Madeleine L'Engle: Hyppy ajassa

"- Kautta maailmankaikkeuden taistellaan, koko kosmoksessa -- eräät meidän parhaimmista taistelijoistamme ovat kotoisin juuri teidän planeetaltanne, ja se on pieni planeetta, 

lapsukaiseni, pienen linnunradan ulkoreunalla. Voitte olla ylpeitä siitä."

  

Lukuhaasteissa: Ajattomia satuja ja taruja 2

Luin Madeleine L'Englen klassikkoaseman saavuttaneen tieteisfantastisen nuortenkirjan Hyppy ajassa ystävänpäivän lukumaratonilla. WSOY on julkaisemassa teoksesta uuden painoksen ensi kuussa, koska Disneyn tekemä filmatisointi (rooleissa mm. Oprah Winfrey ja Gugu Mbatha-Raw) saa ensi-iltansa Finnkinossa 6.4.2018. Toivottavasti myös kolme jatko-osaakin suomennettaisiin, sillä ne on nyt saatavana vain englanniksi. 

   

Naurahdin ääneen luettuani ensimmäisen lauseen, teos nimittäin alkaa - uskokaa tai älkää - sanoilla "Oli synkkä ja myrskyinen yö". Päähenkilö on n. 14-vuotias Margaret (Meg) Murry. Hänellä on kymmenvuotiaat kaksoisveljet Sandy ja Dennys, sekä pikkuveli Charles Wallace, joka ei ole vielä koulussa. 

  

- Haluamisella ei ole siihen mitään vaikutusta. Charles Wallace on se mikä on. Erilainen. Uudenlainen. (s. 40)

   

Myrskyävänä yönä Meg ei uskalla nukkua ullakkohuoneessaan, vaan sipsuttelee keittiöön tehdäksen kaakaota. Hänen yllätyksekseen Charles Wallace onkin siellä jo keittämässä juomaa. Veljellä on kyky aistia tutkija-äitinsä ja siskonsa ajatukset. Sitten ovelle koputetaan, odottamaton seikkailu alkaa. Ja minne perheen isä onkaan kadonnut? Kummastelin paljon naapureiden, postin neidin ja Megin rehtorin ilkeitä vihjailuja isää kohtaan. 

  

-- emmehän me matkustakaan minkään nopeudella -- Me tesseroimme. Tai voisi sitä kutsua yhtä hyvin ajassa hyppäämiseksi. (s. 51)

    

Kirjassa tutustutaan K-rouviin, siis rouva Kummoiseen, rouva Keniin ja rouva Kumpaiseen. He ottavat Megin, Charles Wallacen sekä erään toisen pojan mukaansa pelastamaan maailmaa pahalta voimalta. Hyppy ajassa tarkoittaa samaa kuin tesserakti, jota ei kuitenkaan avata paljoa. Yllätyksekseni kirjasta löytyy myös dystooppinen yhteiskunta, joka on teoksen parasta antia. Miinusta kirja puolestaan saa uskonnollisuudestaan. Kirja on kielletty monissa kouluissa maailmalla.  

- Kaikki tietävät, että meidän kaupungissamme on koko planeetan paras keskustiedustelukeskus. Meidän tuotantotasomme on kaikkein korkein. tehtaamme eivät koskaan sulkeudu; koneemme eivät koskaan pysähdy. Keiken kukkuraksi meillä on viisi runoilijaa, yksi muusikko, kolme taiteilijaa, kuusi kuvanveistäjää, kaikki täysin ohjelmoituja. (s. 87)

  

Teoksen kansi on hyvin 80-lukulainen, mutta ei suurin osa muidenkaan, erikielisten painosten kansista ole paljoa sen kauniimpia. Uusi painos tulee ilmestymään käsittääkseni leffakannella. Alla kollaasi mielestäni kauneimmista ja kauheimmista kansista. Eniten tykkään ensimmäisenä olevasta Puffin Bookin tummasta kannesta. Kansivertailua on tehnyt myös GeekMom.

  

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Meg Murry, hänen pikkuveljensä Charles Wallace ja heidän äitinsä olivat keittiössä yöpalalla kun hämmästyttävä muukalainen ilmestyi heidän luokseen ja sai heidät suunniltaan. Rajut yöt ovat minun iloni, muukalainen avaruudesta kertoi heille. – Matalapaine vain sattui tempaisemaan minut kurssistani. Sallikaa minun levähtää hetkinen, menen sitten matkoihini. Matkoista puheen ollen, sellainen asia kuin tesserakti on tosiaan olemassa.

  

Tesserakti on hyppy ajassa. Enempää siitä ei voi paljastaa, jottei riistäisi lukijalta sitä iloa, joka hänellä on tätä Madeleine L'Englen tavallisuudesta poikkeavaa kirjaa lukiessa.

  

Suomentanut: Katri Yli-Viikari, 166 sivua, Lasten Keskus 1986

Alkuperäinen nimi: A Wrinkle in Time (2011)

    

Muita lukukokemuksia: Taikakirjaimet

Philip Pullman: Kultainen kompassi (Universumien tomu #1)

"Esine muistutti hyvin paljon kelloa tai kompassia, sillä siinä oli kehän eri kohtia osoittavat viisarit, mutta tuntien tai kompassin viivojen sijaan taulun kehällä oli useita pieniä kuvia."

   

   

Haasteissa: #hyllynlämmittäjä
Joulukuun Lukutoukat ja kirjanörtit -ryhmän kimppalukukirja

    

Philip Pullmanin Universumien tomu-trilogia kuuluu niihin kirjoihin, jotka eivät syystä tai toisesta herättäneet kiinnostusta nuoremmassa minussa. Muistan katselleeni sarjan teoksia useasti kirjastossa yläasteen ja lukion aikana, mutta koskaan ne eivät tarttuneet matkaan (joskin olen noina vuosina hassusti lukenut sarjan jälkeiseen aikaan sijoittuvan Lyran Oxfordin, siitä paljoa ymmärtämättä). Kotiutin trilogian muutama vuosi sitten edulliseen hintaan kirpparilta leffakannellisena painoksena, koska ajattelin lukea ne jossain vaiheessa. Luin Kultaisen kompassin viimein joulukuussa, kiitos vetämieni kimppalukujen (jotka jatkuvat keväällä, kannattaa käydä katsomassa, mitä teoksia tuolloin on luettavana, silläm ukaan saa aina liittyä, jos lukupiirimäinen toiminta kiinnostaa).  

    

Päähenkilö on 11-vuotias Lyra, joka on asunut koko ikänsä collegessa. Hajamieliset tutkijat ja opettajat pitävät Lyralle oppitunteja silloin kun muistavat ja milloin tyttö ilmaantuu paikalle. Enimmäkseen hän juoksentelee koulun palvelijoiden lasten ja katupoikien kanssa, vaikka onkin yläluokkaisen suvun lapsi. Hänestä oli suurimman osan teoksesta hieman vaikeaa pitää, vaikkakaan en osaa sanoa miksi. Yleensä pikkuvanhat lapsihahmot ovat minusta onnistuneita, kuten Flavia de Luce.

Kiinnostavampi hahmo onkin Lyran daimoni Pantalaimon. Jokaisella ihmisellä on daimoni, eläimenhahmoinen olento, joka on sidoksissa ihmiseensä - kuin kehon ulkopuolella elävä, sielun kiinteä ilmentymä. Lasten daimonit voivat muuttaa ulkomuotoaan, mutta murrosiässä ne valitsevat yhden, ihmisestään jollain tapaa kertovan hahmon. Daimonit eivät voi mennä kovin kauaksi ihmisestään ja ne jakavat heidän tunteensä ja kipunsa. Daimonit puhuvat vain omalle ihmiselleen ja suurin etikettivirhe on koskettaa jonkun toisen daimonia (mutta ne koskevat usein toisiaan). Kaikenkaikkiaan oikein kiehtovia otuksia ja onkin harmi, ettei täällä tosimaailmassa voi saada daimonia.

"Oletteko te naispuolinen tiedemies?" sanoi Lyra. Hän suhtautui naistutkijoihin jordanilaisittain asiaankuuluvan ylenkatseisesti: sellaisia toki oli, mutta heihin - ihmisparkoihin - ei voinut suhtautua sen vakavammin kuin temppuja tekeviin puettuihin eläimiin. (s. 75)

   

Lyra joutuu päätä huimaaviin seikkailuihin. Koko teoksen ajan hän pakenee, matkustaa yksin ja sekalaisissa ryhmissä paikasta toiseen, etsii, löytää ja kadottaa erinäisiä asioita ja samalla paljastaa salaisuuksia mm. omia vanhempiaan koskien. Lopulta hän päätyy Pohjoisnavalle ja kohtaa julmia ihmisiä, jotka tekevät inhottavia asioita. Kuten fantasioille on kovin tavanomaista, myös Lyran elämästä on olemassa ennustus. Mukana on myös Lapissa asuva noita nimeltään Serafina Pekkala.
 
