torstai 15. elokuuta 2019

Lastenkirjakimara

"Ja mitä enemmän Hugo kirjoja katseli, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, 
etteivät ne olleet pelkästään yhteen sidottuja paperipinoja. Kansien väissä oli 
kokonaisia maailmoja täynnä erilaisia olentoja, taikuutta ja seikkailuja."
   
    
Mila Teräksen Kadonnut kaupunki jatkaa Hugon ja Lydian seikkailuja Salaisessa kirjastossa. Edellinen osa Noitapeili ilmestyi 2016. Vaikka takakannessa tätä kuvataan itsenäiseksi jatko-osaksi, suosittelen silti lukemaan Noitapeilinkin, sillä siinä selviää, kuinka kaksikko löysi metsän keskeltä vanhan kirjaston, jonka kautta pystyy matkustamaan toisiin maailmoihin. Tällä kertaa Hugo ja Lydia päätyvät merenrantakaupunkiin ja seikkailuun, joka oli aikuslukijallekin varsin jännittävä. 
 
Omistettu sinulle, joka aavistat, ettei kaikkiin kirjoihin ehkä törmää ihan sattumalta. (s. 5)
  
Teoksen teemoina ovat mm. merten saastuminen, pakolaisuus, tuntemattoman pelko ja perheen tärkeys. Paljon on siis mahdutettu pieneen teokseen, mutta kaikki palaset sopivat hyvin yhteen. Kaikki alkaa, kun Hugo ja Lydia kohtaavat kioskilla violettihiuksisen naisen, joka on etsimässä romaanihenkilöitä. Kioskin emäntä paheksuu vanhoja kirjoja, sillä ne haisevat, aiheuttavat päänsärkyä ja allergiaa, kuka sellaisia muka voisikaan kaivata. Hänen mielestään vanhoiksi käyneet, eltaantuneet opukset ovat mennyttä maailmaa ja kuuluvat museoon. Lapset kuitenkin löytävät poisheitettävien kirjojen joukosta varsin kiinnostavan yksilön.
 
Jännittävintä opuksessa oli sen tuoksu. Hugo liitti sivuista erittyvän aromin johonkin ihanaan tunteeseen, jota hän huomasi kaivanneensa. Siihen tunteeseen, kun sai maata sängyssä lukemassa ja upota toiseen maailmaan. (s. 11)
     
Kirja on lainattu Pakurin vanhasta kirjastosta ja jostain syystä päätynyt kioskin sekalaisten kirjojen kanssa samaan laatikkoon. Mennessään palauttamaan kirjaa, he päätyvät kirjahyllyn takaa paljastuvasta ovesta toiseen kaupunkiin, Morvaan, jonka kaduilla kulkee merinkäisiä. Merenrannalla kahlaillessaan he tapaavat pojan, joka kerää toisten jättämiä ja meren tuomia roskia. Hän valittaa, kuinka kalaa saa aina vain vähemmän. Pojan isällä on puoti, missä lapset pääsevät maistamaan merilimonadia ja soittamaan todellisella simpukkapuhelimella. Tarina nostaa kierroksia, kun kolmikko sukeltaa kadonneeseen kaupunkiin, joka upposi satoja vuosia aikaisemmin hyökyaallon takia. Siellä he joutuvat seikkailuun, joka saa lukijan pureskelemaan kynsiään.
      
Ja sinä hetkenä häneen humahti ihmeellinen tunne: hän oli keskellä seikkailua, tapahtumia, jotka olivat juuri nytkähtäneet eteenpäin. (s. 75)
    
Pakurin kirjasto on ihana paikka. Kirjat siellä ovat kuin eläviä (vrt. Riku kirjamaassa, William Joyce: Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo) ja sieltä löytyy mm. kirjakuoriaisia. Jos "niiden selässä olevat kirjaimet menevät sekaisin, syntyy odottamattomia ja uusia ajatuksia". Teoksessa on myös ajatus, että jos kirjaa ei lueta pitkään aikaan, se muuttuu elottomaksi, samoin "jos kirjoja ei välillä oteta pois hyllystä, ilma kiertää koko kirjastossa huonosti". 
   
Tulivatko nuo äänet kirjojen takaa, seinistä? Vai kenties kirjoista? Liikkuivatko kirjojen sivut omia aikojaan niin kuin kasvit, jotka kääntyivät valoa kohti koko ajan?
Juttelivatko kirjat keskenään? Vai puhuivatko ne – heille? (s. 25)
   
Hugon mielestä kirjattomat huoneet ovat kolkkoja ja olen samaa mieltä: on aina kauhistuttavaa kuulla sisustusuunnittelijoiden kommentoivan, kuinka kirjahyllyt ovat täysin turhia tilanhaaskaajia, kun ne täytetään korkokengillä tai tuunataan esimerkiksi jyrsijöiden häkeiksi. Onpa joidenkin mielestä kirja "kömpelö käyttöliittymä" ja vain "lyhyt välivaihe ihmiskunnan historiassa". Itse en koskaan haluaisi asua kirjattomassa kodissa, ja haaveilen joskus omistavani lasiovellisia, tummapuisia hyllyjä (nykyiset hyllyni ovat sekalainen kokoelma Ikeasta ja mummon perintönä tullutta lastulevyä).
     
Arki oli välinpitämättömiä betonitaloja. Se oli laiskoja katulyhtyjä ja tylsiä marketteja, jotka piirittivät heitä joka puolelta. 
Mutta onneksi oli olemassa tunne, joka hipaisi Hugoa vaivihkaa. Kun hän saapui kotitalolleen, se oli vahvistunut kaihertavaksi näläksi. 
Se tunne, kun kaipasi tuntematonta maailmaa, uutta seikkailua. (s. 207)
   
Teokseen on jäänyt harmillisen paljon lyöntivirheitä ja yhdessä kohtaa eräs hahmo vaihtuu vahingossa toiseksi tehden kyseisestä lauseesta todella hämmentävän. Onneksi ne eivät kuitenkaan haittaa lukukokemusta liikaa, sillä jännittävät tapahtumat ja nerokas sanataiturointi pitävät yllä lukuiloa. Esimerkiksi, kun "nälkä loikkkasi Hugon vatsaan kuin pieni, vaativa eläin" sai minut hymähtämään ääneen. Tai nyökyttelemään hyväksyvästi, kun "koko maailma tuoksui mahdollisuuksilta". Mieleni tekisi myös päästä maistamaan kirjan sivuista tehtyä teetä! Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa 10-13-vuotiaille seikkailunnälkäisille lukutoukille ja niillekin, jotka eivät ole vielä saaneet kirjakärpäsen puremaa. 
  
Arvosana:
     
Takakannesta:
Saturomaani täynnä vedenalaisen maailman lumousta ja uhkaa.
  
Huikean jännittävä seikkailu johdattaa Hugon ja Lydian Marepoliin, vedenalaiseen kaupunkiin, tursaiden, merilohikäärmeiden ja merinkäisten maailmaan. Jäljittäessään rannalla kohtaamaansa poikaa, Hugo ja Lydia tempautuvat sumuhevosten vetäminä mereen. Ovatko he tulleet Marepoliin, kaupunkiin, jonka hyökyaalto on hukuttanut vuosisatoja aiemmin? Ajaton seikkailu ottaa fantasian keinoin kantaa pakolaisuuteen ja merten saastumiseen.
  
Itsenäinen jatko kirjalle Noitapeili.
    
207 sivua, Otava 2019
    
Myös täällä on kuljettu kirjahyllyn kautta toisiin maailmoihin: IBBY Finland (Teresia Volotinen), Bibbidi Bobbidi Book 
  
   
      
"– Miten olet oppinut koodaamaan? uteli poika.
  
– Eläinten lisäksi olen ollut pienestä asti hulluna elektroniikkaan. 
Siitä nimikin, Kati-e eli kati-elektroniikka, tyttö selitti virnistäen."
   
  
Riina ja Sami Kaarlan uusi lastenkirjasarja Pet Agents alkaa. Täältä tullaan, lemmikit! kertoo Kati-e nimisestä tytöstä, joka on rakentanut itselleen kaveriksi ja apuriksi Ti-bot nimisen robotin, joka pystyy myös kulkemaan lentämällä pienellä lautasen muotoisella aluksellaan. Kati-e on paitsi nörttityttö, myös eläinrakas ja siksi hänestä oli helppoa pitää ja samastuinkin häneen monessa kohtaa.
 
 Tietokone, tabletti, kännykät ja kaukosäätimet kiinnostivat minua enemmän kuin nuket. Onneksi vanhemmat tajusivat laittaa minut koodauspäiväkotiin ja elektroniikka eskariin, Kati-e nauroi. -- – Meidän koulu on tietokoneisiin ja ohjelmointiin painottava, Kati-e kertoi. (s. 24)
  
Teos on kirjoitettu taidolla. Sen tarina on kiinnostava ja sisältää paljon informaatiota eläinten hoidosta ja mm. muistutuksen, ettei luonnonvaraisia eläimiä saa ottaa lemmikiksi. Se myös kertoo, että tyttö voi olla nörtti ilman sen kummempaa ihmettelyä tai alleviivaamista. Nörttityttönä arvostan tällaista lähestymistapaa todella paljon. Kati-ella on työpaja käytöstä poistetussa vesitankissa kerrostalon katolla. Aivan huima idea!
 
– Kuule, Kati-e aloitti. – Tämä oja-akvaario on tosi hieno, ja ötökät ovat kiinnostavia. Mutta ne eivät käy lemmikeiksi. -- Ne luultavasti kuolisivat melko pian. Ja sammakot, niiden poikaset ja kutu ovat rauhoitettuja, eli niitä ei edes saisi ottaa... Kaikki ötökät olisi parempi päästää takaisin ojaan. Se on niiden koti. (s. 90)
 
Suosittelen tätä kirjaa kaikille lukuharrastuksen alkutaipaleella oleville, siinä missä jo enemmänkin lukeville. Yksi hienoimmista uusista lastenkirjasarjoista, joihin olen tutustunut. Kirja on oivallinen myös käännösmarkkinoille. Hahmojen nimet eivät ole liian Suomi-keskeisiä (tällä kertaa se ei tuntunut edes liian laskelmoidult, sillä kirjan maailma on selvästi futuristinen ja väestö on jopa paljon sekoittuneempaa kuin tällä hetkellä) ja lasten huoneissa on paljon enemmän tai vähemmän piilotettuja viestejä. Löytyy niin Suomen karttaa, helposti tunnistettavia animaatiohahmoja kuin klassinen kissajulistekin. 
  
  
Arvosana:
     
Takakannesta:
Uusi, vauhdikas kirjasarja niin nörteille kuin eläinrakkaille
  
Robottitouhuja ja kaikenkarvaisia lemmikkejä yhdistävän sarjan avaus! Pet Agents koukuttaa kouluikäiset.
  
Kati-e on itsenäinen nörttityttö, joka rakastaa eläimiä yhtä palavasti kuin elektroniikkaa ja koodausta. Alkuun Kati-e autteli lemmikkiasioissa lähinnä naapureita ja tuttuja, mutta kun apua alettiin pyytää yhä kauempaa, hän päätti rakentaa itselleen lentävän robottiapulaisen, Ti-botin. Pet Agents - lemmikkiagentit - oli syntynyt! 
   
Kati-en ja Ti-botin päiväohjelma on taas täynnä tehtävää: Sofia kaipaa apua koirarodun valinnassa, rouva Frangille täytyy löytää koiranulkoilutusapua ja 13-viikkoisen Hugo-pennun vatsa on sekaisin. Lisäksi kotona pitää siivota rottien häkki ja hankkia eläimille ruokaa. Onneksi Kati-e voi lennättää Ti-botin asiakaskäynneille ensi hätään! Lemmikkipulmien ohella agenttikaksikko osaa auttaa visaisemmissakin villieläimiin liittyvissä kysymyksissä. Mitä tulee tehdä, kun tienvarresta löytää oravanpoikasen? Saako sammakonpoikasista ja muista puron asukeista perustaa kotiakvaarion? Kati-e kyllä kertoo! 
  
Riina ja Sami Kaarlan uudessa, vauhdikkaassa Pet Agents -sarjassa on jokaiselle jotakin: se tempaa mukaansa niin eläinrakkaat kuin nörtit. Kirjoissa on sopivasti tekstiä ja runsas nelivärikuvitus. Katolta ja yläilmoista avautuvat upeat urbaanit maisemat voisivat sijoittua melkein mihin tahansa maailman metropoliin. Sarjan seuraava kirja ilmestyy jo syksyllä 2019!
    
109 sivua, Tammi 2019
    
Kirja on luettu myös täällä: Luetaanko tämä?
   
 
"Tämän viikon aikana olin pohtinut monenlaisia asioita Elviksen kanssa:
  
- se miltä näyttää, ei ole yhtä tärkeää kuin se, millainen on
- jokaisen pitäisi antaa olla sellainen kuin on
- jokainen saa päättää omista häistään ihan itse
- myös vanhus voi olla viraali."
 
 
Maria Kuutin lastenkirjasarjassa ilmestyi jo seitsemäs osa, Anna ja Elvis häähumussa. Annan villillä tavalla kiltti mummo järjestää tuttuun tapaansa tohinaa ympärilleen. Hän on menossa naimisiin ja tulee kuuden aikaan aamulla megafonin kanssa ilmoittamaan siitä poikansa perheelle. On käytävä kasvohoidoissa, ostettava mekko ja pidettävä polttarit. Mutta vaikka kaikki ei mene aivan niin kuin on suunniteltu, lopussa kaikki ovat onnellisia. Etenkin kun Anna tsemppaa mummoaan: "- Ole nyt reipas juustonaksu!".
 
Olimme kaikki häikäistyneitä. Mummo näytti värikkäässä mekossaan ihan pinjatalta. Toivottavasti kukaan lapsivieraista ei yrittäisi hajottaa mummoa karkkien himossa. (s. 40)
 
Kuutti käy kirjan kautta tärkeää keskustelua sosiaalisesta mediasta. Moni Annan ikäinen käyttää jo Instagramia, mutta hän itse aikoo odottaa, kunnes on riittävän vanha. Hänestä on outoa, että esimerkiksi luokkalaisensa Elina lataa koko ajan kuvia itsestään ja pyytää mp:tä, sillä tuttujen mielipide  tuskin muuttuu kovin nopeasti ja vieraiden kommenteilla ei ole merkitystä. Elviksen kaveri puolestaan oli huijannut olleensa matkoilla ja tavanneensa useita suomalaisia tubettajia.
 
Somessa satuilu ja tosiasiat menivät minusta jotenkin sekaisin. Mietin, tajusivatko kaikki sen. (s. 102)
 
Kuutin kieli on värikästä ja hahmoilleen sopivaa. Eräässä kohdassa Annan mielestä mummo näyttää lytistyneeltä appelsiinilta. Mummo myös päätyy sanaharkkaan toisen iäkkään naisen kanssa ja he käyttävät laajan kirjon ihastuttavan mielikuvituksellisia ilmaisuja, jotka tuovat mieleen monet luovasti nimetyt sienet ja kasvit, kuten pörröhattara, nurhukeltano, räpelö, tahmikki, hörtsö ja törökki Ja kun mummo on kauneishoidossa, hän toteaa, että jos vahattaisiin vain viikset, sillä eikös säärikarvat ole nykyään muodikkaat. Tätä ennen mummo oli karjaissut vertahyytävästi ensimmäisen vahaliuskan kiskaisun jälkeen.
 
Sarja on oivallista luettavaa alakoulun ensimmäisillä luokilla oleville.
 
Arvosana:
     
Takakannesta:
Annan mummo on menossa naimisiin! Kaikki yrittävät auttaa mummoa omien kykyjensä mukaan, sillä häät järjestetään hyvin pian. Anna on kiinnostunut mummon mekkovalinnoista ja hääaskarteluista, äiti taas häiden perinteistä. Elvis tekee mummolle sometilit, ja mimmi puolestaan vouhottaa tervehenkisyyden merkityksestä. Mummon into vaihtuu alakuloon, kun hän kohtaa vastoinkäymisen toisensa jälkeen. Lopulta häät ovat jopa vaarassa peruuntua...
 
Suosikkisarjan seitsemäs osa on täynnä vauhtia, kommelluksia ja suuria tunteita. Monimutkaisten hääjärjestelyiden keskellä Anna ajautuu miettimään, mikä elämässä lopulta on tärkeintä.
 
Maria Kuutti on kangasniemeläinen kirjailija ja sanataideohjaaja. 
      
127 sivua, Karisto 2019
 
Kuvittanut: Katri Kirkkopelto, Topi Kuutti (Elviksen piirrokset)
     
 
"Tähyilen merelle ja erotan kaukana saaren, joka näyttää erilaiselta kuin 
yksikään saari maapallolla. Selkeinäkin päivinä sitä ympäröi kellanharmaa usva, 
jonka keskeltä törröttää isoja, teräviä kivimuodostelmia. Kaukaa katsottuna se 
näyttää vähän linnalta. Haikailen sinne. Ehkä siellä saisi vihdoin olla rauhassa."
 
 
Kepler62 -sarjan toisen tuotantokauden toinen osa on eeppisellä kannella varustettu SaariPasi Pitkäsen kuvitus on, kuten aina, 5/5. Harmillisesti tällä kertaa kirjoitusvastuussa olevan Bjørn Sortlandin tarina ei ole aivan samalla tasolla, ja olenkin aina pitänyt enemmän Timo Parvelan kirjoittamista osista.
 
Nyt täällä on paria poikkeusta lukuun ottamatta pelkkiä nuoria. Me voimme rakentaa uuden maailman. (s. 24)
 
Kun sarjan ensimmäinen kuuden kirjan sykli alkoi, odotin aina malttamattomana seuraavaa osaa, sillä tarinankerronta oli ensimmäisellä kaudella todella kiinnostavaa. Tämä toinen kausi eli Uusi maailma on ollut iso pettymys siihen verratuna. Kirjailijat ovat hukanneet sen taian, joka teki sarjasta alussa koukuttavan. Sen sijaan, että uuteen planeettaan tutustuttaisiin, juoni keskittyy liikaa ihmisten välisiin valtasuhteisiin ja tarinalle luodun miljöön koko potentiaali ei pääse käyttöön.
 
Vietin paljon aikaa yksin, mutta opin silti yhden asian: Ihmisistä ei ole mihinkään. He valehtelevat. He varastavat. Heillä on salaisuuksia. Usein he eivät tiedä, keitä he ovat tai mitä he haluavat. (s. 21)
 
Saari keskittyy Marien murjottamiseen ja samanaikaiseen diktaattoriuden havitteluun. Olivia yrittää ohjata marieta olemaan ensimmäinen Vallvik, jonka nimeen ei liitettäisiä pelkästään aseita ja kuolemaa, vaan tämä voisi olla viisas johtaja. Sarja on mennyt myös todella väkivaltaiseen suuntaan. Ei sillä, etteikö ensimmäiselläkin kaudella olisi ollut vauhtia ja vaarallisia tilanteita, nyt mopo on lähtenyt pahasti käsistä. Kuvituksessakin on varsin graafista materiaalia, esimerkiksi kun Marie lyö siskopuoltaan nenään ja yrittää murhata asevalmistaja-isänsä.
 
Jos olisin nähnyt elokuvan tytöstä joka menee tuntemattomalla planeetalla yksin hylättyyn avaruusalukseen, olisin ajatellut: "Oletko täysi idiootti? Älä tee sitä!" (s. 81)
 
Kirsikkana tämän mauttoman kakun päällä on se seikka, että hahmot puuroutuvat keskenään. On vaikeaa erottaa Marien, Lisan ja Olivian persoonia, sillä ne ovat niin samanlaisia. Välillä olinkin lukiessani hämmentynyt, milloin Marie puhuu Lisan ja milloin Olivian kanssa, vaikka repliikkien perässä olikin heidän nimensä.  Jos minulla on ongelmia tämän kanssa, kuinka kummassa lukija, jolla on vaikeuksia seurata lukemaansa pärjäisi? Harmittaa, ettei sarja ole jaksanut kannatella odotusten painoa. Luen silti vielä ainakin seuraavan osan, jos siinä vaikka karistettaisiin tämä hetkellinen heikkous pois ainesluettelosta.
 
Arvosana:
     
Takakannesta:
Be part of the story.
 
Kepler62 Uusi maailma kuvaa tuntemattomalle planeetalle asettuneiden lasten elämää. Siellä seikkailu tutkimattomalle saarelle jatkuu täynnä vaaroja ja yllätyksiä. Kepler62-seikkailusarjan toisen tuotantokauden itsenäinen toinen osa!
 
Kepler62 e –planeetan lapset ovat jakautuneet kahteen heimoon.
 
Marie etsii piileskelevää isäänsä, asetehtailija Vallvikia ja joutuu uskomattomien haasteiden eteen. Timo Parvelan, Bjørn Sortlandin ja Pasi Pitkäsen huippusuosittu, kansainvälinen kirjasarja Kepler62 on edennyt toiseen tuotantokauteensa. Kepler62 Uusi maailma kuvaa tuntemattomalle planeetalle asettuneiden uudisraivaajalasten elämää.
 
Marie liikkuu porukassa, joka haluaa kadonneen asetehtailijan takaisin johtajakseen. Epävarmuus ja vainoharhaisuus kasvavat leirissä ja odotukset kohdistuvat asetehtailijan tyttäreen, Marieen.
 
Marie aloittaa yksinäisen matkan löytääkseen ja pysäyttääkseen isänsä. Hän uskoo isän piileskelevän tutkimattomalla saarella, joka on täynnä yllätyksiä. Joutuuko Marie taistelemaan omaa isäänsä vastaan?
     
Suomentanut: Outi Menna, 185 sivua, WSOY 2019
 
Alkuperäinen nimi: Øya (2019)
  
Kuvittanut: Pasi Pitkänen

Sarjassa ilmestyneet:
Ensimmäinen kausi:
  1. Kutsu (2015)
  2. Lähtökaskenta (2015)
  3. Matka (2016)
  4. Pioneerit (2016)
  5. Virus (2017)
  6. Salaisuus (2017)
Toinen kausi - Uusi maailma:
  1. Kaksi heimoa (2018)
  2. Saari (2019)
  3. Kuiskaajien kaupunki (tulossa syksyllä 2019)

lauantai 3. elokuuta 2019

Elokuun lukumaraton 31.8.2019

      
Elokuun viimeisenä viikonloppuna lukumaratoonataan! Valitse itsellesi sopivin ajankohta puolimaratonille (12 tuntia) tai kokonaiselle maratonille (24 tuntia). Varsinainen maratonpäivä on 31.8., mutta maratonin saa aloittaa jo 30.8. tai päättää 1.9., kunhan osa maratonista osuu 31.8. puolelle. Ilmoittaudu mukaan tämän postauksen kommenteissa. Alla vielä muistutuksena lukumaratonin säännöt.
  
  • Maratonilla luetaan 24 tunnin ajan (ja puolimaratonilla vain puolet eli 12 tuntia). Voit pitää taukoja (kuten syödä ja nukkua), mutta ne lasketaan mukaan kokonaisaikaan. 
  • Lukea saa mitä vain, esimerkiksi romaaneja, novelleja, runoja, näytelmiä, lastenkirjallisuutta, tietoteoksia, sarjakuvaa tai äänikirjoja. Kirjaa ylös lukemasi teokset ja niiden sivumäärä, äänikirjoista kuunneltu aika. 
  • Maratoonaamisen voi aloittaa jo perjantaina 30.8. tai päättää sunnuntaina 1.9., kunhan edes osa maratonista sijoittuu 31.8. puolelella (esim. aloittaa voi perjantaina klo 17.00 ja päättää lauantaina klo 17.00).
  • Maratonista voi halutessaan blogata etukäteen, päivittää kuulumisia sen kuluessa ja tehdä koosteen jälkikäteen. Voit esitellä lukupinoa, kertoa tunnelmista, uusista ideoista ja hyvistä lukuvinkeistä blogissa tai esimerkiksi Instagramissa. 
  • Maratonin lopuksi ilmoita lukemasi teokset, sivumäärä ja/tai kuunneltu aika tai linkitä oma koosteesi 2.9. julkaistavaan maratonia kokoavaan postaukseen tässä blogissa.
  • Voit osallistua myös ilman blogia (kuten Instagramissa tai Twitterissä) ja ilmoittaa loppufiilikset, luetut kirjat ja sivumäärät kommenteissa.
  • Maratonin tunnisteena on somessa #lukumaraton ja maratonpostauksissa voi käyttää tässä postauksessa olevaa kuvaa.
   
Maratonilla ovat mukana:

torstai 1. elokuuta 2019

Heinäkuun luetut

Heinäkuussa luettuja kirjoja, pari kuvaa kesälomareissulta Kuopiosta (kävimme kotieläinpuistossa, ihastelin Sankaripuiston vanhaa tammea ja otin pari kirjakuvaa Kallaveden rannallakin). Alkukuussa sadekuuro yllätti ja sain ilahtuneena huomata, että lähikirjastosta saa nykyään lainaan myös sateenvarjon! Vaihdoin pitkäastä aikaa tauluun uuden ispiraatiolauseen.
   
Heinäkuun helteistä on selvitty ja en malta odottaa syksyä alkavaksi. Tänään haistoin tuulessa jo ensimmäiset syksyyn viittaavat tuoksut, kuivuvaa heinää, ensimmäisiä sieniä nousemassa maasta, kellastuvia ja punertuvia lehtiä puissa ja varvuissa. Syksyllä ilmestyy mahdottoman monta kiinnostavaa teosta ja moninaiset kirjallisuustapahtumat lähestyvät jälleen. Ah, lempivuodenaikani. Mutta sitä ennen vielä kertaus heinäkuun luetuista ja katsaus elokuuhun.
   
Luin heinäkuussa yhdeksän kirjaa (2014 sivua). Vietettiin naistenviikkoa sekä Harry Potter-maratonia ja kirjabloggaajien klassikkohaaste saavutti jo yhdeksännen kierroksensa. Parhaat lukuhetket vietin Nora Robertsin dystooppisen fantasian Toinen koitos parissa, muita kiehtovia kokemuksia olivat Tiina Raevaaran unenomainen Eräänä päivänä tyhjä taivas, Kate Chopinin feministinen klassikko Herääminen ja Karoliina Korhosen Matti-sarjakuva, jossa väännettiin suomalaisia sanontoja rautalangasta englanniksi. 
   
    
   
Olin tosiaan Kuopiossa viikon verran kesälomailemassa äitini ja siskoni perheen luona. Kirpparireissuilta tarttui mukaan muutama kirja. Diana Gabaldonin novellikokoelman Tulivana, Caitlin Moranin feministisen Naisena olemisen taidon ja sattumalta siskoni bongasi ensi vuoden Pride-lukuhaasteeseen suunnittelemani Jeffrey Eugenidesin Middlesexin
   
Olen ostanut vanhoja, kiinnostavia lasten- ja nuortenkirjoja aina, kun löydän niitä edullisesti. Elisabeth Beresfordin Vaeltavat vompelit on niitä kirjoja, jotka muistan ala-asteen kirjastoautosta, mutta joita en silloin tullut lukeneeksi. Se on sarjan toinen osa, eli täytyy pitää silmät auki ensimmäisen ja kolmannen osan varalta. 
   
Alexandre Dumasin ensimmäinen osa Muskettisotureista, Aseisiin kaikki kuninkaan miehet tarttui mukaan äidin kirjahyllystä ja jo vuosi sitten lukemani Melissa Marrin Sala kavalan sain siskoltani uusintalukua varten. Sekin on sarjan toinen osa, Ilki ihanan lisäksi ne ovat ainoat kaksi, jotka on edes suomennettu, vaikka osia sarjassa olisi pari lisääkin.
      
Elokuun lukupino: 
  • Eva Frantz: Osasto 23
  • Claudia Gray: A Million Worlds With You
  • Sari Luhtanen: Isadella - Sydän kylmänä
  • L.M. Montgomery: Anna ystävämme
  • Andy Weir: Artemis
   

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Klassikkohaaste osa 9 | Kate Chopin: Herääminen

"Hän sanoi, että linnulla, joka aikoi lentää tavanomaisuuden 
ja ennakkoluulojen yläpuolella, oli oltava vahvat siivet."
   
   
   
Valitsin tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen luettavakseni tarkoituksella feministisen klassikon ja kerrankin pitäydyin siinä kirjassa, jonka nimesin haasteeseen ilmoittautuessani. Käytyäni Googlen ja Goodreadsin avulla läpi vaihtoehtoja, törmäsin nimittäin tähän Kate Chopinin 1899 ilmestyneeseen teokseen Herääminen, joka on käännetty suomeksi vasta 2009. Teos herätti aikalaisissa vahvan vastareaktion, sillä kirjan päähenkilö ei noudata naiselle määrättyjä käyttäytymismalleja. Suomessa teos on jäänyt melko tuntemattomaksi, minkä vuoksi se tuntui hyvältä vaihtoehdolta haasteen myötä esille nostettavaksi. Esipuheessa Chopinia kuvataan Pohjois-Amerikan Minna Canthiksi. 
   
Kodissaan hän tunsi olevansa olento, joka oli astunut kiellettyyn temppeliin, jossa tuhannet vaimeat äänet vaativat häntä poistumaan. (s. 149)
  
Romaanin päähenkilö on 28-vuotias Edna. Hän on naimisissa Léonce Pontellierin kanssa. Mies pitää naista omaisuutenaan, kauniina esineenä, jonka on onnistunut hankkimaan kokoelmaansa. Heillä on kaksi lasta, Raoul ja Etienne. Kirja kuvaa noin vuoden ajanjakson kesästä kesään. Alussa perhe viettää kesäänsä täyshoitolassa. Pojat ovat lastenhoitajan vastuulla, mies hoitelee bisneksiään ja Edna tutustuu muihin rouviin rantakävelyillä ja illallisilla. Yksi hoitolan näkyvimmistä hahmoista on 26-vuotias Robert, jolla on ollut tapana jokainen kesä 15-vuotiaasta saakka heittäytyä yhden hoitolassa asuvan naisen seuraan, olipa tämä perheen tytär, leski tai rouva. Tänä kesänä hän iskee silmänsä Ednaan.
      
Herra Pontellier käveli mielellään talossaan tarkistamassa sen sisutusta ja esineitä, varmistaakseen, että kaikki oli kunnossa. Hän arvosti omaisuuttaan, lähinnä siksi, että se oli hänen, ja hän tunsi tyydytystä tarkastellessaan maalausta, patsasta, erikoista pitsiverhoa, mitä tahansa, ostettuaan sen ja asetettuaan sen paikalleen muiden palvottujen esineiden joukkoon. (s. 94)
   
Léoncen mielestä Edna ei hoida kunnolla vastuutaan äitinä tai vaimona, sillä tätä eivät esimerkiksi juurikaan kiinnosta mieheensä liittyvät asiat. Hän sanoo vaimolleen esimerkiksi seuraavaa: "No, mutta, kultaseni, luulisin sinun jo ymmärtäneen, että niin ei tehdä. Meidän täytyy noudattaa sovinnaistapoja, jos yleensä haluamme menestyä ja pysytellä muiden mukana." Häntä raivostuttaa, kun vaimo alkaa osoittaa omaa tahtoa. Silti Edna pitää päänsä ja pudottaa päältään vanhat rooliasunsa. 
   
"Hän on saanut päähänsä jotain naisten oikeuksista" 
-- 
"Onko hän", tiedusteli tohtori hymyillen, "onko hän seurustellut viime aikoina näennäisälyllisten naisten, ylihenkevien yli-ihmisten kanssa? Minun vaimoni on kertomut minulle heistä." (s. 119)
     
Samastuin Ednaan, kun hän eläytyy musiikkiin: hän saa kylmiä väristyksiä, kokee musiikin kautta vahvoja tunteita ja näkee mielessään mm. "miehen seisomassa kalliolla merenrannalla". Kun Edna alkaa tavoittaa todellista minäänsä, hän päättää aloittaa uudelleen lukuharrastuksensa, koska voi päättää mitä ajallaan tekee. Hänellä on kirja mukanaan eräässä kahvilassa, jonne Robert tulee yllättäen. Hän huomaa kirjan ja päättää "auttaa" naista kertomalla, mitä kirjan lopussa tapahtuu, jottei tämän tarvitse kahlata itse sinne asti. Kauhean julmaa!
  
Hän yritti selvittää, mikä tässä kesässä oli niin erilaista verrattuna edellisiin ja kaikkiin hänen elämänsä kesiin. Hän ymmärsi vain, että hän itse, hänen nykyinen minänsä, oli jotenkin erilainen kuin aikaisemmin. Hän ei vielä aavistanut, että hän näki asiat erilaisin silmin ja tutustui itsessään uusiin olotiloihin, jotka värittivät ja muuttivat hänen suhtautumistaan ympäristöönsä. (s. 78)
  
Vasta viimeisten viidenkymmenen sivun aikana ymmärtää, miksi teosta paheksuttiin aikoinaan ja miksi se nostettiin esille uudelleen 1970-luvulla. Ednan ja Robertin välille leimahtaa kielletty rakkaus, mutta se ei ehdi muuttua kovinkaan fyysiseksi, sillä kumpikin tietää rikkovansa vähintäänkin kirjoittamattomia moraalisääntöjä. Kuinka eri avoin asiat olisivatkaan, jos he olisivat tavanneet toisensa aikaisemmin. 
    
Lapset näyttivät hänestä vastustajilta, jotka olivat voittaneet hänet, jotka olivat kukistaneet hänet ja yrittivät vetää hänen sielunsa elonikäiseen orjuuteen. (s. 198)
   
Oli hauskaa huomata, kuinka jotkin asiat eivät ole juurikaan muuttuneet aikojen saatossa. Ednalla on ollut nuorempana kehystetty kuva kuuluisasta näyttelijästä, jota hän muilta salaa pussailee. Sen sijaan monet uudemmiksi ilmiöiksi ajattelemani asiat olivat kuittenkin olemassa jo teoksen julkaisuaikaan, näitä olivat mm. värisarjakuvat, tylli ja trikoo. Jouduin lisäksi googlaamaan mitä ovat kreolit ja angostuura, eli lukukokemus oli myös hyvin opettavainenkin. 
   
Lyhyesti sanottuna, rouva Pontellier ei ollut äiti-ihminen. Äiti-ihmiset -- olivat naisia, jotka jumaloivat lapsiaan, palvoivat miehiään ja pitivät pyhänä etuoikeutenaan häivyttää itsensä olemattomiin yksilöinä. (s. 28)
  
Chopin on oivallinen sanankäyttäjä, ainakin sellainen tunne syntyy suomentaja Raija Latvalan käsittelyn jälkeen. Esimerkiksi hyttysiä kuvataan osuvasti pieniksi iniseviksi lurjuksiksi. Välillä Chopin myös heittäytyy runolliseksi, etenkin kuvaillessaan merta ja luontoa. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan tähän lyhkäiseen klassikkoon! Täytynee tämän jälkeen jossain vaiheessa lukea myös Gustave Flaubertin Rouva Bovary
    
Meren ääni on viettelevä, lakkaamatta se kuiskii, vaatii, kohisee, kuohuu, kutsuen sielua vaeltamaan yksinäisyyden syvyyksiin, eksymään sisäisen mietiskelyn sokkeloihin. (s. 36)
  
     
Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

William Golding: Kärpästen herra
L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
George Orwell: Vuonna 1984
C.S. Lewis: Velho ja leijona
Tove Jansson: Näkymätön lapsi
Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu
Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi
Minna Canth: Papin perhe
        
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Kate Chopinin Herääminen on herkkä kuvaus neworleansilaisen naisen elämästä ja hänen havahtumisestaan tiedostamaan naiseutensa, seksuaalisuutensa ja avioliittonsa uudella tavalla.
   
Kun romaani ilmestyi vuonna 1899, aikalaiskriitikot tuomitsivat sen armotta moraalittomaksi ja paheksunta peitti alleen teoksen kaunokirjallisen taidokkuuden.
   
Kate Chopinin aistillinen teos löydettiin uudelleen 1960-luvulla, jolloin se nostettiin naiskirjallisuuden klassikoksi.

Suomentanut: Raija Latvala, 200 sivua, Faros-kustannus 2009
  
Alkuperäinen nimi: The Awekening (1899)
   

lauantai 27. heinäkuuta 2019

Harry Potter -lukumaraton 2019

        
Lukujonossa -blogi vetää jälleen Potter-maratonia. Meinasin ensin jättää tämän kertaisen maratonin väliin, sillä odotan syksyllä ilmestyvää kuvitettua versiota Liekehtivästä pikarista, enkä siis halunnut lukea sitä tai muita Pottereita uudelleen. Muistin sitten kirjahyllyyni unohtuneen Jaana Kapari-Jatan kirjan Pollomuhku ja Posityyhtynen, joka kertoo hänen kääntämisprosessistaan tämän maailmankuulun sarjan parissa. Niinpä valitsin luettavakseni sen tälle sangen helteiselle viikonlopulle.
   
Maraton alkaa klo 22:00. Kirjassa on 164 sivua, ja sain luku-urakan loppuun klo 4:15. Jos ei olisi seuraavaa lukuprojektia meneillään eli klassikkohaastetta 31.7. (en siis ole siihen kirjaa vielä ehtinyt lukemaan) ottaisin seuraavaksi varmaan ekan osan Pottereista käsittelyyn englanniksi. Siinäpä hyvä idea, kunhan kaikki kuvitetut versiot ovat ilmestyneet. Täytyisi myös kokea sarja äänikirjoina Stephen Fryn lukemana. Kiitos Lukujonon Sannalle maratonista, oli kivaa kurkistaa Kapari-Jatan mielenmaisemaan Pottereiden eriskumallisen sanaston rakentamisesta. 
    
   
    

keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Tiina Raevaara: Eräänä päivänä tyhjä taivas

"Mistä aloittaisin? Turtuneisuudesta, tyhjyydestä, pysähtyneisyydestä, 
ei niistä voi aloittaa, niissä ei ole alkua eikä loppua. 
On vain hidasta taantumista, sellaista jota ei edes näe 
ennen kuin pääsee katsomaan kauempaa."
    
