
6. The Dead in Their Vaulted Arches (2014)
7. As Chimney Sweepers Come to Dust (2015)
8. Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd (ilmestyy syyskuussa 2016)

Flavia de Lucen on tuttu myös täällä: Kirjavinkit, Oksan hyllyltä, Lumiomena, Kirsin kirjanurkka, Amman lukuhetki, Cats, books & me, Kirjakaapin kummitus, Lukuisa

Lukupiirissä | Douglas Preston & Lincoln Child: Ihmeiden kabinetti

"Hän oli suunnistanut tiettömien aavikoiden ja tiheiden sademetsien läpi, 

kuinka kummassa hän saattoi eksyä museoon keskellä New Yorkia?"

   

Toukokuun lukupiirikirja
Osallistun teoksella Dekkariviikkolle, Helmet -lukuhaaste: 29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja

En lue yleensä paljoa dekkareita, ja teoksen täytyykin olla jotenkin erityinen sarjassaan, jotta se löytää tiensä lukupinooni. Kun olin ala-asteella, muut tytöt lukivat Neiti Etsiviä, minun etsiväkirja valintani oli poikamaisempi Kolme etsivää (joita en kylläkään lukenut järjestyksessä). Suosikkeihini vähäisestä lukemieni määrästä ovat kuuluneet viime vuosien aikana J.D. Robbin (aliaksen takana Nora Robets) futuristiset Eve Dallas-kirjat ja Alan Bradleyn 1950-luvulle sijoittuva Flavia DeLuce-sarja. Olen lukenut jopa kaksi klassikkodekkariakin, Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut ja Arthur Conan Doylen Baskervillen koiran (molemmat lukupiiriteoksina). 

  

Douglas Prestonin ja Lincoln Childin Ihmeiden kabinetti on oikeasti Pendergast-sarjan kolmas osa. Sarjassa ovat aiemmin ilmestynyeet Relic (1995) ja Reliquary (1997), mutta sarjan suomentaminen aloitettiin erikoisesti vasta tästä kolmannesta osasta. 

Rakennustyömaalta löydetään maan alle rakennettu tila, joka on täynnä silvottuja ruumiita 1800-luvulta. New Yorkin pahamaineisin, mutta nimettömäksi jäänyt murhaaja on sata vuotta aikaisemmin paloitellut köyhien ruumiita kuin etsien jotain. Agentti Pendergast kuulee tapauksesta ja päättää ratkaista vanhat murhat, vaikka New Yorkin poliisilaitos ei pidäkään tapausta tärkeänä.
  

Ihmeiden kabinetti on ihan ok dekkariviihdettä. Kovakantisessa painoksessa teosta määritellään myös kesäkirjaksi, sillä ovathan dekkarit monelle juurikin lomaluettavaa. Pidän itse enemmän kirjoista, jotka haastavat lukijaa tai herättelevät ajattelemaan, tämä oli hieman valmiiksi pureskeltu kliseisine lausahduksineen (esim. tiedottomuuden viitta kietoi hänet syleilyynsä ja pimeys oli kietonut tienoon kaapuunsa). Tuhdinpaksuisesta teoksesta voisi mielestäni myös leikata sivuja pois reippaalla kädellä, sillä sisältöä ei tarjota aivan niin paljoa, että näin monelle näkökulmalle ja sivujuonteella olisi tarvetta. Tästä huolimatta kirjan lukee hyvin nopeasti.  

  

Erikoiset murhat, ihmeiden kabinetit ja agentti Pendergast ovat teoksen parasta antia. Pendergastissa on jotain samaa kuin Sherlock Holmesissa, joskin ensinmainittu on paljon jälkimmäistä miellyttävämpi osoittamastaan laajasta tietämyksestä ja varakkuudestaan huolimatta. Pendergast vaikuttaa kuvailujen perusteella albiinolta (hyvin vaalea iho ja hiukset, siniset silmät), ja välillä jopa hieman yliluonnolliselta olennolta (eräs lukupiiriläinen sanoi, että hänessä on Dr. Whon piirteitä). Mies nimittäin pystyy matkustamaan mielessään yksityiskohtaisia aikamatkoja. Minäkin haluan tuollaiset mielenvoimat! 

