maanantai 2. joulukuuta 2019

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

"Oletteko koskaan maistanut arsenikkia?"
     
   
   
Shirley Jacksonin kauhuromantiikan klassikko Linna on aina ollut kotimme käännettiin suomeksi vasta viime vuonna, eikä hänen tunnetuinta teostaan (josta on tehty useita elokuvia ja tv-sarjojakin), The Haunting of Hill House ole vieläkään käännetty (toivottavasti tämä vääryys korjattaisiin pian). Huomasin teoksen joissakin blogeissa, mutta en vielä tuolloin kiinnostunut siitä, kirjan kansikuva kun ei herätä oikein mitään ajatuksia. Kun sitten mietin tämän vuoden Halloween-lukuhaasteeseen sopivia teoksia, törmäsin uudelleen tähän kirjaan ja kiinnostuin siitä todella paljon. 
   
Alkupuolella kirjaa olin todella innoissani lukemastani. Ajattelin, että "hei tämähän muistuttaa jonkin verran Alan Bradleyn Flavia de Lucea", yhtä suosikkisarjaani ja sen nimikkohahmoa. Yhtäläisyyksiä oli useampia: hahmon kiinnostus myrkkyihin (etenkin kavalakärpässieni, Amanita phalliodes, nousee esiin useasti), eriskummaliset perhekuviot, samankaltainen miljöö ja ajankuva. Teoksessa oli myös vähän samaa kuin Jean Heglandin Suojaan metsään siimekseen -romaanilla.
  
Kylässä kaikki oli kuin samasta puusta veistettyä, niin kuin kyläläiset olisivat tarvinneet kylän rumuutta, saaneet siitä elinvoimaa, oli kuin talot ja puodit olisi kyhätty hätäisesti ja väheksyen suojaksi tympeille ja epämiellyttäville ihmisille, kun taas Rochesterin talo ja Blackwoodin talo ja kunnantalokin olivat kuin ne olisi tuotu tänne aivan vahingossa jostain kaukaisesta ihanasta maasta, jossa elettiin elämisen arvoista elämää. Kenties hienot talot oli kaapattu - kenties Rochestereita ja Blackwoodeja rangaistiin heidän salatusta pahuudestaan? - ja niitä pidettiin kylässä vankeina. Ehkä niiden hidas mädäntyminen vain kieli kyläläisten viheliäisyydestä. (s. 14)
  
Kertojana on 18-vuotias Mary Katherine Blackwood, jota kutsutaan myös Merricatiksi. Hänen perheensä muodostuu isosisko Constancesta (jonka iästä ei erikoisesti ole täyttä varmuutta, sillä "luovuimme syntymäpäivien vietosta", kaipa hänen syntymävuotensä oli kuitenkin tiedossa) ja Julian-sedästä, kaikki muut ovat kuolleet kuusi vuotta aikaisemmin varsin epätavallisissa olosuhteissa. Tapahtumista saadaan tietää murusia pitkin kirjaa ja vasta aivan lopussa palapelin ratkaisevat palat loksahtavat paikalleen. Muodostin mielikuvani kirjan tapahtumista jo alkusivuilla, ja se on pakko sanoa kirjailijan kunniaksi, että en todellakaan osannut arvata tapahtumia etukäteen. Olisin kuitenkin halunnut muutamien kohtien menevän hieman eri tavoin. 
  
Siinä vaiheessa kun isämme oli lopullisesti hylännyt ajatuksen maidensa hyötykäytöstä, hän oli päästänyt puut ja pensaat ja pienet kukat vapaasti villintymään. Yhtä suurta niittyä lukuunottamatta maamme olivat sankan metsän peitossa ja minä oli ainoa, joka tunsi niiden salat. -- Constance tunsi nimeltä kaiken mitä metsässä kasvoi, mutta minulle riitti että tiesin miten ja missä mikäkin kasvi kasvoi, tunsin niiden tarjoaman vankkumattoman suojan. (s. 30)
  
Merricat, Contance ja Julian elävät rutiineiden voimalla. Jokaiselle viikonpäivälle ja kelloajalle on oma toimensa. Koska Julian on pyörätuolissa ja Constance ei halua jättää kodin antamaan turvaa, on Merricatin käytävä kylällä ruokaostoksilla ja kirjastossa, vaikka hänen perheeseensä suhtaudutaankin varsin penseästi. Kolmikon arki järkkyy, kun Charles-serkku ilmestyy eräänä päivänä paikalle. Merricat ei pidä hänestä, eikä Charlesin vierailun syy olekaan välttämättä aivan viaton. 
  
Merricat oli varsin kiehtova hahmo. Hänellä on erikoinen tapa kuvailla päiviä, esimerkiksi yksi oli pitkien, ohuiden asioiden päivä ja toinen säihkyvä, pienten kimmeltävien asioiden päivä. Hänellä on  myös pitkä lista asioita, joita hän ei saa tehdä. En tiedä, onko joku kieltänyt häneltä ne, vai onko hän kieltänyt ne itse. Hän saa kantaa maitokannun ja likaiset astiat, muttei pestä niitä. Hän ei saa käydä Julian-sedän huoneessa tai käyttää veitsiä, eikä hän saa koskea tulitikkuihin. Lopulta hän päättää, ettei saa käydä enää joella tai haudata asioita maahan. Merricatilla kun on ollut tapana rakennella maagisia suojia esimerkiksi hautaamalla erityisiä esineitä.
   
Sunnuntaiaamuisin tarkistin suojani: puron rannalle hautaamani lippaan hopeadollareita, pitkälle niitylle haudatun nuken ja männikössä kasvavan puun runkoon naulaamani kirjan. Kunhan ne olivat paikoillaan, mikään ei pääsisi meitä satuttamaan.  
-- 
Olin haudannut maitohampaani sitä mukaa kun ne irtosivat, ja kenties niistä vielä jonain päivänä kasvaisi lohikäärmeitä. Olin lannoittanut maamme hautaamillani aarteilla, täyttänyt sen pintakerrokset marmorikuulillani ja hampaillani ja värikkäillä kivilläni, joista kaikista oli jo ehkä tullut jalokiviä, ja niistä oli kasvanut maan alle vahva, tiheä verkko, joka ei koskaan hellittänyt vaan piti lujasti otteensa ja vartioi meitä. (s. 60-61)
      
Arvosana:
   
Takakannesta:
Goottilaisen kirjallisuuden klassikko – Grey Gardens kohtaa tyttökirjat
  
Blackwoodin sukutalossa on jäljellä enää kolme asukasta: sisarukset Merricat ja Constance Blackwood ja pyörätuoliin joutunut Julian-setä. Koko muu perhe on kuollut.
  
Merricat hautaa maahan marmorikuulia ja keksii taikasanoja pitääkseen kyläläiset ja muun maailman talon porttien takana. Mutta kun isän kassakaapista kiinnostunut Charles-serkku löytää tiensä keittiön ovelle ja illallispöydän ääreen, Merricatin taikasanat eivät enää riitä.
  
Linna on aina ollut kotimme on tarina omalaatuisesta ystävyydestä, pienen kyläyhteisön ahdasmielisyydestä, ahneudesta ja amanita phalloidesista. Goottilaisen kirjallisuuden kaunis ja merkillinen klassikko vihdoin suomeksi.  
  
Shirley Jackson (1916-1965) oli yhdysvaltalainen kirjailija, joka tunnetaan erityisesti novellistaan The Lottery (1948) ja kauhuromaanistaan The Haunting of Hill House (1959), josta on tehty myös useita elokuvasovituksia.
  
Vastoinkäymisten värittämää elämää elänyt Jackson oli tunnettu ja tunteita herättävä kirjailija jo eläessään, vaikka onkin noussut kirjalliseen arvostukseen vasta 2000-luvun puolella.
  
Vuonna 2007 Yhdysvalloissa perustettiin kirjailijan nimeä kantava palkinto, joka myönnetään ansioituneille psykologista jännitystä ja kauhua hyödyntäville teoksille.
  
Viimeisin Jacksonista kirjoitettu elämäkerta A Rather Haunted Life ilmestyi 2016, ja sen myötä alkoi myös kirjailijan teosten uusi kultakausi. Nyt suomeksi ilmestyvän romaanin uutta elokuvasovitusta We Have Always Lived in the Castle odotetaan levitykseen vuonna 2018.
    
Suomentanut: Laura Vesanto, 198 sivua, Fabriikki kustannus 2018
  
Alkuperäinen nimi: We Have Always Lived in the castle (1962)
   
Kirja on luettu myös näissä blogeissa: Mitä luimme kerran, Taikakirjaimet, Oksan hyllyltä

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Marraskuun luetut ja Scifi-lukuhaasteen puoliväliraportti

  
Niin se vain vuosi on matkalla kohti loppuaan ja kalentereista käännetään esille viimeinen sivu, vain 31 päivää uuteen vuosikymmeneen. Kirjabloggaajien joulukalenteri tulee taas ja ensimmäinen luukku avataan Oksan hyllyltä -blogissa. 
  
