Jyri Paretskoi: K15 | Päivi Haanpää & Marika Riikonen (toim.): Tusina

"Mä en aina ihan tarkalleen tiedä, mitä ihmiset tarkoittaa, jos ne tarkoittaa jotain

ihan muuta kuin mitä ne sanoo. Siks mä joudun aika usein vaikeuksiin."

  

   
Lukuhaasteissa: Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste
  

Olen kuullut paljon ylistystä Jyri Paretskoin teoksista, niinpä tartuin hänen uusimpaan, alle satasivuiseen nuortenkijaansa K15. Nuorten vähentynyttä mielenkiintoa ja keskittymiskykyä kirjoja kohtaan yritetään pituuden ja nimen lisäksi herätellä chattimaisella kansikuvalla ja nololla mokalla (erään hahmon lerssi jäi oven väliin). Lisäksi teoksessa esiintyy väärässä paikassa oleva dildo.

Mua ei kauheasti kiinnosta, mitä muut ajattelevat ja sanovat ja tekevät. Mulla on omatkin aivot ja mä osaa käyttää niitä. Mulle on ihan samantekevää, mitä muut teistä ajattelee. Mä saa olla teidän seurassa oma itseni eikä mun tarvitse teeskennellä tai esittää jotain, mitä mä en ole. (s. 55-56)

Paretskoi on saanut kehuja nuorille suunnattuista teoksistaan, ja hänen sanotaan hyödyntäneen opettajan ammattiaan kirjoittaessaan. Minulle teoksessa parasta oli kuitenkin sen lyhyys, sillä paljon pidempänä tätä tarinaa olisin tuskin jaksanut - ja minä tykkään paksuista kirjoista (esim. Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjasta löytyy yli 1000 sivuisia tiiliskiviä).

  

Mikä sitten meni pieleen tässä takakannessa Skamiin verratussa kirjassa? Aika pitkälti kaikki alkaen siitä, ettei teoksessa ole mitään Skamin kaltaista. Päähenkilö on pian 15-vuotta täyttävä Roni, jonka äidillä on lukittu kaappi. Kaapi avataan vasta, kun Roni on saavuttanut tuon maagisen ikärajan. Pojalla on pitkä lista kysymyksiä äidilleen. Suurin osa kysymyksistä käsittelee isää, josta ei  teoksessa paljoa puhuta, mutta joka ilmeisesti ei ole osa Ronin elämää. Äiti kuitenkin sanoo aina, että vastaus on K15 ja Ronin täytyy odottaa.

    

- Sori, Roni sanoi pahoillaan. - Mun pitäisi kai opetella olemaan sanomatta joitain asioita ääneen. 

- Mun mielestä on tosi hienoa, että sä sanot kaikenlaisia asioita ääneen. (s. 61)

  

Roni on aika erikoinen tapaus. Hän avaa suunsa väärään aikaa väärässä paikassa, eikä hoksaa, mikä meni pieleen, koska ei osaa lukea ihmisiä. Ja sekös saa luokan muut oppilaan pitämään hieman reppanaa Ronia silmätikkunaan, eikä hänen lyhyt pinnansa auta asiassa. Hän pitää kuitenkin fysiikasta. Niinpä kuulostaakin, että pojalla on autismin kirjoon kuuluvia piirteitä, ja teoksesta tulee hieman mieleen Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillinen tapaus. 

  

Kiusaaminen jatkuisi varmasti vaikka kuinka kauan, ellei luokalle tullut uusi tyttö Sara, joka osaa itsepuolustuslajeja, sanoisi kiusaajille ei. Sara on teoksen ehdottomasti kiinnostavin hahmo, hauska ja rohkea. Hän on rohkesti oma itsensä ja loppu puolella teosta hän järjestää tempauksen, joka rikkoo tabuja.

  

- Mä halusin tulla sun luokse. 

- Ai. Miks? Roni kysyi. 

- Siks että mua ärsytti, kun sulle naurettiin ja huudettiin. Ja siksi että sä oot kiinnostava. Erilainen. 