  

Sivuhahmot ovat hyvin kliseisiä (lukuunottamatta Puckia ja Wreniä, kahta persoonallista varastonhoitajaa): teoksesta löytyy niin korruptoituneita johtajia, ylipainoisia poliiseja kuin hyvin vähän aktiivisesti toimivia naisia. Jopa pääpahis oli hieman tylsä, mutta tämä oli sentään motiiveiltaan kuitenkin jossain määrin mielenkiintoinen hahmo. 

  

Keskeisiä hahmoja Pendergastin lisäksi ovat arkeologi Nora Kelly, joka auttaa Pendergastia 1800-luvun ruumiiden tutkimisen kanssa, Noran poikaystävä, ärsyttävän spontaani lehtimies William Smithback (joka laittaa uransa Noran edelle) ja oopperasta nauttiva, irlantilainen poliisikomisario Patrick O'Shaughnessy. Tein Pinterestiin kollaasin, johon etsin mahdollisimman paljon mielikuvaani vastaavat kasvot keskeisille hahmoille. 

  

Loppuratkaisu ei yllättänyt, vaikka en osannut sitä ennalta arvata. Toivottavasti sarjan myöhemmissä osissa jännite kasvaa enemmän (ne kun löytyvät jo omasta hyllystä uusinta lukuunottamatta), nyt teos oli kuin vedellä jatkettua kesäkeittoa, jonka ainoa väripilkku oli Pendergast.
 
Preston ja Child ovat liittäneet teokseensa pari aiheeseen sopivaa kirjallisuusviittausta: "Edes Sherlock Holmes ei olisi kyennyt parempaan." (s. 478), "Koko kuulustelu oli pahaenteisen kafkamainen." (s. 493) ja "Tilanteesta olisi tuskin saanut herkullisempaa, vaikka juonen olisi kopionut Agahta Christien murhamysteereistä." (s. 517)

  

"Anteeksi vain, mutta olen arkeologi enkä suinkaan etsivä." 

Pendergast kohotti kulmiaan. "Onko niissä jotain eroa?" (s. 74)

  

Arkeologian osuus teoksessa yllätti ja alaa muutaman vuoden opiskelleena se esitettiin erittäin uskottavasti. Joskin dinosaurusten luut kannattaa jättää paleontologin tutkittaviksi, ts. terminologiassa oli välillä hieman horjuntaa. Erityisen sitaattilainauksen maininnan saa tämä kekustelu: "Näkyikö Tutankhamonia?" -- "Voi paska, täytyy toivoa, ettei tämä ole mikään arkeologinen juttu." (s. 13)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

ERIKOISAGENTTI PENDERGAST RATKAISEE

  

Pilvenpiirtäjän rakennustyömaalla Manhattanilla tehdään säpsähdyttävä löytö. Työmaan alla sijaitsevassa kellarissa lepää 36 ihmisen silvotut jäännökset. Pikainen tutkimus paljastaa jokaisen uhrin selkärangassa samanlaiset leikkuujäljet.

  

Paikallisen poliisin mielestä yli sata vuotta sitten sattuneet surmatyöt kuuluisivat pikemminkin historiantutkijoille kuin lainvalvojille. FBI:n erikoisagentti Pendergast on kuitenkin eri mieltä. Hän rekrytoi puoliväkisin mukaan tutkimuksiinsa New Yorkin luonnontieteellisessä museossa työskentelevän paleontologi Nora Kellyn ja tämän yliuteliaan reportterisulhasen William Smithbackin.

  

Kun Central Parkissa tapahtuu uusi murha, jonka tekotapa muistuttaa yli sadan vuoden takaisia surmia, agentti Pendergast ei vaikuta lainkaan yllättyneeltä. Mitä Pendergast oikein salaa poliisilta ja kollegoiltaan?

  

Pyörryttävä sukellus Manhattanin muinaiseen alamaailman johdattaa Pendergastin kumppaneineen Harlemissa sijaitsevaan ränsistyneeseen herraskartanoon, joka on hylätty mutta kaikkea muuta kuin tyhjä. Astuessaan sisään tuttuun taloon agentti Pendergast tietää kohdanneensa pitkän uransa aikaisista vihollisista kauheimman.

