Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

"Oletteko koskaan maistanut arsenikkia?"

     

   

Lukuhaasteissa: Halloween-lukuhaaste, Joka päivä on naistenpäivä, Mennään metsään -lukuhaaste

   

Shirley Jacksonin kauhuromantiikan klassikko Linna on aina ollut kotimme käännettiin suomeksi vasta viime vuonna, eikä hänen tunnetuinta teostaan (josta on tehty useita elokuvia ja tv-sarjojakin), The Haunting of Hill House ole vieläkään käännetty (toivottavasti tämä vääryys korjattaisiin pian). Huomasin teoksen joissakin blogeissa, mutta en vielä tuolloin kiinnostunut siitä, kirjan kansikuva kun ei herätä oikein mitään ajatuksia. Kun sitten mietin tämän vuoden Halloween-lukuhaasteeseen sopivia teoksia, törmäsin uudelleen tähän kirjaan ja kiinnostuin siitä todella paljon. 

   

Alkupuolella kirjaa olin todella innoissani lukemastani. Ajattelin, että "hei tämähän muistuttaa jonkin verran Alan Bradleyn Flavia de Lucea", yhtä suosikkisarjaani ja sen nimikkohahmoa. Yhtäläisyyksiä oli useampia: hahmon kiinnostus myrkkyihin (etenkin kavalakärpässieni, Amanita phalliodes, nousee esiin useasti), eriskummaliset perhekuviot, samankaltainen miljöö ja ajankuva. Teoksessa oli myös vähän samaa kuin Jean Heglandin Suojaan metsään siimekseen -romaanilla.

  

Kylässä kaikki oli kuin samasta puusta veistettyä, niin kuin kyläläiset olisivat tarvinneet kylän rumuutta, saaneet siitä elinvoimaa, oli kuin talot ja puodit olisi kyhätty hätäisesti ja väheksyen suojaksi tympeille ja epämiellyttäville ihmisille, kun taas Rochesterin talo ja Blackwoodin talo ja kunnantalokin olivat kuin ne olisi tuotu tänne aivan vahingossa jostain kaukaisesta ihanasta maasta, jossa elettiin elämisen arvoista elämää. Kenties hienot talot oli kaapattu - kenties Rochestereita ja Blackwoodeja rangaistiin heidän salatusta pahuudestaan? - ja niitä pidettiin kylässä vankeina. Ehkä niiden hidas mädäntyminen vain kieli kyläläisten viheliäisyydestä. (s. 14)

  

Kertojana on 18-vuotias Mary Katherine Blackwood, jota kutsutaan myös Merricatiksi. Hänen perheensä muodostuu isosisko Constancesta (jonka iästä ei erikoisesti ole täyttä varmuutta, sillä "luovuimme syntymäpäivien vietosta", kaipa hänen syntymävuotensä oli kuitenkin tiedossa) ja Julian-sedästä, kaikki muut ovat kuolleet kuusi vuotta aikaisemmin varsin epätavallisissa olosuhteissa. Tapahtumista saadaan tietää murusia pitkin kirjaa ja vasta aivan lopussa palapelin ratkaisevat palat loksahtavat paikalleen. Muodostin mielikuvani kirjan tapahtumista jo alkusivuilla, ja se on pakko sanoa kirjailijan kunniaksi, että en todellakaan osannut arvata tapahtumia etukäteen. Olisin kuitenkin halunnut muutamien kohtien menevän hieman eri tavoin. 

  

Siinä vaiheessa kun isämme oli lopullisesti hylännyt ajatuksen maidensa hyötykäytöstä, hän oli päästänyt puut ja pensaat ja pienet kukat vapaasti villintymään. Yhtä suurta niittyä lukuunottamatta maamme olivat sankan metsän peitossa ja minä oli ainoa, joka tunsi niiden salat. -- Constance tunsi nimeltä kaiken mitä metsässä kasvoi, mutta minulle riitti että tiesin miten ja missä mikäkin kasvi kasvoi, tunsin niiden tarjoaman vankkumattoman suojan. (s. 30)

  

Merricat, Contance ja Julian elävät rutiineiden voimalla. Jokaiselle viikonpäivälle ja kelloajalle on oma toimensa. Koska Julian on pyörätuolissa ja Constance ei halua jättää kodin antamaan turvaa, on Merricatin käytävä kylällä ruokaostoksilla ja kirjastossa, vaikka hänen perheeseensä suhtaudutaankin varsin penseästi. Kolmikon arki järkkyy, kun Charles-serkku ilmestyy eräänä päivänä paikalle. Merricat ei pidä hänestä, eikä Charlesin vierailun syy olekaan välttämättä aivan viaton. 

  

Merricat oli varsin kiehtova hahmo. Hänellä on erikoinen tapa kuvailla päiviä, esimerkiksi yksi oli pitkien, ohuiden asioiden päivä ja toinen säihkyvä, pienten kimmeltävien asioiden päivä. Hänellä on  myös pitkä lista asioita, joita hän ei saa tehdä. En tiedä, onko joku kieltänyt häneltä ne, vai onko hän kieltänyt ne itse. Hän saa kantaa maitokannun ja likaiset astiat, muttei pestä niitä. Hän ei saa käydä Julian-sedän huoneessa tai käyttää veitsiä, eikä hän saa koskea tulitikkuihin. Lopulta hän päättää, ettei saa käydä enää joella tai haudata asioita maahan. Merricatilla kun on ollut tapana rakennella maagisia suojia esimerkiksi hautaamalla erityisiä esineitä.

   

Sunnuntaiaamuisin tarkistin suojani: puron rannalle hautaamani lippaan hopeadollareita, pitkälle niitylle haudatun nuken ja männikössä kasvavan puun runkoon naulaamani kirjan. Kunhan ne olivat paikoillaan, mikään ei pääsisi meitä satuttamaan.  

