Äreitä yksisarvisia

"Mikään ei ollut sujunut Yksisarviskoulussa hänen suunnitelmiensa mukaan. 

Silti hän ei olisi muuttanut tästä päivästä mitään."

 

  

Kaikki yksisarviset eivät ole samanlaisia. Tämän todistavat niin Marc-Uwe Kleinin kirjoittama ja Astrid Hennin kuvittama YksisarvEInen sekä Pip Birdin kirjoittama ja David O'Connellin kuvittama Yrmeä yksisarvinen - Yksisarviskoulu alkaa.

  

YksisarvEInen kertoo lauman nuorimmasta yksisarvisesta, jota ottaa päähän, kun kaikki puhuvat riimitellen. Hänen ensimmäinen sanansa on EI, ja hn toistelee sitä niin paljon, että saa nimekseen YksisarvEInen. Hakiessaan rauhaa ja yksityisyyttä, hän kohtaa matkallaan muitakin persoonallisia hahmoja, KUINKArhun, VAINIINkoiran ja KYLLÄstyttävän prinsessan. 

    

"Tuo päälle liimattu hymy ärsyttää.

Ja sekin potuttaa, että joka lauseessa täytyy olla riimi."

    

Yrmeä yksisarvinen kertoo Mirasta, joka odottaa malttamattomana kutsukirjettään Yksisarviskoulusta. Hänen äitinsä ja isosiskonsa ovat kummatkin saaneet oman kirjeensä aikoinaan, joten hänenkin mahdollisuutensa päästä kouluun on suuri. Ja niinhän se päiv koittaa, kun Mirakin saa kirjeen. 

  

Mira on jo kauan pohtinut, millainen mahtaa olla hänen PYY:nsä, eli paras yksisarvisystävänsä. Kouluun mennään taikaportista ja se sijaitsee toisessa ulottuvuudessa, missä aika kulkee eri tahtia. Uudet koulukaverit pääsevät tapaamaan yksisarvisensa ennen Miraa. Toinen toistaan uljaammat, kaunniimmat ja säihkyvämmät yksisarviset marssivat esiin. Lopulta tulee Miran vuoro.

  

Yksisarviset olivat kerrassaan upeita - niitä oli erivärisiä, mutta kaikilla oli pitkät jalat, sileät, kiiltävät harjat ja säihkyvät sarvet. (s. 35)

  

Hänen tulevan parhaan ystävänsä nimi ei ole Pegasos, Tähti tai Prinsessa. Se on... Teppo! teppo on pienempi ja pyöreämpi kuin muut. Se pitää donitseista ja se piereskelee mahdottoman paljon. Miran ja Tepon tutustuminen alkaa haastavasti, kun kaksikko joutuu liikaa kaaospisteitä kerättyään jälki-istuntoon. Hädän tullen Teppo ja Mira löytävät kuitenkin lopulta yhteisen sävelen.

"Et ole aivan sellainen kuin odotin", hän sanoi, "mutta ainakin olet hyvin erityinen yksisarvinen." (s. 154)

Yrmeä yksisarvinen on humoristinen ja nopealukuinen tarina ystävyydestä. Tästä tulee jollakin tapaa mieleen Laura Ellen Andersonin Amelia Kulmuri -sarja.

    

"Oppilaan ja yksisarvisen välinen ystävyys on jaloista jaloin perinne, jolla on ikää jo vuosisatoja. Kasvatte ja opitte yksisarvisenne rinnalla uusia asioita -- suojelemaan maailmaamme ja heijastamaan sädehtivää valoa koko yksisarvisuniversumin ylle. -- Ja tietenkin sovellatte Yksisarviskoulussa oppimaamme myös vapaa-ajallanne ja käyttäydytte aina ystävällisesti, lempeästi, rohkeasti ja kärsivällisesti." (s. 45)

  

Kuvissa esiintyvä yksisarvispehmo liittyi perheeseemme menneellä viikolla, kun kävimme puolison kanssa shoppailemassa alennusmyynneistä uudet lenkkarit minulle. Se on Suomessa suunnitellun Lumo Stars -sarjan Pilkku. Huikaisevan söpö otus! 

      

Kummastakin teoksesta löytyy kartta.

  

Arvosana:

Takakannesta:

Paras tarina yksisarvisista ja ystävyydestä ikinä. Riemukas ja taikojentäyteinen uusi kirjasarja alakoululaisille.

  

Mira ei malta odottaa, että pääsee aloittamaan Yksisarviskoulun. Kun ensimmäinen koulupäivä vihdoin koittaa, määrätään kaikille oppilaille oma yksisarvisystävä. Ne ovat toinen toistaan uljaampia ja ylväämpiä paitsi Teppo.

  

Teppo ei ole tavallinen taianomainen yksisarvinen. Hän on ennemmin yrmeä kuin kimmeltävä ja kiinnostuneempi lounaasta kuin huikeista löytöretkistä. Mira ei silti lannistu. Tepon kanssa hän aikoo olla paras Taikalaukassa!

   
Suomentanut: Susanna Sjöman, 154 sivua, Otava 2020
 
Kuvittanut: David O'Connell

  

Alkuperäinen nimi: The Naughtiest Unicorn (2018)
 
Sarjassa ilmestyneet:

1. Yrmeä yksisarvinen
2. Yrmeä yksisarvinen – Urheilupäivä
3. Yrmeä yksisarvinen - Kouludisko
4. The Naughtiest Unicorn on a School Trip

  

Luettu myös täällä: Kallellaan kertomuksiin

   

   

Lukuhaasteissa: Lastenkirjahaaste 2021 

Arvosana:

  
Takakannesta:

Pieni, sateenkaariharjainen YksisarvEInen on koko Hattarametsän silmäterä. Sitä syötetään sokeroiduilla onnenapiloilla ja vaaleanpunaisilla omenoilla. Silti se ei vain kasva yksisarvismaisen suloiseksi, kuten kunnon satumaisen sarvipään kuuluisi. Sen lempilausahdus on uhmakas ”EI”.