   

Suomentanut: Pekka Marjamäki, 653 sivua, Gummerus 2010 (4. painos, 1. painos 2009)

    

Alkuperäinen nimi: Cabinet of Curiosities (2002)

  

Erikoisesta Pendergstista on luettu myös täällä: Kirjavinkit, Tarinoiden syvyydet, Rakkaudesta kirjoihin, Kasoittain kirjoja, Kirjus

Sarjassa ilmestyneet suomennokset:

• #3: Ihmeiden kabinetti (2009)
• #4: Kuoleman asetelma (2010)
• #5: Tulikivi (2011)
• #6: Veljensä vartija (2012)
• #7: Kuolleiden kirja (2013)
• #8: Pimeyden pyörä (2015)
• #9: Kuoleman naamio (ilmestyy heinäkuussa 2016)

Klassikkohaaste osa 1 | William Golding: Kärpästen herra

"Meidän on laadittava sääntöjä ja noudatettava niitä. Emmehän me ole villi-ihmisiä. 
Me olemme englantilaisia, ja englantilaiset ovat aina etevämpiä kaikessa."

    

   

Lukuhaasteissa: Goodreads 50: 25. A book you were supposed to read in school but didn’t, I Spy: 21. Animal/Insect

Tunnelmamusiikkia: Ulf Söderberg: Vargskymning, Tom Holkenbong: Water (Mad Max: Fury Road -soundtrack)

    

Kun Reader, why did I marry him? -blogin Omppu esitteli klassikkohaasteen, olin aluksi ajatellut lukevani L.M. Mongomeryn Pienen runotytön. Se kuitenkin tuli vastaani jo aikaisemmin, sillä se nousi lukupiirini kuukauden kirjaksi jo maaliskuussa. Pikainen ajatusten uudelleen kelaus ja löysin kirjahyllystäni täydellisen teoksen haasteeseen.

  

Tätä teosta minulle on joskus suositeltu dystooppisena, nimittäin kirjallisuuden Nobelillakin vuonna 1983 palkitun William Goldingin tunnetuin romaani, Kärpästen herra. Kyseisen pokkaripainoksen sain siskoltani, kun hänen poikansa oli hankkinut teoksen lukion äidinkielen kurssia varten. Koska itse en kyseistä teosta ole koskaan koulussa lukenut, ajattelin ottaa vahingon nyt takaisin.

     

Kärpästen herra on todellinen klassikko, niin monta eri painosta siitä on julkaistu suomessakin. Teoksesta on tehty useampia elokuvasovituksiakin. Ensimmäinen, alkuperäisteosta hyvin uskollisesti noudattava versio on Peter Brookin ohjaama mustavalko-elokuva vuodelta 1963. Vuoden 1990 Harry Hookin ohjaamassa versiossa on puolestaan otettu jonkin verran vapauksia tarinan suhteen. Katsottuani tuon uudemman leffan löysin kyllä pitkälti saman perustarinan siitä, vaikka joissakin yksityistyiskohdissa selkeitä eroavuuksiakin oli. 

  

Aloittaessani teoksen, minulla ei ollut minkäänlaista ennakkotietoa teoksesn sisällöstä, Olikin siis täydellinen yllätys, että tässäkin teoksessa liikutaan toisen maailmansodan ajassa, johon sijoittuvia romaaneja olen viimeaikoina lukenut useammankin. Kaikki alkaa siitä, kun koulupoikia kuljettava lentokone putoaa Tyynellämerellä ja henkiinjääneet pojat pelastautuvat läheiselle, asumattomalle saarelle. 

  

He tottuivat pain uuteen elämäntahtiin, joka noudatti auringon hidasta kiertoa aamusta iltaan ja nopeati pimenevään yöhön. (s. 72)

  

Aluksi kaikki sujuu hyvin: pojat valitsevat johtajan joukostaan, kutsuvat merestä löydetyn torvisimpukan avulla kokouksia koolle, päättävät yleisistä säännöistä, rakentavat majoja, syövät hedelmiä ja pitävät yllä merkkitulta heitä etsiviä aluksia varten. Kaikki on kuin vain yhtä pitkittynyttä eväsretkeä. Pian rymän jäsenten välillä syntyy kuitenkin riitaa, joka jakaa pojat kahteen heimoon. Toista ryhmää johtaa äänestyksellä valittu Ralph, toista entinen kuoronjohtaja ja metsästäjänä kunnostautunut Jack Merridew.

    

Minä pelkään. Meitä itseämme. (s. 204)

    

Tilanteet eskaloituvat nopeasti ja ilman valvovaa auktoriteettia pojat villiintyvät enenevässä määrin ja unohtavat olevansa sivistyneitä englantilaisia. Metsästyksen nostattama verenhimo, leirinuotiolla kerrotut kummitustarinat ja pimeydenpelko synnyttävät mielikuvituksellisen, viidakossa elävän pedon, jonka vuoksi lopulta aiheutuu kahden pojan kuolema. Lopulta vain Ralph uskoo pelastukseen ja yrittää saada muutkin huolehtimaan tulesta huonoin tuloksin. Kohtaus, johon Kärpästen herra päättyy on hyvin perinteikäs ja ennalta-arvattava, mutta juurikin siksi niin vaikuttava. 