Marraskuun aikana listasin kevään uutuuksia ja poimin niistä 10 eniten odottamaani, kirjoitin raportin Helsingin kirjamessuilta ja pohdin englanniksi lukemista. Sain Tuuma-kustannukselta Mitä luen -lukupäiväkirjan, jota olen nyt täytellyt vähän ja voin esitellä sen joulukuun aikana (aika hauska idea vaikka joululahjaksi paljon lukevalle ystävälle tai sukulaiselle, jos ei ole aivan varma minkä kirjan tälle hankkisi). 
  
Kirjallisuuden Finlandia-palkinnotkin jaettiin, onnea voittajille! Pääsarjassa voiton vei Pajtim Statovcin Bolla, lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian sai Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli (ainoa kaikista ehdokkaista, jonka olin lukenut) ja tietokirjallisuuden Finlandian sai Anssi Jokirannan, Pekka Juntin, Anna Ruohosen ja Jenni Räinän Metsä meidän jälkeemme. Kyseisen tietokirjan lainasin kesällä, mutta palautin nopean selaamisen jälkeen, sillä kirjalla oli todella pitkä varausjono. ja halusin antaa sen seuraavalle lukijalle. Se näytti kuitenkin oikein hyvältä, eli täytyy lukea paremman ajan kanssa.
  
Osallistuin marraskuun perinteiseen lukuhaasteeseen, jonka aikana luettiin vähintään 30 sivua päivässä. Luin 12 teosta, yhteensä 2320 sivua, eli keskimäärin ~77 sivua päivässä. Parhaat hetket tarjosivat Harry Potter ja liekehtivä pikari, josta löysin yhä yli kymmenen lukukerran jälkeenkin uusia puolia, Kuiskaajien kaupunki, josta tuli koko Kepler62-sarjan suosikkini sekä ihastuttavat lastenkirjahahmot Kati-e ja Mortina omissa sarjoissaan. Suurin pettymys puolestaan oli Kaltaiseni koneet: kuinka niin kiinnostavasta aiheesta voi kirjoittaa niin tylsän jaarittelun?
  
Näin lukemiseni jakaantui haasteen aikana:
  
1.10. Yukito Kishiro: Gunnm 3 - Teurastajaenkeli
1.-3.10. Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62 - Uusi maailma: Kuiskaajien kaupunki
3.-4.10. Johanna Hulkko: Suojaava kerros ilmaa
5.10. Kirsti Kuronen: Merikki
6.-9.10. Mikko Koiranen: Nauhoitettava ennen käyttöä (postaus tulossa)
10.-13.10. toim. Mia Myllymäki & Anu Korpinen: Metsän kronikka (postaus tulossa)
14.10. Barbara Cantini: Mortina - Kuoliaaksinaurattava juttu ja Tomi Rantala: Metsäläiset
15.-22.10. Ian McEwan: Kaltaiseni koneet (postaus tulossa)
19.10.  Riina ja Sami Kaarla: Pet Agents 2 - Varkaan jäljillä
22.-29.10. J.K. Rowling & Jim Kay: Harry Potter ja liekehtivä pikari (postaus tulossa)
29.-30.10. JP Ahonen: Villimpi Pohjola 6: Irtiottoja  
     
   
Scifi-lukuhaasteen puolivälikatsaus

Kesäkuussa aloittamani scifilukuhaaste on tullut puoliväliinsä. Tavoitteenani oli, että lukisin haasteen aikana ainakin 12 scifiteosta eli yhden kuukaudessa, ja tällä hetkellä tilanne näyttää siltä, että olen lukenut kuusi romaania, kuusi lasten- ja nuortenkirjaa sekä viisi sarjakuvaa. Luin myös neljä kirjaa, joista en ole aivan varma, ovatko laskettavissa scifiksi. Niiden kohdalla kysynkin teiltä, määrittelisittekö te listan lopusta löytyvät kirjat scifiksi?

Parhaat scifi-kokemukset ovat tähän mennessä tarjonneet Rotukarja (dystooppinen, ajatuksia herättelevä maailma, tähän mennessä koko vuoden vaikuttavin lukemani), Yön ja päivän välissä (kaikkea muuta kuin ennalta-arvattava, mielenkiintoinen päähenkilö). A Million World With You (multiversumiseikkailua parhaimmillaan) ja Kuiskaajien kaupunki (tasokasta scifiä nuoremmille lukijoille), 
   
Kuinka teidän scifi-lukuhaasteenne ovat sujuneet? Millaisia lukusunnitelmia ja tavoitteita teillä on seuraavan puolen vuoden varalle? 
   
  • Agustina Bazterrica: Rotukarja
  • Gerry B. Ilvesheimo: Ilmestyskirja
  • Ian McEwan: Kaltaiseni koneet
  • Sylvain Neuvel: Ei enempää kuin ihminen
  • Ørjan Nordhus Karlsson: Yön ja päivän välissä
  • Nora Roberts: Toinen koitos
   
   
Lasten- ja nuortenkirjat:
   
   
Scifisarjakuvaa:
  • Yukito Kishiro: Gunnm 1) Ruostunut enkeli, 2) Rautaneito, 3) Teurastajaenkeli
  • Masamune Shirow: Appleseed 1 - The Promethean Challenge
  • Brian K. Vaughan & Cliff Chiang: Paper Girls Volume 4
   
   
Ovatko scifiä?:
   
Joulukuun lukupino

Kuvassa olevien lisäksi lukupinossa on pari vuoden aikana kesken jäänyt kirja sekä muutamia aikaisempien kuukausien lukupinojen lukemattomia, eli valinnan varaa riittää. 
   
  • Toni Adeyemi: Veren ja luun lapset
  • Leigh Bardugo: Varjo ja riipus
  • Matt Haig: Joulupukki ja minä
  • Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki
  • Jemina Kuisma: Terra Antiqua
  • Nonna Wasiljeff: Tomupoika
 

tiistai 26. marraskuuta 2019

TTT: Englanniksi lukemisesta

   
Teki mieli pitkästä aikaa kirjoittaa Top Ten Tuesday -postaus aiheesta, jota huomasin tässä yksi päivä pohtivani. Muistan nimittäin elävästi, kun luin blogihistoriani ensimmäisen kirjan englanniksi, vaikka olin likipitäen vannonut, etten pystyisi siihen. Olin toki lukenut huonolla menestyksellä muutaman kirjan englanniksi lukiossa (kuten Joseph Conradin ahdistavan Heart of Darknessin), mutta oma-aloitteisesti en ollut ennen heinäkuuta 2014 ja Kass Morganin teosta The 100 lukenut. Kirjaan tartuin sen pohjalta tehdyn tv-sarjan innoittamana. Luin kirjaa ollessani siskoni luona lomailemassa ja vanhimman lapsensa konfirmaatiojuhlaan valmistautumisessa auttelemassa.
   
Englanniksi lukeminen oli paljon helpompaa kuin olin luullut. Aluksi minulla oli sanakirja vierellä, josta tarkistin kaikki erikoiset sanat. Lukiessa enemmän (ja katsoessa paljon YouTubea ja Netflixin sisätöjä tekstittämättöminä) sanavarasto kasvoi ja enää harvoin täytyy jokin sana selvittää. Lisäksi usein pystyy päättelemään yhteydestä, mitä sana edes suurinpiirtein tarkoittaa.
  
Sen jälkeen olen lukenutkin koko joukon kirjoja englanniksi. Tässä esittelen niistä 10 parasta lyhyellä lainauksella kunkin postauksesta (sarjojen kohdalla lainaus on ensimmäisestä osasta). Yllätyin blogia selatessani, kuinka vähän olen sittenkin lukenut englanniksi, vasta 20 kirjaa. Onneksi kirjastosta lainattujen pinossa odottelee teoksia, joilla voin luettujen listaa kasvattaa: Morganin sarjan toinen osa Day 21, Joelle Charbonneaun The Testing ja Gail Carrigerin Soulless. Muutamaa aloittamaani sarjaa pitäisi myös jossakin vaiheessa jatkaa.
   
Luetteko te englanniksi? Vaikuttaako kieli lukukokemuksiinne, jos niin millä tavoin? Mitkä ovat suosikkikirjanne? Suosittelkaa minulle jotain englanninkielistä teosta, sillä vaikka Goodreads onkin lisännyt tietämystäni Suomen ulkopuolella ilmestyneistä kirjoista, on aina kiva kuulla täsmävinkkejä.
       
  
Ann Aguirre: Enclave, Outpost, Horde (Razorland-trilogia)
    
Enclaven kuvaama maailma on todella kiehtova ja täynnä vaarallisia tilanteita, jotka saavat sykkeen nousemaan. Kun soppaan lisätään epäillys vanhimpien uskottavuudesta ja heidän tavastaan käyttää voimakasta asemaansa, on Aguirre keittänyt kasaan oikein toimivan, viihdyttävän seikkailun. Jännite päähenkilöparin välillä on toisaalta tuttu, toisaalta kiehtovan erilainen heidän maailmaansa muokkaavien sääntöjen takia. Kolmiodraamayritelmät ovat hieman väsyttäviä, mutta muutoin teos toimii kuin päiväuni, vaikka se ei maalaakaan kovin kaunista kuvaa. Voinkin siis suositella Enclavea kaikille dystopioihin hurahtaneille. 
    