En ollut aivan täysin lumoutunut teoksen luettuani, joskin ihan joutuisasti luettavaa tekstiä se onkin. Kerronta oli paikoin liian hidasta ja kiihdytti sitten odottamatta vauhtiaan silloin, kun olisi tehnyt mieli kuulla asioista lisää. Loppu jättää ihmettelemään, mitä tulikaan luettua, sillä paljoa ei selitellä ja tarina käynnistyy kunnolla vasta viime metreillä. Onkin siis luettava jossain vaiheessa ainakin seuraava osa, jotta saisi paremman käsityksen teoksen maailmasta, joka muistuttaa hieman omamme, sekä rinnakkaisista todellisuuksista, joiden olemassaoloa vasta väläytellään. 

   

Arvosana:

  

  

Takakannesta:

Noidat ovat jo tuhansia vuosia tienneet toisista maailmoista, rinnakkaismaailmoista, jotka ovat olemassa limittäin meidän maailmamme kanssa. Noitien asuinseuduilla maailmojen välinen verho on ohut, ja he ovat kuulleet puhuttavan lapsesta, jolla on suuri kohtalo. Tuo lapsi on Lyra, vilkas, itsepäinen ja utelias tyttö, joka on elänyt koko lapsuutensa tiedemiesten Keskellä Jordan Collegessa. Lyra ja hänen daimoninsa Pantalaimon joutuvat henkeäsalpaavaan seikkailuun kauas Pohjoiseen, panssarikarhujen, jäätiköiden ja noitien maahan. Apunaan Lyralla on aletiometri, symboleihin perustuva kultainen kompassi, mutta sitä on opttava tulkitsemaan, eikä se ole helppoa.

Suomentanut: Helene Bützow, 451 sivua, Tammi 2007 (8. painos, 1. painos 1996)

    

Alkuperäinen nimi: The Golden Compass (1995)

  

Kirja on luettu myös täällä: Hurja hassu lukija, Oksan hyllyltä, Hallan henki, Kirjakertomuksia, Lukematon maailma, Kirjan nurkkaan

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Kultainen kompassi (1996) / The Golden Compass (1995)
• Salaperäinen veitsi (1997) / The Subtle Knife (1997)
• Maaginen kaukoputki (2001) / The Amber Spyglass (2001)

Lukupiirissä | L. Frank Baum: Ihmemaa Oz

"Tie Smaragdikaupunkiin on kivetty keltaisilla tiilillä."

  

    

Lokakuun lukupiirikirja

Lukuhaasteissa: Ajattomia satuja ja tarinoita 2

  

Näin vuonna 1939 ilmestyneen Ihmemaa Oz -elokuvan ensimmäistä kertaa vasta muutama vuosi sitten. Ihastuin siihen suuresti, vaikka tiesin toki tarinan pääjuonen valmiiksi. Ottaen vielä ajankuvan huomioon, on se todella hienosti toteutettu niin teknisesti kuin sisällöllisestikin. Kirjaa lukiessa ei voinut välttää korvamatoa "Somewhere over the rainbow".

  

Kun L. Frank Baumin kirjoittama teos (aikaisemmin suomennettu myös nimillä Oz-maan taikuri, 1977 ja Ozin velho, 1985) nousi lukupiirissä ehdokkaaksi kuukaudenkirjaksi, olin kiinnostunut viimein lukemaan alkuperäisenkin tarinan. Valitsin luettavakseni Art Housen 2011 julkaiseman Tuomas Nevanlinnan suomennoksen, sillä se tuntui kunnioittavan alkuteosta eniten. Oz-sarjaan kuuluu kokonaiset 15 osaa, joista vain muutama alkupään teos on suomennettu. 

   

  

Dorothy on setänsä ja hänen vaimonsa luona Kansasissa asuva pikkutyttö, joka joutuu koiransa Toton kanssa suureen seikkailuun, kun pyörremyrsky nappaa heidän kotitalonsa mukanaan. Hän päätyy ihmeelliseen, aavikon ympäröimään maahan nimeltään Oz. Eri puolella valtakuntaa asuu erikoisia kansoja ja neljä noitaa, kaksi hyvää ja kaksi ilkeää, ja kaiken keskellä on Smaragdikaupunki, jossa mahtava velho Oz asuu. Teos on perinteinen sinne ja takaisin kertomus, jossa näennäisesti heikon päähenkilön on päihitettävä esteitä ja lopussa kohdattava paha voima. 

  

Noita ei alkanut vuotaa verta, koska hän oli niin ilkeä, että hänen verensä oli kuivunut viimeistä pisaraa myöten jo vuosia aiemmin. (s. 152)

  

Kirjan luettuani katsoin elokuvan uudelleen, sillä se löytyi kätevästi Netflixistä. Arvostan edelleen elokuvaa, joskin huomasin nyt paljon eroja alkuperäiseen teokseen, niin hyvässä kuin huonossakin. Elokuvassa tarina menee pikakelauksella, oikoen joitakin juonenkaaria, mutta lisäten toisiin kiinnostavia näkökulmia. Moni pois jäänyt kohtaus oli mielestäni parannus kokonaisuudelle, vaikka paria pientä ykstyiskohtaa jäinkin kaipaamaan. 

    

Suurimmat erot olivat Dorothyn talolla liiskaaman ilkeän noidan kenkien väri. Elokuvassa ne olivat punaista glitteriä ja kirjassa hopeiset. Elokuvassa Dorothy pääsee takaisin Kansasiin sanomalla kolme kertaa katapäitään yhteen kopauttaen "There's no place like home", kun taas kirjassa hänen taikakenkänsä toimivat kuin peninkulmasaappaat. Yksi iso ero myös se, että elokuvassa seikkailu on Dorothylle unta, saatuaan iskun päähänsä pyörremyrskyn aikana ja kirjassa tyttö oikeasti vierailee toisessa maassa.  

  

"Jos kävelemme tarpeeksi kauas", Dorothy sanoi, "tulemme varmasti jossain vaiheessa jonnekin." (s. 168)

  

Jäin kaipaamaan selitystä, mitä Dorothyn vanhemmille oli tapahtunut (jännää, kuinka paljon lasten- ja nuortenkirjallisuus nojaakaan orpolapsiin, Vihervaaran Annasta Harry Potteriin ja moniin muihin siinä välissä). Peltimetsurin moraalinen kompassi, Hiirikuningattaren tapaus ja deus ex machina Siipisimpanssit herättivät paljon keskustelua lukupiirissä. Hyvä ja paha eivät ole aivan mustavalkoisia, matkanteossa kuluu oikeasti paljon aikaa, unikkopellolle ei kannata nukahtaa ja Ozin ratkaisu auttaa Dorothyn seuruetta olisi ollut tyylikkäämpi, jos se olisi jäänyt tasolle: teillä on jo ominaisuudet, mitä kaipaatte (tai ainakin Pelätillä ja Leijonalla oli). 

  

Taas yksi klassikko luettu pois listalta, mikä on kivaa, sillä onhan tämä merkittävä osa lastenkirjallisuuden historiaa. Millainen olisikaan maailma, jossa ei olisi Pelätintä, Peltimetsuria ja Pelkurileijonaa? Ozin tarina kuuluu mielestäni samaan kategoriaan Liisan seikkailu Ihmemaassa, Peter Pan ja Mikä-mikä-maa sekä Narnia. 

    

"Se on minun koirani Toto", vastasi Dorothy.
"Onko se tehty pellistä tai täytetty?" kysyi Leijona.
"Ei kumpikaan. Se on... se on ... lihakoira", tyttö sanoi. (s. 68)

   

Arvosana:

    

  

Takakannesta:

”Ihmemaa Oz on kirjoitettu ainoastaan nykyajan lapsien iloksi. Se pyrkii olemaan uudenaikainen satu, jossa on säilytetty hämmästys ja ilo ja josta sydänsurut ja painajaiset on jätetty pois.”

Näin luonnehti kirjoittaja L. Frank Baum tarinaansa sen ilmestyessä ensimmäisen kerran vuonna 1900. Sittemmin Ihmemaa Oz on valloittanut lasten sydämet kaikkialla maailmassa ja noussut lastenkirjallisuuden kirkkaimpien klassikoiden joukkoon.

Osa alkuperäisen kirjan viehätyksestä syntyy William Wallace Denslow’n upeista kuvista, jotka julkaistaan nyt ensimmäistä kertaa kirjan suomenkielisen laitoksen osana. Tarinan vaiheiden mukaan väritykseltään vaihtelevan, runsaan kuvituksen lisäksi mukaan on otettu myös 23 alkuperäistä koko sivun kuvaa. Denslow’n kuvien lisäksi tapahtumat piirtää lukijan silmien eteen Tuomas Nevanlinnan taidokas käännös.