-- 

Olin haudannut maitohampaani sitä mukaa kun ne irtosivat, ja kenties niistä vielä jonain päivänä kasvaisi lohikäärmeitä. Olin lannoittanut maamme hautaamillani aarteilla, täyttänyt sen pintakerrokset marmorikuulillani ja hampaillani ja värikkäillä kivilläni, joista kaikista oli jo ehkä tullut jalokiviä, ja niistä oli kasvanut maan alle vahva, tiheä verkko, joka ei koskaan hellittänyt vaan piti lujasti otteensa ja vartioi meitä. (s. 60-61)

      

Arvosana:

   
Takakannesta:

Goottilaisen kirjallisuuden klassikko – Grey Gardens kohtaa tyttökirjat

  

Blackwoodin sukutalossa on jäljellä enää kolme asukasta: sisarukset Merricat ja Constance Blackwood ja pyörätuoliin joutunut Julian-setä. Koko muu perhe on kuollut.

  

Merricat hautaa maahan marmorikuulia ja keksii taikasanoja pitääkseen kyläläiset ja muun maailman talon porttien takana. Mutta kun isän kassakaapista kiinnostunut Charles-serkku löytää tiensä keittiön ovelle ja illallispöydän ääreen, Merricatin taikasanat eivät enää riitä.

  

Linna on aina ollut kotimme on tarina omalaatuisesta ystävyydestä, pienen kyläyhteisön ahdasmielisyydestä, ahneudesta ja amanita phalloidesista. Goottilaisen kirjallisuuden kaunis ja merkillinen klassikko vihdoin suomeksi.  

  

Shirley Jackson (1916-1965) oli yhdysvaltalainen kirjailija, joka tunnetaan erityisesti novellistaan The Lottery (1948) ja kauhuromaanistaan The Haunting of Hill House (1959), josta on tehty myös useita elokuvasovituksia.

  

Vastoinkäymisten värittämää elämää elänyt Jackson oli tunnettu ja tunteita herättävä kirjailija jo eläessään, vaikka onkin noussut kirjalliseen arvostukseen vasta 2000-luvun puolella.

  

Vuonna 2007 Yhdysvalloissa perustettiin kirjailijan nimeä kantava palkinto, joka myönnetään ansioituneille psykologista jännitystä ja kauhua hyödyntäville teoksille.

  

Viimeisin Jacksonista kirjoitettu elämäkerta A Rather Haunted Life ilmestyi 2016, ja sen myötä alkoi myös kirjailijan teosten uusi kultakausi. Nyt suomeksi ilmestyvän romaanin uutta elokuvasovitusta We Have Always Lived in the Castle odotetaan levitykseen vuonna 2018.

    

Suomentanut: Laura Vesanto, 198 sivua, Fabriikki kustannus 2018

  

Alkuperäinen nimi: We Have Always Lived in the castle (1962)

   

Kirja on luettu myös näissä blogeissa: Mitä luimme kerran, Taikakirjaimet, Oksan hyllyltä

Lastenkirjalauantai: Chris Riddell: Ada Gootti ja Humisevan karju

"Meidän kaikkien sisimmässä piilee villiyttä, ja usein se on voimakkainta ujoimmissa."

  

   

Chris Riddellin kirjoittaman ja kuvittaman lastenkirjsarjan kolmas osa, Ada Gootti ja Humisevan karju jatkaa aiemmin viitoitetulla tiellä. Tällä kertaa sivujen reunat kimmeltävät metallinsinisenä.

  

Joulu on tulossa ja Lordi Gootti on poissa liikeasioitaan hoitamassa. Hänen on tarkoitus palata aatoksi ja Ada yrittää ehtiä lukemaan kirjailija isänsä uusimman teoksen ennen tämän paluuta. Kun kirjastohuoneeseen yhtäkkiä pölähtää kolme apinaa, jotka keräävät hyllyistä kirjoja, Adan suunitelmat muuttuvat. 

  

Adan ystävät Emily ja William Kaali ovat tulossa Kalmatollon kartanolle joululoman viettoon, sillä heidän keksijä-isänsä työskentelee Lordi Gootille. Ada ei ole nähnyt heitä pitkään aikaan, koska hänellä on kotiopettaja Lucy Borgia, eikä hän siis käy koulussa muiden tavoin. Kun Ada viimein tapaa Emilyn, hän joutuu hieman harmistuen huomaamaan, että tyttö on löytänyt koulussa uusia ystäviä ja ottanut nämä mukaansa lomalle. Pappilan sisarusten Charlotten, Emilyn ja Annen (viittaus Brontën sisaruksiin) lisäksi uusina hahmoina tutustutaan Williamin poikakoulussa tapaamaan tyttöjen veljeen Ranveliin ja luokalleen useamman kerran jääneeseen Härnäveteen. 

  

Ada Gootti istui siipinojatuolissa Kalmatollon kartanon kirjastossa. Hän luki isänsä uusinta kirjaa ja hymyili kääntäessään sivua. Kirjaston seinille rakennetut mahonkiset hyllyköt olivat täynnä nahkaselkäisiä opuksia, ja jokaisen hyllyn edessä oli messinkipyörillä liikkuvat tikkaat, joilta pääsi kurkottamaan ylimmille hyllyköille. (s. 1)

  

Tuttuun tapaan teos on täynnä ihastuttavia kirjallisuusviittauksia. Kirjallisen koiranäyttelyn osallistuvat mm. Karu Austen (teokset Järjettömyys ja tunteettomuus ja Nopeus ja ennakkoluulo) ja koiransa Emma, miesten vaatteisiin pukeutuva, balettiaskelilla tanssahteleva Georgie Eliot ja middlemarchinkoiransa Kankuri sekä Epeli Dickinson ja koiransa Carlo. Koiranäyttelyn tuomareina ovat Hanska-Risto Andersen ja kreivitär Peppi Pätkätossu (jolla on syvälapinsylikoira Muumi). Peppi viittaa useaan otteeseen ystäväänsä Elsaan tavalla, joka ei jätä arvailujen varaan, etteikö kyseessä olisi Frozenista tuttu jääkuningatar.  Elsa koristaa myös joulukuusen latvaa tähden tai enkelin sijaan. Kääntäjä Jaana Kapari-Jatta on nimennyt luistelevan kirkkoherran Kokko Rahkamoksi (suomalaiset taitoluistelijat Petri Kokko ja Susanna Rahkamo).