   
Alexandra Bracken: The Darkest Minds 
  
Suurin osa Yhdysvaltojen alle 14-vuotiasta on sairastunut ja kuollut outoon tautiin. Jäljelle jääneet ovat muuttuneet ja saaneet outoja kykyjä. Hallitus on kerännyt lapset ja nuoret, joskus jopa ilman vanhempien suostumusta, tarkasti vartioiduille alueille, jotka aseenkantajien punaisia hihamerkkejä myöten tuovat mieleen keskitysleirit, ja missä päivät täytetään melko tarpeettomilla ja toisteisilla askareilla. -- Ensimmäinen osa sarjasta pohjustaa hienosti maailman tilan ja esittelee joukon keskeisiä hahmoja. Loppu on kyllä yksi odottamattomimmista pitkiin aikoihin. -- Suosittelen lämpimästi lukemaan! -- Hämmentävää, ettei tätä ole vielä suomennettu!
   
 
Lauren DeStefano: A Curious Tale of the In-Between
    
Teoksen päähenkilö on 11-vuotias Pram, joka näkee aaveita. Hän asuu tätiensä pitämässä vanhainkodissa. -- Pramilla on vain yksi ystävä, Felix, vuosikymmeniä aiemmin kuollut poika. On tullut aika, että Pramin on mentävä oikeaan kouluun kotikoulun sijaan. Tyttö pelkää ajatusta, sillä hän on varma omituisuutensa näkyvän kaikille. -- Pidin Pramista mahdottoman paljon. -- Teoksella on huima miljöö vanhoine mielisairaaloineen kaikkineen. Etenkin teoksen loppupuoli oli ahmittava nopeaan tahtiin, sillä minun oli pakko saada tietää Pramin kohtalo.  Suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän teokseen, jos englannin kieli taittuu, tämä ei kuitenkaan ole kauhean haastavaa luettavaa eli rohkeasti vain katsomaan saako tätä kirjastosta (kaukolainana ainakin löytyy).  
   
 
Jeanne DuPrau: The City of EmberThe People of Sparks (Book of Ember 1 ja 2)
   
Sarjan ensimmäinen osa, The City of Ember esittelee mielenkiintoisen miljöön. On kulunut yli kaksisataa vuotta suuresta katastrofista, mutta Emberin asukkailla ei ole tapahtumista tarkempaa tietoa. He tietävät vain, että heidän kaupunkinsa on ainoa valo pimeyden keskellä. Kaupunki valaistaan sähkölampuilla, mutta viime aikoina sähköä tuottava kone on toistuvasti hajonnut aiheuttaen useamman minuutin katkoksia. -- Lina asuu mummonsa ja pikkusiskonsa kanssa lankakaupan yläkerrassa. Tyttöjen vanhemmat ovat kuolleet joitakin vuosia aikaisemmin flunssaepidemiaan. Mummo, joka työskentelee lankakaupassa, on jo hieman dementoitunut, mutta Lina pitää perheestään huolta parhaansa mukaan. Emberin perustajat ovat varustaneet kaupungin hyvin. Ruokaa on aina riittänyt, samoin muutakin kulutustavaraa. Aina tähän asti. Yhä useammasta tavarasta alkaa olla pulaa. Kukaan ei kuitenkaan ole huolissaan, sillä asukkaat luottavat perustajiin ja pormestariin. 
   
 
Alex Gino: George
    
George on neljäsluokkalainen transtyttö, jonka perheessä on lisäksi äiti ja muutaman vuoden vanhempi veli Scott, isä on muuttanut pois ja asuu nykyään uuden vaimon kanssa. George on syntynyt pojan kehoon, jota ei koe omakseen. Yksin ollessaan hän kutsuu peilikuvaansa Melissaksi ja yrittää unohtaa sen, mitä hänen alushousuissaan on. Hänellä on pieni kassillinen roskiksesta pelastettuja tyttöjen lehtiä, joita hän katselee vessassa lukitun oven takana. Kuvissa on hymyileviä tyttöjä, joita Geroge kutsuu ystävikseen. Heillä kaikilla on sellainen keho, jonka George kokee omakseen. 
    
   
A Thousand Pieces of You alkaa hitaasti, mutta kasvattaa tasaisesti koukuttavuuttaan muutaman ensimmäisen luvun aikana. -- Päähenkilönä seurataan Marguerite-nimistä nuorta naista, jonka vanhemmat ovat molemmat fysiikan tutkijoita. Hänen äitinsä pitkäaikaiset tutkimukset rinnakaisulottuvuuksista ovat viimein muuttumassa naurunalaisista teoriasta kovaksi käytännöksi. Yhdessä opiskelija-avustajien Paulin ja Theon kanssa hän on rakentanut laitteen nimeltään Firebird, jonka avulla on mahdollista siirtyä rinnakkaiseen maailmaan. -- Etenkin rinnakkaisulottuvuus numero kaksi oli ihastuttava. Tässä maailmassa vietettiinkin aikaa varsin pitkään, niin että lukija ehti rakastumaan siihen useastakin näkökulmasta. Hahmoista kiehtovin on Paul, jota jahdataan ulottuvuudesta toiseen ja hänestä saadaan pikkuhiljaa lisää tietoa Margueriten muisto-takaumien kautta. 
   
 
Lauren Kate: Fallen
   
Tarina on yhtä vanha kuin historia: tyttö tapaa pojan, tyttö rakastuu poikaan. Tällä kertaa tarinassa on oma mausteensa: kun tyttö kuolee, hän syntyy aina uudelleen, kohtaa saman pojan ja rakastuu tähän. Loputtomasti. Lucinda "Luce" Price on 17-vuotias tyttö, joka näkee varjoja. Hän on nähnyt noita tummia, näkökentän laidoilla vilahtavia hahmoja niin kauan kuin hän muistaa. Ollessaan nuorempi hän tuli paljastaneeksi vanhemmilleen tämän. Seurauksena häntä kierrätettiin lääkäriltä toiselle ja hän joutui syömään lääkkeitä, jotka eivät kuitenkaan auttaneet. -- Tarinalla on paljon yhtymäkohtia Stephenie Meyerin Houkutukseen. -- Huolimatta edes kolmiodraamayritelmästä, jokin teoksen tyylissä onnistuu kuitenkin pitämään mielenkiinnon yllä.
  
 
Marie Lu: Legend
   
Tulevaisuuden Los Angelesiin sijoittuvan Legendin päähenkilö on 15-vuotias Day, Amerikan tasavallan etsityin rikolinen. Teoksen nimi pohjaa eeppisiin tarinoihin, joita Dayn robinhoodmaiset hyökkäykset hallitusta vastaanovat synnyttäneet. Day ei kuitenkaan ole hänen alkuperäinen nimensä, vaan katurottana elämään tottuneen pojan myöhemmin ottama nimi. -- June on tasavallan ihmelapsi (Prodigy), joka on 10-vuotiaana suoritettavassa fyysistä ja psyykkistä kuntoa mittaavassa Trialiassa saanut ainoana tasavaltalaisena täydet pisteet, 1500. Hän aloitti yliopistossa 12-vuotiaaana ja opiskelee nyt viimeistä vuottaan ollen vain 15-vuotias. Junen vanhemmat ovat kuolleet vuosia sitten auto-onnettomuudessa, ja hänen vanhempi veljensä Metias on kasvattanut tyttöä -- Dayn väitetään murhanneen Junen veljen ja ryhtyessään selvittämään kuoleman taustoja, June tulee avanneeksi Pandoran lippaan. 
   
 
Neal Shusterman: Unwind
   
Unwind on jälleen yksi sarjassamme: paljon kehuttu nuorten dystopia, jota ei (hämmentävää kyllä) ole vielä suomennettu. Tällä kertaa teoksen maailma on hyvinkin omaperäinen. Ja varsin synkkä. Abortti on kielletty, mutta lapsen ikävuosien 13 ja 18 välissä vanhemmat voivat takautuvasti "abortoida" huonosti käyttäytyvän teininsä. Allekirjoittamalla unwind-asiakirjan, vanhemmat luovuttavat lapsensa laajamittaiseen operaatioon, ei-niin-vapaaehtoiseen elinluovutukseen, jossa 100% yksilön kudoksista käytetään toisten hyväksi. 
   