  

Pidin suuresti Goldingin ja suomentajan yhteistyössä syntyneestä kuvailevasta kielestä, jossa kookospähkinät muistuttavat pääkalloja, käsiä kahlitsevat sivistyksen rauniot ja puusta toiseen tuulen siivillä hypähtelevä tuliorava luovat eläviä mielikuvia. Alkuasetelma ja teoksen makaaberit kuvaukset olivat lukukokemuksen parasta antia, sillä välillä pakkomielteinen roikkuminen samoissa asioissa oli puuduttavaa. Kurkistus ihmismielen pimeälle puolelle ja kulttuurin kariseminen poikien yltä samaa tahtia kuin vaatteet repeytyivät ja likaantuivat antoivat kuitenkin riittävästi potkua jatkaa lyhyehkö klassikko loppuun saakka,

  

Me olemme kaikki kuin tuuliajolla ja asiat käyvät yhä kurjemmiksi. (s. 120)

  

Triviaa: Teoksessa on paljon samaa kuin tv-sarjassa Lost sekä Tom Hanksin tähdittämässä leffassa -Cast Away - Tuuliajolla. 

    

BINGO! Ensimmäinen bingoni koskaan näissä haasteissa. Jonossa olevista bloggauksista on pian tulossa vielä lisää rasteja. Viidennen viivan Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingon ruudukon vasempaan pystyriviin toi Kärpästen herran heimotaiteellinen kansi ABSTRAKTILLA KUVIOLLAAN. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

     

   

Arvosana:   

 
Takakannesta:

Toisen maailmansodan aikana joukko englantilaisia koulupoikia pelastuu alasammutusta lentokoneesta autiolle Tyynen meren saarelle. Kun sivistyksen pinta alkaa murentua, hyvinkasvatetut koulupojat muuttuvat villi-ihmisiksi, joiden maailmaa hallitsevat väkivalta ja pelko. 

  

Sir William Goldingin klassinen romaani ilmestyi vuonna 1954 ja on Nobelin kirjallisuudenpalkinnon saaneen kirjailijan tuotannon huippu.

  

Alkuperäinen nimi: Lord of the Flies (1954), Suom. Juhana Perkki, 224 s. Seven/Otava 2000 (1. suomenkielinen painos 1960)

Ihmisen pimeästä puolesta on kirjoitettu mm. täällä: Risingshadow, Kirjaneidon tornihuone, Todella vaiheessa, Villasukka kirjahyllyssä, Oksan hyllyllä, Jokken kirjanurkka

Samantyylisiä kirjoja: Daniel Defoe: Robinson Crusoe, Jules Verne: Salaperäinen saari, Terry Pratchett: Valtio, James Dashner: Maze Runner - Labyrintti

Ann Aguirre: Horde

"You plan to save the world."

     

       

Tunnelmamusiikkia: Imagine Dragons: Warriors,  Two Steps From Hell: Black Blades, 1000 Ships of Underworld, Undying Love, Audiomachine: Tree of Life, When it All Falls Down, Being Alive, The Origin of the Species, Wars of Faith, Doom Unit: Killing Time

  

Tiedätte varmaankin sen hyvän, mutta tyhjän tunteen, joka tulee, kun on lukenut loppuun erittäin vaikuttavan teoksen tai sarjan loppuun? En muista olenko koskaan lukenut kokonaista sarjaa näin tiiviissä tahdissa tai milloin viimeksi olen saanut viimeisen sivun jälkeen tuon mainitsemani olotilan. Edes Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe (jota muuten povaan vuoden parhaaksi lukukokemukseksi, ainakin 2015 ilmestyneiden teosten kategoriassa) ei yltänyt tuon tuntemuksen herättelijäksi. 

  

Ann Aguirren Razorland-trilogia on yksinkertaisesti sellainen, joka pyyhkäisee jalat alta - useammin kuin kerran. Luin trilogian aloittavan teoksen Enclave huhtikuun alussa ja toisen osan Outpost saman kuun lopussa. Kolmatta osaa, Hordea, ei Suomen kirjastoissa kuitenkaan ollut, vaan tein siitä kaukovarauksen. Teoksesta tehtiin samalla myös hakintapyyntö Oulun kaupunginkirjastolle. 