    
Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaasteNaistenviikon lukuhaaste - Nimipäiväänsä tänään 24. heinäkuuta viettävät Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja, Kirjankansibingo: Unenomainen 
   
Eräänä päivänä tyhjä taivas on Tiina Raevaaran esikoisteos. Se on unenomainen, satumainen, tajunnanvirtaa ja paikoin jopa absurdi. Raevaaran kieli on vahvaa, ja nautin hänen kynänsä riepoteltavana olemisesta. Teoksen maailma on tuhoutunut, eikä tarinan kertoja osaa antaa tyhjentävää vastausta kuinka ja miksi. On kuitenkin puhetta sodasta ja pommeista, säteilystä ja mutaatioista. 
 
Ei tämä ole enää kaupunki, kaikki mikä siitä on sellaisen tehnyt, on nyt mennyttä. Tuhoutunut, murskautunut, palanut, mustunut. Haihtunut tuhkapilvenä tuuleen. (s. 77)
  
Päähenkilö on päätynyt vuoden vanhana orpokotiin ja etsinyt siitä saakka tietä takaisin kotiin. Vuosien aikana hän on joutunut selviytymään maailmassa, joka on muuttunut hyvin vihamieliseksi ihmisille, etenkin yksin matkaaville naisille. Yhdeksäntoista vuotta myöhemmin päähenkilö pääsee lopulta siihen metsään, jossa vanha kotitalo sijaitsee. Hän tapaa vanhan miehen, joka kertoo, että perhe asuu edelleen siellä.
 
Metsään on raivattu piha, jonka keskellä seisoo valtava talo, kuin taivaasta pudonnut. Tai ei: pikemminkin maasta kasvanut, työntynyt mullan läpi kuin jättimäinen sieni. (s. 23)

Talo on monikerroksinen, sokkeloinen rakennelma, jossa seinät kaatuvat päälle, jos niitä lakkaa ajattelemasta ja jonka ovista suurin osa on lukittu ja vain isä avainten haltijana pääsee niihin. Päähenkilö yllättyy nähdessään talosta asuvat 19 miestä, hänen veljensä, joista ei tiennyt mitään ja jotka isä on kouluttanut parhaan kykynsä mukaan taistelemaan maailman pahuutta vastaan. Mutta missä on äiti, jonka kosketusta hän on vuosia ikävöinyt? Talon hulluus ja maailmantuskainen ilmapiiri imaisee päähenkilönkin pölyisille käytävilleen. Salaisuudet paljastuvat yksi kerrallaan ja takaumien kautta maalaillaan menetettyä maailmaa.

Raivoa ja epäluuloa, niitä on täällä joka puolella niin paljon, ettei muille tunteille riitä tilaa. Eniten raivo asuu isässäni, se on vallannut hänet. Haluaisin tunkea sormeni isääni ja kiskoa raivon ulos, estää sitä ravistamasta siemeniään tuuleen. (s. 58)

Minun täytyy ehdottomasti tutustua lisää Raevaaran tuotantoon. Varasinkin jo hänen novellikokoelmansa En tunne sinua vierelläni kirjastoon. Vaikka pidinkin suuresti joistakin teoksen osa-alueista, toiset jättivät vähän kylmäksi (kuten runsas kaksoispisteen käyttö) ja jotkin kirjat inhottavuudet uivat liiaksi ihoni alle. Suosittelen kuitenkin lämpimästi kirjan lukemista, se on vallan vaikuttava kokemus, vaikkei ehkä sovikkaan kaikkein herkimmille.

Kaapin sisältö tuo mieleeni jotain. Haljun muiston retkistä, joita tehtiin vähän yli metrin mittaisina koululaisina, käveltiin parijonossa saleihin, jotka olivat täynnävitriinejä ja lasikaappeja -- Menneisyyden jälkiä, olemassaolon todisteita. (s. 124)
   
    
Arvosana:
     
Takakannesta:
Tyttö on elänyt perheestään erossa maailmassa, joka on tuhoutunut elinkelvottomaksi. Ympäristö tuntuu täysin vieraalta: kaupungit ja kylät ovat kadonneet, ainoastaan eräs metsä näyttää vielä olevan ennallaan. 
  
Vanhan miehen opastamana tyttö löytää metsän keskeltä syntymäkotinsa, joka ei kuitenkaan tarjoa turvaa – vaan järkyttäviä yllätyksiä. Epämuotoisen rakennuksen uumenista löytyy outo veljessarja sekä isä, jota kaikki pelkäävät.
  
Mitä on tapahtunut ja missä tytön kaipaama äiti on? Tyttö vedetään mukaan sokkeloisen talon kummalliseen elämään. Vähitellen paljastuvat salaisuudet eivät jätä yhtäkään talon asukasta ennalleen. 
  
Tiina Raevaaran esikoisromaani Eräänä päivänä tyhjä taivas on painajaismainen satu ja nurinkurinen kehitystarina, jossa luonto ja eläinten maailma limittyvät ihmisten maailman kanssa. Unenomaiset kuvat ja tuhoutuvan maailman maisema luovat kerrontaan uhkaavan mutta kauniin tunnelman, joka pitää lukijan otteessaan loppuun saakka.
    
247 sivua, Teos 2008
    
Myös täällä on upottu tuhoutuneen maailman tuhkaan: Turun Sanomat, Savon Sanomat, Kiiltomato, Vetus et Nova,  Kirjanurkkaus 
  
Samankaltaista luettavaa: Leena Krohn: Hotel Sapiens, Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen, Beth Lewis: Suden tie 

sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Johanna Hulkko: Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus

Sillloin Salli kysyi sitä, mitä kukaan muu ei ollut tohtinut.
  
"Raparperi, miksi sinulla on kaksi isää?"
  
Raparperi oli jo etukäteen miettinyt mitä vastaisi kysymykseen sitten, kun se tulisi eteen.
  
"Siksi kun minulla on käynyt niin hyvä tuuri", hän sanoi.
     
    
Lukuhaasteissa: Naistenviikon lukuhaaste - Nimipäiväänsä tänään 21. heinäkuuta viettävät Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne ja Joanna, Kirjankansibingo: Harrastus
   
Johanna Hulkon lastenkirjasarja Geoetsivät on hyvin suosittu ja luettu sarja ainakin oululaisten lasten keskuudessa, teokset ovat aina lainassa. Tein tuon havainnon, kun olin loppuvuoden 2017 töissä Oulun koulukirjastoissa. Laitoin nimen korvan taakse, ja viimein nyt tuli hyvä hetki tutustua tähän jo ilmiöksi nousseeseen sarjaan sen ensimmäisen osan Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus avulla. Enkä yhtään ihmettele, miksi sarja maistuu niin hyvin nuoremmille lukijoille. Teksti on hauskaa, mutta lukijaansa aliarvioimatonta ja jopa aikuinen viihtyy mainiosti sen parissa. On pakko lukea lisää tätä sarjaa.

On kesä, koulu on juuri päättynyt ja se tarkoittaa, että voi olla ulkona vaikka koko päivän. Päähenkilö on viidesluokkalainen Raparperi, joka harrastaa geokätkeilyä. Hänen isänsä ja tämän puoliso Pekka lukivat aiheesta ensin lehdestä, minkä jälkeen kaikki kolme liittyivät kätköilijöiden verkkosivustolle ja olivat pian koko perheen voimin etsimässä ensimmäistä kätköään. Raparperi houkutteli parhaan ystävänsä, neljännellä luokalla olevan Emmin mukaan ja nimimerkillä Geoetsivät kaksikko on löytänyt jo kaksikymmentä kätköä. Raparperi on lukemassa kesän aikana kuusi kirjaa, jotta saa ratkaistua mysteerikätkön koordinaatit.
 