 
Scott Westerfeld: Uglies
   
300 vuoden päässä on tulevaisuus, jolloin ulkonäkö merkisee kaikkea. Tally on Ugly, teinityttö, joka odottaa pääsyään kauneusleikkaukseen. Ilman kauniita kasvoja et ole mitään. Näin Tallylle on opetettu. Kauneuleikkauksen alaikäraja on 16 vuotta. Ensimmäisessä vaiheessa teinit leikataan kauneustoimikunnan sääntöjen mukaiseen muottiin: isot, viattomat silmät, korkeat poskipäät, runsaat huulet. Leikkauksen jälkeen Uglystä tulee New Pretty, uusi kaunotar hirviön sijaan, plastinen massatuotettu Barbie-nukke persoonallisten yksilöitävien ominaisuuksien sijaan. -- Scott Westerfeldin Uglies on nopealukuinen ja puhutteleva dystopia. On mielenkiintoista katsoa sivusta ihmisiä, jotka on aivopesty uskomaan, että heidän synnynnäiset piirteensä olisivat jotenkin viallisia ja rumia. --Ugliesin mielenkiintoisin anti on siinä, kuinka Tally -- oppii salaisuuksia, joita hänelle ei olisi koskaan kerrottu - totuuden kauneuslaikkauksista. Suosittelen teosta dystopian suurkulutajille, jotka etsivät jälleen yhtä erilaista kuvaa tulevaisuuden maailmasta.

lauantai 23. marraskuuta 2019

Lastenkirjalauantai

"Ylhäältä katsottuna metsäinen alue oli näyttänyt aivan harmittomalta.

Nyt he kohtasivat todellisuuden, melkein taivaisiin asti nousevan puumuurin.

- Onko... onko meidän pakko mennä tuonne? Joni katseli epäröiden puista labyrinttiä, joka auringon laskiessa muuttui synkäksi luolastoksi ennen kuin pimeys nielaisi kaikki yksityiskohdat."
   
Timo Parvelan ja Bjøn Sortlandin vuorotellen kirjoittaman ja Pasi Pitkäsen upeasti kuvittaman Kepler62 -sarjan toisen kauden kolmas kirja Kuiskaajien kaupunki pääsi yllättämään. Olin kauhean skeptinen tarttuessani tähän, sillä kaksi edellistä osaa olivat olleet isoja pettymyksiä. Mutta kuinka kävikään? Tämähän oli kauden paras kirja tähän mennessä, ellei peräti koko sarjan paras osa!
 
Parvelan kirjoittamat osat ovat aina olleetkin minusta parempia. Edellisessä osassa Sortlandin kirjojen päähenkilön, Marien mielenmaailma alkoi olla jo aika hurja: täynnä vallanhimoa ja halua vahingoittaa isäänsä. Parvela puoletaan luotsaa veljeksiä Aria ja Jonia, joista tässä kirjassa jälkimmäinen kulkee kesyttämättömän planeetan arvaamattomassa luonnossa tuoreen hahmon X:n  ja varjoleijona Toivon kanssa.
 
Juuri tätä minä olen näiltä kirjoilta odottanut: seikkailua oudolla, uudella planeetalla ja menevää tarinaa, jota kuvitus tukee saumattomasti. Lisäksi tässä osassa saadaan kuulla salaperäisen X:n menneisyydestä. Upea comeback tälle sarjalle. Voinkin siis suositella, että vaikka Kaksi heimoa ja Saari olisivat olleet huonompia lukukokemuksia, tämä osa palauttaa Kepler62:n taian! 
 
Kepler62 e -planeetta muistutti monin tavoin Maata, olihan se koko kosmoksen tavoin rakennettu pitkälti samoista aineksista ja samoin periaattein, vaikka ainesosat olivatkin täällä erilaisessa järjestyksessä. Paperiarkin saattoi värittää miljoonalla eri tavalla, vaikka käytössä olisi vain muutama väriliitu. Täällä niitä liituja oli ollut paljon enemmän. (s. 28)
 
  
Arvosana:
     
Takakannesta:
Be part of the story.
 
Maailmanmenestyssarja Kepler62:n tuorein osa vie uudisraivaajalapset Kuiskaajien maille. Koululaisten suosikkisarjan menestys todistaa, että lapset nauttivat kirjansa mieluiten jännittävinä ja koukuttavasti rakennettuina.
 
Seikkailusarja jatkuu Jonin, X:n ja varjoleijonan koskettavalla vaellustarinalla kohti kuiskaajien kaupunkia.
 
Toisen tuotantokauden kolmannessa, itsenäisessä osassa Joni on lähtenyt etsimään kadonnutta veljeään, Aria.
 
Matkallaan he kohtaavat sekä äärimmäistä kauneutta että vastenmielistä rumuutta. Kepler62 e –planeetta paljastaa heille jälleen uudet kasvonsa. Mitä kuiskaajat oikeastaan ovat? Ovatko ne jumalia?
     
185 sivua, WSOY 2019
   
Kuvittanut: Pasi Pitkänen

Sarjassa ilmestyneet:
Ensimmäinen kausi:
  
Toinen kausi - Uusi maailma:
  
   
"- Kävikö varas sittenkin täällä yöllä?
  
- Varastamassa koiran remmin? kummasteli Ti-bot.
  
- No onhan se vienyt muutakin outoa, Kati-e sanoi."

  
Riina ja Sami Kaarlan Pet Agents -sarjan toinen osa Varkaan jäljillä jatkaa suoraan siitä, mihin ensimmäinen Täältä tullaan, lemmikit! jäi. Tavataan tutut hahmot ja jatketaan jokaisen lemmiongelmien ratkomista. Ihastuttavat Kati-e ja Ti-bot joutuvat keskelle mystistä varkauksien aaltoa - itse kultakin heidän tutultaan katoaa asioita, osa arvokkaita, osa vain outoja, kuten grillikinnas.
 
Lapset odottivat hiljaa. Kuului rapsutusta. Moppikin kuunteli. Se nosti korviaan ja kallisteli päätään. Lisa puri kynsiään, ja muutkin olivat jännityksestä kalpeina, kunnes Ti-bot otti Kati-en kännykkään näköyhteyden leveästi hymyillen. 
- Ei se ole varas, vaan Lotta! Ti-bot ilmoitti. 
Kati-e ja Timi purskahtivat nauruun. 
- Kuka on Lotta? ihmetteli Lisa? 
- Minipossu, Timi sanoi. (s. 112)
 
Kaksikko jakaa näppäriä lemmikkivinkkejä, kuten viimeisillä sivuilla faktaa minipossuista. Esimerkiksi minipossut tykkäävät rapsuttelusta, ne kellahtavat kyljelleen ja röhkivät iloisesti. Olen tämän kokenut tosielämässä, kun kävin kesällä siskon perheen kanssa kotieläinpihassa ja rapsuttelin aivan ihanaa Arska-possua (todistusaineistoa alla).
 
     
Varkaan jäljillä on melkein 50 sivua pidempi kuin ensimmäinen osa ja siinä ehtiikin tutustumaan myös uusiin hahmoihin. Oma suosikkihahmoni sarjasta onkin nyt Shadow-niminen nuorimies, joka pukeutuu mustaan, välttelee aurinkoa ja omistaa karvattoman kissan.
 
Uskottavan kerronnan (ainakin haluan uskoa, että kirjan New Yorkiin sijoitetun kaltainen, ystävällinen ja yhteisöllinen naapurusto olisi mahdollinen) lisäksi myös kuvitus on loistavaa: dynaamista, värikästä ja nykyhetkessä tiukasti kiinni älypuhelimineen - vaikka Ti-bot onkin aika futuristinen, osaahan se puhua eläimille. Tätä sarjaa suosittelee ilolla! 
   
  
Arvosana:
        
Takakannesta:
Lemmikkisi on turvassa! Pet Agents ratkoo mysteerit.
 
Scifi-herkkuja ja pörröisiä lemmikkejä yhdistävän sarjan toinen osa koukuttaa kouluikäiset.
 
Kati-e on itsenäinen nörttityttö, joka rakastaa eläimiä yhtä palavasti kuin elektroniikkaa ja koodausta. Alkuun Kati-e autteli lemmikkiasioissa lähinnä naapureita ja tuttuja, mutta kun apua alettiin pyytää yhä kauempaa, hän päätti rakentaa itselleen lentävän robottiapulaisen, Ti-botin. Pet Agents - lemmikkiagentit - oli syntynyt!
 
Kati-elle alkaa sadella yhteydenottoja oudoista tapahtumista: lähiseudun kodeista on kadonnut tavaraa. Nokkela parivaljakkomme aloittaa salapoliisityön, joka osoittautuu hurjan jännittäväksi.
    
150 sivua, Tammi 2019
  
Sarjassa ilmestyneet:
  
  
"Mortinalta oli kielletty se, mitä hän toivoi eniten maailmassa. 
Hän ei nimittäin saanut leikkiä ja ystävystyä kylän lasten kanssa."
  
  
Barbara Cantinin kirjoittama ja kuvittama Mortina - Kuoliaaksinaurattava juttu ilmestyi aivan yllättäen. Huomasin kirjan Tammen kevään 2020 tulevien kirjojen katalogista. Kyseessä on hykerryttävä tarina zombi-tyttö Mortinasta.
 