Pyörremyrsky tempaisee Dorothyn ja Toto-koiran mukaansa ja kuljettaa heidät Kansasista Ozin ihmemaahan. Maan asukkaat pitävät Dorothya voimakkaana noitana, mutta tytön ainoa toive on palata kotiin Em-tädin ja Henry-sedän luo.

Dorothy lähtee etsimään apua Smaragdikaupungissa asuvalta Ozin velholta. Yksi kerrallaan hänen seuraansa liittyvät Pelätin, Peltimetsuri ja Leijona. Matka on vaikea ja vaarallinen, mutta siitä selviydytään ystävyyden, älyn ja rohkeuden avulla. Lopulta ystävykset saapuvat outoon Ozin linnaan, jossa mikään ei ole sitä miltä näyttää...

     

Suomentanut: Tuomas Nevanlinna, 261 sivua, Art House 2011

    

Alkuperäinen nimi: The Wonderful Wizard of Oz (1900)

  

Kirja on luettu myös täällä: Kirjablogi Rouge, Ihminen välissä, Jokken kirjanurkka, Nuorille ja naperoille

Lukupiirissä | Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

"Haluaisin mieluummin olla oma itseni - oma itseni ja inhottava.

En kukaan muu, olipa hän kuinka hauska tahansa."

   

   

Maaliskuun lukupiirikirja

Lukuhaasteissa: Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: 47. Kirja, jossa vietetetään lomaa ulkomailla

    

Ihme, kumma!
Kuink’ ihania olennoita täällä nyt näenkään!
Kuink’ ihminen on kaunis!
Ah, uljas uusi maailma, joss’ ompi tuollaista kansaa!

~ Shakespeare: Myrsky

Aldous Huxleyn klassikko Uljas uusi maailma esittää kuvan maailmasta, joka on kyllä uusi, mutta ei ehkä ihan niin uljas, kuin Shakespearen runossa, josta teos lainaa nimensä. Huxleyn teos esittelee lukijalleen millainen on 2500-luvun Lontoo (a.F. 632), jossa tuhannet identtiset kaksosryhmät on kasvatettu ja aivopesty erilaisiin yhteiskuntaluokkiin, inhoamaan ja rakastamaan niitä asioita, joiden nähdään parhaiten edistävän kyseisen ryhmän työskentelyä ja kasvattavan kulutustottumuksia. Maailma, jossa itsenäistä ajattelua ei arvosteta ja jossa autotehtailija Ford on syrjäyttänyt jumalan ("Kaikista risteistä leikattiin yläosa, ja niin syntyi T.", s. 63) ja jonka ensimmäisen T-mallin valmistusvuosi (1908) on aloittanut uuden ajanlaskun.
   

Johtaa meidät luonnon pelkän orjallisen jäljittelemisen alueelta paljon mielenkiintoisempaan ihmimillisen kekseliäisyyden maailmaan. (s. 27)

 
Huxley on ollut osaltaan luomassa nykyisen science fictionin ja dystopioiden pohjaa yhdessä George Orwellin (Vuonna 1984, 1949) ja Ray Bradburyn (Fahrenheit 451, 1953) kanssa. Kaikki kolme teosta maalailevat kauhistuttavan tulevaisuuskuvan, joissa ihmisten vapautta rajoitetaan ja kulutustottumuksia ohjataan sen mukaan, miten kukin yhteiskunta haluaa. ”Onnen ja hyveen salaisuus on juuri siinä, että jokainen pitää siitä minkä on saanut tehtäväkseen.” (s. 30)

   

Huxleyn näkemys on näiden kolmen joukossa tieteellisin, sillä romaanin alku kuvaa hyvin tarkkaan, kuinka satapäiset keskenään identtiset kaksosten ryhmät valmistetaan ihmistehtaissa ja kuinka he luovat yhteiskunnan perustaa, johon kaikki hyvin toimivassa valtiossa nojaa. Huxleyn keskeisille henkilöille maailma on kuitenkin utopia, joka toimii täydellisesti, se on dystopiaa vain lukijan (sekä Johnin) näkökulmasta. Keskeisinä hahmoina seurataan Lenina Crowea ja Bernard Marxia, persoonatonta beeta-naista ja muista poikkeavaksi itsensä kokevaa alfa-miestä. "Jos olisin vapaa - enkä oloutuksen orjuuttama." (s. 100)

   

Teoksen maailmassa on mahdollista matkustaa raketilla Atlantin ylitse, käydä värähdystyhjiöhienrontakoneessa, pelata sähkömagneettista golfia ja napata pari grammaa somaa ja lähteä luvalliselle tripille. Vaatteita ei paikata vaan uusien vaatteiden ostaminen upotetaan jo lasten päähän hypnopedialla eli uniopetuksella. Yksi opetuksista, "Kaikki kuuluvat kaikille", on minusta varsin mielenkiintoinen, sillä ajan viettäminen vain yhden partnerin kanssa on epäilyttävää, hyviin käytöstapoihin kuuluu pitää useampaa kumppania, joita vaihdella eri päivinä. Jopa lasten kuuluu harrastaa "eroottista leikkiä".

  

Hissimies oli pieni apinamainen olento, yllään epsilon-miinus-semi-moronin musta pusero. (s. 69)

   

Huxleytä vaikuttaa kiinnostaneen enemmän tulevaisuuden ihmisten lammasmaisuus, tieteellinen pohjustus ja räikeät vastakohdat (moderni ja vanha, luonnollinen ja ihmisen valmistama, Lenina ja John), kuin niinkään juonellinen rakentaminen. Jopa vahvimmin persoonalliset hahmot, John, Mustafa Mond ja Helmholtz Watson tuntuvat ohuilta. Toki tähän kokemukseen vaikuttaa myös kirjan julkaisuajankohta ja se, kuinka romaanikerronta on muuttunut vuosien varrella. En pitäisi teoksen vahvuutena vahvaa tarinankerrontaa vaan pelottavaksi tarkoitetun tulevaisuuden visiota, jolle on pyritty luomaan tieteellisesti uskottava rakenne. Huxley ravistelee ihmisiä tajuamaan oman yhteiskuntansa rakenteita ja pyrkimään aktiivisesti teoksen kaltaisen maailman toteutumista vastaan.
   

Sanat voivat muistuttaa röntgensäteitä, jos niitä käyttää sopivasti: ne tunkeutuvat kaiken lävitse. Sinä luet ja sanat lävistävät sinut. (s. 80)

      

Voi Ford ja hänen hoppaheikkinsä. Petyin hieman teokseen. Sen eri osat olivat liian irrallisia, alkuun tykitetään tieteellistä kuvailua, josta ymmärtää vain pienen osan ja jäin kaipaamaan vahvempia hahmoja sekä koukuttavampaa juonta. Uskottavinta teoksessa on kulutusvelvollisuus, sillä pyöriihän maailma nytkin pitkälti helposti hajoavien, halpojen tuotteiden ympärillä (ks. dokumentti Hehkulamppuhuijaus) ja taidetta sekä kirjallisuutta pidetään turhuutena, mikä tuntuu olevan pitkälti esim. Suomen tämän hetken hallituksen kanta. Mutta hei, Uljaassa uudessa maailmassa ei ole ollenkaan työttömyyttä, tyytymättömyyttä, vanhuutta tai sairautta, mutta miten paljon tällaisen utopian saavuttaminen onkaan maksanut.

    

Kaikkein kiinnostavinta on retki ns. villien asuinalueelle, ainoaan paikkaan maailmassa, jossa lapset edelleen synnytetään ja yksilöllisyys on luvallista ja normaalia. No, jos ei oteta huomioon Islantia ja muita saaria, joille läheteään poikkeavat yksilöt, jotka ovat kehittäneet persoonallisuuden ja itsenäisiä ajatuksia. Teos herätti kysymyksen ihmisen ja koneen suhteesta: miksi tehtailtiin ihmisiä, eikö roboteilla olisi saatu parempia tuloksia? Robottihan olisi erehtymätön, manipuloimaton ja helposti korjattavissa, mutta toisaalta robotit eivät kuluttaisi vaatteita, viihdettä ja somaa.
 

Alempien kastien jäsenien ei voitu sallia tuhlata yhteisön aikaa kirjojen ääressä. Aina oli olemassa vaara, että he saattaisivat lukea jotakin, mikä kumoaisi ei-toivottavalla tavalla jonkin heihin oloutetuista heijastusliikkeistä. (s. 35)

    

Lopun ratkaisu yllätti ja tuntui hämmentävältä, Olisin kaivannut esimerkiksi koko yhteiskunnan murenemista, henkistä kasvua ja ihmisten havahtumista todellisuuteen ("Hänestä tuntui kuin ikkunaluukku olisi avattu, esirippu vedetty syrjään", s. 215), mutta näin ei käynyt. Hahmot jäivät niin irrallisiksi, että piti jatkuvasti tarkastaa, kuka oli milloinkin äänessä Lenina vai Fanny, Bernard, Helmholtz vai Mustafa. Johniin oli helppo samaistua, sillä hän oli lähimpänä sitä ihmistä, millainen itsekin olen - vapaa ajattelemaan ja lukemaan kirjoja. 

