Minna Canth: Ihmisen kuvia (toim. Minna Maijala)

"Siellä oli kirjoja hyllyt täynnä lattiasta kattoon saakka.

Ketkähän niitä jaksoi lukea. Ja minä luulivat niistä hyötyvänsä."

  

  

Minna Canth -haasteen 12. kierrokselle luin kaksi lyhyempää novellia, Kauppias Roller ja Hullu suutari. Voitin Minna Maijalan toimittaman kokoelman Minna Canthin novelleja, Ihmisen kuvia, Minnan juhlavuoden arvonnasta. Luin tästä viime vuonna Kuolevan lapsen ja Ystävykset.

  

Minna yllättää aina ja tälläkin kertaa sain sekä tarkkaa havainnointia maailman menosta, mikä tuntuu sopivan nykyaikaankin sekä muutamia oman aikansa ilmaisuja ja tapoja, jotka tuntuvat lähes 140 vuotta myöhemmin aivan vierailta. Alla oleva pidempi lainaus oli huvittavan moderni, tulee mieleen jonkin self help -kirjan parjaaminen.

Osaako heistä yksikään sanoa, mikä tarkoitus tällä elämällä oikeastaan on. Ja onko sillä ylipäätään mitään tarkoitusta. Saavutetaanko tällä kaikella puuhalla muuta kuin ääretöntä tyhjyyttä? -- Ehkä osoittavat jonkun virvatulen ja saavat jonkun herkkäuskoisen hyppäämään sen jäljestä, kunnes huomaa, poloinen, ettei se mitään ollut. (s. 246)

Kauppias Roller kertoo nimikkohenkilöstä, joka on mennyt uudelleen naimisiin* ja hänellä on poika edellisestä liitosta. Nuori kaunis vaimo vaan ei tunnu miestä enää kiinnostavan. "- Pitäisi olla laissa kielletty, ettei vaimo saa koskaan miestä suudella. -- Sillä se herättää vastenmielisyyttä." Muutoinkin tuntuu kaikki häntä kovin vähän kiinnostavan, kunnes laskeusi vuoteelleen. 

*Canthin aikaan tämä tosin ilmaistiin hieman eri tavoin, sillä kauppiaalla on poika "ensimmäisestä naimisesta" ja jos hän kuolee, voi vaimo "mennä uuteen naimiseen". Översti puolestaan lienee eversti. 

Hiljaista, äänetöntä kaikkialla; maa vaan nurisi jalkojeni alla. 

"Mitä varten nuriset?" kysyin. "Etkö tahdo mielelläsi ihmistä kantaa?" (s. 281)

Hullu suutari on hyvin lyhkäinen novelli, jossa minusta on vähän samaa naulakeitto-sadun kanssa. Suutari, Esaias Reteli, ei ehkä olekaan aivan niin höppänä kuin antaa olettaa. Novellin kertoja taitaa jäädä nimettömäksi, mutta hän näkee suutarissa jotain, mitä kutsuu "siveelliseksi mielensairaudeksi", mutta alkaa epäillä muiden luulevan häntä itseäänkin "löyhkäpäiseksi".

Olin näet luullut huomanneeni, että viisaatkin joskus ovat hulluja. Nyt arvelin, ken takaa, etteivät hullut puolestaan lie niin ikään joskus viisaita? (s. 275)

Novelli loppuu pieneen uskonnolliseen puheeseen, joka käytännössä ilmaisee, ettei ole hyvä "poiketa siltä tieltä, jota kaikki muut kulkevat, vaikka -- se vääräänkin veisi", koska joukossa ei tarvitse ponnistella ja tie on tallattu tasaiseksi kulkea. Ei kuulosta kauhean fiksulta tuollainen lammastelu, jatkan siis omaa polkuani kulkien. Tuntui myös erikoiselta lukea Minnalta tällainen teksti, mutta olisiko sitten ollut tilattu johonkin kirkon julkaisuun, tämän novellin kirjoitusajankohtaa tai julkaisua ei ole tiedossa. 

Eivät olleet nämä kaksi Minnan parasta tuotantoa, mutta jäipähän ainakin pari tekstiä tästä kokoelmasta vielä ensi vuodellekin. 

Sisällysluettelo:

• Lukijalle
• Minna Maijala: Canthin kirjalliset ihmiskokeet
• Kuoleva lapsi (1887)
• Epäluulo (1891)
• Lääkäri (1981-82)
• Ystävykset (1890)
• Agnes (1892)
• Kauppias Roller (1887)
• Missä onni? (1895)
• Hullu suutari (ajoittamaton)
• Eräänä sunnuntaina (1888)
• Canthin tuotanto

  

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

  

    

Takakannesta:

Juhlavuottaan viettävä Minna Canth koki kirjailijanroolinsa itselleen kaikkein tärkeimmäksi. Sitä kunnioittaen julkaisemme kirjallisuudentutkija Minna Maijalan toimittaman kokoelman Canthin tuntemattomampia novelleja, jotka kirkastavat hänen kirjailijakuvaansa ja riisuvat hänen päältään 175 vuoden pönäkkyyden.

  

Maijala kertoo kokoelman esipuheessa, kuinka Canthin kertomukset kärsimyksestä pyrkivät tarkoituksellisesti synnyttämään lukijoissa sokkivaikutuksen, jotta he ryhtyisivät vaatimaan yhteiskunnallista muutosta.

  

Canthin novellit kuvaavat tavallisen ihmisen arkea aikana, jolloin normeista poikkeaminen johti usein lääketieteelliseen diagnoosiin. Muotidiagnooseja olivat muun muassa melankolia, hysteria ja hermoheikkous. Canth piti aikansa hermostuneisuuden syynä modernin ajan liian nopeaa kehitystä, joka vaati ihmisiltä jatkuvaa olemassaolon kamppailua. Olemmeko vieläkään oppineet hiljentämään tahtia?

  

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Tuulevin lukublogi, Kirjakaapin avain

  

Minna Canthin tuotantoa:

   

Näytelmiä:

• Murtovarkaus (1883)
• Roinilan talossa (1885)
• Työmiehen vaimo (1885)
• Kovan onnen lapsia (1888)
• Papin perhe (1891)
• Sylvi (1893)
• Hän on Sysmästä (1893)
• Spiritistinen istunto (1894)
• Anna Liisa (1895)
• Kotoa pois (1895)

  

Novelleja ja pienosromaaneja:

• Hanna (1886)
• Köyhää kansaa (1886)
• Salakari (1887)
• Lain mukaan (1889)
• Kauppa-Lopo (1889)
• Lehtori Hellmanin vaimo (1890)
• Agnes (1892)

Minna Canth: Ihmisen kuvia (toim. Minna Maijala)

"Hän odotti aamua ja kärsi; mutta aamu viipyi, 

yön kauhut olivat valloillaan ja poltteen liekit riutunutta ruumista repivät."

  

    

Minna Canth -lukuhaaste täyttää tänä vuonna 10 vuotta eli kyseessä on haasteen 11. kierros.  Voitin Minna Maijalan toimittaman kokoelman Minna Canthin novelleja, Ihmisen kuvia, Minnan juhlavuoden arvonnasta. Muistin omistavani teoksen viimein nyt #minullaoncanthia-haasteen juhlavuoden tiimoilta ja kaivelin sen kirjakokoelmastani luettavaksi. Osan novelleista olen lukenut aikaisemmin (niihin linkit alla) ja tämän vuoden postausta varten valitsin kaksi uutta tutustuttavaksi. 