Tämä sopii niin Halloweenin aikaan (joka ehti juuri mennä ennen sain kirjan kirjaston varauksesta) kuin esimerkiksi Tim Burtonin faneille - ja toki ympäri vuoden! Cantini kertoo hurmaavan kammottavan tarinan zombi-tytöstä, joka haluaisi vain tutustua kylän lapsiin ja leikkiä heidän kanssaan, mutta täti ei anna lupaa. Villa Tuonelassa on elettävä kuin talo olisi autio, sillä kyläläiset eivät välttämättä ottaisi vastaan talon erikoisia asujia.
     
Mortina kuitenkin keksii ratkaisun. Kun lapset ovat Halloweenin aikaan karkkikierroksella, hän lyöttäytyy mukaan, sillä juhlahumussa oikeaa zombia on vaikea erottaa muista - vaikkakin meikatuista - hirviöistä. Ja vaikka Mortinan hyytävä salaisuus lopulta paljastuukin kylän lapsille, se on heistä vain hypersupermahtavaa.
 
Ihastuttava lastenkirjasarjan aloitus! Lyhyt, mutta ajatuksia herättävä tarina kohtaa mainion kuvituksen. Sarjan toinen osa, Mortina ja ällöttävä serkku ilmestyy maaliskuussa 2020. 
     
      
Arvosana:
     
Takakannesta:
Ei aivan tavallinen tyttö, vaan ihan oikea zombi!
  
Pukeutuako noidaksi vai mennäkö ihan omana itsenään, zombityttö Mortina miettii halloween-juhlan lähestyessä.
  
Mortina asuu Tuoni-tädin ja Kaiho-koiransa kanssa aavemaisessa Villa Tuonelassa, jossa seurana ovat myös suvun esi-isät. Mortina haaveilee ikäisistään leikkikavereista, mutta Tuoni-täti on tämän kieltänyt: kylän lapset saattaisivat pahanpäiväisesti pelästyä zombityttöä, ja zombit voitaisiin häätää kodistaan, jota kyläläiset luulevat autiotaloksi. Halloween-juhlan lähestyessä neuvokas ja lannistumaton Mortina kuitenkin keksii mainion keinon ystävystyä toisten lasten kanssa!
     
Suomentanut: Katariina Heilala, 56 sivua, Tammi 2019

Alkuperäinen nimi: Mortina - Una storia che ti farà morire dal ridere (2017)

Sarjassa ilmestyneet:
  • Mortina - Kuoliaaksinaurattava juttu (2019)
  • Mortina ja ällöttävä serkku (tulossa maaliskuussa 2020)
  
Kirja on luettu myös täällä: Luetaanko tämä?

torstai 21. marraskuuta 2019

Claudia Gray: A Million Worlds With You (Firebird #3)

"But just because something's been damaged doesn't mean it's ruined."
   
  
Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste
  
Claudia Grayn Firebird-trilogia on yksi viime vuosien suosikkisarjojani. Tämän päätösosan, A Million Worlds With You luin jo elokuussa, mutta teoksesta postaaminen on jäänyt roikkumaan. Oli nimittäin todella vaikea päästää irti tästä. Kun tartuin ensimmäiseen osaan vuonna 2015, en osannut etukäteen aavistaa, millaisen tunteiden vuoristoradan sarja synnyttäisikään. Vaikka kolmas osa ei ihan kaikilta osin ollut yhtä hyvä kuin kaksi aikaisempaa, oli loppu onneksi kuitenkin tyydyttävä. Olisin kyllä voinut lukea tähän maailmaan sijoittuvia kirjoja enemmänkin. Toivottavasti sarja ilmestyisi joskus suomeksikin!
  
The Firebirds may look like crazy-complicated steampunk lockets, but they're the most powerful and miraculous scientific creations since the atomic bomb. (s. 12)
  
Tähän asti tapahtunutta: Margueriten vanhemmat ovat neroja, jotka keksivät laitteen, jonka avulla pystyy matkaamaan rinnakkaisiin maailmoihin eli "kvanttitodellisuuksiin". Kun Firebirdin aktivoi, matkaajan ruumis muuttuu näkymättömäksi ja se jää jälkeen mielen asettuessa toisen universumin minän kehoon. Näin ollen matkata voi vain niin maailmoihin, josta löytyy oma vastine. Jos kuolee toismaailmallisessa kehossaan, kuolee myös omassa todellisuudessaan. 
  
There had to be more ethical ways of travelling through the worlds, ways that wouldn't endanger or violate our other selves. (s. 10)
  
Margueriten vanhempien kanssa työskentelee nuori tutkija, Paul, kunnes Margueriten isän yllättäen kuolee ja syylliseksi epäillään Paulia. Murha on kuitenkin lavastusta ja isä edelleen hengissä. Paulin minuus kuitenkin sen seurauksesta hajoaa osiin ja Margueriten täytyy kerätä ne kasaan matkustamalla rinnakkaismaailmasta toiseen, koska rakastaa häntä. Uudelleen kasattu mieli on kuitenkin rikkoutunut ja Paul ei halua Margueriten rakkautta suojellakseen tätä epävaakalta itseltään. 
  
You aren't broken. You only have new scars, and I would always love you despite any scars. Wouldn't you love me if I were scarred, or sad, or hurting. (s. 335)
  
Nyt maailmat ovat luhistumassa, sillä toisen universumin Margueriten vanhemmat yrittävät saada kasaan maailmojen välisen matkailun aikana kuolleen vanhemman tyttärensä sirpaleet. Tämä onnistuu vain tuhoamalla ne universumit, joihin hänen sirpaleensa ovat hajaantuneet. Päähenkilö-Margueriten on pysäytettävä ilkeä minänsä ja estettävä lukemattomien ihmisten pois pyyhkiytyminen. 
  
"Pringles? Like the potato chips?" 
"Yes," he said earnestly. "They're very good." 
"I know. I've had Pringles. I mean, obviously. But this is the first time anyone's used them as part of a cosmological theory." (s. 310)
  
Sarjassa parasta on ollut matkustaminen muihin todellisuuksiin, joissa jokin on mennyt hieman eri polkua kuin omassa maailmassamme (Margueriten kotiuniversumi on myös eri kuin tämä jossa me elämme). Esimerkiksi tässä osassa Marguerite päätyy Maata kiertävälle avaruusasemalle, 1980-lukulaiseen Moskovaan ja rinnakkaismaailmaan, jonka teknologinen taso muistuttaa 1800-lukua ja hänen vanhempiensa tutkimuksen kohteena onkin Egyptin arkeologia. 

"Which dimension is the Berkeleyverse?" 
"Yours." 
"But -" My first impulse is to say something like, but my world is the real one, which makes no sense. Everyone's dimension is as true and valid as any other. No one universe is the center. (s. 182)
    
Suosittelen lämpimästi tähän sarjaan tutustumista. Pidän todella paljon eri miljöistä, joihin Marguerite heitetään ja joiden pelisäännöt hänen täytyy omaksua hyvin nopeasti. Myös hänen järkkymätön rakkautensa Pauliin on ihastuttavaa, eikä ollenkaan siirappista. Ja mitkä mielettömän upeat kannet tällä sarjalla on! 
  
  
Arvosana:
   
Takakannesta:
A million universes. A million dangers. One destiny.
  
The fate of the multiverse rests in Marguerite Caine’s hands. Marguerite has been at the center of a cross-dimensional feud since she first traveled to another universe using her parents’ invention, the Firebird. Only now has she learned the true plans of the evil Triad Corporation—and that those plans could spell doom for dozens or hundreds of universes, each facing total annihilation.
  
Paul Markov has always been at Marguerite’s side, but Triad’s last attack has left him a changed man—angry and shadowed by tragedy. He struggles to overcome the damage done to him, but despite Marguerite’s efforts to help, Paul may never be the same again.
  
So it’s up to Marguerite alone to stop the destruction of the multiverse. Billions of lives are at stake. The risks have never been higher. And Triad has unleashed its ultimate weapon: another dimension’s Marguerite—wicked, psychologically twisted, and always one step ahead.
  
In the conclusion to Claudia Gray’s Firebird trilogy, fate and family will be questioned, loves will be won and lost, and the multiverse will be forever changed. It’s a battle of the Marguerites…and only one can win.
  
419 s. Harper Teen 2016
   
Sarjassa ilmestyneet:
    
Myös näissä blogeissa on matkattu rinnakkaisulottuvuuksiin: Kirjapöllön huhuiluja

maanantai 18. marraskuuta 2019

Muistikirjan sivuilta: Raportti Helsingin kirjamessusuilta 2019

Messuillla eka, messuilla vika... Ensimmäisenä päivänä Messukeskuksen edessä oli paljon ihmisiä, sunnuntaina lähdettyäni viimeisen lavaohjelman jälkeen ulkona satoi ja joku oli tuonut pääoven eteen lätäkköön kumiankan!
     