  

Sitaattikunniamaininnan saa: "Tuntuu kuin tekisi mieli hyväillä häntä. Tiedäthän. Niin kuin kissaa." (s. 58)

  

Arvosana:

  
Etulieppeestä:

Aldous Huxleyn vuonna 1932 ilmestynyt Uljas uusi maailma on George Orwellin Vuonna 1984 -teoksen ohella 1900-luvun tieteiskirjallisuuden kulmakiviä. Tieteen ja kulutusyhteiskunnan kehitys on pitänyt huolen siitä, että Huxleyn dystopia on yhä kutkuttavan ajankohtainen.

   

Romaani sijoittuu tasapainon vuoteen 632 jälkeen herramme Henry Fordin, aikaan jolloin konekulttuuri on kehittynyt niin pitkälle, että ihmisen elämä syntymästä kuolemaan on tieteen keinoin valmiiksi kartoitettu. Lapset syntyvät koeputkissa, ja heti syntymästä heidät jaetaan eri luokkiin, joista kukin toteuttaa sille määrättyä tarkoitusta ja elintapaa. Kaikki on niin automatisoitua ja tarkoin suunniteltua, ettei minkäänlaisia häiriöitä voi syntyä eikä liioin kehityksen tarvetta ilmene. Jos tyytymättömyys jostain syystä sattuisikin heräämään, palauttaa onnelliseksi tekevä huume, soma, oitis tasapainon. Eräässä tämän maailman kolkassa on kuitenkin villi-ihmisten reservaatti, jossa elämäntaistelu, intohimo, syntymä ja kuolema ovat yhä todellisuutta...

    

Suomentanut: I.H. Orras, 261 sivua, Tammi 2012 (12. painos, 1. suomenkielinen painos 1944)
  

Alkuperäinen nimi: Brave New World (1932)

Muita lukukokemuksia: Lukuneuvoja, Maailman ääreen, Kujerruksia, Nenä kirjassa, Mustelumo, Kirjaurakka, Mitenköhän tässä kaikessa käy

      
Samantyylisiä kirjoja: George Orwell: Vuonna 1984, Ray Bradbury: Fahrenheit 451

Margaret Atwood: Orjattaresi

"Mutta jos tämä on tarinaa, vaikka omassa päässänikin syntyvää, niin minä varmaan kerron siitä jollekulle. Kukaan ei kerro tarinoita vain itselleen. Aina on myös joku toinen."

  

   

Lukuhaasteissa: #Hyllynlämmittäjä, Helmet 2017: 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta, Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: 38. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita, BFF -lukuhaaste

     

Kiitos #hyllynlämmittäjä-haasteen tartuin viimein Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaaniin. Teoksen pohjalta tehdyn tv-sarjan ensimmäinen jakso ilmestyy muuten huhtikuussa! Teos on muutenkin viimeaikoina ollut voimakkaasti esillä mediassa mm. George Orwellin dystooppisen klassikon Vuonna 1984 rinnalla. Luulin, että Atwoodin kieli olisi jotenkin haastavaa - en tiedä mistä moinen käsitys on tullut - mutta yllätyksekseni teos olikin todella helppolukuinen.
 

Ostin oman kappaleeni teoksesta muutama vuosi sitten kirpparilta, koska olin kuullut siitä todella paljon kehuja. Takakansi on hieman harhaanjohtava, sillä odotin jotain hieman tominnallisempaa teosta, mutta tästä ennakko-odotuksesta huolimatta, nautin kyllä lukukukomuksesta. Nauttia voi olla hieman erikoinen sanavalinta, kun puhutaan kirjasta, jossa naisilla ei ole oikeastaan mitään oikeuksia, mutta velvollisuuksia muidenkin edestä, mutta nautin siitä, että teos herätti paljon ajatuksia nykyajastamme näin Trumpin valtakaudella.

     

Kun Raakel näki, ettei hän saanut lapsia, hän alkoi kadehtia sisartaan ja sanoi Jaakobille: "Auta minua saamaan lapsia, tai muuten minä kuolen!" Jaakob suuttui Raakelille ja sanoi: "Olenko minä muka Jumala? Minäkö olen estänyt sinua saamasta lapsia?" Raakel sanoi: "Tuossa on orjattareni Bilha. Tee hänen kanssaan lapsia, jotka tulevat minun omikseni. Näin minustakin voi tulla äiti." 

- Ensimmäinen Mooseksen kirja, 30: 1-3

    
Orjattaresi alkaa ylläolevalla lainauksella Raamatusta, joskin käytin kohdasta eri käännöstä kuin romaanissa (sisältö on kuitenkin sama). Kyseisen uskonnollisen teoksen parempi tunteminen olisi varmaan ollut hyödyllistä lukiessa, sillä onnistuin bongaamaan pari muutakin viittausta, kuten he eivät tiedä mitä tekevät. Mutta teoksesta pystyy nauttimaan ilmankin, ehkä jopa paremminkin. Kirkkoon kuulumatomana suuren muutoksen jälkeen näin uskonnolliseksi pakotetun yhteisön käyttäytymistä oli kiinnostavaa tarkkailla.

  

Eletään siis vanhoilliskristillisessä yhteiskunnassa, entiseltä nimeltään Yhdysvalloissa, nykyisessä Gileadissa. Ympäristön myrkyt ja mm. San Andreasin siirroksen maanjäristyksissä tuhoutuneiden ydinvoimaloiden säteily on saastuttanut suuria maa-alueita ja ilmaa niin, että muutoinkin heikentynyt syntyvyys on laskenut huolettavan alhaiseksi. Sen vuoksi toisen kerran avioituneiden liittoja mitätöidään ja terveitä lapsia synnyttäneet naiset viedään punakeskuksiin: "Kuvitelkaa että olette helmiä -- Täällä me kaikki pyörittelemme teidät oikean muotoisiksi." (s. 151) (Näiden dystooppisten tilastojen mukaan lapsia on syntynyt Suomessa viimeisen kuuden vuoden ajan koko ajan vähemmän. Jos sama tahti jatkuu, viimeinen suomalainen syntyy vuonna 2067.)

  

Kaavakuva, joka esittää syntyvyyttä tuhatta asukasta kohti monen kuluneen vuoden aikana: livettävä alamäki jatkuu pitkälle sen viivan alapuolelle, jossa väkiluku pysyy samana, yhä alemmas ja alemmas. (s. 150)

   

Päähenkilö on tuollaisessa keskuksessa koulutetu orjatar, jonka tehtävänä on kaksi vuotta yhdessä taloudessa kestävän työkomennuksen aikana tulla raskaaksi ja synnyttää lapsi korkeassa asemassa olevalle miehelle, jonka vaimo ei tässä ole onnistunut. Gileadin lain mukaan vain naiset voivat olla hedelmättömiä, steriilejä miehiä ei paperilla näy. Onnistuneesti synnyttänyttä orjatarta ei palkkioksi karkoteta epänaiseksi siirtokuntiin siivoamaan saastunutta maata. Kuinka orjatar sitten hedelmöitetään? Tästä päähenkilö kertoo varsin värikkäästi, mutta tyydyn toteamaan tässä vain, että akti ei saa olla nautinnollinen ja komentajan vaimokin on mukana toimituksessa ns. lihakolmioasetelmassa, sillä orjatar on käytännössä vain kävelevä kohtu. 

  

Vaikka orjattaret olisivat ennen sotaa saaneetkin terveen lapsen, myöhemmin syntyvät saattavat olla repaleita, epälapsia, joilla on kehityshäiriöitä. Ultraäänitutkimukset, kuten aborttikin on kielletty, joten jokainen lapsi on kannettava täysiaikaiseksi, ellei orjatar saa keskenmenoa. (Ollaan aika pelottavan lähellä viimeaikaisia tapahtumia. Trumphan allekirjoitti määräyksen, joka kieltää yhdysvaltalaisrahoitteisilta kansalaisjärjestöiltä aborttineuvonnan ja aborttien tekemisen maailmalla.)
 
Ystävyyden solmiminen on tehty käytännössä mahdottomaksi, koska vapaata keskusteluilmapiiriä ei ole. Päähenkilö tosin yllättäen vuosien jälkeen tapaa ystävänsä ajalta ennen kuin kaikki muuttui. Orjattarilla ei ole omaa nimeä sillä heidän vanhat nimensä on kielletty. Heitä kutsutaan kulloisenkin komentajan etunimen mukaan. Näin ollen tunnemme päähenkilön nimellä Frediläinen. Tämäkään ei välttämättä pidä paikkaansa, sillä hänen kertojaäänensä on epäluotettava ja kertoo joskus kaksi eri vaihtoehtoa, kuinka tapahtumat etenevät, aiemman version ollessa vahvemmin muunneltu. 