  

Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Luonto nukkui ja ihmiset, luonnon nuorimmat lapset, nukkuivat myös. (s. 41)

  

Kuolevan lapsen tarinan perusidea on tuttu Minna & miehet -sarjakuvasta. Olen kirjoittanut siitä pääsiäisen 2023 lukumaratonin koontipostauksessa seuraavaa (luin tuolloin toisen Canthin tuotantoon pohjaavan sarjakuvan, Välittäjä, jonka esikuvana on ollut Kauppa-Lopo): "Kuoleva lapsi onkin ainoa tuon kokoelman sarjakuva, jonka muistan, ja josta olen Goodreadsissa kommentoinut." Enkä siis lyhyessä kommentissani paljoa tuota sarjisantologiaa kehu, sillä mainitsen siinä vain, että tähän novelliin pohjaava tarina tuntui noudattavan parhaiten Canthin alkuteosta, vaikken sitä entuudestaan tuntenut. Nyt olikin siis kiinnostavaa paikata tuo aukko sivistyksestäni. Novellina Kuoleva lapsi on vain kymmenen sivua pitkä, eli sen lukaisee todella nopsaan. Sisällöltään teksti ei, kuten nimikin vihjaa, ole kuitenkaan kepeää viihdettä. 

  

- Mitä varten lieneekin toiselle ihmiselle täällä annettu niin paljon huolta ja ristiä kannettavaksi. Toinen taas pääsee helpommalla maailmansa läpi.  (s. 46)

  

Kuoleva lapsi on seitsemänvuotias Eevi, joka sairastaa hivutustautia eli mikä ilmeisimmin googlaamisen perusteella tarkoittaa tuberkuloosia tai sitten se on vain yleisilmaus kaikille riuduttaville sairauksille. Eevi sairastui tulirokkoon ollessaan vasta kaksivuotias ja lääkäri sanoi, ettei häntä kannata hoitaa, koska kuolo tulee hänet kuitenkin pian korjaamaan. Toisin kävi ja nyt tyttöraasu on vuosien kärsimisen jälkeen viimein pääsemässä rauhaan. Hänen surkastunut kehonsa muistuttaa häntä-joka-jääköön-nimeämättä ja en tässä mene siihen kuvaukseen, millaista kehogorea Minna on kirjoittanut. Siis todellista kauhuleffamateriaalia, mutta voi, niin niin rehellistä ja uskottavaa, koska tätä tapahtui aikoinaan oikeasti ja tapahtuu edelleenkin. Samaan aikaan siis todella tuttua Minnaa, mutta myös niin odottamatonta ällöttävyydessään. Eli todellakin sisältövaroitus, jos aiot tämän novellin lukea!

  

He olivat kasvaneet kiinni toisiinsa. Sydämmestä sydämmeen meni satoja tuhansia hienoja säikeitä, joita myöten lämmin ja suloinen tunnevirta edestakaisin värähteli. (s. 124)

  

Ystävykset on näistä kahdesta hieman pidempi novelli, mutta sekin vain 16 sivua. Se kertoo kahdesta ystävyksestä, Siiristä ja Sannista, jotka ovat erottamattomat. Heidän ystävyytensä saa särön, kun eräiden tanssiaisten aikaan herra Körner kiinnostuu Sannista. Siiri, joka ei koskaan halua mennä naimisiin, kokee tämän heidän ystävyytensä pettämiseksi. Lienee ylitulkintaa, mutta minulle tästä syntyi sellainen mielikuva, että Siiri ei pitänyt Sannista vain ystävänä, vaan että hänen rakkautensa on syvempää laatua. Kerrotaanhan Siirin kainostelevan toista sukupuolta ja hän suutelee Sannia pariinkin kertaan tulkintani mukaan suoraan suulle, ei poskelle. Olisikin hauskaa tietää, onko muilla lukijoilla tullut tästä LGBTIQA+ fiiliksiä. (Tässäpä oivallinen pohja Canth-fanifiktiolle: "minulla ei ole huulia enää... hän panee ne murskaksi..."!)

  

Hän tällä haavaa melkein vihasi Sannia, eikä voinut kuitenkaan silmiään hänestä ottaa. Kauniimpi, kauniimpi, kauniimpi kuin koskaan ennen hän oli. -- Sanni ei rakastanut häntä niinkuin hän Sannia, se nyt ainakin oli päivän selvää. -- antanut hänelle koko sydämmensä. (s. 127-128)

  

Loppuun tuttuun tapaa muutamia poimintoja vanhoista ilmaisuista:

- "kävertyneiden ohkaisten luiden päällä"

- "oli hapiasti syönyt velliään"

- "yhdessä selvitelleet järkeään"

- kuvertti = kirjekuori

- "vilu ruumista pöyristeli"

Sisällysluettelo:

• Lukijalle
• Minna Maijala: Canthin kirjalliset ihmiskokeet
• Kuoleva lapsi (1887)
• Epäluulo (1891)
• Lääkäri (1981-82)
• Ystävykset (1890)
• Agnes (1892)
• Kauppias Roller (1887)
• Missä onni? (1895)
• Hullu suutari (ajoittamaton)
• Eräänä sunnuntaina (1888)
• Canthin tuotanto

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

  

    

Takakannesta:

Juhlavuottaan viettävä Minna Canth koki kirjailijanroolinsa itselleen kaikkein tärkeimmäksi. Sitä kunnioittaen julkaisemme kirjallisuudentutkija Minna Maijalan toimittaman kokoelman Canthin tuntemattomampia novelleja, jotka kirkastavat hänen kirjailijakuvaansa ja riisuvat hänen päältään 175 vuoden pönäkkyyden.

  

Maijala kertoo kokoelman esipuheessa, kuinka Canthin kertomukset kärsimyksestä pyrkivät tarkoituksellisesti synnyttämään lukijoissa sokkivaikutuksen, jotta he ryhtyisivät vaatimaan yhteiskunnallista muutosta.

  

Canthin novellit kuvaavat tavallisen ihmisen arkea aikana, jolloin normeista poikkeaminen johti usein lääketieteelliseen diagnoosiin. Muotidiagnooseja olivat muun muassa melankolia, hysteria ja hermoheikkous. Canth piti aikansa hermostuneisuuden syynä modernin ajan liian nopeaa kehitystä, joka vaati ihmisiltä jatkuvaa olemassaolon kamppailua. Olemmeko vieläkään oppineet hiljentämään tahtia?

  

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Tuulevin lukublogi, Kirjakaapin avain

  

Minna Canthin tuotantoa:

   

Näytelmiä:

• Murtovarkaus (1883)
• Roinilan talossa (1885)
• Työmiehen vaimo (1885)
• Kovan onnen lapsia (1888)
• Papin perhe (1891)
• Sylvi (1893)
• Hän on Sysmästä (1893)
• Spiritistinen istunto (1894)
• Anna Liisa (1895)
• Kotoa pois (1895)

  

Novelleja ja pienosromaaneja:

• Hanna (1886)
• Köyhää kansaa (1886)
• Salakari (1887)
• Lain mukaan (1889)
• Kauppa-Lopo (1889)
• Lehtori Hellmanin vaimo (1890)
• Agnes (1892)

Minna Canth: Ompelija ja muita kertomuksia & Pikku-Heikin merkillinen matka

"Tunsin niin tulista vihaa tuota miestä kohtaan, joka oli uskaltanut sellaista kirjoittaa.

--

rakkaus täydellisen vapaata, kaikki siteet pois, sillä miehen luonto on moniavioisuuteen, 

eikä naiset sitä pahakseen pane, ovat ne jo siihen tottuneet

--

Täytyy niiden viisaiden herrojen olla joko hulluja tai sokeita, kun voivat luulotella 

että emancipationliike vielä voitaisiin lakkauttaa, ja että naiset taantuisivat noin, 

muuttuisivat naisista naaraiksi."