[K]oulun huoltomies, jota kutsuttiin Luksukseksi. Aina kun häntä tarvittiin, opettajat muistivat sanoa, että on kyllä luksusta, että meidän koulussa on oma huoltomies, ei sellaista nykyaikana tavallisesti kouluissa ole. (s. 10)
 
Tytöt ja Raparperin isät lähtevät etsimään kätköä onton, Pirunpesäkiveksi kutsutun siirtolohkareen läheltä. Se on tafoni, eli kiveen on rapautumalla syntynyt luolia, joihin pystyy menemään sisälle. Raparperin mielestä kivi näyttää aivan jätiiläisen pudottamalta juustolta. Kiven sisällä tuoksuu sammalelta ja samalta kuin Raparperin mummon maakellarissa. Kiva retki päättyy siihen, että Emmin pikkusisko Salli hukkaa vasta saamansa puhelimen, eikä tämä uskalla sanoa siitä aikuisille.

Oli taikailta, valkoista, kesäillan valoa, pallona iniseviä hyönteisparvia, metsän kosteinen, sammalen tuoksu ja järvestä kantava veden ääni. Jossain huusi kuikka. (s. 91)
 
Seuraavana päivänä tytöt suunnittelevat uuden retken kivelle etsiäkseen puhelinta. Matka on polkupyörillä pitempi kuin autolla ja kaiken lisäksi yhden pyörän kumi hajoaa. Onnettomuudet seuraavat toisiaan ja pian heillä on harminaan kaksi kastunutta ja yksi kadonnut puhelin. Sallin puhelinta etsiessään Raparperi näkee oudon miehen metsässä. Tämä jättää jälkeensä paketin, josta lasten tutkiessa paljastuu seteleitä.
 
Hän kurkisti kiven alta pilkottavaan onkaloon ja veti syvään hekeä ennen kuin työnsi sinne kätensä. Koloissa saattoi olla mitä tahansa. Samakoitakin. (s. 5)

Opin teoksesta paljon geokätkeilystä ja sen erikoissanastosta. Reissuötökkä on pieni esine, jonka siirtyy kätköstä toiseen ja se on tarkoitus saada kuljetettua jonnekin tiettyyn paikkaan. Jästi on asiaan vihkiytymätön, eli ei harrasta geokätkeilyä. Pahimmassa tapauksessa jöätit saattavat tuhota tai varastaa kätkön "olipa joku ääliö joskus pissinytkin löytämäänsä purkkiin". Tämä oli oikein hieno teos, jota suosittelen erityisesti 9-12-vuotiaille.
 
  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Geokätköilyharrastus vie nelosluokkalaisen Raparperin aina huimiin seikkailuihin, mutta joskus lipsahtaa vähän liiankin jännittäväksi. Kaikki alkaa, kun Raparperin ystävän Sallin kännykkä hukkuu metsäreissulla. Kun siihen lisätään muutama erittäin ikävä sattumus, tyttöjen neuvokkuus joutuu koetukselle. Yö taivasalla näyttää jo todennäköiseltä, kunnes vanhat periviholliset, ylirasittavat partiopojat, saapuvat telttoineen. Pian selviää, että lapset eivät ole metsässä yksin. Pimeydessä telttaa lähestyvät suden kokoinen otus ja omituinen, kysymyslauseilla puhuva hiippari...
 
158 sivua, Karisto 2013
    
Rahakäärön arvoitusta ovat olleet ratkomassa myös: Kirjavinkit, Hemulin kirjahylly, Kujerruksia, Notko, se lukeva peikko

lauantai 20. heinäkuuta 2019

Maarit Verronen: Muutama lämmin päivä

"Monet näyttivät kärsimättömiltä, sellaisilta joita ärsytti jo valmiiksi niin moni asia, 
että tuntemattoman jutustelu olisi voinut nykäistä esiin ikävän reaktion."
    
   
Arvostelukappale
  
Lukuhaasteissa: Naistenviikon lukuhaaste - Nimipäiväänsä tänään 20. heinäkuuta viettävät Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret ja Margareeta
  
Maarit Verrosen edellinen teos Hiljaiset joet oli viime vuoden parhaita lukukokemuksia. Siksi olinkin innoissani, kun huomasin häneltä ilmestyvän tänä kesänä novellikokoelman Muutama lämmin päivä. Teoksella on kauniin vähäeleinen kansi. Kokoelmassa on 23 novellia, joista pidin erityisesti kuudesta. Suosikeiksini nousivat Luovuttaja, Kapteeni, Arkkitehti, Virkamies, Tytär ja Laulu.
 
Nuoriso ja sen mikrokuplamaailma; ne kulkivat julkisilla paikoilla mitään näkemättä ja kuulematta ja törmäilivät ihmisiin. (s. 79)
  
Luovuttaja on kokelman ensimmäinen novelli. Se kertoo miehestä, joka on innostunut auttamaan luovuttamalla. Ensin hän luovuttaa verta ja spermaa, mutta pian hän on jo luovuttamassa luuydintä ja liittyy maksa- ja munuaislistalle. Novellin todellisuus keikahtaa vahvemmin fiktion puolelle, kun mies haluaa antaa pois toisen kätensä, koska joku muu tarvinnee sitä enemmän. Olisin voinut lukea luovuttajan tarinaa enemmänkin, sen verran eriskummallinen sen asetelma on.
 
- Olen vakuuttunut siitä, että joku tarvitsisi vaikkapa oikeaa kättäni kipeämmin kuin minä itse. Olen vasenkätinen.
--
Yksikätisyys ei haitannut elämää kovin paljon. Miko ajatteli invalidipysäköintiä ja muita odotettavissa olevia etuja aivan kuin kokeeksi vähän virnistellen.
(s. 13-14)
  
   
Novellissa Virkamies palkataan freelance-graafikko kartoittamaan erästä asuinaluetta ja etsimään siellä huhujen mukaan sijaitsevay ränsistyneet hökkelit. Alueesta ei ole karttoja viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajalta ja sen kadut on suunniteltu sekoittamaan kulkijansa. Pikku hiljaa paljastuu, ettei mitään hökkeleitä enää ole, mutta arvoitukseksi jää, miksi GPS-paikannus ei toimi alueella. Novellilla olisi ollut paljon potentiaalia kääntyä spefimpään suuntaan, mutta tällä kertaa Verronen on jalat vakaasti maassa. Onneksi erään hahmon suhteen on jätetty mielikuvitukselle tulkinnan varaa.

Hän oli toistuvasti aloittanut laidalta aikomuksenaan kulkea mahdollisimman suoraan koko alueen halki, mutta olikin aina päätynyt kaartamaan oikealle, niin ettei ollut koskaan päässyt keskelle. Joten hänellä oli aineistoa jo melko paljonkin, mutta keskeltä puuttui noin hehtaarin kokoinen vinoneliö. (s. 128)
   
Tytär on kertomus äidistä, joka hallitsee esikoisensa elämää tiukoin ottein. Tytär on hiljainen ja myöntyväinen, hän pääsee näyttämään todelliset taitonsa vasta lähtiessään yliopistoon opiskelemaan. Novellin luettuani jäin pohtimaan, onko Verrosella itsellään lapsia, vai onko tämä kenties vapaaehtoisesti lapseton.

Sanoi, ettei äiti tiennyt hänestä tai hänen elämästään nyt enää yhtään mitään, eikä ollut koskaan tiennyt paljon. Että äidillä ei ollut koskaan hänen asioihinsa mitään sanomista, ja että jos hän olisi noudattanut äidin neuvoja, hän olisi nyt onneton, masentunut ihminen, auskultoimassa jossakin koulussa ja odottamassa neljääkymmentä lohdutonta, mielenterveyden tuhoavaa vuotta työssä, joka ei sopinut hänelle. (s. 28)

Kapteeni kertoo huonomaineisen lentoyhtiön kapteenista. En suosittele sen lukemista lentopelkoisille, sen verran absurdilta kyseisen firman toimintamalli kuulostaa. Novellissa Arkkitehti päähenkilö joutuu kaapatuksi salaiseen huoneeseen. Laulussa erään artistin keikka ei mene ihan putkeen. Hän on halunnut laulaa jonkin vierailemansa maan kansanlauluista, mutta sillä on arvaamattomia seurauksia. Tästä novellista tuli mieleen yksi Black Mirror-sarjan jaksoista. 
   