  

Orjattaret pukeutuvat punaiseen, nunnankaapua ja päähinettä muistuttavaan asukokonaisuuteen, joka verhoaa kaiken päästä varpaisiin. Päähineen siivet estävät orjattaria niin näkemästä kuin näkymästä. Punainen väri, veren väri, kertoo kantajansa asemasta synnyttäjänä, elämänkantajana. Komentajien vaimot pukeutuvat siniseen, martoiksi kutsutut naispalvelijat vihreään, muutamat harvat lesket mustaan ja yhteiskunnan alimmalla portaalla olevat säästövaimot muita värejä toistaviin raidallisiin rääsyihin.

 

Mennyttä ajatellessamme me poimimme siitä näkyviin vain kauniit asiat. haluamme uskoa, että se oli sellaista kauttaaltaan. (s. 47)

   

Komentajat asuvat kauniissa lähiössä hieman kaupungin ulkopuolella. Orjattaret kävelevät pareittain keskustaan hoitamaan talouden ruokaostokset. Matkalla on tarkastuspisteitä, joissa naiset joutuvat todistamaan henkilöllisyytensä. He lunastavat tarvittavat raaka-aineet kuvallisilla kupongeilla. Kauppojen nimikylteissä on kirjainten sijaan kuva siitä, mitä kukin kauppa myy. Niin orjattaret kuin muutkaan naiset eivät nimittäin saa lukea tai kirjoittaa. Orjattaret eivät myöskään saa polttaa tupakkaa, juoda alkoholia tai kahvia, vaan he syövät terveysruokaa, koska heidän ruumiinsa tulee olla puhdas astia.

   

Gilead käy tarkemmin määrittelemätöntä sotaa (vrt. Vuonna 1984), josta päähenkilö kuulee tv-uutisissa. Hän epäilee lähetysten aitoutta, sillä ne voivat olla vanhoja tai lavastettuja. Kaupungin laidalla on Muuri, josta roikkuu rikollisten ruumiita, lähinnä miehiä. Kuolemantuomion oikeuttavia rikoksia ovat esimerkiksi abortit (vaikka ne olisi suoritettu aikana, kun ne vielä sallitiin), sukupuolipetturuus (eli homoseksuaalisuus) ja vääräuskoisuus (esim. juutalaisuus). Pelastajaisiksi kutsutut joukkohirttäjäiset ovat pakollisia tapahtumia, joihin kaikkien tuomittujen kanssa samaa sukupuolta olevien tulee osallistua.
 

Täytyyhän olla olemassa jonkinlainen vastarantaliike, pakolaishallistus. Kyllä varmasti joku on jossain hoitelemassa asioita. Minä uskon vastarintaliikkeeseen niin kuin uskun ettei voi olla valoa ilman varjoa; tai paremminkin ettei ole varjoa ellei samalla ole myös valoa. (s. 140)

  

Päähenkilö ei ole aivopesty ihannoimaan yhteiskunnan nykytilaa, vaan hän käy hiljaista kapinaa mielessään. Hän käyttäytyy ulkoisesti kaikkien sääntöjen mukaan, välillä rajojaan kokeillen. Esimerkiksi kerran hän keinuttelee lanteitaan tarkastuspisteestä läpi kävellessään, tehdäkseeen kiusaa nuorille vartiomiehille, jotka eivät ole vielä olleet naisen kanssa - helpotusta kehon reaktiohin ei nimittäin ole luvassa, sillä miehetkään eivät saa kosketella omaa ruumistaan. Kaikessa ikävyydessään, teoksen maailmassa on myös jotain hyvää: muovia ei nimittäin enää juurikaan käytetä. 

  

Teoksen viimeinen luku tuo mieleen Bernard Beckettin Genesiksen, koska molemmissa lopussa paljastuu jännittävä käänne. Tämä feministinen teos antoi kyllä ajattelemisen aihetta siitä, millaiseksi maailma voi muuttua nopeallakin aikataululla ja aivan yllättäen. Viimeaikaiset tapahtumat rapakon toisella puolella tekevät lukukokemuksesta hyvin uskottavan. Vaikka ahminkin teoksen nopeasti, se olisi voinut ollut vieläkin parempi jos päähenkilö olisi ollut vähän aktiivisempi eikä vain lastu laineilla. Toisaalta hän teki parhaansa niissä puitteissa, jotka olivat hänelle mahdollisia.
 
Teoksen maalailema tulevaisuus on kiinnostava ja haluan ehdottomasti nähdä millaiseksi se tv-sarjassa esitetään, sillä joitakin asioita ei kirjassa selitetty. Suosittelen tutustumaan teokseen. Annan sen puhua puolestaan.
  

Nolite te bastardes carborundorum!

 
Pidin Atwoodin kielestä suuresti. Hänen kuvailevat, paikoin jopa inhorealistiset sanavalintansa kiehtoivat, esimerkiksi retiisien kuvaaminen "pieniksi atsteekkisydämiksi" (s. 269) tai "lihan valuva kuola" (s. 101) puhuttaessa kuukautisista. Tässä muutamia kiinnostavia poimintoja, jotka näin peräkkäin luettuna muodostavat melkein kuin oman pienen tarinansa: "hän makaa lattialla valkoisessa pumpuliyöpaidassa harmaantuva tukka hajallaan matolla kuin homeläikkä" (s. 155), "valonheitinten pannessa ikkunani suorakaiteen hohtamaan harsomaisten verhojen läpi, jotka ovat kuin morsiuspuku, kuin ektoplasmaa" (s. 190), "Ulkoa katsoen olen varmasti kuin hyönteiskotelo, kummitus" (s. 222).

  

Teoksen käännös ontuu paikoin, mutta on pääosin sujuvaa. Ihmettelin esimerkiksi hajuvettä "Laakson Lilja" (s. 108), sillä eikös tässä viitata kieloon eli kukkaan, joka on englanniksi Lily of the Valley? Tuskin tässä kuitenkaan puhutaan tuotemerkkinä tai että kyseessä olisi kääntäjä halu leikitellä sanavalinnalla. "Luudanvärinen tukka" (s. 156) herätti sekin kummastusta. "Teerenpilkut" (s. 243) sentään asiayhteydestäkin pystyi päättelemään pisamiksi, vaikka en tuota ilmaisua aikaisemmin olekaan kuullut.
 
Kummastelin myös lausetta: "Eilen oli heinäkuun ensimmäinen, joka oli muinoin kansallispäivä" (s. 249), sillä Yhdysvaltojen itsenäisyyttähän juhlitaan 4.7. ja heinäkuun ensimmäinen on puolestaan Kanadan itsenäisyyspäivä. Käsitin päähenkilön nimittäin asuvan Yhdysvalloissa, sillä hän kertoo teoksessa, että yritti paeta Kanadan puolelle ennen kuin kaikki muuttui. Olisi mielenkiintoista vertailla mm. näitä kohtia alkuperäistekstiin, jotta saisin hieman valaistusta epäillyksilleni.

       

Arvosana:

   
Takakannesta:

Margaret Atwoodin huikea profetia kertoo tulevaisuuden yhteiskunnasta, jossa vanhatestamentilliset fundamentalistit ovat ottaneet vallan. Hedelmälliset naiset on alistettu synnytyskoneiksi, jotka kiertävät ylhäisöperheissä tekemässä lapsia. He ovat orjaakin huonommassa asemassa, sillä heillä ei ole edes omaa nimeä: heitä kutsutaan kulloisenkin isäntänsä, ruumiinsa haltijan mukaan. Mutta myös yläluokan rouvat ovat naisvihan uhreja: kukaan nainen ei saa lukea, kukaan nainen ei saa asua yksin. Ja vähitellen kapinan siemenet itävät kaikkien luokkien, kaikkien kastien naisissa.

  

”Kokonaisuutena ja kaikessa ankaruudessaan Atwoodin esittämä kuva naisten alistamisesta on paha utopia, mutta utopian ainekset – vaikkapa miehen mukaan nimeämisestä lähtien – ovat tätä päivää. Täten Atwoodin tulevaisuudennäkymä on kuin brechtiläisittäin etäännytetty nykyhetken tai menneisyyden kuva.” 

– Antti Majander, Helsingin Sanomat

Suomentanut: Matti Kannosto, 396 sivua, Tammi 1998 (3. painos, 1. painos 1986 Kirjayhtymä Oy)

    

Alkuperäinen nimi: The Handmaid's Tale (1985)

    

Myös nämä bloggaajat ovat pukeutuneet punaiseen: Taikakirjaimet, Vinttikamarissa, Todella vaiheessa, Kirjanurkkaus, Sonjan lukuhetket, Täysien sivujen nautinto

  

Samantyylisiä kirjoja: Johanna Sinisalo: Auringon ydin, Anu Holopainen: Molemmin jaloin, Jan Salminen: Äidinmaa, Bernard Beckett: Genesis, P. D. James: Children of Men

Lukupiirissä: F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

"Niin me kamppailemme, vastavirtaan kuin veneet 
jotka alituisesti ajautuvat takaisin menneisyyteen."