- Minna Canth 16.5.1884

  

  

Kustantamo Helmivyö on julkaissut Minna Canthin novelleja kokoelmassa Ompelija ja muita kertomuksia (2019) sekä hänen ainoat kaksi satuaan teoksessa Pikku-Heikin merkillinen matka (2021). Saduissa seikkaillaan perinteikkäissä maisemissa, Kalevan kunnailla sekä Ahdin valtakunnassa ja suoritetaan klassisia vaihtokauppoja. Valitsin nämä Minna Canth -lukuhaasteeni teoksiksi, sillä pieneen sivumäärään mahtuu paljon lyhyitä tarinoita. Osa novelleista on varmaan syystäkin jäänyt vieraammiksi, sillä Canthille tuttua jämäkkää otetta ei löydy kaikista teksteistä.

  

Yleinen mielipide, olihan se tietysti kumoamaton tuomio, jonka suhteen varsinkin naisen tuli ehdottomasti alistua. (s. 43)

  

Nimikkonovelli Ompelija on kokoelman paremmasta päästä. Se kertoo eräästä ompelijasta, joka kutsutaan tekemään erään yhteiskunnallisessa arvoasteikossa ylempänä olevan neidon kihlajaisasua. Hänelle tulee järkytyksenä, että sulhanen onkin hänelle tuttu, mies joka on saattanut ompelijan hankalaan asemaan. Ompelija on nimittäin raskaana. Tarinalla on todella surullinen, mutta ymmärrettävä loppu, sillä pari sataa vuotta sitten ei hyvällä katsottu naisia, joilla oli lapsia, mutta ei miestä. 

  

Kokoelman huvittavin novelli on Eräs Puijolla käynti. Huvittava tosin aika surullisessa merkityksessään. Siinä kaksi nuorta neitoa päättää käydä ilman lupaa Puijon tornilla ja jättävät vielä - voi kauhistus - kenkänsä metsään piiloon (tätä he pitävät suurimpana salaisuutenaan, josta voi puhua vasta vanhana ja seikkailuna, jollaiseen kukaan muu tyttö ei ole koskaan uskaltautunut). Kuinka paljon asiat ovatkaan muuttuneet tästä: nykyään ei yksikään nainen enää häpeile tulla nähdyksi avojaloin, mutta tuolloin oli riski, että tytöt olisivat voineet menettää paitsi kasvonsa, myös maineensa jäädessään kiinni moisesta törkeästä käyttäytymisestä, eikä kukaan olisi halunnut enää pyytää heidän kättään. Huh.

  

    

Vanha piika ja Eräänä sunnuntaina olivat niin ikään hyvin surullisia tarinoita. Ensin mainitussa eräs nainen muistelee nuoruuttaan, kuinka miehet ihastelivat häntä, mutta hän jäi odottamaan unelmiensa prinssiä (tai siis Venäjän suuriruhtinasta, joka oli häntä tanssittanut), eikä suostunut kenenkään vaimoksi, jääden lopulta yksin. Jälkimmäisestä en saanut paljoakaan irti. Siinä eräs nainen herää kokien suurta, koko vartalossa tuntuvaa surua, jonka voisi tulkita olevan esimerkiksi masennusta, sillä mikään ei tunnu oikein miltään (luin, että Canthkin todennäköisesti sairasti masennusta). Hän käy kirkossa, pettyy ja hakeutuu luonnon helmaan. Loppu oli hämmentävän mitäänsanomaton. 

  

Lapset hälisivät ympärilläni; kova sana tahtoi väkisenkin tunkeutua huulilleni, mutta minä painoin sen takaisin. Antaa heidän kirkua ja telmiä niin paljon kuin jaksavat, terveellistä se vaan on, sanoin itselleni. (s. 87)

  

Kasvinkumppanit tuo suuresti mieleen Anniina Mikaman Myrryksen: tässäkin orpo poika on otettu ison talon pojan kanssa kasvatettavaksi, saaden aina haukut silloinkin kun ei ole syyllinen. Poloisesta pojasta kasvaa reipas renki, joka iskee silmänsä lähimökin tyttöön, mutta talon oma poika ehtii ensin. Ei hän tyttöä puolisokseen halua, kunhan vaan nopeaa huvittelua hakee ja se koituu niin tytön kuin renginkin suruksi. Tässä olisi ollut aineksia pidemmäksikin tarinaksi, nappasi mukaansa parhaiten koko kokoelmasta.

   

Toinen novelli, joka olisi kaivannut lisää sivuja oli Kohtalainen onni, joka näyttää kirjaimellisesti kaksi näkökulmaa saman kadun molemmilta puolilta. Kummassakaan ei päästä kovinkaan syvälle ja en aivan ymmärtänyt tarinan pointtia. Ehkä siinä pohdittiin sitä, kuinka toisen menestyminen näyttää aina niin helpolta, mutta tämäkin henkilö on voinut joutua tekemään paljon työtä päästäkseen siihen asemaan. 

  

Kodista pois oli jo tuttu, sillä luin sen viime vuoden haasteeseen näytelmäversiona. 

  

Novellien myötä päädyin googlaamaan kaikenlaista. Esimerkiksi millainen sinivalkoinen lippu on mahtanut liehua huvilan lipputangossa vuonna 1894. Osa kokoelman ilmauksista olivat hieman vaikeita nykyihmisen ymmärtää ja keräsinkin tähän haastavien ilmaisujen parhaimmistoa:

  

• "Sopihan se vallankin hyvin Ailin valkean kuulakkoon, hieneeseen hiviöön, ja heleään punaan hänen poskillaan."

• "– Menenkö toimittamaan selttersiä ylös kellarista?"

• "kirjeessä ei kumminkaan voinut tarkalleen kaikkea kertoa, siitä olisi venynyt kauhean pitkät luntat"

• "esiintyi niin kovin järkevänä ja miltei guvernanttimaisena"

• "Kehittymättömiä, puolikasvaneita präisköjä vaan"

• "Sydän survi, valtasuonet ja ohaukset takoivat."

• "kalman karva kasvoillaan"

• "– Ähmissään vaan parkuu."

• "Omissa silmissäänkin hän Kallen rinnalla muuttui tuhmaksi kuin tallukka."

• "uudessa, havannaruunisessa leningissään"

   

Sisällysluettelo:

• Juri Nummelin: Lukijalle
• Ompelija (Suomen Kuvalehti, 1894)
• Eräs Puijolla käynti (Novelleja II, 1892)
• Vanha piika (Nuori Suomi, 1891)
• Eräänä sunnuntaina (Excelsior-kalenteri, 1889)
• Kasvinkumppanit (Vapaita aatteita, 1889, nimellä “Talon renki”)
• Kahtalainen onni (Nuori Suomi, 1894)
• Kodista pois (Valvoja, 1893)
• Katkelmia kirjeistä

      

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Arvosana:

  

Takakannesta:

Ompelija ja muita kertomuksia sisältää Minna Canthin lehdissä ja albumeissa julkaistuja novelleja, joita ei ole pitkään aikaan ollut saatavilla painettuna. Novellit käsittelevät tarkkanäköisesti miehen ja naisen - tai aviomiehen ja vaimon - välistä suhdetta, ja kirjailijan kriittinen näkemys tulee esille myös näissä tilapääkertomuksissa. Teoksessa on myös pieni valikoima Canthin kirjeistä.

