Kirjabloggaajien joulukalenterin luukku 21 | Jouludekkareita

   

Tänään 21.12. on vuoden lyhyin eli toisin sanoen pimein päivä. Mikä olisikaan siis sopivampaa, kuin esitellä tämän päivän luukussa muutamia tuoreita jouludekkareita, joista kaksi ensimmäistä on lapsille ja kolmas aikuisempaan makuun sopiva novelli.

  

Eilisen luukku avautui Kirjakaapin kummitus -blogissa ja huomenna kannattaa mennä Kirjarouvan elämää -blogiin avaamaan luukku numero 22. Lista kaikista joulukalenteriluukuista löytyy Ankin kirjablogista, mistä voi käydä tarkistamassa, ettei yhtäkään luukkua ole unohtunut lukea.

  

  

"Joulukuusi seisoo koristeltuna olohuoneen ikkunan edessä.

Puun vihreillä oksilla palavat kynttilät. Oksia kiertävät hopeanauhat,

ja latvassa on suuri tähti"

   

Minulla on hieman ristiriitainen suhde Merja Jalon kirjoittamaan ja Reija Kiisken (tällä kertaa peräti väreissä) kuvittamaan Kotikulman etsivät -sarjaan. Välillä kirjoissa on todella mainioita kohtia ja välillä jotain aivan uskomatonta höpöä, kuten nyrjähtänyt kylki. Niin tälläkin kertaa. Pidin tästä Jouluporon arvoituksesta eniten koko sarjasta, kunnes viimeinen sivu pilasi kaiken.

  

Ulkona talven ihmemaa maalautuu pastellin sävyiseksi, kun aurinko nousee. (s. 56)

  

Lapset pääsevät tonttuilemaan kahvilan uuden (hieman kyseenalaisesti arvontavoittoa saadun) poron saapuessa viimeistelemään taianomaisen joulun ihmemaan tunnelman ja ratkomaan kadonneiden hyväntekeväisyysrahojen katoamista. Syyllisellä on aikuisten dekkareista tuttu motiivi, joka lisää tarinan uskottavuutta. (Kuinka moni lapsi muuten hoksaa, mitä jalkarätit ovat puhuttaessa lumisateesta. Itselle ovat paljon tutumpia siskoni käyttämä ilmaisu "nessut" ja puolisoni vastaava "kinttaat".)

  

Yötaivaalla tanssivat vihreät revontulet. Ne muodostavat vaihtelevia kuvioita lumisen tykkymetsän ylle. (s. 13)

  

Lopuksi siihen kohtaan, joka sai minut tiputtamaan kokonaiset kaksi tähteä arvostelusta. Viimeisellä sivulla puhutaan "Korkeimman" tahdosta ja on pätkä joulusaarnasta. Ei. Kertakaikkiaan ei. Jos noita muutamia viimeisiä rivejä ei olisi ollut, tämä olisi ollut neljän ellei jopa neljän ja puolen tähden kirja. Jokainen saa toki uskoa mihin haluaa, mutta uskonnollisuus lastenkirjoissa on minulla todella iso tunnelman latistaja. Joulua kun voivat viettää myös ei-kristilliset ihmiset, pakanat, ateistit ja uskontokuntiin kuulumattomat henkilöt, sellainen kuten allekirjoittanutkin (meillä ei ole yhtään enkelikoristeita tai kuusen latvassa tähteä, vaan pöllö). 

  

Arvosana:

         

Takakannesta:

Kotikulman etsivät ovat jouluvalmisteluissa, kun he kuulevat, että kylän kioskille rakennetaan joulumaata. Paikalle tuodaan ihka oikea valkoinen poro nimeltä Suhaus, jonka kyydissä pääsee rekiajelulle. Etsivät palkataan jouluapulaisiksi, ja Markus saa opetella ajamaan reellä. Poroajeluilla kerätään rahaa uudelle lastensairaalalle. Kaikilla on iloinen joulumieli, kunnes hyväntekeväisyyteen tarkoitetut rahat katoavat piparipurkista ja joku on sabotoinut Suhauksen kiinnitysköyttä. Pystyvätkö Kotikulman etsivät ratkomaan rikokset ennen joulua?

    

64 sivua, Kvaliti 2022
  
Kuvittanut: Reija Kiiski

  

Sarjassa ilmestynyt:

• Kadonneen linnun salaisuus
• Pentutehtaan arvoitus
• Metsän salaisuus
• Possulan arvoitus
• Jouluporon arvoitus
• Mustan Unikon tapaus (tulossa huhtikuussa 2023)

    

*****

    

"– On hyiset hiukset mun upeat niin, huulet huurtuu hehkuen!"

  

Tänä vuonna ei juurikaan julkaistu joulukalenterikirjoja, tai niin luulin, kunnes bongasin Instagramin LastenkirjaSuomi-tililtä repostattuna lasten jouludekkarin, Jari Mäkipään kirjoittaman ja Jii Roikosen kuvittaman Etsiväkerho Hurrikaani ja paha poro. En ole lukenut Etsiväkerho Hurrikaaneja aikaisemmin (tämä oli jo sarjan 15. osa), mutta ensikosketuksen perusteella kyseessä on hyvin kiinnostava ja taidokkaasti kirjoitettu salapoliisisarja alakoululaisille. 

  

Ilmeisesti alkuperäinen porukka on jo seiskaluokalla ja uudet lapset ovat jatkaneet kerhon pyörittämistä, nyt värikuvituksella (jota olisi voinut kyllä olla enemmänkin, painotus oli pitkälti vinjeteissä jokaisen luvun alussa, koko sivun kuvia oli vain muutama). Tässä jouludekkarissa on 24 lukua, eli tarinan voi tosiaan nauttia vaikka joulukalenterikirjana, joskin koukuttavaa kirjaa saattaa olla vaikea laskea käsistään. Tapahtumat sijoittuvat hyvin lyhyelle aikavälille 29.11.-3.12.

  

Päämajaa ei saanut mainita kenenkään ulkopuolisen kuullen sen enempää kuin vihjeitä, operaatioita tai muita salapoliisiasioita. Ihmiset saivat nähdä heidän apunsa vaikutukset, mutta Etsiväkerho Hurrikaani pysyisi jatkossakin tarkoin varjeltuna salaisuutena. (s. 160-161)

  

Teoksesta tuli hyvin pitkälti mieleen Geoetsivät (samankaltainen touhottava opettaja puolisoineen ja sekä hyvin pikaisesti kasaan kyhätty näytelmä, nahkahousutkin on mainittu) ja tätä edeltäen lukemani Kotikulman etsivät - Jouluporon arvoitus (samankaltainen juoni, eli joku varastaa hyväntekeväisyyteen kerätyt rahat, idyllinen joulumyyjäiskylä vs. joulun ihmemaa kahvilan yhteydessä, kaksi kilpailevaa kahvilaa ja poroteema).

  

Sisäkannessa on kuvat keskeisistä hahmoista, mutta siinä on hukattu tilaisuus esitellä henkilöitä, etenkin jos ei ole aiempia osia lukenut. Oletan kuitenkin, että alempana kuvatut neljä lasta olivat ne porukan alkuperäiset jäsenet. Kaiken kaikkiaan todella mukaansatempaava jouludekkari, jota voin suositella lämpimästi (etenkin Frozen-faneille)!

  

Heimo Haulisto käynnisti biisin, jonka alkusoinnut oppilaat tunnistivat tutusta animaatioelokuvasta. -- Opettaja Haapaniemi vaappui lavalle valkoisessa mekossa, johon ommellut paljetit esittivät jääkiteitä, viitta maata laahaten ja kruunu päälaella keikkuen. Opettaja käänsi katseen taakseen ja alkoi laulaa korvia raastavasti: – Taakse nään, taakse nään, en päätä kääntää voi enempää. Taakse nään, taakse nään, saattaa niska nyrjähtää! (s. 82)

    

Arvosana:

           

Takakannesta:

Etsiväkerho Hurrikaani jouluisen mysteerin kimpussa!