- Joo. Niin mulle on sanottu. Outo. Friikki. Kummallinen. Vajakki. Ja niin edelleen. Se on varmaan ihan totta, koska mustakin tutuu, että mä oon ihan outo ja erilainen. 

- Sä oot hyvällä tavalla erilainen. Sä puhut suoraan ja sanot mitä ajattelet. Mun mielestä se on hienoa eikä yhtään friikkiä.  (s. 12)

Teos yrittää vastata tarpeeseen eli siihen, kuinka lapset ja nuoret saataisiin lukemaan enemmän, mutta en ole varma, toteuttaako se lupauksensa. Tarina on liiankin lyhyt, jotta se ehtisi kertoa tyydyttävän juonikaaren, sillä tapahtuma-aika ei tainnut olla edes yhtä vuorokautta. Ensimmäinen kirja ei ehdi sinne asti, että vietettäisiin Ronin synttäreitä, mutta jo lokakuussa on tulossa jatko-osa K15 - Salaisuuksia, joka varmastikin jatkaa mysteerin avaamista. 

Kun homma sitten alkaa kulkemaan, kirja loppuu eikä se välttämättä herätä riittävän vahvaa halua lukea jatko-osaa. Saatan kuitenkin katsastaa senkin, sillä ovathan nämä luvatusti lyhyitä (jopa niin lyhyitä, että sarjan kaksi osaa olisi voinut painaa yksiinkin kansiin) ja minua jäi lievästi ärsyttämään mitä Ronin äidin kaapissa on.  Harmittelen, että lukukokemukseni ei ollut parempi.

  

Tein tämän kirjan innoittamana uudet aihetunnisteet "lyhyt kirja" ja "alle 100 sivua", koska niistä voi olla hyötyä jollekin. Täytyy jossain välissä käydä vanhempia postauksia läpi ja lisätä nämä niihinkin. 

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Uusi sarja Skamin hengessä! Huumoria, suoraa puhetta, erilaisuutta, ystävyyttä.

  

Roni pitää listaa asioista, jotka ovat äidin mukaan K-15 eikä niistä siksi voi vielä puhua. Kahden viikon päästä Roni saavuttaa maagisen iän ja aikoo vaatia äidiltään vastauksia: Mitä äidin lukitussa lipastossa on? Voiko suklaamyrkytykseen oikeasti kuolla? Voiko seksirobotin tilauksen maksaa pienissä erissä viikkorahoista? Kuka isä on?

  

Koulussa Ronin luokalle ilmestyy jumalaisen kaunis Sara, jolle Roni lupaa vahingossa lahjoittaa poikuutensa. Ronista salaa kuvattu video leviää netissä ja aiheuttaa, paitsi kiusaamisaallon, myös kansainvälisen sensaation, jonka jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Paitsi Roni.

  

80 sivua, Otava 2018

Muualla sanottua: Etelä-Suomen Sanomat, Lastenkirjahylly, Kirsin kirjanurkka, Neverendingly, Kirjakko ruispellossa, Luettua elämää

"Karrelle palakoon myös tämä kirottu maa - kenties se yhtenä päivänä
nousee tuhkasta uutena ja puhdistuneena."

    

  

Tämän postauksen toisena teoksena on Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittama novellikokoelma Tusina, joka sisältää - kuten ehkä voi arvatakin - kaksitoista novellia, jotka kaikki kertovat tavalla tai toisella nuoruudesta. Tekijät ovat havainneet yläkoulun ja lukion äidinkielen opetuksessa vajeen eli novellien puutteellisen käsittelyn nuoria kiinnostavalla tavalla. Kirjan lisäksi on tehty myös oheismateriaalia, joka on ladattavissa ilmaiseksi. 

  

Kokoelma onkin kirjoitettu täyttämään aukko ja samalla selittämään mikä on novelli. Teoksen tekstit edustavat monia lajityyppejä ja ne kertovat laajoista aiheista: realismia nykyajasta ja historiasta,  kauhua ja heppatyttöjä, ihastumisia ja oman itsen löytämistä. Hyvin monipuolinen kattaus siis.