Kolmisen viikkoa sitten lukeva kansa kokoontui Messukeskukseen, Helsingin kirjamessuille. Minäkin olin kirjahumussa mukana, nyt jo viidennettä kertaa. Kiitos Kirjamessuille ja Messukeskukselle bloggaajapassista, jonka avulla pääsin tälläkin kertaa osallistumaan joka päivä! Sen verran aikaa on ehtinyt jo tapahtumasta kulua, että en enää saa täysin punaista lankaa kiinni kaikista muistiinpanoistani, joten jos jokin vaikuttaa raportissani epäjohdonmukaiselta, siinä syy. 
  
Tässä postauksessa käyn läpi kiinnostaviampia lavaohjelmia, joita kävin kuuntelemassa. Tällä kertaa messuhallia halkoi keskeltä kaksi nurkasta nurkkaan kulkevaa mattoa, toinen pinkki, toinen sininen ja nämä diagonaaliset reitit olivatkin näppäriä suunnistamisen kannalta - ei sillä, että messuilla olisi koskaan vaikeaa navigoida edes ihmismassojen keskellä. Hyvin kyllä huomasi, että messut tekivät kävijäennätyksensä! 
  
Toisin kuin viime vuonna, Töölö-lavalla ei ollut mattolaitureita, eli kuormalavoja, joiden päällä räsymattoja. Visuaalisestihan sellainen on oikein miellyttävää, istumismukavuuden kannalta ei niinkään. Normaaleille selkänojallisille penkkiriveille myös mahtuu enemmän kiinnostuneita. Siksi olikin harmi, ettei suosikkilavani, messujen ehdottomasti parasta ohjelmaa tuottava KirjaKallio tarjosi edelleen vain säkkituoleja, muovijakkaroita ja kuormalavoista kyhättyjä istuimia. 
  
Kuulin lavaohjelmaa katsoessani monen aikuisen (sillä Kallion lava houkuttaa myös muitakin kuin teinejä) valittelevan, kuinka jakkaroilla nököttäminen sattuu selkään ja itsekin olin jäykkä messupäivien jälkeen. Totesipa muutama, ettei edes pääsisi ylös moisilta, jos niille sattuisikin istumaan. Toivottavasti ensi vuonna Kalliossakin nähtäisiin ihan tavallisia tuoleja. Messujen suosikki lavani kun voisi helposti tuplatankin sen ihmismäärän, mitä nyt ja joka vuosi näkee kymmeniä ihmisiä seisomassa lavan reunoilla, kun paikat loppuvat suosittujen kirjailijoiden haastattelujen ja kiinnostavien paneelien aikana. 
  
Fatboyt saavat toki jäädä, ne ovat kiva lisä, jotka saattavat houkuttaa lavan kohderyhmää paikalle muita istuimia tehokkaammin. Harmillisesti näin tänä vuonna, kun joku nuori henkilö heitteli karkkeja ympäriinsä säkkituolissa istuessaan. Siis, jos joku kylvää tahallaan karkkinsa maahan, ei hän ole vonut koskaan olla köyhä tai nälkäinen, taikka ajattele ruokansa hiilijalanjälkeä. Itse en koskaan kehtaisi tuhlata vähiä rahoja karkkeihin, joita en edes viitsisi sitten syödä! 
  
Muutoin en messuilta löytynyt valituksen aihetta, tai no, ehkä yhden kuitenkin: olisi kivaa, jos messuohjelmaa jaettaisiin paremmin. Tänäkin vuonna kun olin messuilla torstaina kahdeksan tuntia, lauantaina ja sunnuntaina kävin katsomassa vain yhdet haastattelut. Onneksi ei mennyt yhtään kiinnostavaa ohjelmaa päälekkäin, kuten joskus aikaisemmin. 
  
Messujen kohokohtia olivat, kun sain tavata Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan hakiessani heiltä signeeraukseen Sensored Reality -sarjan toiseen osaan Glitch, joka minulla on vielä kesken lukemisen. Olin hämmentynyt, että olin AINOA nimmaria hakemaan tullut. Niinpä sitten jutustelin kirjailijakaksikon kanssa vartin verran. Oli kyllä ihanaa vaihtaa ajatuksia rennossa meiningissä. 
  
Sain kuulla kiitoksia kirjabloggaajien edustajana, kuinka teemme kollektiivisesti hienoa työtä, kun kukaan ei oikein nykyään puhu nuortenkirjoista. Esimerkiksi kun Finlandia-palkitoehdokkaat julkaistiin, ei lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden paljastustilaisuutta striimattu tai nauhoitettu ollenkaan! Huolipuhetta nuorten lukemisesta kyllä riittää, mutta ei mitään oikein tekoja. No, onneksi on Lukuklaania ja muita, jotka sentään yrittävät parantaa tilannetta, mutta mediaa ei näytä kiinnostavan. 
  
Muita kohokohtia olivat, kun sattumalta Anu Holopainen, teinivuosieni suuri idoli, käveli vastaan ja moikkasi! (Toivottavasti en erehtynyt, ja hän moikkailikin jotakuta takananai.) Oli myös hienoa päästä kuuntelemaan ensimmäistä kertaa kansainvälistä kirjailijaa, nimittäin ruotsalaista Mats Strandbergiä, jota haastateltiin onneksi englanniksi eikä ruotsiksi. Kallion lavalla kun oli tänä vuonna myös ruotsinkielistä ohjelmaa. (Teemamaa Ranska ei kyllä näkynyt messuilla...)
  
On myös mainittava samaan aikaan olevat Ruoka ja viinimessut, joilla vierailimme puolison kanssa. Söimme niin hyviä falafeleja, että aloin spontaanisti itkemään, eikä minulle ole koskaan käynyt niin aikaisemmin! Tuon lisäksi itkin, kun maistoin saaristolaisleipää. Leipää pitikin ostaa matkaan paketillinen. Unohtumattomat messut siis!
  
Torstai 24.10.
      
  
Helena Waris: Jäänvartija (Konetrilogia #3)
  
Ehdin lukemaan Helena Wariksen Jäänvartijan hyvissä ajoin ennen messuja, toisin kuin muutaman muun kirjan, joiden tekijöiden haastatteluja kuitenkin kävin kuuntelemassa. Konetrilogia on ollut minulle kiinnostava kokemus siinä, kuinka ensimmäinen osa ei vielä lumonnut, mutta kirja kirjalta teosten maailma tuntui kiinnostavammalta ja tarinankerronta koukuttavammalta. Tästä kolmannesta pidin paljon ja oli kivaa kuulla kirjailijan mietteitä.
  
Kallion lavan ohjelmasta vastaavat Kallion ilmaisutaitolukion opiskelijat. He kysyvät aina mielenkiintoisimmat ja kirjailijaa haastavimmat kysymykset. Nuoret kysyivät Warikselta, olisiko Kone ratkaisu ilmastonmuutokselle. Kirjailija totesi, että kyseessä on poliittinen kirja, joka syntyi huolesta tulevaisuudesta. Hän toivoi, että ihmisiä ohjaliltaisiin kovemmalla kädellä esimerkiksi verotuksella ja lihan syönnin kieltämisellä. Vapaata tahtoa ja systeemiä ei kuitenkaan voi asettaa vastakkain, koska asiat ovat harvoin mustavalkoisia. Toisaalta Wariksen mielestä teoknologialla on jo nyt liikaa valtaa meistä ja totesi olevansa Facebook-vastainen. 
  
Waris kommentoi, että vaikka teosten maailma muistuttaa omaamme, se on silti aivan oma todellisuutensa, jossa muutamat asiat vain ovat samantapaisia, kuten Huippuvuorilla sijaitsevaa siemenpankkia muistuttava rakennus pohjoisella mantereella. Hän jätti lopun tarkoituksella avoimeksi, eikä kalunnut maailmaa tyhjäksi, jotta lukija voisi itse täyttää aukot. 

"Sopivassa suhteessa totta ja humpuukia."

Waris oli hyvin vaatimaton kirjastaan, suorastaan yllättynyt, että tuli sellaisen kirjoittaneeksi. "Tämmöinen tästä tuli." Hän kirjoitti trilogian kolmannen osan kolmessa kuukaudessa, mikä ainakin minusta kuulostaa todella nopealta. Edellisen kirjan jälkeen Waris ei vielä tiennyt mihin suuntaan veisi tarinaa, mutta hänellä oli mielessään kolme asiaa, jotka tahtoi kirjaan: toteemieläimensä jääkarhun, siemenpankin ja helikopterin.  

Hän kertoi kirjoittaneensa tähän osaan paljon intiimejä kohtauksia hahmojen välillä, mutta kustannustoimittaja pyysi karsimaan niitä, koska kirja on nuorille. Tätä vähän harmittelin, sillä pari viime vuoden nuortenkirja suosikkiani, Magdalena Hain Kolmas sisar ja Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirous sisälsivät todella taidokkaasti kirjoitettuja seksikohtauksia. Kyllä nuorillekin voi kirjoittaa seksistä! 