  

No, niin kuin aikaisemmin kerroin, kaikki ei mennyt niin kuin Strömsössä, mutta sain teoksen lopulta ja luin sen parissa illassa. En halunnut ahmia Hordea liian nopeasti, vaikka se edeltäjiään tuhdimpi onkin, vaan yritin pitkittää lukukokemusta edes hieman. Horde pääsi yllättämään lopputaistelun käänteissä, eikä kyyneleiltäkään vältytty. Siinäkin jälleen yksi harvinainen reaktio. Edellisen kerran silmänurkkani kostui John Greenen Tähtiin kirjoitetun virheen aikana tammikuussa. 

  

Outpost päättyi siihen, että mutattien lauma on ympäröinyt rauhaisasti eläneen Salvationin yhteisön ja Deucen joukkioineen (sis. Fade, Stalker, Tegan) on haettava apua lähimmästä aseistautuneesta yhteisöstä. Aikaisempien osien tapaan suunnitelma kuulostaa suoraviivaisemmalta ja ongelmattomammalta kuin se toteutuessaan on. Matka joutomaan halki ei olisi mitään ilman verenvuodatuksta ja yhä älykkäämmiksi käyvät mutantit hyökkäävätkin toistuvasti ihmiskunnan viimeisten selviytyjien kimppuun. Deucen mielessä alkaa kehittyä suunnitelma olentojen lopulliseksi tuhoamiseksi. 

  

They no longer killed indiscriminately out of endless hunger, which meant this was more than conflict over territory. 

This was war. (s. 48) 

  

Toisin kuin aikaisemmin, Horde kuvaa tapahtumia pitkältä aikaväliltä, eikä kaikkia siirtymiä paikasta toiseen kuvata tarkasti. Silti kerronta etenee lähes puoleen väliin kirjaa suhteellisen hitaasti. Loppupuoli onkin vastapainoksi silkkaa toimintaa vailla hengähdystaukoja. Teos pursuaa eeppisiä joukkokohtauksia ja olisikin vallan hienoa,jos teoksesta joskus tehtäisiin elokuva. Materiaalia ainakin riittäisi yllin kyllin ihokarvoja nostattaviin kohtauksiin. 

   

Nerves fluttered in my stomach. This was the real beginning of our resistance. I felt it in my blood and bones, but it could also end before it began. Talking had never been my specialty; I was good with weapons, not words. (s. 139)

   

Yllä olevassa lainauksessa lienee jotain tuttua Matkijanärheen tutustuneille? Hordekin sopii hyvin naistenviikon teemaan, onhan tässäkin naisen kirjoittamassa teoksessa naispäähenkilö. Verrattuna esimerksi kahteen muuhun kolmiodraamaisen YA-dystopian sankarittareen, Katnissiin (Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia) ja Trisiin (Veronica Roth: Outolintu-trilogia), Deuce on näistä se, joka sopii nostettavaksi kapinan keulakuvaksi. Tai ainakin itse ottaisin hänet vierelleni eturintamalle taistelemaan. Kaikissa uhrautuvissa sankarittarissa toki on potkua, mutta Deuce on tästä kolmikosta se, joka ei pelkää haavoittua, muittei myöskään epäröi haavoittaa. 

     

People go about their lives, trying to be small, hoping the freaks will kill someone else, attack another town. How long does avoidance work until the whole world is drowning in blood? Somebody has to draw the line. And if not me, who? (s. 191)

   

Joutomaan ja mutanttien kovaksi keittämä Deuce on kuitenkin löytänyt itsestään myös sen pehmeämmän, naisellisemman puolen, jota Enklaavissa hänestä yritettiin kitkeä pois. Deucen ja Faden rakkaus tuntuu myös uskottavammalta kuin Katniss-Peeta tai Tris-Neljä kuviot. Rankat tilanteet ovat hitsanneet Deucen ja Faden yhteen, he tukevat ja täydentävät toisiaan kaikessa.

    

Suosittelen kokemaan Razorlandin vaaroja täynnä olevan maailman omakohtaisesti, sillä nyt näyttää siltä, että tästä tuli heilahtaen paras YA-trilogia, jonka olen lukenut. Toisin kuin lukuisissa muissa genresarjojen jatko-osissa, tämän kanssa en huomannut samanlaista notkahdusta tai lässähdystä verrattuna ensimmäiseen teokseen, niin kuin olen tottunut huomaamaan aiemmin. Minun täytyy ehkä harkita myös ns. väliosien eli varsinaisten teosten julkaisujen välissä ilmestyneiden, muihin hahmoihin keskittyvien novellien lukemista.