  

Minna Canthin tuotantoa:

   

Näytelmiä:

• Murtovarkaus (1883)
• Roinilan talossa (1885)
• Työmiehen vaimo (1885)
• Kovan onnen lapsia (1888)
• Papin perhe (1891)
• Sylvi (1893)
• Hän on Sysmästä (1893)
• Spiritistinen istunto (1894)
• Anna Liisa (1895)
• Kotoa pois (1895)

  

Novelleja ja pienosromaaneja:

• Hanna (1886)
• Köyhää kansaa (1886)
• Salakari (1887)
• Lain mukaan (1889)
• Kauppa-Lopo (1889)
• Lehtori Hellmanin vaimo (1890)
• Agnes (1892)

Nuortenkirjoja Halloweeniin

"Meidän pitää tehdä tästä illasta kaikkien aikojen paras halloween!"

  

 
Arvostelukappale
 
Lukuhaasteissa: Halloween-lukuhaaste 

   

Olen lukenut Rainbow Rowellilta aikaisemmin YA-kirjan Eleanor & Park, mikä oli ihan ok, muttei kolahtanut niin lujaa kuin kuulemieni kommenttien perusteella odotin. Tämä Faith Erin Hicksin kuvittama YA-sarjis Viimeinen ilta - Pumpkinheads sen sijaan toimi paljon paremmin, sen verran vauhdikas ja söpö se oli.
 
Kummastelin kyllä teoksen lopussa olevaa taiteilijan kommenttia, että oli tehnyt hahmoista vnhemman näköisiä kuin alkuperäisissä luonnoksissa. Nyt nimittäin hahmot näyttävät liiankin vanhoilta - etenkin kun kyseessä on lukiosta valmistuva kaksikko. Nyt Josie näyttää kirveellä veistetyltä vanhalta mieheltä. Toisaalta se ehkä sopiikin hiljaiselle, mietteliäälle pojalle. Deja puolestaan on kurvikas tummaihoinen nuori nainen ja pidin hänestä todella paljon, vaikka hän onkin deittaillut liki kaikkia kurpitsafarmin nuoria työntekijöitä.
   

Josie: Tiedätkö, mitä jään kaipaamaan täältä eniten? 

Deja: Minua tietenkin. 

Josie: Siis sinun jälkeesi. 

Deja: No mitä? 

Josie: Kurpitsafarmin tuoksua. 

Deja: Minä en kyllä haista muuta kuin ponit. Ihan kuin deittailisin yhä Jessin kanssa.

Josie: Ponitkin ovat osa sitä. Mutta siinä on myös savua...

Deja: Sitä onkin tänään tosi paljon. Mistähän se johtuu.

Josie: Ja hattaraa ja mausteista omenamehua. Paistuvan kalkkunan tuoksua -

Deja: Emm ole vieläkään syöneet päivällistä...

Josie: Maatuvien lehtien ja olkipaalien hajua... Tämä paikka tuoksuu syksyltä! Aivan kuin ilmassa leijuisivat kaikki syksyn tuoksut yhtä aikaa. (s. 74-76)

    

Teos sijoittuu Halloweeniin eli lokakuun viimeiseen. Deja ja Josie tapasivat kolme vuotta aikaisemmin. He ovat työskennelleet nuo vuodet syys-lokakuun ajan kurpitsafarmilla maissimuhennoskujussa ja nyt on edessä viimeinen ilta, he nimittäin valmistuvat seuraavana keväänä ja muuttavat jonnekin muualle opiskelemaan yliopistossa. Sitä ennen Deja kuitenkin haluaa, että Josie kertoisi viimein tunteistaan Toffee-kojussa työskentelevälle tytölle, jota Josie kutsuu niinkin mielikuvituksekkaasti kuin Toffeetytöksi.

   

   
Hän ei kuitenkaan ole perinteisellä kojullaan, vaan häntä pompotellaan työpisteeltä toiselle ja kaksikko joutuu kulkemaan koko farmin halki, samalla esitellen lukijalle mitä kaikkea farmilla tapahtuu halloweenina. Yhden illan tapahtumista kertova teos on nopeatempoinen, kun nuoret poukkoilevat paikasta toiseen, ja tähän on hyvä apuväline ensimmäisten sivujen kartta alueesta. 

   

Välillä pysähdytään ruokakojuille, mistä saa mm. karamelliomenoita (itse tosin olisin kääntänyt caramel applen toffeeomenaksi), paahtokarkkia (eli nuotiossa paahdettuja vaahtokarkkeja, joista voi tehdä s'moreseja tai kuten näin yhden käännösversion, suklaaburgereita) ja paukkumaissia (tai kuten suomessakin ollaan totuttu sanomaan, popcornia). 
   
Tarinan edetessä selviää, että Dejalla on tunteita Josieta kohtaan, joka ei näe tätä ollenkaan muuten kuin ystävänä, ajatustensa ollessa Toffeetytössä. Unelmien tyttö paljastuu kuitenkin hieman erilaiseksi, kun Josie vihdoin ja viimein tavoittaa tämän. Todella söpö tarina ihastumisista, unelmista ja syksystä. Tähän on varmasti monen helppo samaistua. Deja vaikuttaa olevan panseksuaali, eli hän seurustelee erilaisten ihmisten kanssa riippumatta heidän sukupuolestaan. 

   

Suosittelen lämpimästi yläasteikäisistä alkaen kaikille. YA-kirjoilla kun ei ole yläikärajaa.

    

 

Arvosana:

Takakannesta:
  

Joka syksy high schoolin ajan Deja ja Josie ovat tehneet yhdessä töitä maailman mahtavimmalla kurpitsatilalla Nebraskassa. He jättävät hyvästit joka halloweenina ja kohtaavat jälleen syyskuun koittaessa. Mutta tämä halloween on erilainen. He ovat molemmat valmistumassa, ja edessä on viimeinen työrupeama. Viimeinen työvuoro, viimeiset hyvästit.
  
Josie on surkeuden perikuva, mutta Deja on päättänyt ottaa viimeisestä päivästä kaiken irti. Nyt heidän on aika kokea kaikki kurpitsatilan hauskat aktiviteetit ja parhaat naposteltavat! Ja Josien on viimeinkin uskaltauduttava toffeekojun söpön tytön puheille... Entä jos heidän viimeinen työvuoronsa olisikin kaikkien aikojen seikkailu?

  
Suomentanut: Taina Wallin, 220 sivua, Karisto 2020
  
Alkuperäinen nimi: Pumpkinheads (2019) 

 

Luettu myös täällä: Bibbidi Bobbidi Book, Kirjapöllön huhuiluja, Oksan hyllyltä, Siniset helmet, Kijahilla, Kirjojen keskellä

***

"Toisinaan minulle tulee mieleen, ettei meitä halutakaan päästää pois. Ihan kuin olisimme museoesineitä, kiinnostavia erikoisuuksia, joita tullaan kaukaa ihmettelemään. Meitä tutkitaan. En tiedä halutaanko meitä parantaa. Voiko meitä parantaa? Mitä parantuminen on? Haluanko minä sitä?"

 

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Halloween-lukuhaaste

Hertta Vierulan kirjoittamassa ja Brocin tummasävyisesti kuvittamassa novellikokoelmassa Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta sisältää 10 enemmän tai vähemmän karmivaa novellia, joilla on mittaa kolmesta seitsemään sivua. Suosikkejani tästä kokoelmasta olivat Loviisa ja maailmakaikkeus, Muna ja Parantola, joskin pidin myös Supersankarin ja Rihmaston ideoista. 