24 luvusta koostuvan jouludekkarin voi nauttia luku kerrallaan joulukalenterimaisesti tai halutessaan ahmaista kerralla. Taattua Hurrikaania – vauhtia, vaaraa ja aimo annos huumoria!

Pihlakylän suosittu joulutori Porokylä on avattu! Etsiväkerho Hurrikaanikin nauttii torin tunnelmasta, kunnes Aurajuusto-Anitan kahvilakojulta kantautuu tuskaisia huutoja. Sinihome-piparipuusteihin on ujutettu tulista chilijauhetta!

Viivi, Avi, Julius ja Raisa ryhtyvät selvittämään tapausta, mutta kumma kiusanteko vain yltyy. Etsivien löytämät vihjeet johtavat heidät kovan kysymyksen eteen: löytyykö toria piinaava paha poro oman lauman sisältä?

    

164 sivua, Tammi 2022
  
Kuvittanut: Jii Roikonen

  

Sarjassa ilmestynyt:

• Etsiväkerho Hurrikaanin käsikirja
• Etsiväkerho Hurrikaani ja kadonneet kortit
• Etsiväkerho Hurrikaani ja kammokellari
• Etsiväkerho Hurrikaani ja hohdon saalistajat
• Etsiväkerho Hurrikaani ja Jyrinäjengi
• Etsiväkerho Hurrikaani ja tähtikolmion vartijat
• Etsiväkerho Hurrikaani ja kiiturivarkaat
• Etsiväkerho Hurrikaani ja mysteeri Lontoossa
• Etsiväkerho Hurrikaani ja petosten pilvi
• Etsiväkerho Hurrikaani ja Mustakynsi
• Etsiväkerho Hurrikaanin uusi käsikirja
• Etsiväkerho Hurrikaani ja hämärän majatalo
• Etsiväkerho Hurrikaani ja tyly tubettaja
• Etsiväkerho Hurrikaani ja Lehväjärven hirviö
• Etsiväkerho Hurrikaani ja Salamasankarit
• Etsiväkerho Hurrikaani ja paha poro

  

  

"Ruth katsoo puuta. Se ei näytä mitenkään ihmeelliseltä, 

mutta se on vihreä, kartiomainen ja siinä on neulasia. Siinä kaikki."

    

  

Arvostelukappale

  

Ruth Gallowayn joulu -novelli sijoittuu Elly Griffithsin kirjoittamien Käärmeen kirous ja Korppikuningas -romaanien väliin. Ruthin tytär Kate on tässä vasta vuoden ja yhden kuukauden vanha, kun uskonnoton Ruth ostaa ensimmäisen joulukuusensa, mihin kirjan alkuperäinen nimikin viittaa.

  

Tätä nykyä hän arvioi maailmanmenoa lähinnä sen mukaan, miten tilanne mahdollisesti vaikuttaa lapsenhoitoon. Afganistanin sota? Toivottavasti se ei aiheuta ruuhkia A148-tielle. Tsunami Japanissa? Toivottavasti vedenpinnan kohoaminen ei ulotu King's Lynniin saakka. Hän ei pidä tästä piirteestään - ennen hän oli kiinnostunut maailman tapahtumista niiden itsensä vuoksi. Hän yrittää kuitenkin hyväksyä tämän uuden näkökulman osana vanhemmuuden vähemmän miellyttäviä sivuvaikutuksia. (s. 6)

  

Kuusen ostamisesta tulee aikamoinen soppa, kun Cathbadin suosittelema myyjä ottaa jalat allensa, koristeetkin hajoavat, kun Kate ja Ruthin kissa Flint kaatavat hökötyksen ja lopulta kaksi miestä pelastaa Ruth-neitokaisen pulasta. Siis kyllä arkeologian tohtorin pitäisi olla riittävän näppärä käsistään ja oma-aloitteinen saamaan yhden puun pystyyn - itsekin väsäsin kuvassa näkyvän (joskin teko)kuusen ihan omin kätösin. Toki pikkulapset ja kissat lisäävät ovat vaarakertoimensa, mutta silti. Aivan turhaa koheltamista. 

  

"Minusta tuntuu ihan valaalta. Isolta, muhkealta, kultaiselta valaalta. Tuntuiko sinusta tästä viimeisinä kuukausina?" 

Minusta tuntuu siltä aina, Ruthin tekisi mieli vastata (s. 43-44)

  

En aivan ymmärrä, miksi tämä pikkuinen lipare on edes päätetty julkaista omillaan, aivan hyvin se olisi voinut olla jonkin kirjan lopussa tai koota vaikka useampi näitä lyhyitä kertomuksia samoihin kansiin (ainakin Lyhdynkantajien jälkeen on julkaistu toinen tällainen väliosa). Voihan tämä toisaalta olla kiva pikku välipala joulukiireiden keskellä... Sisältöä ei tähän juurikaan mahdu, mitä nyt Cathbad kertoo joulukuusen historiasta ja Ruth ehtii näinkin pienessä sivumäärässä fatsheimaamaan itseään. Mysteerikin on tosi pintapuolinen, eikä se liity mitenkään jouluun. Syyllinen ei saa kuulla kunniaansa, sillä Ruth isoine käsilaukkuineen korjaa vääryyden vähin äänin.

  

"Väitetään, että joulukuusiperinne alkoi 1800-luvulla", Cathbad sanoo -- "Mutta oikeasti perinne on paljon vanhempi. Se juontaa juurensa pakanallisesta Donarin tammesta. -- Sitä nimitetään myös Thorin tammeksi. 'Donar' tulee luultavimmin ukkosta tarkoittavasta germaanisesta sanasta 'Donner'." 

"Eikö se ole joulupukin yhden poron nimi?" Ruth kysyy.

--

"Joulukuusihan liittyy myös kristinuskoon", Cathbad sanoo. "Ikivihreä puu symboloi ikuista elämää. keskiajalla sitä kutsuttiin joskus paratiisipuuksi" (s. 18-19)

  

Oudointa tässä on, että tarinaa kerrotaan vain 22. ja 23. joulukuuta, eli ei edes ehditä aattoon tai joulupäivään. Hyvin olisi siis voinut tuplata pituuden. En kyllä voi suositella tämän lukemista (ellet ole tosi iso Ruth Galloway fani), sillä tämä ei lisää mitään tärkeää Ruthin tarinaan, vaikka Griffithsin sujuvaa tekstiä tässä onkin. Suosikkilainaukseni kirjasta onkin: "Juuri eilen hän oli ostanut Katelle lumisadepallon, ravistanut sitä ja iloinnut, kun Kate katseli silmät säihkyen pienen muovimaiseman peittymistä pyryyn. Nyt hän tuntee joutuneensa vangiksi lasipallon sisään, näkymättömiin sankan lumimyrskyn keskelle."

  

Cathbad kerran kertoi, että marjojen mehun ajateltiin edustavan jumalten siemennestettä, mikä kieltämättä asettaa mistelin alla suutelemisen aivan uuteen valoon. (s. 11)

    

Arvosana:

      

Takakannesta:

Jouluinen mysteeri Ruth Gallowayn tapaan.

  

Onko druidista jouluvalmisteluissa enemmän hyötyä vai haittaa? Tätäkin joutuu suosikkiarkeologi pohtimaan sympaattisessa joulutarinassa.

  

Järkevä Ruth Galloway ei ole koskaan piitannut joulusta, mutta tyttären takia hän päättää yrittää: on hankittava ensimmäistä kertaa joulukuusi. Tehtävä osoittautuu odotettua vaikeammaksi, ja ennen kuin kuusta päästään koristelemaan on Ruthin ratkaistava kadonneen muinaisesineen arvoitus.  

  

Suomentanut: Anna Kangasmaa, 54 sivua, Tammi 2022
  
Alkuperäinen nimi: Ruth's First Christmas Tree (2012)
  
Sarjassa ilmestyneet:

• Risteyskohdat
• Januksen kivi
• Jyrkänteen reunalla
• Käärmeen kirous
• Korppikuningas
• Kadonneet ja kuolleet
• Aavekentät
• Siniviittainen nainen
• Maan alla
• Musta enkeli
• Kivikehä
• Lyhdynkantajat 
• Yöhaukat (tulossa maaliskuussa 2023)

Ruth Gallowayn kanssa mysteerejä ovat ratkaisseet myös: Luetut.net, Kirjasähkökäyrä, Pinkkiä piiperrystä

Pörröisiä ystäviä

"- Minulla saattaakin olla tähän ratkaisu, rouva Frang sanoi ovelana.

- Eikös tuo tyhjä käytöstä poistettu vesisäiliö olisikin oiva paikka lemmikkirotille?

  

Sisällä oli hämärää, vaikka katto oli parista kohtaa rikki. 

Keskellä tilaa kasvoi kirsikkapuu."

   

Riina ja Sami Kaarlan Pet Agents -sarjan tekijätiimiin liittyi jokin aika sitten mm. Sensored reality -trilogiasta tuttu Anders Vacklin. He ovat nyt yhdessä aloittaneen neliosaisen sisarsarjan Lemmikkifrendit, jossa tutustutaan kuusivuotiaaseen Kati-een ennen kuin hänellä oli isoa eläinlaumaa. Tämä on suunnattu hieman nuoremmille kuin pääsarja, alkaen viisivuotiaista ja sopii vasta vähän aikaa sitten lukemaan oppineillekin, siinä missä myös Pet Agentsin vanhemmillekin lukijoille.  

  

- Äidille puhkesi paha eläinallergia, Kati-e kertoi. - Siksi me muutettiin kaksi vuotta sitten pois maalta. Maalla meillä oli paljon eläimiä. (s. 14)

  

Tässä ensimmäisessä osassa esitellään rotat Bitti ja Moodi. Kati-e haaveilee omasta koirasta ja leikkii, että vaha pesumoppi olisi koira. Pet Agentseja lukenut voikin muistaa, että tästä on puhuttu aikaisemminkin, sillä Kati-e tosiaankin saa myöhemmin koiran, jonka nimeää Mopiksi. 

  

Kati-en äiti (robotti- ja raketti-insinööri), jota ei aiemmin olla lainkaan nähty, on nyt mukana. Huippua! Hänen isänsä puolestaan on astronautti (ks. Pet Agents 6: Lumen saartamat).  Kati-e tapaa Nao-robotin (jonka kaima mainitaan myös Annukka Salaman YA-kirjassa Ripley -  Nopea yhteys). Päästään näkemään, kun Kati-e tutustuu talossaan asuviin ihmisiin ja saadaan viimein tietää, kuinka kummassa hän muutti asumaan vanhaan vesitankkiin.

  

Naolta Kati-e saa idean rakentaa robottikumppanin. Hän menee roskisdyykkaamaan osia teollisuusalueelle, kun hän kuulee yhtäkkiä pientä vikinää. Hieman erikoisesti Kati-e ottaa roskisrotat lemmikeikseen, mikä on minusta hieman kyseenalaista mallin näyttämistä. Kyllä, haaveilin itsekin lapsena, että pelastaisin kulkukissan ja piilottaisin sen vaatekaappiini, mutta villieläin ei todellakaan ole lemmikki ja osa lemmikiksi mielletyistäkin, eksoottisista eläimistä on myös erittäin epäeettisiä. Odotan kuitenkin mielenkiinnolla, millainen tarina Kati-en muiden lemmikkien taustalla on.  

  

Kati-e koodasi hetken robottiinsa "sielua" samalla kun rottasiskokset kiipeilivät uteliaina hänen olkapäillään. 

- Vähän bittiä ja moodia, hän selittää siimahännille. - Nehän ovatkin oivat nimet teille! (s. 77)

     

Kati-e menee kirjastoon, joka näyttää aivan Kallion kirjastolta.
Kirjastosta löytyy A.R.S. Horkan kauhusarjan mainos.

Arvosana:

        

Takakannesta:
Kuinka kaikki alkoi?
  
Lemmikkifrendit-sarja ilmestyy rinnakkain Pet Agents–sarjan ohessa. Ensimmäisessä Lemmikkifrendit-kirjassa kerrotaan, miten kuusivuotias Kati-e sai ensimmäisten lemmikkinsä, miten hän tutustui parhaaseen ystäväänsä Lisaan ja rakensi ensimmäisen robottinsa.
  
Lemmikkifrendit käynnistää Pet Agentsille helppolukuisemman spin off–sarjan, joka kertoo miten Kati-en ja Ti-botin agenttikaksikko sai alkunsa ja ratkaisi ensimmäiset tehtävänsä.

  
112 sivua, Tammi 2022
  
Sarjassa ilmestynyt:

• Bitti ja Moodi
• Moppi (ilmestyy syksyllä 2022)
• Papu (ilmestyy keväällä 2023)
• Mir (ilmestyy syksyllä 2023)

    

*****

  

"- Meille tulee koira! Meille tulee koira! Aino ja Isla rallattavat niin että huoneisto raikuu."

    

  

Unelmakoirat on heppakirjoista tuttujen Merja ja Marvi Jalon uusi, helppolukuisten koirakirjojen sarja (aikaisemmin heiltä on ilmestynyt myös Jesse-koirasta kertova sarja hieman vanhemmille lukijoille). Sarjan ensimmäisen osan on julkaissut Karisto, mutta myöhempien osien kustantajana on Kvaliti. 

 

Tämä on kiva sarja koirista tykkääville lukemaanoppineille. Äiti on sitä mieltä, että syksyllä koulun aloittava (siis saman ikäinen kuin Kati-e Lemmikkifrendeissä) Aino on liian nuori ottamaan vastuuta omasta koirasta. (Itsehän en antaisi lapselle omaa lemmikkiä ennen kuin lähellä täysi-ikäisyyttä, perheen lemmikit ovat asia erikseen.)

 

Lea-täti kasvattaa koiria ja jännittävästi on mukana myös rescuekoiratoiminnassa. Hän tuo välillä Ainolle vanhoja koiralehtiä joista hän yhdessä ystävänsä Islan kanssa leikkaa söpöjä koirakuvia, joita he liimaavat vihkoihinsa. 

 

Lea pyytää, voisiko Ainon perhe ottaa Aksu-koira tulee pariksi viikoksi hoitoon. Koirista suuresti pitävät ystävykset yrittävät suostutella vanhempiaan ottamaan koiran heille, mutta eivät onnistu siinä. Suru tulee, kun Aksulle löytyykin pian koti. Tytöt päättävät piilottaa Aksun ja valehdella, että se karkasi, ettei heidän tarvitse luopua karvaisesta kaverista. Mutta tietenkään suunnitelma ei onnistu niin kuin he ajattelivat.

 

Islan isosisko Enni ja hänen ystävänsä Henriikka ovat aivan yhtä kamalia tässä kuin myöhemmissäkin osissa. Isommat tytöt suostuttelevat nuorempansa päästämään Aksun irti taluttimesta pihalla, mutta itkuhan siitä tulee, kun Aksua ei meinata saada kiinni. Henriikkan äiti haukkuu Aksua rääpäleeksi, joka varmasti kähveltää tavaroita ja pureskelee ne risoiksi.

 

Jalot ovat tunnettuja kirjailijoita, mutta harmillisesti heidän lastenkirjoihinsa on päätynyt aika paljon vanhentuneita ilmaisuja, kuten myös Lastenmaailmassa on todettu. Olen toki sitä mieltä, että lapsille tulee tarjota laajaa sanavarastoa sisältäviä kirjoja, mutta toisinaan liian vieras kieli vieraannuttaa lukukokemuksesta. En esimerkiksi ole itsekään ennen kuullut grillikylkiä kutsuttavan rimpsuluiksi.

  

    

Sain Ilkiön nimeltä Raipe arvostelukappaleena kustantamolta, kiitos! Tämä osa tuntui paikoin ensimmäisen kirjan toistolta (esim. isot tytöt olivat taas ostamassa mansikoita torilta), mutta höystettynä hössöttävällä koiralla. Raipe on aivan mahdoton ja tässä luodaan selvästi mustavalkeaa asetelmaa kurittoman rotukoiran ja tottelevainen sekarotuisen Aksun välille.

    

Ainon ja Islan naapuri mummo otti Aksun sillä ehdolla, että tytöt käyttäisivät sitä ulkona. Alku oli kuitenkin vaikeaa, kun isommat tytöt, Islan isosisko Enni ja hänen ystävänsä Henriikka olivat kateellisia, mutta menettivät oikeutensa Aksun hoitoon kiusattuaan koiraparkaa ja sen nuoria lenkittäjiä. Nyt Henriikka on kuitenkin saanut oman koiran, joka on täysin tottelematon eikä sovi ensimmäiseksi lemmikiksi.

   

Kuinka likaista asunnossa täytyy olla, että sohva on täynnä rottia? Siinä ainakin nollattiin täysin Henriikan hienostelevan äidin ylimielisyyttä. Ja "hieman" eri sävyssä puhutaan rotista kuin Lemmikkifrendeissä. Talonmies virittelee loukkuja harmitellen, kun nykyään ei saa käyttää myrkkyä. Loukut ovat kuvan perusteella sellaisia, jotka ottavat rotat kiinni elävänä.

  

Tässäkin oli muutamia erikoisia ilmaisuja, kuten verbiä pönkiä en ihan täysin ymmärtänyt, "huudahtaa inhon ilmein" on hieman kankeaa ja päänahkaa tuskin sairaalassa neulotaan, vaan ommellaan. Lisäksi tossun alla oleva puoliso on hieman kyseenalainen ilmaus näin nuorten lasten kirjassa.

  

Tällä kertaa kirjassa oli nelivärikuvitus (mikä on aivan liian harvinaista, siitä plussaa), joskin huomasin, että yhtä kuvaa käytettiin kahteen kertaa - ovelaa kierrättämistä, mutta kuvan olisi voinut vaikka peilata, niin lainaus ei olisi ollut niin ilmiselvä! 

   

Arvosanat:

Aksu etsii kotia ♥♥♥ | Ilkiö nimeltä Raipe ♥♥

       

Takakannesta:

Ekaluokkalaiset Aino ja Isla asuvat viereisissä rapuissa ja ovat parhaita ystävyksiä. Tytöt haaveilevat omasta koirasta, mutta kummankaan äiti ei ole suopea ajatukselle. Lea-tädillä on huostaan otettujen koirien hoitola, ja kun hoitolassa on tilapäisesti täyttä, Ainon äiti suostuu ottamaan yhden koiran kahdeksi viikoksi perheeseen. Aino ja Isla haaveilevat mahdollisuudesta pitää Aksu kokonaan omanaan, ja tätä silmällä pitäen he laativat nerokkaan suunnitelman.

  

---

  

Aino ja Isla ällistyvät kuullessaan, että naapurirapussa asuva Henriikka on saanut oman koiran, jota sanotaan Raipeksi. Kohta käy ikävällä tavalla ilmi, ettei Henriikka pysty pitämään minkäänlaista kuria isolle ja tarmokkaalle ranskalaiselle paimenkoiralleen. Ensi töikseen Raipe yrittää päästä tyttöjen hoitokoiran Aksun kimppuun ja kaataa Sohvin pihalla niin pahasti, että hän loukkaantuu.

  

Kaiken lisäksi taloyhtiöön on pesiytynyt rottia. Ihmiset heittelevät kadunkulman nakkikioskilla roskia maahan, ja Henriikan äiti ruokkii myös lintuja, mistä talonmies ei lainkaan pidä. Aino ja Isla saavat määräyksen pitää Aksu kaukana roskakatokselta, koska sinne on asetettu rotanloukkuja. Mutta miten sitten käykään...

  

Suosituista eläinkirjoistaan tunnettujen Merja ja Marvi Jalon Unelmakoirat-sarjan kolmas osa. Ilmeikkään nelivärikuvituksen kirjaan on piirtänyt Reija Kiiski.

    

60 ja 68 sivua, Karisto 2020 / Kvaliti 2022
  
Kuvittanut: Marjo Nygård / Reija Kiiski

  

Sarjassa ilmestynyt:

• Aksu etsii kotia
• Iki-ihana Jekku
• Ilkiö nimeltä Raipe

  

Luettu myös täällä: Aksu etsii kotia: Lapsen maailma | Ilkiö nimeltä Raipe: Kirjahullun päiväkirja, Lue meille äitikulta

3x kotimainen säeromaani

"olen hattaraa

kepeää

sotkuista

tahmeaa"

  

Arvostelukappale

  

Kuinka mahtavaa, että säeromaaneja saadaan nyt tiheässä tahdissa kotimaisiltakin tekijöiltä! Kirjatubesta ja kirjagramista tutun Varjokirjojen eli Sanni Ylimartimon esikoisteos Pimeässä hohtavat tähdet on loistava uusi tulokas kentälle. Vaikka teoksen päähenkilö fanittaakin k-poppia, ei lukijan tarvitse tietää aiheesta tietää mitään voidakseen nauttia tarinasta.

  

Mun vanhemmat näkevät vain

tunnit        jotka istun näytön äärellä 

ne kerrat kun en mene ulos 

sen miten en                "elänyt oikeasti"

Vaikka se on perhe ympäri maailmaa (s. 56)

   

14-vuotias Mira on koulukiusattu tyttö, liian pitkä ollakseen näkymätön. Hänen pelastusrenkaansa, pakopaikkansa, taikamaailmansa "jonka lapset löytää vaatekaapista" ja perheensä on k-popissa ja fanittamisen kautta löytyneiden ihmisten luona, "me kaikki jotka emme kuuluneet". Äidin rakkaus on tukahduttavaa, hän ei anna Miran kokeilla siipiään. Onneksi lopussa Mira pääsee nousemaan lentoon. 

  

Collapse kertoo

omien pelkojen voittamisesta

ja siitä ettei saa antaa muiden lannistaa omia unelmiaan (s. 36)

  

Mira haluaa suosikkibändinsä keikalle, tapaamaan netissä solmittuja ystävyyksiään, mutta äidistä matka pikkukylästä Helsinkiin on liian vaarallinen tytölle. Niinpä nuoruuden vimmalla Mira päättää lähteä ilman lupaa. 

  

Teos käsittelee minulle todella tuttuja tunteita koulukiusaamisesta, oman jutun löytämisestä ja siitä, kuinka vaikeaa on ottaa kontakti uusiin ihmisiin (etenkin poikiin), vaikka k-popin maailma ja fanittaminen ovatkin itselleni aika vieraita. 

  

tuossa ihmisessä ei ole mitään vikaa

ja silti häntä kiusataan

Silloin ajattelin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan

että ehkä minussakaan

              ei ole. (s. 37)

  

Kieli on jutustelevaa, välillä ihastuttavan runollista ("Olen talvesta kankea puu jota kevät herättelee") ja tarina soljuu kirkkaana. Olisin toivonut lopun olevan ihan hiuskarvan verran erilainen, mutta silti tämä on erittäin mainio kokonaisuudessaan. Erityisesti pidin äidin keltaisesta kuplavolkkarista! 

  

Muodon, napakan pituutensa ja kerrontansa tenhoavuuden ansiosta tämä on passelia luettavaa vähänkin lukeville nuorille. Todella tasokas esikoinen, joka nousee suosikkisäeromaanien joukkoon. Odotan suurella mielenkiinnolla Ylimartimon seuraavia teoksia.

  

Arvosana:

        

Takakannesta:

14-vuotiaan Miran elämän valopilkku on k-pop. Hän pakenee arkea nettiin musiikin ja ihanien ystävien pariin unohtaakseen kiusaajat, ylihuolehtivan äidin ja epätoivoisen etäihastuksen. Kun Miran suosikkiyhtye ERR0RC ilmoittaa saapuvansa Suomeen keikalle, Mira haluaa mukaan keinolla millä hyvänsä. Ensin on vain kerättävä lippurahat ja saatava äiti uskomaan, ettei keikalla ole mitään vaaroja. Mutta millaista on astua maailmaan ja kohdata netissä eletty elämä vihdoin todellisuudessa?

  

152 sivua, Karisto 2022

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Lastenkirjahylly, Kulttuuritoimitus, Luova ruho, Kirjailuja

  

*****

  

"Ranta on hiljainen ja autio.

Toisella puolella hämärää pihaa nousee

musta, mäntyjen muotoinen metsänraja.

 

Jokin osa minusta rakastaa

sittenkin Suomea ja sen karuutta."

   

   

Arvostelukappale

  

Hanna van der Steenin Punapipoinen poika oli 10. lukemani säeromaani. Niin ihanaa, että yhä useampi suomalainen kirjailija on innostunut kirjoittamaan säeromaanimuotoon. Tämä on suloisen samaistuttava, rehellisen raaka ja aito kuvaus suuria mullistuksia kokeneen nuoren elämästä. Tosin mustan hupparin ja kollareiden käyttö ei ehkä ihan täytä vaihtoehtonuoren kuvausta... Sisältövaroituksena itsetuhoisuus. 

  

mummolassa kello pysähtyy

aina viinimarjanmehun makuiseen

lapsuuteen (s. 30)

  

Tällä kertaa seurataan 15-vuotiaan Marlin elämää, jossa on tapahtunut suuri muutos. Hän on asunut perheineen Yhdysvalloissa, mutta nyt he paluumuuttavat Suomeen. Juuri, kun Marli on alkanut seurustella ihastuksensa kanssa. Pojasta ei kuulu enää pihahdustakaan tytön kadottua maisemista ja Marli kokee itsensä ulkopuoliseksi synnyinmaassaan. Kaikki ahdistaa, ja isä pitää häntä näyttelypuudelina, ostelee kalliita tavaroita hyvitykseksi, eikä näe tyttären kipua. Äitikin keskittyy mieluummin viinilasiinsa kuin teinin elämän myrskyihin.

  

Samassa itkettää kaikki:

Se, että olen niin ulkopuolinen.

Se, että kukaan ei ymmärrä,

miltä minusta tuntuu. (s. 40-41)

  

Ei tässä päästy niin syvälle päähenkilön sisäiseen maailmaan kuin joissakin muissa säeromaaneissa, mutta Marlin elämäntilanne on samaistuttava, koskettava ja puhutteleva. Kirjassa kuvataan myös hyvin nuorten naisten kokemaa seksuaalista ahdistelua tai ainakin sen uhkaa, kuten pelkoa yksin liikkuessa (niin samaistuttavaa). Koulussa pojat katsovat Marlia, mutta kun hän ei vastaa katseisiin, hän onkin yllättäen "vitun huora". Bileissä Marlin pakaraa kouritaan. 

  

Tahtoisin repiä

särön ihooni,

jotta valo pääsisi sisälle

keventämään pimeyden painoa. (s. 52)

   

Marli tapaa perheen koiraa Lamppua ulkoiluttaessaan mystisen, punapipoisen pojan, josta tulee hänelle yllättäen tärkeä. Teoksen nimen perusteella voisi kuvitella, että tuo poika olisi isommassakin roolissa, mutta hänet tavataan vain muutaman kerran. Tässä oli jollakin tapaa paljon samaa henkeä kuin Pimeässä hohtavissa tähdissä ja JS Meresmaan Dodo-sarjassa sekä E. Lockhartin romaanissa Me olimme valehtelijoita.

  

Lumihiutaleet leijailevat katulampun 

valossa. Ajattelen taas Narniaa ja sitten lapsuutta Suomessa

ja nuoruutta ulkomailla ja sitä, ettei mikään

enää ikinä tule olemaan niin kuin ennen. (s. 21)

   

Arvosana:

        

Takakannesta:

Hanna van der Steenin säeromaani Punapipoinen poika kertoo 15-vuotiaasta tytöstä, Marlista, joka muuttaa kahden ulkomaan vuoden jälkeen takaisin Suomeen. Hän tuntee olonsa ulkopuoliseksi vanhoissa ympyröissä ja alkaa masentua. Onneksi hän törmää lähipuistossa salaperäiseen poikaan, Suideen, jonka kanssa keskustelu lievittää pahaa oloa. Mutta mikä pojan oma salaisuus on?

  

107 sivua, Kvaliti 2022

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjahylly, Lukufiilis, Kirjahullun päiväkirja, Kirjojen keskellä

  

*****

  

"Apokalyptinen aika oli alkanut."  

      

    

Meitsin nimi on Gabriel Kaido Janek,

aina saa olla selittämässä,

mist mä tiiän mikä nimi se oikein on,

Viroon kadonneen faijan huono idea. (s. 9)

  

Veera Salmen säeromaanissa Olin niinku aurinko paistais päästään palaamaan koronakevään 2020 ahdistuneisiin tunnelmiin. (Salmi on vähän jumittunut tähän koronateemaan, sillä tämän jälkeen julkaistussa Oboin kirjassa on niin ikään koronaviittaus, joskin hyvin salaliittoteoriamaisesti). 

  

Makasin keittiön paksulla ikkunalaudalla

ku ruumis

josta raatokärpäset jo etsiskeli 

kotia suurperheilleen. (s. 92)

  

Gabriel on yläasteikäinen ja hänellä on joitakin vuosia nuorempi pikkusisko. Äiti on sairaanhoitaja ja tulee eräänä päivänä kotiin kipeänä, oletettavastikin koronan saaneena tai sitten kyse on masennuksesta, ehkä molempia, mutta se ei tarinasta käy ilmi. Hän umpioituu makkariinsa ja pitkin kirjaa on epäselvää, onko hän enää edes elossa. Lapset eivät osallistu etäkouluun, vaan haahuilevat missä sattuu, mutta äiti on jättänyt heille ohjeistuksena, ettei sosiaalitoimistoon saa ottaa yhteyttä.

  

Tämä oli hyvin ristiriitainen tapaus. Paikoin tässä oli aivan loistavaa rivien lentoa, huimaa leikittelyä fonteilla ja neljännen seinä rikkomista puhumalla suoraan lukijalle. 

  

Yöllä kerrostalojen yllä roikku tummansininen kosmos (s. 18) 

SATOI OUTOJA ASIOITA keittiön katosta, satoi lunta ja verta (s. 24) 

Yhdeltätoista kävelin yönpimeään leikkipuistoon.

Lapset puuttu. Se oli kuollu ku hautausmaa. (s. 28) 

Aurinko paloi valoverhojen takana

Ilmassa hiukkasia

Vesilaseissa pienten kärpästen kuolleita ruumiita (s. 52) 

Avasin ikkunan, ja saman tien sisään työnty märkää maaliskuuta, kymmenentonnia masentavaa maaliskuuta, pienemmästäkin voisi mennä mäsäksi (s. 56) 

Ja koko yön mä

olin valveilla ja palelin

musta peitto ympärilläni

tumma avaruustiheni

puristavaks maapallon yllä (s. 97) 

koivu kadun varressa,

oli täynnä kakaduja, koaloita ja pandoja,

päivän värisevä kirkkaus täytti ilman maasta avaruuteen asti (s. 106)

  

Välillä kuitenkin tuli vastaan todella töksähtäviä kohtia, joissa kirjailijan mopo keulii liikaa ja ensimmäisen koronakevään kaikki kamaluus tiivistyy muutamaan merkkiin. Naurahdin, kun yhdellä sivulla mainittiin neljä kertaa picachu, mutta yhteen niistä oli lipsahtanut typo pikachsu. En tiedä, kuin tuollainen on edes mahdollista... 

  

Ja seuraavan yön

pyörin kuin valaansukuinen meriotus

painajaismaisissa aallokoissa

upottavissa soissa

tuntemattomilla kosteikoilla

metsissä, joissa kuolleiden ihmisten pääkallosta kasvoi

             verta tihkuvia kukkia

--

olin KOKO MAAILMAN VIIMEINEN ELOSSA OLEVA IHMINEN

ja ilma, se oli tiheänä karvaisista hyönteisistä (s. 114)

    

Ison miinuksen annan transihmisen deadnamesta. Siis oikeasti, eikö tosiaan 2020-luvulla osata olla väärinnimeämättä ihmisiä! Ja kun sisarukset pelleillen sovittelevat äidin mekkoja, Gabriel pohtii "olinko mä tullu hulluksi ja muuttuisinko mä nyt joksku toiseks"... että sellaista kivaa lokaa sitten. Ja ei, en voi kyllä kovin lämpimästi suositella kirjaa, johon on tällainen faux pas on päässyt kustannustoimittajalta eteenpäin. 

  

Arvosana:

          

Takakannesta:

Ensirakkaus, koronakevät.

  

Säeromaani pojasta, jonka elämässä järisee yhtäkkiä kaikki.

  

Äiti makaa sairaana huoneessaan, ruokakaapit ammottavat tyhjyyttään, rahat ovat loppu eikä pikkusisko Meerike jaksa osallistua etäopetukseen. Gabriel huomaa olevansa yksin vastuussa kaikesta. Varsinkin siitä, että sossuille ei paljastu, missä mennään, koska silloin Meerike saatettaisiin ottaa huostaan. Mutta kaiken kamaluuden keskelläkin löytyy välillä pilkahdus toivoa, kadulta löytynyt kymppi, pieni koiranpentu tai ihana Aava, joka saa Gabrielin leijumaan.

  

136 sivua, Otava 2021

   

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Siniset helmet, Luova ruho, Lastenkirjahylly

Värikkäitä lastenkirjoja

"– Kyllä teistä tulee hyviä koirankäsittelijöitä, kun harjoittelette, 

Rike tietää, ja tyttöjen katseet kirkastuivat.

Niin tuleekin, Aino ajattelee. Heistä tulee maailman parhaat koirahoitajat!"

   

  

Arvostelukappale

  

En ole lukenut Marvi ja Merja Jalon Unelmakoirat-sarjan ensimmäistä osaa Aksu etsii kotia (joka on ilmestynyt Kariston kustantamana 2020), mutta tämä toinen osa Iki-ihana Jekku oli oikein mainiota lastenkirjallisuutta koirafaneille, vaikka hahmot eivät olisikaan vielä tuttuja.

  

Syksyllä ekaluokan aloittavat Isla ja Aino ovat saaneet luvan lenkittää naapurin Sohvi-mummon uutta koiraa, mutta voi surkeus, isosisko Enni kavereineen onkin ehtinyt paikalle ennen heitä. Isojen tyttöjen puistoretki ei mene hyvin, sillä hoitokoiran kimppuun käydään. Sen jälkeen vain Aino ja Isla saavat saavat ulkoiluttaa Aksua.

  

Yhdellä lenkillä he tutustuvat vähän isompaan poikaan Rikeen, jolla on ihana valkoinen samojedinkoira, Jekku. Ja sekös isompia tyttöjä harmittaa, Henriikka kun on poikaan ihastunut. He päättävät säikytellä arkaa Aksua. Tyttöjen kiusanteko on todella julmaa, sillä se ei kohdistu vain pikkutyttöihin vaan myös koiriin, joita ei todellakaan saa kohdella tuolla tavoin.

  

– Meidän pitää tehdä jotain, Enni päättää. – Annetaan likkojen maistaa omaa lääkettään. Saadaan vielä hyvät naurut, jos Aksu karkaa niiden käsistä.  (s. 43)

  

Onneksi Aksun omistaja näkee isompien tyttöjen juonitteluiden lävitse ja todistaa ilkitekoja. Henriikan koiria vihaava äiti Rauha ei silti usko naapurinsa puheita "täydellisestä" tyttärestään. Kirja loppuu on sen verran kiinnostavasti, että pitääpä harkita seuraavankin osan lukemista.

  

Hieman kummastelin, kun eläinlääkäriä kuvailtiin hieman kaljuuntuneeksi keski-ikäiseksi mieheksi, sillä en itse ainakaan ekaluokkalaisena osannut arvioida aikuisten ikää noin tarkasti, korkeintaan jakaa nuorempiin ja vanhempiin aikuisiin, mutta esim. kolmekymppinen tuntui jo niin vanhalta sen ikäisenä. 

  

Rauha alkaa tuohtua. Hän ei käsitä mikä tytärtä koirissa kiinnostaa. Nehän räksyttävät, ulvovat ja kerjäävät jatkuvasti huomiota, tunkevat joka paikkaan ja nuuhkivat ihmisten haarovälejä! (s. 27-28)

    

  

Arvosana:

       

Takakannesta:

“- Jekku, ota kiinni! Rike käskee.

Valkoinen koira syöksähtää matkaan. Se kiitää Aksun perään ja sieppaa hampaillaan kiinni fleksihihnan isosta kädensijasta. Aksu keikahtaa nurinniskoin, kun tulee äkkipysäys.

- Voi Jekku, Aino nyyhkäisee ja putoaa polvilleen koiran viereen. - Pelastit Aksun!”

  

Aino ja Isla tutustuvat puistossa poikaan, joka omistaa upean Jekku-nimisen samojedinkoiran. He saavat hoitaa Jekkuakin, mutta mikään ei tahdo onnistua, kun pihan kateelliset tytöt tekevät koko ajan kiusaa. Aksu pääsee jatkuvasti irti, ja Sohvi alkaa jo hermostua. Onneksi viimeisen päälle koulutettu Jekku rientää apuun.

  

Suosituista eläinkirjoistaan tunnettujen Merja ja Marvi Jalon Unelmakoirat-sarjan toinen osa. Veikeän kuvituksen kirjaan on piirtänyt Reija Kiiski.

    

68 sivua, Kvaliti 2021
  
Kuvittanut: Reija Kiiski

  

Sarjassa ilmestynyt:

• Aksu etsii kotia
• Iki-ihana Jekku
• Ilkiö nimeltä Raipe

  

Luettu myös täällä: Kirjahullun päiväkirja

  

*****

   

"Tuntui hurjalta ajatella, että joskus mekin olisimme aikuisia.

Joinain päivinä ajatus tuntui kivalta. Toisinaan taas olisin halunnut olla ikuisesti lapsi."

    

  

Maria Kuutin 2014 alkanut lastenkirjasarja päättyi kahdeksanteen osaansa Anna ja Elvis risteilyllä. Haikein fiiliksin hyvästelen kaksikon, joista kertovat kaksi ensimmäistä kirjaa olivat aivan ensimmäisiä lastenkirjalauantain postauksia blogissani vuonna 2015.  End of an era siis tavallaan, mutta lastenkirjalauantaita haluan jatkaa niin pitkään kuin koen sen mielekkääksi. 

  

Emme olleet nähneet vuoteen, joten kaikki oli taas vähän outoa ja jännittävää.

--

Elvis näytti ilmavaivaiselta. 

– Koskeeko mahaan? kysyin. 

– Ei ollenkaan, Elvis väitti. – Tämä on minun poseerausnaamani nykyään. (s. 6 ja 13)

  

Anna ja Elvis -sarjan päätösosassa pohditaan paljon varhaisteinien ajatuksia siitä, kuinka välillä tulee luokitelluksi pienemmäksi tai isommaksi tilanteen mukaan. Ystävysten välit hieman rakoilevat "Elvis sanoi edelleen kaikenlaista vain, jotta minulle tilisi paha mieli.", eikä tässä siksi ollut aivan yhtä kepeä ja hassunhauska tunnelma kuin edellisissä osissa. 

  

– Anna, laivalla ei ole myynnissä yhtä ainoaa kirjaa, mummo kertoi murheellisena. 

Vatsani meni solmuun -- Millaisessa paikassa ei ollut yhtään kirjaa? -- Kirjat olivat minun koko elämäni. Reissussa ei olisi mitään hauskaa, jos en voisi lukea. (s. 49)

  

Kuutti on tallentanut lastenkirjallisuuden historiaan niin maatila-mobiilipelin (Elvis on aivan koukussa siihen), TikTokin tassivideot, nykyisen teinikielen kuin muitakin oman aikamme ilmiöitä. Mukaan pääsevät niin e-kirjat kuin ruokahävikkikin. 

   

Vaikka pelimaailmassa oli omat ongelmansa, niissä oli kuitenkin selvät säännöt, joiden mukaan saattoi menetellä. Kun säännöt oppi, osasi toimia joka tilanteessa. Miksiköhän oikean maailman sääntöjä ei voinut opetella yhtä helposti? (s. 46)

  

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Hulvattomassa lastenromaanissa risteillään Ruotsiin

  

Anna ja Elvis pääsevät mummon mukana häämatkalle. Ruotsin-risteilyllä sattuu ja tapahtuu: mukaan tunkee yllätysmatkustaja, ja yksi kännykkäkin katoaa. Tunteet kuohuvat, kun asiat eivät suju niin kuin oli tarkoitus. Annasta kaikki vaikuttaa oudolta, jopa Elviskin. Onko mahdollista, että on yhtä aikaa liian iso ja liian pieni? Milloin mummosta oikein tuli noin nolo? Entä kuka juoksentelee laivalla ilman housuja? Miten tässä lopulta käy?

       

113 sivua, Karisto 2021

Kuvittanut: Katri Kirkkopelto, Topi Kuutti (Elviksen piirrokset)

  
Sarjassa ilmestyneet:

1. Anna ja Elvis kylpylässä 
2. Anna ja Elvis mummolassa 
3. Anna ja Elvis leirillä 
4. Anna ja Elvis ja verraton vaari
5. Anna ja Elvis ja vaahtokarkkivakooja 
6. Anna ja Elvis vaippasirkuksessa 
7. Anna ja Elvis häähumussa 
8. Anna ja Elvis risteilyllä 

   

*****

  

"Miks just mun perhe on ihan liian outo?"

  

  

Arvostelukappale

  

Vuokko Hurmeen Huimaa-sarja oli ihastuttava ja ahmin koko trilogian alkuvuodesta 2020 peräperää. Olikin kiinnostavaa huomata, että Hurmeelta oli loppuvuodesta 2020 tulossa uusi Värikkäät-sarja. Luinkin ensimmäisen osan, Tiukun salaisuus, heti tuoreeltaan, mutta siitä postaaminen on jäänyt. Kirjan punaiset sivunreunat (jotka tekevät teoksen ulkosyrjään hauskan väriefektin) olivat nimittäin todella haastavia silmilleni. Siis migreenitason haastavia. Niinpä olen vältellyt kirjaan koskemista.

  

"Kannattaa sitten varautua, ettei meidän perhe ole todellakaan yhtään normaali..." (s. 187)

  

Tiukulla on salaisuus: hänellä ja kaikilla hänen perheessään on erikoisia kykyjä. He voivat liikutella oman värisiään esineitä. Tiukun väri on punainen. Voimista ei kuitenkaan saa puhua kodin ulkopuolella. Outo harmaa pilvi leijuu välillä Tiukun näkökentän laitamilla, mikä kumma se mahtaa olla?

    

Monet naapureista myös ihmettelivät, miten eristyksissä uusi perhe eli. He tilasivat ostokset suoraan kotiovelle. -- Rappukäytävässä seisoskeli tuon tuostakin pizzakuski -- tai kauppakasseja kantava ruokalähetti. -- Aivan kuin he olisivat olleet suljettuina jonkinlaiseen perusteettomaan kotikaranteeniin. (s. 7)

  

Äiti ja isä hankkivat rempattavia asuntoja ja he muuttavat usein. Tiuku on aloittamassa kesän jälkeen kolmannen luokan, jälleen uudessa koulussa. Ystävystyminen muihin oppilaisiin on siis vaikeaa. Lisäksi koulussa pitää "haalistua" eli piilottaa värivoimansa - mutta on hyvin raskasta rajoittaa jokin minuutensa osa. Oli kiinnostavaa kuulla, että älypuhelimet aiheuttavat voimaan säröjä, koska "ne vaikeuttavat keskittymistä", vaikka puhelimet vaikuttavat silloinkin, kun kyseessä on jonkun toisen laite.

  

Ei kai kukaan lapselleen sellaista elämää varta vasten toivonut. (s. 29)

  

Värikkäät herättävät paljon huomiota pukeutumalla kukin pelkästään oman värinsä mukaisiin vaatteisiin (tosin koulussa heidän pitää käyttää myös mustaa, valkoista ja harmaata, vaikka se tekeekin olon raskaaksi) ja jopa heidän silmänsä toistavat tuota väriä. Tiukun huone on hänen turvapaikkansa. Kaikki on rauhoittavasti omaa väriä - punaista. Hän tuntee jopa oman verensä liikkeet. Tiukun äidin väri on niin ikään punainen, isän vihreä ja seitsemännen luokan aloittavan isosiskon sininen. Adoptoidulla pikkuveljellä ei ole vielä selvästi yhtä omaa väriä, mutta taipumus löytyy häneltäkin. 

  

Tiuku -- tiesi, minkä vuoksi Tapio oli tullut heille. Äiti ja isä olivat halunneet kolmannen lapsen. Se oli toki tärkein syy. Mutta oli muitakin. Tapio tarvitsi perheen. Tämän syntymävanhemmat eivät voineet huolehtia pojasta. Voimat liittyivät asiaan jollakin olennaisella tavalla. (s. 60-61)

  

Siinä missä Kiepaus koukutti heti mukaansa oli tämä Tiukun salaisuus hitaammin lämpiävä. Pohjimmiltaan se kertoo erilaisuudesta ja halusta olla rajoittamatta omaa olemistaan. Tiuku miettiikin, "miksen voi olla kuin muut lapset" Värikkäät eivät voi olla kokonaan omia itsejään muualla kuin kotona. Jos joku näkisi heidän kykynsä lennättää esineitä katseensa voimalla, olisi olemassa vaara, että heidät lukittaisiin johonkin tutkimuslaitokseen. Kirjassa on myös kiinnostavaa pohdintaa siitä, miksi tyttöjen pitää leikkiä keittäjiä ja poikien taistelijoita. 

  

Lopuksi he katsoivat filmiä maasta, jossa ihmiset hymyilivät ja kertoivat olevansa onnellisia, vaikka heistä näki, etteivät he olleet. Heillä oli kaikilla samannäköiset harmaat paidat ja oudot, ilmeettömät silmät. (s. 178-179)

  

Uudessa kodissa Tiuku ei halua jumittaa neljän seinän sisällä koko kesää, vaan lähtee tutkimaan pihapiiriä ja sen ympäristöä. Hän jopa tapaa muita samanikäisiä lapsia, vaikka kotona onkin sanottu, että on vaarallista paljo aikaa vieraiden ihmisten kanssa. Kun koulussa tulee tehtäväksi piirtää, mitä lapset tekivät kesälomalla, Tiuku harmittelee, ettei voi kertoa omasta kesästään: "hän oli vaeltanut kaksi viikkoa perheensä kanssa erämaassa vältellen muita ihmisiä, istunut kotona televisiota tuijottaen tai leijunut peittojensa päällä olohuoneessa." Kyllä tuosta vaelluksesta olisi minusta ihan helposti voinut kertoa. 

  

"Mua vaan ihmetyttää, miksi me ollaan aina vaan keskenämme. Mä ymmärrän, ettei näistä  voimista voi huudella ihan kaikille, mutta miksei niistä voi puhua edes niiden kanssa, jotka osaa tehdä samaa kuin me?" (s. 58)

   

Sarjan jokaisessa osassa on väriteema, ensimmäisessä punainen, toisessa sininen ja kolmannessa vihreä, kunkin perheen lapsen ollessa vuorollaan päähenkilönä. Kirjava kartano odottelee jo lukupinossa, ja pitää lukea ainakin se jossain vaiheessa. Haluan nimittäin tietää lisää siitä oudosta harmaasta sumusta, jota Tiuku näkee mm. "sairaalan kulmalla. Se oli levittäytynyt tasaiseksi massaksi kivijalustaa ympäröivälle asfaltille, muttei liikkunut". Ja myös muista värivoimaisista ihmisistä Tiukun perheen ulkopuolella. 

  

Isäkään ei enää jostain syystä yskinyt yhtään. Ehkä ulkoilu oli tehnyt ihmeitä. Ehkä vihreiden ihmisten kuului päästä luontoon - edes tunniksi takapihalle. (s. 180)

  

Arvosana:

     

Takakannesta:

Tiukun perheellä on salaisuus: heillä on ihmeellisiä värivoimia. Värikkäät pystyvät hallitsemaan oman värisiään asioita ja tavaroita, eli käsittelemään ja liikuttamaan niitä tahdon voimalla. Tiukun väri on punainen ja isosisko Merin sininen, pikkuveli Tapio vielä etsii omaa väriään ja harjoittelee kovasti. Kun salaisia taitojaan piilottelevat Värikkäät muuttavat Ruskarinteen taloyhtiöön, jokin on toisin: Tiuku ei aio enää olla ikuinen ulkopuolinen. Hän haluaa mukaan pihan lasten leikkeihin.

Uusiin kavereihin on siis tehtävä vaikutus – hinnalla millä hyvänsä. Kaiken lisäksi Tiukun pään sekoittaa lumoava mutta ärhäkkä tyttö nimeltä Liia. Ja mitä on outo harmaus, joka uhkaa, ei vain Värikkäitä, vaan ihan kaikkia?

       

189 sivua, S&S 2020
  
Kuvittanut: Reetta Niemensivu

  

Sarjassa ilmestynyt:

• Tiukun salaisuus
• Kirjava kartano
• Varjovieras
• Vaara värikylpylässä (ilmestyy elokuussa 2022)

  

Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly, Siniset helmet, Kirjojen keskellä, Lastenkirjainstituutti: Merja Leppälahti

  

*****

  

"Se on salaperäinen ja lumottu eläin."

  

   

Arvostelukappale

  

Merja Jalon lastenkirjasarja Kotikulman etsivien kolmannessa osassa Metsän salaisuus lapset ratkovat metsässä nähdyn leijonan arvotusta. Sirkus on käynyt paikkakunnalla, joten karkasiko kissapeto sieltä? 

  

Sirkuksessa esiintyy myös isokokoinen oranssi kissa, Pilli, joka on maine coonin ja norjalaisen metsäkissan sekoitus. Kirjassa todetaan hyvin, joskin hieman suppeasti, että kissaa ei saa pitää vapaana ulkona. Kunpa kaikki tietäisivät tämän. Suomessa on aivan hurjasti villikissoja, hylättyjen ja vapaaksi päästettyjen pentuja, joskus isoissakin populaatiossa, jos ne päätyvät hoardaajalle. 

  

Markus jatkaa ystävänsä Linnean dissaamista. Tällä kertaa hänen hiusvärispraysta tulee mieleen seepran nahka. "Linnea rakastaa erikoisuuksia, mutta Markus on perinteisempi" - ei Markus, sinä olet ilkeä, sillä makuja on monia ja erilaisuus ei tarkoita, että toisen tapa olisi huonompi. Ja taidatpa tietää sen itsekin, sillä toteat seuraavaksi, ettet koskaan sanoisi ajatuksiasi ääneen, koska et halua loukata Linneaa. Vielä kun osaisit olla edes ajattelematta tyhmästi.  

  

Harmillisesti kirjassa on hyvin epäuskottavaa kerrontaa, joka lienee saaneensa inspiraation hyvinkin suoraan Ruokolahden leijonan tapauksesta - kummassakin siis pohjimmiltaan puhutaan sirkuksesta karanneesta leijonasta, josta ensimmäisen havainnon on tehnyt puita merkitsemässä ollut metsätyöntekijä. 

  

– Minä en pelkää sitä leijonaa, vaikka tämä onkin tosi hurjaa meininkiä. (s. 42-43)

  

Miksi kirjan sirkuksessa on "eläintenkesyttäjä" eikä esimerkiksi eläintenkouluttaja? Hieman vanhanaikainen termi sekä asenteellisesti sellainen, josta tulee olo, että ihminen olisi eläinten yläpuolella. Eikä taideta sirkuksissa enää paljoakaan hyppäyttää leijonia palavien tulirenkaiden läpi, sillä jos en ole väärässä, taitaa villieläinten pito tällaisessa viihdetarkoituksessa olla kiellettyä. On myös jännittävää, että oletettua leijonaa tulevat etsimään nukutuseläinlääkäri ja suurpetotutkija, joilla on "kokemusta villieläinten pyydystämisestä Afrikassa", eikä esimerkiksi ketään Korkeasaaresta. 

  

Perheen pienimmät saattavat tosin pitääkin jännittävästä tarinasta, jolla on onnellinen loppu. Kuinka moni muuten osaa selittää sanonnan "mätäkuun juttu" (lausahdus, johon kirja päättyy)? Minulle ilmaisu on tuttu lapsuudesta, vaikka se onkin aina ollut hieman outo ja liittyy myös tavallaan tuohon aiemmin mainittuun Ruokolahden leijonaan.

  

  

Arvosana:

       

Takakannesta:

Merja Jalon helppolukuisen eläinaiheisen etsiväsarjan 3. osa!

  

Kesän odotetuin tapahtuma on vihdoin täällä! Sirkus monenlaisine eläimineen on saapunut paikkakunnalle. Lisa ja Markus kiiruhtavat katsomaan esitystä, jonka tähtiesiintyjä on tulirenkaan läpi hyppäävä urosleijona Leo. Mutta viihtyykö iso kissaeläin sittenkään sirkuksessa?

  

Kotikulman etsivät saavat jälleen visaisen tapauksen selvitettäväkseen, kun sirkuksen jatkettua matkaansa seudulla alkaa liikkua huhuja karanneesta leijonasta...

    

68 sivua, Kvaliti 2021
  
Kuvittanut: Reija Kiiski

  

Sarjassa ilmestynyt:

• Kadonneen linnun salaisuus
• Pentutehtaan arvoitus
• Metsän salaisuus
• Possulan arvoitus

  

Luettu myös täällä: Kirjahullun päiväkirja