  

Erityisen sitaattilainauksen manninnan saa pätkä, joka sopii tähän uutiseen: "I had no interest in more of his warm beer, which smelled like pis." (s. 159) 

  

P.S. Hordessa on yllättävä Harry Potter-viittaus!

Hordella pääsen Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingossa viivaamaan ylitse kohdan KASVI. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

   

  

Arvosana:

 
Etulieppeestä:

The epic conclusion to the USA Today bestselling trilogy.

  

The horde is coming.

  

Salvation is surrounded, monsters at the gates, and this time, they’re not going away. When Deuce, Fade, Stalker and Tegan set out, the odds are against them. But the odds have been stacked against Deuce from the moment she was born. She might not be a Huntress anymore, but she doesn’t run. With her knives in hand and her companions at her side, she will not falter, whether fighting for her life or Fade’s love.

  

Ahead, the battle of a lifetime awaits. Freaks are everywhere, attacking settlements, setting up scouts, perimeters, and patrols. There hasn’t been a war like this in centuries, and humans have forgotten how to stand and fight. Unless Deuce can lead them.

  

This time, however, more than the fate of a single enclave or outpost hangs in the balance. This time, Deuce carries the banner for the survival of all humanity.

     

Samantyylisiä kirjoja: Dmitri Gluhovski: Metro 2033, Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta, Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia, Veronica Roth: Outolintu-trilogia, Cormac McCarthy: Tie

418 s. Feiwel and Friends 2013

Kirjailijan kotisivut

Sarjassa ilmestyneet:

• Enclave
• Oupost
• Horde

Audrey Magee: Sopimus

"Taivas oli kalkkisen oranssi, sekoitus tulta ja pölyä. Hän näki lentokoneet, pienet mustat pisteet tanssimassa valssia talojen ja kauppojen yllä; ne kieppuivat ja kääntyilivät toistensa ympärillä tanssahdellen tilaanteeseen sopimattoman kauniisti."

   

     

Lukuhaasteissa: Goodreads 50: 13. A book set in a different country

Tunnelmamusiikkia: Sabaton: Attero Dominatus, Rise of Evil, John Williams: "One Small Fact" - The Book Thief

  

Blogeissa erittäin paljon luettu Audrey Mageen toisen maailmansodan Saksaan ja sen Venäjän rintamalle sijoittuva romaani Sopimus kertoo siitä kuinka äärimmäiset tapahtumat vaikuttavat ihmisiin ja millaisia ratkaisuja he ovat valmiita tekemään selvityäkseen. Luin kirjan jo toukokuun lopussa, mutta bloggaan siitä vasta nyt, osittain siksi, että kirja oli niin hyvä, että on ollut vaikeaa kirjata ylös mitä siitä voin sanoa. 

  

En ole yleensä ollut erityisen ihastunut sotakirjoihin, mutta viime aikoina olen useinkin löytänyt itseni sellaisia lukemasta. Näitä teoksia on tullut vastaan niin lukupiirissä (Markus Zusak: Kirjavaras, Kurt Vonnegut: Teurastamo 5) kuin myös ihan omin päinkin, kuten äskettäin loppuun lukemani Anthony Doerrin Pulitzer-voittaja Kaikki se valo jota emme näe. Sopimus kuuluu jälkimmäisen mukaisiin teoksiin. Kiinnostuin siitä jo, kun sain Atenan tiedotteen kirjan ilmestymisestä. En kuitenkaan pyytänyt siitä arvostelukappaletta, sillä en ollut varma tulisinko sitä lukemaan. Kun arvosteluja sitten alkoi tulla monista seuraamistani blogeista, oli minunkin pakko varata se kirjastosta.

  

Ahmin Sopimuksen kolmelta istumalta ja inhorealistisesta kauheudestaan huolimatta jokin tarinassa oli silti kaunista. Teksti soljui eteenpäin kuin itsestään ja vaikka hahmot tekevätkin yhdestä näkökulmasta itsekkäitä päätöksiä, en tiedä tekivätkö he niitä täysin itsenäisesti vai koneiston ohjaamina marionettinukkeina. Sotakirjoissa usein glorifioidaan sotilaiden sankarillisuutta, mutta Magee marssittaa saksalaiset urhot kentälle housut märkinä, ulosteen valuessa lahkeen suista.