  

Kokoelman novellit:

1. Hannu Luntiala: Kunnian ja omantunnon kautta
2. Magdalena Hai: Elisan huone
3. Anneli Kanto: Eväät
4. Marika Riikonen: Prinsessa
5. Alexandra Salmela: Puu
6. Roope Lipasti: Yösuunnistus
7. Päivi Haanpää: Aina joku löytää (itsensä)
8. J. S. Meresmaa: Kutoja
9. Riina Katajavuori: Sikavähän tähtiä
10. Mike Pohjola: Mustavalkoinen tyttö
11. Nelli Hietala: Varmat merkit
12. Harry Salmenniemi: Ihminen

   

Kuten novellikokoelmissa yleensäkin, osa teksteistä puhutteli minua ja osa ei. Etenkin kokoelman ensimmäinen (jolla no mittaa vain kaksi sivua) ja viimeinen teksti ovat minusta hieman huonoja edustamaan novelleja tällaisessa kokoelmassa, jossa jokaisen tekstin tulisi olla timanttisia. On kokoelmassa kuitenkin pari helmeäkin. Magdalena Hai on kirjailija, jolta haluan lukea kaikki ilmestyneet teokset. Niinpä luettuani Elisan huoneen varasin hänen kauhunovellikokoelmansa Haiseva käsi Halloween -lukuhaastetta ajatellen. Kyseinen teksti nimittäin sijoittuu Uhriniituntakaiseen, paikkaan joka mainitaan kirjailijan oman kokoelman alaotsikossa.

  

Kun mä kuulin Elisan tarinan, mä hyväksyin kotikummituksen osaksi mun elämää. (s. 20)

  

Anneli Kannon Eväät sijoittuu vuoden 1918 eli Suomen sisällissodan paikkeille. Myös hänen tekstissään on viittaus aiempaan tuotantoon, sillä Kannolta on julkaistu teos Lahtarit viime vuonna ja lahtareita löytyy novellistakin. Alexandra Salmelan Puu muistuttaa hieman Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita-satukirjasarjaa. Tarinassa vuorottelee pojan ja puun näkökulmat. mutta se on varsin karua luettavaa. Marika Riikosen Prinsessa on puolestaan kertoo heppatytöstä. Roope Lipastin Yösuunnistus kumartaa erään satuklassikon suuntaan ja kertoo sen uudella, odottamattomalla tavalla.

  

Metsä on kostea, kuusista tipahtelee pisaroita, savu sekoittuu pihkan ja maatuneen hajuun. (s. 39)

Polulla maan pinnassa kulki juuria ristiin rastiin. Ne näyttivät versiuonilta. (s. 84) 

  

Yksi kokoelman suosikkinovelleistani on Päivi Haanpään Aina joku löytää (itsensä). Se on maagista realismia edustava novelli, joka avautuu pikkuhiljaa kauniiseen loppuun. Teksti tuo hieman mieleen Siri Kolun teoksen Pelko ihmisessä. Pidin paljon myös J.S. Meresmaan Kutoja, joka edustaa kokoelman steampunkimpaa päätä muistuttaen M.A. Tyrskyluodon Osuuskumman antologiaan Murtumia maisemassa kirjoittamaa novellia Tehtaan jumala. Tämä taisi olla vasta toinen tutustumiseni Meresmaan teksteihin, vaikka tarkoituksenani onkin novellien lisäksi lukea hänen romaanejaan. Etenkin Mifonki-sarja on saanut kovasti kehuja.

   

- Ku ei tiedä ketkä muuttuu ja ketkä ei. Ja millaisiksi. 

- En mäkään tienny ennenku se kertoi. Mutta eihän se tietysti näykään kuin kerran kuussa. (s. 95)

Tunsin heidän katseensa ja sen, kuinka he päättivät inhota minua samalla hetkellä kun näkivät minut. (s. 99)

  

Riina Katajavuoren Sikavähän tähtiä kertoo maahanmuuttajaperheestä teini-ikäisen pojan silmin. Se on varsin silmiäavaava teos, etenkin maahanmuuttajiin negatiivisesti suhtautuville lukijoille. Minulle tärkeintä tässä tekstissä oli sen välittämä tunnelma, tietynlainen melankolia, joka toisaalta tuntuu leimaavan jokaista teoksen novelleista. Mike Pohjolan Mustavalkoinen tyttö kuuluu myös kokoelman top 5 teksteihin. Se kertoo tytöstä, joka äitinsä kuoleman jälkeen muuttuu mustavalkoiseksi ja hän menettää lisäksi kykynsä nähdä värejä. Varsin monitasoinen ja vertauskuvallinen tarina, josta tulee mieleen Tove Janssonin Näkymätön lapsi.