  

Hienointa humoristisessa, nopealukuisessa teoksessa on jälleen Riddellin kuvitus (voisin ostaa miehen kuvittaman värityskirjan, jos sellainen tulisi vastaan). Tarina on ihan viihdyttävä ja sen vahvuutena ovat moninaiset. aikuislukijoille osoitetut viittaukset, vaikka juoni ja hahmot eivät niinkään jää mieleen. Teoksen nimi viittaa tietenkin Emily Brontën kirjoittamaan Humisevaan harjuun, muttei liity millään tavoin itse tarinaan, vaikka yksi hahmoista onkin viittaus kirjailijattareen. Bonustarina Erään hurtan historia on heikoin minikirjanen koko sarjan aikana eikä tarjonnut oikeastaan mitään kiinnostavaa lisää teoksessa esitellyn sivuhahmon elämään. 

  

Ada Gootti ja Humisevan karju sopii hyvin Halloween-haasteeseen, vaikka se sijoittuu joulun aikaan. Teoksessa on kuitenkin aaveita, vampyyri ja ihmissusi. 

Koska Kalmatollon kartano oli vanha ja suuri, siellä asui koko joukko kummituksia, jotka pitivät aina varansa, etteivät tulleet kaikki yhtäaikaan esiin. (s. 33)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Maailmakuulut kirjialijat saapuvat esittelemään uljaita koiriaan Kalmatollon kartanon kirjalliseen koiranäyttelyyn.

  

Kalmatollon yössä on kuitenkin meleillään joitain kummaa: on outoja jalanjälkiä, öisiä ulvahduksia, epäilytävä määrä pureskeltuja kenkiä... Saavatko Ada ja Ullakkokerhon väki selvitettyä mysteerin ennen kuin seuraava täysikuu koittaa?

  

Suomentanut:  Jaana Kapari-Jatta, 219 sivua, Gummerus 2016
      

Alkuperäinen nimi: Goth Girl and the Wurthering Fright (2015)

       

Ada Gootin seikkailuista on luettu myös näissä blogeissa: Kirjavinkit, Hurja hassu lukija, Kirjaston kummitus, Niin monta lukematonta...

Sarjassa aiemmin ilmestyneet:

• Ada Gootti ja hiiren haamu (2015)
• Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit (2016)

Neil Gaiman: Kuolema - Elämisen kallis hinta

"Kuolema ei ensinnäkään ole henkilö. Ja jos olisi, se olisi 

pitkä munkkia muistuttava luurankomies, jolla on valkea ratsu, viikate 

sekä tiimalasi. Ja palava halu pelata shakkia skandinaavien kanssa."

    

 
Halloween -lukuhaaste
 

Olen tutustunut Neil Gaimanin tuotantoon aikaisemmin teosten Coraline varjojen talossa (luettu lukiossa 2003) ja Tähtisumua (luettu englanniksi lukupiiriin 11/2015) kautta, joten tiesin odottaa jotain vallan erikoista tältä sarjakuvateokselta, jonka nimi nousi esiin #5vaikuttavintasarjakuvaa tägillä Twitterissä. 

  

Teos alkaa Tori Amoksen esipuheella. Albumi sisältää kaksi pidempää sarjakuvaa, jotka on jaettu kolmeen lukuun, Kuolema: elämisen kallis hinta ja Kuolema: Elämä on parasta aikaa. Lisäksi kokoelmassa on kolme lyhyempää sarjakuvaa (Talvinen kertomus, Kehrä ja Kuoleman puheenvuoro elämän puolesta) ja viimeinen on itsensä Kuoleman tarjoamaa seksivalistusta AIDSista. 

   

Eniten pidin lyhyestä tarinasta Talvinen kertomus (piirtänyt Jeff Jones) ja sen vesivärimäisestä tyylistä. (Ks. kuva alla). Se on julkaistu aikaisemminkin Suomeksi Tähtivaeltaja-lehdessä vuonna 2000, mutta eri käännöksellä ja kokonaan mustavalkoisena.

  

   

Kuolema - Elämisen kallis hinta esittelee Gaimanin Sandman -sarjakuvissa alunperin esiintyneen hahmon, Kuoleman (joka on Sandmanin eli Nukkumatin sisko ja vierailee lyhyttarinassa Kehrä). Kuolema tulee sadan vuoden välein Auringottomasta maasta ja elää yhden päivän ihmisten keskuudessa. Tällä kertaa se ottaa nuoren naisen, Didin, ruumiin. Didi menee samaan katgoriaan Nemin kanssa. Sexton kuvailee häntä seuraavasti:

  

Didi on hänen nimensä. Sanoo olevansa Kuoleman lihallinen olomuoto. Suunnilleen minun ikäiseni, menetti vanhempansa auto-onnettomuudessa. Päässään typerä hattu ja huulillaan pirteä, pysyvä hymy. (s. 39)

  

Ensimmäisen juonikaaren aikana tapahtumia katsotaan siis 16-vuotiaaan Sexton Furnivalin näkökulmasta. Hän on päättänyt tehdä itsemurhan, sillä päätelmänsä mukaan, jos millään ei ole väliä, voi yhtä hyvin kuolla, eikä se kiinnostaisi ketään. Ehkäpä juuri siksi Sexton ja Didi/Kuolema kohtaavatkin kaatopaikalla. Kaksikko hengailee yhdessä yhden päivän ajan, kunnes Kuoleman on tullut aika palata takaisin omaan valtakuntaansa. 

  

   

Toinen pidempi tarina keskittyy jo ensimmäisessä esiteltyyn muusikkoon, Foxgloveen. Koska teoksen piirtäjä vaihtuu tarinoiden välillä, oli minun aluksi hankalaa yhdistää kaksi erinäköistä hahmoa saman nimen alle (pidin enemmän jälkimmäisen trilogian piirtäjän Chris Bachalon  tyylistä, josta yllä ja alla muutama esimerkki). Foxglove on androgyynin näköinen nainen, joka elää suhteessa toisen naisen ja tämän pojan kanssa. Manageri ei halua kuitenkaan Foxgloven tulevan ulos kaapista, vaikka tämä olisi valmis olemaan kokonaan itsensä fanien edessä.

   

     

Lopussa on vielä monien nimekkäiden taiteilijoiden tulkintoja Kuolemasta. Yksi kuvista (joita on lähes 50) on Clive Barkerin käsialaa, ja tunnistin sen ennen kuin edes luin kuvan alta taiteilijan nimen. Miehellä on nimittäin hyvin omintakeinen tyyli, joka on tullut tutuksi hänen Abarat-sarjastaan. Valitsin elle myös kaksi muuta kuvaa galleriasta. Toinen on Moebiuksen (mm. Incal) kynästä ja toinen aikaisemmin minulle tuntemattoman Rebecca Guayn taidonnäyte. 

     

   

Gaimanilla on (paremman sanan puutteessa) hieman trippaileva tyyli. Kuolema oli ihan kevollinen väipala, eli mitään suurempaa tai pitkäkestoista en tästä teoksesta löytänyt. Pitäisi kuitenkin jossain vaiheessa tutustua tuohon Sandmaniin, sillä olen kuullut sitä kehuttavan minulle jo yli kymmenen vuoden ajan. Halloween-lukupinossani odottelee kuitenkin jo kaksi Gaimanin teosta (eli tässä kuussa en varmaankaan Sandmaneihin vielä tartu). Toinen on uusintakierrokselle tuleva Coraline ja toinen vähän tuoreempi teos, Hautausmaan poika. 

   

Tämä saattaa nyt soundata tyhmältä, mutta minun kirjoissani Kuolema ei ole mikään söpö goottipimu. Eikä mikään muukaan hahmo. Kuolema on tyhjyys. Ei mitään. Kuolema on C-mollisointu Stratocasterista, jonka läpi epäonneksi kulkee verkkovirta. Kuolema on nokkaan imaistua puhdasta kolumbialaista, joka osoittautuu rotanmyrkyksi. Kuolema on seuraus siitä, kun panee väärää tyyppiä väärässä paikassa väärään paikkaan. Sitä kuolema on. (s. 159)

   

Arvosana:

   
Takakannesta:

Palkitun Neil Gaimanin kenties suosituin luomus, itse Kuolema, esiintyi ensi kerran massiivisen Sandman-sarjan sivuilla, mutta pirteä ja omintakeinen hahmo päätyi pian päähenkilöksi omiin tarinoihinsa. Tämä kirja kokoaa yksiin kansiin kaksi Gaimanin kirjoittamaa pidempää Kuolema-sarjakuvaa sekä lyhyempiä sarjakuvia. Suurin osa tarinoista ilmestyy nyt suomeksi ensimmäistä kertaa.

Ensimmäinen tarina “Elämisen kallis hinta” kertoo, kuinka kerran sadassa vuodessa Kuolema kulkee Maan päällä kuin kuka tahansa kuolevainen oppiakseen paremmin ymmärtämään ihmisiä, joiden viimeinen vieras hän tulee lopulta olemaan. Nuorena DIdi-nimisenä tyttönä Kuolema ystävystyy teinipojan kanssa ja auttaa 250-vuotiasta koditonta naista löytämään sydämensä.

Toisessa tarinassa “Elämä on parasta aikaa” suosion aallon harjalla ratsastava rock-tähti joutuu pohtimaan vaarantaako hän uransa tulemalla ulos kaapista, ja samaan aikaan hänen tyttöystävänsä ajautuu Kuoleman valtakuntaan.

Sarjakuvien kuvituksesta vastaavat Chris Bachalo, Mark Buckingham, Mark Pennington, Jeff Jones ja Dave McKean. Lisäksi kirjasta löytyy eri taiteilijoiden tulkintoja Kuoleman hahmosta.

     

Suomentanut: Petri Silas, 240 sivua. Egmont 2013

   

Alkuperäinen nimi: Death (2012)

 

Kuolema on luettu myös täällä: Risingshadow, Kirjavinkit, Dome.fi, Kvaak.fi, Nenä kirjassa, Kirjavaras Rere

Lukupiirissä | Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

"Sairas mielikuvitus ei ole hurjimmissakaan kuumehoureissa voinut synnyttää 

kauheampaa ja helvetillisempää hirviötä kuin tämä eläin oli."

   

   

Huhtikuun lukupiirikirja

   

En ole lukenut aikaisemmin mitään Arthur Conan Doylelta. Lukupiiri onkin siitä mahtava keksintö, että siellä törmää kirjoihin, joita ei muuten tulisi lukeneeksi. Luettavaksi valitkoitunut teos on kuuluisa ensimmäinen kosketus miehen tuotantoon. Sen verran tiesin Baskervillen koirasta etukäteen, että se on osa Sherlock Holmes-sarjaa, ehkä jopa tunnetuin niistä ja että teoksen pohjalta on tehty jakso Benedict Cumberbatchin ja Martin Freemanin tähdittämään Sherlock -tv-sarjaankin. Tosin se on muistikuvieni perusteella hieman erilainen kuin tämä alkuperäisteos. En kuitenkaan voinut alitajunnalleni mitään, sillä herrakaksikko tähditti mielikuviani hahmoina Holmes ja Watson koko lukuprosessin ajan. 

  

Minun kappaleeni teoksesta on vuoden 1981 WSOY:n Koulun peruskirjasto -sarjassa ilmestynyt painos, jonka sain muutama vuosi sitten Siivouspäivänä ilmaiseksi. Suomennoksen tietoja olikin sitten kiinnostavaa metsästää, sillä häntä ei minun pelastamassani painoksessani mainittu. Wikipedian mukaan kirjan on suomentanut ensimmäisen kerran A.A. Fabritius vuonna 1904. Käännös tehtiin teoksen ruotsinnoksesta Hund. Tätä käännöstä onkin sitten käytetty osittain paranneltuna aina vuoteen 2001 asti. Vasta vuonna 2008 ilmestyi uusi käännös, jonka pohjana on alkuperäinen englanninkielinen teos. 

  

Minusta melkein tuntuu kuin olisin joutunut suoraan keskelle kaikkein hurjinta seikkailuromaania. (s. 36)

Tarina saa alkunsa, kun joku unohtaa kävelykeppinsä Holmesin luokse. Kun kepin omistaja palaa, on hänellä tehtävä mestarietsivälle, joka kuitenkin lähettää tohtori Watsonin puolestaan tutkimaan mystistä kuolemantapausta. Baskervillen suvun ylle on legendan mukaan langetettu kirous: jos menee nummille keskiyöllä voi nähdä suuren mustan demonikoiran, joka tulee ja tappaa. 

  

Sir Charles Baskevillen on kuollut, mutta vaikka kuolinsyyn ajateltiin olevan luonnollinen, on noussut epäillys jonkun auttaneen kohtaloa ja johtaneen heikkosydämisen lordin ennenaikaiseen kuolemaan. Devonshiressa sijaitsevan Baskerville Hallin omistajuus siirtyy suvun viimeiselle vesalle, lordin veljenpojalle Henrylle, joka on nyt vaarassa. Sherlock ei tietenkään usko myytteihin, mutta monimutkaisesti ajattelevassa mielenkoneistossaan hän päättelee, että epäilty murhaaja on elävä, ei taruolento. Mutta kuka on murhan takana ja miksi. 

    

- Minä olen sanomattoman utelias näkemään nummen. 

- Uteliaisuutenne tulee pian tyydytetyksi, sillä tuolta se jo häämöttää, virkkoi tohtori Mortimer viitaten ulos ikkunasta.  

Viheriäisten ketojen ja radan vierellä kasvavan matalan metsän yli kohosi harmaa, surullisen näköinen kumpu, jonka omituiset terävät huiput häämöttivät utuisina etäisyydessä. Se oli kuin unessa nähty sadun maisema. (s. 55)

 
Parasta teoksessa on ihana luontokuvaus Englannin jylhästä nummiseudusta, joilla jo kivikaudella asuttiin. Merkit edeltävistä ajoista on edelleen nähtävissä, kaillioihin on kaivettu asumuksia ja kivikauden liukuessa kohti metallikausia on seudulla ollut myös louhoksia joista on saatu malmia.
  

Vaikka Doyle ei kuvaakkaan tarkkaan millaisia vaatteita hänen hahmonsa käyttävät, minkä näköistä Lontoossa on 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa tai millaisilla hevosvaunuilla he matkaavat, pystyin maalaamaan mielessäni kuvan miljööstä. Yllätyin (monien muiden ensikertalaisten tavoin), kun huomasin tarinaa kerrottavan lempeän Watsonin näkökulmasta. Lisäksi pääsin yllättymään, kuinka vähän jopa hieman ylimieliseksi kuvattu Sherlock Holmes oli tässä tarinassa läsnä.
  

En voinut olla pohtimatta, oliko J.K. Rowling inspiroitunut tästä klassikosta luodessaan Sirius Mustan (Harry Potter ja Azkabanin vanki) Devonshiren nummilla kuljeskelevan suuren mustan koiran ja vankikarkurin pohjalta? 

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Englantilainen nummimaisema ja sen laidoilla vanhoja aateliskartanoita: siinä näyttämö, jolla Sherlock Holmes ystävänsä tohtori Watsonin kanssa selvittää vanhan suvun kirouksen arvoitusta. 

  

Jo alkusivuilla ilmestyy näköpiiriin salaperäinen Baskervillen koira, jonka selkäpiitä karmivat huudot ja isokokoiset jalanjäljet ovat pelästyttäneet ympäristön asukkaat. Baskervillen suvun päämies kuolee ja kartanoon muuttaa uusi perijä, jota Sherlock Holmes ja tohtori Watson ryhtyvät suojelemaan. 

  

Sir Arthur Conan Doyle (1859 - 1930) loi englantilaiset salapoliisihahmonsa 1800-luvun lopulla, mutta yhä edelleen tunnetaan kaikkialla mailmassa kuuluisa Sherlock Holmes, joka pelkällä järkevällä päättelytaidollaan pystyy selvittämään ongelmallisimmatkin rikokset, sekä hänen uskollinen ystävänsä tohtori Watson, joka omilla yksinkertaisilla ajatuksillaan ryydittää taitavan salapoliisin työtä. Conan Doyle oli salapoliisiromaanien luojana mestari ja hänen Sherlock Holmesinsa pysyy maailmankirjallisuudessa salapoliisien klassikkona, nerokkaana ja ainutlaatuisena rikosten selvittäjänä.

  

Suomentanut:  A.A. Fabritius, 160  sivua, WSOY 1981, ilmestynyt 1. kerran suomeksi 1904 (suomennosta paranneltu myöhemmissä painoksissa)

      
Alkuperäinen nimi: The Hound of the Baskervilles (1902)

       

Sherlock Holmesin päättelykyvystä on luettu mm. täällä: Kirjaneidon tornihuone, Cat, books & me, Morren maailma, Kirjakaapin kummitus, Villasukka kirjahyllyssä, Amman lukuhetki, Kasoittain kirjoja, Jokken kirjanurkka

Chris Riddell: Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit

"Mutta parempaa lahjaa et olisi voinut antaa kuin sen, että tulit ulos kaapista!"

   

      

Ajattelin, että vappuviikonlopun lukuhaasteessa olisi hauska lukea tämä Chris Riddellin kirjoittaman ja taidokkaasti kuvittaman lastenkirjasarjan toinen osa, Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit. Ensimmäisen kirjan kannen värimaailma oli violetti, nyt tehostevärinä on punainen, aina metallinhohtoisella punaisella viimeisteltyjä sivunreunoja myöten. 

  

Ada Goottien ihanuus on minulle juurikin kuvituksessa ja teosten kansien kauniissa viimeistelyssä. Tällä kertaa lainasin teoksen kirjastosta, joten en päässyt kokeilemaan, ovatko kannen mustat kohdat edelleenkin teksturoitu hauskan samettimaisiksi. Edellisen osan tavoin mukana on nytkin minikirja ja sivuhuomioista vastaa tällä kertaa paljon matkustellut myskisorsa.

  

Vaikka ensimmäinen osa ei aivan kokonaan lumonnutkaan, pidin teoksen tunnelmasta ja Riddellin kynänjäljestä vauhdikkaassa kuvituksessa, puhumattakaan lukemattomista viittauksista kirjallisuuden klassikoihin mitä erikoisimmilla tavoin. Olisi aivan ihanaa, jos Riddell tekisi väritykirjan, sillä tekisi mieleni väritellä näitä kuvia jo teoksen sivuilla.

Nautin tästä toisesta osasta paljon enemmän. En osaa laittaa sormeani siihen, mistä tämä johtuu. Parasta Riddellin teoksissa on kuvituksen ja kirjallisuuviitausten lisäksi tarinan sekaan keitetty mytologia (esim. ruotsalainen Minotauros Abba) ja hienovaraiset kauhugotiikan elementit (mm. vampyyrit).

Täysikuukestit olivat tavallisesti tosi tylsät hassuine tansseineen ja epäsointuisine lauluineen, ja lordi Gootti oli aina äreä, koska tunsi velvollisuudekseen osallistua kesteihin. Ada puolestaan oikeastaan odotti kestejä, koska ne pidettiin päivää ennen hänen syntymäpäiväänsä. Lordi Gootti ei koskaan muistanut Adan syntymäpäivää. Ada epäili, että hän unohti sen tarkoituksella, koska Ada muistutti niin paljon äitiään. -- Ada Tykkäsi leikkiä, että Täysikuukestit olivat hänen syntymäpäiväjuhlansa ja ne järjestettiin hänen kunniakseen. (s. 53-54)

Kalmatollon kartanolla pidetään jokavuotiset Täysikuukestit, jotka ovat päivää ennen Adan syntymäpäivää (jota kukaan ei tunnu muistavan). Ohjelmassa on mm. transilvaanialainen tivoli, maalausarpajaiset ja kuuluisien kokkien kakkumaistajaiset. Kokkeina sivuilta löytyvät mm. tutun kuuloiset Nigeliina Sokerilusikka, Gordon Ramses ja Heston Kovaja.

Kirjallisia viittauksia löytyy lukuisia. Adan kamaripalvelijatar Marylebonen tarina muistuttaa Paddingtonia, juhlateltan oven on rakentanut kaappeja valmistava fauni Tumnus apulaisensa Lucyn kanssa ja tivolin omistavan perheen isän nimi on Vlad Kolkko-Stokkeri.

Muita populaarikulttuuriviittauksia on niin agentti 007:ään kuin Simon ja Garfunkelin lauluun Parsley, Sage, Rosemary and Thyme. Harmillisesti teoksen kohderyhmä tuskin näitä viittauksia tajuaa, tai ainakin suurin osa niistä menee ohitse. Tuntuukin, että Riddell yrittää viittauksillaan viihdyttää enemmän teosta ääneen lukevaa aikuista kuin sitä itsenäisesti lukevaa lasta. Aikuislukijalle tämä on kuitenkin hauskaa bongailuviihdettä.

Arvosana:

   

Takakannesta:

On viimein tullut aika järjestää perinteikkäät Täysikuukestit ja Kalmatollon suuret leipojaiset.

Kalmatollon kartano täyttyy kuuluisista taiteilijoista, kokeista ja muista merkittävistä vieraista. Ada Gootti aavistelee kuitenkin, että Nurjamaa juonii jotain... Kaiken lisäksi Adan ujossa kamaripalvelijalla Marylebonella on yllättävä slaisuus, ja vaikuttaa pahasti siltä, että kaikki ovat unohtaneet Adan syntymäpäivän!

  

Suomentanut:  Jaana Kapari-Jatta, 224 sivua, Gummerus 2016

      

Alkuperäinen nimi:  Goth Girl and the Fete Worse Than Death (2014)

       

Täysikuukestit ovat tulleet tutuksi myös näissä blogeissa: Hurja hassu lukija, Kirjaston kummitus, Taikakirjaimet 

Sarjassa ilmestyneet:

• Ada Gootti ja hiiren haamu (2015)
• Ada Gootti ja kuoloa kamalammat kestit (2016)
• Ada Gootti ja Humisevan karju (ilmestyy heinäkuussa 2016)

Lastenkirjalauantai | Chris Riddell: Ada Gootti ja hiiren haamu

"Adan koti oli valtava. Siinä oli itäsiipi, länsisiipi, keskushalli suurenmoisine kupoleineen 
ja kaiken takana Kalmatollon vanhin osa, rämä siipi."

      

 
Arvostelukappale

                                                                                                       

Ensimmäisenä kiinnitin huomiota Chris Riddellin lastenromaaniin Ada Gootti ja hiiren haamu, kun näin sen vahvan värisen kansikuvan Gummeruksen uutuuskirjojen katalogissa. Kannessa hehkuu hopeafiligraani, jonka koukeroihin on piilotettu kalloja. Violetti, musta, valkoinen ja hopea ovat todella harmonisessa tasapainossa. Kannen mustat kohdat ovat samettimaista mattaa ja lisäksi sivujen reunat on käsitelty metallinhohtoisella violetilla. Kokonaisuutena hyvin kaunis ja houkutteleva kansi. 

   

Toiseksi kiinnitin huomioa päähenkilön sukunimeen, Gootti. Lordi Gootti, runoilija, asuu tyttärineen ja palveluskuntineen Kalmatollon kartanossa. Tässä vaiheessa tiesin jo, että minun on ehdottomasti luettava tämä teos. Valitsinkin sen luettavaksi kesän toisen lukumaratonin aikana. Jos kaipasin enää vakuuttelua, niin viimeistään se seikka, että kirjailija on itse kuvittanut teoksen (ja varsin yksityiskohtaisesti vieläpä) takasi kiinnostavuuden kannesta kanteen. 

   

Päähenkilönä seurataan Adaa, jonka tulee kuulua, mutta ei näkyä. Isänsä määräyksestä hän käyttää isoja, tömiseviä kenkiä kulkiessaan kartanossa, Näin siksi, että lähestyvä ääni antaisi aikaa isälle mennä piiloon tytärtään. Menetettyään vaimonsa nuorallakävelyonnettomuudessa, Lordi on välttellyt Adaa, joka on perinyt thessalonikilaisen äitinsä ulkonäön. 

  

Lordi on järjestämässä juhlat, joihin kuuluu niin metaforinen polkukisa kuin sisämetsästystä. Adan utelias luonne johdattaa hänet juhlien taustalla olevan kieron suunnitelman keksinmurupolulle. Juonittelija on eräs kartanon palvelijoista ja Ada aikoo paljastaa hänen aikeensa isälleen, jos tämä vain kestäisi katsoa häntä riittävän pitkään, jotta ehtisi selittää päätelmänsä. Adan apuna toimii kummitus-hiiri Ishmael, joka on joutunut niin lilliputtien kuin jättiläisten vangitsemaksi. Tarinan aikana Ada löytää myös muita uusia ystäviä.

   

Vauhtia. komediaa ja vaarallisia tilanteita pursuilevassa tarinassa on paljon samaa kuin muidenkin brittiläisten sanataitureiden kuten Roald Dahlin ja David Walliamsin tuotannoissa. Ei siis olekaan ihme, että näiden kirjailijoiden teoksia julkaistaan myös suomeksi. Tässä vaiheessa on hyvä nostaa esille myös teoksen suomentaja, Jaana Kapari-Jattaa, joka leikittelee kielellä tuttuun tapaansa. 

   

Riddell on selvästi paljon lukenut mies, sillä teoksessa runsaasti viittausia klassikkoihin, satuihin sekä historiallisiin henkilöihin. Poimin lukuvihkooni paljon viittauksia, mutta tässä pari esimerkkiä. Rivien väleistä on löydettävissä niin Maija Poppanen, Narnia, Jane Eyre, Mary Shelley, Van Helsing, Danten Helvetti, Henry David Throreaun kuuluisa teos Walden, elämää metsässä kuin Ranskan vallankumousta esittävä kuuluisa maalaus Vapaus johtaa kansaa. 

   

Näitä, joskus ovelastikin piilotettuja viittauksia oli hauskaa bongailla ja avata niiden merkityksiä. Yhtenä esimerkkinä kohtaus, jossa puheenvuoron sai vain se, joka piti hallussaan lusikkaa. Minulle tämä herätti mielleyhteyden Kärpästen herraan, jossa lupa puhua oli sillä, joka piteli simpukkaa, vaikka tekniikkana "puhujan sauva" onkin hyvin universaali. 

   

Riddellin luomaa maailmaa ja sen hahmoja kuvaa hyvin gotiikan raskaus ja surumielisyys, mutta mahtuu tarinaan paljon uuden löytämisen riemua, ystävyyden solmimista ja oikeudenmukaisuutta. Persoonallinen kuvitus antaa tarinalle pullataikinamaista sitkoa ja sitoo tarinaa kauniisti yhteen. Suosittelen Ada Goottia ja hiiren haamua 9-13-vuotiaille lukijoille, mutta kyllä tätä teosta voivat hyvllä mielein lukea myös varttuneemmatkin ihmiset. Lastenkirjoissa kun on usein mukaankeitettynä tasoja, jotka osoitetaan vanhemmille, jotka lukevat tarinaa ääneen. 

Romaanin mukana tulee myös minikirja "Muuan hiiri muistelee" (suom. Kristiina Drews), jossa kerrotaan Ishmaelin seikkailuista.

   

Ainoana negatiivisena seikkana on mainittava tekstin piparkakkureuna, sillä arvostan kirjoissa, että teksti on aina tasattu molempiin reunoihin, paitsi jos teksti väistää kuvaa. 

   

Sarja on saanut jo jatko-osia, joista viimeisin on ilmestynyt nyt syyskuussa. Toivon, että ne mahtuvat tulevien vuosien julkaisuohjelmaan.

• Goth Girl and the Fete Worse than Death (2014)
• Goth Girl and the Wuthering Fright (2015)

Lisäksi sarjaan kuuluu pienoisromaani  Goth Girl and the Pirate Queen (2015), joka ilmastyi tämän vuoden kevääll, kirjan ja ruusun päivänä.

Arvosana:   

  
Takakannesta:

Tässä on Ada Gootti. Hän on kuuluisän runoilijan lordi Gootin ainoa lapsi. Heidän lisäkseen valtavassa Kalmatollon kartanossa asuu palveluskuntaa ja liuta aaveita, mutta Adalla ei ole yhtään ystävää, jonka kanssa lähteä tutkimusmatkoille karmivan kotikartanonsa hämyisiin, unohdettuihin kolkkiin. 

     

Eräänä yönä kaikki muuttuu, kun Ada kohtaa aavemaisen hiiren nimeltään ishmael. Yhdessä salaisen Ullakkokerhon väen kanssa he päättävät selvittää, mitä kummaa Kalmatollon kartanossa ja sen rämässä siivessä on meneillään.

   

Alkuperäinen nimi: Goth Girl and the Ghost of a Mouse (2013), Suom. Jaana Kapari-Jatta, 219 s. Gummerus 2015 

  

Kuvitus: Chris Riddell

Myös näissä blogeissa on seikkailtu Adan kanssa: Hurja hassu lukija, Todella vaiheessa, Luetaanko tämä, Lumiomena, Oksan hyllyltä, Kirjaston kummitus, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjojen keskellä

Lauren Kate: Fallen

"Luce didn't want to play any games. She just wanted to be with him. 

Only, she had no idea why."

  

     

Lukuhaasteissa: Goordeads 50: 31. A book with bad reviews

  

Löysin Lauren Katen Fallenin kirpparikierrokselta Helsingistä ja koska olin sattumalta vailla luettavaa lomalle varaamieni kirjojen loputtua, otin tämän sitten tuoreeltaan käsiteltäväksi. Fallen ilmestyy suomeksi huhtikuussa nimellä Langennut ja teoksen pohjalta tehty elokuva saa ensi-iltansa kesällä 2015. 

  

Tarina on yhtä vanha kuin historia: tyttö tapaa pojan, tyttö rakastuu poikaan. Tällä kertaa tarinassa on oma mausteensa: kun tyttö kuolee, hän syntyy aina uudelleen, kohtaa saman pojan ja rakastuu tähän. Loputtomasti. Lucinda "Luce" Price on 17-vuotias tyttö, joka näkee varjoja. Hän on nähnyt noita tummia, näkökentän laidoilla vilahtavia hahmoja niin kauan kuin hän muistaa. Ollessaan nuorempi hän tuli paljastaneeksi vanhemmilleen tämän. Seurauksena häntä kierrätettiin lääkäriltä toiselle ja hän joutui syömään lääkkeitä, jotka eivät kuitenkaan auttaneet. 

  

Fallenin alussa Luce on tiensä päässä. Häntä on syytetty yhden ihmisen kuolemantuottamuksesta tulipalossa, jonka syttymissyytä ei pystytty selvittämään. Vanhemmat ovat lähettäneet hänet nuorisorikollisille tarkoitettuun kouluun nimeltään Sword and Cross (Miekka ja risti) joka on kuin viktoriaaninen sisäoppilaitos. Nuorten jokaista liikettä seurataan valvontakameroilla, osalla on jopa seurantaranneke. Huoneiden ikkunoissa on kalterit ja aidoissa piikkilankaa. 

  

Sisällissodan aikana rakennetun, alun perin sotilaiden koulutuskeskuksena toimineiden rakennusten joukossa on uimahalliksi muutettu kirkko ja suomaahan kaivettu hautausmaa, jossa on aina sumuisaa. Karuista olosuhteista huolimatta Luce tapaa useita mielenkiintoisia persoonia ja ystävystyy viluisan, mutta älykkään Pennin (Pennyweather van Syckle-Lockwood) ja räväkän Arriane Alterin kanssa.

  

In all the movies Luce had seen, and in all the books she'd read, the love interest was mind-blowingly good-looking - except for that little flaw. The chipped tooth, the charming cowlick, the beauty mark on his left cheek. She knew why - if the hero was too unblemished, he'd risk being unapproachable. But unapproachable or not, Luce had always has a weakness for the sublimely gorgeous. Like this guy. (s. 38)

  

Koulussa on myös poikia, joista osa tiukasta pukukoodista huolimatta onnistuu näyttämään jengiläisiltä. Jos haluat cappuccinoa, Roland on paikan diileri johon kannattaa olla hyvissä väleissä. Lucen huomio ei kuitenkaan keskity identtisesti pukeutuneisiin klikkeihin tai salakuljetettuihin herkkuihin. Hän pystyy näkemään vain ja ainoastaan Daniel Grigorin: vaaleahiuksisen ja auringon kultaaman pojan. Edes hänen huomiostaan kilpaileva Cam (Cameron Briel) ei pysty kääntämään tytön päätä pojasta, josta hän uneksii. 

   

Tarinalla on paljon yhtymäkohtia Stephenie Meyerin Houkutukseen. Samoin kuin Edward suhtautuu kylmästi Bellaan, myös Daniel ensin torjuu Lucen, mutta hyvästä syystä. Daniel haluaa suojella Lucea, vaikka tietääkin ettei voisi onnistua siinä. Lucessa on myös paljon samaa kuin Bellassa, olipa kyseessä hahmon ohuus tai mukautuvuus ohjailtavaksi. Huolimatta edes kolmiodraamayritelmästä, jokin teoksen tyylissä onnistuu kuitenkin pitämään mielenkiinnon yllä. 

  

A warm feeling came over as she looked around the library. She'd always loved the faintly sweet musty way that only a room full of books smelled. She took comfort in the soft occasional sound of turning pages. The library at Dover had always been her escape and Luce felt almost overwhelmed with relief as she realized that this one might offer her the same sense of sanctuary. (s. 74)

   

Fallenin sanasto on paljon haastavampi kuin aikaisemmin englanniksi lukemissani Kass Morganin The 100:ssa tai Beth Revisin Shades of Earthissa, joka kertoo minulle kirjailijan laajasta sanavarastosta. Suosittelen teosta paranormaalista romantiikasta pitäville. Toivottavasti suomennoksessa säilytetään sama tasokkuus kuin alkueräiskielisessä teoksessa.
   

Arvosana:

Takakannesta:

Some angels are destined to fall.

  

Instant. Intense. Weirdly familiar... The moment Luce looks at Daniel she knows she has never felt like this before. Except she can't shake the feeling that she has ...and with him - a boy she doesn't remember ever setting eyes on. 

  

Will her attempt to find out why enlighten her - or destroy her? 

  

Dangerously exciting and darkly romantic, Fallen is a thrilling story about forbidden love.

  

Asiasanat: paranormaali romantiikka, langenneet enkelit, varjot, mielenterveys, oppilaitos, gotiikka

   

Samantyylisiä kirjoja: Stephenie Meyer: Houkutus, Becca Fitzpatrick: Langennut enkeli, Veera Laitinen: Surunsyöjät, Abigail Gibbs: Illallinen vampyyrin kanssa, Libba Bray: Kauhun ja kauneuden valtakunta, Melissa Marr: Ilki ihana, Cassandra Claire: Luukaupunki, Queenie Chan: The dreaming -manga

  

452 s. Corgi Books 2010 (1. painos 2009)

   

Muita ajatuksia kirjasta mm. täällä: Risingshadow, Goodreads, Tarinoiden syvyydet, Kirjaretket, Humisevalla harjulla, Kaiken ei tarvitse olla totta, Dysphoria,
   

Kirjailijan kotisivut