  

Eräänä päivänä YksisarvEInen lähtee omille teilleen ja tapaa uusia tuttavuuksia: pesukarhun, joka ei halua kuulla, vainukoiran, joka on huoleton haisuliini, ja prinsessan, joka rakastaa väittää vastaan. Aikamoinen seurue, vai mitä. Pian ne huomaavat, että yhdessä jääräpäisyyskin on kaksin verroin hauskempaa!

  

Kaikkien pienten uhmailijoiden lempitarina houkuttelee kikkailemaan kielellä ja nostaa mielikuvituksen laukkaan.

  

Marc-Uwe Kling on saksalainen kirjailija, lauluntekijä ja stand-up-koomikko.

Astrid Henn on saksalainen kuvittaja ja muotoilija.

 
Suomentanut: Maisa Tonteri, 45 sivua, Lasten keskus 2021
 
Alkuperäinen nimi: Das NEINhorn (2019)

Madeleine L'Engle: Hyppy ajassa

"- Kautta maailmankaikkeuden taistellaan, koko kosmoksessa -- eräät meidän parhaimmista taistelijoistamme ovat kotoisin juuri teidän planeetaltanne, ja se on pieni planeetta, 

lapsukaiseni, pienen linnunradan ulkoreunalla. Voitte olla ylpeitä siitä."

  

Lukuhaasteissa: Ajattomia satuja ja taruja 2

Luin Madeleine L'Englen klassikkoaseman saavuttaneen tieteisfantastisen nuortenkirjan Hyppy ajassa ystävänpäivän lukumaratonilla. WSOY on julkaisemassa teoksesta uuden painoksen ensi kuussa, koska Disneyn tekemä filmatisointi (rooleissa mm. Oprah Winfrey ja Gugu Mbatha-Raw) saa ensi-iltansa Finnkinossa 6.4.2018. Toivottavasti myös kolme jatko-osaakin suomennettaisiin, sillä ne on nyt saatavana vain englanniksi. 

   

Naurahdin ääneen luettuani ensimmäisen lauseen, teos nimittäin alkaa - uskokaa tai älkää - sanoilla "Oli synkkä ja myrskyinen yö". Päähenkilö on n. 14-vuotias Margaret (Meg) Murry. Hänellä on kymmenvuotiaat kaksoisveljet Sandy ja Dennys, sekä pikkuveli Charles Wallace, joka ei ole vielä koulussa. 

  

- Haluamisella ei ole siihen mitään vaikutusta. Charles Wallace on se mikä on. Erilainen. Uudenlainen. (s. 40)

   

Myrskyävänä yönä Meg ei uskalla nukkua ullakkohuoneessaan, vaan sipsuttelee keittiöön tehdäksen kaakaota. Hänen yllätyksekseen Charles Wallace onkin siellä jo keittämässä juomaa. Veljellä on kyky aistia tutkija-äitinsä ja siskonsa ajatukset. Sitten ovelle koputetaan, odottamaton seikkailu alkaa. Ja minne perheen isä onkaan kadonnut? Kummastelin paljon naapureiden, postin neidin ja Megin rehtorin ilkeitä vihjailuja isää kohtaan. 

  

-- emmehän me matkustakaan minkään nopeudella -- Me tesseroimme. Tai voisi sitä kutsua yhtä hyvin ajassa hyppäämiseksi. (s. 51)

    

Kirjassa tutustutaan K-rouviin, siis rouva Kummoiseen, rouva Keniin ja rouva Kumpaiseen. He ottavat Megin, Charles Wallacen sekä erään toisen pojan mukaansa pelastamaan maailmaa pahalta voimalta. Hyppy ajassa tarkoittaa samaa kuin tesserakti, jota ei kuitenkaan avata paljoa. Yllätyksekseni kirjasta löytyy myös dystooppinen yhteiskunta, joka on teoksen parasta antia. Miinusta kirja puolestaan saa uskonnollisuudestaan. Kirja on kielletty monissa kouluissa maailmalla.  

- Kaikki tietävät, että meidän kaupungissamme on koko planeetan paras keskustiedustelukeskus. Meidän tuotantotasomme on kaikkein korkein. tehtaamme eivät koskaan sulkeudu; koneemme eivät koskaan pysähdy. Keiken kukkuraksi meillä on viisi runoilijaa, yksi muusikko, kolme taiteilijaa, kuusi kuvanveistäjää, kaikki täysin ohjelmoituja. (s. 87)

  

Teoksen kansi on hyvin 80-lukulainen, mutta ei suurin osa muidenkaan, erikielisten painosten kansista ole paljoa sen kauniimpia. Uusi painos tulee ilmestymään käsittääkseni leffakannella. Alla kollaasi mielestäni kauneimmista ja kauheimmista kansista. Eniten tykkään ensimmäisenä olevasta Puffin Bookin tummasta kannesta. Kansivertailua on tehnyt myös GeekMom.

  

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Meg Murry, hänen pikkuveljensä Charles Wallace ja heidän äitinsä olivat keittiössä yöpalalla kun hämmästyttävä muukalainen ilmestyi heidän luokseen ja sai heidät suunniltaan. Rajut yöt ovat minun iloni, muukalainen avaruudesta kertoi heille. – Matalapaine vain sattui tempaisemaan minut kurssistani. Sallikaa minun levähtää hetkinen, menen sitten matkoihini. Matkoista puheen ollen, sellainen asia kuin tesserakti on tosiaan olemassa.

  

Tesserakti on hyppy ajassa. Enempää siitä ei voi paljastaa, jottei riistäisi lukijalta sitä iloa, joka hänellä on tätä Madeleine L'Englen tavallisuudesta poikkeavaa kirjaa lukiessa.

  

Suomentanut: Katri Yli-Viikari, 166 sivua, Lasten Keskus 1986

Alkuperäinen nimi: A Wrinkle in Time (2011)

    

Muita lukukokemuksia: Taikakirjaimet

Lastenkirjalauantai: Alice Pantermüller & Daniela Kohl: Lotta levoton ja suuri kanikaaos

"Kerroin Pippurille, ettei minun huiluni ollut normaali. 

Että oli huilun vika, kun minulle tapahtui kummallisia asioita."

     

  

Arvostelukappale

   

Odotukseni Alice Pantermüllerin kirjoittaman ja Daniela Kohlin kuvittaman Lotta Levottoman ja suuren kanikaaoksen suhteen olivat varovaisen korkealla. En kuitenkaan osannut ollenkaan varautua, kuinka päiväkirjamuotoon kirjoitetun teoksen huumori tasapainottelee hyvän maun rajalla, lipsahtaen paikoin ei-niin-tahdikkaalle puolelle. 

  

Lotta rakastaa eläimiä ja haluaisi koiran tai pienen lampaan, vaikka ei jaksa edes hoitaa perheen vanhaa kilpikonnaa Heestersiä. Kilppari lojuukin missä sattuu lattialla, eikä Lotta ole edes varma, onko se enää elossakaan. Etenkään sen jälkeen, kun tyttö on useamman kerran kompastunut siihen. Äiti tilailee krääsää tv-shopista, mutta ei itsekään jaksa huolestua eläimen kunnosta. 

  

Lotan parhaalla ystävällä Pippurilla on 200 kania. Kahden poikakanin sijaan heille olikin tullut yksi tyttö ja yksi poika, ja kaikkihan arvaavat mitä tästä seuraa. Kaneja ja niiden kakkaa on kaikkialla, eivätkä kaikki näytä enää kovin eloisilta - syynä lienee hampparien salaatinlehdet, jotka vaikuttavat olevan ainoaa ruokaa, mitä eläinparat ovat saaneet. Kamalinta teoksessa on kuitenkin Ruppana-kani, jonka päälle on pudonnut tv, eivätkä sen takajalat enää toimi kunnolla. 

  

Pippurin perheessä ei muutenkaan tunnu menevän hyvin. Yksinhuoltaja äiti on koko ajan väsynyt ja nukkuu sohvalla, ruokana on aina hampparipaikan noutoaterioita. Pippuri ja pikkusiskonsa Parfyymi leikkivät keskenään ja tyttöjen huoneessa on oma tv sekä Wii-konsoli, lisäksi Pippurilla on myös kamerakännykkä ja mp3-soitin, joista Lotta on kateellinen. Hänellä on vain äitinsä vanha kasettisoitin sekä outo intialainen nokkahuilu.

  

Olen lukenut viimeisen vuoden aikana paljon lastenkirjoja, joissa on ollut aika hurjiakin teemoja, jotka ovat herättäneet kummastusta. Voivatko ajat oman lapsuuteni jälkeen voineet muuttua näin paljon? No, jos Roald Dahlin kirjoja (esim. Nilviöt) voi pitää jonkinlaisena vertauílu kohtana, eivät paljoa. Missä ovat sellaiset hyvän mielen lastenkirjat, joissa voi kuitenkin tapahtua kaikkea jännää, mutta sisältävät myös elämänviisauksia ja teemojen syvää käsittelyä? Esimerkiksi kuolema on yksi elämän osapuolista ja siitäkin voi kirjoittaa lastenkirjan, joka on muutakin kuin synkistelevää pintaraapaisua tai huonoa huumoria. 

  

En nyt tiedä, kenelle tätä suosittelisin, en ainakaan liian eläinrakkaille ihmisille. Ehkäpä Herra Gummin, Kapteeni Kalsarin, Reuhurinteen ala-asteen ja Risto Räppääjien lukijat saattaisivat viihtyä tämänkin teoksen parissa. Teos on kuitenkin hyvin nopealukuinen, sillä tekstin seassa on paljon kuvia ja fonteilla on leikitelty paljon, vähän samaan tapaan kuin Puluboi-kirjoissa.  

  

Arvosana:

  
Takakannesta: 

Nimeni on Lotta, olen 10-vuotias ja ihan normaali. Ainakin normaalimpi kuin vanhempani ja kaksi pönttöveljeäni. Siksi en ollenkaan ymmärrä, miksi juuri minulle on viime aikoina sattunut niin paljon kummia juttuja. Vaikka se, että koulussa taululle ilmestyy itsestään todella noloja tekstejä tai että lempiruokani maistuu yhtäkkiä ruusukaalilta. Yök! Johtuuko se intialaisesta nokkahuilusta, jonka äiti antoi minulle? Tällaiseen minulla ei nyt riitä aika. Haluan nimittäin oman lemmikkieläimen. Ja minulla on jo hyvä suunnitelma sen saamiseksi...

Ahmittavaksi ja kippurassa kikattamista varten: Lotan kootut katastrofit!

Samantyylisiä kirjoja: Jeff Kinney: Neropatin päiväkirjat, Maria Kuutti: Anna ja Elvis-sarja (osat 1, 2 ja 3), Timo Parvela: Ella-kirjat, Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja, Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu, Siri Kolu: Tervemenoa TaikaTaksinen!, Noora Kunnas: Kaheli sakki ja kauhujen kaappi, Jukka Itkonen: Sirkusjuna saapuu, Roald Dahl: Matilda, David Walliams: Poika ja mekko, Gangsterimummi

184 sivua, Lasten keskus 2015

Kuvitus: Daniela Kohl

Lotan kohelluksista on luettu myös täällä: Lukutoukan kulttuuriblogi, Sininen keskitie

Sarjassa ilmestyneet: (saksaksi ilmestynyt jo kahdeksan osaa)

• Lotta levoton ja suuri kanikaaos (2015)
• Lotta Levoton ja Lättähampaat (2015)

Lastenkirjallisuuden ja sanataiteen pop-up –festivaali Kirjalitta 16.-18.10.

   

Kun kuulin uudesta kirjallisuustapahtumasta nimeltään Kirjalitta (lisää tietoa: http://kirjalitta.fi/), lähdin heti suunnittelemaan lasten kuvakirjapostausta julkaistavaksi blogissani festivaalien aikaan. Jotkut saattavat muistaa aikaisemman kuvakirjakoostepostauksen huhtikuulta. Tällä kertaa valitsin temaksi syksyn ja talven. Minulla oli valmiiksi mielessäni vain kolme teosta ja kysyinkin apua lähikirjaston tädiltä, joka vastaa viikottaisista satutunneista. Sain häneltä paljon vinkkejä sopivista kirjoista, joista parhaat esittelen tässä postauksesta. Lopusta löytyy myös lista muista teemaan sopivista kirjoista. 