  

   

Syyskuun lukupiirikirja

  

F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu on niitä klassikoita, jotka nousevat toistuvasti esiin. Toiset ihastuvat teokseen, toiset taas kuuluvat kanssani samaan kastiin, joka eivät aivan täysin ymmärrä teoksen klassikkoasemaa. Ilmestyessään teos ei ollut suurmenestys, vaan vasta uudelleen löydettynä toisen maailmansodan jälkeen siitä nousi nykyaikaan asti kantanut kuvaus 1920-luvun levotomasta jazz-sukupolvesta. 

  

Teoksen pohjalta on tehty useita elokuvasovituksia. Lukemani Seven-pokkari painos oli varustettu vuoden 2013 leffakannella. Olen nähnyt tuon version viime vuonna ja jonka takia teoksen nimikkohahmo onkin mielikuvissani aina Leonardo DiCaprio. Löysin pokkarin muistaakseni helmikuussa Hesyn kirpparilta erittäin huokeaan 0,20€:n hintaan.

     

    

Kultahatun keskeinen henkilö on Jay Gatsby, salaperäinen äkkirikas mies, joka pitää seudun parhaat bileet. Kertojana on kuitenkin hänen naapurissaan asuva Nick Carraway. Hitaasti etenevässä lyhykäisessä teoksessa avataan pikkuhiljaa arvoitusta nimeltään Gatsby. 

  

Eräänä syysiltana viisi vuotta aikaisemmin he olivat kävelleet pitkin katua lehtien putoillessa ja tulleet paikalle, missä ei ollut puita ja missä katu kylpi valkoisena kuutamossa. -- Viileässä yössä oli salaperäistä kiihkoa, joka kuuluu siihen vuodenaíkaan kuten kevääseenkin. (s. 136-137)

   

Jo alussa on selvää, ettei Gatsby ostanut loistohuvilaansa sattumanvaraisesta paikasta, vaan tarkoituksella hänen nuoruuden ihastuksensa, Nickin serkku Daisyn taloa vastapäätä. Välissä on kuitenkin kaistale merta ja Daisyn aviomies. Gatsbyn ollessa sodassa Daisy kyllästyi odottamaan miestä ja meni naimisiin toisen kanssa. Ei siis se kaikkein ruusuisin rakkaustarina. 

  

Se on tuhkalaakso, mielikuvituksellinen farmi, missä tuhka kasvaa kuin vehnä harjuina ja mäkinä ja irvokkaina puutarhoina; missä tuhka muodostaa taloja ja savupiippuja ja kohoavaa savua ja vihdoin yliluonnollisin  ponnistuksin tuhkanharmaita ihmisiä, jotka liikkuvat tomuisessa ilmassa epäselvinä, murenevina hahmoina. (s. 32)

  

Löysin parista kohtaa teosta kaunista maisemankuvailua ja muutamia lauseita, joissa on koko teoksen idea kiteytettynä paremmin kuin koko 220 sivulla kerrottuna, mutta muutoin hahmot, vailinainen ajankuvaus ja tapahtumattomuus eivät saaneet tätä lukijaa muuta kuin haukottelemaan. Vaikka en siis löytänytkään tästä uutta suosikkia, olen iloinen, että olen jälleen selättänyt yhden klassikon, joka on myös sopivan lyhyt, että ei synnyttänyt ajatusta keskenjättämisestä. Kiinnostavana triviana mainittakoon Nickillä on nimettömäksi jäävä suomalainen palvelijatar, joka mutisee suomalaisia loitsujaan sähköliedelle.

  

Halloween-kuukauden kunniaksi erityisen sitaattimaininnan saavat seuraavat kolme lausetta:

• Vaeltavan kissan varjokuva liukui kuunvalossa. (s. 31)
• Olisin voinut vannoa kuulleeni pöllönsilmäisen miehen puhkeavan kummitusmaiseen nauruun. (s. 113)
• Uusi maailma, aineellinen olematta todellinen, missä aaveparat, huokuen haaveita kuin ilmaa, ajelehtivat sattumanvaraisesti sinne tänne... aivan kuin se tuhkanharmaa kummallinen olento, joka liikkui häntä kohti muodottomien puiden välistä. (s. 196).

   

Arvosana:

     
Takakannesta:

Jay Gatsby on riehakkaiden juhliensa yksinäinen ja salaperäinen isäntä. Rikkautensa hän on hankkinut omin neuvoin saavuttaakseen unelman, joka nuorena ja köyhänä oli hänen tavoittamattomissaan. Tuo unelma on kaunis ja rikas Daisy, joka elää läheisessä huvilassa - toisen miehen vaimona. Kohtalo kuitenkin puuttuu peliin. 

       

Suomentanut: Marja Niiniluoto, 220 sivua. Seven-pokkari 2013 (1. suomennettu painos Otava 1959)

   

Alkuperäinen nimi: The Great Gatsby (1925)

   

Kultahattu on luettu myös täällä: Kirjaneidon tornihuone, Kujerruksia, P.S. Rakastan kirjoja, Ei vain mustaa valkoisella, Pieni kirjasto, Tuntematon lukija, Hannan kirjokansi, The Books of My Life, Kirjakolo

Lukupiirissä | J.D. Sallinger: Sieppari ruipellossa

"Mä olisin vaan sellainen sieppari ruispellossa."

     

   

Heinäkuun lukupiirikirja
Lukuhaasteissa: Helmet 2016: 38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja

   

J.D. Sallingerin Sieppari ruispellossa kertoo 16-vuotiaasta Holden Caulfieldista. Teos kuuluu niihin klassikoihin, joita yleensä luetaan jo peruskoulussa ja lukiossa, mutta omalta kohdaltani se on jäänyt aikaisemmin lukematta. Nyt tämä klassikko ja 60-luvun teinien kulttiteos tuli vastaan lukupiirissä ja tartuinkin teokseen vailla mitään ennakkokäsitystä.

   

Sieppari ruispellossa on jakanut lukijansa kahteen leiriin, sillä se koetaan joko todella hauskana tai kauhean tylsänä. Mielipide-erot voivat osin johtua myös kahdesta toisistaan paljon poikkeavasta suomennoksesta. Ensimmäinen, Pentti Saarikosken suomennos ilmestyi 1961 ja se on kirjoitettu Helsingin slangilla. Vuonna 2004 ilmestyi tämä lukemani painos Arto Schroderuksen suomentamana yleiskielellä kirjoitettuna painoksena. 

   

Tajusin vasta jonkin matkaa luettuani, että uusi suomennos tosiaan eroaa merkittävästi vanhemmasta. Olikin ehtinyt hieman ihmettelemään yhden lukupiiriläisen kommenttia "se on kirjoitettu kokonaan slangilla". Luin sitten muutamista blogeista (mm. Sallan lukupäiväkirja) vertailuja uuden ja vanhan käännöksen välillä. Ero oli aikamoinen ja syystäkin vanha suomennos on herättänyt paljon keskustelua.

  

Tämä uusi suomennos on erittäin helppolukuinen, mutta se tuntuu korostavan Holdenin angstia ja sopeutumattomuutta ärsytykseen asti. Holden on jälleen kerran saanut potkut koulusta ja nuori miehenalku seilaa sen jälkeen edestakaisin New Yorkissa kuin kaarnavene virran mukana. Teoksen tapahtumat sijoittuvat muutaman päivän ajalle hieman ennen joulua. Lisäksi Holden kertoo takaumien kautta lapsuudestaan ja muista kouluistaan.  

  

Holden pitää lähes kaikkea ja kaikkia kornina (mauton, tyylitön) tai falskina (teennäinen), etenkin elokuvat, niissä olevat näyttelijät ja niitä katsomaan menevät ihmiset. En voinut olla pohtimatta oliko hänellä ADHD, sillä sen verran vaikeaa pojalle oli keskittyä yhteen asiaan. Eniten nautin hänen kirjallisista viittauksistaan.

  

Luen paljon klassikkoja, niin kuin esimerkiksi Paluu nummelle ja vastaavaa, pidän niistä, ja luen paljon sotakirjoja ja salapoliisitarinoita, mutta en minä jaksa niistä hirveästi innostua. parhaiten innostun sellaisista kiroista, että kun ne saa luettua loppuu, sitä toivoisi että kirjailija olisi tosi hyvä ystävä, jolle voisi soittaa milloin huvittaa. Niin ei tosin käy kovin usein. (s. 30)

  

En aivan tavoittanut sitä kirjan syvintä ominaisuutta, joka tästä tekee klassikon, sillä lukukokemuksen päällimmäisin tunne oli tylsistyminen ja sivut kääntyivät vain pakotettuna eteenpäin. Olen toki tyytyväinen, että olen jälleen tutustunut yhteen klassikkoon ja lisännyt siten kulttuurista pääomaani, mutta jäin miettimään olisinko viihtynyt slangi-version parissa paremmin. Vahvimmin lukukokemuksesta mieleeni jäivät korvaläpällinen metsästäjänlakki ja ihmettely, minne Keskuspuiston sorsat menevät talvella. 