  

Se ei tule näkymään niistä päällepäin, onko ne syntyneet Helsingissä vai Kirkukissa. Jotkut näkee vaan ruskeat silmät ja mustan tukan eikä muuta. Sillä mä en voi mitään. (s. 120)

Koulussa häntä tuijotettiin. Värien meressä kulki yksi, joka oli musta ja valkoinen. (s. 133)

  

Kokoelman positiivisin novelli on Nelli Hietalan Varmat merkit. Pidin Hietalan tyylistä suuresti ja lainasin kokoelman luettuani hänen teoksensa Kielillä puhumisen taito. Novelli kertoo mummonsa kanssa matkustavasta nuoresta, joka tapaa sattumalta lentokoneessa kiinnostavan tyypin, joka pelastaa koko loman. 

    

Kuivien peltojen, matalien kiviaitojen ja likaisten lampaiden keskelle ilmaantuva kylä oli autio kuin ydinkokeen jäljiltä. (s. 150)

  

Ollakseen opettajan työvälineeksi kirjoitettu, kokoelma oli mahdottoman epätasainen ja esimerkiksi repliikit oli merkitty usealla eri tavalla. Olisin itse nähnyt mieluummin repliikit yhtenäisellä tekniikalla. Myös genrevalinnat tai enemmänkin niiden suppeus myös hämmästytti, kun se erityiosesti mainittiin esittelytekstissä. Kokoelman voi toki lukea myös muutenkin kuin vain äidinkielen tunteja ajatellen, ja sellaisena tämä toimii varmasti paremmin. 

  

Kokoelman lukeminen oli varsinaista vuoristorataa, positiiviset yllätykset ja pettymykset vuorottelivat, mutta onneksi heikosta aloituksesta ja lopusta huolimatta, oli kokonaisuus kuitenkin ihan mielenkiintoinen ja melkein jokaisesta tekstistä löytyikin jotain hyvää tai ajatuksia herättävää. 

  

Jos novellit kiinnostavat, tässä pari lukuvinkkiä: J.S. Meresmaa ja Christine Thorel: Murtumia maisemassa,  Salla Simukka: Sammuta valot! / Sytytä valot!, David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista, S. Kola: Ruususen iholla, Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha 

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Maahanmuutto, sukupolvien välinen kuilu, erilaisuus, yliluonnolliset kohtaamiset, raastavat ja kutkuttavat ihmissuhteet, sisällissota…

  

Tusina tarjoilee kirjon novelleja, jotka on suunnattu erityisesti nuorille. Kokoelmassa suomalaiset kirjailijat kirjoittavat kukin omalla tyylillään: mukana on esimerkiksi steampunkia, yllättäviä kertojaratkaisuja, romantiikkaa ja kauhua.

  

Kokoelma osoittaa, miten monipuolisesti nuorille voi kirjoittaa. Se haastaa pohtimaan, mikä tekee tekstistä nimenomaan nuorten novellin.

  

Kirja on koostettu yläkoulun ja toisen asteen opiskelijoita ajatellen. Novellit sopivat erinomaisesti opetukseen: niiden avulla voi tarkastella kaunokirjallisuuden keinoja ja rakenteita, mutta ne sopivat aiheiltaan myös keskustelunavaajiksi.

  

Päivi Haanpää on tamperelainen kirjoittaja ja sanataiteen sekatyöläinen. Marika Riikonen on tamperelainen toimittaja ja novellisti. Tusina on toinen heidän yhdessä toimittamansa novellikokoelma.

  

188 sivua, Tammi 2018

Kirja on luettu myös täällä: Sivutiellä, Kirsin kirjanurkka, Lastenkirjahylly, Kirjahyllyssä