Näytetään tekstit, joissa on tunniste . Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste . Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 1. joulukuuta 2024

Kirjasomen joulukalenteri: Luukku 1 - Joulukalenterikirjoja

  
Ihanaa jouluun ensimmäistä! Tässä postauksessa esittelen muutaman tämän vuoden joulukirjauutuuden. Seuraava luukku avautuu Bibliofiilin päiväunia - blogissa 4.12. 
  
Ensimmäisenä Salla Salmelan kirjoittama ja Lotta Forsin kuvittama Ihan kohta on joulu (WSOY 2024), joka on uunituore kuvakirja, jossa on 24 aukeamaa. Tämän voikin siis lukea joulukalenterikirjana. Luukkunumero on piilotettu ovelasti kuvaan ja niiden etsiminen on varmasti hauskaa perheen pienimpien kanssa.
  
Joulukuun ensimmäisenä päivänä Kuusikylän punaisia kattoja peitti valkoinen lumipeite. Jouluvalot valaisivat kylän aitoja ja reunustivat pieniä puisia kuisteja. Porteilla kilisivät joulukellot, ainakin melkein kaikissa.
  
Päähenkilö on pieni Melina-tyttö, jonka perheeseen kuuluvat töissään kiireiset äiti ja isä sekä vähän vanhemmat kaksosveljet Matti ja Matias. Melina etsii joulun taikaa ja pohtii, mitkä asiat siihen liittyvät. Erikoisesti Joulupukki on tuonut lahjat jo yöllä niin, että ne ovat kuusen alla jo 24. päivän aamuna, itse olen tottunut siihen, että Suomessa Pukki käy joko päivän tai illan aikana, ei jo aamusta tai edeltävän yön aikana.
  
Lumi oli alkanut sulaa, ja ulkona näytti harmaalta. Ikkunoihin ropisi vettä lumen sijaan, ja pihan lumiukkokin oli kutistunut.
  
Kirjassa on myös askarteluohjeita (Tiia Kellonimi @tia_diy), mutta ei aivan jokaisella aukeamalla. osa askarteluohjeista oli myös aika hassuja, kuten käpylehmät kuusenkoristeina kuulostaa vain meemimateriaalilta. Iso miinus siitä, kun kirjassa todetaan, että "koristele lemmikkisi punaisella rusetilla". Eläin ei ole jotain, minkä voi koristella, hyvänen aika.
  
"Ketä varten me oikeastaan edes siivotaan?" Matti kysyi. "Mehän vietämme joulua keskenämme. Eikä kukaan meistä aio katsoa keittiön ylähyllylle."
  *****
    
"Luulin, että Talvipiha on joku satu, jonne pääsee vain kerran vuodessa. Sellainen joulun ihme..." (s. 69)
  
Toisena kirjana on Juuso Räsäsen kirjoittama ja Marja Siiran kuvittama Talvipihan joulu (WSOY 2024) perustuu Ylen vuoden 2023 joulukalenteriin (jonka yhtenä käsikirjoittajana Räsänen oli) eli tuttujen eläinten mukaan voi hypätä nyt myös kirjana.
  
Oikeastaan he kaikki olivat, sekä onni että eläimet, orpolapsia, jotka Annikki oli vuosien varrella pelastanut ja koonnut isoksi perheeksi. (s. 12)
  
Maineikkaan Talvipihan omistaja Annikki-mummi on kuollut ja omistajana on nyt nuori Onni-poika. Annikki oli ollut pahoissa veloissa ja ilkeänpuoleinen kauppias Roimolalla on suunnitelmia lunastaa tila itselleen. Onni hoitelee laumaansa, johon kuuluvat husky-Kornelius, meksikolainen pikkukoira Pepita, aasi nimeltään Aasi, Eetu-possu, Rouva Ankkanen ja pikkuvuohet Atte ja Aune.
  
"Joulukuun eka päivä! Joulu tulee, joulu tulee! Herää Aune, herää!" Atte tönäisi valkeaa Aune-siskoaan ja juoksi pilttuulta pilttuulle herättäen vuorollaan kaikki tallin nukkuvat eläimet. (s. 11)
  
Talvipihan joulun avajaisiin ei tule ketään, koska Onni on unohtanut mainostaa, että piha on auki tänäkin jouluna, vaikka Annikki ei enää pyöritäkään toimintaa. Niinpä Roimola pääsee iskemään Onnia arkaan paikkaan ja suoranaisesti ahdistelee tätä myymään tilan hänelle. Onneksi kuvioihin ilmestyy mukaan Onnin ikäinen Ilona, jota poika arastelee - onhan hän mieluummin tekemisessä eläimien kanssa.
  
"Tiedän kyllä, että Talvipiha on pulassa, mutta meitä ei auta lattialla makaaminen. Nyt ei saa luovuttaa." (s. 52)
  
Pippurinen Pepita on hieman stereotyyppinen klisee meksikolaisesta hahmosta, koska se on puettu Meksikon lipun väreihin ja laitettu huudahtelemaan välillä espanjaksi mm. ay, carambaa, arribaa ja amigoa, mutta onneksi se on niin pieni rytty muutoin oikein sujuvassa joulukirjassa, että annettakoon se anteeksi. Harmi, ettei tätä oltu jaettu kalenteriluukkuihin.
      
*****
    
Kolmas kirja on Axel Åhmanin kirjoittama ja Ola Skogängin kuvittama joulukalenterikirja Salakuljettajan aarre (S&S 2024, suom. Anu Koivunen). Ihanaa, että näitä 24 luvun mittaan kirjoitettuja teoksia on taas julkaistu uusia, sillä joinakin vuosina tarjonta on ollut melkoisen olematonta!
  
Tämä menee samaan sarjaan Karin Erlandsonin Yöjunan ja Eva Frantzin Ruukin salaisuuden kanssa, sillä kaikissa näissä kolmessa on vain yksi kokosivun kuva jokaisessa luvussa / luukussa, muutamaa yksittäistä pienempää kuvaa lukuun ottamatta. 
  
Jouluaattoon oli vain kaksi viikkoa, mutta kaikkialla oli harmaata ja märkää. Satanut lumi oli sulanut pois jättäen jälkeensä kuraisia teitä ja kalseita iltoja. (s. 7)
  
Teoksen päähenkilönä seurataan 11-vuotiasta Oliveria, joka kokee olevansa taakka vanhemmilleen. Hänet nimittäin tipautetaan saaressa asuvan mumminsa huolehdittavaksi, koska äiti ja isä ovat liian kiireisiä töissään eivätkä halua jäädä kotiin katsoakseen hänen peräänsä. Saarella on myös huonot yhteydet, niinpä poika ei voi olla liikaa puhelimella saati Pleikkarilla. 
  
Sellaiset ihmiset, jotka joivat metsässä kaakaota, tuskin kaveeraisivat hämärätyyppien kanssa. (s. 67)
  
Aluksi kaksi viikkoa eristyksissä tuntuu kamalalta rangaistukselta, mutta kun Oliver pääsee sattumalta sukunsa salaisuuden jäljille ja tapaa metsässä omanikäisensä Fannyn ei joulunalusaika olekaan enää tylsää. Ja onpa saarella nähty myös tummennetuilla laseilla varustettu auto ja kaksi saksaa puhuvaa erikoista vierasta. Mitä nuo ulkomaalaiset etsivät? 

– Ennen ei ollut tapana puhua vaikeista asioista. (s. 139)

Vauhdikas ja nopealukuinen teos on mainio joulukalenteri sellaisellekin lukijalle, joka ei ole juhlan suurin fani. Onhan tässä kokonainen armeijallinen tonttukoristeita, mutta ei uskonnollista tai liian jouluista meininkiä - toiminnallisuus on keskiössä. 
  
  
Kirjasomen kalenteriin osallistuvat tilit: 

perjantai 23. elokuuta 2024

2x kotimainen säeromaani

"Kuningatar lauloi
että show'n täytyy jatkua"
  
  
Lukuhaasteissa: Sykähdyttävä säeromaani -haaste, Helmet-lukuhaaste: 45. Kirjassa pelataan 
  
Arvotelukappale
  
Kuinka ilahduinkaan, kun huomasin, että uutta kotimaistasäeromaania on tulossa. Ja kuinka petyinkään, kun Aino Leppäsen Luk(i)ossa ei lunastanut odotuksia.
  
Joose katsahti välittömästi alas,
mitä hänellä oli tällä kertaa päällä.
Hän oli vilpittömän onnellinen
nähdessään vaatteet. (s. 101)
  
Tässä oli liikaa sählykohtauksia, teoksen flow'ta keskeyttävät oikeat koulukiusattujen tai heidän läheistensä haastattelut (mitkä sinällään olivat kiinnostava lisä ja tarjosivat paljon samaistumispintaa) ja teoksen kieli on kömpelöä. Siinä missä loistokas säeromaani voi olla lyyrisempää tai proosallisempaa, tämä tuntui enemmänkin selkokirjalta. Ja siis minulla ei ole mitään selkokirjoja vastaan, mutta odotin säeromaanilta paljon enemmän. Takakansikin on aika nolo: "Mikä ihmeen "samaistuttava säeromaani omien piirien löytämisestä ja totuuksista, jotka ulkokuori niin helposti peittää"? Lue itse, kyllä se siitä selviää."
  
Kuka teini-ikäinen poika nykymaailmassa puhuisi kirjakieltä, puhumattakaan, että koko luokallinen poikia puhuisi niin? Kuinka kummassa Joonen masturbointi, märät unet ja hankalassa tilanteessa tapahtuvat erektiot onkaan osattu kuvata mahdollisimman nololla tavalla? Tässäpä on raikas tuulahdus 90-luvun nuortenkirjallisuuden suuntaan... Kukaan ei kutsu Call of Dutyä ceeoodeeksi vaan CoDiksi. Miksi alaikäisen alkoholiton juoma herättää tutuissa kummastelua? (Omina lukiovuosina 2000-luvun alkupuolella ainakin oli ihan ok, kun valitsin kaverin tupareihin juomaksi vichyn, nykyään kai nuoret vielä useammin ovat juomatta.)
  
"Niin että et kai sinä oikeasti
vesilinjalla ole?"
--
"Krapulalimukka." 
"No kuulostaa paremmalta." (s. 188)
  
Miksi Joonen isälle on annettu niin vanhanaikainen ja tarpeeton repliikki kuin "Oletko sinä alkanut hintiksi?", kun poika haluaa ostaa puvun uuden kaveripiirin pukukoodin mukaisesti? Miksi Joone kummastelee pukuhuoneessa vaatteita vaihtavan kaverin kehoa (oletuksena, että tämä on trans- tai muunsukupuolinen, koska hän käyttää binderia)? Miksi musiikin legenda Queen on käännetty kuningattareksi? Eikä tämäkään kohta kovin hyvältä näytä:
  
Ei hän halunnut vähätellä ilmastoasioita.
Tottahan ne tärkeitä olivat.
Mutta pitikö niitä joka paikassa vatvoa. (s. 97)
  
Tässä oli aineksia paljon parempaankin: säeromaani, jonka päähenkilö on poika ja jonka kantavana teemana on koulukiusaaminen - kuinka koskettava aihepiiri juuri nyt. Mutta harmittelen, että tämä vesittyi kaiken edellä mainitun takia. Säeromaani on muutakin kuin erikoisella tavalla rivitettyä tekstiä, se vaatii myös oikeiden sanojen valitsemista ja tässä valitettavasti oli liian paljon vääriä sanoja tai tyylejä.
  
Arvosana:
    
Takakannesta:
Mikä ihmeen ”samaistuttava säeromaani omien piirien löytämisestä ja totuuksista, jotka ulkokuori niin helposti peittää”? Lue itse, kyllä se siitä selviää.
  
Joose on tottunut pakkaamaan tavaransa kerta toisensa jälkeen. Isän työn perässä muuttamisessa on se hyvä puoli, että Joose on jo vaihtanut maisemaa ennen kuin kukaan ehtii ihmetellä, kuka hän edes on. Muutto pikkupaikkakunnalle Vaalaan osoittautuu hankalammaksi. Väkijoukkoon sulautuminen on vaikeaa, jos sellaista ei ole.
  
Lukio-opinnot lähtevät käyntiin mallikkaasti, mutta yksin vietettyjen ruokatuntien sijaan hänet pyydetään mukaan erikoiselta tuntuvaan porukkaan. Ensireaktion jälkeen kutsu alkaa kummasti houkutella.
  
Vaiteliaan isän kanssa kaksin asuminen on aina ollut hyvin itsenäistä, mutta nyt edes kotona ei saa syrjäytyä rauhassa. Naapuritalossa tarvitaan välillä apua koiran kanssa, ja karvaturria hoitaessaan Joose tulee tutustuneeksi myös ystävälliseen naapuriin.
  
Mutta kun tapaa uusia ihmisiä, voiko arvatakaan, kuinka paljon yhteistä heidän kanssaan oikeastaan onkaan?
  
Ikäsuositus 13–17-vuotiaille
  
Aino Leppänen (s. 1982) on kempeleläinen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, jolta on aiemmin ilmestynyt mm. koulumaailmaan sijoittuva kirpeän hauska romaanisarja. Nyt hän debytoi nuortenkirjailijana tuomalla Joosen fiktiivisen tarinan rinnalla esiin aitoja koulukiusaamiskokemuksia.  
  
431 sivua, S&S 2024
  
  
"Eikö ole muita keinoja
kuin heiluttaa lippua?
--
Ei kai kukaan edes halua olla sankari
Kai nyt kaikki haluaisivat,
että aktivisteja ei tarvittais"
    
   
Lukuhaasteissa: Sykähdyttävä säeromaani -haaste
  
Zeno (WSOY 2024) on Dess Terentjevan kolmas säeromaani ja tyylin hioutumisen huomaa! Kieli on todella soljuvaa ja höystetty kivasti murresanoilla, se sopii myös vähemmän lukeville nuorille tai vaikkapa lukujumiin. Nuoret hahmot tuntuvat todellisilta. Nellan sisko Miisa on bi ja niin on Nellakin. Mutta millainen kohu siitä nouseekaan, kun hän tulee kaapista poikaystävälleen. Teos kysyy, onko kaikkien sateenkaarevien pakko olla aktivisteja?
  
Tosiasia on, että kellään ei olisi ongelmia
vähemmistöjen kanssa,
jo ne eivät tekisi numeroa itsestään (s. 18)
  
Siinäpä oivallinen kysymys. Samastuin Miisaan - olenhan demiseksuaali settä genderfluidi, ja joutunut useaan kertaan selittämään mitä ne tarkoittavat (jopa lääkärille, joka teki autismidiagnoosini), että miten voin muka olla sateenkaareva ja silti naimisissa miehen kanssa. En ajattele olevani justice warrior, mutta en myöskään häpeile sitä mitä olen ja vastailen kysymyksiin, jos ne on esitetty hyvässä hengessä. Olen kuitenkin huomannut, että minullakin on tarve tehdä tästä paikasta vähän parempi meille kaikille.
  
"Miulle on vähän liikaa--
olla aakkos-Miisan siskon kaa"
--
"Oletpas sie heikko" Nella sanoo (s. 148)
  
Minulla riittää todella paljon sympatiaa Nellaa kohtaan, joka ei halua tehdä suurta numeroa seksuaalisuudestaan, sillä kukaan ei ansaitse toisten ihmisten tyhmää käyttäytymistä omana itsenään olemisesta ja siksi niin moni pysyttelee kaapissa. Nellakin sanoo kirjassa, kuinka tympeää on, että sateenkaarevien ylipäätään "pitää" tulla kaapista, sillä onhan sellainen hetero-oletus ihan todella last season. Niinpä, eläisimmepä ihanteellisessa maailmassa, jossa tällaiselle sanalle ei olisi tarvetta.
  
miks työ haluutte niin paljon huomiota jos se ei kelpaakaan (s. 96)
  
Silti teos ärsyttää minua, sillä tässä ei ole oikein minkäänlaista tyydyttävää loppua. Jäin kaipaamaan Terentjevan tasoiselta kirjailijalta paljon enemmän ja lukijana minulla on toki oikeus olla pettynyt. Toki Nella kasvaa jonkin verran lyhykäisen teoksen aikana ja hänen sisällään alkaa itää pieni kapinallinen, mutta mieluiten hän haluaisi olla vain Nella, ihminen, joka rakastaa toisia ihmisiä, ihan tavallinen kaduntallaaja, jota ei juurikaan erota massasta. Kai tällaisillekin teoksille sitten on edelleen tarvetta, vaikka luulin, että aika sateenkaarevien hahmojen kokemasta syrjinnästä kertovista kirjoista olisi jo ohitse (tarkoitan siis teoksia, joissa tämä on koko kirjan ainoa teema).
  
maahanmuuttajana pitää varmistaa,
että on tavallinen.
--
Et sinäkään
"tavallisesta" "suomalaisesta" mene
et edes näytä siltä
Ja äiti sanoi:
Haluan ilmaista itseäni
Ja Vani tiesi, että äidille piti selittää
että niin hänkin saatana (s. 109)
  
Jäin kaipaamaan enemmän queeriloa ja hyväksyntää, että kiusaajien toimintaan olisi puututtu enemmän. Vaikka tämä onkin todella uskottava hahmojen ja tapahtumien osalta, kirjan aikuiset olisivat voineet tehdä niin paljon enemmän. Tyttöjen isä on äidin kuoleman jälkeen alkanut juomaan alkoholia niin, ettei hänen sammumisensa sohvalle ole harvinaista, mikä toki on uskottavaa, mutta come on isukki, olisit enemmän läsnä lastesi elämässä. Toisaalta luulin, että nuoret olisivat nykyään hyväksyvämpiä sateenkaarevuutta kohtaan jopa perähikiälän pikkukouluissa (tosin olen sellaisissa käynyt itsekin lapsuuteni ja tiedän omakohtaisesti, kuinka ne paikat ovat hyvin kuppikuntaisia).
  
Sitä paitsi hänen yhteisönsähän
on Joutseno eikä joku
LGBTIQABCD
aakkosklubi (s. 111)
  
Iso plussa säeromaanin nimestä, joka avautui vasta, kun pidin kirjaa kädessä. Teos sijoittuu Joutsenoon ja pitkin sivuja on hauskoja joutsen / Joutseno-faktoja (enemmän tai vähemmän luotettavista lähteistä) sulkakuvioiden kera. Zeno on siis tietysti Joutseno ja teoksen nimen Z-kirjain on tyylitelty joutsen, kuinka oivaltavaa! Harmittelen, kun kirjan sisältö ei ollut itselle samalla tasolla.
  
ehkä vastarinnassa on jotakin hyvääkin (s. 127)
  
Tl;dr: kirja on teknisesti loistava säeromaanina, vaikka sen hahmojen kohtaamaan sateenkaarisyrjintään ei juurikaan puututa. (Kiitos kirjan, kun huomasin, että omalla alueellani ollaan etsimässä ihmisiä ei-binääriseen yhdistykseen, otin yhteyttä ja olen nyt mukana non-bin ry:n someporukassa.)
  
"Tulevaisuus on hyvä",
Miisa sanoo
"Siks mie riehun niin paljon,
kun mie en malta oottaa,
et se vihdoinkin saapuu" (s. 159)
  
Arvosana:
    
Takakannesta:
”Eikö ole muita keinoja kuin heiluttaa lippua?”
  
Sateenkaariaiheista kirjoittavan Dess Terentjevan uusi säeromaani pohtii, onko pakko olla vähemmistöaktivisti, jos kuuluu vähemmistöön.
  
Kasiluokkalainen Nella asuu pienellä paikkakunnalla, missä helpointa on sulautua joukkoon. Luonto on hänelle rakas ja Joutsenossa on kaikki, mistä Nella haaveilee. Kun poikaystävä möläyttää koulussa Nellan olevan biseksuaali, se näyttää kuitenkin olevan ympäristölle liikaa. Nella haluaisi olla vain oma itsensä ja elää ihan tavallista elämää eikä taistella vähemmistöjen asialla. Mutta onko se mahdollista?  
  
431 sivua, S&S 2024

sunnuntai 21. heinäkuuta 2024

Naistenviikko | Johanna Förster: Unien sirkus

"Hän pelkäsi yötä, joka saattaisi sysätä hänet toiseen maailmaan.
Uneen, joka värähteli kuvitelmien, muistojen ja huijauksen rajamailla."
  
Kirja kuvattu Rovaniemellä, taustalla Vimma & Viima: Vallan vaaran merkit (2021)
    
Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo, Naistenviikon lukuhaaste: 21.7. nimipäiväänsä viettävät Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
  
Kotimainen YA, joka on sekoitus totalitaarista yhteiskuntaa ja maagista realismia puhuvia eläimiä täynnä olevine sirkuksineen kuulostaa ensisilmäyksellä täydelliseltä kirjalta minun makuuni. Tämän kanssa ei kuitenkaan tähtien asennot olleet suotuisat, vaan kärvistelin kirjan kanssa viikon ja lukuflowta ei syntynyt millään - päinvastoin, aloin välttelemään lukemista ja tartuin puhelimeen useammin kuin kirjaan. Ainoana porkkanana olivat lukupinossa odottavat muut kirjat. Onneksi en kuitenkaan täysimittaista lukujumia saanut.
  
"Jos hukkaa muistonsa, eksyy itseltään" (s. 154)
  
Mikä sitten tässä Johanna Försterin kauniskantisessa (à la Sami SaramäkiUnien sirkuksessa ei omalla kohdalla toiminut? Aloitetaan hahmoista. Päähenkilö on Juuli, alussa 17, mutta huomaamattaan kirjan aikana hän täyttää 18. Juuli näkee unta Eduardo Hopea -nimisestä ketusta ja hänen maagisesta sirkuksestaan, joista isä oli lapsuudessa kertonut iltasatuja. Hän tapaa vihreätukkaisen viulistin, Nikon sekä tämän siskon Ninin ja hyvän ystävän Iidan. Jotenkin heistä muodostuu Juulin löydetty perhe, mutta noita suhteita kuvataan niin pintapuolisesti, ettei itselleni syntynyt minkäänlaista sympatiaa, kun hahmot kohtaavat ongelmia.
  
"Mä en ymmärrä tätä, mutta et sä järjiltäsi ole." (s. 173)
  
Juuli kokee, että satujen kettu on oikeasti olemassa ja tämä toinen syy, miksi kirja ei iskenyt: kettuilu nimittäin menee kirjassa aivan överiksi (siis Madagascar 3 elokuvan päättömän kohelluksen tasolle) loppua kohden. Olin vielä aivan valmis uskomaan, että hän unissaan vieraili lapsuuden satusirkuksessa, mutta kun taruharhat alkoivat vuotaa todellisuuteen, en voinut kuin pyöritellä silmiäni. Maaginen realismi on yksi lempigenrejäni, mutta tässä ei saavutettu oikeanlaista tunnetta, vaan ne elementit tuntuivat liian lapsellisilta. Tässä myös oudosti eläimet olivat "hän" ja ihmiset "se", en ihan klikannut tyylivalinnan kanssa.
  
"Mitä kaikille musiikkiklubeille ja teattereille on tapahtunut?" hän kysyi -- 
"Se mitä kaikelle vapaalle kautta aikain tapahtuu, kun ajattelun valvonta kiristyy. Sama, mitä tehtiin Iranissa vallankumouksen jälkeen. Ne on ratsattu ja suljettu yksi kerrallaan." 
"Mutta täällä ei ole ollut vallankumousta", Juuli protestoi. 
"Ei ole, ei. Vain hiljainen vallan siirtymä. Se, mitä on äänestetty. Nyt maksetaan historian unohtamisesta. Ja kun valta vaihtuu, ensin tartutaan aina siihen, mikä näkyvimmin rikkoo rajoja ja kysyy kysymyksiä." (s. 230)
  
Mikä kirjassa sitten kolahti, oli totalitaristisen lähitulevaisuuden Euroopan kuvaus. Teokseen on poimittu teemoja, joista saamme päivittäin lukea lehdissä, kuten ilmastonmuutos, ilmastopakolaiset, sananvapaus, ihmisoikeuksien rajoittaminen ja joidenkin ihmisryhmien kohtaama syrjintä (tässä erityisen epätoivottuja ovat taiteilijat). Förster onkin osannut koostaa näistä aineksista pelottavan uskottavan kauhukuvan siitä, mihin suuntaan maailma voisi helposti kallistua, jos ihmiset eivät ole varovaisia. Pidin kovasti ihmisistä, jotka omilla pienillä teoillaan auttavat Juulia silloin, kun hänellä ei ole mitään, sekä heistä, jotka kuuluvat vastarintaan ja kapinoivat. Kauralattefestarit olivat ilmiö, jonka voisi kuvitella olevan todellisuutta jo nyt.
  
"Me kuljemme vedenjakajalla, nyt on vielä mahdollista muuttaa politiikan suuntaa, mutta se vaatii kansalaisaktiivisuutta ja suurta rohkeutta." (s. 87)
    
  
Arvosana:
    
Takakannesta:
Syksy ja koulu ovat vasta alkamassa, ja silti seitsemäntoistavuotiaan Juulin jalat ja pää tuntuvat painavilta. Varsinkin pää. Juuli on matkalla töihin, kun hän törmää kadulla kettuun. Sen perään syöksyy Valvoja, joka ei onneksi huomaa Juulia. Arkinen maailma alkaa oudosti säröillä, kun sama kettu, Eduardo Hopea, alkaa ilmaantua Juulin uniin.
  
Samoihin aikoihin Juuli tutustuu katutaiteilijoihin ja aktivisteihin, Nikoon, tämän siskoon Niniin ja Iidaan, ja ystävystyy heidän kanssaan. Hetken kaikki tuntuu uudelta ja mahdolliselta – mutta sitten tapahtuu jotain kauheaa. Juuli lähtee etsimään ystäviään halki merkilliseksi muuttuneen Euroopan, ja palaa samalla tukahduttamiinsa lapsuusmuistoihin sirkuksesta, joka on tuhoutunut tulipalossa. Hän tempautuu huikeaan seikkailuun, jossa hän kohtaa sekä oman itsensä, kadonneen isänsä että menneisyyden tapahtumat.
  
Monikerroksisessa tarinassa liikutaan lähitulevaisuuden totalitaarisessa Euroopassa, maagisessa rinnakkaismaailmassa ja Juulin muistoissa. Näistä syntyy kudelma, jossa kontrolloivan ympäristön valheellisuus asettuu vastakkain ilon ja mielikuvituksen kanssa.
  
Unien sirkus kuvaa vetävästi sekä maailman että ihmismielen ylenpalttista moniulotteisuutta – ihmeellistä, traagista ja kaunista.
  
431 sivua, S&S 2024
   
  
Samankaltaista luettavaa:

maanantai 3. kesäkuuta 2024

Katri Alatalo: Kesäkuu

"– Ei pelätä kuolemaa nyt, Bao sanoi.
– Tämä yö kestää vielä sata yötä."
  
  
Arvostelukappale
  
Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 18. Kirjan kannessa tai nimessä on koru, YA-Lukuhaaste: Kesä
    
Katri Alatalon tähän hetkeen mainiosti sopiva YA Kesäkuu kertoo yhdestä yöstä, jonka syksyllä kymppiluokalle menevä Juli ja ylisuorittaja Bao viettävät yhdessä haahuillen paikasta toiseen. Kaunis kansi on Karin Niemen käsialaa.
  
– Mitä tehdään, jos nähdään karhu?
Bao sävähti. – Onko sellainen oikeasti mahdollista? (s. 108)
  
Juli saapuu myöhässä ja vastentahtoisesti kesäleirille, jota hän kutsuu "epätoivoisten tapausten kerhoksi". Hän ei kuitenkaan aio jäädä homehtumaan sinne, vaan heti ensimmäisenä iltana suunnittelee pakenevansa. Harmillista kyllä ulkopaikkakuntalainen Bao huomaa hänen lähtönsä ja vaatii päästä mukaan.
  
Sen jälkeen Julista kuoriutuu autovaras, eikä 15-vuotiaana hänellä ole edes ajokorttia. Auto päätyy ojaan ja tytöt jatkavat matkaansa jalkapatikassa. Illan aikana kähvelletään myös mönkijä ja pari tölkkiä kaljaa, naku-uidaan ja päädytään lopulta metsän keskellä olevan mummonmökin pihaan.
  
– Tai kaksi koulupudokasta rämpimässä keskellä yötä mäntymetsässä menossa ei minnekään? (s. 110)
  
Odotin kirjalta aika paljon, mutta minulle tämä ei kolahtanut. Juli oli mahdottoman ärsyttävä ja Bao niin ohut hahmona, että hänestä näki suorastaan lävitse. En aivan saanut kiinni siitä punaisesta langasta, miksi kirjan tarina kannatti kertoa, vaikka muutamiin lauseisiin samastuinkin. Kieli oli paikoin erikoista ja joitakin sanoja oli taivutettu toisin kuin olen tottunut näkemään, mutta oli joukossa muutamia oikein onnistuneitakin kohtia.
  
– Sellainen sosiaalisuus enemmän väsyttää kuin antaa yhtään mitään. Ensinnäkin joutuu olemaan jatkuvasti varpaillaan ja pelaamaan jotain sosiaalista peliä. (s. 92)
  
Arvosana:
     
Takakannesta:
Elokuvallinen yhdenyönromaani
  
15-vuotias Juli ei saanut peruskoulun päättötodistusta. Kun muut juhlivat koulujen loppua ja suunnittelevat jatko-opintoja, Juli lähetetään kesäleirille. Eikä vahingossakaan mihinkään mielenkiintoiseen paikkaan, vaan oman pikkupaikkakunnan leirikeskukseen. Hän ei todellakaan aio jäädä sinne.
  
Niinpä ensimmäisenä yönä Juli varastaa leiriohjaajan auton ja karkaa. Pakomatkan hohdokkuutta himmentää vain se, että mukaan tunkee toinen leiriläinen, Tampereelta tullut taiteilijasielu Bao…
  
Kesäkuu kuvaa huumorilla ja lämmöllä ulkopuolisuuden tunnetta, oman paikan ja itsensä etsimistä, ei-kiiltokuvamaista ystävystymistä – ja eeppistä Suomen kesää, jonka yhdessä yössä voi tapahtua pieniä suuria asioita.
  
Katri Alatalo on korpilahtelainen fantasiakirjailija, joka omaksi yllätyksekseen kirjoitti realistisen nuortenkirjan. Kesäkuu on hänen henkilökohtainen vastaiskunsa kaunokirjallisuuden kaupunki- ja Helsinki-keskeisyydelle.
    
144 sivua, Hertta 2024
   
Luettu myös täällä: Siniset Helmet, Kirjakaapin kummitus, Kotona kirjassa 
  
Samankaltaista luettavaa:

tiistai 12. joulukuuta 2023

Kirjabloggaajien joulukalenteri: Luukku 12

  
Tervetuloa kirjabloggaajien joulukalenterin luukkuun 12! Eilen luukku avattiin Tuulevin lukubogissa ja huomenna kannattaa mennä Kirsin Book Clubin sivuille avaamaan luukku 13. Lista kaikista kalenteriin osallistuvista blogeista löytyy ensimmäisestä luukusta
  
Ihanaa joulua kaikille!
  
  
Liina Putkosen kirjoittama ja Nora Surojeginin kuvittama Monen mutkan tonttumatka on ensimmäinen osa Revontuulen ratsastajat -sarjasta ja se on kirjoitettu joulukalenterinkirjan muotoon - lukujen sijaan teos onkin jaettu 24 luukuksi. 
   
Päähenkilönä seurataan 11-vuotiasta Pyryä. Hänen vanhempansa riitelevät ja koulussa Manni-niminen poika on ottanut Pyryn silmätikukseen. Erään pelottavan illan aikana Pyry tutustuu Tuisku-nimiseen tyttöön, joka kertoo olevansa tonttulas, siis tonttuoppilas, ja että Pyryä tarvitaan tärkeään tehtävään. Kaksikon on autettava Mannia. Pyry oppii paljon uutta itsestään ja äitinsä menneisyydestä - tämä kun ei ole koskaan kertonut mitään esimerkiksi perheestään, koska hän on omien sanojensa mukaan orpo. 
   
Kun Pyry pysyi tarinassaan, vanhemmat muistuttivat, että 11-vuotiaalla on jo vastuu puheistaan. Noin iso lapsi ei voinut päästää suustaan ihan mitä tahansa mieleen tuli.
--
– Olet lukenut lapselle aivan liikaa kaiken maailman keksittyjä tarinoita. Senkin ajan olisi voinut käyttää johonkin järkevään, vaikka matematiikkaan! (s. 78-79)
  
Kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta, oli kirjan lukeminen minulle todella takkuisaa. Tuli aivan sellainen tunne, että nyt ajetaan Stigalla mäkeä alas jarrut pohjassa. Kirjaan tarttuminen tuntui suorittamiselta ja oli hyvin lähellä aiheuttaa lukujumin. Putkonen leikittelee kielellä, mutta ei osunut minun tikkatauluni napakymppiin. Sanavalinnat olivat usein haastavia aikuisenkaan ymmärtää, puhumattakaan teoksen varsinaisesta kohderyhmästä. 
  
Olen aina sitä mieltä, että kielellistä rikkautta ja monimuotoisuutta on hyvä viljellä lanussa, mutta tässä tuli tunne, että oltiin valittu kyllä erikoisuuden tavoittelu lukutaidon kehittämiseen sijaan. esim. ihmisen tössykkä, kiusimus, ok on lyhenne sanoista ollos kollos, ronttoset, huithamppi, vänkyttää, rönttäiset huppariteinit, tilpehöörin tönttiäiset, vöyrinä, ilon kikatuskakatusaalto, hepslaagi, hörsiä, ilontallaaja...
  
Jouluisuutta korostettiin liaallisuuksiin asti mm. nimissä. Tontotus on eläinhahmoinen tonttu, tontessori tonttuprofessori, Tasavallan pääkaupunki on Jojoululu ja muita mainittuja paikkoja olivat Vitivalla ja Ritiralla (kartta olisi ollut kiva). Myös tunnetaitojen opettaminen oli aivan liian alleviivaavaa, monet asiat olisi voinut käsitellä paljon hienovaraisemminkin. Tonttuakatemia, valoloitsu kirkastus maksimus, muistitaiat ja tonttujen suojasielu sekä villimieli toivat mieleen Tylypahkan ja suojeliukset. (Kirjailija itseasiassa kiittelee lopussa J.K. Rowlingia, mikä on vähintäänkin kyseenalaista näinä aikoina.)
  
 Se ping on se lisä, jota teillä ihmisillä ei ole. Joku kutsuu sitä taikuudeksi, joku ihmeeksi. Joku ei edes usko koko hommaan, koska sitä ei voi ihmismaailman puolella todistaa. (s. 62)
  
Kirja kaiken lisäksi alkoi ensi sivullaan paradoksaalisesti: väitetään samaan aikaan, että on marraskuun viimeinen ja joulukuun ensimmäinen sunnuntai. Manni kutsuu Pyryä pupupalloksi, mutta ensimmäisellä kerralla termi onkin kanipallo. Hieman tarkkuutta ja uudelleenlukua olisi siis tarvittu. Odotin Tammelta paljon korkeampaa tasoa kustannustoimittamisessa, etenkin kun lasten- ja nuortenkirjallisuutta julkaistaan jo valmiiksi aivan liian vähän. 
  
Toivon, että olen yksin näiden tunteiden kanssa ja muille (etenkin lapsilukijoille) tämä maistuu paremmin. Ihannemaailmassa haluaisin, että kaikki julkaistu kirjallisuus olisi timanttista jokaisesta lukijasta, mutta realistisesti joskus osuu kohdalle teos, joka ei vaan kolahda. Nora Surojeginin kuvitus oli kirjaan sopivaa kuin talven ihmemaa, ja etenkin pidin tekstin sekaan asetelluista pienistä kuvista. Jostakin syystä lapsihahmojen kasvot olivat kuitenkin todella pelkistettyjä verrattuna muiden hahmojen yksityiskohtaisempiin kasvoihin.
   
  
Arvosana:
         
Takakannesta:
Pelottavia kiusaajia pakenevan 11-vuotiaan Pyryn arki muuttuu hetkessä, kun hän saa rantakahvilassa eteensä erilaisen kermavaahtokaakaon. Pyry napsii juoman päälle ripotellut värilliset vaahtokarkit oikeassa järjestyksessä ja poksahtaa salaperäisen tonttulas Tuiskun luo. Yhdessä he hyppäävät revontuulen selkään ja ratsastavat suoraan Tonttujen tasavaltaan.
  
Pyry ja Tuisku päätyvät elämänsä hurjimpiin seikkailuihin, jotka vievät heidät pimeän Kalmakurun perukoille Hukkaholviin sekä petollisen kauniille Sirpalesuolle. Tonttujen tasavallassa on kamalia kolkkia, mutta myös niin ihania ihmeitä, ettei Pyry koskaan haluaisi palata takaisin huolien täyttämään ihmisarkeensa. Satavuotinen tietäjä Kuura Kukkanen paljastaa hänelle lopulta kaikkein suurimman salaisuuden, jonka myötä Pyryn koko perheen elämä mullistuu…
  
Koukuttava seikkailu tarjoaa lukemisen iloa sekä uskoa hyvän voittoon pahasta niin ihmisessä itsessään kuin monimutkaisessa maailmassammekin. Vauhdikkaan tarinan kautta käsitellään myös syvempiä teemoja: rohkeuden ja arkuuden tasapainoa, ystävyyttä ja sen vaatimaa työtä sekä keinoja kohdata vaikeita asioita kuten surua.
  
368 sivua, Tammi 2023
  
Kuvittanuut: Nora Surojegin 
  
Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly
  
Samankaltaista luettavaa: Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Varjot-sarja, Matt Haig: Poika nimeltä Joulu 

keskiviikko 21. joulukuuta 2022

Kirjabloggaajien joulukalenterin luukku 21 | Jouludekkareita

   
Tänään 21.12. on vuoden lyhyin eli toisin sanoen pimein päivä. Mikä olisikaan siis sopivampaa, kuin esitellä tämän päivän luukussa muutamia tuoreita jouludekkareita, joista kaksi ensimmäistä on lapsille ja kolmas aikuisempaan makuun sopiva novelli.
  
Eilisen luukku avautui Kirjakaapin kummitus -blogissa ja huomenna kannattaa mennä Kirjarouvan elämää -blogiin avaamaan luukku numero 22. Lista kaikista joulukalenteriluukuista löytyy Ankin kirjablogista, mistä voi käydä tarkistamassa, ettei yhtäkään luukkua ole unohtunut lukea.
  
  
"Joulukuusi seisoo koristeltuna olohuoneen ikkunan edessä.
Puun vihreillä oksilla palavat kynttilät. Oksia kiertävät hopeanauhat,
ja latvassa on suuri tähti"
   
Minulla on hieman ristiriitainen suhde Merja Jalon kirjoittamaan ja Reija Kiisken (tällä kertaa peräti väreissä) kuvittamaan Kotikulman etsivät -sarjaan. Välillä kirjoissa on todella mainioita kohtia ja välillä jotain aivan uskomatonta höpöä, kuten nyrjähtänyt kylki. Niin tälläkin kertaa. Pidin tästä Jouluporon arvoituksesta eniten koko sarjasta, kunnes viimeinen sivu pilasi kaiken.
  
Ulkona talven ihmemaa maalautuu pastellin sävyiseksi, kun aurinko nousee. (s. 56)
  
Lapset pääsevät tonttuilemaan kahvilan uuden (hieman kyseenalaisesti arvontavoittoa saadun) poron saapuessa viimeistelemään taianomaisen joulun ihmemaan tunnelman ja ratkomaan kadonneiden hyväntekeväisyysrahojen katoamista. Syyllisellä on aikuisten dekkareista tuttu motiivi, joka lisää tarinan uskottavuutta. (Kuinka moni lapsi muuten hoksaa, mitä jalkarätit ovat puhuttaessa lumisateesta. Itselle ovat paljon tutumpia siskoni käyttämä ilmaisu "nessut" ja puolisoni vastaava "kinttaat".)
  
Yötaivaalla tanssivat vihreät revontulet. Ne muodostavat vaihtelevia kuvioita lumisen tykkymetsän ylle. (s. 13)
  
Lopuksi siihen kohtaan, joka sai minut tiputtamaan kokonaiset kaksi tähteä arvostelusta. Viimeisellä sivulla puhutaan "Korkeimman" tahdosta ja on pätkä joulusaarnasta. Ei. Kertakaikkiaan ei. Jos noita muutamia viimeisiä rivejä ei olisi ollut, tämä olisi ollut neljän ellei jopa neljän ja puolen tähden kirja. Jokainen saa toki uskoa mihin haluaa, mutta uskonnollisuus lastenkirjoissa on minulla todella iso tunnelman latistaja. Joulua kun voivat viettää myös ei-kristilliset ihmiset, pakanat, ateistit ja uskontokuntiin kuulumattomat henkilöt, sellainen kuten allekirjoittanutkin (meillä ei ole yhtään enkelikoristeita tai kuusen latvassa tähteä, vaan pöllö). 
  
Arvosana:
         
Takakannesta:
Kotikulman etsivät ovat jouluvalmisteluissa, kun he kuulevat, että kylän kioskille rakennetaan joulumaata. Paikalle tuodaan ihka oikea valkoinen poro nimeltä Suhaus, jonka kyydissä pääsee rekiajelulle. Etsivät palkataan jouluapulaisiksi, ja Markus saa opetella ajamaan reellä. Poroajeluilla kerätään rahaa uudelle lastensairaalalle. Kaikilla on iloinen joulumieli, kunnes hyväntekeväisyyteen tarkoitetut rahat katoavat piparipurkista ja joku on sabotoinut Suhauksen kiinnitysköyttä. Pystyvätkö Kotikulman etsivät ratkomaan rikokset ennen joulua?
    
64 sivua, Kvaliti 2022
  
Kuvittanut: Reija Kiiski
  
Sarjassa ilmestynyt:
    
*****
    
"– On hyiset hiukset mun upeat niin, huulet huurtuu hehkuen!"
  
Tänä vuonna ei juurikaan julkaistu joulukalenterikirjoja, tai niin luulin, kunnes bongasin Instagramin LastenkirjaSuomi-tililtä repostattuna lasten jouludekkarin, Jari Mäkipään kirjoittaman ja Jii Roikosen kuvittaman Etsiväkerho Hurrikaani ja paha poro. En ole lukenut Etsiväkerho Hurrikaaneja aikaisemmin (tämä oli jo sarjan 15. osa), mutta ensikosketuksen perusteella kyseessä on hyvin kiinnostava ja taidokkaasti kirjoitettu salapoliisisarja alakoululaisille. 
  
Ilmeisesti alkuperäinen porukka on jo seiskaluokalla ja uudet lapset ovat jatkaneet kerhon pyörittämistä, nyt värikuvituksella (jota olisi voinut kyllä olla enemmänkin, painotus oli pitkälti vinjeteissä jokaisen luvun alussa, koko sivun kuvia oli vain muutama). Tässä jouludekkarissa on 24 lukua, eli tarinan voi tosiaan nauttia vaikka joulukalenterikirjana, joskin koukuttavaa kirjaa saattaa olla vaikea laskea käsistään. Tapahtumat sijoittuvat hyvin lyhyelle aikavälille 29.11.-3.12.
  
Päämajaa ei saanut mainita kenenkään ulkopuolisen kuullen sen enempää kuin vihjeitä, operaatioita tai muita salapoliisiasioita. Ihmiset saivat nähdä heidän apunsa vaikutukset, mutta Etsiväkerho Hurrikaani pysyisi jatkossakin tarkoin varjeltuna salaisuutena. (s. 160-161)
  
Teoksesta tuli hyvin pitkälti mieleen Geoetsivät (samankaltainen touhottava opettaja puolisoineen ja sekä hyvin pikaisesti kasaan kyhätty näytelmä, nahkahousutkin on mainittu) ja tätä edeltäen lukemani Kotikulman etsivät - Jouluporon arvoitus (samankaltainen juoni, eli joku varastaa hyväntekeväisyyteen kerätyt rahat, idyllinen joulumyyjäiskylä vs. joulun ihmemaa kahvilan yhteydessä, kaksi kilpailevaa kahvilaa ja poroteema).
  
Sisäkannessa on kuvat keskeisistä hahmoista, mutta siinä on hukattu tilaisuus esitellä henkilöitä, etenkin jos ei ole aiempia osia lukenut. Oletan kuitenkin, että alempana kuvatut neljä lasta olivat ne porukan alkuperäiset jäsenet. Kaiken kaikkiaan todella mukaansatempaava jouludekkari, jota voin suositella lämpimästi (etenkin Frozen-faneille)!
  
Heimo Haulisto käynnisti biisin, jonka alkusoinnut oppilaat tunnistivat tutusta animaatioelokuvasta. -- Opettaja Haapaniemi vaappui lavalle valkoisessa mekossa, johon ommellut paljetit esittivät jääkiteitä, viitta maata laahaten ja kruunu päälaella keikkuen. Opettaja käänsi katseen taakseen ja alkoi laulaa korvia raastavasti: – Taakse nään, taakse nään, en päätä kääntää voi enempää. Taakse nään, taakse nään, saattaa niska nyrjähtää! (s. 82)
    
Arvosana:
           
Takakannesta:
Etsiväkerho Hurrikaani jouluisen mysteerin kimpussa!

24 luvusta koostuvan jouludekkarin voi nauttia luku kerrallaan joulukalenterimaisesti tai halutessaan ahmaista kerralla. Taattua Hurrikaania – vauhtia, vaaraa ja aimo annos huumoria!

Pihlakylän suosittu joulutori Porokylä on avattu! Etsiväkerho Hurrikaanikin nauttii torin tunnelmasta, kunnes Aurajuusto-Anitan kahvilakojulta kantautuu tuskaisia huutoja. Sinihome-piparipuusteihin on ujutettu tulista chilijauhetta!

Viivi, Avi, Julius ja Raisa ryhtyvät selvittämään tapausta, mutta kumma kiusanteko vain yltyy. Etsivien löytämät vihjeet johtavat heidät kovan kysymyksen eteen: löytyykö toria piinaava paha poro oman lauman sisältä?
    
164 sivua, Tammi 2022
  
Kuvittanut: Jii Roikonen
  
Sarjassa ilmestynyt:
  • Etsiväkerho Hurrikaanin käsikirja
  • Etsiväkerho Hurrikaani ja kadonneet kortit
  • Etsiväkerho Hurrikaani ja kammokellari
  • Etsiväkerho Hurrikaani ja hohdon saalistajat
  • Etsiväkerho Hurrikaani ja Jyrinäjengi
  • Etsiväkerho Hurrikaani ja tähtikolmion vartijat
  • Etsiväkerho Hurrikaani ja kiiturivarkaat
  • Etsiväkerho Hurrikaani ja mysteeri Lontoossa
  • Etsiväkerho Hurrikaani ja petosten pilvi
  • Etsiväkerho Hurrikaani ja Mustakynsi
  • Etsiväkerho Hurrikaanin uusi käsikirja
  • Etsiväkerho Hurrikaani ja hämärän majatalo
  • Etsiväkerho Hurrikaani ja tyly tubettaja
  • Etsiväkerho Hurrikaani ja Lehväjärven hirviö
  • Etsiväkerho Hurrikaani ja Salamasankarit
  • Etsiväkerho Hurrikaani ja paha poro
  
  
"Ruth katsoo puuta. Se ei näytä mitenkään ihmeelliseltä, 
mutta se on vihreä, kartiomainen ja siinä on neulasia. Siinä kaikki."
    
  
Arvostelukappale
  
Ruth Gallowayn joulu -novelli sijoittuu Elly Griffithsin kirjoittamien Käärmeen kirous ja Korppikuningas -romaanien väliin. Ruthin tytär Kate on tässä vasta vuoden ja yhden kuukauden vanha, kun uskonnoton Ruth ostaa ensimmäisen joulukuusensa, mihin kirjan alkuperäinen nimikin viittaa.
  
Tätä nykyä hän arvioi maailmanmenoa lähinnä sen mukaan, miten tilanne mahdollisesti vaikuttaa lapsenhoitoon. Afganistanin sota? Toivottavasti se ei aiheuta ruuhkia A148-tielle. Tsunami Japanissa? Toivottavasti vedenpinnan kohoaminen ei ulotu King's Lynniin saakka. Hän ei pidä tästä piirteestään - ennen hän oli kiinnostunut maailman tapahtumista niiden itsensä vuoksi. Hän yrittää kuitenkin hyväksyä tämän uuden näkökulman osana vanhemmuuden vähemmän miellyttäviä sivuvaikutuksia. (s. 6)
  
Kuusen ostamisesta tulee aikamoinen soppa, kun Cathbadin suosittelema myyjä ottaa jalat allensa, koristeetkin hajoavat, kun Kate ja Ruthin kissa Flint kaatavat hökötyksen ja lopulta kaksi miestä pelastaa Ruth-neitokaisen pulasta. Siis kyllä arkeologian tohtorin pitäisi olla riittävän näppärä käsistään ja oma-aloitteinen saamaan yhden puun pystyyn - itsekin väsäsin kuvassa näkyvän (joskin teko)kuusen ihan omin kätösin. Toki pikkulapset ja kissat lisäävät ovat vaarakertoimensa, mutta silti. Aivan turhaa koheltamista. 
  
"Minusta tuntuu ihan valaalta. Isolta, muhkealta, kultaiselta valaalta. Tuntuiko sinusta tästä viimeisinä kuukausina?" 
Minusta tuntuu siltä aina, Ruthin tekisi mieli vastata (s. 43-44)
  
En aivan ymmärrä, miksi tämä pikkuinen lipare on edes päätetty julkaista omillaan, aivan hyvin se olisi voinut olla jonkin kirjan lopussa tai koota vaikka useampi näitä lyhyitä kertomuksia samoihin kansiin (ainakin Lyhdynkantajien jälkeen on julkaistu toinen tällainen väliosa). Voihan tämä toisaalta olla kiva pikku välipala joulukiireiden keskellä... Sisältöä ei tähän juurikaan mahdu, mitä nyt Cathbad kertoo joulukuusen historiasta ja Ruth ehtii näinkin pienessä sivumäärässä fatsheimaamaan itseään. Mysteerikin on tosi pintapuolinen, eikä se liity mitenkään jouluun. Syyllinen ei saa kuulla kunniaansa, sillä Ruth isoine käsilaukkuineen korjaa vääryyden vähin äänin.
  
"Väitetään, että joulukuusiperinne alkoi 1800-luvulla", Cathbad sanoo -- "Mutta oikeasti perinne on paljon vanhempi. Se juontaa juurensa pakanallisesta Donarin tammesta. -- Sitä nimitetään myös Thorin tammeksi. 'Donar' tulee luultavimmin ukkosta tarkoittavasta germaanisesta sanasta 'Donner'." 
"Eikö se ole joulupukin yhden poron nimi?" Ruth kysyy.
--
"Joulukuusihan liittyy myös kristinuskoon", Cathbad sanoo. "Ikivihreä puu symboloi ikuista elämää. keskiajalla sitä kutsuttiin joskus paratiisipuuksi" (s. 18-19)
  
Oudointa tässä on, että tarinaa kerrotaan vain 22. ja 23. joulukuuta, eli ei edes ehditä aattoon tai joulupäivään. Hyvin olisi siis voinut tuplata pituuden. En kyllä voi suositella tämän lukemista (ellet ole tosi iso Ruth Galloway fani), sillä tämä ei lisää mitään tärkeää Ruthin tarinaan, vaikka Griffithsin sujuvaa tekstiä tässä onkin. Suosikkilainaukseni kirjasta onkin: "Juuri eilen hän oli ostanut Katelle lumisadepallon, ravistanut sitä ja iloinnut, kun Kate katseli silmät säihkyen pienen muovimaiseman peittymistä pyryyn. Nyt hän tuntee joutuneensa vangiksi lasipallon sisään, näkymättömiin sankan lumimyrskyn keskelle."
  
Cathbad kerran kertoi, että marjojen mehun ajateltiin edustavan jumalten siemennestettä, mikä kieltämättä asettaa mistelin alla suutelemisen aivan uuteen valoon. (s. 11)
    
Arvosana:
      
Takakannesta:
Jouluinen mysteeri Ruth Gallowayn tapaan.
  
Onko druidista jouluvalmisteluissa enemmän hyötyä vai haittaa? Tätäkin joutuu suosikkiarkeologi pohtimaan sympaattisessa joulutarinassa.
  
Järkevä Ruth Galloway ei ole koskaan piitannut joulusta, mutta tyttären takia hän päättää yrittää: on hankittava ensimmäistä kertaa joulukuusi. Tehtävä osoittautuu odotettua vaikeammaksi, ja ennen kuin kuusta päästään koristelemaan on Ruthin ratkaistava kadonneen muinaisesineen arvoitus.  
  
Suomentanut: Anna Kangasmaa, 54 sivua, Tammi 2022
  
Alkuperäinen nimi: Ruth's First Christmas Tree (2012)
  
Sarjassa ilmestyneet:
Ruth Gallowayn kanssa mysteerejä ovat ratkaisseet myös: Luetut.net, Kirjasähkökäyrä, Pinkkiä piiperrystä