Kokoelma oli hieman epätasainen niin novellien pituuden kuin sisällönkin suhteen. Osa tarinoista oli vain parin sivun mittaisia pintaraapaisuja, joissa ei päässyt ollenkaan tekstin maailman ja hahmojen sisälle. Toiset tekstit taas olivat todella hienoja kokonaisuuksia, jotka olisivat kannatelleet pidempääkin teosta. Jäin myös kaipaamaan Verroselta aiemmin lukemieni teosten kaltaista scifiin kallellaan olevaa tyyliä, vaikka monissa hahmoissa olikin tutun verrosmaista lakonisuutta ja melankoliaa. Verrosen teokset ovat aina slice of life -välähdyksiä, hänen hahmonsa toteavat asioita ympäriltään kapinoimatta systeemiä vastaan.

  
Arvosana:
     
Takakannesta:
Arkisiin, näennäisen pieniin tapahtumiin voi kätkeytyä tiedostamattomia viestejä ja isoja tunteita. Joka ne aistii, näkee enemmän kuin muut. 
  
Maarit Verrosen novellikokoelman päähenkilöt ovat tällaisia näkijöitä tilanteissa, joissa valta peittoaa ne, jolla valtaa ei ole. Teoksen henkilögalleriaan kuuluu ihmisiä, jotka päätyvät tukahduttamaan myötätuntonsa ja myötäilemään valtaapitäviä, ja myös sellaisia jotka aiheuttavat kanssaihmisilleen vahinkoa pyrkimällä sokeasti omiin, hyvääkin tarkoittaviin, tavoitteisiinsa. 
  
Kokoelman avausnovellissa Luovuttaja päähenkilö haluaa auttaa ihmisiä aluksi verenluovuttajana; lopulta hän jo luovuttaa tarpeettomana pitämänsä toisen käsivartensa. Vastapainona Verrosen traagisiksi kehittyville ihmiskohtaloille kirjan sivuilta pilkahtelee suurta lämpöä.
    
193 sivua, Aviador 2019
    
Myös täällä on tutustuttu Verrosen tuokiokuvauksiin: Helsingin Sanomat (Toni Jerrman)

perjantai 19. heinäkuuta 2019

Sarah Crossan: Yksi

"On totta että olemme erilaisia kuin muut.
Mutta rumia?
Haloo.
Ei mene läpi."
   
    
Arvostelukappale
  
Lukuhaasteissa: Nuorten kirjametro - Reitti: Omien keskellä, Naistenviikon lukuhaaste - Nimipäiväänsä tänään 19. heinäkuuta viettävät Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli ja Salla
  
Sarah Crossanin Yksi on toinen lukemani säeromaani. Ensimmäinen oli Elizabeth Acevedon Runoilija X, jonka on kaksikosta paljon runollisempi. Yhdessä säkeisyys onkin enemmän tyylikeino asetella teksti väljästi kuin varsinaista runoutta. Teoksen kieli on myös paljon helpompaa ja sitä voinee suositella myös lukijoille, joilla on lieviä lukivaikeuksia sekä nuorille, jotka eivät ole kaikkein tottuneimpia lukijoita. Lyriikkamainen asettelu tekee paksuhkon kirjan lukemisesta hyvin joutuisaa. 
  
Yleensä meikäläisiä sanotaan
siamilaisiksi,
vaikka on meille annettu muitakin nimityksiä:
kammotukset, kummitukset,
monsterit, mutantit,
kerran jopa kaksipäinen piru.
 (s. 12)
  
Kirjan päähenkilöt ovat Grace ja Tippi, siamilaiset kaksoset, jotka jakavat saman ruumiin, mutta ovat kaksi erillistä yksilöä, joilla on omat ajatukset ja tunteet. Kirjan kertoja on Grace. Tarina alkaa, kun tyttöjen äiti sanoo, ettei heillä ole enää vara kotikouluun, vaan kaksosten täytyy mennä yleiseen lukioon. Sellä he tapaavat mm. Yasmeenin ja Jonin, joiden kanssa ystävystyvät. Tytöt vihaavat tuntemattomien silmiä, jotka katsovat heitä kuin näyttelyesitettä tai tarhattua eläintä ja kaikki pohtivat aina, mitä heidän vaatteidensa alta löytyy. Ja jotta elämä ei olisi liian helppoa näin, on isällä alkoholiongelma ja pikkusiskolla anoreksia
   
Isä esittää pelotonta,
mutta olen nähnyt hänen sävähtävän postin tuloa,
olen nähnyt hänen piilottavan
        sairaalalaskuja ja pysäköintisakkoja
        mainospostien alle
eteiseen. 
(s. 58)
    
Koulussa menee hyvin, vaikka kaikki eivät hyväksy tai halua jättää tyttöjä rauhaan. Joku teippaa Tippin lokeron oveen lapun, jossa lukee "Miksette mene takaisin eläintarhaan?" Kaikki on hyvin niin pitkään kunnes jotkin asiat alkavat mennä pieleen. Syksyn aikana tytöt huomaavat muutoksia kehossaan, heidän nilkkansa turpoavat ja siskot kysyvät toisiltaan, onko toinen kunnossa. Lopulta lääkäriin mentyään, tämä kertoo heille diagnoosi, jota tytöt eivät halua kuulla. 
  
Minä hymyilen ruosteenpunaiselle läikälle niin kuin aina kun tämä tapahtuu, joka kerta kun saan tämän todistuksen siitä että olen oikea tyttö. (s. 117)
  
Monissa blogeissa on kerrottu teoksen nostattaneet kyyneleet silmäkulmiin, minun onnistui lukea teos loppuun asti ilman, että nenäliinoille olisi tullut tarvetta. Ehkä odotukseni olivat hieman liian korkealla ennen kuin tartuin kirjaan. Se oli hyvä lukukokemus, mutta ei ihan niin hyvä, kuin esimerkiksi Runoilija X tai John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe. Suosittelen silti lukemaan tämän tarinan kahden siskon koskettavasta, vaikkakin fiktiivisestä, elämästä.
  
"Ei kukaan ole kokonainen", sanon.
"Me kaikki ollaan puuttuvia paloja."
(s. 233)

Arvosana:
  
Takakannesta:
"Näillä tiennoin tavallinen
on loukkaus", hän sanoo,
"sisimmässään jokainen haluaa 
olla tähti ja tavallisuus on suora tie
mitättömyyeen."
  
Mutta kaikki ovat värässä.
Tavallisuus on Graalin malja
ja ainoastaan ne joilla sitä ei ole
tajuavat sen arvon.
  
Grace ja Tippi eivät siedä sitä, että heitä tuijotetaan, mutta he ovat tottuneet siihen. He ovat siamilaiset kaksoset, yhtä kaikin mahdollisin tavoin. Enemmän kuin mitään muuta siskokset toivovat, että heidät nähtäisiin yksitellen, kumpikin vuorollaan, kahtena erillisenä ihmisenä, kuten muutkin. He haluavat oikeita, omia ystäviä. Entä rakkaus?
  
Mutta tyttöjä odottaa raastava valinta. On tehtävä päätös, joka voi muuttaa heidän elämänsä peruuttamattomasti.
  
Koskettava romaani ihmisyydestä, sisaruudesta ja rakkaudesta on saanut lukuisia palkintoja ja käännetty monille kielille.
       
Suomentanut: Kaisa Kattelus, 439 sivua, S&S 2018
  
Alkuperäinen nimi: One (2015)
  
   
Samankaltaista luettavaa: Holly Bourne: Normaali-trilogia, John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe, Maija Haavisto: Perhonen vatsassa, Nicola Yoon: Kaikki kaikessa, R.J. Palacio: Ihme, Satu Mattila-Laine: Parantola