  

Ensimmäisenä nostan esiin suosikkini tätä varten lukemistani kirjoista, Julia Savchenkon Salaisen sienikirjan. Julian ullakolta löytyy turkoosi matkalaukku täynnä ajan haperruttamia asiakirjoja. Pian selviää, että kyseessä on mytologiseen sienitieteeseen erikoistuneen professori Cornelius Funguksen muistiinpanot joskus vaarallisiltakin tutkimusretkiltä 1900-luvulta aina 1950-luvulle saakka. Fungus esittelee kaikkein harvinaisimpia ja ominaisuuksiltaan joskus yliluonnollisiakin sieniä. Tämän kirjan luettuaan ei voi enää katsoa sieniä samalla tavoin kuin ennen! 

  

Poimin muutaman kiehtovan esimerkin näiden myyttisten sienin joukosta, kuten lillipoliseitikki. Näissä sienissä on kokonainen miniatyyri kaupunki sisällä! Kikatuskuukuset puolestaan kasvavat vain ystävysten salaisissa tapaamispaikoissa. Ne täyttyvät naurusta ja nousevat ilmaan, kuin pienet kuumailmapallot. Pörrövalmuskat ovat  turkin peittämiä sieniä, jotka ovat yksinäisten tai ujojen lasten uskollisia ystäviä. Ne pitävät silittelystä ja harjaamisesta. Monet sienet näyttävät aivan muulta kuin ne oikeasti ovat. Esimerkiksi murikkatatti näyttää aivan kiveltä ja saattaa elää kymmeniä tuhansia vuosia, kun puolestaan kameleonttihiippo on nimensäkin mukaisesti taustaansa mestarillisesti naamioituva sienirypäs. 

  

Savchenkolla ovat sekä sanallinen että kuvallinen ilmaisu upeasti hallussa. Leikkitelevä teksti ja yksityiskohtaiset, lumoavat kuvat saavat aikuisenkin uppoamaan sienten merkilliseen maailmaan. Teos kuuluu samaan kuvitteellisten tietokirjojen ryhmään kuin esimerkiksi Arthur Spiderwickin luonto-opas: Ihmeellinen maailma ympärillämme tai vaikkapa Dragonologia - Suuri lohikäärmekirja. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän hurmaavaan teokseen. 

  

Karisto 2014, s. 32

  

"Taivaalta alkaa leijailla lumihiutaleita. Pian koko kaupunki peittyy lumeen."

  

Toinen teos on kirjavinkkaus ammattilaiselta. Sain kuulla, että Suvi-Tuuli Junttilan Minne matka lapanen? ei ole löytänyt kirjastossa lukijoita, muun muassa siksi, että sen kuvitustyyli poikkeaa tavanomaisista kuvakirjoista. Minulle teos oli juuri tämän erilaisuutensa vuoksi helmi. Kannustan tutustumaan teokseen pintaa syvemmälle. 

  

Junttila on valokuvannut luomiaan minimaailmoja, joissa seikkailevat eksynyt lapanen ja sen kohtaamat uudet ystävät. Tekstiä teoksessa on hyvin vähän, koko aukeaman kattavat kuvat puhuvat puolestaan ja ne ovat todella nokkelia tunnelmanluojia.
 
Esimerkiksi se hetki, kun lapanen tajuaa olevansa eksynyt, on oikeasti tunteisiin menevää. Pakko myöntää, että lähellä oli, että olisin joutunut pyyhkäisemään kyyneleen silmäkulmasta. 

  

Schildts & Söderstöms 2014, s. 57

  

Tätäkään postausta en voisi kirjoittaa ilman lapsuusnostalgiaa. Pirkko-Liisa Surojeginin Metsähiiren tanssi on itselleni muistorikas teos, sillä siskoni piirsi aikoinaan seinätaulun, johon valitsi kuva-aiheeksi juurikin sen kohtauksen, joka on Surojeginin teoksen nimessäkin. 

  

Metsän eläimet ovat viettäneet koko päivän sieniä keräten. Hiirtä harmittaa, kun se ei voinut osallistua puuhaan. Se jää masentuneena makamaan sammalmättäälle katselemaan putoavia lehtiä. Yksi lehti putoaa melkein hiiren päälle ja se lähtee suutuksissaan jahtamaan tuulen ripottelemaa kiusankappaletta. Vahingossa hiiri alkaa tanssia lehtien kanssa ja sen paha mieli katoaa. Juuri ajoissa, että sekin pääsee syömään lämmintä sienikeittoa. 

  

Toinen Surojegin on äidin yhdessä tyttärensä Noran kanssa tekemä Pikkupöllö, joka ilmestyi ensin Japanissa. Pikkupöllö on varma, että sen tulisi olla jokin muu eläin kuin tavallinen pöllö. Se kokeilee pitkäkorvaisen maapöllön, ruskean karvakynsipöllön ja hyppivän häntäpöllön roolia, kunnes sen äidin lohdulliset sanat: "Mitäpä jos olisit ihan vain pöllö?" saavat sen tajuamaan, kuinka sillä on jo paikkansa maailmassa. 

 

Surojeginin kuvitukset ovat kaikki valmiita ripustettavaksi kehystettyinä seinälle. Pidän hänen tyylistään suuresti, ja toivon teosten löytävän edelleen uusia lukijoita, vaikka niillä alkaa ikää ollakin. Ajattomat tarinat ansaitsevat uusintapainoksia ja ainakin Metsähiiren tanssista sellainen on otettukin vuonna 2010. 

  

Pirkko-Liisa Surojegin: Metsähiiren tanssi, Otava 1990, s. 23

Nora ja Pirkko-Liisa Surojegin: Pikkupöllö,  Minerva 2013, s. 37, japaninkielinen alkuteos Chibi Fukurou no Bouken (2009)

  

M Christina Butlerin ja Tina Macnaughtonin sankarillisen epäitsekkäästä pikkusiilistä kertovia kirjoja on julkaistu jo kymmenen vuotta. Sarjasta löytyy paljon syksyyn ja talveen, erityisesti joulun aikaan sijoittuvia teoksia, tässä esittelyssä niistä kaksi: Siilin talvipäivä ja tänä vuonna ilmestynyt Siilin pelastuspartio. Siili-kirjoissa erityislaatuista on se, että siilin myssy on samettipintainen. En voinut vastustaa kiusausta silittää myssyä jokaisessa kuvassa, sen verran kiva tekstuuri siinä oli. 

  

Siilin talvipäivässä syysmyrsky tuhoaa siilin kodin. Se ehtii kuitenkin nappaamaan myssyn, lapaset ja kaulahuivin ennen kuin tuuli vie nekin ja suuntaa ystävänsä mäyrän luo turvaan. Matkalla siili tapaa muita ystäviään ja naapureitaan ja antaa lämpöiset vaatteensa pois, jotta muilla ei olisi kylmä. Lopussa siilin avuliaisuus palkitaan: ystävät ovat rakentaneet siilille uuden kodin.

  

Siilin pelastuspartiossa siilin koti on kuitenkin hyvin erinäköinen; risukasan sijaan koti on kaiverrettu puunrunkoon ja siilillä on talossaan niin ovi kuin ikkunakin. On satanut paljon lunta, eikä siili pääse ovesta ulos. Niinpä se käyttää ikkunaa ja tupsahtaa korkeaan hankeen. Lapioituaan lumet pois oven edestä, se tajuaa, että ystävällään hiirellä saattaa olla sama tilanne. Monen jännittävän seikkailun kautta hiirenkin kodin ovi saadaan lopulta auki.  

  

Siilin talvipäivä, Karisto 2006, s 25, One Winters Day (2006)

Siilin pelastupartio, Karisto 2015, s. 25, One Snowy Rescue (2015)

  

Lisää luettavaa:

• Julia Donaldson & Axel Scheffler: Olli Oksamies
• Guido van Genechten: Pikku lumiukko
• Kaikkein paras talvipäivä
• Christa Kempter & Frauke Weldin: Herra Jänis ja rouva Karhu kelkkamäessä
• Réka Király & Marika Maijala: Lunta sataa, Lupo
• Tuula Korolainen & Marjo Nygård: Kuono lumessa 
• Birger Koch: Tapu etsii tupaa
• Pauliina Lerche & Meri Mort: Mimmit ja luolan salaisuus
• Tiina Nopola & Mervi Lindman: Siiri ja lumimies
• Kate Westerlund & Eve Tharlet: Suuri Luistelukisa
• Kathryn White & Alison Edgson: Milloin sataa lunta? 

Lukuviikko 20.-26.4.2015 "Minä lukijana"

     

Lukukeskuksen Lukuviikon tarkoituksena on tänäkin vuonna kannustaa lapsia ja nuoria lukemaan kirjoja. Omppu. Reader, why did I marry him? -blogista haastoi kirjabloggareita mukaan Lukuviikon tempaukseen esimerkiksi muistelemalla omia lapsuuden ja nuoruuden kirjakokemuksia tai pyytämällä omia lapsiaan kertomaan tuoreita kokemuksia. Minä päätin lukea haasteeseen puuteemaisia lasten kuvakirjoja aikuisen silmin.

Lapsi, sinä olet puu.

Metsässä on tuleva, kaikki.

~ Arto Seppälä

 
Idean teemaan sain nähtyäni erään ystäväni Facebook seinällä linkin tähän juttuun: Anna lapselle luontoyhteys - Hidasta elämää-blogista. Luontoyhteyden rakentamisessa ovat mielestäni osana myös kirjat, sillä niiden kautta voi antaa lapsen mielikuvitukselle polttoainetta, sekä tietopohjaisten kirjojen avulla opettaa vaikkapa metsän eläimistä ja kasveista, joita lukuhetken jälkeen voi yhdessä mennä etsimään luonnosta.
 
Puiden tai metsän lisäksi myös kuolema on monia valitsemiani teoksia yhdistävä tekijä. Kuolema on yksi osa elämää ja useissa lastenkirjoissa puut ovat toimineet elämän kiertokulun selittämisessä. Kuvakirjoissa kuolema esitetään yleensä rauhallisena ja kauniina, ei pelottavana tai uhkavana soveltuen hyvin pienille lukijoille, joille aihe on tullut jostain syystä ajankohtaiseksi.

   

Puut ovat runoja, joita maa kirjoittaa taivaalle ~ Kahlil Gibran

   

Olen jo aikaisemminkin esitellyt blogissani lastenkirjoja, joissa puut ovat merkittävässä roolissa, nimittäin Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen yhteistyönä syntynyttä Puiden tarinoita-sarjaa, jossa on ilmetynyt nyt kaksi osaa. Puuseppä ja Ritari. Sarja saa tänä vuonna jatkoa, kun elokuussa ilmestyy Merenkulkija.

         

Ville Hytönen: Isovaarin alppiruusu

  

Isovaari on kuollut jo kaksi vuosikymmentä sitten, mutta eräänä iltana hänen hahmonsa ilmestyy tuttuun paikkaan lukemaan sanomalehteä. Vaari tulee tapaamaan lapsen lapsiaan unessa. Hän kertoo, että heillä ei ole mitään pelättävää tulevaisuudessa, vaan kuoleman jälkeen lapset palaisisivat sukulaisten luokse metsään, jossa puilla on kasvot. Lopussa isovaari muuttuu alppiruusupensaaksi, jonka kukkien tuoksu on koko teoksen ajan vahvasti läsnä.

"Nämä ovat teidän sukulaisianne", sanoi isovaari yllättäen ja osoitti kävelykepillään tuota

leppoisaa haapaa. 

  

"Isovaarin metsä on täynnä ihmisiä." 

  

"Se ei ole minun metsäni -- se on kaikkien metsä, ja kohta näette, että minäkin jään tänne."

Hytösen runollista tekstiä tukevat Vaaranmaan kuvitukset ovat tummia ja virtaavat unenomaisesti. Teos sopii myös aikuisille, eikä se ole värimaailmastaan tai teemastaan huolimatta synkkä tai ahdistava vaan jättää lohdullisen olon. Isovaarin alppiruusu on rauhallisesti etenevä pieni taideteos, jota lukee paitsi sanoina, myös kuvina. Nautin kovasti teoksesta ja sen värimaailmasta.

Hytönen kertoo Savon Sanomien haastattelussa, että kirjan idea syntyi unesta,

Kuvitus: Mika Vaaranmaa, Savukeidas 2015 (36 s.) Arvostelukappale
Muissa blogeissa: Sininen keskitie, Suomen kuvalehti

  

Britta Teckentrup: Muistojen puu

Kiltti kettu on tuonut kaikkien elämään 

lämpöä, iloa ja viisautta, ja muistellessaan 

sitä eläimet hymyilivät. 

Kun metsän vanha kettu kuolee, huomaa pöllö ensimmäisenä ystävänsä poissaolon. Lumen peittäessä ketun, kerääntyvät metsän eläimet sen ympärille hyvästelemään ja jakamaan muistojaan siitä. Muistoista kasvaa paikalle, johon kettu jäi nukkumaan puu - muistojen puu, joka tarjoaa suojan ja kodin toisille. 

  

Tarina auttaa surun hetkellä sillä se kertoo, kuinka muistojen jakaminen keventää sydäntä ja pois lähtenyt on läsnä kuolemansa jälkeenkin ystävien ja sukulaisten muistoissa ja sydämissä. 

  

Teckentrupin kuvitus tukee kerrontaa herkästi. Se on vähäeläeistä, sävymaailmaltaan harmonista, tarjoaten myös värin pilkahduksia. Tarina ja sen tarjoama tuki niin vanhemmalle kuin lapsellekin on ajaton. 

  

Muistojen metsä voi olla tulevaisuudessa myös konkreettinen.

  

The Memory Tree (2013), Suom. Tuula Korolainen, Lasten Keskus 2013 (25 s.)

Muissa blogeissa: Lastenkirjahylly, Sinisen linnan kirjasto, Värikäs päivä, Hemulin kirjahylly

  

Pirkko-Liisa Surojegin: Maahisen viimeinen matka

    

Pirkko-Liisa Surojeginin ihastuttava, juurimaahisen viimeisestä matkasta kertova teos on herkkä ja kaunis taideteos. Kuvituksista tahtoisi ostaa julisteita ja kehystää ne tauluiksi seinälle. Ihastuin tämän jo iäkkäämmän teoksen värimaailmaan ja hieman melankoliseen tarinaan.

Teidän on tarkoin muistettava kaikki antamani neuvot.

Eläkää sovussa. Hoitakaa rakkaudella metsäämme.

Muistakaa, että pienet ja hennot taimet eivät saa 

jäädä isojen varjoon. Niitä on autettava ja niille on annettava tilaa kasvaa.

Ensilumi sataa maahan matkan aikana ja juurimaahisvanhin saa apua hirveltä, jotka ovat tuhansien vuosien ajan auttaneet maahisia niiden viimeisellä matkalla. Matkan päässä maahinen tapaa valon säteen ja muuttuu sellaiseksi itsekin.
  

Otava 1995 (26 s.) Muissa blogeissa: Sadunsuikkaajan
  

 
Titta Kuisma: Puuvanhus ja pikkukoivu 

Puuvanhus on nähnyt vuodenaikojen vaihtuvan jo kahdensadan vuoden ajan. Nyt se on kuitenkin tullut niin vanhaksi, että toteaa: "Kaikella on aikansa". Eräänä iltana tuuli katkaisee puusta ison oksan. Vanhus ottaa tapaturman säikähtämättä, vaikka pikkukoivu sen rinnalla huolestuukin.

Lopulta suurempi tuulenpuuska kaataa puun, mutta se toteaa samaan rauhalliseen tyyliinsä: "Onpa mukavaa levätä tässä sammaleella". Kolottavat jäsenet saavat viimein rentoutua ja samalla vanhus saa uuden näkökulman taivalle, jolla lentäviä lintuja puuvanhuksesta oli ollut mukavaa katsella aikaisemminkin, vaikka ne eivät enää voineetkaan rakentaa pesiään sen oksille.

Katsos poikanen, näetkö minun rungollani, kuinka pökkelökäävät ja taulakäävät tekevät työtään. Olen hiljalleen lahoamassa. Olen saanut elää pitkän ja onnellisen elämän. Pian palaan takaisin luonnonkiertoon.

Vaikka pikkukoivu onkin surullinen, vanhuksen sanat lohduttavat sitä. Nyt se saa enemmän aurinkoa, jotta se voi kasvaa yhtä vahvaksi kuin isoisä. Ennen hiljentymistään vanhus lahjoittaa pikkukoivulle arvokkaan ystävän. Yhdessä hänen oksassaan kasvoi muita vihreämpiä lehtiä, sillä lehtikeiju asui siellä. Nyt lehtikeiju muutti asumaan poikkukoivun oksalle.

Puuvanhuksen ja pikkukoivun tarina muistuttaa paljon Muistojen puuta, sillä "yhdessä perhe muisteli usein koivuvanhusta, ja se helpotti ikävää". Vanhus ravitsee pikkukoivua, kun se muuttuu pikku hiljaa mullaksi. Näin osa vanhaa koivua elää myös pikkukoivussa. Tarina on kaunis ja pohjaa suuresti luonnonkiertokulkuun, ja onhan tässä sama sanoma kuin Raamatussakin: "maasta sinä tulit, maaksi sinä olet jälleen palaava". Vaikka ei uskoisikaan kristinuskon Jumalaan (kuten allekirjoittanut).

Koivuvanhus muistuttaa mielestäni paljon Pocahontas-elokuvan Kaarnamuoria (Grandmother Willow).

Kuvitus: Laila Nevakivi, Pieni Karhu 2010 (29 s.)

  

Anne-Sophie de Monsabert: Tuhat ja yksi kuollutta lehteä

  

On syksy. Puista putoaa lehtiä joka päivä enemmän. Pikku pupun mummon on tullut kylään. Muutaman päivän päästä mummo makaa flunssaisena sängyssä, eikä pääse vierailemaan, vaikka pikku pupu haluaisi pelata hänen kanssaan muistipeliä. Kun mummo putoaa sängystä ja joutuu sairaalaan, joutuu pikku pupu käsittelemään mummon poismenoa. Kuka hänen kanssaan nyt pelaa? Sataa lunta, mutta onneksi kevät tulee pian ja kasvattaa puihin uudet lehdet. 

  

Lyhyt kirja kertoo muutaman sivun aikana paljon metaforisemmin kuolemasta. Lehdet putoavat kuolleina maahan - samoin kuin mumo putoaa sängystä ja loukkaantuu. Teos on tarkoitettu vasta lukemaan oppineille. Teksti on suurta ja yksinkertaista. Tarina ei ole niin lohdullinen kuin muissa lukemissani teoksissa ja kuolemaa ei selitetä mitenkään - silti lukukokemus jättää keveän olon.

  

Kuvitus: Caroline Grégoire, Mille et une feuilles mortes (1996), Suom. Rami Kirstinä, Kustannus Mäkelä 1999, Osaan jo lukea -sarja (25 s.)

  

    

Shel Silverstein: Antelias puu

Shel Silversteinin yksinkertaisella viivalla tyylitellyt kuvat ja toistotekniikkaa hyödyntävä teksti kertovat tässä klassikkoteoksessa tarinan pojan ja puun ystävyydestä. Poika leikkii puun oksilla ja puu on onnellinen. Poika kuitenkin kasvaa isommaksi ja puu jää yksin. Seuraavan kerran, kun ystävät tapaavat, onkin pojalla aivan uusia vaatimuksia vanhalta tutulta. Puu tarjoaa onnellisena rakastamalleen pojalle kaiken mitä sillä on voimassaan antaa, vaikka pikku hiljaa siitä ei jää jäljelle muuta kuin kanto.

Kului hyvin kauan aikaa ja poika tuli taas takaisin.

  

"Voi poika", sanoi puu, "minulla ei ole sinulle enää mitään annettavaa. Haluaisin antaa sinulle edes jotakin, mutta mitään ei enää ole jäljellä. Olen vain vanha kanto."

  

"En minä enää muuta tarvitsekaan", vastasi siihen poika. "Tarvitsen vain rauhallisen paikan, jossa voin istua ja levätä. Olen hyvin väsynyt."

Teos on mielestäni metafora vanhemman rakkaudesta lastaan kohtaan, anteliaisuudesta, jota lapselleen osoitetaan. Sanojen ja kuvituksen vähäeleisyys on sykronisoitu hyvin. Selittelemätön tyyli antaa tilaa tulkinnalle ja oivalluksille. Puu kutsuu poikaa pojaksi tämän iästä huolimatta, ja on läsnä hänen koko elämänsä ajan lapsuudesta aina vanhuuteen saakka. Puun runkoon on kaiverrettuna pojan ja hänen rakkaansa nimikirjaimet ja pojan talo on rakennetty puun oksista. Ajaton teos sopii sukupolvelta toiselle, myös aikauislukijoille.
  

The Giving Tree (1964), Suom. Riikka Oittinen, Pieni karhu 1999 (52 s.)

Titta Kuisma: Satu puusta, joka halusi muuttaa maalle

Haapa kasvaa kaupungissa ja on yksinäinen, sillä lähellä ei kasva sen lajitovereita. Se ystävystyy tytön kanssa, joka joutuu kuitenkin muuttamaan perheensä kanssa pois. Haapa suree yksin ja toivoo olevansa ihminen tai eläin, jotta se voisi vaeltaa vapaasti - esimerksi maalle paikkaan, jossa on kuullut kasvavan paljon sukulaisiaan.

  

Kun haapojen lehdet havisivat, kuulosti kuin 

metsänkeijut olisivat soittaneet pikkuriikkisiä kelloja.

Myrsky repii surevan haavan irti maasta ja kuljettaa sen kauas maaseudun puhtaaseen ilmaan. Aamulla haapa huomaa seisovansa uudessa paikassa, haapa-naapureiden seurassa. Paikka on luonnonsuojelualueella. Teoksessa esitellään joukko uhanalaisia eläin- ja kasvilajeja, joita suojelualueella kasvaa. Tarinan opetus on kaunis ja lapsilukijallekin helppo lähestyä. Luonnonsuojelu on tärkeää ja teos yrittääkin kertoa aiheesta lapselle sopivalla tavalla, sadun kautta - ilman liikaa painolastia.

Kuvitus: Laila Nevakivi, Minerva 2007 (48 s.)
  

    

Ulla Lehtonen: Metsän outo vieras
 

Sari Airolan retrohtava kuvitus tukee Ulla Lehtosen riimiteltyä satua. Metsässä kuuluu huhu oudosta vieraasta. Muukalaisella on piikkejä ja sen täytyy olla kauhea peto. Juttu paisuu joka kerran, kun se leviää, kunnes lopulta paljastuu, että kyseessä onkin suloinen siili rouva. Saara siili on asunut kaupungissa, ihmisten takapihoilla, mutta nyt ruoka on loppunut ja siilin täytyy etsiä ruokaa poikaselleen metsästä. 

Saapui syksy, satoi ensilumi,

kaunis oli metsän talviuni,

Saara uneksui: - Kun tulee kesä,

meille tehdään metsään oma pesä!

Teoksen sanoma on vieraudessa ja siinä, että erilainen ulkomuoto ei tarkoita, etteikö kyseinen tyyppi voi olla ihan mukava, kunhan siihen tutustuu. Valkoisilla sivuilla seikkailee pikkuinen toukka, jota on lähes yhtä hauskaa seurata kuin Mauri Kunnaksen kirjojen hämähäkkejä.

  

Kuvitus: Sari Airola, Lasten Keskus 2014 (24 s.)

Muissa blogeissa: Sininen keskitie, Sinisen linnan kirjasto, Värikäs päivä. Lukemista lapsille

 
Mila Teräs: Olga Orava ja metsän salaisuus

Olga Oravan seikkailu metsän salaisuutta etsimässä on kenties tästä kirjajoukosta värikkäin teos. Tarina on todella iloinen ja keveä. Kun Olga herää aamulla, hän aistii metsän kuhinassa jotain erikoista. Äiti kertoo metsän kuiskivan salaisuudesta, joka oravalapsen tulee selvittää.

Olga seikkailee ja näkee monien eläinten elämää. Hän kysyy vastaantulijoilta, mikä metsän salaisuus heistä on ja jokainen antaa omasta mielestään parhaan vastauksen. Salaisuus on kirjoissa ja oppimisessa, linnun munissa, toukan metamorfoosissa perhoseksi, hämähäkin seitin pitsiliinassa, unissa ja unelmissa... Jokaisella eläimellä on oma käsityksensä siitä, mikä on tärkeää, olipa kyseessä sitten äidin rakkaus, tieto, aika, ystävyys, iloisuus tai omien käsien jälki.

Teräksen kirjan lukeminen jättää positiivisen olon. Aikuismaailman huolet ja murheet lakkaavat hetkeksi olemasta, sillä tämä kuvakirja pursuaa viisautta, josta voi ammentaa jaksamista arjen keskellä. On unohdettava turha oravanpyörässä juokseminen ja mietittävä, mikä itselle on tärkeää. Karsittava pois kaikkea turhaa. Siinä on elämän salaisuutta kerrakseen.

Mila Teräs on tuttu minulle nuortenkirjoistaan, esimerkiksi Tyttö tulevaisuudesta. Olga orava ja metsän salaisuus oli Finlandia Junior-ehdokkaana 2014.
  

Kuvitus: Karoliina Pertamo, Lasten Keskus 2014 (24 s.)

Muissa blogeissa: Lastenkirjahylly, Sininen keskitie, Värikäs päivä, Kirjakaapin kummitus, Sinisen linnan kirjasto, Nuorille ja naperoille

  

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä - Jean Sibeliuksen matkassa

Vuosi 2015 on paitsi kirjan vuosi, myös Sibeliuksen juhlavuosi. Osana jälkimmäistä on julkaistu tämä Katri Kirkkopellon ihastuttavalla kuvituksella varustettu tietopohjainen teos säveltäjästä hänen nimettömäksi jäävän lapsen lapsensa silmin nähtynä.

Sibelius haki inspiraatiota musiikilleen metsästä ja hänet tunnettiin mailmallakin tunteisiin vetoavasta, voimakkaasta musiikistaan, joka maalasi kuulijoidensa mieliin kuvan jylhästä ja routaisesta, metsien ja järvien kirjomasta pohjoisesta maastamme.

Ainolan takana on metsä, jossa pappa kävelee päivittäin.  Siellä voi nähdä peikkoja, noitia ja salaperäisiä metsänhenkiä, jos vain katsoo tarkasti.

  

Kuuntelen hetken ihan hiljaa metsän ääniä. Suurten painavien kuusenoksien keinuntaa, kaarnan rapinaa käteni alla, heinien kahisevaa kuiskintaa.

Kirkkopellon suorastaan eteerinen kuvitus on ihastuttavan yksityiskohtaista ja virtaavaa, kuin paperin sijaan maalattavana alustana olisi ollut silkki. Teos houkuttaa menemään metsään, kuuntelemaan, haistelemaan, hakemaan inspiraatiota tai rentoutumaan. Itselleni ainakin tuli tätä lukiessani halu mennä pihalle, vaikka eipä tuolla kevätharmaassa maassa taida mitään vielä kasvaa.

Aikuislukija jaksaa olla kiinnostunut varsin pitkästä ja tietoa tarjoavasta kuvakirjasta (opinpa minäkin uutta Sibeliuksesta), mutta epäilen, että pienemmillä lukijoilla keskittymiskyky saattaa herpaantua jossain vaiheessa. Kirjan mukana tulee myös CD, jolla on Sibeliuksen musiikkia. Esittäjinä ovat Jussi Makkonen, sello ja Nazig Azezian, piano,

Teosta jaettiin Kirjan vuoden kunniaksi kouluihin.

Ajattelen huomista päivää, kuinka pappa kysyy minuta taas, mitä unta olen nähnyt. 

Luulen, että näen unta metsästä, onhan minulla sammalta tyynyn alla. 

Lasten Keskus 2015 (36 s.)
Kirjasta muualla: Keskisuomalainen, Sininen keskitie
  

Suosikki aukeamani!

  

Lisää puukirjoja:

• Cicely Mary Barker: Puitten kukkakeijut
• Falk Bisse & Lena Kallenberg: Lasten puukirja - Happamia, sanoi kettu ja 20 muuta puutarinaa lapsille
• Stefan Casta: Sohvin puukirja (tietokirja)
• Timothée de Fombelle: Tobi Lolness (nuortenromaani)
• Anna Gullichen: Satu ja päärynäpuun Pyrre (satua ja puutarhatietoa)
• Emmi Jormalainen: Puu
• Elina Karjalainen: Uppo-Nallen puukirja (tietokirja)
• Marjatta Kurenniemi: Puuhiset (lastenromaani)
• Mika Myllyneva: Enni ja metsän puut (tietokirja)
• Virpi Ojanen: Tyvestä puuhun - Tietoa, taikoja, tekemistä (tietokirja)
• Piilometsän säveliä (CD)
• Pilke Salo & Virpi Talvitie: Sulo Omenamies
• Misa Tonteri: Okko Oravan kaksi pesää (avioerosta)

  

Lukulampusta löytyy kattava listaus puu- ja metsäkirjoista myös aikuiselle.