   

Arvosana:

  

Takakannesta:

J. D. Salingerin romaani on Yhdysvaltain nykykirjallisuuden eläviä klassikkoja, kuuluisa Odysseys-tarina 16-vuotiaasta Holden Caulfieldistä, joka on saanut potkut koulustaan, koska on osoittautunut välinpitämättömäksi, eikä ole menestynyt. Holden karkaa koulusta kotikaupunkiinsa New Yorkiin ja elää siellä pari levotonta vuorokautta ”omaa elämäänsä” haluamatta ja uskaltamatta kohdata vanhempiaan.

   

Kirja on ”mieletön juttu” harhailusta suurkaupungissa, jazz-klubeissa, yökerhoissa, museoissa, hotelleissa, kaduilla; täynnä hauskoja ja ei-niinkään-miellyttäviä kokemuksia.

  

Suomentanut: Arto Schroderus, 289 sivua, Tammi 2004 (1. suomenkielinen painos 1961 Pentti Saarikoski, uusi suomennos 2004)

  

Alkuperäinen nimi: The Cathcer in the Rye (1951)

   

Mielipiteitä jakava klassikko on luettu mm. näissä blogeissa: Oksan hyllyltä, Booking it some more, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Amman lukuhetki, Pilkkuun asti, Lukuisat kissanpäivät

Klassikkohaaste osa 3 | George Orwell: Vuonna 1984

"Jos haluat kuvitella tulevaisuuden, 
voit kuvitella saappaan joka polkee ikuisesti ihmiskasvoja."

   

   

Kirjabloggaajien klassikkohaasteen kolmatta osaa emännöi Marile 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogista.

  

Tunnelmamusiikkia: Chase Holfelder: Every Breath You Take (cover)

  

George Owellin klassikkodystopia Vuonna 1984 on jokaisen genreuskollisen must read teos. Olen yrittänyt lukea teoksen kerran aikaisemminkin, kaksi tai kolme vuotta sitten. Pääsin tuolloin vain sivulle 77. Luin samalla Aldous Huxleyn Uljas uusi maailmaa, joka sekin jäi kesken. Häpeäkseni en siis ole näitä kahta dystopiaklassikkoa lukenut. Klassikkohaaste onkin ollut ihana puolivuosittainen tapa täydentää klassikkotietämystäni. 

   

SOTA ON RAUHAA

VAPAUS ON ORJUUTTA

TIETÄMÄTTÖMYYS ON VOIMAA

  

Tiesin jo ennen kirjaan tarttumistani paljon teoksen maailmasta, sillä sen verran tunettu se on. Ja vaikka en oikeastaan mitään enää ensimmäisestä lukukerrastani muistanutkaan, meni ensimmäinen osa teoksesta kertauksena. Toinen osa oli uutta ja ennakoimatonta, mutta suurimman yllätyksen tarjoili kuitenkin kolmas osa, joka poikkesi kokonaisuudesta merkittävästi. Romaanin lopussa on vielä liite, jossa käsitellään teoksen maailman sanastoa. 

   

Luin haasteteosta vielä eilen illalla kauhealla kiireellä ja jatkoin tämän postauksen kirjoittamista yhä iltapäivällä - mutta nyt se lepää tässä. Minun oli tarkoitus lukea teos jo viime viikonloppuna, kun olin muutaman päivän äitini luona (juhlittiin kummipoikani konfirmaatiota sekä minun ja mieheni häitäni), mutta armoton helle ja kasvihuonemainen ilmankosteus imivät kaikki voimat. Onneksi sain rutistettua lopun palattuani (hyvää treeniä Pottermaratoniin).

  

Maailma ulkopuolella näytti kolealta. Vaikka aurinko pastoi ja taivas kirkui sinisenä, kaikki tuntui värittömältä - muu paitsi julisteet, joita oli liimattu ympäriinsä. (s. 12)

   

Ensimmäisenä tunteena viimeisen sivun jälkeen oli typerrys: kuinka paljon olin teokselta odottanut, kuinka vähän se vastasi ennakkokäsityksiäni ja kuinka pelottavan paljon Orwellin kuvittelemassa totalitaristisessa futuristusessa yhteiskunnassa on samaa meidän maailmamme kanssa, Valvontakamerat on (jo kirjan kannen ansiosta) helppoa laskea mukaan, ja esimerkiksi S-ryhmä ilmoitti juuri lisäävänsä s-korttiasiakkaiden ostoskäyttäytymisen tallentamista. Puhumattakaan Pohjois-Koreasta, joka tuntuu länsimaalaisen silmin kuin ottaneen tämän teoksen oppikirjakseen.

   

Joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee tulevaisuutta;

joka hallitsee nykyisyyttä, hallitsee menneisyyttä.

  

Teoksen päähenkilönä seurataan 39-vuotiasta Totuusministeriön virkamiestä Winston Smithiä. Vaikka hänen tehtävään onkin menneisyyden uudelleen kirjoittaminen niin, että se palvelee nykyhetkeä, hän ei silti usko sokeasti Engsosin periaatteita, palvo jumalan asemaan noussutta Isoaveljeä tai hyväksy että 2+2=5. Hän on poikkeama systeemissä ja tietää, että tulee jäämään kiinni ennemmin tai myöhemmin. Onhan ajatusrikos pahinta, mitä oseanialainen tehdä.

  

Painajaismaisinta hänestä oli ettei hän ollut koskaan oikein ymmärtänyt, minkä takia koko valtavaan huijaukseen oli ryhdytty. (s. 97)

  

Oseania koostuu Isosta-Britanniasta, Pohjopis- ja Etelä-Amerikasta, Etelä-Afrikasta ja Australiasta. Winston asuu Lontoossa, joka on Oseanian kolmanneksi väkirikkaimman provinssin, Laskeutumispaikka Yhden pääkaupunki. Oseania on jatkuvassa sodassa joko Itäaasian tai Euraasian kanssa ja liittolainen toisen kanssa. Kun kolmen supervallan liittoutumat muuttuvat, kukaan ei reagoi muutokseen, sillä Oseania on aina ollut sodassa sen vallan kanssa, mikä kulloinkiin ilmoitetaan.

  

Kun vihaviikon suuri orgasmi oli vavisten lähestymässä huippuaan ja yleinen viha Euraasiaa kohtaan oli yltynyt sellaiseksi houreeksi, silloin ilmoitettiin että Oseania ei ollutkaan sodassa Euraasiaa vastaan. -- Viha jatkui entisellään, paitsi että sen kohde oli muuttunut. (s. 215-216)

  

Oseaniassa viha on tärkein tunne heti Isoveljen palvomisen jälkeen. Jokaisena päivänä vietetään kahdenminuutinvihaa, jonka aikana teleruuduista näytetään kuvaa sotilaista rintamalla ja oseanialaisten tulee osoittaa raivokkaasti mieltään vihollista vastaan. Etenkin Emmanuel Goldstein-niminen petturi on tärkeä vihan kanavoimisen kohde. Oseanian tärkein juhla on vihaviikko, joka on sisällöltään periaatteessa samanlainen kuin kahdenminuutinviha, vain sen pidempi versio. 

  

On ulvottava lauman mukana. (s. 146)

  

Oseaniaa johtavan Isoveljen jälkeen seuraavan luokan muodostaa puolue eli Engsos (entisnimeltään englantilainen sosialismi). Totuusministeriö (uudiskielellä Tosimini) vastaa uutisista, viihteestä ja koulutuksesta, Rauhanministeriö (Sopumini) sodasta, Yltäkylläisyysministeriö (Riittomini) talousasioista ja Rakkausmisteriö (Lempimini) laista ja järjestyksestä. 

  

Uudiskieli on maailman ainoa kieli, jonka sanavarasto vähenee vuosittain. Kielestä on tarkoitus poistaa kyky itsenäiseen ajatteluun ja ajatusrikoksesta tehdään mahdotonta: kuinka edes mieltään heikosti hallitseva voisi vahingossakaan tehdä rikoksen, jos ihmisellä ei ole sanoja, millä ilmsta vastarintaa? 

  

Jokaista kansalaista (toveria) tarkkaillaan 24/7: jokaisessa huoneistossa on puolueen propagandaa suoltava teleruutu, jota ei saa pois päältä ja joka toimii niin vastaanottaja kuin lähettimenä. Kaikkialle on lisäksi piilotettu mikrofoneja. Omaa tilaa ovat vain ne muutamat kuutiosentit aivokopan sisäpuolella ja juuri sinne ajatuspoliisi pyrkii kurkistamaan. 