  

Tapahtumia seurataan kahdesta näkökulmsta. Peter Faber on rekiteröitynyt Valtakunnan avioliittotoimiston asiakkaaksi ja tätä kautta saa itselleen vaimon, Katherina Spinellin. Miehen ainoa syy hankkia vaimo järjestetyn avioliiton kautta on saada perhelomaa kentältä. Katharina puolestaan hakee rouva-statuksesta turvaa ja varmuutta: jos Peter kuolisi rintamalla, saisi hän ainakin leskeneläkettä. Lisäksi hän pääsisi viimein pois vanhempiensa tunkeilevan katseen alta. Avioliittopalvelun järjestämisen taustalla on arjalaisen rodun jalostaminen: saattamalla yhteen hyvien saksalaisten geenien kantajia, voitiin lisätä kansalaisten määrää. 

  

Puolentoista tuhannen kilometrinpäässä täsmälleen samalla hetkellä nainen osallistui samanlaiseen seremoniaan, jonka todisatajina olivat hänen isänsä ja äitinsä; se oli hänen osuutensa sotasopmuksesta, joka takasi Faberille naimaloman ja hänelle leskeneläkkeen, mikäli Faber kaatuisi. (s. 7)

  

Kun Peter ja Katharina lopulta tapaavat ei rakkaus synny ensisilmäykseltä: Peter haisee kauhealle ja hänen hiuksensa kuhisevat täitä. Lopulta he kuitenkin päätyvät sänkyyn ja Katharina tulee raskaaksi. Miehen ollessa vuosia poissa Katharina kaipaa tätä, tai ehkä enemmänkin miehestä luomaansa ideaa. Peteristä tulee hänelle lopulta rahaa tärkeämpi. Katharina ottaisi tämän takaisin vaikka rampana pelkurina kuin ylväänä - kuolleena - sankarina, vanhempiensa paheksunnasta piittaamatta. Sodan pitkittyessä Peterin oletetaan kuolleen rintamalla ja Katharinaa painostetaan unohtamaan tämän ja hankkimaan uuden, paremman aviomiehen.

  

Venäjä on pitkä maa ja saksalaiset sotilaat vain tykinruokaa, joista ei Berliinissä välitetetä: he ovat nimetöntä, kasvotonta massaan, jota Saksan naiset tuottavat liukuhuhnalla sotakoneistoon hukattavaksi. Saksan pakonomaista laajenemista perustellaan kolminaisuudella ruoka, tila ja öljy, josta Katharina terävästi toteaa: "Emmekö voi vain ostaa sitä kaikkea?" (s. 100) Kun vetäytyvät venäläiset polttavat viljapeltojaan, saksalaisia miehiä lähetetään turvaamaan omakseen kutsumaansa vehnää. Katharina ja hänen äitinsä keskustelevat asiasta isän kanssa, sillä heidän mielestään vilja kuuluu venäläisille: "Saksalaisperheet tarvitsevat sitä tulevaksi talveksi." -- "Oletan, että venäläisetkin perheet tarvitsevat." Nämä keskustelut ovat hyvin mielenkiintosia ja herättävät ajattelemaan, että kaikki saksalaiset eivät olleet kiihkomielisiä natseja, vaan hekin joutuivat elämään vallitsevien tilanteiden virrassa.

  

"Saksa on suurempi kuin sinä, Katharina. Suurempi kuin me kaikki,"
"Hirviö, jolle syötämme miehemme. Sitäkö se on, isä, tämä sinun Saksasi?" (s. 257) 

"Meistä tulee maailman mahtavin maa"
"Täynnä lapsia ilman isää, vaimoja ilman aviomiestä. Sitäkö se suuri suunnitelma on?"
"Odota vain. Se toteutuu vielä."
"Ei, ei toteudu. Se on jo epäonnistunut." (s. 258)

  

Venäjän laajuudesta ja monipuolisuudesta osoituksena oli eräs hienosti kuvattu kohta, jota harmikseni en kirjoittanut ylös, ennen kuin kirja piti palauttaa seuraavalle varaajalle. Siinä kerrottiin, kuinka mitä pidempään sota kesti, sitä mukaa saksalaisten kohtaamat ja tappamat miehet muuttuivat yhä tummemmiksi niin iholtaan kuin hiustensakin värin puolesta. Peter totesi tästä jotain loppumattomasta miesten virrasta ja siitä, kuinka paljon miehiä löytyi uhrattavaksi rintamalle. Venäläisiä kutsutaan monilla nimillä, kuten vastustajia on tapana, Mageen teoksessa vilahtelevat niin iivanat, venakot, ryssät, bolseviikit kuin bolseviikkisiat. Lisäksi venäläisiä kodinhoitajiksi tuotuja naisia kutsutaan alisteista suhdetta osoittakseen Natashaksi. 