Waris olisi halunnut sarjaan neljännen kirjan, jonka näkökulmahahmo olisi ollut Jesber, mutta kustannusopimus kattopi vain kolme osaa. Näin lyhkäisiä kirjoja olisi kyllä mielellään lukenut enemmänkin. Wariksen mukaan tähän maailmaan ei kuitenkaan enää tulee lisää, vaikka totesikin, että "jäi hyvä maailma, olisi voinut kirjoittaa enemmänkin". Ensi keväänä Aarikselta tulee ensimmäinen lastenkirja, Olafin pentupäiväkirjat – Pässit pullakahveilla, johon hän on saanut inspiraation omista kotieläimistään. 

"En kaipaa sivistynyttä yhteiskuntaa."
  
  
Solarpunk - Toivon tieteiskirjallisuutta -paneeli
  
Solarpunk-paneelia oli vetämässä Vesa Sisättö, keskustelijoina kirjailijat Taru Kumara-Moisio, Mia Myllymäki ja Risto Isomäki. Solarpunk oli Isomäelle uusi ja hieno käsite, vaikka osa hänen tuotannostaan olevista elementeistä onkin kyseiseen genreen laskettu. Teema löytyy niin Kumara-Moision Ihmisversoista kuin Myllymäen seuraavasta teoksesta.

Sisättö julkaisi tammikuussa artikkelin, jossa esitteli joukon solarpunk-teoksia, joista osa on vähän vanhempiakin (kuten 1970-luvun ympäristöutopiat), eikä termiä varmasti tulloin vielä ollut edes keksitty. Ne ovat kuitenkin karkeasti kuvattuna toiveikkaita tulevaisuuskuvitelmia. Genressä ei kirjoja kuitenkaan ole tuhottoman paljon, sillä dystopiat ovat kirjoittajalle ja lukijalle mehukkaapia kuin utopiat ja usein yhden utopia on toiden dystopiaa. Onkin haastavaa kirjoittaa toiveikkaita futuristia kirjoja, sillä mitä koukuttavaa ja jännittävää voisikaan taopahtua, kun kaikki on hyvin. Isomäkikin totesi, että paniikki ydinvoimalssa on paljon jännittävämpi kuin paniikki tuulivoimalassa.

"Voihan plörö."

Myllymäki pohtikin, että utopia ei ole suora synonyymi solarpunkille, vaikka ratkaisuja isoihin ongelmiin on jo keksitty. Hän kertoi, että on olemassa myös termit hopepunk ja protopia, joista jälkimmäinen tarkoittaa matkaa kohti parempaa. Tähän genreen laskisin esimerkiksi Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan Sensored Reality-sarjan, sillä kirjoissa kerrotaan, kuinka vedenpinta on noussut, mutta ilmastonmuutos on saatu hillittyä niin, että ilmassa on enemmän happea kuin koskaan sitten dinosaurusten vielä asuttaessa maata. Myllymäen mielestä solarpunkissa voi ideoida laajalla skaalalla innovatiivisesti, sillä se on kirjallisuustyyppinä hyvin avara. 

"Uskalla unelmoida."

Kumara-Moisio kertoi, että idea Ihmisversiohin syntyi, kun hän havahtui siihen, kuinka synkäksi nuortenkirjallisuun on mennyt. Hän tahtoi herättää ajatuksia ja toivoa, pienin askelin yhteen hiileen puhaltamista, sillä nuorten arvomaailma on muuttumassa. (Hyvin samoilla sanoilla totesi Katherine McGee Tuhat kerrosta-kirjasarjan syntyä.) Isomäki sanoi, että epätoivo ilmastoasioissa on vaarallista. Ilmastonmuutoksen on sanottu mm. olevan itseään toteuttava, sillä ilmiön todistusainesto herättää voimakkaan vastareaktion.

Myllymäki kertoi olevansa kyllästynyt kauhistuttaviin uutisiin. Hänelle tulee fyysinen pahaolo ja hän kaipaa positiivista kirjallisuutta, hyviä uutisia ja valoa elämään. Hän peräänkuulutti yhteisöllisyyttä ja historian hyväksymistä. Lopuksi Kumara-Moisio kertoi, että jatkoa Ihmisversiolle on tulossa, samoin isomäki on julkaisemassa uutta, joukossa kenties jopa visio paremmasta yhteiskunnasta.

"Hulluja presidenttejä." 
   
   
Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Glitch (Sensored Reality #2)
   
Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan Sensored Reality -sarjan toinen osa Glitch oli minulla kesken matkatessani messuille. Otin kirjan mukaan, jotta voisin saada siihen nimmerit kirjailijoilta ja yllätyin, kun oli ainoa, joka tuli signeerauspiteelle. Sainkin sitten jutella leppoisasti kahden kirjailijan kanssa. 
  
Vacklin ja Parhamaa kertoivat, etteivät olleet osanneet lopettaa ensimmäistä kirjaansa, mutta se oli ollut niin jännittävä kustantajan mielestä, että heille tarjottiin jatkosopimusta kahden kirjan verran. Hyvä niin, sillä olen ainakin itse pitänyt paljon heidän luomastaan maaimasta, vaikka se muistuttaakin vähän Ernest Clinen Ready Player Onea, eikä siten ole täysin uniikki. Kirja ei kuitenkaan kaksikolle ollut tuttu ennen kuin siitä tehtiin elokuva.
 
Sarjan alkuperäinen nimi oli ollut Suited Reality, sama nimi kuin kaksikon lyhytelokuvalla, mutta sen ei uskottu toimivan englanninkielellä, jos kirjaa joskus käännettäisiin. En kyllä osaa samaistua väitökseen, sillä kyllä "puettu todellisuus" olisi varmasti ollut ihan yhtä hyvä nimi kuin "aistittu todellisuus" (joskin nimessä on myös hauska kielileikki, joka viittaa myös sensurointiin).
 
Kirjailijat puhuivat myös pelaamisesta, minkä merkitys tulevaisuudessa tulee heidän mielestä kasvamaan. onhan pelaaminen tarinankerronnan tavoin tärkeä osa ihmisyyttä. Pelit myös vievät teklnologiaa eteenpäin (mm. vr = virtuaalitodellisuus ja ar = augmented reality eli lisätty todellisuus). Kirjailijoiden mielestä ilmastonmuutokseenkin voisi varautua keräämällä selviytymistaitoja pelaamalla. Pelit myös kasvattavat empatiakykyä, kun astuu hahmojen saappaisiin. Heidän mielestään peleistä puhutaan tarpeettoman paljon pahaa, ei koskaan hyvää, vaikka esimerkiksi epäonnistumiset ovat merkittävä oppimiskokemus.
 
Teosten maailmassa ihmiset ovat valloittaneet lähiplaneettoja, esimerkiksi Venuksen kasvihuoneilmiö on hillitty. Eri paikoista tulevat ihmiset ymmärtävät toisiaan englannin tapaisen "yleiskielen" ansiosta ja futuristiset silmäimplantit toimivat myös virtuaalikääntäjinä. Kirjailijat eivät olleet laskelmoineet hahmostaan tulevan orpoa, vaikka vanhemmattomuus onkin hyvin tyypillistä kirjallisuudessa. Se on hyvä keino saada hahmo kohtaamaan vaikeuksia.
 
En malta odottaa, että sarjan kolmas osa Replica ilmestyy ensi vuoden toukokuussa.
 
  
Taru Kumara-Moisio: Ihmisversoja
 
Taru Kumara-Moision Ihmisversoja en ennen messuja ehtinyt lukemaan, mutta se odottelee lukupinossa, teos nimittäin sopii mainioisti meneillään olevaan Scifi-lukuhaasteeseeni. Kumara-Moision kaksi lavaohjelmaa saivat minut vielä aikaisempaakin kinnostuneemmaksi teoksestaan, johon on kuulemma tekeillä jatko-osakin.
 
Kumara-Moisio kertoi vierailleensa japanissa ja ihastuneensa maahan sekä sen kulttuuriin (minkä lisäksi tyttärensä on mangan ja animen fani), miksi myös kirjassa on paljon japani-viittauksia. Hän kertoi kirjan kirjoittamisen olleen pitkäaikainen haave, mutta oli ensin hankkinut järkevän ammatin äidinkielen- ja kirjallisuudenopettajana. Kumara-Moisio kertoi myös harrastavansa larppaamista, jota käyttää myös opetusmenetelmänä.
 
Olen kirjoittanut muistiinpanoihini seuraavan katkelman, mistä en saa aivan enää kiinni alkuperäistä sanomaa, mutta haluan tarjota tämän teille joka tapauksessa: "kansainvälisyys -> maapallon pieneminen, ei rajat kiinni nationalismia". Teokset hahmot ovat eri puolilta, monia etnisyyksiä, mutta ei tarkkaa kuvausta tai määrittelyä, sillä kirjailija haluaa antaa tilaa lukijan päättää.
 
  
Sini Helminen: Maan povessa
 
Sini Helmisen Maan povessa päättää neliosaisen Väkiveriset-sarjan. Tällä teoksellaan Helminen halusi ottaa kantaa kaivostoimintaan ja ympäristöteemoihin. Hän olisi halunnut aloittaa kirjan heti maahisten maailmasta, mutta lukijan olon helpottamiseksi tarina alkaa meidän maailmastamme. Maahisilla kieltämättä oli sen verran erikoinen maailma, että tämä ratkaisu oli ehkä ihan hyvä.
 