 

Sammakkotyttö uskoo, etteivät meidän salaisuutemme ole niin harvinaisia kuin luullaan. Hän väittää, että monella aikuisellakin on suomuja selässä, että monella aikuisellakin on suomuja selässä, sarventyngät tukan alla, karvaiset jalkapohjat. Mutta ihmiset vaikenevat, häpeävät ja salailevat, jos se suinkin on mahdollista. -- näkevät paljon vaivaa sen piilottamiseen, millaisia ovat. Ja osoittavat sormella muita kaltaisiaan, ettei kukaan vain arvaisi totuutta. (s. 67)

  

Vierulan tyyli on sellainen, joka saa lukijan epäilemään lukemaansa, mikä on totta ja missä kohtaa luiskahdetaan kuvitelmaan. Hahmoilla on myös selkeitä mielenterveyden oirehtimiseen viittavia piirteitä, etenkin novellissa Pyjama. Novelleissa on minuun makuuni liikaa ötököitä ja eritteitä. Novellissa Rihmasto kertojaääni symbioituu sienten kanssa ja kolmeen sivuun on tiiviissä paketissa saatu aikaiseksi aistillinen kuvaus niinkin morbidista aiheesta.
   

Rihmasto pitää pehmeydestäni. Se työntyy korvaan ja kiipeää suupielestä sisään. Se riehaantuu limakalvoillani, tutkii ikenet ja poskien sisäpinnan. Se liukuu pitkin silmämunan pintaa. Rihmasto kietoutuu hiusten lomaan, nuuhkii päänahan hapanta tuoksua ja lipii talin hiusjuurista. Se syö kuolleen ihon jalkapohjistani. Kutittaa minua varpaidenvälistä ja tatuoi pohkeeseeni verkkonsa. (s. 53)

  

Loviisa ja maailmankaikkeus kertoo eläkeikäisestä Loviisasta, joka asuu yksin parin lehmänsä kanssa. Eräänä päivänä hän huomaa puussa kolon, josta hohtaa valoa. Hän pääsee mukaan Yhdistyneiden tähtikuntien kokoukseen ja edustamaan koko maapalloa. 

  

Rungon seinämistä roikkuu rihmoja, jotka viistävät Loviisan poskia kuin tunnustellen. Siten yksi niistä kiepsahtaa hänen kaulansa ympäri ja solahtaa korvaan. -- Kun Loviisa vetää päänsä ulos puusta, on jo ilta. Päätä särkee. Aivot poukkoilevat kallon sisällä kuin pakoreittiä hakeva asteroidi. (s. 27)

   
Munassa ollaan Hylkysaaren siirtolassa, jonne päätyvät kaikki ne, jotka eivät käy aivan täysin ihmisestä, kuten ne, joilla on suomuinen häntä. Parantolassa on samaa tunnelmaa. Päähenkilöstä putoilee toukkia ja hänen naapurihuoneessa asuu tyttö, jonka suusta tulee sammakoita aina kun hän avaa sen. Tästä tulee mieleen Tusina -kokoelmassa ollut Päivi Haanpään novelli Aina joku löytää (itsensä).
 

Luulen, että hevonen on yksi meistä. Kenties kaikki eläimet ovat. 

Ehkä jotkut meistä ovat vielä herkempiä kuin muut. Kadottavat itsensä, muuttuvat kokonaan toisiksi. Vai ovatko he löytäneet itsensä? Kuka täällä päättää, millainen pitää olla? (s. 66)

  

Kauhu ei ole genre, jota lukisin kovinkaan mielelläni, mutta etenkin Halloween -lukuhaasteen aikaan tulee luettua muutamia kirjoja, joissa on kauhun aineksia. Kuollut tyttö kumppaneineen aiheutti kyllä väristyksiä, mutta ei välttämättä niinkään kauhusta vaan inhosta. No, sukulaisia nuo taitavat toisilleen olla. Kirja sisältää 10 ällöä novellia täynnä eritteitä, raatoja ja mielenterveyden oirehtimiseen viittaavaa rivienvälikerrontaa.

  

Loitsu nousee sumuna kotonharjalle. Kuin loismato se kiemurtelee naakan suomuista jalkaa ylös, luikertaa sulkien alla ja tukahduttaa naakan nau'un työntyessään nokan kautta kurkkuun ja siitä naakan sydämeen. (s. 49)

 
Tämä kokoelman sopi hyvin yläasteikäisille ja lukiolaisille. Muita novellikokoelmavinkkejä:

• Magdalena Hai: Haiseva käsi, Kuolleiden kirja
• Päivi Haanpää & Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja
• Salla Simukka: Sytytä valot! / Sammuta valot!
• David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista
• Mikko Toiviainen: Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita

Arvosana:

Takakannesta: 

Tämä on Maatuvanlaakso, missä rakkaus sykkii sienirihmastossa ja kuollut tyttö tanssii syvyyksien olennon kanssa. Loviisa löytää pihapuusta yhteyden maailmankaikkeuteen, Sampsa yrittää pitää pientä hirviötä hengissä ja Kornelia etsii tietä ulos laitoksesta, johon hänet on suljettu. Kiehtovan tarinakokoelman maailmaa kansoittavat kuolleet ja elävät, peikot ja lohikäärmeet, laitapuolen kulkijat ja yksinäinen väki. Sekä lehmät.

Hertta Vierula on urbaanin fantasian taitaja, jonka kymmenessä sadussa kauneus kohtaa kauhun ja todellisuus nyykähtää polvilleen. Omintakeisten tarinoiden rinnalla hehkuvat Brocin upeat kuvitukset.

    

69 sivua, Karisto 2020

Joona Koiranen (toim.): Äänellä jonka kuulet - Spekulatiivisia novelleja sukupuolen moninaisuudesta

   

Lukuhaasteissa: Pride-lukuhaaste, Popsugar Reading Challenge: An anthology 

   

Sain vinkin Joona Koirasen toimittamaan antologiaan Äänellä jonka kuulet - Spekulatiivisia novelleja sukupuolen moninaisuudesta, kun kysyin Twitterissä parhaita lukuvinkkejä sateenkaarevasta kirjallisuudesta. Tämä olikin varsin mielenkiintoinen tuttavuus! Kokoelmassa on viisi novellia, joista etenkin kaksi ensimmäistä ovat dystopioita, joissa trans- ja muunsukupuolisuus ovat periaatteessa laittomia. Näihin on selvästi otettu ideoita omasta ajastamme, jossa on edelleen ihmisiä, jotka eivät halua hyväksyä ihmisyyden moninaisuutta.

   

Ensimmäinen novelli Pure mun anananasta on velopunk-romaaneistaan tunnetulta Taru Luojolalta ja tämä lyhyt tarina sijoittuu samaan maailmaan. Tapahtumat alkavat valtiossa nimeltä Murica, jonka päättelen olevan entinen Yhdysvallat. Kaksitoista vuotta aiemmin kaikki transsukupuoliset erotettiin armeijasta ja sen jälkeen suurin osa tummaihoisista, latinoista ja aasialaisistakin lähti masta. 

  

Kaksi sotilasta lähetetään soluttautumaan Batanaramiin, jonne on paenut joukko transihmisiä, joita pidetään uhkana Muricalle. Twin-Cam on palannut kaappiin ja saanut pidettyä työnsä, koska ei erotu ulkonäöltään liikaa. Hänelle ja hänen niin ikään nimimerkkiä käyttävälle kollegalle on kerrottu, että Batanaram on roistovaltio, joka on köyhä ja jossa ei ole vapautta, mutta heidän saavuttuaan toiseen maahan, he saavat huomata, että asunto, ruoka, lääkäri ja osa vaatteista annetaan tulokkaillekin ilmaiseksi. Jopa sukupuolen moninaisuuteen suhtaudutaan avoimesti.

  

"Oletteko tulleet Muricasta?" Kyllä. "Vainotaanko teitä sukupuolenne takia?" Ky-kyllä. "Olisiko teidän vaarallista palata sinne?" Kyllä. "Siinä tapauksessa tervetuloa Batanaramiin!" (s. 24)

  

Novellissa käytettiin termiä kvääri, joka on suomennos monelle varmaan tutummasta sanasta queer. Luojola käyttää muutoinkin värikästä kieltä, esimerkiksi polkupyörä on fitsi, pudottamisen sijaan römpsäytetään ja ananakset taivutetaan anananaina. 

   

Toinen novelli, Chia on Heidi Airaksisen kynästä. Se kertoo kahdesta ihmisestä, jotka eivät mahdu "standadrdiin". Ihmiset on jaettu eri yhteiskuntaluokkiin pisteytyksillä ja "poikkeavasta seksuaalisuudesta tai epäselvästä sukupuolesta tuomitut kansalaiset" ja "samansukupuolisesta haureudesta" syytetyt menettävät suurimman osan pisteistään ja saavat alimman luokituksen, minkä lisäksi heidät määrätään "eheyttävään hoitoon". Jopa kadut on jaettu kaistoihin, joilla eri luokkiin kuuluvat kulkevat. Novellissa on kiehtovia sateenvarjotarkastajia, joiden merkitys jäi kuitenkin hieman kryptiseksi.

 

Chia oli tosin menettänyt pisteitä jo syntyessään. Hänen kehonsa ei täyttänyt sukupuolen binäärisiä standadrdivaatimuksia, joten hänen kohtalonsa oli sinetöity jo synnytyslaitoksella. (s. 62-63)

    

Kolmas novelli on kokelman kummallisin (enkä tarkoita tätä negatiivisessa mielessä). Sinä et ole kasvi on Edi Kabonin kirjoittama. Se kertoo hyvin kiehtovalla tavalla muuttuneesta ihmisten yhteiskunnasta. Ensinnäkin, sanaa ihminen ei enää käytetä, sen tilalla on sana olemus. Olemukset käyttävät hupullisia kaapuja ja kommunikoivat puhumisen sijaan otsaruutujen välityksellä, sillä ruumista ei ole, on vain mieli. Pinnan alla kuitenkin kuplii kapina.

 

Hän katseli vastaantulevia olemuksia, jotka näyttivät kaikki tismalleen samanlaisilta. Ainoastaan pituus erotti heidät toisistaan. (s. 77)

  

Oma suosikkini on kokoleman neljäs novelli, Asa Palon V-sana (jolle annan neljä tähteä). Se hyödyntää spefisarjoista tuttua trooppia eli jossain vaiheessa tulee jakso, jossa hahmojen pitää päättää kumpi koetuista maailmoista on oikea, kumpi harhaa. Näitä on ollut mm. Doctor Whossa (kausi 5, jakso 7 "Amy's Choice") ja Buffy, vampyyrinmetsästäjässä (kausi 6, jakso 17 "Normal Again").

 

Pyydän paperia ja kynää ja piirrän huojuvan, alkueliötä muistuttavan alueen. Selitän, sen olevan eräänlainen spektri. Että siinä missä heidän näkökulmastaan on olemassa ainoastaan kaksi vastakkaista sukupuolta, kuin janan eri päät, minulle koko spektri on yksi suuri sukupuoliavaruus. Minä en osaa asettaa itseäni janalle, tarvitsen avaruuden verran tilaa ollakseni minä. (s. 123-124)

  

Päähenkilö Auri elää polyamorisessa kommuunissa maailmassa, joka postapokalyptinen (kun kirjoitin J.S. Meresmaan Dodosta peräänkuulutin lisää polyamoriaa kirjallisuuteen, en kyllä arvannut, että näin nopeasti olisin saanut lisää). Mitään tarkkaa ei kerrota, mutta pieniä vihjeitä vilahtelee tekstissä. On saastealue, joka leviää ja radiokanavia hiljenee laitteiden hajottua. "On kulunut vasta pari sukupolvea siitä, kun maailmassa alkoi uusi aamu pitkän ja pimeän romahduksen jälkeen." Tässä maailmassa ihmiset ovat palanneet kalevalamaisille juurilleen, elämistä puhutaan eufemismein "etteivät ne kuule ja ota kutsuna". Esimerkiksi variksia karkotetaan loitsuin ja niitä kutsutaan harmaapaidoiksi, roskapuluiksi, paskalinnuiksi, vainovarpusiksi ja mustapäiksi.

 

En minä ole... nainen. Saan soperrettua ennen kuin itku tulee. -- Kaikki tämä epäily, kyseleminen ja olettaminen ovat väsyttäneet minut. -- Minua kuulusteltiin. Yksi oli ainakin lääkäri, ja hän yritti udella minulta, miksi minä en tunne kuuluvani siihen sukupuoleen, mihin henkilötunnukseni minut lokeroi. Ja että mikä minä sitten olen. (s. 117 ja 123)

  

Välillä Auri näkee unta toisesta maailmasta, jossa on kyberpunkmainen ja totalitaristinen fiilis. Hän on kieltäytynyt tekemästä ilmaista työtä, päätynyt aktivoitavaksi ja hallituksen naisille osoitettuihin yhteiskunnan rakentamiseen liittyviin tehtäviin, vaikka Auri ei identifioidu naiseksi. Loppu on avoin, mutta lukijalle annetaan vihjeitä, kumpaan maailmaan Auri lopulta asettui. Tätä novellia oli tosi kiva lukea! 

  

Kokoelman viides novelli on antologian ainoa kauhugenren edustaja. Nalle Mielosen Ulvova talo kertoo kartanosta, joka sijaitsee Pohjois-Karjalassa, vain täpärästi Suomen puolelle jääneellä mäellä, millä on pitkä historia. Paikka tunnetaan Neidonlehdosta, maagisesta energian risteämiskohdasta, missä on tehty urhauksia ja palvontaa. Kartano on rakennettu tuon pyhätön ympärille. 

 

Eniten Hukkaa kuitenkin vaivasi tohtori Kajaksen maalaamat taulut, joita oli ripoteltu -- ympäri taloa. -- maalauksissa toistui keltaiseen puettu hahmo, joka esiintyi joissakin teoksissa miehenä, toisissa naisena. Ja lähes aina hänen läheisyydessään oli myös pimeydestä tunkeutuva olento, jonka muoto vaihteli -- osia vuohesta kuin mustasiipisestä korpista. (s. 144)

  

Talo alkoi ulvoa vasta 1970-luvulla, kun sen omistaja vaihtui. Myös kartano muuttui uuden omistajan aikana, sillä hän rakensi kartanoon kuumepainajaista muistuttavia, käärmemäisesti luikertelevia käytäviä, piilotettuja kulkuväyliä, salaisia huoltoportaikkoja ja paneelien taakse kätkettyjä huoneita. Novellin päähenkilö on taiderestauroija nimeltään Hukka. "Onko se sinun oikea nimesi? -- Kuinka niin arkipäiväisen oloinen utelu saattoi tuntua niin uskomattoman sopimattomalta?"

 

Joillekin ihmisille sana "trans" oli kirosana, joka muutti heidät hetkessä näennäisen tavallisista kansalaisista heinähankoja ja soihtuja heiluttaviksi lynkkauspartioiksi. Kuinka vaikeaa heillä mahtoikaan olla näinä moderneina aikoina. Ennen pedot sentään tunnisti: Frankensteinin hirviö oli -- selkeä kummajainen. Mutta nykyään hirviöt pukeutuivat valepukuihin, söivät hormoneja, kävivt leikkauksissa ja hiiviskelivät väärissä pukukopeissa saalistamassa seuraavaa uhriaan. Mikään ei ollut turvassa, eivät edes julkiset naistenhuoneet ja niiden pyhä koskemattomuus. (s. 149)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Sukupuolen moninaisuudesta puhutaan yhä enemmän, mutta merkitystä on myös sillä, kuka puhuu. Tämän antologian tarkoituksena on nostaa esiin lahjakkaita kirjoittajia ”meiltä meille” -periaatteen mukaisesti.

  

Kokoelman viisi novellia kertovat dystooppisista tulevaisuuksista, joissa piilee toivon ja rakkauden siemen, yhteiskunnista, joissa kaikki ei ole sitä miltä näyttää, sekä talosta, jonka kammottaviin sokkeloihin on piilotettu ikiaikainen voima.

  

Tämä kirja on tehty juuri sinulle.

  

173 sivua, Ääres 2019

    

Luettu myös täällä: Nuori voima

Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen

"Nääh, olen mä nähnyt kummempaakin -- Tää on Uhriniituntakainen"

      

    

Arvostelukappale. Olen arvostellut kirjan myös Tähtivaeltajaan 2/2020.

   

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 16. Kirjalla on kirjassa merkittävä rooli, Popsugar Reading Challenge: A book with the same title as a movie or TV shhow but is unrelated to it

      

Tähtivaeltaja-arvostelu tästä Kuolleiden kirjasta oli yksi iso syy, miksi tartuin Magdalena Hain edelliseen kauhunovellikokolemaan Haiseva käsi. Olin myös julkisesti Twitterissä luvannut tarttuvani siihen viimeistään Halloweenin aikaan. Kun olin siis lukenut vanhemman kokoelman saadakseni tarvittavat taustatiedot Uhriniituntakaisesta, Hain tyylistä kirjoittaa kauhua ja suosikkihahmoksi nousseessa Rukoilija-Sirkasta, tartuin kiinnostuneena tähän toiseen kokoelmaan. 

    

"Älä sure vainajia", se sanoi. "Meihin ei satu enää. vain suremaan jäävät kärsivät." (s. 179)

   

Pidin tästä kokoelmasta edeltäjäänsä enemmän, vaikka Rukoilija-Sirkkaa siinä oli hieman liian vähän. (Toivottavasti muutaman vuoden päästä ilmestyy vielä kolmas kauhunovellikokoelma, luulen, että Uhriniituntakaisesta ja Sirkasta ei ole kerrottu vielä läheskään kaikkea.) Novelleja on tällä kertaa 16 ja lisäksi kaksi muuta lyhyttä tekstiä. Yleisfiilikseltään tässä oli pelottavampi tai kammottavampi fiilis, etenkin Kepponen oli kauhistuttava, siis oikeaa painajasmateriaalia. Suosikkinovellini olivat Kuningaspeli, Korppikesä, Musta tonttu ja Hemmetin nimeen, Ruu!

     

Eikä ne peffafinnit olleet mitään pikkunäppyjä, vaan sellaisia tulivuorimaisia mätäkasvaimia, joiden päällä istuminen seitsemän tuntia päivässä oli pahempaa kuin vesikidutus. (s. 188)

  

Nimikkonovelli Kuolleiden kirja kertoo nimensä mukaisesti pahaenteisestä kirjasta. Se kuului Teemun äidille, jolle kirja myös koitui kohtaloksi. äiti oli mustien tekstien tutkija, jonka kirjan sisässä asuva pahuus korruptoi. 

  

Voiko kirja olla melkein kuin elävä olento? Teemu ajatteli. Voiko se olla niin elävä, että se synnyttää hirviöitä? (s. 138)

    

Hemmetin nimeen, Ruu! on teoksen täyteläisimpiä novelleja. Se kertoo Ruusta, joka ei halua kiroilla (samaistun) ja siksi hän manaa vahingossa paikalle Perkeleen sijaan tämän siskon Penteleen. Tektissä viitattiin myös Supernaturaliin ja se käsittelee (ainakin minusta) trans- tai muunsukupuolisuutta. 

   

Papan silmät olivat muuttuneet jo täysmustiksi. Ne tekivät niin aina, kun ukon verenhimo kävi liian voimakkaaksi. Ruu vihasi nähdä pappaa tällaisena. Hänestä tuntui, että se, joka oli tullut papan mukana sairaalasta heidän kotiinsa, kurkkisi häntä papan silmistä ja pyrkisi ulos. (s. 156)

     

Kuningaspeli on hieno ja ahdistava novelli siitä, kuinka tietokonepelistä tuleekin totta. Haisevassa kädessä oli myös vastaava peleihin liittyvä novelli FPS. Tässä ei kuitenkaan vain yksi ihminen katoa peliin vaan erään päivityksen myötä se tunkeutuukin todelliseen maailmaan health-palkkeineen ja lootteieen. Kun pelin hahmojen aseet ja ulkoasutkin astuvat mukaan kuvioon, novellin päähenkilö huolestuu, mitä oikeasti tapahtuu voitetuille pelaajille, jotka näyttävät vaipuvan koomaan. 

   

Joskus sitä unohti, että opetkin saattoi olla gamereita. (s. 39)

   

Korppikesä on aivan loistava paranormaalin romantiikan suuntaan silmää vinkkaava novelli Sunnivasta, joka ihastuu ollessaan kesätöissä hautausmaalla. Tätä olisin voinut lukea pudemmänkin tekstin verran. 

   

Kun Sunniva oli ollut kolmetoista, hän oli päättänyt alkaa gootiksi. Kun hän oli -- värjännyt pitkät, vaaleat hiuksensa ekaa kertaa mustiksi, äiti oli purskahtanut itkuun -- Kun hän oli alkanut kuunnella mörkömusaa, vaari oli soittanut valistakseen saatananpalvonnan vaaroista. (s. 77)

  

Musta tonttu kertoo vinksahtaneista, pahoista tontuista, joita Rukoilija-Sirkka käsittelee oppilailleen epätavallisen biologian tunnilla. Yksi tuollainen ryökäle on päässyt luokkaankin, vaikka oppilaat eivät sitä huomaakaan. Sirkalla on ollut pitkään teoria siitä, kuinka Uhriniituntakaisen ihmiset iän myötä menettävät kykynsä nähdä ja uskoa yliluonnolliseen. Hän kuitenkin värvää yhden oppilaistaan tonttutaistoon, tuhkaa karisevia olentoja alkaa tunkea luokaan lisää. "Tonttukaaos", Sirkka murahti. "Ja juuri kun selvittiin influenssasta."

    

"Jos pitää alkaa tontuntappohommiin, aion todellakin kuunnella siihen sopivaa musiikkia." (s. 118)

   

Arvosana:

   

Takakannesta:

Tervetuloa Uhriniituntakaiseen! On pelkkää pahaa puhetta, että täällä muka tapahtuisi enemmän selittämättömiä onnettomuuksia kuin muissa vastaavankokoisissa kunnissa. Varsinkaan Uhriniituntakaisen hautausmaassa ei ole kerrassaan mitään kummallista. Täällä ei ole aavebussia kiertämässä öisin, ei pahantahtoisia mustia tonttuja, kostonhimoisia ragemutseja, kirottuja kirjoja tai päättömiä hirvimiehiä.

  

Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen on hyytävä, ihastuttava ja naurattava kauhutarinakokoelma nuorille. Kirjassa on tarinoita niin keppariharrastajalle kuin gamerillekin, ja novelleissa käsitellään muun muassa ensirakkauden vaikeutta, hiertäviä perhesuhteita ja kuolemaa. Kokoelma on odotettua jatkoa teokselle Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta (2016).

  

Magdalena Hai on kirjailija ja novellisti, jonka teokset olleet ehdolla lukuisille palkinnoille ja voittaneet mm. Tulenkantajan 2018 (Kurnivamahainen kissa) ja Kirjavan ketun 2014 (Kerjäläisprinsessa). Hain teosten käännösoikeuksia on myyty Saksaan, Venäjälle, Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan.

  

189 sivua, Karisto 2020

    

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet

Magdalena Hai: Haiseva käsi

"Tuijotin kättä, joka oli harmaa ja valkoinen. 
Niin kuin mallinuken käsi. Yhtä kylmä. Eloton."

        

    

Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti, Popsugar Reading Challenge:
 
Kauhu ei todellakaan ole omin genreni. Olen kyllä yläasteella lukenut R.L. Stinen kirjoja ahmien, mutta niiden kauhu on kuitenkin melko kepeää. Magdalena Hai on yksi suosikkikirjailijani, mutta silti suhtauduin varauksella hänen muutaman vuoden takaiseen paljon kehuttuun kauhunovellikokoelmaansa Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniitukaisesta.

Onneksi monissa novelleissa oli samaa Stinen kanssa ja niistä tulikin suorastaan nostalginen fiilis. Kokoelmassa on 18 novellia (+ kaksi muuta lyhyttä tekstiä) ja niistä suosikeiksini nousivat Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa, Pikajuna 214 Uhriniituntakaiseen ja Takarivin tyttö. Pidin todella paljon toistuvasta hahmosta Rukoilija-Sirkasta.

Bilsan ope oli nimeltään Sirkka, mutta me sanottiin sitä Rukoilija-Sirkaksi, koska se oli pitkä ja laiha ja näytti suuttuessaan siltä kuin olisi voinut syödä oppilaalta pään. (s. 35)

 
Osassa novelleista on todella omaperäinen idea, osa pohjaa kauhun klassisiin hahmoihin, kuten ihmissusiin. Nimikkonovellissa Haiseva käsi kaikki Uhriniituntakaisen koulun opettajat muuttuvat zombeiksi. Siitä tulee hieman mieleen Maarit Verrosen novellikokoelman Muutama lämmin päivä Luovuttaja. Pahanukke on melko tyypillinen tarina riivatusta nukesta, jollaisia löytyy muutamia "oikeitakin" kauhumuseoista. Namusetä muistuttaa Slender Mania ja Pelastavien kirkonkellojen novellin kuolleiden kirkonmenoista löytyy mainintoja kansanperinteessä. 

     

Kemianope Mikan kerrottiin menettäneen toisen kätensä auto-onnottemuudessa. Vasemman, niin että se ei haitannut kovin paljon opettamista, mutta sen verran kuitenkin, että tuli mahdolliseksi tehdä siirrännäisleikkaus. Mika päätti tehdä sen ensimmäisten joukossa. (s. 212)

    

Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa on puoliksi söpö, puoliksi kammottava tarina siitä, kuinka pehmolelut suojelevat omistajaansa sängyn alla asuvalta hirviöltä. Se voi tulkita olevan allegoria mielenterveyden oirehtimiselle (samoin kuin myös novellissa Näkymätön, jossa äiti ei enää näe ystäviään tai toista lastaan). Päähenkilö on perinyt alttiutensa joutua sängynalusmörön ahdistelemaksi isältään.

Pahimillaan mokoma lonkero-otus valtaa uhrinsa mielen, jolloin peli on käytännössä menetetty - näin kävi isälle. Kummitäti lähettää 13-vuotiaalle Ninnille joulahjaksi uuden ja entistä voimakkaamman pehmon, herra Pörrö nimisen nallen. Vanha Jänö Pupunen kun hävisi taistelun. Ninni ei aluksi arvosta nallea, ja häntä riivavat jokaöiset painajaiset. Onneksi herra Pörrö pääsee lopulta tekemeään sitä, mitä varten se tehtiin eli puolustamaan Ninniä. 

 

Hetken päästä portaista kuului pehmoisten tassujen teputus. Pieni ruskea nalle livahti ovenraosta Ninnin honeeseen ja kiipesi Ninnin vuoteen jalkopäähän. Siinä se tarkkaili nappisilmillään koko yön Ninniä - ja Ninnin unia. (s. 193-194)

 
Pikajuna 214 Uhriniituntakaiseen muistuttaa paljon paria Doctor Who -tv-sarjassa nähtyä jaksoa. Toivo on hieman pelokas poika, jonka täytyy saada tietää, kuinka kaikki toimii, jotta hänen mielikuvituksensa ei kuvittele asioiden laittaa paljon kammottavammaksi. Ninpä hän on opetellut kaikki junan pysähdyspaikat ulkoa. Eräs matkustaja kysyy, pysähtyykö juna Uhriniituntakaisessa ja Toivo kummastelee, kuinka se olisi mahdollista, sillä paikkaa ei ole mainittu listalla. 

   

"Tämän junaradan ajalliset vaihtelut ja madonreiät antavat minunlaiselleni opettajaihmiselle mukavan tilaisuuden käsitöiden tekemiseen, mutta mahdollistavat harmillisesti myös kaiken maailman ilkiöiden matkustamisen huomaamattomasti kiskoilla." (s. 147)

   
Takarivin tytön päähenkilö on Eleanor & Parkin Eleanorin tapaan uusi oppilas, jolla on iso, punainen, kihara tukka, joka tekee hänestä täysin näkyvän kaikille. Pirita haluaisi olla niin kuin tuo mystinen takarivissä istuva tyttö, jota kukaan ei huomaa, tai ainakin yrittää olla huomaamatta. Novellissa oli hieno stinemäinen loppukäänne, joka päsee yllättämään.

"Mun täytyy tietää", Pirita sanoi. "Miksei kukaan puhu sille? Miksi kaikki teeskentelee, että sitä ei ole? Kerro mulle edes jotain?"

--

"Sen nimi taitaa olla Maaria." -- "Mutta Pirita... ole kiltti ja unohda se."

--

"Miksi?"

--

"Koska mä en halua menettää sua." (s. 164)

   
Vaikka en saanutkaan kalmon väristyksiä teosta lukiessani, oli monessa tekstissä todella ahdistava asetelma, vaikka huumoriakin oli mukana. Ne käsittelivät myös nuorten elämässä olevia todellisia asioita, kuten uuteen kouluun menemistä, kiusaamista ja näkymättömyyden tunnetta. Tämä onkin erittäin mainio kokoelma yläkoululaisille, kuten siitä olen kehuja kuullut. Luin myös Hain toisen kauhunovellikokoelman Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen ja arvostelin sen Tähtivaeltajaan 2/2020. Blogissakin kommentoin sitä lyhyesti vielä tämän pääsiäisen aikana.
 

   

Arvosana:

   

Takakannesta:

Kauhutarinoiden kokoelma nuorille pelottaa ja naurattaa

  

Zombeja, aaveita ja mörköjä ei ole olemassa! …Eihän? No, Uhriniituntakaisen kylässä ei aina voi olla varma… Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta on yhtä aikaa karmea, kaunis ja ilkikurinen tarinakokoelma nuorille.

  

Kemianopettajan käsi haisee päivä päivältä pahemmalta. Pikajunaan 214 nousee mummolaan matkustavien Irinan ja Toivon lisäksi laiha nainen, jolla on hyönteismäiset silmälasit. Tivolin onnenonginnasta voitettu nukke ei taida olla ihan tavallinen… Kirjan tarinat säikyttävät, hihityttävät ja käsittelevät pinnan alla monia nuoria ahdistavia asioita, kuten koulukiusaamista, vanhempien eroa ja yksinäisyyttä.

  

229 sivua, Karisto 2016

   

Luettu myös täällä: Turun Sanomat, Tähtivaeltaja, IBBY Finland, Taikakirjaimet, Neverendingly, Kirjaston Kummitus, Luettua elämää