  

Ihminen halusi pitää hauskaa; "ne", toisin sanoen puolue, halusivat estää sen. (s. 158)

  

Nuoret naiset opetetaan olemaan nauttimatta sukupuoliaktista, sillä se on vain velvollisuus puoluetta kohtaan ja sen tarkoituksena on saada lapsi. On perustettu jopa Nuorten seksinvastaisuusliitto. Lapsista puolestaan kasvatetaan jo nuorena vakoilijoita ("nykyään melkein kaikki lapset olivat hirveitä"), jotka tarkkailevat vanhempiaan, siltä varalta, että nämä tekisivät ajatusrikoksen, Hellyys ja läheisyys on poistettu, ystäviä ei enää ole, on vain tovereita joiden seurasta nauttii vähän enemmän kuin toisten. Ainoa rakkaus kuuluu kohdistaa Isoveljeen. Orgasmistakin halutaan päästä eroon, sillä seksuaalinen turhautuminen voidaan ohjata puolueen käyttöön.

  

Kulutustuotteet on nimetty Oseaniassa tietyn kaavan mukaan: Winston asuu Voitontalossa, hän polttaa voittosavukkeita ja juo synteettistä voittoginiä tai karvasta voittokahvia. Kaikesta on kuitenkin pulaa, jopa vaatteista ja kengistä, vaikka neljäsvuosiraportit väittävät kenkien tuotannon ylittäneen aikaisemmat arviot ja elintaso nousee jatkuvasti. Winston yrittää muistella lapsuuttaan: olivatko asiat silloin paremmin vai huonommin kuin nyt, mutta hän ei pysty tähän kysymykseen vastaamaan. Koska historiaa muokataan ja koska ne harvat 1950-luvun suurista puhdistuksista selvinneet ihmiset on uhkailtu hiljaisiksi, ei tähän kysymykseen pysty enää kukaan muukaan vastaamaan.

  

Miten hän voisi osoittaa sanansa tulevaisuudelle? Sehän oli luonnostaan mahdotonta. Joko tulevaisuus muistuttaisi nykyisyyttä, jolloin se ei kuuntelisi häntä, tai sitten se oli erilainen, eikä hänen ahdinkonsa merkitsisi mitään. (s. 17)

  

Moni asia on muuttunut vallankumouksen jälkeen. Tekniikka ei juurikaan kehity, sillä luova ihminen on uhka puolueelle - vain sodankäyntiin ja vakoiluun liittyvät keksinnöt ovat sallittuja. Mustekynäkin on teoksen maailmassa arkaainen kapine, sillä yleensä kaikki paperille kirjattava sanellaan puhekirjoittimeen. Winston on kuitenkin hankkinut vanhanaikaisen kynän pysyäkseen tallentamaan ajatuksiaan salassa ostamaansa päiväkirjaan. Vaikka teoksen nimi onkin Vuonna 1984, ei Winston tiedä aivan varmaksi, onko ajanlasku oikeassa. 

   

Jos ihminen on sisäisesti onnellinen, miten hän ikimaailmassa voin innostua Isostaveljestä ja kolmivuotissuunnitelmista ja kahdenminuutinvihasta ja kaikesta muusta hemmetin moskasta? (s. 160)

  

Kun lukee näin totalitaristisesta yhteiskunnasta, on pakko kysyä kehen voi luottaa. Puolueeseen ei nyt ainakaan, mutta onko Winstonkaan luotettava kertoja? Tietenkään hän ei tahallaan välitä väärää kuvaa, mutta yhteiskuntansa kasvattina ja sitä vastaan kapinoidessaankin, hän ei aina osaa ajatella millä tavoin asiat voisivat olla toisin. Minulle heräsikin siis monia vastaamattomia kysymyksiä, esimerkiksi onko Oseania oikeasti sodassa, kuka pommittaa prole-alueita rakettipommeilla, ystävä vai vihollinen ja miksi kaikesta on pulaa, eli tekeekö kukaan oikeasti yhtään paria uusia kenkiä?

  

Ainahan joku helkkarin sota on käynnissä, ja uutiset me tiedämme joka tapauksessa pelkäksi valheeksi. (s. 185)

  

Oli yllättävää lukea Vesa Sisätön esipuheesta, että vuoden 1950 suomennoksesta oli poistettu viittaukset Neuvostoliittoon. Tässä uudessa, vuoden 1999 suomennoksessa Venäjä on kuitenkin mukana. En ole aivan vakuuttunut tästä suomennoksesta, sillä välillä sanajärjestykset tuntuivat kömpelöiltä ja joukkoon oli eksynyt suuri joukko ärsyttäviä kirjoitusvirheitä. 

  

Luin Orwellin Eläinten vallankumouksen ollessani lukiossa. Se teki nuoreen minuun suuren vaikutuksen. Odotin samaa lukukokemusta tältäkin teokselta. Ja vaikka teos kyllä herättelikin, en tavoittanut aivan yhtä voimakasta elämystä. Vuonna 1984 tekee lukijastaan salaliittoteoreetikon. Omaa yhteiskuntaansa katsoo aivan uudesta näkökulmasta, kun lukee kuinka teoksen protagonisti tajuaa missä määrin vallan haltijat ohjailevat ja muokkaavat todellisuutta. 

   

Teoksesta huomaa hyvin toisen maailmansodan vaikutuksen. Se julkaistiin 1949. Löysin paljon samoja teemoja kuin 1940-50-luvuille sijoittuvista lukemistani romaaneista ja mm. Jennifer Worthin omaelämäkerrallisista Hakekaa kätilö -teoksista. Sodan uhka, puute välttämättömistä kulutustarvikkeista ja ruuasta, Winstonin säärihaava, nämä kaikki luovat kuvaa siitä, miten kalliin hinnan ihmiskunta maksoi toisessa maailmasodassa ja mitä olisi voinut tapahtua sen jälkeen.

  

Vuonna 1984 on ehkä kaikkein synkin ja toivottomin dystopia, jonka olen lukenut. Sen edustama maailma on kuitenkin pelottavuudessaan ja uskottavuudessaan kiehtova ja Orwellin kielellinen lahjakkuus pilkahtelee odottamattomista paikoista. Se on ehdottomasti ansainnut klassikon asemansa, mutta nykyihmisenä koen, että siitä puuttuu se jokin, joka olisi tehnyt teoksesta timantin. Suosittelen silti tutustumaan teokseen, sen verran suuren kulttuurillisen jäljen se on tehnyt. 

  

Klassikkohaaste osa 1: William Golding: Kärpästen herra

Klassikkohaaste osa 2: L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

Arvosana:

Takakannesta:

Kaikkien aikojen luetuin poliittinen trilleri

Totuusministeriön virkamies Winston Smith elää totalitaristisessa valtiossa. Mystinen Isoveli valvoo kaikkialla: joka huoneistossa teleruutu lähettää puolueen propagandaa  ja toisaalta tarkkailee kansalaisten liikkeitä, jopa heidän ajatuksiaan. Puolue on luonut myös uuskielen, jonka tarkoituksena on tehdä puolueen vastustaminen eli ajatusrikos mahdottomaksi. Romaanin päähenkilö Winston Smith väärentää työkseen historiaa mutta on samalla alkanut epäillä totalitaristista järjestelmää. Seuraukset ovat kohtalokkaat.

George Orwell (1903-1950) sijoitti romaaninsa Vuonna 1984 tapahtumat Lontooseen. Ilmestyessään vuonna 1949 romaani oli uhkakuva tulevaisuuden yhteiskunnasta. Nyt näemme, että monet sen esittelemät ilmiöt ovat toteutuneet diktatuureissa mutta myös länsimaisissa demokratioissa. Siksi Orwellin romaani on edelleen tarpeellinen varoitus poliittisen vallan vaaroista.

  

Samantyylisiä kirjoja: Aldous Huxley: Uljas uusi maailma, Ray Bradbury: Fahrenheit 451, Philip K. Dick: Oraakkelin kirja, Karin Boye: Kallokaiini, Jevgeni Zamjatin: Me, Jean-Christophe Rufin: Globalia, H.G. Wells: Kun nukkuja herää

 
Suomentanut: Raija Mattila, 356 sivua + Vesa Sisätön esipuhe & Liite uudiskielestä 14 sivua WSOY 2014 (1. suomenkielinen painos 1950, 1. Raija Mattilan suomentama painos 1999)
  

Alkuperäinen nimi: 1984 (1949)

Orwellin totalitaristisesta yhteiskunnasta on kirjoitettu mm. täällä: Kirjavinkit, Kirjaneidon tornihuone, Kujerruksia, Anna minun lukea enemmän, Aamuvirkku yksisarvinen, Cats, books & me, Kirjainten virrassa, Kirsin Book Club, Ei vain mustaa valkoisella