  

"Iivanat ovat sikoja, Katharina."
"Mekö emme ole?" (s. 311) 

"Me emme ole yhtä pahoja kuin ne."
"Emmekö?" (s. 327)

  

Mageen defaitistinen romaani haisee savulta, vereltä ja inhimillisiltä eritteiltä. Sopimus on karu, paikoin julma ja hyvin raadollinen kertomus siitä, kuinka sodassa on aina vain häviäjiä. Teos näyttää tappamisen traumatisoimat sotilaat talviaamun kalpeassa valossa, vailla sakarin sädekehää - hetkellä, jolloin he tajuavat olevansa vain tykinruokaa kaiken ahmivan ja mistään välittämättömän, nälkäisen sodan edessä. Sopimus ei ole hyvän mielen kirja, sillä se kuvaa sodan julmana ja paljaana kaikesta koristeellisuudesta, kaunistelematta tuhottuja kaupunkeja ja rikottuja ihmisiä. Siksi se onkin yksi parhaista lukemistani sodan ajan kuvauksista. 

  

Lukupinostani löytyv enemmänkin sotakirjallisuutta, Sarah Blaken Jos saat tämän kirjeen, Katja Ketun Kätilö, John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa ja Hans Falladan Yksin Berliinissä. 

  

Erityisen sitaattilainauksen mainninnan saa seuraava pätkä: "Tämä ei ole elämää Gunkel. Tämä on kuolemaa. Kävelevää kuolemaa." (s. 247)

  

Kirjakaapin kummituksen järjestämän kirjankansibingossa Sopimus olisi mennyt moneenkin kohtaan, mutta päädyin lopulta SILUETTIin. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

   

Arvosana:

Takakannesta:

Berliini ja natsien itärintama: Katherina Spinell ja Peter Faber menevät naimisiin toisiaan tapaamatta. Peter saa häiden ansiosta loman rintamalta, ja Katherinalle kuuluu leskeneläke, jos Peter kaatuu.

  

Vastoin odotuksia pari rakastuu ja Katherina tulee raskaaksi. Kuherruskuukausi on synkkä. Peterin appi vie vävyn tyhjentämään juutalaiskoteja, hakkaamaan lapsia ja tönimään heitä tiellä odottaviin autoihin. Peter tottelee eleettömästi ja sukeltaa aamuyöstä Katherinan syliin. Kun Peter palaa Stalingradiin, Spinellit muuttavat juutalaisilta jääneeseen asuntoon ja Katherinan vauva saa juutalaisperheen hienot lastenvaunut.

  

Sopimus on säälimätön romaani sodasta, rakkaudesta, itsekkyydestä ja anteeksiannosta. Audrey Mageen henkilöiden moraali korruptoituneessa arjessa hämmentää. Peter ja Katherina eivät peitä osallisuuttaan natsi-Saksan hirveyksiin, mutta he saavat niistä aikanaan myös osansa. Hans Falladaan ja Heinrich Bölliin verrattu Magee suuntaa huomion sota-ajassa kamppaileviin yksilöihin antamatta armoa heidän sokeille pisteilleen.

  

Sopimus on irlantilaisen Audrey Mageen esikoisromaani, ja se oli arvostetun The Bailey’s Women’s Prize for Fictionin ehdokas sekä Ranskan esikoiskirjapalkintoehdokas.

       

Samantyylisiä kirjoja: Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe, Marcus Zusak: Kirjavaras, Kurt Vonnegut: Teurastamo 5, John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

  

Suomentanut: Heli Naski, 330 sivua, Atena 2015

    

Alkuperäinen nimi: The Undertaking (2013)

   

Sopimus on herättänyt ajatuksia mm. täällä: Helsingin Sanomat, Yle | Kirjat, Me naiset, Valomerkki, Lumiomena, Järjellä ja tunteella, Villasukka kirjahyllyssä, Kirsin kirjanurkka, Kirjasieppo,