Hän kertoi kirjoittavansa tarina edellä, ei tarkoituksenaan perehdyttää nuoria suomalaiseen kansaperinteeseen, vaikka onkin tahallaan joissakin haastatteluissa näin väittänytkin.
 
Sinipiika Tuulian nokkela sanailu  pohjaa kirjailijan omaan mieltymykseen. Helminen kertoi, että antaa juoksulenkillä tarinoiden ja hahmojen virrata, sillä vailla lukeminen ja elokuvien/tv-sarjojen katsominenkin auttaa, täytyy teokselle antaa aikaa. 
  
  
Nonna Wasiljeff: Tomupoika
 
Nonna Wasiljeffin Tomupoika on yksi tämän vuoden eniten odottamiani teoksia. Sen nimittäin oli tarkoitus ilmestyä jo keväällä, mutta julkaisu siirtyi syyskaudelle, mikä on varmasti kirjan kannalta ihan hyvä. Näin kirjailijalle jäi enemmän aikaa hioa kirjaa kustannustoimittajan kanssa. Wasiljeff tosin oli alkanut saamaat muokkaamisesta jo tarpeekseen.
 
"Me hinkattiin ja hinkattiin niitä vitsin kohtia."
   
Eniten häntä riipaisi taistelukohtausten vähentäminen. Hän on harrastanut lapsesta saakka judoa, mitä kautta hänellä oli edes etäinen käsitys oikeasta taisteluista. Wasiljeff kertoi varjoissa liikkumisen saaneen inspiraation suomalaisesta mytologiasta, metsänpeitosta. Tarinan oli alunperin tarkoitus sijoittua tulevaisuuteen, mutta lopulta miljööksi muodostui vääristynyt 1940-luku.
 
"Ensin otetaan ote ja sitten satutetaan sitä toista."
 
Wasiljeff kertoi, että samaan maailmaan sijoittuva jatko-sarja on tekeillä ja näkökulmahahmo tulee vaihtumaan.
  
Perjantai 25.10.
 
  
Mikko Koiranen: Nauhoitettava ennen käyttöä
 
Mikko Koirasen esikoisteoksen Nauhoitettava ennen käyttöä ehdin lviimein ukemaan tässä kuussa, ihan muutama päivä sitten ja postaus siitä onkin tulossa pian. Koiranen oli saanut idean kirjan kirjoittamiseen nyt niin mediaseksikkäästä huolesta, kun pojat eivät lue (hän toivoo kuitenkin, että muutkin kuin nuoret lukisivat kirjan). Tästä syntytarinastaan huolimatta tarina oli kuitenkin ihan loistava!
 
Poikien tavoittaminen on Koirasen mukaan vaikeaa, etenkin jos on sellainen kuin kirjailija itse, joka ei lue fantasiaa, dekkareita tai urheilukirjoja. Hän haki kosketuspintaa nuorten elämään YouTuben kautta, sillä omat pojat ovat vielä liian pieniä. Kirjassa onkin paljon aikalaisilmiöitä, joita Koiranen ei halunnut vältellä monien muiden tavoin. Hän ei pelkää niiden vanhenevan vaan kokee niiden tekevän kirjan maailmasta uskottavamman.
 
Ouluun sijoittaminen keksityn paikan sijaan oli Koirasen mukaan laiskuutta, mutta pääsipä samalla käyttämään Oulun murretta. Hän yritti kirjoittaa teoksensa mahdollisimman realistisesti, vaikka siinä onkin yhtenä teemana aikamatkustaminen. Kirjailijan väite, ettei teos ole scifiä on vähän hankala, sillä kyllä itse laskisin tämän scifiin samalla periaatteella kuin maaginen realismikin on fantasiaa. Spefiä se ainakin on.
 
Koiranen kertoi kirjoittaneensa ensimmäisen version kirjasta kynällä vihkoon. Hän hyödyntää tunnin mittaiset työmatkansa joukkoliikenteessä kirjoittamalla. Hänen tapansa kirjoittaa on kiinnostava: hän tietää kuinka jokin kohtaus alkaa ja loppuu, välit vain tulevat. Last Action Hero on  hänen suosikkielokuviaan ja lempikirjakseen hän mainitsi Stephen Kingin 22.11.63. Uusi kirja on jo tekeillä, jään sitä odottamaan varsin kiinnostuneena. 
 
  
Mats Stansdberg: Loppu
 
Mats Standbergin Loppu on kertomus maailmalopusta. Maata kohti tulevaa asteroidia ei voi torjuua millään ja kahden näkökulma henkilön kautta seurataan tapahtua viimeisten viikkon ajalata. Standberg kertoi rakastavansa katastrofileffoja vaikka olisivatkin niin huonoja kuten 2012 ja The Day After Tomorrow (itsekin pidän niistä plajon!).
 
Päähenkilöistä toinen, Simon, on saanut käyttäytymismallinsa siitä, kuinka Strandberg lettaisi otse suhtautuvansa vastaavassa tilanteessa. Toinen päähenkilö, Lucinda, on saanut piirteitä hänen ystävältään, jolla oli ollut vakava keuhkotauti.
 
Strandberg kertoi olevansa ilmastoahdistunut ja hän pelkää maailmaloppua. Kirjan asteroidi edustaa todellisen maailman ongelmia, se on vain paljon konkreettisempi. Tapahtumista kirjoittaminen oli ollut vapauttavaa, eikä ollenkaan niin masentavaa kuin voisi luulla. Strandberg kertoi, että hahmot käyttäytyivät kirjoitusprosessin aikana eri tavoin kuin oli aluksi odottanut.
 
Strandberg ei ajattele teostaan ensisijaisesti YA-kirjana vaan kirjoitti sen tarina edellä. Kirjalle löytyy myös soundtrack Spotifysta! (Jos joku löytää sen, linkatkaa.) Stranderg kertoi, että hän on allerginen koirille, mutta kuinka hänen vanhempansa olivat hankkineet heti koiran, kun hän muutti pois kotoa. (Jos käsitin oikein, tuo koira toimi kirjankoiran  Bombomin esikuvana.)
 
"Mahtavatko he vihata minua?"
 
Strandberg kertoi, että koska on itsekin LGBTIQ+ -ihminen, hän yritti luoda kirjaan paljon erilaisia hahmoa, koska sellainen on kiinnostavaa.
   
  
Johanna Hulkko: Suojaava kerros ilmaa
 
Johanna Hulkon Suojaava kerros ilmaa on niitä teoksia, joita en ennen messuja ehtinyt lukemaan, mutta luin sen sitten tässä kuussa ja bloggasinkin jo siitä. Sain haastattelun pohjalta kuvan, että teoksen 14-vuotias päähenkilö Kerttu eli Kepa olisi ylipainostaan huolimatta tosi positiivinen hahmo, suorastaan motivaatiopuhuja kurvikkaille naisille. Näin en kuitenkaan itse kirjaa kokenut.
 
Hulkko kertoi, ettei ajattele lapsia lapsina vaan ihmisinä. Hänen mukaansa maailma tarvitsisi enemmän armollisuuta, sillä monet itsetunto-ongelmat syntyvät ulkoisista paineista. Kepa ei "parannu" lihavuudesta tai tule onnelliseksi laihduttamalla.  Hänellä on hyvin henkilökohtainen kokemus ylipainosta. Hulkko kertoi itkeneensä kirjoittaessaan. Hän kertoi teoksen olevan kohotettua todellisuutta eli kokemusmaailma on tiivistynyttä.
 
"Nuori Johanna asuu minussa edelleen, näiden harmaiden hiusten allakin. Meissä on monta minää ja aika-kautta."
 
Hulkosta on sääli, etteivät aikuiset lue lasten- ja nuortenkirjoja. "Olisi syytä, herättelisi paljon keskustelua. Kelaaminen tekee kaikille hyvää." Aikuisten virhe on olettaa, että nuoret olisivat homogeeninen massa, he ovat yksilöitä siinä missä muidenkin (ikä)ryhmien edustajat. Kirjoittamalla (ja lukemalla) pystyy hyppäämään toisen ihmisen saappaisiin.
 
Hulkon mielestä lastenkirjoihin kuuluu onnellinen loppu, nuortenkirjoissa loppu voi olla avoinkin, mahdollistaen monta tulkintaa. (Itsehän en ole kauhean suuri avointen loppujen fani, ainakaan jos kirjailija ei tarjoile riittävästi pureskeltavaa joka jää mieleen pyörimään viimeisen lasueen jälkeen.)
 
Samastuin kovasti Hulkkoon, etenkin kun hän sanoi että "puhun paljon, jos ette ole vielä huomanneet!"
    

Myös nämä kävin kuuntelemassa:

  • Sanna Isto: Sirpale
  • Seksistä kirjoittamisen sietämätön vaikeus -paneeli 
  • Eino Nurmisto: Homopojan opas
  • Anni Nupponen: Valkoinen kaupunki
  • Marisha rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli