Jyri Paretskoi: K15 | Päivi Haanpää & Marika Riikonen (toim.): Tusina

"Mä en aina ihan tarkalleen tiedä, mitä ihmiset tarkoittaa, jos ne tarkoittaa jotain

ihan muuta kuin mitä ne sanoo. Siks mä joudun aika usein vaikeuksiin."

  

   
Lukuhaasteissa: Jatkumo - Sarjakirjojen lukuhaaste
  

Olen kuullut paljon ylistystä Jyri Paretskoin teoksista, niinpä tartuin hänen uusimpaan, alle satasivuiseen nuortenkijaansa K15. Nuorten vähentynyttä mielenkiintoa ja keskittymiskykyä kirjoja kohtaan yritetään pituuden ja nimen lisäksi herätellä chattimaisella kansikuvalla ja nololla mokalla (erään hahmon lerssi jäi oven väliin). Lisäksi teoksessa esiintyy väärässä paikassa oleva dildo.

Mua ei kauheasti kiinnosta, mitä muut ajattelevat ja sanovat ja tekevät. Mulla on omatkin aivot ja mä osaa käyttää niitä. Mulle on ihan samantekevää, mitä muut teistä ajattelee. Mä saa olla teidän seurassa oma itseni eikä mun tarvitse teeskennellä tai esittää jotain, mitä mä en ole. (s. 55-56)

Paretskoi on saanut kehuja nuorille suunnattuista teoksistaan, ja hänen sanotaan hyödyntäneen opettajan ammattiaan kirjoittaessaan. Minulle teoksessa parasta oli kuitenkin sen lyhyys, sillä paljon pidempänä tätä tarinaa olisin tuskin jaksanut - ja minä tykkään paksuista kirjoista (esim. Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjasta löytyy yli 1000 sivuisia tiiliskiviä).

  

Mikä sitten meni pieleen tässä takakannessa Skamiin verratussa kirjassa? Aika pitkälti kaikki alkaen siitä, ettei teoksessa ole mitään Skamin kaltaista. Päähenkilö on pian 15-vuotta täyttävä Roni, jonka äidillä on lukittu kaappi. Kaapi avataan vasta, kun Roni on saavuttanut tuon maagisen ikärajan. Pojalla on pitkä lista kysymyksiä äidilleen. Suurin osa kysymyksistä käsittelee isää, josta ei  teoksessa paljoa puhuta, mutta joka ilmeisesti ei ole osa Ronin elämää. Äiti kuitenkin sanoo aina, että vastaus on K15 ja Ronin täytyy odottaa.

    

- Sori, Roni sanoi pahoillaan. - Mun pitäisi kai opetella olemaan sanomatta joitain asioita ääneen. 

- Mun mielestä on tosi hienoa, että sä sanot kaikenlaisia asioita ääneen. (s. 61)

  

Roni on aika erikoinen tapaus. Hän avaa suunsa väärään aikaa väärässä paikassa, eikä hoksaa, mikä meni pieleen, koska ei osaa lukea ihmisiä. Ja sekös saa luokan muut oppilaan pitämään hieman reppanaa Ronia silmätikkunaan, eikä hänen lyhyt pinnansa auta asiassa. Hän pitää kuitenkin fysiikasta. Niinpä kuulostaakin, että pojalla on autismin kirjoon kuuluvia piirteitä, ja teoksesta tulee hieman mieleen Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillinen tapaus. 

  

Kiusaaminen jatkuisi varmasti vaikka kuinka kauan, ellei luokalle tullut uusi tyttö Sara, joka osaa itsepuolustuslajeja, sanoisi kiusaajille ei. Sara on teoksen ehdottomasti kiinnostavin hahmo, hauska ja rohkea. Hän on rohkesti oma itsensä ja loppu puolella teosta hän järjestää tempauksen, joka rikkoo tabuja.

  

- Mä halusin tulla sun luokse. 

- Ai. Miks? Roni kysyi. 

- Siks että mua ärsytti, kun sulle naurettiin ja huudettiin. Ja siksi että sä oot kiinnostava. Erilainen. 

- Joo. Niin mulle on sanottu. Outo. Friikki. Kummallinen. Vajakki. Ja niin edelleen. Se on varmaan ihan totta, koska mustakin tutuu, että mä oon ihan outo ja erilainen. 

- Sä oot hyvällä tavalla erilainen. Sä puhut suoraan ja sanot mitä ajattelet. Mun mielestä se on hienoa eikä yhtään friikkiä.  (s. 12)

Teos yrittää vastata tarpeeseen eli siihen, kuinka lapset ja nuoret saataisiin lukemaan enemmän, mutta en ole varma, toteuttaako se lupauksensa. Tarina on liiankin lyhyt, jotta se ehtisi kertoa tyydyttävän juonikaaren, sillä tapahtuma-aika ei tainnut olla edes yhtä vuorokautta. Ensimmäinen kirja ei ehdi sinne asti, että vietettäisiin Ronin synttäreitä, mutta jo lokakuussa on tulossa jatko-osa K15 - Salaisuuksia, joka varmastikin jatkaa mysteerin avaamista. 

Kun homma sitten alkaa kulkemaan, kirja loppuu eikä se välttämättä herätä riittävän vahvaa halua lukea jatko-osaa. Saatan kuitenkin katsastaa senkin, sillä ovathan nämä luvatusti lyhyitä (jopa niin lyhyitä, että sarjan kaksi osaa olisi voinut painaa yksiinkin kansiin) ja minua jäi lievästi ärsyttämään mitä Ronin äidin kaapissa on.  Harmittelen, että lukukokemukseni ei ollut parempi.

  

Tein tämän kirjan innoittamana uudet aihetunnisteet "lyhyt kirja" ja "alle 100 sivua", koska niistä voi olla hyötyä jollekin. Täytyy jossain välissä käydä vanhempia postauksia läpi ja lisätä nämä niihinkin. 

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Uusi sarja Skamin hengessä! Huumoria, suoraa puhetta, erilaisuutta, ystävyyttä.

  

Roni pitää listaa asioista, jotka ovat äidin mukaan K-15 eikä niistä siksi voi vielä puhua. Kahden viikon päästä Roni saavuttaa maagisen iän ja aikoo vaatia äidiltään vastauksia: Mitä äidin lukitussa lipastossa on? Voiko suklaamyrkytykseen oikeasti kuolla? Voiko seksirobotin tilauksen maksaa pienissä erissä viikkorahoista? Kuka isä on?

  

Koulussa Ronin luokalle ilmestyy jumalaisen kaunis Sara, jolle Roni lupaa vahingossa lahjoittaa poikuutensa. Ronista salaa kuvattu video leviää netissä ja aiheuttaa, paitsi kiusaamisaallon, myös kansainvälisen sensaation, jonka jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen. Paitsi Roni.

  

80 sivua, Otava 2018

Muualla sanottua: Etelä-Suomen Sanomat, Lastenkirjahylly, Kirsin kirjanurkka, Neverendingly, Kirjakko ruispellossa, Luettua elämää

"Karrelle palakoon myös tämä kirottu maa - kenties se yhtenä päivänä
nousee tuhkasta uutena ja puhdistuneena."

    

  

Tämän postauksen toisena teoksena on Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittama novellikokoelma Tusina, joka sisältää - kuten ehkä voi arvatakin - kaksitoista novellia, jotka kaikki kertovat tavalla tai toisella nuoruudesta. Tekijät ovat havainneet yläkoulun ja lukion äidinkielen opetuksessa vajeen eli novellien puutteellisen käsittelyn nuoria kiinnostavalla tavalla. Kirjan lisäksi on tehty myös oheismateriaalia, joka on ladattavissa ilmaiseksi. 

  

Kokoelma onkin kirjoitettu täyttämään aukko ja samalla selittämään mikä on novelli. Teoksen tekstit edustavat monia lajityyppejä ja ne kertovat laajoista aiheista: realismia nykyajasta ja historiasta,  kauhua ja heppatyttöjä, ihastumisia ja oman itsen löytämistä. Hyvin monipuolinen kattaus siis.

  

Kokoelman novellit:

1. Hannu Luntiala: Kunnian ja omantunnon kautta
2. Magdalena Hai: Elisan huone
3. Anneli Kanto: Eväät
4. Marika Riikonen: Prinsessa
5. Alexandra Salmela: Puu
6. Roope Lipasti: Yösuunnistus
7. Päivi Haanpää: Aina joku löytää (itsensä)
8. J. S. Meresmaa: Kutoja
9. Riina Katajavuori: Sikavähän tähtiä
10. Mike Pohjola: Mustavalkoinen tyttö
11. Nelli Hietala: Varmat merkit
12. Harry Salmenniemi: Ihminen

   

Kuten novellikokoelmissa yleensäkin, osa teksteistä puhutteli minua ja osa ei. Etenkin kokoelman ensimmäinen (jolla no mittaa vain kaksi sivua) ja viimeinen teksti ovat minusta hieman huonoja edustamaan novelleja tällaisessa kokoelmassa, jossa jokaisen tekstin tulisi olla timanttisia. On kokoelmassa kuitenkin pari helmeäkin. Magdalena Hai on kirjailija, jolta haluan lukea kaikki ilmestyneet teokset. Niinpä luettuani Elisan huoneen varasin hänen kauhunovellikokoelmansa Haiseva käsi Halloween -lukuhaastetta ajatellen. Kyseinen teksti nimittäin sijoittuu Uhriniituntakaiseen, paikkaan joka mainitaan kirjailijan oman kokoelman alaotsikossa.

  

Kun mä kuulin Elisan tarinan, mä hyväksyin kotikummituksen osaksi mun elämää. (s. 20)

  

Anneli Kannon Eväät sijoittuu vuoden 1918 eli Suomen sisällissodan paikkeille. Myös hänen tekstissään on viittaus aiempaan tuotantoon, sillä Kannolta on julkaistu teos Lahtarit viime vuonna ja lahtareita löytyy novellistakin. Alexandra Salmelan Puu muistuttaa hieman Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita-satukirjasarjaa. Tarinassa vuorottelee pojan ja puun näkökulmat. mutta se on varsin karua luettavaa. Marika Riikosen Prinsessa on puolestaan kertoo heppatytöstä. Roope Lipastin Yösuunnistus kumartaa erään satuklassikon suuntaan ja kertoo sen uudella, odottamattomalla tavalla.

  

Metsä on kostea, kuusista tipahtelee pisaroita, savu sekoittuu pihkan ja maatuneen hajuun. (s. 39)

Polulla maan pinnassa kulki juuria ristiin rastiin. Ne näyttivät versiuonilta. (s. 84) 

  

Yksi kokoelman suosikkinovelleistani on Päivi Haanpään Aina joku löytää (itsensä). Se on maagista realismia edustava novelli, joka avautuu pikkuhiljaa kauniiseen loppuun. Teksti tuo hieman mieleen Siri Kolun teoksen Pelko ihmisessä. Pidin paljon myös J.S. Meresmaan Kutoja, joka edustaa kokoelman steampunkimpaa päätä muistuttaen M.A. Tyrskyluodon Osuuskumman antologiaan Murtumia maisemassa kirjoittamaa novellia Tehtaan jumala. Tämä taisi olla vasta toinen tutustumiseni Meresmaan teksteihin, vaikka tarkoituksenani onkin novellien lisäksi lukea hänen romaanejaan. Etenkin Mifonki-sarja on saanut kovasti kehuja.

   

- Ku ei tiedä ketkä muuttuu ja ketkä ei. Ja millaisiksi. 

- En mäkään tienny ennenku se kertoi. Mutta eihän se tietysti näykään kuin kerran kuussa. (s. 95)

Tunsin heidän katseensa ja sen, kuinka he päättivät inhota minua samalla hetkellä kun näkivät minut. (s. 99)

  

Riina Katajavuoren Sikavähän tähtiä kertoo maahanmuuttajaperheestä teini-ikäisen pojan silmin. Se on varsin silmiäavaava teos, etenkin maahanmuuttajiin negatiivisesti suhtautuville lukijoille. Minulle tärkeintä tässä tekstissä oli sen välittämä tunnelma, tietynlainen melankolia, joka toisaalta tuntuu leimaavan jokaista teoksen novelleista. Mike Pohjolan Mustavalkoinen tyttö kuuluu myös kokoelman top 5 teksteihin. Se kertoo tytöstä, joka äitinsä kuoleman jälkeen muuttuu mustavalkoiseksi ja hän menettää lisäksi kykynsä nähdä värejä. Varsin monitasoinen ja vertauskuvallinen tarina, josta tulee mieleen Tove Janssonin Näkymätön lapsi.

  

Se ei tule näkymään niistä päällepäin, onko ne syntyneet Helsingissä vai Kirkukissa. Jotkut näkee vaan ruskeat silmät ja mustan tukan eikä muuta. Sillä mä en voi mitään. (s. 120)

Koulussa häntä tuijotettiin. Värien meressä kulki yksi, joka oli musta ja valkoinen. (s. 133)

  

Kokoelman positiivisin novelli on Nelli Hietalan Varmat merkit. Pidin Hietalan tyylistä suuresti ja lainasin kokoelman luettuani hänen teoksensa Kielillä puhumisen taito. Novelli kertoo mummonsa kanssa matkustavasta nuoresta, joka tapaa sattumalta lentokoneessa kiinnostavan tyypin, joka pelastaa koko loman. 

    

Kuivien peltojen, matalien kiviaitojen ja likaisten lampaiden keskelle ilmaantuva kylä oli autio kuin ydinkokeen jäljiltä. (s. 150)

  

Ollakseen opettajan työvälineeksi kirjoitettu, kokoelma oli mahdottoman epätasainen ja esimerkiksi repliikit oli merkitty usealla eri tavalla. Olisin itse nähnyt mieluummin repliikit yhtenäisellä tekniikalla. Myös genrevalinnat tai enemmänkin niiden suppeus myös hämmästytti, kun se erityiosesti mainittiin esittelytekstissä. Kokoelman voi toki lukea myös muutenkin kuin vain äidinkielen tunteja ajatellen, ja sellaisena tämä toimii varmasti paremmin. 

  

Kokoelman lukeminen oli varsinaista vuoristorataa, positiiviset yllätykset ja pettymykset vuorottelivat, mutta onneksi heikosta aloituksesta ja lopusta huolimatta, oli kokonaisuus kuitenkin ihan mielenkiintoinen ja melkein jokaisesta tekstistä löytyikin jotain hyvää tai ajatuksia herättävää. 

  

Jos novellit kiinnostavat, tässä pari lukuvinkkiä: J.S. Meresmaa ja Christine Thorel: Murtumia maisemassa,  Salla Simukka: Sammuta valot! / Sytytä valot!, David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista, S. Kola: Ruususen iholla, Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha 

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Maahanmuutto, sukupolvien välinen kuilu, erilaisuus, yliluonnolliset kohtaamiset, raastavat ja kutkuttavat ihmissuhteet, sisällissota…

  

Tusina tarjoilee kirjon novelleja, jotka on suunnattu erityisesti nuorille. Kokoelmassa suomalaiset kirjailijat kirjoittavat kukin omalla tyylillään: mukana on esimerkiksi steampunkia, yllättäviä kertojaratkaisuja, romantiikkaa ja kauhua.

  

Kokoelma osoittaa, miten monipuolisesti nuorille voi kirjoittaa. Se haastaa pohtimaan, mikä tekee tekstistä nimenomaan nuorten novellin.

  

Kirja on koostettu yläkoulun ja toisen asteen opiskelijoita ajatellen. Novellit sopivat erinomaisesti opetukseen: niiden avulla voi tarkastella kaunokirjallisuuden keinoja ja rakenteita, mutta ne sopivat aiheiltaan myös keskustelunavaajiksi.

  

Päivi Haanpää on tamperelainen kirjoittaja ja sanataiteen sekatyöläinen. Marika Riikonen on tamperelainen toimittaja ja novellisti. Tusina on toinen heidän yhdessä toimittamansa novellikokoelma.

  

188 sivua, Tammi 2018

Kirja on luettu myös täällä: Sivutiellä, Kirsin kirjanurkka, Lastenkirjahylly, Kirjahyllyssä

Lukupiirissä | L. Frank Baum: Ihmemaa Oz

"Tie Smaragdikaupunkiin on kivetty keltaisilla tiilillä."

  

    

Lokakuun lukupiirikirja

Lukuhaasteissa: Ajattomia satuja ja tarinoita 2

  

Näin vuonna 1939 ilmestyneen Ihmemaa Oz -elokuvan ensimmäistä kertaa vasta muutama vuosi sitten. Ihastuin siihen suuresti, vaikka tiesin toki tarinan pääjuonen valmiiksi. Ottaen vielä ajankuvan huomioon, on se todella hienosti toteutettu niin teknisesti kuin sisällöllisestikin. Kirjaa lukiessa ei voinut välttää korvamatoa "Somewhere over the rainbow".

  

Kun L. Frank Baumin kirjoittama teos (aikaisemmin suomennettu myös nimillä Oz-maan taikuri, 1977 ja Ozin velho, 1985) nousi lukupiirissä ehdokkaaksi kuukaudenkirjaksi, olin kiinnostunut viimein lukemaan alkuperäisenkin tarinan. Valitsin luettavakseni Art Housen 2011 julkaiseman Tuomas Nevanlinnan suomennoksen, sillä se tuntui kunnioittavan alkuteosta eniten. Oz-sarjaan kuuluu kokonaiset 15 osaa, joista vain muutama alkupään teos on suomennettu. 

   

  

Dorothy on setänsä ja hänen vaimonsa luona Kansasissa asuva pikkutyttö, joka joutuu koiransa Toton kanssa suureen seikkailuun, kun pyörremyrsky nappaa heidän kotitalonsa mukanaan. Hän päätyy ihmeelliseen, aavikon ympäröimään maahan nimeltään Oz. Eri puolella valtakuntaa asuu erikoisia kansoja ja neljä noitaa, kaksi hyvää ja kaksi ilkeää, ja kaiken keskellä on Smaragdikaupunki, jossa mahtava velho Oz asuu. Teos on perinteinen sinne ja takaisin kertomus, jossa näennäisesti heikon päähenkilön on päihitettävä esteitä ja lopussa kohdattava paha voima. 

  

Noita ei alkanut vuotaa verta, koska hän oli niin ilkeä, että hänen verensä oli kuivunut viimeistä pisaraa myöten jo vuosia aiemmin. (s. 152)

  

Kirjan luettuani katsoin elokuvan uudelleen, sillä se löytyi kätevästi Netflixistä. Arvostan edelleen elokuvaa, joskin huomasin nyt paljon eroja alkuperäiseen teokseen, niin hyvässä kuin huonossakin. Elokuvassa tarina menee pikakelauksella, oikoen joitakin juonenkaaria, mutta lisäten toisiin kiinnostavia näkökulmia. Moni pois jäänyt kohtaus oli mielestäni parannus kokonaisuudelle, vaikka paria pientä ykstyiskohtaa jäinkin kaipaamaan. 

    

Suurimmat erot olivat Dorothyn talolla liiskaaman ilkeän noidan kenkien väri. Elokuvassa ne olivat punaista glitteriä ja kirjassa hopeiset. Elokuvassa Dorothy pääsee takaisin Kansasiin sanomalla kolme kertaa katapäitään yhteen kopauttaen "There's no place like home", kun taas kirjassa hänen taikakenkänsä toimivat kuin peninkulmasaappaat. Yksi iso ero myös se, että elokuvassa seikkailu on Dorothylle unta, saatuaan iskun päähänsä pyörremyrskyn aikana ja kirjassa tyttö oikeasti vierailee toisessa maassa.  

  

"Jos kävelemme tarpeeksi kauas", Dorothy sanoi, "tulemme varmasti jossain vaiheessa jonnekin." (s. 168)

  

Jäin kaipaamaan selitystä, mitä Dorothyn vanhemmille oli tapahtunut (jännää, kuinka paljon lasten- ja nuortenkirjallisuus nojaakaan orpolapsiin, Vihervaaran Annasta Harry Potteriin ja moniin muihin siinä välissä). Peltimetsurin moraalinen kompassi, Hiirikuningattaren tapaus ja deus ex machina Siipisimpanssit herättivät paljon keskustelua lukupiirissä. Hyvä ja paha eivät ole aivan mustavalkoisia, matkanteossa kuluu oikeasti paljon aikaa, unikkopellolle ei kannata nukahtaa ja Ozin ratkaisu auttaa Dorothyn seuruetta olisi ollut tyylikkäämpi, jos se olisi jäänyt tasolle: teillä on jo ominaisuudet, mitä kaipaatte (tai ainakin Pelätillä ja Leijonalla oli). 

  

Taas yksi klassikko luettu pois listalta, mikä on kivaa, sillä onhan tämä merkittävä osa lastenkirjallisuuden historiaa. Millainen olisikaan maailma, jossa ei olisi Pelätintä, Peltimetsuria ja Pelkurileijonaa? Ozin tarina kuuluu mielestäni samaan kategoriaan Liisan seikkailu Ihmemaassa, Peter Pan ja Mikä-mikä-maa sekä Narnia. 

    

"Se on minun koirani Toto", vastasi Dorothy.
"Onko se tehty pellistä tai täytetty?" kysyi Leijona.
"Ei kumpikaan. Se on... se on ... lihakoira", tyttö sanoi. (s. 68)

   

Arvosana:

    

  

Takakannesta:

”Ihmemaa Oz on kirjoitettu ainoastaan nykyajan lapsien iloksi. Se pyrkii olemaan uudenaikainen satu, jossa on säilytetty hämmästys ja ilo ja josta sydänsurut ja painajaiset on jätetty pois.”

Näin luonnehti kirjoittaja L. Frank Baum tarinaansa sen ilmestyessä ensimmäisen kerran vuonna 1900. Sittemmin Ihmemaa Oz on valloittanut lasten sydämet kaikkialla maailmassa ja noussut lastenkirjallisuuden kirkkaimpien klassikoiden joukkoon.

Osa alkuperäisen kirjan viehätyksestä syntyy William Wallace Denslow’n upeista kuvista, jotka julkaistaan nyt ensimmäistä kertaa kirjan suomenkielisen laitoksen osana. Tarinan vaiheiden mukaan väritykseltään vaihtelevan, runsaan kuvituksen lisäksi mukaan on otettu myös 23 alkuperäistä koko sivun kuvaa. Denslow’n kuvien lisäksi tapahtumat piirtää lukijan silmien eteen Tuomas Nevanlinnan taidokas käännös.

Pyörremyrsky tempaisee Dorothyn ja Toto-koiran mukaansa ja kuljettaa heidät Kansasista Ozin ihmemaahan. Maan asukkaat pitävät Dorothya voimakkaana noitana, mutta tytön ainoa toive on palata kotiin Em-tädin ja Henry-sedän luo.

Dorothy lähtee etsimään apua Smaragdikaupungissa asuvalta Ozin velholta. Yksi kerrallaan hänen seuraansa liittyvät Pelätin, Peltimetsuri ja Leijona. Matka on vaikea ja vaarallinen, mutta siitä selviydytään ystävyyden, älyn ja rohkeuden avulla. Lopulta ystävykset saapuvat outoon Ozin linnaan, jossa mikään ei ole sitä miltä näyttää...

     

Suomentanut: Tuomas Nevanlinna, 261 sivua, Art House 2011

    

Alkuperäinen nimi: The Wonderful Wizard of Oz (1900)

  

Kirja on luettu myös täällä: Kirjablogi Rouge, Ihminen välissä, Jokken kirjanurkka, Nuorille ja naperoille

Lastenkirjalauantai: J.M. Barrie: Peter Pan

"Minä olen nuoruus, minä olen ilo."

   

    
Lukuhaasteissa: Ajattomia satuja ja tarinoita, Lapsuuteni kirjasuosikit

  

Peter Panin tarina on lapsuuteni ehdottomia suosikkeja. Isosiskoni luki sitä minulle ennen kuin osasin vielä lukea itse ja muistan edelleen ne hetket ennen nukkumaan menoa, kun sisko luki tarinaa (jälleen kerran) ja nukahtamaisillaan hänen katseensa hyppi riviltä toiselle ja huomautin, että "ei se tarina noin mene, lue oikein!". Osaan edelleen juonen etu- ja takaperin ulkoa ja myös Disneyn versio on hyvin tuttu. Suosikki filmatisointini on kuitenkin Robin Willimsin tähdittämä Hook - Kapteeni Koukku (1991), jossa Peter Pan on kasvanut aikuiseksi.

  

En ole kuitenkaan koskaan itse lukenut tätä J.M. Barrien luomaa klassikkosatua ja siitä onkin pitkään ollut tarjolla vain erilaisia mukaelmia ja lyhennelmiä, ennen kuin Art House julkaisi 2007 ensimmäisen kerran tarinan alkuperäisestä versiostaan. Niinpä minun oli pakko etsiä käsiini juuri tuo painos ja lukea se viimein omin silmin. Peterin fantasian värittämää maailmaa on kuvittanut moni taiteilija ja tämän version kuvituksesta vastaa Petri Hiltunen. Kuvitustyylistä tulee hieman mieleen Wendy ja Richard Pinin Elfquest-sarjakuva.

  

  

Teoksen alussa kerrotaan Peter Panin monenkirjavasta käännöshistoriasta ja siitä, kuinka tarina syntyi. Se muistuttaa J.R.R. Tolkienin Hobitin ja C.S. Lewisin Narnian syntyhistorioita. Kun Barrien avioliitto päättyi eroon, hän otti kuolleen ystävänsä viisi lasta kasvateikseen. Hän kertoi lapsille satua Peteristä, joka ilmestyi näytelmänä 1904 ja kirjana 1911. Näytelmällisyyttä on jäänyt tarinaan niin yleisemmin tunnelmanluonnin tasolla kuin niissä muutamissa kohdissa kun lukijaa puhutellaan yleisönä. Olen kuullut myös, että Peterin hahmo olisi syntynyt Barrien pikkuveljen kuoltua. Tällaisen kokemuksen jälkeen onkin loogista, että hän loi hahmon, joka ei koskaan vanhene.

  

Mehän olemmekin pelkkiä sivustakatsojia. Kukaan ei kaipaa meitä. Jäädään siis tänne yleisöksi ja puhutaan ilkeitä siinä toivossa, että ainakin joku pahoittaa mielensä. (s. 218)

    

Tarina lienee kaikille tuttu jossain muodossaan. Sen keskiössä ovat Darlingin perheen lapset, Wendy, John ja Michael. Vaikka perheen isä on pankkialalla, ovat he hyvin köyhiä. Ihminen välissä -blogissa on syystäkin verrattu lasten seikkailuja P.L. Traversin Maija Poppaseen. Lastenhoitajaksi niiskuttavan Maijan sijaan tulee Nana-koira ja sen kanssa koulumatkatkin sujuvat hyvin, kunnes Peter lennähtää Kaukamaasta Raikulin kanssa, joka oli "pikkuriikkisen rehevä keijuksi". (s. 39)

  

Poikakeijut ovat punertavia ja tyttökeijut valkoisia, ja sitten on vielä pikkuruisia sinisiä keijuja, jotka eivät tiedä vielä, kumpia ovat. (s. 232)

  

Sari Karhulahden käännöksen Kaukamaa ja Raikuli tuntuivat todella oudoilta vakiintuneiden Mikä-Mikä-Maan ja Helinän sijaan. Teoksen hahmojen nimet ovat vuosien saatossa saaneetkin monia erilaisia versiota. Ensimmäisessä suomennoksessa Peter on Pekka Poikanen, Helinä Helikello, Kapteeni Koukku puolestaan tunnettiin nimellä Janne Koukkunen ja lapset ovat olleet milloin Vendi, Jukka ja Mikael, milloin Leena, Jukka ja Mikko. 

  

Peter on siis poika, joka ei koskaan kasva aikuiseksi. Hän asuu Kaukamaassa, josta jokainen lapsi näkee unta. Eräänä iltana Darlingin lasten mentyä nukkumaan hän sattuu astumaan heidän ikkunastaan sisälle, tupsauttaa lasten päälle keijupölyä ja opettaa heidät lentämään mukanaan unien satusaarelle. Saarella asuu myös joukko "punanahkoja" sekä merirosvoja kapteeninaan kauhistuttava Koukku. Koukku on saanut lisänimensä toisen kätensä tilalla olevasta koukusta. Kaukamaasta tulee ainakin nimenä mieleen Astrid Lindgrenin Mio, poikani Mion Kaukaisuuden maa ja Koukusta ritari Kaamo. 

  

Peterillä on seuranaan kadonneiden poikien joukko, Töräys, Nokka, Hujoppi, Kutri ja Kaksoset. Wendystä tulee poikien äiti, joka korjaa heidän vaatteensa, tekee ruokaa ja kertoo iltasatuja. Tyttöjä ei saarella ole "intiaaniprinsessa" Tiikerinliljan ja Wendyn lisäksi. Tämä johtuu siitä, että pojat putoavat helpommin vaunuistaan ja lastenhoitaja ei nosta heitä ajoissa takaisin, jolloin he joutuvat hukkaan ja tytöt puolestaan ovat varovaisempia, eivätkä putoa vaunuista.

  

Olen kuullut tulkintoja, joiden mukaan Peter olisi kuoleman enkeli, joka noutaa sairaat ja kuolevat lapset taivaaseen eli Mikä-Mikä-Maahan. Teoriaa on perusteltu sillä, etteivät lapset vanhene Peterin luona. Kirjassa kuitenkin todetaan selvästi, että poikien lukumäärä vaihtelee, koska heitä kuolee taisteluissa "punanahkoja" ja merirosvoja vastaan ja Peter myös karkottaa liian vanhaksi kasvaneet pojat. 

    

Wendyllä on ollut unensa Kaukamaassa emon hylkäämä sudenpentu lemmikkinään ja kun Wendy saapuu saarelle, etsii se tytön heti ja pysyy hänen perässään kuin varjo. Tätä yksityiskohtaa en toisista versioista muista. Onkin harmi, jos tällainen hieno tarinan murunen on jätetty muista kokonaan pois. Sudenpentu kylläkin unohdetaan tarinassa aika nopeasti, sillä lopussa, kun merirosvot saavat lapset kiinni, olisin itse kirjoittanut suden puolustamaan Wendyä. 

  

Eniten teoksessa häiritsi aikalaisasenne niin kutsuttua pikkaraisheimoa kohtaan. Tekstissä vilahtelee ilmaisuja kuten "jalo villi" ja heidän vastakkainasettelunsa "sivistyneiden ihmisten" kanssa. Myös yksi kohta Raikulin kanssa aiheutti kulmien kohottelua, sillä sen sanotaan olevan tarkka maineestaan ja pitävän kotinsa verhot aina kiinni, kun se pukeutui tai riisuutui. Myös maininta katukeijuista hämmensi. Lapsilukija tai kuuntelija tuskin niinkään näihin kiinnittää huomiota. 

  

Myös naisen asema on ajankuvan mukainen. Wendy voi olla vain äiti, eikä hän osallistu mukaan taisteluun, vaikka Tiikerinlilja onkin heimonsa paras soturi. Barrie kirjoittaa loppupuolella, että hänen oli tarkoitus puhua Darlingin perheen äidistä kauniisti, mutta hänestä tämä on "väheksyttävä olento" ja "liian lauhkea". 

  

Muutoin matkani Mikä-Mikä-Maahan oli nostalginen. Tätä versiota suosittelen kuitenkin enemmän aikuislukijalle. Modernimmat tulkinnat ehkä vievät Peterin tarinan kaummaksi yli satavuotisesta alkuperästään, mutta ovat nykylapselle varmaankin mieleisempiä. Haluaisinpa nähdä vielä joskus version, jossa Wendyllä ja tytöillä ylipäätään on tärkeämpiä rooleja ja susikin nousisi tärkeämmäksi hahmoksi. Nyt sillä ei ollut edes nimeä. 

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Alkuperäinen Peter Pan! Uusi lyhentämätön suomennos J.M. Barrien vuonna 1911 ilmestyneestä satuklassikosta.

  

Peter Pan – poika, joka ei tahdo kasvaa aikuiseksi – vie Darlingin lapset ilmojen halki ihmeelliselle saarelle, missä mikä tahansa on mahdollista. Vastassa on petoja, punanahkoja ja pelottavan Kapteeni Koukun verenhimoinen merirosvolauma, ja huima seikkailu alkaa...

  

Ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan suomennettu klassikko poikkeaa elokuvien ja aiempien kirjojen typistetystä Peter Pan -tarinasta. Muun muassa Kapteeni Koukku ja merirosvot nousevat tässä kirjassa värikkäästi esille. Monitasoinen, mielikuvituksellinen tarina sekä lapsille että aikuisille.

    

Suomentanut: Sari Karhulahti, 245 sivua, Art House 2007, 5. laitos (1. laitos 1922 nimellä Pekka Poikanen, Tyyni Haapanen-Tallgrenin suomentama mukaelma WSOY, toisesta laitoksesta 1954 eteenpäin Peter Pan)

    

Kuvittanut: Petri Hiltunen

  

Alkuperäinen nimi: Peter Pan (1911)
  

Myös täällä on lennetty on Kaukamaahan Peterin kanssa: Kirjavinkit, Oksan hyllyltä, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Lukupino

  

Ja näissä blogeissa on luettu jokin muu versio: Kirjojen keskellä, Ihminen välissä

Lastenkirjalauantai: Roald Dahl: Jaakko ja jättipersikka & Jali ja lasihissi

"Ja äkkiä koko puutarha näytti olevan täynnä taikaa."

    

  

Roald Dahl -lukuhaaste: Luettuja kirjoja 7 (Tynkätyiset, Nilviöt, Ilmarin ihmelääke, Taikasormi, Iso kiltti jätti, Annok iplik, Jaakko ja jättipersikka) 

   

Roald Dahlin Jaakko ja jättipersikka oli minulle tuttu leffa-versiona (jota on ollut tekemässä mm. Tim Burton), joten tiesin odottaa hyvin erikoista seuruetta hahmoja. Päähenkilönä seurataan seitsemänvuotiasta Jaakko Hnerikki Tuulispäätä. Hänen vanhempansa ovat kuolleet onnettomuudessa (johon liittyi sarvikuno) pojan ollessa neljän vanha. Niinpä hän asuukin tarinan alussa kahden ilkeän tätinsä luona. 

  

Tarinan perusmassa on tuttu monista tyttökirjaklassikoista ja mm. Harry Pottereista: lapsi on kiltti ja hänet hoidettavakseen ottaneet sukulaiset kohtelevat silti orpo parkaa kylmästi. Talonröttelössä asuvat Löllö-täti ja Luuviulu-täti (vanhemmassa suomennoksessä Äkämä ja Äimä) ovat kammottavia ihmisiä: he ovat itsekkäitä, laiskoja ja julmia, he pieksevät Jaakkoa ja kutsuvat tätä iljettäväksi pikku elukaksi, viheliäiseksi kiusankappaleeksi ja kelvottomaksi otukseksi. 

  

Löllö-täti on tavattoman lihava ja erittäin lyhyt ja jonka veltto naama on kuin suuri valkoinen ylikypsä kaali. Luuviulu-täti puolestaan on hoikka, pitkä ja luiseva, hänellä on nenänvarteen nipistettävät silmälasit, hänen äänensä kirskuu ja kiihtyessään hän myös sylkee joka puolelle. Tämän lisäksi tädit ihailevat itseään jatkuvasti peilistä.

  

Tätien talo on kukkulan laella, eikä Jaakko saa poistua sitä ympäröivästä puutarhasta. Kuten tädit ja talo, on puutarhankin tila surullinen. Siellä ei ole juuri mitään muuta kuin ikivanha persikkapuu, joka ei tosin koskaan ole kukkinut tai kantanut hedelmää. 

  

Eräänä päivänä kuitenkin käynnistyy erikoisten tapahtumien sarja. Jaakko tapaa puutarhan kulmalla pienen vanhan ukon, joka antaa pojalle pussillisen vihreitä taikahippuja. Hipuista voi keittää juomaa, joka tekee onnekkaaksi. Jaakko ei kuitenkaan ehdi valmistaa juomaa, sillä hän kompastuu ja hiput putoavat maahan. 

     

  

Pian tämän jälkeen tädit ja Jaakko huomaavat persikkapuussa hedelmän, joka kasvaa kasvamistaan. Tädit päätävät rahastaa jättipersikan näkemisestä, jättäen Jaakon omiin oloihinsa. Poika huomaa persikan kyljessä kolon ja päättää tutkia asiaa. Hän kohtaa mielikuvituksellisen joukon, jonka kanssa joutuu mitä kummallisemmalle ja paikoin vaaralliselle matkalle, jonka tärkein kulkuneuvo on tuo ihmellinen jättipersikka. Tädit saavat lopulta ansaitsemansa kohtalon ja Jaakko saa viimein ystäviä.

  

Jättimäinen pyöreä hedelmä kohosi heidän yläpuolellaan niin valtavana, että he näyttivät sen rinnalla toisesta maailmasta tulleilta kääpiöiltä. (s. 31)

   

Jaakko ja jättipersikka on ehdottomasti Dahlin paremmin onnistuneita lastenkirjoja, sanoisin jopa, että se on lukemieni Dahlien joukossa neljänneksi paras, edellään Jali ja suklaatehdas, Matilda ja Iso kiltti jätti.

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Jaakko-paran elämä on kurjaakin kurjempaa ja hänellä on maailman kamalimmat tädit. Mutta yhtäkkiä tapahtuu jotain, joka muuttaa kertaheitolla kaiken. Puutarhaan ilmestynyt jättipersikka avaa oven aivan uuteen, ihmeelliseen maailmaan... 

  

Huumorista,lämmöstä ja iloisista yllätyksistä - niistä on Roald Dahlin kirjat tehty! Quentin Blaken vauhdikkaat piirrokset täydentävät uuden, sympaattisen Dahl-kirjojen sarjan.

     

Suomentanut: Peikko Pitkänen, 165 sivua. Otava 2014 (1. suomenkielinen painos Art House 1991)

   

Alkuperäinen nimi: James and the Giant Peach (1961)

  

Kuvitus: Quentin Blake

   

Jaakon matkasta persikalla on luettu myös täällä: Kirjavinkit, Kirjojen keskellä, Sininen keskitie, Tuntematon lukija, Mistä on pienet pojat tehty

    

"Jalista tuntui omituisen pelottavalta seistä keskellä tätä harmaata epäinhimillistä tyhjyyttä - kuin hän olisi jossain toisessa maailmassa, paikassa, jossa kenenkään ei pitäisi olla."

  

Roald Dahl -lukuhaaste: Luettuja kirjoja 8 (Tynkätyiset, Nilviöt, Ilmarin ihmelääke, Taikasormi, Iso kiltti jätti, Annok iplik, Jaakko ja jättipersikka, Jali ja lasihissi)

  

Tavatessamme Jalin viimeksi hän leijui korkealla kotikaupunkinsa yllä suuressa lasihississä. Ihan vähää aikaa aiemmin herra Vonkka oli kertonut pojalle, että hän lahjoittaa tälle koko jättimäisen satumaisen suklaatehtaansa. Nyt pieni ystävämme oli palaamassa voitokkaana koko perheensä kanssa tehtaaseen ottaakseen sen omakseen. (s. 9)

  

Jali ja lasihissi on käsittääkseni ainoa Roald Dahlin kirjoittama jatko-osa. Kuten lainaus antaakin vihjeitä, se on jatkoa teokselle Jali ja suklaatehdas, joka oli ensimmäisenä lukemani Dahlin teos. Olin nähnyt sen aiemmin molempina elokuvaversioina ja kuullut äänikirjana - ehkä tuttuuden vuoksi pidinkin siitä niin paljon. Tuollainen painolasti on kuitenkin haastavaa jatko-osille - eikä lasihissillä matkustaminen tuota aivan yhtä voimakasta lukukokemusta.

  

Vonkan keksinnöillä on aina lopulta tapana toimia, jos erikoisen miehen annetaan vain puuhailla rauhassa. Jos häntä häiritään, tai hänen antamiaan ohjeita ei totella, mitä vain voi tapahtua. Eniten Vonkka nimittäin inhoaa ahneita ihmisiä ja riitelyä, minkä ymmärrän kyllä hyvin. Jalihan saa suklaatehtaan omakseen juurikin siksi, että hän on niin kiltti ja ajattelevainen lapsi. 

  

Kuinka onkaan, matka hissillä ei suju aivan Vonkan suunnitelmien mukaan, vaan koko joukko (Vonkka, Jali, tämän vanhemmat ja iso-vanhemmat) päätyy maata kiertävälle radalle. Onneksi myös suuri avaruushotelli on vasta vähän aikaisemmin laukaistu kiertoradalle. Vonkka hakee turvaa hotellista vain huomatakseen, että joku muu on jo valloittanut sen, vaikka hotellihenkilökunta on vasta matkalla.

Lopulta ja monen mutkan jälkeen Vonkka saa ohjattua hissin takaisin suklaatehtaalle. Uusia ongelmia kuitenkin syntyy, kun hän tarjoaa Jalin isovanhemmille Vonkka-vitamiinia, ihmelääkettä, jonka jokainen pilleri kääntää syöjänsä kelloa taaksepäin kaksikymmentä vuotta. vonka tavoitteena on saada heidät pois sängystä, jossa nämä ovat jo kaksi vuosikymmentä maanneet - ja onnistuukin tässä lopulta, vaikkakaan ei aivan niin kuin oli aluksi kuvitellut.

  

Seuraa lisää poukkoilua lasihisillä ja asioiden palauttamista ennalleen. Toisin kuin muissa lukemissani Dahlin teoksissa, ei tässä tarinassa ollut senkään vertaa päätä tai häntää kuin hänen muussa tuotannossaan. Mitään ei oikeastaan tapahtu, vaikka koko ajan kohelletaan jotain. Teos on kuitenkin siinä mielessä helposti luettavaa, että tylsää hetkeä ei ehdi syntyä. Lopussa olisin kuitenkin toivonut enemmän sisältöä tähän hölmöilyyn.

Dahlin teoksilla on tapana sisältää vähän kyseenalaistakin sisältöä lastenkirjoille, mutta Jali ja lasihississä on ollut tähän mennessä kaikkein kamalin loru: se kertoo tytöstä, joka syö salaa pillereitä mummonsa lääkekaapista, tämän ollessa baarissa juomassa giniä. Kun mummo palaa kotiin kävellen hieman epävarmasti, hän löytää tytön heikossa hapessa. 

Siis jos joku ottaa vaarallista kamaa,
vaikka tekisi sen kuinka salaa,
jäädä siitä vamma, tauti voi,
kuume, päätä särkee, korvat soi. (s. 145)

Plussaa on kuitenkin annettava rohkeudesta käyttää kerronnassa lapsilukijoille hieman vaikeita termejä, kuten retroraketti ja dendrokronologia - "katso tämä sana sitten kotonasi sanakirjasta, ole kiltti" (s. 152). Jos olisin lukenut tuon kehotuksen lapsena, olisin todellakin ottanut ja etsinyt tuon sanan merkityksen. Onneksi se oli tuttu arkeologian opinnostani, sillä kyseistä termiä ei kovin usein tule vastaan.

    

Niin on tämä haaste lukijan roolissa lopussa ja kahdeksalla luetulla saavutin tason Matilda (ja risat). Lukemattomia Dahlin lastenkirjojakin jäi vielä peräti kuusi. Matka oli vuoristorataa, välillä vastaan tuli pari ei niin-hyvää -teosta mutta myös uusia suosikkeja top 5 -listalle keräsin kolme. Olen erittäin iloinen, että tulin vetäneeksi tätä haastetta, toivottavasti muillakin osallistujilla kokemus oli plussan puolella. Ei kestä enää montaa päivää, kun julkaisen haastekoonti-postauksen, johon oman koosteensa linkanneet osallistuvat arvontaan ja joku voittaa pinon Dahleja. 

    

  

            

Arvosana:

Takakannesta:

Jos luulit, että hissit kulkevat vakaasti talon sisällä hissikuilussa, hämmästyt lukiessasi, mitä tapahtuikaan, kun Jali, isoisä Justus sekä suklaatehtailija Villi Vonkka astuivat sisään suureen lasihissiin tarkoituksenaan noutaa Jalin vanhemmat sekä isovanhemmat Suklaatehtaalle. Hissien nappeja täytyy painaa oikeaan aikaan ja oikealla tavalla, muuten tapahtuu kummia. Näin kävi Jalille ystävineen, ja he joutuivat suuren lasihissin kuljettamina avaruuteen. 

  

Ja tästä vasta seikkailu alkaa. 

  

Roald Dahl on maailman rakastetuimpia kirjailijoita. Hänen hauskat ja sopivan anarkistiset lastenkirjansa viihdyttävät lapsia ja aikuisia sukupolvesta toiseen. 

  

Quentin Blaken rehvakas kuvitus täydentää Dahlin ilkikurisen kertomuksen.

  

Suomentanut: Päivi Heininen, 190 sivua. Art House 2000

   

Alkuperäinen nimi: Charlie and the Great Glass Elevator (1972)

  

Kuvitus: Quentin Blake

   

Lasihissin kyytiin on astuttu myös täällä: Kirjojen keskellä, Villasukka kirjahyllyssä, Illuusioita

Dahlin suomennetut lastenteokset:

• Jaakko ja jättipersikka 
• Jali ja suklaatehdas 
• Taikasormi 
• Kekseliäs kettu 
• Jali ja lasihissi 
• Iskä ja Danny maailmanmestari 
• Suunnattoman suuri krokotiili 
• Nilviöt 
• Ilmarin ihmelääke 
• Tautisia tarinoita 
• Iso kiltti jätti 
• Kuka pelkää noitia 
• Kirahvi, Kaani ja minä
• Matilda 
• Riimihärkää muusilla 
• Annok iplik 
• Tynkätyiset

Lastenkirjalauantai: Roald Dahl: Iso Kiltti Jätti

"Unet on täynnä arvoituksia ja taikaa", IKJ sanoi.
"Älä yritäkään ymmärtää niitä."

       

  

Arvostelukappale

Roald Dahl -haaste: Luettuja kirjoja 5 (Tynkätyiset, Nilviöt, Ilmarin ihmelääke, Taikasormi, Iso kiltti jätti)

  

En tiennyt Roald Dahlin yhdestä tunnetuimmasta ja suuresti rakastetusta lastenromaanista Iso kiltti jätti juuri mitään ennen lukemistani. Odotukseni tarinan suhteen olivatkin varovaisesti korkealla. Sen verran teoksesta kuitenkin on tullut vastaan netissä, että osasin varautua nimikkohahmon erikoisiin sanaleikkeihin. Suomentaja Tuomas Nevanlinna on tehnyt ison työn suomentaessaan kielen solmuun vääntäviä sanailotteluja ja adaptoidessaan tarinaa muutenkin Suomeen sopivammaksi (esim. paikannimien muodossa ja muuttamalla Englannin kuningattaren Suomen presidentiksi). Olisikin kiinnostavaa kokeilla myös alkuperäisteosta ja ratkoa Dahlin erikoisia sana-arvoituksia.

  

Tarina alkaa, kun orpokodissa asuva Sohvi ei saa unta. Hän hiipii ikkunan ääreen ja näkee jotain isoa, mustaa ja laihaa. Ja näin käynnistyy monien elämää muuttava seikkailu. Sohvi joutuu seitsemänmetrisen IKJ:n eli Ison Kiltin Jätin mukaan Jättiläisten maahan, missä hän näkee yhdeksän maailman inhottavinta asiaa, nimittäin loput jättiläisistä. Jättien mieliruokaa ovat ihmisparsat. Ne juoksevat pitkillä jaloillaan joka yö johonkin päin maailmaa, riippuen siitä minkä makuisia ihmisparsoja haluavat kulloinkin syödä. Kun jätit seuraavana yönä juoksevat Suomeen popsimaan lapsia kuin sokeripaloja, Sohvi haluaa tehdä asialle jotain, ja suostuttelee IKJ:n auttamaan.
   

   

IKJ puhuu erikoisella tavalla, sillä se ei ole käynyt kouluja, jättiläinen kun on, vaikkakin puolet lyhyempi muita. Se ei syö ihmisiä, vaan oksettavan makuisia musta-valkoraitaisia perskurkkanoita, sillä mitään muuta ei Jättiläisten maassa kasva. IKJ:n oli pakko napata Sohvi mukaansa, sillä ihmisten ei tule nähdä jättiläisiä, ei edes pienten tyttöjen, muutoin alkaa jättien metsästys isojen ihmisten halutessa vangita ne eläintarhaan. Pian Sohvi oppii tuntemaan kiltin jättiläisen ja se kertoo hänelle, kuinka kerää irrallaan leijuvia kauniita unia purkkeihin ja öisin puhaltaa ne pitkällä torvellaan lasten iloksi. 

  

"Me jättiläiset päästää koko ajan poksutuhnuja! Poksutuhnut on onnen merkki. Se on musiikkia meidän korviin." (s. 74)

      

Iso kiltti jätti on tarina erikoisesta ystävyydestä, luottamuksesta ja ongelmien ratkaisemisesta jos on riittävästi rohkeutta, kekseliäisyyttä ja päättäväisyyttä. Dahl on käyttänyt hyödykseen teoksen teemoja ja tarinan opettavainen osuus käsitteleekin esimerkiksi kasvissyöntiä - siis kuinka syötäväksi kasvatetut eläimet eivät halua tulla syödyiksi - eiväthän ihmisetkään halua jättien syövän heitä.

  

IKJ on yksi parhaista Dahlilta lukemistani kirjoista. ja niinpä se nouseekin TOP 3 listalleni teosten Jali ja suklaatehdas ja Matilda rinnalle. Suosittelenkin siis tutustumaan teokseen ja sen pohjalta tehtyyn upouuteen filmatisointiin, joka sai ensi-iltansa eilen 1.7. Aivan perheen pienimmät saattavat vähän pelätä jättejä, mutta isommat lapset varmasti viihtyvät hyvin teoksen parissa yksin tai yhdessä aikuisen kanssa. IKJ:n puhetavasta irtoaa takuulla huumoria pitkäksi aikaa ja onpa siitä tehty jopa gradu. 

  

Muistakaa osallistua haasteeseen! Jaossa Dahl-kirjapalkintoja.

    

Iso Kiltti Jätti sopii Lukutoukan kulttuuriblogin kesäbingon ruutuun Lastenkirja.

     

Arvosana:

 
Takakannesta:

Sohvi ei saa unta ja hiipii ikkunan luo. Yhtäkkiä hän näkee kadulla jotain hirvittävän isoa ja hirvittävän mustaa ja hirvittävän laihaa. Sitten vilahtavat suunnattoman pitkät, kalpeat, kurttuiset kasvot ja valtavat korvat. Se on neljä kertaa ihmisen kokoinen jättiläishenkilö.

  

Kun jättiläinen kidnappaa Sohvin, tuntuu kaikki jo menetetyltä. Mutta onneksi kyseessä onkin Iso kiltti jätti, jonka puhuma kieli on yhtä aikaa kummallista, naurattavaa ja ihastuttavaa.

  

Ja ennen kuin pahat lapsukaisia popsivat jättiläiset (muiden muassa Luunmurskaaja-jättiläinen, joka popsii vain turkeilta maistuvia turkkilaisia) on saatu kuriin, joudutaan turvautumaan aina maan korkeimpaan johtoon.

  

Alkuperäinen nimi: The BFG (1982), Suom. Tuomas Nevanlinna, 232 sivua. Art House 2016 (1. suomenkielinen painos 1989)

 
Kuvitus: Quentin Blake

 

IKJ on tuttu myös täällä: Kirjavinkit, Kirjablogi Rouge, Dysphoria, Sininen keskitie, Kirsin kirjanurkka, Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja

Dahlin suomennetut lastenteokset:

• Jaakko ja jättipersikka 
• Jali ja suklaatehdas 
• Taikasormi
• Kekseliäs kettu 
• Jali ja lasihissi 
• Iskä ja Danny maailmanmestari 
• Suunnattoman suuri krokotiili 
• Nilviöt 
• Ilmarin ihmelääke 
• Tautisia tarinoita 
• Iso kiltti jätti 
• Kuka pelkää noitia 
• Kirahvi, Kaani ja minä 
• Matilda 
• Riimihärkää muusilla 
• Annok iplik 
• Tynkätyiset 

Lastenkirjalauantai: Roald Dahl: Ilmarin ihmelääke ja Taikasormi

"Nyt tiedän tismalleen, mitä teen. Minä teen Mummolle UUDEN lääkkeen, 

niin vahvan ja niin tuhdin ja niin fantastisen, että joko se parantaa hänet lopullisesti 

tai sitten posauttaa häneltä päälaen ilmaan. Minä teen Mummolle semmoisen 

IHMELÄÄKKEEN, ettei ole ennen maailmassa nähty."

   

  

Arvostelukappale

  

Tällä kertaa Lastenkirjalauantaissa on jälleen esittelyssä kaksi Roald Dahlin lastenkirjaa. Dahlin syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta, ja juhlavuoden lukuhaasteeseen voi osallistua edelleen. Palkintoina osallistuneiden kesken arvotaan ainakin Art Housen sponsoroimia Dahl-kirjapalkintoja. Juhlavuoden kunniaksi kolme Dahlin klassikkoteosta sai uudet painokset, Ilmarin ihmelääke, Kuka pelkää noitia ja Iso kiltti jätti näyttävät käyneen värikylvyssä, sillä sen verran pirteät nämä uudet kannet ovat!

   

Dahlin lastenkirjat yllättävät joka kerta. Miehen kirjoitustyyliä kuvaillaan usein anarkistiseksi ja tosiaankin, hänen hahmonsa eivät aina noudata lakia tai hyvää moraalia, sen verran erikoisia persoonia on kirjailija luonut. Samaan päättömään joukkoon kuuluu tämä vuonna 1981 päivänvalon nähnyt Ilmarin ihmelääkekin. 

  

Mummo kertoo ilmarille erikoisista herkuistaan.

Ilmari Intomielellä on ilkeä, lastenlastaan jatkuvasti komenteleva mummo, josta käytetään aika rajuja nimityksiä, kuten "vanha ämmä". Ilmari on päättänyt keittää tehokkaan lääkkeen, jolla Mummosta tulee kiltti ja herttainen, niin kuin mummojen tulee olla. Lääkeseokseen heitetään mm. pakkasnestettä, karvapoistoainetta ja kengänkiilloketta - melkoinen noidan keitos on siis kyseessä. Aineella on kuin onkin Ilmarin toivoma räjähtävä vaikutus, mutta pari odottamatonta (ja niin kovin Dahlmaista) käännettä tarinassa on myös luvassa. 

  

En uskaltaisi suositella tätä teosta varauksetta aivan jokaiselle, tai ainakaan sensuroimatta ääneen luettavaksi rajun kielenkäytön vuoksi. Minusta tuntuu myös, että Ilmarin lääkkeseos saattaisi houkutella useimpia lukijoita/kuulijoita kokeilemaan vastaavaa itsekin. Tiedän, että itse ainakin olisin lapsena yrittänyt sekoittaa Ilmarin mallin mukaista keitosta, sillä asuin hänen tapaansa maatilalla, kaukana kaikesta. Lääkettä olisin varmaan juottanut parille ilkeälle pojalle koulussa.

  

Löysin teoksesta kiehtovia yhteyksiä brittiläisen lastenkirjallisuuden klassikkoon, Liisan seikkailuihin ihmemaassa sekä uudempaan klassikkoon Harry Potter ja Azkabanin vankiin. Vaikka en olekaan Quentin Blaken kuvitustyylin suurin fani, en osaisi kuvitella Dahlin teoksia ilman niitä. 

       

  

Takakannesta:

Ilmarin on yksinkertaisesti tehtävä jotain kamalalle isoäidilleen, jolla on maailman kuvottavimmat syömätottumukset. Yleensähän isoäidit ovat herttaisia ja syövät kermakakkuja, mutta Ilmarin isoäidin lempiruokaa ovat tuhatjalkaiset, etanat kaalin kera ja pihtihännät. 

   

Ilmari harkitsee erilaisia mukavia tapoja laittaa isoäiti kuriin; hän haluaisi tiputtaa käärmeitä tämän kaula-aukosta ja laittaa pommeja tämän tuolin alle. Mutta kaikki nämä sinällään käyttökelpoiset ideat saavat väistyä, kun hän päättää tehdä lääkkeen, joka muuttaa isoäidin kiltiksi vanhaksi rouvaksi tai saa tämän häviämään kokonaan.

   

Ilmarin ihmelääkkeessä on aineksia karvanpoistoaineista pakkasnesteeseen, ja se saakin aikaan melkoisen mielenkiintoisia tuloksia.

  

Samantyylisiä kirjoja:  Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa, J.K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki, Siri Kolu: Tervemenoa Taika Taksinen

   

Suomentanut: Asser Korhonen ja Antti Mäkinen, 121 sivua, ArtHouse 2016 (8. painos)

   

Kuvitus: Quentin Blake

  

Alkuperäinen nimi: George's Marvelous Medicine (1981)

  

Myös täällä on sekoiteltu taikaliemiä: Kirjojen keskellä, Sininen keskitie, Oksan hyllyltä

*****

  

"Minulla on ollut taikasormi aina. En osaa ihan tarkalleen sanoa kuinka se toimii 

- en tiedä sitä itsekään.

Mutta niin tapahtuu aina kun näen punaista. Silloin minulle tulee kamalan kuuma 

ja oikean käteni etusormi alkaa kihelmöidä vimmatusti. Yhtäkkiä sormestani 

syöksähtää salama kuin sähköinen purkaus. Se hypähtää sormestani ja koskettaa sitä 

joka minut on suututtanut. Kun osoitan taikasormellani jotain, asioita alkaa tapahtua."

       

   

Taikasormi kertoo tarinan nimettömäksi jäävästä tytöstä, jolla on kyky muuttaa asioita. Suuttuessaan hän taikoo ensin kissan viikset ja hännän opettaja Talvelalle ja myöhemmin siivet metsästystä harrastavalle naapurissa asuvalle Kesälän perheelle. Tyttö ei nimittäin pidä ihmisistä, jotka ampuvat eläimiä.

  

Voi hyppyset! Voi hyvät hyppyset! Olin jo kuukausia vannottanut itseäni etten enää koskaan tekisi sitä. (s. 10)

  

Isä-Kesälän pitää lopulta rakentaa pesä puuhun sorsien asetuttua heidän talonsa. Äiti-Kesälä puolestaan rauhoittelee lapsiaan ruoka-aikana: "Älkäähän murehtiko, kultaseni. Minä pureskelen madot oikein pieniksi suussani. Ette edes huomaa eroa. Herkullisia matopurilaisia ja toukkapiiraita."

  

Dahlin opettavaisempiin teoksiin kuuluva nopealukuinen kirja sopii hyvin juuri lukemaan oppineille, 7+ vuotiaille ja se auttaa näkemään asioiden kaksi erilaista puolta; millaista on kävellä kilometri jonkun toisen kengissä. Teoksessa on myös pasifistinen, eläintensuojelua ja kasvissyöntiä kannattava vire.

  

Taikasormi saa lukijansa haaveilemaan kyvystä muuttaa asioita paremmaksi - kyky, jonka ainakin itse toivoisin omistavani tähän maailman aikaan. Dahl ei selittele mistä tyttö on saanut maagiset voimansa ja teeman käsittely jää muutoinkin hieman pintaraapaisuksi. Olisi ollut kiinnostavaa lukea muistakin tapauksista, joissa taikuus auttaa muuttamaan mielipiteitä. 

     

   

Takakannesta:

Osoitin taikasormella opettaja Talvelaa suoraan ja tarkasti ja melkein samassa... hänen kasvoistaan alkoi kasvaa pari viiksiä!

Tämän kirjan pieni tyttö on erittäin epätavallinen. Kun joku suututtaa hänet - eikä hän pysty hillitsemään itseään - hän sinkauttaa rangaistuksen tämän päälle salamoivalla taikasormella.

Tapahtumat etenevät vauhdikkaasti ja hauskasti tässä neuvokkaassa tarinassa, jota Quentin Blaken piirrokset taidokkaasti myötäilevät.

  

Samantyylisiä kirjoja: Roald Dahl: Matilda

   

Suomentanut: Päivi Heininen, 64 sivua, ArtHouse 1998

   

Kuvitus: Quentin Blake

  

Alkuperäinen nimi: Magic Finger (1966)

  

Taikasormea on luettu täälläkin: Kirjojen kekellä, Sininen keskitie, Onko kaunosieluista kyborgeiksi?, Kirjanainen

Dahlin suomennetut lastenkirjat:

• Jaakko ja jättipersikka (James and the Giant Peach, 1961)
• Jali ja suklaatehdas (Charlie and the Chocolate Factory, 1964)
• Taikasormi (Magic Finger, 1966)
• Kekseliäs kettu (Fantastic Mr. Fox, 1970)
• Jali ja lasihissi (Charlie and the Great Glass Elevator, 1971)
• Iskä ja Danny maailmanmestari (Danny, the Champion of the World, 1975)
• Suunnattoman suuri krokotiili (The Enormous Crocodile, 1976)
• Nilviöt (The Twits, 1980)
• Ilmarin ihmelääke (George's Marvelous Medicine, 1981)
• Tautisia tarinoita (Revolting Rhymes, 1982)
• Iso kiltti jätti (Big Friendly Giant, 1982)
• Kuka pelkää noitia (The Witches, 1983)
• Kirahvi, Kaani ja minä (The Giraffe and the Pelly and Me, 1985)
• Matilda (Matilda, 1988)
• Riimihärkää muusilla (Rhyme Stew, 1989). 
• Annok iplik (Esio Trot, 1990)
• Tynkätyiset (The Minpins, 1991)